Vuonna 2012 perustettu soturikissat tarinaroolipeli
 
PääsivuPääsivu  KalenteriKalenteri  FAQFAQ  HakuHaku  KäyttäjälistaKäyttäjälista  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  
Paikalla olevat käyttäjät
Yhteensä 1 käyttäjä paikalla :: 0 Rekisteröitynyttä, 0 Piilotettua ja 1 Vierailija

Ei

Eniten samanaikaisesti paikalla on ollut 12 käyttäjää, tämä oli Ke Toukokuu 09, 2018 2:04 pm
Tammikuu 2019
MaTiKeToPeLaSu
 123456
78910111213
14151617181920
21222324252627
28293031   
KalenteriKalenteri
Ylläpitäjät

Avatar
Kuu
Avatar
Valveuni
Avatar
Kanerva
Avatar
Levi

Jaa | 
 

 Kirkaskuu-Jokiklaani

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Kuu
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 55
Join date : 25.02.2018

ViestiAihe: Kirkaskuu-Jokiklaani   Ma Huhti 30, 2018 5:34 pm

Kirkaskuu – Jokiklaani

~Who am I?~

Aurinko oli hädin tuskin ehtinyt lähettää ensimmäisiäkään säteitään horisontista, kun vaaleanharmaa kissa asteli leirin aukion poikki. Taivas oli vieläkin yön sininen ja tähdet pakenivat hitaasti auringon kadehdittavaa lämpöä ja valoa. Kirkaskuu katsahti hymyillen leirin reunalta Yötähden pesän suuntaan. Hän syvällä sisimmässään toivoi päällikön ilmestyvän pesänsä varjoista ja kohtaavansa hänen siniset silmänsä ja lämpimän hymynsä. Hänen sydämensä hakkasi vieläkin yön tapahtumien jäljiltä. Hän sulki silmänsä ja kykeni tuntemaan Yötähden lämpimän hengityksen kasvojaan vasten ja hänen tutun ja lämpimän kosketuksensa ihoaan vasten. Ne sanat ja se totuus, jonka Kirkaskuu oli kuullut Yötähdeltä… Hän ei ollut Kirkaskuu, hän oli Kuutähti. Kaikki ne muistot, kaikki ne loputtomat muistot, joita hän näki herättivät vain yhden kysymyksen naaraan mieleen: Miksi minä olen täällä?
Kirkaskuu asteli kohti leirin uloskäyntiä ja vielä kerran vilkaisti toiveikkaasti Yötähden pesää kohti. Kollia ei kuitenkaan kuulunut, joten Kirkaskuu päätti lähteä vaellusretkelle. Yksin. Hän oli osittain helpottunut, että pääsi yksin lähtemään, sillä hän halusi selvittää mieltään. Hän ei kykenisi enää nukkumankaan, sillä kaikki väsymys oli poissa. Se oli kuitenkin hieman ihmeellistä, sillä hän oli valvonut todella myöhään Yötähden, kumppaninsa kanssa. Tähtien tuike ja kuun hopeinen hohde oli ollut kaunista ja luonut upean tunnelman viime yönä. Kirkaskuu hymyili ja tunsi sydämensä sykkeen taas kiihtyvän. Hän tiesi, että oli tuntenut näin tuhansia kertoja useamminkin, mutta ei se voinut olla mahdollista. *Niin tietysti, Kuutähtihän näin on kokenut, varmasti Yötähden takia *
Kirkaskuu pysähtyi järven rannalle. Järvi oli paksun jääkerroksen peittämä. Jäätä. Kirkaskuu katseli hämmentyneenä jääkerrosta ravistaen päätään. Yllättäen jään päällä seisoi kissa. Valkoinen turkki ja keltaiset silmät. Kirkaskuu ei voinut olla kurtistamatta kulmiaan kissan kadottua yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Hän tunsi tuon kissan, hän oli nähnyt hänet useasti unissaan -tai siis muistoissaan.
Hän katseli nousevan auringon paisteessa kimaltelevaa jäätä ja istui lopulta lumelle ihailemaan kaunista maisemaa. Kirkaskuu huokaisi ja sulki silmänsä. Hän kaiveli muistoja mielestään. Hän halusi muistaa entisen elämäänsä Kuutähtenä, hän halusi tietää lisää. Hän halusi tietää, kuka hän oikein oli ollut. Hän halusi tietää, miksi oli syntynyt uudestaan Jokiklaaniin. Hän puristi silmänsä tiukemmin kiinni ja ajatteli niitä kaikkia muistoja, niitä kaikkia hetkiä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Kaikki oli kuten ennenkin, järvi oli paikallaan, puut olivat paikallaan, samoin kivet. Ainoa asia, joka oli muuttunut, oli yltynyt tuuli. Kirkaskuu ei myöskään kyennyt liikkumaan, hänen tassunsa olivat kuin jäätyneet maahan. Vaikka kuinka hän yritti, hänen tassunsa eivät nousseet. Tuuli tyyntyi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, mutta jälkeensä se oli jättänyt pilvisen ja synkän taivaan. Järven vesi aaltoili ja jää oli poissa. Puiden lehdet kasvoivat silmänräpäyksessä oksiin ja kasvava ruohikko imaisi lumen maan alle.
Yllättäen Kirkaskuu seisoi viherlehden lämmön keskellä kylmän lehtikadon sijaan. Hän kompuroi hetken, kun kykeni taas liikkumaan. Yhden askeleen ottaessaan hän sinkoutui Jokiklaanin reviiriltä järven ylitse Myrskyklaanin reviirille. Hän huusi paniikin vallassa. Näkymän taas ollessa normaali, Kirkaskuu iski kyntensä ruohikkoon ja rukoili Tähtiklaanilta pysyvänsä nyt yhdessä paikassa. Innokkaat kiljaisut ja iloiset huudot saivat Kirkaskuun rohkaistumaan ja hän työntyi tutusta piikkihernetunnelista Myrskyklaanin leiriin. Hänen turkkinsa oli kuitenkin vielä aivan pörhössä säikähdyksestä. Iloiset kissat ja ääriään myöten täynnä oleva tuoresaaliskasa saivat Kirkaskuun hymyilemään ja turkin tasoittumaan. Ei ollut pakkasta, ei hytiseviä kissoja tai nälkiintyneitä pentuja. Oli lämmin ja kaikilla oli hyvä olla.
”EMO!” kipakka kiljaisu sai Kirkaskuun karvat pörhistymään. Mustavalkoinen naaras ja harmaa kolli juoksivat pikkuisine käpälineen häntä kohti.
”M-mitä...” Kirkaskuu mutisi ja perääntyi.
”Emo, emo!” harmaa pentu sanoi innoissaan silmät kiiluen. ”Kerro nyt, näitkö Varjoklaanin sotureita! Näytitkö niille, mistä Myrskyklaanin päällikkö on tehty!?”
”Mitä? Minä- ei, en minä nähnyt Varjoklaanilaisia,” Kirkaskuu sopersi hyvin hämmentyneenä kahdesta pennusta.
”Kuutähti!” Kirkaskuu nosti katseensa pennuista ja näki valkoisen, sinisilmäisen naaraan.
”Ääh… Mälsää! Päällikkö ja varapäällikkö juttuja; oliko rajalla blaablaaaa ja blaablaa!” naaraspentu jupisi hiljaa. ”Lupasit leikkiä kanssamme, joten älä viivy kauaa!”
”Mitä… minä-” Kirkaskuu mutisi hiljaa ja kääntyi sitten takaisin luultavasti Myrskyklaanin varapäällikön puoleen. Samalla hän tunnisti naaraan Heinäliekiksi.
”En aio viivytellä kauaa sinua pentujesi luota, mutta tämä on nyt tärkeää,” valkoinen naaras sanoi.
”Kerro pois, Heinäliekki,” Kirkaskuulta lipsahti sulavasti.
”Halusin vain ilmoittaa, että aikaisemmin häätämämme kettu on taas palannut reviirillemme ja lähetin partion sen perään,” valkea naaras sanoi. ”Miten metsästysreissulla meni? Eikö onnistanut?”
”Ei...” Kirkaskuu sanoi hiljaa. Hän tunsi, kuinka pelko kiinni jäämisestä valtasi hänen mielensä, mutta hän ei tiennyt edes miksi.
”No, aina ei voi onnistaa,” Heinäliekki sanoi hymyillen ja iski silmäänsä leikkisästi. ”Päästän sinut pentujesi luokse ennen kuin ne hermostuvat ja julistavat sodan sinua vastaan.”
Kirkaskuu jäi katsomaaan valkoisen naaraan menoa. Hento tuuppaisu herätti hänet ajatuksistaan. Samat pennut olivat palanneet ja katsoivat häntä odottavasti. Hetkeäkään ajattelematta hän tuuppaisi naaraspennun kumoon ja virnisti. Pentu irvisti ja loikkasi hänen kimppuunsa.
Leiri haihtui Kirkaskuun ympäriltä ja hän löysi itsensä ja saman mustavalkoisen pennun kävelemässä metsässä. Pentu oli kuitenkin kasvanut paljon ja Kirkaskuu oletti hänen olevan jo oppilas.
”Metsästämmekö täällä, näin lähellä ukkospolkua?” mustavalkoinen naaras kysyi ja katseli ympärilleen vihreät silmät innosta kiiluen.
”Kyllä,” Kirkaskuu sanoi lyhyesti, mutta tunsi sanojen vain ryöppyävän suustaan hänen tahtomattaan: ”Täällä on paljon hiiriä ja kuten kuuletkin, hirviöt ajavat vain harvoin tuolla ukkospolulla.”
Mustavalkoinen naaras pysähtyi ja kuunteli ympäristöään silmänsä sulkien.
”Olet oikeassa,” hän sanoi ja kyyristyi matalaksi. Kirkaskuu tunsi ylpeyttä mustavalkoista oppilasta kohtaan ja arveli sen johtuvan emonvaistosta.
Seuraavassa silmänräpäyksessä Kirkaskuu huomasi juoksevansa paniikinomaisesti. Sama mustavalkoinen naaras oli kaksijalkojen hyppysissä ja Kirkaskuu juoksi heidän perässään. He nousivat hirviön sisään ja vaikka kuinka kovaa Kirkaskuu koetti juosta, hän ei kyennyt tavoittamaan hirviötä.
”Et saanut häntä kiinni...” Kirkaskuu kuiskasi. ”Sinä et kyennyt pelastamaan häntä… Sinä… sinä menetit hänet!”
Seuraava muisto iski rajummin kuin edelliset. Nyt hänen vierellään oli kolme pentua, yksi musta, yksi mustan ja oranssin kirjava ja yksi mustan ja valkoisen kirjava. Kirkaskuu katsoi kauhuissaan pentuja ja tunsi muljahduksen sydämmessään. Nämä olivat kiellettyjä pentuja. Nämä olivat Kuutähden ja Yötähden pennut. Kirkaskuu perääntyi pentujen luota puoliksi pakotettuna ja maailma pyörähti ympäri. Hän oli nyt suuremman ukkospolun luona. Harmaa, arpinen kolli jahtasi häntä ja sai hänet muutaman kerran kiinnikin. Veri roiskui hänen haavoistaan ja kipu heikensi hänen lihaksiaan ja mieltään. Kirkaskuun valtasi paniikki ja hän ryntäsi ukkospolulle miettimättä mahdollista kohtaloa. Hän rääkäisi tuntiessaan kivun koko kehossaan ja kaikki pyöri hänen ympärillään. Pian hän makasi ukkospolun reunassa henkeään haukkoen kykenemättä liikkumaan. Tämä oli kaikista kivuliain kipu, mitä hän oli koskaan kokenut. Kirkaskuu oli aikaisemminkin nähnyt tämän muiston, mutta ei tiennyt Yötähden olleen paikalla. Yötähti, komea musta kolli rynnisti mäen takaa harmaansiniset silmät täynnä paniikkia. Pian myös Heinäliekki rynisti kyyneleet silmissä hänen luokseen. Hän kuitenkin katsoi Yötähteä silmiin ja hymyili.
”Näin tämä siis päättyi...” Kirkaskuu kuiskasi ja koetti koskettaa Yötähden kuonoa omallaan, mutta kaikki pimeni ennen sitä.

Kirkaskuu avasi silmänsä ja haukkoi henkeään. Hän makasi järven rannalla ja rauhoitti itsensä muistaessaan, missä hän oli. Hän nousi istumaan ja vilkaisi taakseen ja sitten taas jäätynyttä järveä. Hän sulki silmänsä ja naukaisi irvistäen:
”En minä vielä lopettanut.”
Hän syöksyi takaisin muistoihinsa sillä silmänräpäyksellä ja kävi läpi jokaisen mahdollisen keskustelun ja kohtaamisen. Hän näki metsäpalon, hän näki ensitapaamisensa Yötähden kanssa, hän näki jokaisen käymänsä taistelun ja hän näki jokaisen ilon ja surun hetken. Hän ehi käydä monet hetket läpi ennen kuin joku töytäisi hänet hereille.
”Kirkaskuu? Mitä sinä täällä teet? Oletko kunnossa?” hänen sisarensa kysyi.
”Mitä?… Joo, joo… Olen ihan kunnossa,” Kirkaskuu vastasi hymyillen karistaen samalla muistojen pyörähdykset mielestään. ”Me emme ole kotoisin Jokiklaanista, Yötuhka.”
”Mitä?” hänen sisarensa hämmentyi. ”Olethan varmasti kunnossa...”
”Olen!” Kirkaskuu sähähti. ”Sinun täytyy nyt uskoa minua! Etkö sinä muka tunne vetoa Myrskyklaaniin?”
Yötuhkan ilme rauhoittui, mutta hän ei sanonut mitään. Hän vain katseli järveä ja sen toisella puolella näkyviä pieniä täpliä. Kirkaskuu katsoi kulmat kurtussa siskoaan odottaen vastausta.
”Olen tuntenut kyllä,” musta naaras vastasi lopulta ja vilkaisi Kirkaskuuta. ”En vain vieläkään usko, että emme kuulu tänne...”
”Kyllä me kuulumme Jokiklaaniin, mutta olimme alunperin Myrskyklaanin kissoja...” Kirkaskuu hiljeni.
”Mitä?” Yötuhka kysyi ja kääntyi katsomaan sisartaan.
”Sinun pitää uskoa minua! Minä… minä tiedän menneisyytemme...” Kirkaskuu sanoi hiljaa ja hautasi kasvonsa käpäliinsä.
”Miten sinä tiedät?” Yötuhka kysyi ja käpertyi Kirkaskuun viereen. Hän kehräsi rauhoittavasti.
”Minä kuulin sen kaiken Yötähdeltä… Minä olen nähnyt kaikki ne muistot… Minä olin Kuutähti, Myrskyklaanin päällikkö,” Kirkaskuu sanoi ja sulki silmänsä. ”Minä… minä taidan kaivata heitä siellä.”
”He kaipaavat varmasti myös sinua,” Yötuhka sanoi. ”Sinä olit heidän päällikkönsä.”
”Tiedän...” Kirkaskuu kuiskasi ja avasi taas silmänsä katsoen horisonttiin sydän särkyen.
”Haluasit mennä sinne, etkö vain?” Yötuhka kysyi kietoen häntänsä sisarensa ympärille.
”Haluaisin vain kertoa, että olen kunnossa,” Kirkaskuu naukaisi. ”Kukaan heistä ei ole kuullut minusta mitään sen jälkeen kun synnyin tänne… Kuutähti lupasi varjella heitä, olla heidän kanssaan kuolemansakin jälkeen!”
”Niin,” Yötuhka sanoi ja katsoi lempeästi siskoaan. ”Mutta ajattele, mitä tapahtuisi jos menisit sinne? Mitä sinun pitäisi tehdä? Et voisi enää palata, koska sydämesi särkyisi heidän puolestaan. Sinä kuulut nyt tänne.”

Kirkaskuu asteli edes takaisin kärsimättömänä sammalpedillään -oikeastaan Kuutähden sammalpedillä. Kirkaskuu ei taaskaan tiennyt olotilansa syytä ja se alkoi raivostuttamaan. Joka kerta sama juttu. Nyt kaikki tuntui kuitenkin erilaiselta. Hän ei ollut leirissä, hänen tassunsa oli loukkaantunut ja hajut olivat tuiki tuntemattomat.
”Harmaa?” Kirkaskuun karvat nousivat pystyyn, kun hän näki häntä puhuttelevan suden. Susi oli valkoinen ja sen katse oli lempeä.
”Mitä?” Kirkaskuu älähti ja perääntyi.
”Älä huoli, Harmaa! Eivät he tee pahaa, pidän huolen siitä!” valkoinen susi yritti rauhoitella, mutta hänet työnsi kumoon suuri harmaa susi. Se ärisi Kirkaskuulle ja paljasti kellertävät hampaansa.
”Pysy kaukana!” Kirkaskuu huusi ja väläytti omat hampaansa sudelle. Valkoinen susi ryntäsi harmaan suden eteen.
”Mitä me puhuimme? Et saa hänen luottamustaan syöksyilemällä ja pelottelemalla!” valkea susi ärisi. Kirkaskuu koetti tasoittaa hengitystään, mutta paniikki repäisi hänet irti Kuutähden kehosta. Hän seisoi nyt katsojana ja se oli uutta ja todella pelottavaa. Hän näki ensimmäistä kertaa Kuutähden ja hän oli kuin peilikuva Kirkaskuulle, lukuun ottamatta muutamia arpia. Kuutähti seisoi niin rauhallisena ja vihreät silmät täynnä tyhjää. Tai oikeastaan ne olivat täynnä vihaa. Kirkaskuu katsoi koko hetken raskaasti hengittäen aivan kuin hän ei saisi happea. Kuutähti osasi käsitellä susia, hän pääsi lähtemään muutamassa auringonkierrossa ja klaani oli helpottunut. Kirkaskuu oli hämmentynyt ja ylpeä. Kuutähti ei pelännyt susia eikä koiria. Hän ymmärsi niitä. Hän muisti sen hetken, jona koira oli pelastanut Kuutähden koirilta. Se oli muuttanut Kuutähden suhtautumisen koiriin. Ja hän vieläpä ymmärsi koiria!
Kirkaskuun keho syöksyi kohti seuraavaa muistoa. Hän näki kaiken ulkopuolisen silmin taas. Kuutähti oli järven rannalla ja katseli horisonttiin. Kirkaskuun sydäntä pisti, kun hän kuuli naaraan sanat:
”Koko elämäni olen ollut täällä, veden toisella puolella ja sinä olet siellä toisella puolella. Kohtalo on julma ja repäisee elämäni kahtia, kun asettaa sieluntoverini toiseen klaaniin. Olen aina pitänyt rakkautta tärkeämpänä kuin soturilakia, mutta nyt en voi antautua sille. Olen päällikkö ja vaikka kuinka Jokiklaani kutsuisi minua, joudun pysymään täällä...”
Kirkaskuu katsoi, kuinka Kuutähti käänsi selkänsä järvelle. Hänen silmistään valui kyyneleitä ja hän melkein kaatui sydäntään painavasta tuskasta. Kirkaskuu tunsi hänen kipunsa ja ei voinut pidätellä omia kyyneleitään enää.

”Kirkaskuu kiltti herää!” ääni kaukaisuudesta vääristi metsän ja taivaan. Kirkaskuu tunsi, kuinka hänet tempaistiin takaisin Jokiklaaniin ja hänen omaan kehoonsa.
”Hän herää! Tähtiklaanin kiitos!” Yötuhkan ääni kuulosti huolestuneelta ja silmänsä avatessaan Kirkaskuu huomasi sen paniikin, joka parantajan sekä hänen siskonsa kasvoilla oli.
”Mitä? Miksi olen parantajan pesässä?” Kirkaskuu katseli ympärilleen hämmentyneenä keho täristen.
”Aloit unissassi hengittää yllättäen hyvin raskaasti ja aloit vinkumaan. Suustasi alkoi valua kuolaa ja sätkit kuin olisit kärsinyt kouristuksista. Ja äsken sinä itkit..?” Yötuhka nielaisi ja Kirkaskuu näki hänen sisarensa silmissää kyyneleitä.
”Olen kunnossa, ihan todella!” Kirkaskuu vakuutti.
”En olisi siitä ihan varma,” parantaja kuiskasi ja vilkaisi Yötuhkaa, joka poistui vastahakoisesti.
”Mitä? Miten niin?” Kirkaskuu kurtisti kulmiaan ja koetti nousta seisomaan, mutta hänen jalkansa eivät kantaneet.
”Lakkasit hengittämästä, kun saavuin luoksesi. On ihme, että olet edes hengissä!” parantaja kertoi hiljaa.
”Voi ei...” Kirkaskuu nielaisi. ”Se johtuu varmasti siitä, kun repeydyin hänen kehostaan...”
”Mitä?” parantaja katsahti Kirkaskuuta.
”Mitä? Ei… ei mitään!” Kirkaskuu sopersi. ”En ollut hengenvaarassa, minä vain… Tapasin Tähtiklaanin kissoja...”
”Ja lakkasit hengittämästä?” parantaja katsoi Kirkaskuuta hieman hämmentyneenä.
Kirkaskuu avasi suunsa, mutta ei tiennyt mitä vastata. Häntä voitaisiin pitää hulluna, jos hän kertoisi miten asiat olivat oikeasti menneet, mutta mitään muutakaan selitystä hän ei keksinyt.
”Pidän sinut nyt varmuuden vuoksi tämän yön täällä, emme voi tietää mikä sinulle tuli,” parantaja sanoi väsyneesti. Kirkaskuu nielaisi ja luimisti korviaan. ”Toivokaamme vain, että sinulla ei ole mitään vakavaa sairautta.”
Kirkaskuu pidätteli kyyneliään. Hän tiesi vallan hyvin, mikä oli vikana. Hän oli kaksi kissaa samaan aikaan ja se hämmentäisi ketä tahansa. Kirkaskuu haukotteli ja laski päänsä sammalpedille. Levottomin ajatuksin hän vaipui lopulta takaisin uneen.

Kirkaskuu oli tapaamassa parantajaa. He puhuivat siitä yöstä, jona hän oli melkein menettänyt henkensä.
”Se saattoi johtua korkeasta stressitasostasi,” parantaja naukaisi ja hymyili rauhoittavasti.
”Olin kyllä todella ahdistunut, ja aika kauankin,” Kirkaskuu vastasi. Hän kuvitteli sen illan, jolloin oli lakannut hengittämästä ja repeytynyt muistoissa erilleen Kuutähdestä. Siitä oli jo 14 auringonkiertoa ja kaikeksi onneksi niin ei ollut enää tapahtunut. Kuutähden muistotkin olivat alkaneet vähentyä, ja oletettavasti Kirkaskuu oli tainnut nähdä jo lähes kaikki niistä. Ja nyt Kirkaskuu tiesi kuka oli; hän oli Kuutähti uudelleensyntyneenä sielunkumppaninsa Yötähden luokse.
”Aiotko kertoa Yötähdelle?” parantaja kysyi yllättäen. Kirkaskuu hymyili ja vilkaisi kauempana istuvaa huonoryhtistä päällikköä.
”Tietenkin,” Kirkaskuu virnisti ja hyvästeli parantajan hännänheilautuksella. Hän asteli hymyillen Yötähden, rakkaan kumppaninsa luokse. Yötähden katse kirkastui ja hän asteli harmaan naaraan luokse. He koskettivat toistensa neniä ja Kirkaskuu nuolaisi Yötähden poskea.
”Tule. Minulla on kerrottavaa,” Kirkaskuu virnisti ja kääntyi kohti leirin uloskäyntiä. Yötähti seurasi häntä ja yhdessä he astuivat kauas muiden katseista. He olivat nyt kahden eikä kukaan olisi häiritsemässä. Aurinko laski joka silmänräpäys yhä alemmas taivaanrannan taakse ja värjäsi kahden rakastavaisen turkit ruskeiksi.
He astelivat järven rannalle toisissaan kiinni. Viileä tuuli ravisutti heidän turkkejaan ja vesi heijasti tummenevan taivaan tähtineen. Kirkaskuu katseli vettä ja sulki silmänsä. Hän muisti, kuinka oppi uimaan samassa vedessä, mutta eri reviirillä. Kirkaskuu kääntyi katsomaan Yötähteä ja leikkisästi näykkäisi kollin korvaa. Hän asteli veteen ja viittoili Yötähteä seuraamaan häntä. Varoittamatta naaras kuitenkin roiski viileää vettä kollin päälle. Hän purskahti nauruun ja kiersi kumppaninsa toiselle puolelle. Yötähti vastasi samalla mitalla ja hetken aikaa he jahtasivat toisiaan rantavedessä. Kaikki tyssäsi siihen, kun Kirkaskuu kaatui rantaveteen ja onnistui kastelemaan koko turkkinsa. Hän könysi takaisin ylös ja vilkaisi lempeästi nauravaa Yötähteä.
”Kyllä tuo hymysi vielä hyytyy, orava,” Kirkaskuu kiusoitteli ja ryntäsi kolli kohti kaataen tämän kumoon veteen. Nyt oli Kirkaskuun vuoro nauraa. Hän asteli pois vedestä ja ravisteli turkkiaan vedestä. Yötähti kahlasi pois vedestä ja hymyili harmaalle naaraalle. Kirkaskuu hymähti hymyillen ja käveli hieman kauemmas veden luota. He katselivat hetken tummenevaa taivasta turkki turkkia vasten.
”Hän halusi tulla luoksesi,” Kirkaskuu sanoi rikkoen hiljaisuuden. ”Hän -tai siis minä- seisoin järven rannalla monet illat toivomassa, että saisimme olla yhdessä.”
”Ja se myös toteutui,” Yötähti naukaisi. ”Uskoit siihen ja uskoit rakkauteen.”
”Uskon edelleen,” Kirkaskuu hymyili ja vilkaisi vihreillä silmillään Yötähteä.
”Minun oli tarkoitus tulla luoksesi,” Kirkaskuu sanoi. ”Se oli kohtaloni.”
Yötähti kosketti Kirkaskuun kuonoa omallaan ja Kirkaskuu ei voinut olla hymyilemättä. Hän oli onnellinen, hän oli sieluntoverinsa kanssa viimein. Kirkaskuu avasi silmänsä ja tunsi sydämensä taas muljahtavan.
”Me… me saimme pentuja silloin...” Kirkaskuu kuiskasi ja muisteli niitä kolmea pentua. ”Ja he ovta Myrskyklaanissa...”
Yötähti veti Kirkaskuun lähemmäs itseään ja lohduttavasti kietoi häntänsä naaraan ympärille. Kirkaskuu nojasi kumppaniinsa ja antoi kollin hengityksen rauhoittaa hänet.
”Et ole tainnut kertoa, mitä asiaa sinulla oli,” Yötähti sanoi rauhallisesti ja Kirkaskuu hymyili taas. Yötähti tunsi hänet hyvin.
”En niin,” Kirkaskuu naukaisi ja katsahti Yötähteä silmiin.
”Mitä mieltä olet siitä, kun saamme kasvattaa pentuja yhdessä, täällä?”

//pitkästä aikaa, ja Levi, saat jatkaa ;)

_________________
The moon is magic for the soul
and light for the senses
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
Kuu
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 55
Join date : 25.02.2018

ViestiAihe: Vs: Kirkaskuu-Jokiklaani   To Tammi 03, 2019 11:18 pm

Kirkaskuu – Jokiklaani

~Deep love~

Kirkaskuun mieltä painoi huoli. Huoli Yötähdestä, hänen syvästi rakastamastaan kollista. Kolli oli herättänyt hänet sätkimisellä ja raskaalla hengityksellä. Ikinä ennen ei päällikkö ollut liikkunut niin levottomasti nukkuessaan. Jokin oli ollut vialla ja Kirkaskuu oli päättänyt herättää mustan kollin. Yötähti oli haudannut päänsä Kirkaskuun harmaaseen turkkiin herättyään ja Kirkaskuu oli asettanut häntänsä kollin kyljen päälle lohduttavasti.
Nyt Yötähti kertoi päivällä ja nyt unessaan saamastaan näystä. Kirkaskuun niskakarvat nousivat pystyyn hänen kumppaninsa kertoessa Liekkitähden sanoista. Jokiklaani on mätä sisältä. Joku on solminut sopimuksen kuolleen, Tähtiklaaniin kuulumattoman kissan kanssa. Se oli hämmentävää, yllättävää ja raivostuttavaa. Miten joku voisi pettää klaaninsa?
Siihen Kirkaskuu ei edes halunnut vastata. Hän tiesi syitä, jotka olivatkin hänelle itselleen käsittämättömiä ja sellaisia, joita hänelle itselleen ei ole tapahtunut. Ne olivat sellaisia, jotka voisivat Kirkaskuun mielestä ajaa jonkun tekemään pimeitäkin asioita, mutta sitä kirkaskuu ei ymmärtänyt, miksi ei voisi etsiä toista tapaa. Ja no, tietysti siksi, koska hän tekisi niin eikä siksi voisi olettaa muidenkin tekevän samoin. Mutta Kirkaskuu tiesi niitä syitä ja niitä oli liian monta. Tai sitten Kuutähti tiesi. Eli periaatteessa Kirkaskuu tiesi. Se oli kovin sekavaa vieläkin. Hän ei tiennyt, pitäisikö hänen määritellä itsensä samaksi kissaksi vai eri kissaksi. Mutta hän halusi määritellä itsensä samaksi kissaksi.
”En ymmärrä, miten jotkut voivat pettää klaaninsa ja ystävänsä ja perheensä! En tietenkään tiedä sen kissan syytä, mutta oli se miten hyvä tahansa, kyllä hän voisi sen toisellakin tavalla hoitaa kuin solmimalla sopimuksen kuolleen kissan kanssa,” Kirkaskuu naukaisi, jopa hieman kiivaasti, kun Yötähti sai asiansa sanottua. Musta kolli katseli hetken harmaata naarasta ilmekään värähtämättä ja Kirkaskuuta hämmensi hetken päällikön olemus.
Aivan. Sillä hetkellä hän sen tajusi. Yötähti ei tiennyt, keihin voisi luottaa ja se koski myös Kirkaskuuta. Kirkaskuu ei kuitenkaan loukkaantunut, kyllä hänkin olisi epäileväinen kaikkia kohtaan Yötähden tilanteessa. Mutta kyllä Yötähden pitäisi tietää, että Kirkaskuu ei ikinä, ei koskaan ja ei mistään hinnasta solmisi pahojen kissojen kanssa minkäänlaisia sopimuksia -varsinkaan, kun Kirkaskuuhan oli uudelleensyntynyt Kuutähti ja Yötähti tunsi Kirkaskuun paremmin kuin Kirkaskuu tunsi itsensä.
”Tiedäthän, että voit luottaa minuun?” Kirkaskuu sanoi pehmeästi ja katsoi kumppaniaan syvälle silmiin. ”Kuten luotit Kuutähteen, voit luottaa myös minuun. Vaikka en olekaan nimeltäni Kuutähti, olen silti yhä se kissa, jotka rakastit ja johon luotit, myös ennen Jokiklaaniin syntymistäni.”
Yötähden katse lämpeni ja Kirkaskuu tiesi, että Yötähti luotti häneen ja oli aina luottanutkin, mutta Kirkaskuu tarvitsi vielä itselleen sen varmistuksen.
”Tiedän, Kirkaskuu,” Yötähti naukaisi ja kietoi häntänsä naaraan ympärille. ”Ja minä luotankin.”
Kirkaskuu kehräsi ja nuolaisi Yötähden poskea kietoen oman häntänsä kollin ympärille.
”Me selvitämme tämän,” Kirkaskuu sanoi katsoen kumppaniaan silmiin. ”Sinä löydät sen kissan.”

Aurinko nousi taivaanrannan takaa luoden taianomaisen ilmeen talviselle metsälle. Puiden oksille ja maahan satanut lumi kimalsi kauniisti luoden upean talvisen maiseman. Kirkaskuu asteli hitaasti kohti järveä ihaillen lumen luomaa ihmemaata. Hän rakasti lehtikadon aikaa. Hän rakasti lunta. Oli tietysti kylmä ja saalista oli vähän, mutta jokin vain oli aina houkuttanut lehitkadossa enemmän kuin kesässä. Lehtikadon aikaan oli vain niin kaunista ja puhdasta.
Kirkaskuu pudottautui maahan lunta vasten kuullessaan linnun laulua aivan läheltä. Kirkaskuu hiipi niin hiljaa kuin lumen päällä pystyi lumen peittämän puskan ohitse. Naaras huomasi punarinnan loikkimassa lumessa erään puun alla. Kirkaskuu siristi silmiään ja pujahti puuta lähempänä olvan puskan taakse. Lintu ei aavistanut mitään. Kirkaskuu oli valmiina loikkaamaan linnun kimppuun, kun ympäristö alkoi muuttua. Puita ilmestyi enemmän ja lumen määrä lisääntyi.
*Ei! Ei nyt!* Kirkaskuu kirosi aina sattumanvaraisesti ilmestyviä muistojaan ja kokeili onneaan loikatessaan punarinnan kimppuun. Kylmä aalto lävisti hänen kehonsa, mutta hänen onnistui tarttua punarintaan.
”Hienoa, Kuutassu!” Kirkaskuu hämmentyi ja kääntyi katsomaan puhujaa. Hänen edessään seisoi suuri, lihaksikas oranssi kolli. *Kuutassu? Oppilas? Harvemmin minä tälläisiä muistoja näen!*
”Tule, viedään tuo leiriin,” Kirkaskuu tunnisti kollin Tulitähdeksi, Kuutähden mestariksi.
”Selvä,” Kirkaskuu vastasi lyhyesti ja seurasi syvässä lumessa kahlaten Tulitähteä.
”Tämä lehtikato on todella kylmä, on ihme että edes törmäsimme tuohon lintuun,” Tulitähti naukaisi vakavana. ”Saamasi lintu tuo varmasti iloa monellekin kissalle.”
Kirkaskuu kurtisti kulmiaan. Oliko tämän muiston nyt tarkoitus saada Kirkaskuu vihaamaan lehtikatoa? Turha luulo.
Kirkaskuu työntyi pikkihernepensastunnelista sisälle Myrskyklaanin leiriin. Aukiolla kulki hädin tuskin yhtäkään kissaa. Ainoastaan Hiekkamyrsky, Tulitassu ja Punatassu. Kirkaskuu ravisteli päätään. Oli vieläkin niin outoa, että hän kykeni tunnistamaan kissat niin helposti nimeltä. Punatassu asteli leveä hymy kasvoillaan Kirkaskuun luokse. Kollin silmät olivat niin kirkkaat. Eivät ne noin täynnä iloa olleet missään myöhemmissä muistoissa. Kirkaskuu oli tottunut paljon kylmempiin ja harkitsevaisempiin silmiin.
”Sait saalista!” Punatassu hihkaisi. Tulitähti käveli kahden oppilaan ohitse kumppaninsa luokse. Tulitähti näytti kovin vakavalta ja päällikön ilme synkkeni, kun Hiekkamyrsky lopetti puhumisen.
”Kuutassu? Onko kaikki hyvin?” Punatassun hymy hyytyi ja kolli kääntyi katsomaan Tulitähteä.
”On,” Kirkaskuu vastasi. ”Mietin vain, mistä he puhuvat.”
”Taitavat puhua Hopeakorvasta,” Punatassu sanoi hiljaa. Kirkaskuun niskakarvat nousivat pystyyn. Kuka oli Hopeakorva? Kirkaskuu ei ollut koskaan kuullutkaan kyseisestä naaraasta.
”Mitä? Onko jotain tapahtunut?” Kirkaskuu kysyi hengitys tihentyen.
”Sillä aikaa kun te olitte poissa,” Punatassu nielaisi ennen kuin jatkoi. Voi kiltti, älä ole kuollut; Kirkaskuu tunsi pelon kasvavan. ”Hänen tilansa paheni.”
”Minä menen katsomaan häntä!” Kirkaskuu murahti ja työnsi punarinnan Punatassulle. ”Vie se tuoresaaliskasaan!”
Kirkaskuu jätti hämmentyneen Punatassun punarintansa kanssa ja talsi itse kohti parantajan pesää. Vihastuttava tunne valtasi Kirkaskuun, kun hänen tassuihinsa tarttui lunta. *Vihasiko Kuutähti lehtikatoa?*
”Kuutassu!” Tulitähden säikähtänyt ääni kajahti Kirkaskuun takaa ja naaras pysähtyi. Oranssi kolli juoksi oppilaansa luokse. ”Älä mene sinne nyt, emme tahdo sinun saavan tartuntaa!”
”Mutta-” Kirkaskuu väitti vastaan, mutta hiljeni, kun Tulitähti katsoi Kirkaskuuta varoittavasti. ”Hyvä on...”
Kirkaskuu tunsi heittäytyvänsä ajassa taaksepäin lehtisateen aikaan. Hän seisoi metsän suurimman tammen alla ja katseli sen putoavia lehtiä.
”Lehtikato on tulossa,” Kirkaskuu huokaisi apeasti. ”Vaikeat ajat! Miksi pitää edes olla lehtikato?”
”Jotta luonto säilyisi ja voisi taas kukoistaa hiirenkorvan tullen. Luonto lepää lehtikadon aikana, jotta se voi taas nousta pakkasen jälkeen ja säilyä vahvana,” heleä naarasääni kuului Kirkaskuun viereltä.
”Hopeakorva!” Kirkaskuu henkäisi ja katsoi naarasta. Tuo naaras oli päässyt juuri soturiksi.
”Älä tuomitse lehtikatoa tai lehtisadetta,” Hopeakorva, hopeanharmaa kaunis naaras sanoi ja katsahti siniset silmät välähtäen Kirkaskuuta. ”Lehtikato on kauniimpaa kuin voitkaan kuvitella. Lumi ja kaikki pakkasen luoma kauneus! Kaikista eniten minä rakastan jäätynyttä järveä ja pieniä jäätyneitä puroja. Jää luo kauneutta.”
”Minä en pidä lehtikadosta,” Kirkaskuu sanoi automaattisesti ja hän oli tukehtua sanoihinsa. Miten Kuutähti voisi vihata lehtikatoa jos Kirkaskuu rakasti sitä!? ”Klaaneilla on aina vaikeaa lumen tultua! Lehtikato tuo kuolemaa!” Kirkaskuun sydäntä pisti ja hänen mielessään välähti kuva hänen kuolleesta perheestään.
”Se on vain yksi huono puoli,” Hopeakorva muistutti. ”Vaikka kuuletkin pahoja asioita jostakin, se ei tarkoita, että pitäisi uskoa ellei itse ole sitä kokenut. Lehtikadossa on niin paljon hyviä puolia ja joista et edes vielä tiedä, joita et voi vielä edes ymmärtää. Mutta lupaan sinulle, ymmärrät vielä joskus.”
Kirkaskuu tempautui nyt hieman eteenpäin ajassa. Hän oli taas Myrskyklaanin leirissä, mutta nyt lumi oli alkanut jo sulaa. Hopeakorva asteli aukion poikki ja Kirkaskuu huomasi juoksevansa naarasta kohti.
”Hopeakorva! Olet terve! Viimeinkin!” Kirkaskuu tunsi Kuutähden ilon rinnassaan.
”No mutta! Kuutassu!” naaras naurahti. ”Niin olen.”
”Tulitähti ei päästänyt minua katsomaan sinua!” Kirkaskuu parahti. ”Minusta se oli epäreilua!”
”Se oli hyvä päätös,” Hopeakorva nyökkäsi. ”Kukaan ei haluaisi valkoyskän leviävän koko leiriin. Ja tämä oli niin raju.”
”Lehtikato ei olekaan niin mukava, vai mitä?” Kirkaskuu sanoi hieman kiusoitellen.
”En minä valkoyskää lehtikadon takia saanut, höpsö,” Hopeakorva nauroi. ”Muistatko ne Tuuliklaanin kissat, joista kerroin? Sillä kissalla, joka minun kimppuuni hyökkäsi oli alkava valkoyskä.”
”Ai niinkö?” Kirkaskuu hämmentyi ja kurtisti kulmiaan.
”Niin, ja minähän en koskaan sanonut, etteikö lehtikadossa olisi huonoja puolia,” Hopeakorva naukaisi ja katsoi hieman näsäviisastellen Kirkaskuuta. ”Valkoyskäkin kesti kauemmin kylmyyden takia, mutta rakastan silti lumen ihmemaata. Hengitys höyryää, lumi kimaltelee puissa ja maassa, on rauhallista ja hiljaista ja kaunista!”
Kirkaskuu pysyi hiljaa, katsoi vain Hopeakorvaa. Kirkaskuu tunsi miettivänsä. Ehkä lehtikato ei ollutkaan niin kamala...
”On myös huonot puolet, ja niitä ei saa koskaan unohtaa,” Hopeakorva kuitenkin muistutti. ”Mutta et saa lähestyä asioita ajattelemalla vain niiden huonoja puolia. On upea taito kohdata asiat positiivisesti, ennakkoluulottomasti ja hyviä puolia suosien! Ja minä tiedän, että sinulta löytyy se taito, Kuutassu.”
Kirkaskuu ei voinut olla hymyilemättä. Tuo naaras tuntui tuntevan hänet paremmin kuin Kuutähti tunsi itsensä tuolloin nuorena oppilaana.
Kirkaskuu tempautui taas ajassa eteenpäin ja nyt oli aikasen hiirenkorvan aika. Maassa oli vielä vähän lunta, mutta oli paljon lämpimämpää ja vihreämpää kuin aikaisemmin. Kirkaskuu juoksi. Hän pujotteli Myrskyklaanin reviirillä olevien puiden lomassa ja loikki maasta pilkottavien juurten ylitse. Hänen turkkinsa hulmusi vauhdin huumassa. Nyt oli kiire. Kova kiire. Kirkaskuulla ei ollut hajuakaan miksi, mutta Kuutähdellä tai siiis Kuutassulla oli.
Kirkaskuu syöksyi leiriin. Hän pysähtyi järkyttyneenä ja suu loksahtaen auki. Hopeakorva makasi leirin keskellä veren peitossa.
”Hopeakorva!” Kirkaskuu henkäisi kauhuissaan ja työntyi kissajoukon läpi hopeanharmaan naaraan luokse.
”Kuutassu,” Hopeakorva haukkasi ilmaa. ”Luulin jo, ettet ehtisi.”
”Minä- minä olen tässä, Hopeakorva,” Kirkaskuu takelteli sanoissaan surun ottaessa vallan.
”Halusin nähdä sinut vielä kerran ennen kuin siirryn Tähtiklaanin metsästysmaille,” Hopeakorva hymyili siniset silmät kovin lasittuneina.
”Ei… ei…. Sinä et saa mennä Tähtiklaaniin vielä!” Kirkaskuu parahti. ”Ne typerät ketut!”
”Shh, Kuutassu. Rauhoitu,” Hopeakorva hymyili, ääni kähisten. ”Löydä se positiivisuus sisältäsi, Kuutassu. Löydä itsesi.”
”Minä yritän, Hopeakorva,” Kirkaskuu niiskaisi.
”Minä uskon sinuun,” Hopeakorva kehräsi viimeisillä voimillaan. ”Minä tiedän, että sinusta tulee upea kissa.”
”Hyvää matkaa Tähtiklaaniin, Hopeakorva,” Kirkaskuu kuiskasi ja kosketti nenällään Hopeakorvan poskea. Hopeakorva hymyili vielä kerran, kunnes hänen katseensa lasittui ja hänen kylkensä ei enää kohonnut. Kirkaskuu perääntyi kyyneleet silmissään kauas hopeanharmaasta naaraasta Tulitähden tullessa kuolleen naaraan luokse. Kirkaskuu tajusi silloin, että oli lähtenyt kesken arviointinsa kuullessaan Punatassulta uutiset. Ketut olivat hyökänneet Hopeakorvan kimppuun ja raadelleet tämän. Hopeakorva oli ehtinyt leirin sisäänkäynnille, kun hän ei enää jaksanut kävellä. Hopeakorva oli menettänyt lähes kaiken verensä haavojensa takia.
Kirkaskuu tunsi jonkin muuttuvan hänen sisällään. Tai sii nuoren Kuutähden sisällä. Kuutähden olemus muuttui. Hänestä tuli jotenkin paljon positiivisempi ja ennakkoluulottomampi kuin ennen.

Kirkaskuu hätkähti hereille muistostaan. Hänen tassujensa alla oli kuollut punarinta. Kirkaskuu nousi seisomaan ja ravisteli päätään saadakseen ympäristön palaamaan taas selväksi. Hän nappasi punarinnan leukojensa väliin ja lähti kulkemaan kohti Jokiklaanin leiriä. Kirkaskuu oli täysin ajatuksissaan kulkiessaan kohti leiriä. Hän tajusi, että Kuutähti oli aina rakastanut lehtikatoa, mutta hänen vanhempiensa kuoltua hän oli alkanut vihata lehtikatoa. Vaikka eihän siinä mitään yhteyttä ole, mutta hän liitti kaikkien sanomisten perusteella kuoleman lehtikatoon ja kuolema toi hänelle mieleen perheensä kuolemat. Se oli Kuutähdelle oppilaana vielä herkkä paikka. Nuori Kuutähti syytti itseään niin paljon.
”Kirkaskuu!” Yötähti tervehti kumppaniaan ja Kirkaskuu säikähdyksestä pudotti punarinnan lumelle. Yötähti pysähtyi ja katsoi Kirkaskuuta hieman huvittuneena, mutta myös huolissaan: ”Onko kaikki hyvin?”
”Kyllä, kyllä on,” Kirkaskuu naurahti ja nosti saaliinsa taas ylös. ”Olin vain niin ajatuksissani.”
”Oletko varma? Mieltäsi selvästi painaa jokin?” Yötähti sanoi korviaan heilauttaen. Tämä oli huono puoli siinä, että kumppanina oli superviisas kolli; hän huomasi kyllä, jos jotakin oli meneillään ja jos Kirkaskuun mieltä painoi jokin.
”Sain metsästäessäni muiston,” Kirkaskuu sanoi hiljaa ja lyhyesti, jotta kukaan muu ei kuulisi. Yötähti nyökkäsi siniharmaat silmät välähtäen ymmärryksen merkiksi. Pakkanen oli kiristynyt huomattavasti sitten auringonhuipun. Nyt aurinko oli jo lähempänä laskua. Kirkaskuu tajusi olleensa muistonsa syövereissä yllättävän kauan.
Kirkaskuu siristi silmiään saadessaan nopean muiston Kuutähden elinajoiltaan.
”Mitä sanoisit, jos lähtisimme auringon laskettua kävelylle?” Kirkaskuu kysyi hymyillen katsoen kumppaniaan. ”Lehtikadossa kun on hyvätkin puolensa, varsinkin näissä normaalia kylmemmissä.”
Ellei Kirkaskuu ollut ihan väärässä, näin kylmää talvea ei ollut ollut Yötähden eläessä ja nyt Kirkaskuulla oli eräs idea ja syvä toive sisimmässään, että tänä yönä tapahtuisi se asia, joka hänen eläessään oli tapahtunut -tosin Kuutähden eläessä siis. Ja olisi ihan hyvä saada Yötähden ajatukset pois edes hetkeksi siitä Liekkitähden varoituksesta.
”Käyhän se,” Yötähti sanoi siristäen silmiään kiinnostuneesti.
”Älä yritä,” Kirkaskuu näytti leikkisästi kieltään. ”Minulla on yllätys.”

Kirkaskuu ja Yötähti kulkivat lumisen reviirin läpi kohti järveä kylki kyljessä. He hengittivät samaan tahtiin ja Kirkaskuu tunsi heidän sydämienkin lyövän samaan tahtiin. Sielunkumppanit.
”Mikä se sinun yllätyksesi on?” Yötähti kysyi virnistäen. Kirkaskuu virnisti takaisin.
”En paljasta,” Kirkaskuu iski silmäänsä puhuessaan. ”Mutta tulet pitämään siitä.”
Sen enempää sanomatta Kirkaskuu pinkaisi juoksuun ja näytti kieltä Yötähdelle.
”Jos saat minut kiinni ennen järveä, kerron sinulle!” Kirkaskuu huusi ja lumi pöllysi hänen juostessaan kohti järveä. Hän kuuli Yötähden juoksevan takanaan. Päällikkö saavutti. Kirkaskuu virnisti. Antaa hänen luulla.
Yötähti oli aivan kintereillä, kun kirkaskuu yllättäen kiihdytti vauhtiaan. Kirkaskuu alkoi nauraa, mutta se katkesi siihen, kun hänen suunsa täyttyi lumesta. Yötähti oli saanut hänet kiinni ja kaatanut lumeen. He kierivät lumista mäkeä alas kiinni toisissaan. Vauhti tyssässi yllättäen ja Kirkaskuu tömähti Yötähden päälle.
”Hah! Sainpas!” Yötähti naurahti ja valahti maahan hengätyneenä. Kirkaskuu ärähti ja sylkäisi lumet suustaan Yötähden naamalle.
”Eheheh!” Kirkaskuu näytti kieltään kumppanilleen.
”Hei!” Yötähti yritti sanoa vihaisesti, mutta ei voinut pidättää nauruaan. Hetken aikaa he nauroivat toisilleen, kunnes heiltä oli loppua happi. Kirkaskuu nousi pystyyn ja samalla hetkellä taivas syttyi väreihin. Kirkaskuun suu avautui henkäisyyn, kun revontulet värjäsivät taivaan vihreäksi. Yötähti katsoi ihaillen taivasta.
”Minä tiesin! Tiesin, että tänään taivaalla olisi revontulia!” Kirkaskuu sanoi iloisena ja nuolaisi Yötähden nenää vihreät silmät loistaen. Yötähti hymyili ja nuolaisi Kirkaskuun korvaa. Yötähti virnisti sitten ja varoittamatta kierähti ympäri niin, että nyt Kirkaskuu oli lunta vasten ja Yötähti Kirkaskuun päällä. Naaras älähti yllättyneenä, kun kylmä lumi kosketti hänen ihoaan. Yötähti virnisti huvittuneena. Kirkaskuun ympärillä oleva lumi vaihtoi väriään vihertävästä vaaleanpunaiseen ja hieman liilertavaan. Kirkaskuu katsahti ylös ja nyt taivaalla lipui vaaleanpunaiset revontulet. Kauempana näkyi valkoinen viiru revontulia.
”Vau!” Kirkaskuu henkäisi kirjavalle taivaalle. Edes Kuutähtenä hän ei ollut nähnyt näin montaa eri väristä revontulta ja tämä upea näky oli kyllä kaikista parhain maisema, jonka hän oli koskaan nähnyt.
”Vau tosiaan,” Yötähti sanoi katsellen luomoutuneena revontulten tanssia tähtitaivasta vasten. Horisontissa loisti oranssi raita revontulia. Kirkaskuu oli aivan ihmeissään. Hän ei ollut tiennytkään, että revontulia voisi olla niin montaa eri väriä samaan aikaan. Toisaalta hän oli nähnyt vain kerran aikaisemmin revontulia, joten eihän hän voinut tietää, miten montaa eriväristä revontulta oli ja miten monta voisi näkyä samaan aikaan.
Kirkaskuu nuolaisi Yötähden poskea ja kehräsi katsoen kumppaniaan suoraan silmiin. Yötähti virnisti ja kosketti nenällään kumppaninsa nenää.

Rakastavaiset viettivät koko yön yhdessä ihaillen taivaalla tanssivia revontulia, jotka ylistivät heidän välistään vahvaa ja rikkomatonta rakkautta.

_________________
The moon is magic for the soul
and light for the senses
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
 
Kirkaskuu-Jokiklaani
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
The Rise of Warriors :: Tarinat :: Tarinakirja-
Siirry: