Vuonna 2012 perustettu soturikissat tarinaroolipeli
 
PääsivuPääsivu  KalenteriKalenteri  FAQFAQ  HakuHaku  KäyttäjälistaKäyttäjälista  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  
Paikalla olevat käyttäjät
Yhteensä 1 käyttäjä paikalla :: 0 Rekisteröitynyttä, 0 Piilotettua ja 1 Vierailija

Ei

Eniten samanaikaisesti paikalla on ollut 12 käyttäjää, tämä oli Ke Toukokuu 09, 2018 2:04 pm
Toukokuu 2018
MaTiKeToPeLaSu
 123456
78910111213
14151617181920
21222324252627
28293031   
KalenteriKalenteri
Ylläpitäjät

Avatar
Kuu
Avatar
Valveuni
Avatar
Kanerva
Avatar
Levi

Jaa | 
 

 Kirkaskuu-Jokiklaani

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Kuu
Admin
avatar

Viestien lukumäärä : 30
Join date : 25.02.2018
Huumori : I see your soul

ViestiAihe: Kirkaskuu-Jokiklaani   Ma Huhti 30, 2018 5:34 pm

Kirkaskuu – Jokiklaani

~Who am I?~

Aurinko oli hädin tuskin ehtinyt lähettää ensimmäisiäkään säteitään horisontista, kun vaaleanharmaa kissa asteli leirin aukion poikki. Taivas oli vieläkin yön sininen ja tähdet pakenivat hitaasti auringon kadehdittavaa lämpöä ja valoa. Kirkaskuu katsahti hymyillen leirin reunalta Yötähden pesän suuntaan. Hän syvällä sisimmässään toivoi päällikön ilmestyvän pesänsä varjoista ja kohtaavansa hänen siniset silmänsä ja lämpimän hymynsä. Hänen sydämensä hakkasi vieläkin yön tapahtumien jäljiltä. Hän sulki silmänsä ja kykeni tuntemaan Yötähden lämpimän hengityksen kasvojaan vasten ja hänen tutun ja lämpimän kosketuksensa ihoaan vasten. Ne sanat ja se totuus, jonka Kirkaskuu oli kuullut Yötähdeltä… Hän ei ollut Kirkaskuu, hän oli Kuutähti. Kaikki ne muistot, kaikki ne loputtomat muistot, joita hän näki herättivät vain yhden kysymyksen naaraan mieleen: Miksi minä olen täällä?
Kirkaskuu asteli kohti leirin uloskäyntiä ja vielä kerran vilkaisti toiveikkaasti Yötähden pesää kohti. Kollia ei kuitenkaan kuulunut, joten Kirkaskuu päätti lähteä vaellusretkelle. Yksin. Hän oli osittain helpottunut, että pääsi yksin lähtemään, sillä hän halusi selvittää mieltään. Hän ei kykenisi enää nukkumankaan, sillä kaikki väsymys oli poissa. Se oli kuitenkin hieman ihmeellistä, sillä hän oli valvonut todella myöhään Yötähden, kumppaninsa kanssa. Tähtien tuike ja kuun hopeinen hohde oli ollut kaunista ja luonut upean tunnelman viime yönä. Kirkaskuu hymyili ja tunsi sydämensä sykkeen taas kiihtyvän. Hän tiesi, että oli tuntenut näin tuhansia kertoja useamminkin, mutta ei se voinut olla mahdollista. *Niin tietysti, Kuutähtihän näin on kokenut, varmasti Yötähden takia *
Kirkaskuu pysähtyi järven rannalle. Järvi oli paksun jääkerroksen peittämä. Jäätä. Kirkaskuu katseli hämmentyneenä jääkerrosta ravistaen päätään. Yllättäen jään päällä seisoi kissa. Valkoinen turkki ja keltaiset silmät. Kirkaskuu ei voinut olla kurtistamatta kulmiaan kissan kadottua yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Hän tunsi tuon kissan, hän oli nähnyt hänet useasti unissaan -tai siis muistoissaan.
Hän katseli nousevan auringon paisteessa kimaltelevaa jäätä ja istui lopulta lumelle ihailemaan kaunista maisemaa. Kirkaskuu huokaisi ja sulki silmänsä. Hän kaiveli muistoja mielestään. Hän halusi muistaa entisen elämäänsä Kuutähtenä, hän halusi tietää lisää. Hän halusi tietää, kuka hän oikein oli ollut. Hän halusi tietää, miksi oli syntynyt uudestaan Jokiklaaniin. Hän puristi silmänsä tiukemmin kiinni ja ajatteli niitä kaikkia muistoja, niitä kaikkia hetkiä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Kaikki oli kuten ennenkin, järvi oli paikallaan, puut olivat paikallaan, samoin kivet. Ainoa asia, joka oli muuttunut, oli yltynyt tuuli. Kirkaskuu ei myöskään kyennyt liikkumaan, hänen tassunsa olivat kuin jäätyneet maahan. Vaikka kuinka hän yritti, hänen tassunsa eivät nousseet. Tuuli tyyntyi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, mutta jälkeensä se oli jättänyt pilvisen ja synkän taivaan. Järven vesi aaltoili ja jää oli poissa. Puiden lehdet kasvoivat silmänräpäyksessä oksiin ja kasvava ruohikko imaisi lumen maan alle.
Yllättäen Kirkaskuu seisoi viherlehden lämmön keskellä kylmän lehtikadon sijaan. Hän kompuroi hetken, kun kykeni taas liikkumaan. Yhden askeleen ottaessaan hän sinkoutui Jokiklaanin reviiriltä järven ylitse Myrskyklaanin reviirille. Hän huusi paniikin vallassa. Näkymän taas ollessa normaali, Kirkaskuu iski kyntensä ruohikkoon ja rukoili Tähtiklaanilta pysyvänsä nyt yhdessä paikassa. Innokkaat kiljaisut ja iloiset huudot saivat Kirkaskuun rohkaistumaan ja hän työntyi tutusta piikkihernetunnelista Myrskyklaanin leiriin. Hänen turkkinsa oli kuitenkin vielä aivan pörhössä säikähdyksestä. Iloiset kissat ja ääriään myöten täynnä oleva tuoresaaliskasa saivat Kirkaskuun hymyilemään ja turkin tasoittumaan. Ei ollut pakkasta, ei hytiseviä kissoja tai nälkiintyneitä pentuja. Oli lämmin ja kaikilla oli hyvä olla.
”EMO!” kipakka kiljaisu sai Kirkaskuun karvat pörhistymään. Mustavalkoinen naaras ja harmaa kolli juoksivat pikkuisine käpälineen häntä kohti.
”M-mitä...” Kirkaskuu mutisi ja perääntyi.
”Emo, emo!” harmaa pentu sanoi innoissaan silmät kiiluen. ”Kerro nyt, näitkö Varjoklaanin sotureita! Näytitkö niille, mistä Myrskyklaanin päällikkö on tehty!?”
”Mitä? Minä- ei, en minä nähnyt Varjoklaanilaisia,” Kirkaskuu sopersi hyvin hämmentyneenä kahdesta pennusta.
”Kuutähti!” Kirkaskuu nosti katseensa pennuista ja näki valkoisen, sinisilmäisen naaraan.
”Ääh… Mälsää! Päällikkö ja varapäällikkö juttuja; oliko rajalla blaablaaaa ja blaablaa!” naaraspentu jupisi hiljaa. ”Lupasit leikkiä kanssamme, joten älä viivy kauaa!”
”Mitä… minä-” Kirkaskuu mutisi hiljaa ja kääntyi sitten takaisin luultavasti Myrskyklaanin varapäällikön puoleen. Samalla hän tunnisti naaraan Heinäliekiksi.
”En aio viivytellä kauaa sinua pentujesi luota, mutta tämä on nyt tärkeää,” valkoinen naaras sanoi.
”Kerro pois, Heinäliekki,” Kirkaskuulta lipsahti sulavasti.
”Halusin vain ilmoittaa, että aikaisemmin häätämämme kettu on taas palannut reviirillemme ja lähetin partion sen perään,” valkea naaras sanoi. ”Miten metsästysreissulla meni? Eikö onnistanut?”
”Ei...” Kirkaskuu sanoi hiljaa. Hän tunsi, kuinka pelko kiinni jäämisestä valtasi hänen mielensä, mutta hän ei tiennyt edes miksi.
”No, aina ei voi onnistaa,” Heinäliekki sanoi hymyillen ja iski silmäänsä leikkisästi. ”Päästän sinut pentujesi luokse ennen kuin ne hermostuvat ja julistavat sodan sinua vastaan.”
Kirkaskuu jäi katsomaaan valkoisen naaraan menoa. Hento tuuppaisu herätti hänet ajatuksistaan. Samat pennut olivat palanneet ja katsoivat häntä odottavasti. Hetkeäkään ajattelematta hän tuuppaisi naaraspennun kumoon ja virnisti. Pentu irvisti ja loikkasi hänen kimppuunsa.
Leiri haihtui Kirkaskuun ympäriltä ja hän löysi itsensä ja saman mustavalkoisen pennun kävelemässä metsässä. Pentu oli kuitenkin kasvanut paljon ja Kirkaskuu oletti hänen olevan jo oppilas.
”Metsästämmekö täällä, näin lähellä ukkospolkua?” mustavalkoinen naaras kysyi ja katseli ympärilleen vihreät silmät innosta kiiluen.
”Kyllä,” Kirkaskuu sanoi lyhyesti, mutta tunsi sanojen vain ryöppyävän suustaan hänen tahtomattaan: ”Täällä on paljon hiiriä ja kuten kuuletkin, hirviöt ajavat vain harvoin tuolla ukkospolulla.”
Mustavalkoinen naaras pysähtyi ja kuunteli ympäristöään silmänsä sulkien.
”Olet oikeassa,” hän sanoi ja kyyristyi matalaksi. Kirkaskuu tunsi ylpeyttä mustavalkoista oppilasta kohtaan ja arveli sen johtuvan emonvaistosta.
Seuraavassa silmänräpäyksessä Kirkaskuu huomasi juoksevansa paniikinomaisesti. Sama mustavalkoinen naaras oli kaksijalkojen hyppysissä ja Kirkaskuu juoksi heidän perässään. He nousivat hirviön sisään ja vaikka kuinka kovaa Kirkaskuu koetti juosta, hän ei kyennyt tavoittamaan hirviötä.
”Et saanut häntä kiinni...” Kirkaskuu kuiskasi. ”Sinä et kyennyt pelastamaan häntä… Sinä… sinä menetit hänet!”
Seuraava muisto iski rajummin kuin edelliset. Nyt hänen vierellään oli kolme pentua, yksi musta, yksi mustan ja oranssin kirjava ja yksi mustan ja valkoisen kirjava. Kirkaskuu katsoi kauhuissaan pentuja ja tunsi muljahduksen sydämmessään. Nämä olivat kiellettyjä pentuja. Nämä olivat Kuutähden ja Yötähden pennut. Kirkaskuu perääntyi pentujen luota puoliksi pakotettuna ja maailma pyörähti ympäri. Hän oli nyt suuremman ukkospolun luona. Harmaa, arpinen kolli jahtasi häntä ja sai hänet muutaman kerran kiinnikin. Veri roiskui hänen haavoistaan ja kipu heikensi hänen lihaksiaan ja mieltään. Kirkaskuun valtasi paniikki ja hän ryntäsi ukkospolulle miettimättä mahdollista kohtaloa. Hän rääkäisi tuntiessaan kivun koko kehossaan ja kaikki pyöri hänen ympärillään. Pian hän makasi ukkospolun reunassa henkeään haukkoen kykenemättä liikkumaan. Tämä oli kaikista kivuliain kipu, mitä hän oli koskaan kokenut. Kirkaskuu oli aikaisemminkin nähnyt tämän muiston, mutta ei tiennyt Yötähden olleen paikalla. Yötähti, komea musta kolli rynnisti mäen takaa harmaansiniset silmät täynnä paniikkia. Pian myös Heinäliekki rynisti kyyneleet silmissä hänen luokseen. Hän kuitenkin katsoi Yötähteä silmiin ja hymyili.
”Näin tämä siis päättyi...” Kirkaskuu kuiskasi ja koetti koskettaa Yötähden kuonoa omallaan, mutta kaikki pimeni ennen sitä.

Kirkaskuu avasi silmänsä ja haukkoi henkeään. Hän makasi järven rannalla ja rauhoitti itsensä muistaessaan, missä hän oli. Hän nousi istumaan ja vilkaisi taakseen ja sitten taas jäätynyttä järveä. Hän sulki silmänsä ja naukaisi irvistäen:
”En minä vielä lopettanut.”
Hän syöksyi takaisin muistoihinsa sillä silmänräpäyksellä ja kävi läpi jokaisen mahdollisen keskustelun ja kohtaamisen. Hän näki metsäpalon, hän näki ensitapaamisensa Yötähden kanssa, hän näki jokaisen käymänsä taistelun ja hän näki jokaisen ilon ja surun hetken. Hän ehi käydä monet hetket läpi ennen kuin joku töytäisi hänet hereille.
”Kirkaskuu? Mitä sinä täällä teet? Oletko kunnossa?” hänen sisarensa kysyi.
”Mitä?… Joo, joo… Olen ihan kunnossa,” Kirkaskuu vastasi hymyillen karistaen samalla muistojen pyörähdykset mielestään. ”Me emme ole kotoisin Jokiklaanista, Yötuhka.”
”Mitä?” hänen sisarensa hämmentyi. ”Olethan varmasti kunnossa...”
”Olen!” Kirkaskuu sähähti. ”Sinun täytyy nyt uskoa minua! Etkö sinä muka tunne vetoa Myrskyklaaniin?”
Yötuhkan ilme rauhoittui, mutta hän ei sanonut mitään. Hän vain katseli järveä ja sen toisella puolella näkyviä pieniä täpliä. Kirkaskuu katsoi kulmat kurtussa siskoaan odottaen vastausta.
”Olen tuntenut kyllä,” musta naaras vastasi lopulta ja vilkaisi Kirkaskuuta. ”En vain vieläkään usko, että emme kuulu tänne...”
”Kyllä me kuulumme Jokiklaaniin, mutta olimme alunperin Myrskyklaanin kissoja...” Kirkaskuu hiljeni.
”Mitä?” Yötuhka kysyi ja kääntyi katsomaan sisartaan.
”Sinun pitää uskoa minua! Minä… minä tiedän menneisyytemme...” Kirkaskuu sanoi hiljaa ja hautasi kasvonsa käpäliinsä.
”Miten sinä tiedät?” Yötuhka kysyi ja käpertyi Kirkaskuun viereen. Hän kehräsi rauhoittavasti.
”Minä kuulin sen kaiken Yötähdeltä… Minä olen nähnyt kaikki ne muistot… Minä olin Kuutähti, Myrskyklaanin päällikkö,” Kirkaskuu sanoi ja sulki silmänsä. ”Minä… minä taidan kaivata heitä siellä.”
”He kaipaavat varmasti myös sinua,” Yötuhka sanoi. ”Sinä olit heidän päällikkönsä.”
”Tiedän...” Kirkaskuu kuiskasi ja avasi taas silmänsä katsoen horisonttiin sydän särkyen.
”Haluasit mennä sinne, etkö vain?” Yötuhka kysyi kietoen häntänsä sisarensa ympärille.
”Haluaisin vain kertoa, että olen kunnossa,” Kirkaskuu naukaisi. ”Kukaan heistä ei ole kuullut minusta mitään sen jälkeen kun synnyin tänne… Kuutähti lupasi varjella heitä, olla heidän kanssaan kuolemansakin jälkeen!”
”Niin,” Yötuhka sanoi ja katsoi lempeästi siskoaan. ”Mutta ajattele, mitä tapahtuisi jos menisit sinne? Mitä sinun pitäisi tehdä? Et voisi enää palata, koska sydämesi särkyisi heidän puolestaan. Sinä kuulut nyt tänne.”

Kirkaskuu asteli edes takaisin kärsimättömänä sammalpedillään -oikeastaan Kuutähden sammalpedillä. Kirkaskuu ei taaskaan tiennyt olotilansa syytä ja se alkoi raivostuttamaan. Joka kerta sama juttu. Nyt kaikki tuntui kuitenkin erilaiselta. Hän ei ollut leirissä, hänen tassunsa oli loukkaantunut ja hajut olivat tuiki tuntemattomat.
”Harmaa?” Kirkaskuun karvat nousivat pystyyn, kun hän näki häntä puhuttelevan suden. Susi oli valkoinen ja sen katse oli lempeä.
”Mitä?” Kirkaskuu älähti ja perääntyi.
”Älä huoli, Harmaa! Eivät he tee pahaa, pidän huolen siitä!” valkoinen susi yritti rauhoitella, mutta hänet työnsi kumoon suuri harmaa susi. Se ärisi Kirkaskuulle ja paljasti kellertävät hampaansa.
”Pysy kaukana!” Kirkaskuu huusi ja väläytti omat hampaansa sudelle. Valkoinen susi ryntäsi harmaan suden eteen.
”Mitä me puhuimme? Et saa hänen luottamustaan syöksyilemällä ja pelottelemalla!” valkea susi ärisi. Kirkaskuu koetti tasoittaa hengitystään, mutta paniikki repäisi hänet irti Kuutähden kehosta. Hän seisoi nyt katsojana ja se oli uutta ja todella pelottavaa. Hän näki ensimmäistä kertaa Kuutähden ja hän oli kuin peilikuva Kirkaskuulle, lukuun ottamatta muutamia arpia. Kuutähti seisoi niin rauhallisena ja vihreät silmät täynnä tyhjää. Tai oikeastaan ne olivat täynnä vihaa. Kirkaskuu katsoi koko hetken raskaasti hengittäen aivan kuin hän ei saisi happea. Kuutähti osasi käsitellä susia, hän pääsi lähtemään muutamassa auringonkierrossa ja klaani oli helpottunut. Kirkaskuu oli hämmentynyt ja ylpeä. Kuutähti ei pelännyt susia eikä koiria. Hän ymmärsi niitä. Hän muisti sen hetken, jona koira oli pelastanut Kuutähden koirilta. Se oli muuttanut Kuutähden suhtautumisen koiriin. Ja hän vieläpä ymmärsi koiria!
Kirkaskuun keho syöksyi kohti seuraavaa muistoa. Hän näki kaiken ulkopuolisen silmin taas. Kuutähti oli järven rannalla ja katseli horisonttiin. Kirkaskuun sydäntä pisti, kun hän kuuli naaraan sanat:
”Koko elämäni olen ollut täällä, veden toisella puolella ja sinä olet siellä toisella puolella. Kohtalo on julma ja repäisee elämäni kahtia, kun asettaa sieluntoverini toiseen klaaniin. Olen aina pitänyt rakkautta tärkeämpänä kuin soturilakia, mutta nyt en voi antautua sille. Olen päällikkö ja vaikka kuinka Jokiklaani kutsuisi minua, joudun pysymään täällä...”
Kirkaskuu katsoi, kuinka Kuutähti käänsi selkänsä järvelle. Hänen silmistään valui kyyneleitä ja hän melkein kaatui sydäntään painavasta tuskasta. Kirkaskuu tunsi hänen kipunsa ja ei voinut pidätellä omia kyyneleitään enää.

”Kirkaskuu kiltti herää!” ääni kaukaisuudesta vääristi metsän ja taivaan. Kirkaskuu tunsi, kuinka hänet tempaistiin takaisin Jokiklaaniin ja hänen omaan kehoonsa.
”Hän herää! Tähtiklaanin kiitos!” Yötuhkan ääni kuulosti huolestuneelta ja silmänsä avatessaan Kirkaskuu huomasi sen paniikin, joka parantajan sekä hänen siskonsa kasvoilla oli.
”Mitä? Miksi olen parantajan pesässä?” Kirkaskuu katseli ympärilleen hämmentyneenä keho täristen.
”Aloit unissassi hengittää yllättäen hyvin raskaasti ja aloit vinkumaan. Suustasi alkoi valua kuolaa ja sätkit kuin olisit kärsinyt kouristuksista. Ja äsken sinä itkit..?” Yötuhka nielaisi ja Kirkaskuu näki hänen sisarensa silmissää kyyneleitä.
”Olen kunnossa, ihan todella!” Kirkaskuu vakuutti.
”En olisi siitä ihan varma,” parantaja kuiskasi ja vilkaisi Yötuhkaa, joka poistui vastahakoisesti.
”Mitä? Miten niin?” Kirkaskuu kurtisti kulmiaan ja koetti nousta seisomaan, mutta hänen jalkansa eivät kantaneet.
”Lakkasit hengittämästä, kun saavuin luoksesi. On ihme, että olet edes hengissä!” parantaja kertoi hiljaa.
”Voi ei...” Kirkaskuu nielaisi. ”Se johtuu varmasti siitä, kun repeydyin hänen kehostaan...”
”Mitä?” parantaja katsahti Kirkaskuuta.
”Mitä? Ei… ei mitään!” Kirkaskuu sopersi. ”En ollut hengenvaarassa, minä vain… Tapasin Tähtiklaanin kissoja...”
”Ja lakkasit hengittämästä?” parantaja katsoi Kirkaskuuta hieman hämmentyneenä.
Kirkaskuu avasi suunsa, mutta ei tiennyt mitä vastata. Häntä voitaisiin pitää hulluna, jos hän kertoisi miten asiat olivat oikeasti menneet, mutta mitään muutakaan selitystä hän ei keksinyt.
”Pidän sinut nyt varmuuden vuoksi tämän yön täällä, emme voi tietää mikä sinulle tuli,” parantaja sanoi väsyneesti. Kirkaskuu nielaisi ja luimisti korviaan. ”Toivokaamme vain, että sinulla ei ole mitään vakavaa sairautta.”
Kirkaskuu pidätteli kyyneliään. Hän tiesi vallan hyvin, mikä oli vikana. Hän oli kaksi kissaa samaan aikaan ja se hämmentäisi ketä tahansa. Kirkaskuu haukotteli ja laski päänsä sammalpedille. Levottomin ajatuksin hän vaipui lopulta takaisin uneen.

Kirkaskuu oli tapaamassa parantajaa. He puhuivat siitä yöstä, jona hän oli melkein menettänyt henkensä.
”Se saattoi johtua korkeasta stressitasostasi,” parantaja naukaisi ja hymyili rauhoittavasti.
”Olin kyllä todella ahdistunut, ja aika kauankin,” Kirkaskuu vastasi. Hän kuvitteli sen illan, jolloin oli lakannut hengittämästä ja repeytynyt muistoissa erilleen Kuutähdestä. Siitä oli jo 14 auringonkiertoa ja kaikeksi onneksi niin ei ollut enää tapahtunut. Kuutähden muistotkin olivat alkaneet vähentyä, ja oletettavasti Kirkaskuu oli tainnut nähdä jo lähes kaikki niistä. Ja nyt Kirkaskuu tiesi kuka oli; hän oli Kuutähti uudelleensyntyneenä sielunkumppaninsa Yötähden luokse.
”Aiotko kertoa Yötähdelle?” parantaja kysyi yllättäen. Kirkaskuu hymyili ja vilkaisi kauempana istuvaa huonoryhtistä päällikköä.
”Tietenkin,” Kirkaskuu virnisti ja hyvästeli parantajan hännänheilautuksella. Hän asteli hymyillen Yötähden, rakkaan kumppaninsa luokse. Yötähden katse kirkastui ja hän asteli harmaan naaraan luokse. He koskettivat toistensa neniä ja Kirkaskuu nuolaisi Yötähden poskea.
”Tule. Minulla on kerrottavaa,” Kirkaskuu virnisti ja kääntyi kohti leirin uloskäyntiä. Yötähti seurasi häntä ja yhdessä he astuivat kauas muiden katseista. He olivat nyt kahden eikä kukaan olisi häiritsemässä. Aurinko laski joka silmänräpäys yhä alemmas taivaanrannan taakse ja värjäsi kahden rakastavaisen turkit ruskeiksi.
He astelivat järven rannalle toisissaan kiinni. Viileä tuuli ravisutti heidän turkkejaan ja vesi heijasti tummenevan taivaan tähtineen. Kirkaskuu katseli vettä ja sulki silmänsä. Hän muisti, kuinka oppi uimaan samassa vedessä, mutta eri reviirillä. Kirkaskuu kääntyi katsomaan Yötähteä ja leikkisästi näykkäisi kollin korvaa. Hän asteli veteen ja viittoili Yötähteä seuraamaan häntä. Varoittamatta naaras kuitenkin roiski viileää vettä kollin päälle. Hän purskahti nauruun ja kiersi kumppaninsa toiselle puolelle. Yötähti vastasi samalla mitalla ja hetken aikaa he jahtasivat toisiaan rantavedessä. Kaikki tyssäsi siihen, kun Kirkaskuu kaatui rantaveteen ja onnistui kastelemaan koko turkkinsa. Hän könysi takaisin ylös ja vilkaisi lempeästi nauravaa Yötähteä.
”Kyllä tuo hymysi vielä hyytyy, orava,” Kirkaskuu kiusoitteli ja ryntäsi kolli kohti kaataen tämän kumoon veteen. Nyt oli Kirkaskuun vuoro nauraa. Hän asteli pois vedestä ja ravisteli turkkiaan vedestä. Yötähti kahlasi pois vedestä ja hymyili harmaalle naaraalle. Kirkaskuu hymähti hymyillen ja käveli hieman kauemmas veden luota. He katselivat hetken tummenevaa taivasta turkki turkkia vasten.
”Hän halusi tulla luoksesi,” Kirkaskuu sanoi rikkoen hiljaisuuden. ”Hän -tai siis minä- seisoin järven rannalla monet illat toivomassa, että saisimme olla yhdessä.”
”Ja se myös toteutui,” Yötähti naukaisi. ”Uskoit siihen ja uskoit rakkauteen.”
”Uskon edelleen,” Kirkaskuu hymyili ja vilkaisi vihreillä silmillään Yötähteä.
”Minun oli tarkoitus tulla luoksesi,” Kirkaskuu sanoi. ”Se oli kohtaloni.”
Yötähti kosketti Kirkaskuun kuonoa omallaan ja Kirkaskuu ei voinut olla hymyilemättä. Hän oli onnellinen, hän oli sieluntoverinsa kanssa viimein. Kirkaskuu avasi silmänsä ja tunsi sydämensä taas muljahtavan.
”Me… me saimme pentuja silloin...” Kirkaskuu kuiskasi ja muisteli niitä kolmea pentua. ”Ja he ovta Myrskyklaanissa...”
Yötähti veti Kirkaskuun lähemmäs itseään ja lohduttavasti kietoi häntänsä naaraan ympärille. Kirkaskuu nojasi kumppaniinsa ja antoi kollin hengityksen rauhoittaa hänet.
”Et ole tainnut kertoa, mitä asiaa sinulla oli,” Yötähti sanoi rauhallisesti ja Kirkaskuu hymyili taas. Yötähti tunsi hänet hyvin.
”En niin,” Kirkaskuu naukaisi ja katsahti Yötähteä silmiin.
”Mitä mieltä olet siitä, kun saamme kasvattaa pentuja yhdessä, täällä?”

//pitkästä aikaa, ja Levi, saat jatkaa ;)

_________________
I see your soul
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
 
Kirkaskuu-Jokiklaani
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
The Rise of Warriors :: Tarinat :: Tarinakirja-
Siirry: