Vuonna 2012 perustettu soturikissat tarinaroolipeli
 
PääsivuPääsivu  KalenteriKalenteri  FAQFAQ  HakuHaku  KäyttäjälistaKäyttäjälista  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  
Paikalla olevat käyttäjät
Yhteensä 1 käyttäjä paikalla :: 0 Rekisteröitynyttä, 0 Piilotettua ja 1 Vierailija

Ei

Eniten samanaikaisesti paikalla on ollut 12 käyttäjää, tämä oli Ke Toukokuu 09, 2018 2:04 pm
Syyskuu 2018
MaTiKeToPeLaSu
     12
3456789
10111213141516
17181920212223
24252627282930
KalenteriKalenteri
Ylläpitäjät

Avatar
Kuu
Avatar
Valveuni
Avatar
Kanerva
Avatar
Levi

Jaa | 
 

 Hallatähti - Taivasklaani

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Kuu
Admin
avatar

Viestien lukumäärä : 42
Join date : 25.02.2018
Huumori : I see your soul

ViestiAihe: Hallatähti - Taivasklaani   Ti Elo 28, 2018 11:04 am

Hallayö/tähti-Taivasklaani
Toinen osa ~ Yhdeksän henkeä

Hallayö katseli heidän uudessa leirissään häärääviä taivasklaanilaisia kissoja. Hänen veljentyttärensä, Surupentu juoksenteli pentutarhan suulla muiden pentujen kanssa. Oppilaat olivat mestariensa kanssa käyneet hakemassa sammalta ja lehtiä petejä varten. Soturit olivat käyneet kiertämässä uutta leiriä ja napanneet hieman suuhunpantavaa. Myös Hallayö oli sisariensa kanssa käynyt katsomassa reviiriä, samalla keräten tarpeellisia yrttejä Mistelisydämelle. Kun hämärä laskeutuisi, Hallayö lähtisi yhdessä Tuuliklaanin uuden päällikön Huminahuurteen kanssa hakemaan yhdeksän henkeään. Hallayö toivoi Huminahuurteen odottavan häntä rajalla, sillä valkoinen kolli ei tiennyt missä Kuulampi oikein oli.
“Eikö sinun pitäisi jo mennä?” Mistelisydän kysyi veljensä takana. Pitkäturkkinen kolli kääntyi sisarensa puoleen silmiäänsä pyöräyttäen.
“Pitäisi ja pitäisi. En tiedä lainkaan, missä se Kuulampi edes on,” Hallayö naukaisi huvittuneena.
“Sitä suuremmalla syyllä sinun pitäisi lähteä, jos ajattelit löytää sinne vielä tämän lehtikadon aikana,” Mistelisydän naukaisi pisteliäästi.
“Hyvä on, hyvä on, mehiläispää, minä lähden,” Hallayö naurahti ja nuolaisi sisarensa poskea lempeästi.
“Onnea matkaan, Hallayö,” Mistelisydän naukaisi, nyt lempeämmin. Hallayö nyökkäsi hymyillen ja pujahti ulos Taivasklaanin leiristä.

Ensimmäiset tähdet alkoivat jo valaista taivasta Hallayön astellessa Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin väliselle rajalle. Hän oli kulkenut aivan järven tuntumassa koko matkan, aivan kuten oli sovittu muiden klaanien kanssa.
“Tulithan sinä jo,” Huminahuurteen, Tuuliklaanin tuoreen päällikön ääni kuului hieman kauempaa. Hallayön katse osui pimeydessä istuvan kissan hohtaviin vihreisiin silmiin.
“Tietenkin tulin,” Hallayö vastasi rauhallisesti. “Et kai joutunut odottamaan?”
“En joutunut,” Huminahuurre naukaisi tyynesti. “Noniin, mennään.”
Kaksi päällikköä kulkivat muutaman nummen ylitse aivan joen vieressä. Ei kulunut kauaakaan, kun Hallayö kuuli jo ensimmäisen hiljaisen kuiskauksen. Hän hätkähti, mutta ei pysähtynyt. Esi-isien kuiskaukset lisääntyivät ja silloin valkoinen kolli arvasi heidän saapuneen lähelle Kuulampea. Hän haistoi vuodenajat ympärillään ja veti keuhkonsa täyteen Tähtiklaanin kissojen tuoksua silmänsä sulkien. Hän avasi ne kuitenkin heti tuntiessaan tönäisyn kyljessään. Ketään ei kuitenkaan näkynyt. Kissan valkeat ääriviivat välähtivät hetken ajaksi ja katosivat yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin.
“Hallayö,” Huminahuurre aloitti ja jatkoi: “Enää sinun tarvitsee vain lipaista kielelläsi Kuulammen pintaa ja sulkea silmäsi.”
“Selvä,” Hallayö naukaisi ja vilkaisi Kuulammen pintaa. Se kimalteli kuin tähdet, loisti kuin kuu ja lumosi hennolla liplatuksellaan. Huminahuurre kumartui Kuulammen pintaa kohti ja joi yhden kulauksen sen vettä. Hallayö teki perässä ja tunsi, kuinka väsymys ravisteli hänen kehonsa lävitse saaden hänet rojahtamaan maahan. Hän sinnitteli hereillä sen verran, että ehti nähdä muutaman Tähtiklaanilaisen kissan edessään.

Hallayö avasi silmänsä hitaasti. Hänen edessään siinsi kirkkaasti hohtava aukea, jonka takana näkyi korkeine puineen kohoava metsä. Hallayö ihaili ympärillään kohoavia puita ja hohtavaa nurmikkoa sekä suuria tähtiä, jotka valaisivat kaiken kun aurinko päivisin.
“Tervetuloa, Hallayö,” Kirsikkatähden tuttu, lämmin ääni havahdutti Hallayön ajatuksistaan. Kolli kääntyi ja näki edessään monta Taivasklaanin ja muiden klaanien kuolleita kissoja. Kirsikkatähti seisoi muutaman ketunmitan päässä Hallayöstä hymyillen.
“Olet tehnyt pitkän matkan klaanisi kanssa järvelle odottaen hetkeä, jona saisit yhdeksän henkeäsi. Ja nyt on sen aika, jolloin astut virallisesti Taivasklaanin päällikön asemaan johtaen sitä yhdeksällä hengellä,” Kirsikkatähti julisti. Hallayö kumarsi kunnioittavasti Tähtiklaanin kissoille.
Hallayö seisoi ryhdikkäästi ja katseli Kirsikkatähden ympärillä istuvia kissoja uteliaasti. Osaa heistä hän ei ollut koskaan nähnyt. Kissajoukosta astui ensimmäisenä esiin kissa, jota Hallayö ei tuntenut. Kissa oli naaras, harmaa sellainen. Hänen vihreät silmänsä hohtivat päättäväisyyttä.
“Minä olen Suruturkki, entinen Myrskyklaanin soturi. Isäni oli kauan sitten Taivasklaanin soturi, mutta hän matkasi järvelle emoni kanssa, mutta valitettavasti ei koskaan päässyt perille. Annan sinulle toivon hengen. Muista, että pimeimpinäkin aikoina on aina toivoa,” Suruturkki naukaisi ja kosketti Hallayön nenää omallaan. Hallayö tunsi kivun täyttävän hänen kehonsa korvien päistä hännänpäähän asti. Ei hän ollut odottanut henkien saamisen olevan kivuliasta, mutta hänen tulisi kestää se. Ja hän kestäisikin sen klaaninsa tähden. Hän kestäisi mitä tahansa klaaninsa tähden. Suruturkki palasi muiden tähtiklaanilaisten luokse. Hän jälkeensä Hallayön luokse saapui Lehtitähti, Kirsikkatähteä edeltänyt päällikkö.
“Lehtitähti,” Hallayö sanoi ja katseli ruskearaidallista naarasta.
“Annan sinulle viisauden hengen. Käytä sitä tehdessäsi vaikeita päätöksiä,” Lehtitähti naukaisi ja kosketti Hallayön nenää. Hallayö valmistautui jo kipuaaltoon, joka iski nopeammin kuin edellinen ja loppui myös nopeammin. Hallayö veti syvään henkeä ja koetti tasata hengitystään.
Seuraavaksi kissajoukosta astui esiin tummanharmaa kolli, jonka selkää ja häntää koristivat mustat raidat. Kollin keltaiset silmät paloivat kuin tuli.
“Minä, Punaturkki, Myrskyklaanin entinen varapäällikkö ja sinun sukulaisesi, annan sinulle totuudenmukaisuuden hengen. Valheet langettavat varjoja, jote älä koskaan pelkää kohdata totuutta,” Punaturkki naukaisi rauhallisella äänellä ja kosketti nopeasti Hallayön nenää omallaan. Seuraava kipuaalto oli siihen mennessä pahin. Se alkoi hitaasti ja kesti kauan. Jostain syystä Hallayölle tuli sellainen tunne, että Punaturkki oli tuntenut samanlaista kipua itse kauan sitten. Hallayö hätkähti muistaessaan Punaturkin sanoneen heidän olevan sukulaisia. Hän ei kuitenkaan ehtinyt kysyä Myrskyklaanin entiseltä varapäälliköltä mitään, sillä tummanharmaa kolli oli jo palannut riviin muiden luokse.
Punaturkin jälkeen rivistä Hallayön luokse asteli hänen oma isänsä, Vinhajuova, keltaiset silmät roihuten ylpeyttä.
“Isä,” Hallayö kuiskasi.
“Oma poikani, ylpeyden aihe jo syntymästään lähtien,” Vinhajuova naukaisi hymyillen ylpeä pilke silmissään ja jatkoi sitten: “ Annan sinulle rohkeuden hengen, käytä sitä klaanisi hyväksi.”
Hallayön isä kosketti poikansa nenää samalla Hallayön valmistautuessa kipuaaltoon. Hänen ihmekseen kipuaalto oli yllättävän lievä, mutta tuntui silti epämiellyttävältä. Vaikka Hallayö ei ollut ikinä paljonkaan rakastanut isäänsä, hän silti välitti tuosta urheasta kollista. Vinhajuova oli Hallayön pienestä välinpitämättömyydestä huolimatta rakastanut poikaansa, jopa enemmän kuin muita Hallayön sisaruksia. Hallayöllä oli aina ollut jotakin isäänsä vastaan, mutta tänä yönä valkoinen kolli ei halunnut ajatella syytä. Hän halusi olla iloinen.
Seuraavaksi Tulitähti astui Tähtiklaanin kissojen joukosta Hallayön eteen.
“Olet tehnyt paljon klaanisi eteen ja tulet tekemään suuria asioita vielä tulevaisuudessakin. Annan sinulle luottamuksen ja uskollisuuden hengen. Älä koskaan epäile valintojasi ja pysy aina uskollisena rakkaillesi,” Tulitähti naukaisi ja kosketti Hallayön nenää. Hallayö upotti kyntensä maahan kivun ravistellessa hänen kehoaan. “Klaanisi ansaitsee sinut johtajakseen. Muista olla klaanisi arvoinen päällikkö,” Tulitähti naukaisi vielä ja palasi sitten Kirsikkatähden viereen.
Tulitähden vieressä istunut harmaa kolli mustine juovineen nousi seisomaan ja asteli Hallayön luokse. “Minä olen Myrskysielu, Myrskyklaanin entinen soturi,Taivasklaanin sukua,” Myrskysieluksi esittäytynyt kolli kertoi. “Annan sinulle rakkauden hengen. Vaali klaaniasi kuin omia pentujasi ja seuraa sydäntäsi. Anna rakkauden johdattaa sinua.”
Hallayö veti syvää henkeä ja upotti kyntensä valmiiksi ruohikkoon. Myrskysielu kosketti Hallayön nenää ja kipuaalto ravisteli valkoisen kollin kehoa. Tämä oli kerta kaikkiaan pahin kipuaalto kaikista. Oli vähällä, ettei Hallayö kaatunut. Hän haukkoi henkeään ja katseli sumein silmin Myrskysielua, joka palasi takaisin riviin. Rakkaus tosiaan oli voimakasta.
Seuraava kissa, joka kissojen joukosta asteli Hallayötä kohti sai valkoisen kollin sydämen muljahtamaan. Tuota ruskeankirjavaa kollia hän ei olisi uskonut näkevänsä. Hänen oma veljensä, Takiaiskäpälä, asteli hänen eteensä yhtä ylväänä kuten aina.
“Hallayö,” Takiaiskäpälä hymyili ja kumarsi hieman. “On hienoa nähdä sinut.”
“Samoin sinut,” Hallayö aloitti ja oli jatkamassa, mutta Takiaiskäpälä keskeytti hänet:
“Tiedän, että sinulla olisi paljon kysyttävää, mutta nyt ei ole oikea aika kysymyksille.”
Hallayö nyökkäsi hyväksyvästi. Takiaiskäpälä oli oikeassa. Nyt ei ollut oikea aika puhua joutavia. Nyt oli tehdä hänestä päällikkö. Ensimmäinen järven taivasklaanilainen päällikkö.
“Annan sinulle anteeksiannon hengen. Muista, että anteeksianto tuo enemmän rauhaa kuin kosto,” Takiaiskäpälä naukaisi ja kosketti Hallayön nenää. Seitsemäs kipuaalto ravisteli Hallayön kehoa. Jokaisen kipuaallon jälkeen Hallayö tunsi itsensä aina vain voimakkaammaksi, vaikka kipu olikin lamaannuttavaa. Takiaiskäpälä palasi muiden Tähtiklaanin kissojen luokse ruskeankirjava turkki hohtaen. Hallayö huokaisi ja suoristautui. Hän olisi valmis kahdeksanteen henkeen. Hallayön veljen jälkeen rivistä asteli punaturkkinen naaras, jonka ympärillä leijui yrttien rauhoittava tuoksu Tähtiklaanin hajunkin läpi. Naaraan meripihkan väriset silmät leimusivat kuin laskeva aurinko. Hallayö tunnisti naaraan Tulipuroksi.
“Annan sinulle myötätunnon hengen. Käytä sitä ymmärtääksesi, mikä on muille kissoille tärkeää ja anna sen johdattaa polkuasi,” Tulipuro naukaisi ja kosketti muiden lailla Hallayön nenää omallaan. Hallayö piti katseensa Tulipurossa, vaikka kivun takia olisi halunnut vain antaa silmiensä painua kiinni ja lysähtää maahan. Hän ajatteli voiman tunnetta, joka hänen suonissaan virtaisi kivun loppuessa. Hän ajatteli klaaniaan. Hän ajatteli velvollisuuttaan.
“Sinusta tulee hyvä päällikkö,” Tulipuro kuiskasi ja palasi Tulitähden viereen.
Viimeisenä Hallayön luokse asteli Kirsikkatähti, Hallayötä edeltänyt päällikkö, Hallayön rakas ystävä.
“Olet osoittanut olevasi Taivasklaanin ansaitsema päällikkö kulkemasi polun avulla. Uskon ja tiedän, että sinä tulet johtamaan Taivasklaania ylpeästi ja tulet tekemään siitä taas vahvan muiden klaanien silmissä,” Kirsikkatähti, kilpikonnakuvioinen naaras naukaisi pehmeällä äänellään. Naaraan vihreät silmät tuikkivat lailla tähtien ylpeydestä.
“Annan sinulle päättäväisyyden ja epäitsekkyyden hengen, käytä niitä klaanisi hyväksi,” Kirsikkatähti naukaisi ja kosketti Hallayön nenää. Hallayö joutui sulkemaan silmänsä kipuaallon voimakkuuden takia. Se ei kuitenkaan ylittänyt Myrskysielun antaman hengen kivun voimakkuutta, mutta oli silti sietämätön. Kipuaalto ravisteli hänen kehonsa läpi ja Hallayöstä tuntui siltä kuin olisi jäänyt hirviön alle. Muutamassa silmänräpäyksessä kipu kuitenkin hyytyi ja hän kykeni taas avaamaan silmänsä. Hetken hän haukkoi henkeään, kunnes onnistui tasaamaan sen samalla ryhdistäytyen ja suoristautuen.
“Tervehdin sinua uudella nimelläsi, Hallatähti,” Kirsikkatähti julisti. “Olet saanut päällikön yhdeksän henkeä, puolusta niillä klaaniasi. Elä jokainen elämäsi ylpeästi ja arvokkaasti!”
“Hallatähti! Hallatähti!” Yhdeksän kissaa hurrasivat Hallatähdelle. Hallatähti kumarsi Tähtiklaanin kissoille ja iski jokaiseen vielä yhden silmäyksen ennen kuin tunsi repeytyvänsä heidän luotaan. Punaturkin kauhistunut katse oli viimeinen asia, jonka Hallatähti näki ennen kuin valkea hohde katosi.

Hallatähti avasi silmänsä. Hän odotti näkevänsä edessään Kuulammen ja sen hohtavan pinnan eikä ympärillään loputtomiin jatkuvaa pimeää, punaisen usvan peittämää metsää. Hallatähden ympärillä leijui veren metallinen ja hapan haju.
“Missä ihmeessä minä oikein olen?” Hallatähti henkäisi ja katseli ympärilleen keltaisia silmiään siristäen. *Kuuluuko tämä henkien saamiseen?*.
“Etkö ole ennen kuullut Synkästä metsästä? Pahojen, kuolleiden kissojen metsästä?” Kolkko, ärtynyt ääni kuului Hallatähden takana. Valkoinen kolli kääntyi salaman nopeasti ympäri ja kohtasi harmaan, arpisen kollin jäänsiniset silmät. Vihan täyttämät silmät.
“Olen kyllä kuullut kyseisestä paikasta, mutta enpä ole ennen käynyt,” Hallatähti irvisti kulmiaan kurtistaen kohdatessaan kollin katseen.
“No huh, minä kun jo luulin, että olet joku aivan tietämätön karvapallo!” Hopeakäärme naurahti.
“Kuka sinä olet?” Hallatähti kysyi kylmästi. Hän ei pitänyt olinpaikastaan. Hän halusi pois. Hän halusi klaaninsa luokse.
“Hopeakäärme, klaanien yksi pahimmista vihollisista!” Harmaa kolli julisti paljastaen veren tahrimat hampaansa.
“Hieno kuollut vihollinen,” Hallatähti tuhahti. “Mitä teet täällä, etkä tuolla klaanien keskuudessa?”
“Minut kukistettiin elämän tieltä. Älä huoli, minulla on suunnitelma, jonka avulla kyllä pääsen taas elävien huulille,” Hopeakäärme virnisti.
“Ja miksi sinä minulle tästä kerrot?” Hallatähti kysyi, oikeasti ihmeissään.
“Noh, siihen on omat syynsä. Annan sinulle varoituksen. Sinä tulet kohtaamaan suunnitelmani ensimmäisen palasen hyvinkin pian!” Hopeakäärme nauroi. “Ja hän on minun oma tyttäreni.”
Hallatähti luimisti korviaan. Tuolla pedollako tytär?
“Kyllä vain, minulla on ikioma tytär!” Hopeakäärme sanoi, aivan kuin olisi lukenut Hallatähden ajatukset. ”Lupaan, että tulet tapaamaan hänet vielä ennen pitkään…” Hopeakäärme madalsi ääntään. “Ja sinä tulet klaanisi kautta kärsimään hänen pentujensa takia.”

Hallatähti haukkoi henkeä herätessään. Hän räpytteli silmiään hätäisesti ja meni hetki ennen kuin hän tajusi olevansa Kuulammella. Hän vilkaisi vieressään heräilevää Humahuurretta, kullankeltaista naarasta.
“Tervetuloa, Hallatähti,” Huminahuurre naukaisi ja päätään hieman laskien kumarsi kunnioittavasti Hallatähdelle.
“Tervetuloa myös sinulle, Huminatähti,” Hallatähti naukaisi ja kumarsi Huminatähdelle.
”Osaat varmaankin itse kotiin?” Huminatähti kysyi ja nousi seisomaan.
”Uskoisin niin,” Hallatähti totesi ja Huminatähti nyökkäsi tyytyväisesti. He hyvästelivät toisensa nopeasti ennen kuin heidän tiensä erosivat. Hallatähti loikkasi pitkä valkea turkki hulmuten joen ylitse. Kaukana horisontissa nouseva aurinko värjäsi tumman taivaan vaaleammaksi sinisekssi ja kauniin oranssiksi. Hallatähti oli aina pitänyt oranssista, se oli jotenkin lumoava väri. Ja vedensininen. Se oli toinen väri jota Hallatähti rakasti. Hallatähti saapui pian omalle reviirilleen, mutta halusi jäädä vielä kulkemaan veden äärelle, sillä aurinko värjäsi sen oranssiksi ja veden liplatus oli niin rauhoittava ääni.
Tuuli käänsi yllättäen suuntaa. Hallatähti pysähtyi ja kurtisti kulmiaan. *Outoa, ei tuulen pitäisi tällä tavalla käyttäytyä. Toivottavasti ei ole tulossa myrsky.* Hallatähti oli jatkamassa matkaansa kohti kotiaan, mutta veren haju tulvahti hänen nenäänsä ja se nosti hänen niskakarvansa pystyyn. Veren metallinen haju tuli ukkospolun suunnalta. ”Voi ei!” Hallatähti parahti ja ryntäsi kohti ukkospolku. Hän pelkäsi, että joku hänen kissoistaan oli eksynyt ukkospolulle ja loukkaantunut. Tai pahimmassa tapauksessa kuollut.
Ukkospolku oli hiljainen, olihan nyt vielä kovin aikaista. Hallatähti pälyili ympärillee, muttei nähnyt ketään ja veren haju katosi ukkospolun ällöttävän hajun alle.
”Haloo?! Onko täällä joku?” Hallatähti huusi, toivoen saavansa vastauksen. Hento yskähdys kuului läheltä. Hallatähti kääntyi katsomaan muutaman ketunmitan päässä olevaa puskaa ja huomasi oranssin hännän sen alla. Hallatähti juoksi nopeasti kissan luokse pelon kasvaessa, mutta Hallatähti oli oppinut olemaan rauhallinen, vaikka mikä olisi.
”Hei?” Hallatähti naukaisi varovasti. Hän huomasi puskan takana valko-oranssin naaraan, jonka valkea turkki oli punaisen veren tahrima. Naarasta hän ei kuitenkaan tunnistanut. ”Mitä on tapahtunut?”
”Perheeni… He heittivät minut pois hirviöstä… min-” naaraan lause katkesi yskänpuuskaan. Hallatähden vaistot käskivät häntä viemään naaraan leiriin hoidettavaksi. ”Pystytkö kävelemään?” Hallatähti kysyi. Naaras pudisti päätään ja katsoi pahoillaan valkeaa kollia. ”Sitten joudun kantamaan sinut. Minä en nimittäin jätä sinua tänne kuolemaan.” Hallatähti sanoi päättäväisesti ja hetken mietti, miten saisi naaraan selkänsä päälle. Lopulta hän päätti yrittää ja pian naaras oli hänen selkänsä päällä. Aluksi oli tuntunut mahdottomalta saada naaras mahdollisimman hyvin selän päälle, mutta se oli loppujen lopuksi onnistunut. Nyt vain olisi saatava naaras leiriin ja pidettävä hänen toivonsa yllä.
”Mikä sinun nimesi on?” Hallatähti kysyi ja lähti kulkemaan kohti leiriä varovaisin askelin.
”Vadelma,” naaras sanoi. Hallatähti hymyili. Se oli nätti nimi.
”Minä olen Hallatähti, Taivasklaanin päällikkö ja lupaan, että tulet vielä kuntoon,” Hallatähti naukaisi rauhoittavasti.

”Hallayö?” Kirkasmyrskyn, Hallatähden varapäällikkö naukaisi hämmentyneenä nähdessään päällikkönsä ja kissan tämän selässä.
”Se on nykyään Hallatähti,” Hallatähti virnisti. ”Mutta nyt on nimeäkin tärkeämpi asia. Löysin tämän naaraan ukkospolun varrelta ja hän tarvitsee parantajaa.”
”S-selvä!” Kirkasmyrsky sanoi ja pujahti nopeasti hakemaan Hallatähden siskon. Mistelisydän ryntäsi ulos pesästään ja katsoi veljeään hoputtavasti. ”Tuo hänet nyt Tähtiklaanin tähden jo tänne!”
”Tuleeko hän kuntoon?” Hallatähti kysyi ja vilkaisi sisartaan.
”Kyllä, uskon niin,” Mistelisydän totesi sitoessaan muutamaa haavaa Vadelman kyljissä. ”Kun Riesatassu palaa, oiomme hänen vääntyneen jalkansa.”
”Hänen kaksijalkansa heittivät hänet ulos hirviöstä,” Hallatähti kertoi ja Mistelisydän ei voinut olla säpsähtämättä.
”Liikkuvasta hirviöstä?” Mistelisydän kysyi, kireyttä äänessään. ”Ne ovat kahoja ne kaksijalat!”
”En tiedä, mutta vammat viittaavat ainakin siihen,” Hallatähti huokaisi ja vilkaisi nukkuvaa naarasta.
”Minä pidän hänestä kyllä huolen, mene sinä nyt hoitamaan päällikön hommiasi,” Mistelisydän kehräsi. ”Ehdit hädin tuskin saada nimesi hurratuksi, mutta mene nyt edes esittelemään uljasta itseäsi.” Hallatähti ei voinut pidättää nauruaan, mutta ei sanonut enää mitään lähtiessään. Monet klaanilaiset tervehtivät tuoretta päällikköä ja Hallatähti vietti koko loppupäivän ystäviensä seurassa.

Auringon jo laskiessa Kirkasmyrsky tuli Hallatähden luokse meripihkanoranssit silmät kiiluen. ”Tänään on ollut todella kiireinen päivä,” Kirkasmyrsky naurahti ja istuutui Hallatähden vierelle. Hallatähti oli suurikokoisin kissa koko klaanissa ja hän olikin normaalia suurempikokoinen. Kirkasmyrsky näytti yllättävän pieneltä hänen vierellään, mutta naaraasta löytyi kyllä voimaa, sen Hallatähti oli jo oppilasaikana päässyt kokemaan.
”Niin on,” Hallatähti myönsi. ”En ehkä ole metsästänyt tai järjestänyt partioita, mutta jokaisen kissan läpikäyminen ja heille puhuminen on sekin aika uuvuttavaa.”
”Voi, sen kyllä uskon,” Kirkasmyrsky naurahti, mutta vakavoitui hieman. ”Miten se sujui? Henkien saaminen siis?”
”Aika hyvin,” Hallatähti totesi. ”Näin Kirsikkatähden.” Kirkasmyrsky jännittyi, mutta Hallatähti ei ymmärtänyt miksi. ”Myös häntä edeltänyt päällikkö oli siellä, Lehtitähti.”
”Miltä hän näytti?” Kirkasmyrsky kysyi.
”Hänellä oli meripihkan väriset silmät, niinkuin sinulle ja hänen turkkinsa oli täplikäs ja ruskea,” Hallatähti kertoi ja vilkaisi oranssia naarasta vierellään.
”Hallatähti!” Mistelisydämen äänni kajahti alempaa. ”Hän on hereillä, se löytämäsi kissa siis, että jos tahdot puhua hänelle kannattaa tehdä se nyt.”
”Selvä, kiitos kun tulit kertomaan,” Hallatähti sanoi ja nousi seisomaan. ”Jutellaan huomenna lisää.”
”Hyvää yötä!” Kirkasmyrsky sanoi ja Hallatähti loikkasi Vuoksikalliolta alas ja tassutti nopeasti parantajien pesään.

”Vadelma,” Hallatähti maukui astuessaan parantajan pesään. Vaalean naaraan pää ponnahti pystyyn hänen nähdessään suuren valkean kollin.
”Sinä pelastit minut, kiitos!” Vadelma sanoi kirkkaalla äänellään siniset silmät hohtaen kiitollisuutta.
”En olisi voinut jättää sinua sinne ukkospolullekaan,” Hallatähti hymyili ja istuutui. ”Oletko kunnossa, sattuuko sinua minnekään?”
”Mistelisydän kysyi tuon jo,” Vadelma naurahti ja pudisti päätään. ”Mutta eipä satu, ehkä vähän jalkaan, mutta se on paljon lievempää kuin päivällä.”
”Entä sydän?” Hallatähti kysyi hiljaa. ”Perheesi hylkäsi sinut, se on varmasti kipeämpää kuin mikään muu kipu.”
Vadelma katsoi poispäin ja Hallatähti aitsi hänen surunsa. Hän astui lähemmäs naarasta ja laski lohduttavasti häntänsä hänen selkänsä päälle. ”Olet tervetullut Taivasklaaniin, jos haluat.”
Vadelma katsahti Hallatähden silmiin ja katsoi kiitollisena häntä. ”Kiitos, Hallatähti, se olisi kunnia. Mietin asiaa.”
”Lepää toki, tulen taas aamulla käymään,” Hallatähti hymyili ja astui ulos pesästä. Leiri oli hiljaa ja vain tuuli piti ääntä kahisuttaessaan puiden lehtiä. Hallatähti vilkaisi taakseen kohti parantajan pesää ja ajatteli Vadelman sinisiä silmiä. Hän oli tuntenut jotain ne nähdessään, mutta ei ollut varma mitä.

_________________
I see your soul
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
 
Hallatähti - Taivasklaani
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
The Rise of Warriors :: Tarinat :: Tarinakirja-
Siirry: