Nova Yönkajon lauma

Ensimmäinen luku - En tahdo rakastaa häntä

Tummanruskea kolli katsoi kumppaniaan sinisillä silmillään, jotka hehkuivat tyytyväisyyttä ja iloa. Naaras oli synnyttänyt hänelle kolme tervettä ja kaunista pentua, mitä upeinta pentua, joista yksi jatkaisi hänen perintöään. Se yksi oli lähimpänä Ezelian päätä imien maitoa ahnaasti. Pentu oli tietysti kolli ja koko pentueen vanhin muutenkin. Kolli oli kilpikonnakuviollinen, pohjavärinään musta. Hänen miukunansa oli kovaa ja korvia vihlovaa kuin kynnet, jotka puristaisivat sydäntä. Toisiksi vanhin oli myös kolli. Hän oli musta ja näytti vahvalta, kuten isänsä oli näyttänyt ollessaan pieni. Hänen äänensä oli matalampi ja hiljaisempi. Nuorin oli naaras, mustavalkoinen naaras kuin emonsakin. Hänen häntänsä vain oli kokonaan valkoinen ja tuuhea.
"Mikä on vanhimman nimi?" Aartje, lauman johtaja kysyi viimein pitkän hiljaisuuden jälkeen, ja istuutui pesänsä lattialle. Aartje kumartui vanhimman pennun yläpuolelle raskaasti hengittäen. Ezelia hymähti ja nuolaisi hätääntynyttä, kilpikonnakuvoista kollia hellästi rauhoittaakseen hänet.
"Vanhimman nimeksi tulee Nova," naaras naukaisi nopeasti ja katsoi syvänvihreillä silmillään kumppaniaan silmiin. Aartje muisti vieläkin Ezelian vihaisen ja välttelevän suhtautumisen uuteen kumppaniinsa, mutta ei voinut . Se oli lauman tapa, yksi tärkeimmistä. Nyt Ezelia seuraa sääntöjä ja lakeja niin kuin muutkin mukisematta. Ensimmäisen pentueen kaikki neljä pentua kuolivat ja Ezelian oma henkikin oli vähällä lähteä. Piti odottaa koko Lehtikadon ylitse ennen kuin seuraava pentue voisi tulla. Nyt onni oli potkaissut ja jokainen pentu oli syntynyt terveenä.
"Musta kolli on tästä lähin Nava..." Ezelia piti tauon katsellen hetken tytärtään ja sanoi sitten: "Naaraan nimeksi tulee Neva."
Aartje nyökkäsi hyväksyvästi ja hymyili ylpeänä pennuistaan. Hän oli limi liekeissä pelkästä odottelusta kouluttaa vanhinta pentuaan ja Navaa johtajuuteen. Navasta tulisi johtaja mikäli Novalle tapahtuisi jotakin. Sellaiseen olisi varauduttava, sillä koskaan ei tiedä, mitä tulevaisuus tuo. Aartje muisti vieläkin isänsä kertoman tarinan ensimmäisistä johtajista.
"Mitä sanoisit, jos Klautian ja Connorin tulevista pennuista joku voisi olla Novan kumppani?" Aartje ehdotti. Ezelia nyökkäsi huokaisten.
"Aartje. Ezelia on väsynyt, joten voisitko poistua. Laumalaiset odottavat innolla uutisia ja en tiedä, milloin Klautia poikii," lauman tietäjä, Ereen, joka on myös merkattu tottelemattomuudestaan ja lisääntymiskyvyttömyydestään naukaisi kireällä äänellä. Hänen korvansa olivat luimussa ja hän piteli suussaan joitain omituisia kasveja. Aartje piti suunsa kiinni ja nyökkäsi. Häntä kismitti tietäjän käyttäytyminen merkkauksen jälkeen, mutta oli muistettava hänen korkea asemansa. Kun Nevasta tulee tietäjä, Ereen saa mitä ikävimmät työt käpäliinsä ja erään rangaistuksen...



~~~~~~



Kilpikonnakuviollinen kolli läpsäisi sisarensa Nevan naamaa ja lähti häntä karkuun korvat luimussa. Neva päästi yllättyneen älähdyksen ja lähti sitten takaa-ajoon käpälät tömisten. Nava, heidän veljensä istuskeli emonsa vieressä selkä suorana. Hänen vihreissä silmissään hehkui kateus ja viha sekä nyrpeä olemus näkyi hänen naamastaan liiankin selvästi. Novasta hänen veljensä oli tylsä ja typerä, mutta ei tietenkään sanonut sitä ääneen. Nava oli kateellinen veljensä tulevasta asemasta johtajana ja mainitsi siitä koko ajan emolle ja isälle, mutta he aina moittivat poikaansa ja joskus pahimmassa tapauksessa isä löi häntä. Nova ei pitänyt pätkääkään väkivallasta tai isänsä käyttäytymisestä eikä myöskään veljestään.
"Nova!" Emon ääni kajahti pesässä. Uuden kissan lempeä ja maitoinen haju täytti Aartjen ja hänen kumppaninsa pesän. Nova pysähtyi, jolloin Neva sai hänet kiinni.
"Nova, tule tänne!" Ezelia murahti, mutta hänen vihreissä silmissään oli lempeä pilke. Mutta jokin haikea ajatus loisti hänen silmistään, mitä Nova ei ymmärtänyt. Nova työnsi siskonsa päältään ja asteli arvokkaasti veljensä viereen. Emo oli sanonut, että hänen tuli kävellä kuin isänsä; arvokkaasti ja ylpeästi. Novasta se oli typerää, mutta totteli emoaan.
"Nava, mene leikkimään siskosi kanssa." Ezelia katsoi nuorempaa poikaansa.
"Mutta..." Nava aloitti.
"Mene!" Ezelia sihahti ja paljasti hampaansa. Nova värähti ja katsoi emoaan keltaiset silmät selällään. Nava sulki silmänsä välttääkseen veljensä myötätuntoisen katseen ja häntä maata laahaten Nava meni sisarensa luokse. Nova nielaisi. Hänestä oli todella ikävää, että hänen veljeään kohdeltiin huonosti. Ja vieläpä se, että huonosti kohtelijat olivat hänen omat vanhempansa.
"Nova, tässä on Klautia ja hänen vanhin pentunsa, Angel," Novan emo sanoi ja osoitti hännällään valkoista, tuuheahäntäistä naarasta. Hän oli todella kaunis ja siniset silmät vieläpä korostivat hänen kauneuttaan.
"Hei, Angel," Nova sanoi ja hymyili iloisesti. Angel vain kohautti lapojaan. Nova vakavoitui ja vilkaisi emoaan kysyvänä.
"Angelista tulee sinun kumppanisi, kun kasvatte ja hän on valmis saamaan pentuja." Ezelia nuolaisi rintaansa hermostuneena ja katsoi anovasti Klautiaa, joka oli tyynen rauhallinen.
"Kerroin Angelille jo kaiken tähän asiaan liittyvän, mutta sinä et näemmä ole sinun pojallesi kertonut?" Klautia sanoi ja heilautti häntäänsä ärtyneenä. Ezelia nyökkäsi ja vetäisi Novan itseään vasten hännällään.
"Mitä tarkoitat sillä, että hänestä tulee minun kumppanini, kun on valmis saamaan pentuja?" Nova kysyi. Hänen nahkaansa pisteli jännitys ja hermostunut naaraspentu hänen edessään.
"Siis..." Ezelia aloitti, mutta Angel kiljahti hänen puheensa päällensä ja tärisi:
"En tahdo saada pentuja hänen kanssaan tai rakastaa tuota kissaa! En tahdo pakottaa itseäni jonkun kumppaniksi!"
"Angel!" Valkoinen naaras ärähti pennulleen ja tönäisi hänet kumoon. Angel itki ja peitti silmänsä pienillä tassuillaan. Nova kavahti taaksepäin ja nielaisi.
"Emo, kerro nyt! Miksi hän pelkää noin paljon tätä asiaa!" Nova kiljahti ja meni kauemmas kahdesta aikuisesta naaraasta. Ezelia aloitti, mutta Klautia keskeytti hänet häntäänsä nostamalla.
"Nova, kun sinusta kasvaa kokelas, sinut koulutetaan johtajaksi ja hurjaksi taistelijaksi. Angel koulutetaan metsästäjäksi ja sinun kumppaniksesi sekä emoksi pennuillenne. Kun Angelin ensimmäinen kiima-aika alkaa, pidetään juhla, jossa teistä tehdään virallisesti kumppanit ja saatte ensimmäiset pennut kolmen kuun päästä," Klautia kertoi ja käänsi katseensa sitten Novan emoon:
"Kerro hänelle enemmän sitten, kun olemme lähteneet," Klautia sanoi. "Hän ansaitsee kuulla juhlan tapahtumat ja lauman lait."


Angel katsoi pelokkaana Ezeliaa, jonka vihreissä silmissä hehkui myötätunto. Nova muisti emonsa kertomuksista, että hänen emonsa oli tuntenut samoin, mutta lakeja ja vastuuta ei voinut paeta. Ne olisi kohdattava ennemmin tai myöhemmin mikäli ei tahtonut merkintää. Merkintä oli häpeäksi koko perheelle.
"Olisit kiitollinen siitä, että saat kunnian olla tulevan johtajan kumppani!" Klautian vihainen sähinä sai Novan nostamaan katseensa valkoisista tassuistaan. Valkoisen, läikällisen naaraan niskakarvat olivat pystyssä ja valkoinen pentu hänen käpäliensä juuressa pelokkaana kuin hiiri kynsien välissä. Nova ei kestänyt katsella, joten sähähti korviaan luimistaen:
"Lopeta! Hän pelkää sinua ja teet tämän hänelle pahemmaksi! Juttelisit ennemmin rauhallisesti ja hyvistä puolista ilman huutoa!"
Klautia ja Ezelia hätkähtivät ja katsoivat nuorta johtajan alkua silmät suurina. Nova asteli Angelin ja Klautian väliin karvat pystyssä, ja vihasta leimuavat keltaiset silmät naulittuna Klautian vihreisiin silmiin. Läikällinen naaras perääntyi ja nyökkäsi niskakarvat silottuen. Kaikki viha oli kaikonnut hänen silmistään ja sen tilalla oli pelko.

~~~

"Miksi hän totteli minua? Pientä pentua?" Nova kysyi myöhään illalla. Ezelia huokaisi ja naurahti kehräten.
"Koska olet tuleva johtaja, Aartjen vanhin poika ja hänen suosikkinsa. Hänen on toteltava johtajia ja varsinkin sinua ja Aartjea mukisematta. Toivottavasti vain ymmärrät vastuusi Angelin ja kumppanuutenne suhteen..." Novan emo vastasi ja nuolaisi poikansa selkää, josta kaikki pentukarvat olivat jo lähes kaikonneet.
"En ehkä vielä ymmärrä, mutta varmasti pian. Täytyyhän sitä esi-isien lakeja seurata marinoita..." Nova sanoi ja haukotteli väsymyksen painaessa hänen silmiään.
"Sulje vain silmäsi, pikkuinen. Huomenna on uusi päivä," emon pehmeä ääni rauhoitti Novan villit ajatukset ja tuudittivat hänet nopeasti uneen.



"Ai tuoko tulee olemaan minun kumppanini?!" Nevan henkäisi. Nova hätkähti hereille katse harhaillen siskostaan siamilaiskolliin, jonka sinisissä silmissä hohti jännitys ja vaivaantuneisuus. Nova tuijotti hieman itseään vanhempaa pentua ja nousi sitten seisomaan. Pesässä oli myös tuntemattoman naaraspennun haju.
"Neva..." Ezelia huokaisi ja työnsi tyttärensä lähemmäs hänen tulevaa kumppaniaan.
"Samson, tässä on Neva. Neva, tässä on Samson!" Mim, Samsonin emo naukaisi ja hymyili tyytyväisenä. Samsonkin näytti tyytyväiseltä ja tervehti Nevaa kumartaen. Nova nyrpisti kuonoaan. Samson vaikutti tekopyhältä kollilta. Nova pujahti emonsa luota kauemmas ja vilkaisi Navan luona olevaa naarasta kuullessaan naurua.
"Sinä olet siis Lici." Nava heilautti häntäänsä kärsimättömänä. Nova pysähtyi ja katseli hetken hiekankeltaista naarasta ja hänen oransseja silmiään. Niissäkin liekehti sama tunne kuin Navalla.
"Ja sinä olet varmasti Nava, johtajan toinen poika," Lici naukaisi. Navan korvat heilahtivat ja hän näytti vihaiselta, mutta rauhoitti itsensä ja nyökkäsi hymyillen. Nova värähti askeleen taaksepäin ja huomasi sivusilmällään Angelin valkoisen turkin. Nova kääntyi ja asteli yksinäisen naaraan luokse varuillaan. Angel voisi hypätä hänen kimppuunsa, vaikka ei saisikaan taistella.
"Nova!" Angel henkäisi ja painautui pesän seinää vasten siniset silmät täynnä pelkoa ja vihaa.
"Kallion seinä voi olla kylmä, joten älä nojaa siihen," Nova totesi rauhallisena ja hymyili. Olisi ehkä hyvä osoittaa hänen (valitettavasti) tulevalle kumppanilleen kuinka ystävällinen ja mukava hän oli. Novaa kuitenkin kismitti sisältä. Hän olisi halunnut valita kumppaninsa itse eikä joutua elämään ennalta valitun naaraan kanssa. Angel oli todennut saman edellisenä päivänä ääneen emonsa kuullen ja oli melkein saanut iskun emonsa käpälästä.
"Ai... h-huomasin sen kyllä!" Angel kivahti ja irrottautui kalliosta. Nova huokaisi ja kumartui kyyristyneen naaraan tasolle.
"En minäkään pidä tästä yhtään... oikeastaan vihaan tätä lakia, mutten voi sanoa sitä ääneen tai muuten isäni..." Nova kuiskasi Angelin korvaan ja värähti ajatellessaan mitä hänen isänsä voisi tehdä hänelle. "Ole varovainen, tai isäni merkitsee sinut tottelemattomuudesta."
"Ki-kiitos ja selvä..." Angel huokaisi ja veti tuuhean häntänsä kehoaan vasten.



"Nova!" Novan isä ääni kajahti pesän ulkopuolelta ja sai jokaisen pesässä olijan hätkähtämään ja kääntämään katseensa pesän sisäänkäynnille. Nova nousi seisomaan.
"Mene, Nova. Hän aikoo näyttää leirin sinulle," Ezelia naukaisi lempeästi. Nova nyökkäsi, mutta pysähtyi Navan murinaan.
"Miksen minäkin saa mennä? Miksi vain Nova saa mennä?!"
"Nava!" Emo nousi seisomaan. "Koska hänestä on tuleva johtaja, hän saa nähdä leirin heti, kun isänne niin sanoo! Isänne päättää teidän koulutuksestanne!”
Nava murisi ja väläytti hampaansa Novalle:
"Mutta se on epäreilua! Miksei minusta voi tulla johtajaa? Miksi Nova saa tulla johtajaksi?!"
"Nuori herra! Tästä on puhuttu monia kertoja; Koska hän syntyi ensin!" Ezelia sihahti ja nosti käpäläänsä valmiina lyömään poikaansa. Nova hätkähti ja luimisti korviaan. Löisikö hänen emonsa Navaa ensimmäistä kertaa. Nova murahti ja oli juoksemassa väliin, mutta Navan kommentti pysäytti hänen ajatuksensa raiteiltaan:
"Ei hänestä ole edes elämään lauman vanhimpanakaan joten miten ihmeessä hänestä voisi tulla kunnollinen johtaja! Hän ei ansaitse elämäänsä saati sitten johtajan asemaa!"
Ezelian karvat nousivat pystyyn ja nopeasti ja voimakkaasti hän löi Navaa naamaan niin, että musta kolli kaatui Licin eteen. Lici kiljahti ja perääntyi. Sen enempää ajattelematta Nova ryntäsi ulos pesästä isänsä luokse. Suuri, arpinen kolli odotti hännänpää nykien perillistään. Nova hymyili leveästi Aartjelle, mutta johtaja näytti vihastuvan poikansa hymystä.

"Yksi asia; älä ole huumorimiehiä. Johtajan täytyy olla vakava ja aina ajoissa paikalla," Aartje naukaisi ja irvisti. Nova pidätteli kylmiä väreitään ja nyökkäsi vaivalloisesti. Aartjen ilme ei värähtänytkään kun hän nyökkäsi ja lähti liikkeelle.
He kävelivät hetken ympäri leiriä, kunnes Nova pysähtyi. Jonkun pesän edustalla valkoinen naaraspentu, jonka turkissa oli läikkiä katseli korvat luimussa edessään seisovaa kollipentua. Pähkinänruskea, juovikas kolli naurahti ja vilkaisi luultavasti emoaan.
"Heistä tulee kumppanit tulevaisuudessa," Aartje naukaisi ja hymähti. Nova kohautti lapojaan välinpitämättömänä. Oikeasti hän olisi tahtonut muuttaa kumppanin valinta sääntöä, lopullisesti.
"Voinko tutustua laumalaisiin, yksin?" Nova kysyi pysähtyen. Märkä ruohikko hänen tassujensa alla tuntui inhottavalta. Oli oikeastaan pelkkä ihme, ettei hän ollut lentänyt jo nurin.
"Hyvä on, mutta palaa takaisin emosi luokse, kun aurinko on huipussaan," Aartje naukaisi ja kääntyi heidän tulosuuntaansa. Nova huokaisi ja asteli valkoisen, läikällisen naaraan ja pähkinänruskean kollin luokse hymyillen.
"Kukas se siinä," pähkinänruskea kolli totesi ilkeä pilke silmäkulmassaan; "Itse johtajan perillinen, Nova. Tulitko kenties katsomaan tulevaa kumppaniani haiken silmin?!"
Nova hätkähti pähkinänruskean pennun ilkeää äänensävyä. Kilpikonnakuviollinen kolli heilautti korviaan.
"Mikäs sinun nimesi on?" Nova kysyi ja istuutui ruohikolle. Valkoinen naaras mulkaisi häntä, muttei sanonut mitään.
"Noh, kun kerran kysyit niin nimeni on Hazel," Hazeliksi esittäytynyt kolli sanoi ja nuolaisi käpäläänsä. Naaras pysyi edelleen hiljaa ja katseli kaukaisuuteen. "Hän on Noppa."
Nova nyökkäsi ja hymyili ystävällisesti ilkeälle kollille. "Nimeni on Nova, kuten varmasti tiedätkin."
Hazel naurahti ilkikurisesti. "Olet Navan veli. Hänen vihaamansa veli. Me olemme Navan kanssa mitä parhaimmat ystävät ja vihaan sinua yhtä paljon kuin hän vihaa sinua!"
Nova perääntyi muutaman askeleen, mutta sitten paljasti hampaansa. Miten joku voisi vihata häntä ilman että edes tutustuu?! Nova sähisi ja upotti kyntensä maahan. Noppa käänsi katseensa kahteen kolliin, joiden niskakarvat sojottivat pilviä kohti.
"Aikooko 'johtaja' haastaa minut?!" Hazel sihahti häntä huiskien puolelta toiselle. Nova sähisi vastaukseksi. Kuulu innostunut huudahdus Novan takaa:
"Pennut taistelevat! Tämä on nähtävä!"
"M-mitä?" Nova tunnisti Klautian terävän äänen. Nova ei kuitenkaan värähtänytkään vaan piti katseensa Hazelin keltaisissa silmissä.
"Katsotaanpa, kuka on parempi!" Hazel karjahti ja rynnisti Novan kimppuun. Nova luimisti korviaan ja virnisti. Juuri ennen iskua hän hyppäsi ilmaan ja laskeutui koko painollaan Hazelin päälle. Hazel päästi älähdyksen, mutta välittämättä siitä Nova painoi oikean tassunsa Hazelin juovikkaan pään päälle ja muilla käpälillään painoi kollia maata vasten. Hazel sähähti ja koetti päästä Novan otteesta, mutta turhaan. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua juovikas kolli valahti veltoksi luovuttamisen merkiksi. Nova virnisti tyytyväisenä ja loikkasi itseään nuoremman pennun päältä. Muutama kokelas oli katsellut pentujen taistelua innostuneina, ja sitten Klautia oli silmiään siristellen mennyt hakemaan Novan isän. Nova katsahti todella nopeaa ja Novasta helppoa taistelua katselevaa isäänsä tyytyväisyyttä hehkuvat siniset silmät sirrillä. Nova nosti kuononsa kohti sinistä taivasta ja avasi suunsa maistaakseen ilmaa. Saaliskeon tuoksu oli huumaava ja onneksi pian olisi ruoka-aika.
Aurinko oli juuri ja juuri huipussaan, joten Nova kipitti nopeasti emonsa pesään. Emo ilahtui nähdessään esikoisensa ja pesi hänet ruokailua varten. Ja juuri kun Ezelia oli saanut putsattua poikansa, hänen kumppaninsa saapui kantaen suurta jänistä ja kolmea hiirtä. Nova istuutui isänsä viereen ja Neva hänen viereensä. Ezelia istahti kumppaninsa viereen ja heidän väliinsä tuli Nava yhtä nyrpeänä, kuten aina. Novan karvoja pisteli jännitys. Hän ei halunnut isänsä kertovan nopeasta taistelustaan Hazelin kanssa emolle. Aartje kumarsi ja kaikki muut hänen perässään. Aartje työnsi suurimman hiiren Novalle ja seuraavaksi suurimman hiiren Navalle ja pienimmän Nevalle. Hän jakoi kaniinin kumppaninsa kanssa. Hiljaisuus vallitsi perheen syödessä, kunnes Aartje lopulta maukaisi:
"Tänään on kumppanuus seremonia."
Ezelia nosti päänsä kanista revityistä lihanpalasista ja kysyi kiinnostuneena:
“Kenen?”
“Cladiuksen ja Mikaelan,” Aartje naukaisi ja nielaisi viimeisen palasensa kanista.
“Sitä on odotettu koko hiirenkorva!” Ezelia hihkaisi ja työnsi muutaman lihapalan Navalle hännällään. “Kuunhuippuun on vielä aikaa, mutta onko musta kani jo metsästetty?”
“Ei. Mikaela on juuri metsästämässä sitä. Menetkö auttamaan seremonian järjestelyissä?” Aartje kysyi ja haukotteli kyllästyneestii. Ezelia nousi seisomaan ja nyökkäsi silmät kipinöiden innosta. Hän pujahti salamannopeasti ulos pesästä. Ilmassa pisteli hetkessä vaivaantuneisuus. Aartje oli kuitenkin tyynen rauhallinen, ja Nava oli kääntänyt selkänsä Novalle ja muille perheenjäsenilleen. Navasta uhkui se vaivaantuneisuus, joka johtui varmasti isän ja Novan läsnäolosta. Suru ja sääli pistivät Novan sydäntä. Hän olisi tahtonut mennä ja lohduttaa veljeään, mutta olisi saanut kynsistä naamaansa. Nova vilkaisi isäänsä, joka nousi seisomaan nopeasti.
“Olkaa kiltisti sillä välin, kun olemme poissa. Pitäkää itsenne siistinä, sillä tänään on elämänne ensimmäinen kumppanuus seremonia!” Aartje murahti ja seurasi kumppaniaan.
Nova vilkaisi siskoaan innoissaan, mutta hän oli käpertynyt sammalpedille nukkumaan. Oli tosiaan hyvä idea kerätä energiaa koko yön kestävään seremoniaan. Nova huokaisi ja meni sisarensa viereen. Hän oli helpottunut siitä, ettei hänen isänsä ollut kertonut emolle Hazelista. Hän nukahti nopeasti sisarensa hengittäessä tasaisesti ja rauhallisesti ajatustensa tiimellyksessä.


Kuu loisti taivaalla ohuena kuin kynnenviilto. Tähdet tuikkivat sen ympärillä ja todistivat lauman olemmassaoloa tuhansilla vuosilla. Nova katseli keltaiset silmät loistaen tuikkivia tähtiä. Emo oli kertonut, että jokainen tähti oli yhden laumalaisen henki ja että he katselivat entisen laumansa uusi jäseniä vartioiden. He vartioivat, että lauman lakeja ja perinteitä seurattaisiin tarkasti.
“Nyt se alkaa!” Neva henkäisi ja nojasi veljensä kylkeä vasten. Nova siirsi katseensa johtajaan, omaan isäänsä, joka istui leirin keskellä. Häntä lähestyi kaksi kissaa, varajohtajan poika ja hänen tuleva kumppaninsa. Cladius seisoi ylväänä johtajansa edessä ja Mikaela saapui hänen viereensä kullankeltaiset surua hohtavat silmät puoliksi auki. Naaras ei selvästikään halunnut joutua Cladiuksen kumppaniksi, mutta jos olisi avannut suunsa seremoniassa haukkuen lait pilalle, olisi saanut merkin.
“Tänä yönä on suuri hetki varajohtajan pojalle, Cladiukselle ja hänen uudelle kumppanilleen. Tänään heistä tulee kumppanit ja toivon mukaan he saavat lisää terveitä pentuja laumallemme,” Aartje naukaisi ja kosketti kuonollaan ensin kollia ja sitten naarasta. Naaraan päälakea hän nuolaisi vielä siunaukseksi ja voimaksi synnyttää terveitä pentuja. Hurraus kajahti leirin kissojen läpi. Oli vielä yksi seremonian vaihe jäljellä. Uuden parin olisi syötävä musta kani. Ensin heidän pitäisi repiä sen nahka irti ja syödä se sitten. Nahka tulisi haudata heti auringon ensisäteiden ilmestyessä leirin johonkin kohtaan ja siihen sitten rakentaa heidän pesänsä. Nova värähti kuullessaan rasahduksen, joka tuli kanista. Sen ympärillä ei ollut enää nahkaa ja muutama kylkiluu oli katkennut kahden kissan leukojen voimasta. Johtaja nappasi nahkan leukojensa väliin ja katseli tarkkaavaisesti, kuinka tuore pari söi mustan kaniinin puoliksi. Nova luimisti korviaan. Hänen oli tosissaan pidäteltävä haukotustaan, sillä jos olisi päästänyt sen livahtamaan suustaan, olisi rikkonut sen taianomaisen hiljaisuuden, joka vallitsi jokaisessa seremoniassa.

Vihdoin ja viimein auringon ensisäteet ilmestyivät vuorten takaa. Cladius otti kaniinin nahkan Aartjelta ja heitti sen nopeasti ja voimakkaasti ilmaan. Nahka lensi kaaressa kauas muista pesistä leirin eteläisimpään reunaan
“Pesäpaikka on valittu!” Mikaela julisti ja nousi takajaloilleen ja huitaisi ilmaa juhlallisesti.

“Seremonia on päättynyt!” Aartje julisti. Nova tunsi helpotuksen sisimmässään. Hän pääsisi viimein nukkumaan emonsa lämmintä vatsaa vasten. Vaikka yö oli ollut lämmin, Nova oli tärissyt kylmästä tuulen takia.
“Tulkaa. Mennään nukkumaan!” Ezelian lempeä ääni havahdutti lähes nukahtaneen Novan. Hän hoiperteli väsyneenä pesään ja odotti, kunnes hänen emonsa käpertyi petinsä päälle. Nova ryntäsi hänen viereensä ja muisti vain kuinka Nevan keho painautui omaansa vasten. Nova haukotteli kerran ja sulki silmänsä. Nukahtaminen ei ainakaan ollut vaikeaa. Kului vain muutama sekunti ja Nova oli jo sikeässä, unen täyteisessä unessa.

Toinen luku - Uusi koti?

Nova, keltasilmäinen kolli katseli, kuinka hänen isänsä taisteli Adamuksen, varajohtajan kanssa. Nova istui ystäviensä Cladiuksen ja Ebaserin, varajohtajan poikien vieressä. Cladius oli Novaa paljon vanhempi ja hänen veljensä kumppanuusjuhlansa olisi pian. Cladiuksen kumppanuusjuhla oli ollut viisi kuuta sitten. Valitettavasti osa heidän pennuistaan menehtyi synnytyksessä, mutta onneksi kaksi viidestä oli jäänyt eloon. Mikaelan kuolema oli myös lähellä, mutta Ereen pelasti naaraan. Nyt odotettiin innolla Ebaserin kumppanuusjuhlaa. Hänen tulevan kumppaninsa kiima-aikaa ei näkynyt mailla halmeillakaan, ja naaraan perhe oli hyvin kärsimätön ja ahdistunut pelosta. He pelkäsivät tyttärensä puolesta. He pelkäsivät, että heidän tyttärensä olisi kyvytön lisääntymään ja saisi merkin.

Nova tiesi, että hänen kumppanuusjuhlaansa olisi vielä aikaa, mutta se ei häntä haitannut viiksen vertaa. Sitä paitsi, änen pitäisi tälläkin hetkellä keskittyä hänen isänsä ja varajohtajan kynnettömään taisteluesitykseen, mutta Nova tiesi jo kaikki isänsä liikkeet, joten mitä järkeä hänellä olisi katsoa isänsä taistelua. Hänen pitäisi vain harjoitella ja harjoitella, jotta hänestä tulisi vahva ja taitava taistelija. Nova halusi näyttää isälleen, että oli harjoitellut omia liikkeitä sitten viime viikon.
"Hyvä isä!" Nava, Novan veli huusi Aartjen, johtajan heittäessä Adamuksen maahan. Nava oli upottanut kyntensä lumeen jännityksestä, mutta Nova oli tyyni kuin tuuli sinä päivänä. Hän ei hetkahtanut pätkääkään enää leikkitaisteluista. Eikä Nova ei pitänyt veljestäänkään enää. Muutama kuu sitten hän oli rakastanut veljeään suunnattomasti, mutta nyt hän ei voinut sietä veljeään. Navan sinisistä silmistä paistoi kateus aina heidän katseidensa kohdatessa. Nova katsoi sivusilmällä veljeään, joka hakemalla haki aina isältään huomiota. Nava kerjäsi huomiota isältään, vaikka tiesi, ettei se auttanut. Nava vain oli kateellinen Novalle ja koetti turhaan härnätä veljeään. Isä oli aina puolustamassa Novaa, vaikka Nova olisi pystynyt itsekin tunkemaan hiirensappea veljensä suuhun. Novan laumassa hiirensappea ei oikeasti tungettu kissojen suihin, se merkitsi vain hiljaiseksi saamista. Joskus Nova olisi oikeasti halunnut tunkea veljensä suuhun hiirensappea.

Monien tapojen mukaan johtajan vanhin poika perii aina johtajuuden ja johtajan huomio kiinnittyy siksi aina vanhimpaan poikaan eniten, sillä hän joutuu opettamaan hänelle kaikki johtajan opit ja kyvyt. Nykyään myös toinen johtajan pojista sai samanlaista koulutusta, sillä joskus oli käynyt traagisia kuolemia, jolloin uusi johtaja ei tiennyt lainkaan, mitä tehdä.
"Oikea taistelu voi tapahtua milloin tahansa, aina pitää olla varuillaan. Vaikka tiedätte, että olemme ainoa kissalauma täällä, on aina mahdollisuus menettää reviirimme. Alueella on myös paljon kettuja, susia ja haukkoja, joten meidän on oltava aina valmiita taistoon!" Aartje, Novan isä, toisti saman asian varmaan tuhannetta kertaa, mutta Nova tiesi, ettei valittaminen tai huomauttaminen auttanut. Nova osasi olla hiljaa oikeassa paikassa. Hän oli muutenkin sanavalmis ja tiesi mitä sanoa milloinkin.
"Nova ja Cladius, te taistelette nyt kynnettömän taistelun," Adamus naukaisi keskeyttäen Novan aatokset ja astui pois ruohottomalta taistelualueelta Aartjen perässä. Aartje virnisti Novalle ja nyökkäsi rohkaisevasti. Nova nyökkäsi ilme värähtämättäkään ja nousi seisomaan. Hän aikoi päihittää Cladiuksen omilla liikkeillään ja aikoi olla se paras taistelija. Ei, hän ei halunnut kunniaa vaan olla laumansa arvoinen johtaja. Hän halusi näyttää isälleen etteivät vanhat liikkeet olleet aina niitä parhaimpia ja varmimpia.
"Sinullapa on paljon itsevarmuutta," Cladius naukaisi huvittuneena. "Se hohtaa silmistäsi kuin aurinko viherlehtenä."
Nova virnisti ja asettui taisteluasentoon taisteluareenan toiseen päähän. Cladius katsoi sinisillä silmillään ilkikurisesti johtajan vanhinta poikaa asettuessaan myös taisteluasentoon, josta aloitettiin aina harjoitustaistelu.
"Nyt!" Aartje huusi ilmoille ja Cladius rynnisti Novaa päin. Kilpikonnakuviollinen kolli ei liikahtanutkaan, vaan tuijotti vain lähestyvää hyökkääjää.
"Nova! Väistä! Hiirikin voittaisi sinut!" Aartje huusi ja Nova tunsi, kuinka hänen isänsä kipinöi häpeästä ja kiukusta. *Kyllä minä väistän, mutta en vielä* Cladiuksen loikatessa Novaa päin johtajan poika pujahti hänen alitseen ja loikkasi saman tien ylitse Cladiuksen kääntyessä ärjyen siihen suuntaan, jossa Nova oli hetki sitten ollut. Nova virnisti ja loikkasi kollin kimppuun kaataen hänet koostaan huolimatta. Nova oli perinyt isältään suuret lihakset eikä Cladius ollut läheskään yhtä voimakas kuin Nova. Novan yllätykseksi Cladius käytti kaikki voimansa kääntyäkseen ympäri, jolloin Nova jäi puristuksiin kollin alle.
"Hah! Taisin voittaa jo?" Cladius nauroi hieman kysyvästi ja painoi Novaa maata vasten.
"Niinhän sinä luulet!" Nova sai ähkäistyä. Hän veltostui hieman ja heti Cladiuksen hieman hellittäessä otettaan Nova potkaisi hänet takajaloillaan pois päältään. Nova rynnisti Cladiuksen perään ja pujahti jaloilleen pudonneen kollin vatsan alle potkaisten häntä vatsaan takajaloillaan. Cladius päästi ähkäisyn ja koettaessaan loikata pois Novan ulottumattomista, kilpikonnakuviollinen kolli nousi seisomaan, jolloin Cladius tömähti maahan kesken loikkansa aloitusta. Nova painoi kollin lunta vasten ja sai uudella tempullaan käännettyä hänet ympäri, jolloin Cladiuksen kaula oli hänen kynsiensä alla.
"Nova voittaa!" Aartje huusi, tällä kertaa ylpeästi.
"Pyh, moukan tuuria! Cladius vain antoi armoa Novalle, koska on vanhempi!" Nava tiuskaisi ja ryntäsi Cladiuksen luokse.
"En todellakaan! Nova on tempaissut käpäliinsä ovelat liikkeet. En vieläkään tajua, kuinka hänen onnistui nousta seisomaan juuri loikatessani tai vieläpä kääntää minut ympäri kun olin mahallani! Hän vain tarttui minua niskanahasta ja heitti selälleni!" Cladius hämmästeli ja tönäisi leikkisäst Novaa kylkeen. "Hyvin taisteltu, Nova. Olet kehittynyt kovasti sitten viime taistelun ja olet vahvistunut jäätävästi."
"Hän on perinyt isänsä voimat ja emoni nokkeluuden. Täytyy myöntää, olen vaikuttunut keksimistäsi liikkeistä ja niiden onnistuneisuudesta!" Aartje naukaisi ja nuolaisi poikansa päälakea onnittelevasti. Nova kehräsi hieman, mutta hiljeni katsoessaan veljeään. Navan siniset silmät katsoivat syvälle Nova sieluun silmät raivosta hehkuen. Vai oliko se pikemminkin kateuden sekainen raivo. Nova käänsi katseensa isäänsä, joka asteli Adamuksen vieressä ylpeästi kehuen poikaansa. Nova oli menossa muiden perään, kun Nava tarttui häntä hampaillaan hännästä.
"Saat vielä nähdä, että voitan sinut taistelussa! Ja silloin voit kokea vahingon, joka estää sinua hakemasta kunniaa johtajana!" Nava murisi veljelleen ja päästi irti Nivan hännästä. Nova katsoi kulmat kurtussa pikkuveljeään tämän tassuttaessa ohitse. Novan hännänpää heilui hieman. Häntä syvästi ärsytti veljensä käytös. Ja mitä hän tarkoitti asialla, joka estäisi häntä hakemasta kunniaa johtajana?



"Hei, Nova!" Angelin, Novan tulevan kumppanin tuttuakin tutumpi ääni kuului johtajan pojan saapuessa lauman leiriin. Lumenvalkoinen naaras oli todella kaunis ja hänellä on hurmaava luonne. Monet olivat olleet kateellisia hänen tuurilleen Angelin kumppaniksi saamisesta. Nova taas olisi halunnut valita oman kumppaninsa, vaikka eihän Angelissa ollut moittimista. Angel oli kertonut, kuinka hänen ystävänsä olivat muuttuneet kateellisiksi hänelle Novan saamisesta kumppaniksi. Oi tätä Yönkajon lauman elämää, aina kinastellaan kumppaneista. Kuka oli oikein keksinyt, että kumppanin valinnan tekevät vanhemmat?
"Hei, Angel," Nova naukaisi ystävällisesti. Angel oli muuttunut hieman apeaksi Novan kerran kerrottua mielipiteensä kumppanin valitsemisesta, tai siis Angel oli ollut kamalan hiljainen sen tapahtuman jälkeen. Angel oli aina ollut, mutta Nova ei tiennyt mikä valkoista naarasta vaivasi. Sen keskustelun jälkeen hän oli ikään kuin pelännyt Novaa ja vältellyt katsekontaktia. Hänestä Angel oli oikein ihana ja loistava kumppani. Kyllähän Nova olisi voinut mieluummin valita itse kumppaninsa, mutta lakeja vastaan olisi turha käydä, ja Novan mielestä Angel oli ollut samaa mieltä hänen kanssaan, mutta ehkä Angel oli luullut samalla ettei hän ollut mukamas ollenkaan Novan mieleen. Angel hymyili vaivalloisesti Novalle ja huokaisi.
"Angel kuule, haluaisin puhua kanssasi kahden kesken vähän myöhemmin, käykö?" Nova ehdotti ja hipaisi hännällään naaraan päälakea. Angel nyökkäsi yhä vaivalloisesti hymyillen.
"Hyvä. Hoidan asian niin, että menemme metsästämään kahdestaan," Nova naukaisi vielä ja hännän heilautuksella hyvästeli valkean naaraan. Nova tiesi, että Angel oli syvästi ihastunut Novaan ja sehän oli hyvä asia tässä laumassa. Mutta Nova ei tuntenut samoin. Hän tunsi itsensä jopa hieman surulliseksi, suoraan sanottuna. Hänestä olisi ollut mieluisampaa valita kumppani eikä pariutua ennalta määrätyn kanssa. Monet kokivat pettymyksiä kumppaninsa suhteen, mutta joutuivat vain huultaan purren elää valitun kumppaninsa kanssa.
"Hei Nova!" Ezelian, Novan emon pirteä ääni kuului heti kilpikonnakuviollisen kollin astuttua sisään. "Kuulin jo isältäsi, että voitit Cladiuksen! Olet synnynnäinen taistelija!"
Nova hymyili ja antoi emonsa nuolla hänen päälakeaan. Hänen emonsa oli ollut tyytyväinen Aartjeen, vaikka heillä olikin ollut hieman kinaa alussa. Ezelia oli haljeta kuullessaan, että hänen kumppaninsa tulisi olemaan johtaja. Heille syttyi lopulta yhteisymmärrys ja he elivät nyt onnellisina vanhempina.

"Hei Neva!" Ezelia naukaisi ja Nova kääntyi katsomaan mustavalkoista siskoaan, tietäjän kokelasta. Tietäjällä ei ollut enää kumppania. Ereen oli erotettu hänestä, sillä hän oli kyvytön saamaan pentuja ja naaras oli muutenkin rikkonut lakia vakavasti. Ereen oli rakastanut hänelle valittua kumppania, mutta ei voinut muuta kuin antaa hänen mennä. Ereen oli taistellut ulkopuolista kissaa vastaan ja näin rikkonut lakia, mutta oli kuitenkin suojellut erästä pentua puolustuksellaan. Ereen oli myös välttänyt ensimmäisen merkin saamisen ja oli ollut tottelematon. Hän ei ollut totellut johtajaa ja oli saanut merkit hitaasti ja kivuliaasti. Ereen pysyi kuitenkin asemassaan, sillä hänellä ei ollut kokelasta eikä sisaruksia, jotka olisivat voineet ottaa hänen paikkansa.
"Miten päiväsi sujui, siskoseni?" Nova kysyi ja nuolaisi sisarensa poskea.
"Hyvin! Opin kaikenlaista, mitä en voi kylläkään kertoa lakien takia," Neva naukaisi korviaan luimistaen. Tietysti Neva olisi halunnut kertoa oppimastaan, mutta olisi saanut rangaistuksen seurauksena.



"Tänään meidän aterianamme on kolme hiirtä, kaniini ja myyrä!" Aartje naukaisi ja vilkaisi myyrää. "Nova, ota myyrä, Nava kaksi hiirtä ja Neva tuo isoin hiiri. Me Ezelian kanssa jaamme kaniinin."
Nova nappasi myyrän muiden saaliiden keskeltä ja odotti isän lupaa aloittaa syöminen. Aartje nyökkäsi kaikkien katsoessa häntä ja kaikki aloittivat syömisen.
"Nova?" Neva kuiskasi, ja Nova mumisi vastaukseksi. "Autoin tänään Ereeniä Suvin synnytyksessä."
Nova vilkaisi sisartaan syömisensä lomasta ja kysyi:
"No, miten se meni?"
"Hän ja Toffo saivat neljä tervettä pentua, mutta..." Neva naukaisi ja madalsi ääntään. "Viides kuoli todella pian syntymänsä jälkeen." Nova henkäisi. Oli aina valitettavaa, jos joku kuoli ennen aikojaan.
"Olen pahoillani, vaikka se pitäisi enemmänkin sanoa Suville," Nova naukaisi ja nuolaisi huuliaan. Neva nyökkäsi hieman ja nousi istumaan. Nova oli saanut syötyä myyränsä, ja enää vain Aartje söi kumppaninsa kanssa. Heti heidän syötyään, Nova kysyi:
"Isä? Voinko minä mennä Angelin kanssa metsälle tänään?"
"Tietysti voit, on hienoa, että haluat viettää tulevan kumppanisi kanssa aikaa jo nyt ja vielä näin paljon!" Aartje naurahti ja hymyili leveästi. Nova nyökkäsi.
"Mutta ennen kuin kukaan poistuu, haluan ilmoittaa, että Suvi sai neljä pentua, joista viides menehtyi syntymänsä jälkeen. Pentujen nimiksi tuli Sallie, Wonder, Tim ja Laulu," Aartje maukui vielä. Hetken surevan hiljaisuuden jälkeen Aartje nousi seisomaan ja heilautti häntäänsä luvaksi lähteä. Nova pujahti nopeasti ulos pesästä ja kipitti nopeasti Angelin ja hänen perhensä pesälle. Willie, Angelin veli oli tullut jo ulos.
"Hei, Willie. Missä Angel on?" Nova kysyi ja kallisti päätään.
"Päivää, Nova. Angel on sisällä," Willie naukaisi ja heilautti häntäänsä. Lisabetha, Angelin emo makoili pesän nurkassa. Hän oli kuulemma tiineenä ja odotti taas pentuja.
"Ai, hei Nova. Mitäs sinulle kuuluu?" Lisabetha kysyi ja hymyili ystävällisesti.
"Päivää vain, Lisabetha. Hyvää minulle kuuluu, kiitos kysymästä. Voisinko lainata Angelia metsälle?" Nova naukaisi ja kysyi istuutuen maahan.
"Tietysti. Angel!" Lisabetha huusi. Jokaiseen pesään rakennettiin aina jokaiselle perheenjäsenelle oma tila, jossa oli kuitenkin vain peti. Tämäkin tapa oli tehty joskus kaukana historiassa, mutta Novasta tämä oli hyvä ratkaisu. Jokainen tarvitsi joskus vähän omaa rauhaa ja aikaa suuren lauman kissoilta. Kumppanukset kuitenkin jakoivat saman pedin, mutta se ei ollut pakollista.
Valkoinen naaras ilmestyi erään tunnelin luota ja hänen katseensa pysähtyi Novaan. "Nova pyysi sinut metsälle, Angel," Lisabetha naukaisi ja hymyili ystävällisesti tyttärelleen.
"Ai, selvä. Hei vain, Nova," Angel yritti kuulostaa yllättyneeltä. Nova hymyili ja tervehti valkoista naarasta.
"Älkää viipykö kauan, tai ette ehdi kotiin ennen pimeää!" Lisabetha naukaisi varoittavasti ja laski päänsä käpäliensä päälle.
"Mennään. Lisabetha on oikeassa!" Nova naukaisi ja syöksyi ulos Angelin perheen pesästä. Angel seurasi häntä päästämättä ääntäkään.



Nova asteli lumen alta paljastuneen kallion päällä ja etsi paikkaa, jossa olisi rauhallista puhua asiat läpi. Nova ei halunnut, että Angel luuli itsensä olevan surkea ja vähäpätöinen kumppani hänelle. Angel katseli kallion jyrkänteeltä alas ja nielaisi. Nova tunsi, kuinka hänen tassunsa lähtivät yllättäen liukumaan kohti kallion reunaa. Hän vilkaisi hädissään tassuihinsa ja yritti upottaa kyntensä jäähän, mutta turhaan. Kallion alapuolella odotti myös jäätä, ja terävää sellaista. Ja pudotuskin oli pitkä. Nova rääkäisi ja koetti loikata pois, mutta liukastui.
"Nova!" Angel kiljahti ja Nova tunsi, kuinka naaraan hampaat tarttuivat häntä niskanahasta. Naaraalla oli yllättävän paljon voimia huomioiden, että hän oli laihempi ja sirompi kuin kukaan muu laumalaisista. Angel veti Novan pois jäältä ja päästi irti vasta heidän ollessaan lumen päällä. Nova vilkaisi Angelin kynsiä, jotka olivat terävämmät kuin hänen. Angel ei ollut kylläkään koskaan käyttänyt kynsiään ja hänet oli nähty teroittavan niitä usein. Eipä ollut ihmekään, että naaras ei ollut itse liukunut jäällä ja tippunut Novan kanssa alas.
"Kiitos, Angel," Nova huokaisi ja nousi seisomaan. Kolli katseli ympärilleen ja pidätteli henkäystään. Tämä oli luultavasti korkein kohta koko kalliolla ja sieltä näki koko metsän ja vuoret, jonka taakse aurinko laski. Tämä oli ehkä maailman kaunein paikka.
"Vau!" Angel henkäisi ja he katsoivat hetken kuinka aurinko värjäsi taivaan keltaisiin sävyihin. Nova vilkaisi Angelia, joka katseli lumoutuneena aurinkoa ja sen värjäämää maisemaa.
"Kuule Angel, meidän pitäisi puhua eräästä asiasta," Nova aloitti ja kääntyi valkoisen naaraan puoleen, "tiedät, että olen sanonut negatiivisen mielipiteeni kumppanuuden päätösasiaan, mutta se ei tarkoita, että sinussa olisi jotain vikaa. Tunnen monia, jotka ovat pettyneitä vanhempiensa valintaan ja tiedän, että moni tulee vielä pettymään. Halusin vain, että tiedät, ettei sinussa ole mitään vikaa."
Angel hymyili, mutta huokaisi. "Ei tämä siitä johdu, tai johtuu hieman, mutta ei se ole pääsyy. Isäni sanoi, että jos en käyttäydy sinua kohtaan sinun mielestäsi hyvin ja täydellisesti, hän repii minulta korvat päästä!"
Nova luimisti korviaan. Hän ei olisi uskonut, että Angelin isä olisi voinut käskeä jotain sellaista.
"En olisi uskonut. Kerro minulle, jos hän edes aikoo koskea korviisi tai lyödä sinua moisen typerän asian takia. En halua, että olisit joku jolla ei ole omia mielipiteitä! Eikä hän voi tietää, mikä minua miellyttää," Nova murisi ja kurtisti kulmiaan.
"Kiitos vain, Nova," Angel naukaisi ja hymyili, tällä kertaa aidosti. Nova hymyili takaisin.
"Angel! Aurinko on miltei laskenut, meidän pitää mennä!" Nova naukaisi kauhistuneena huomatessaan, kuinka matalalla aurinko oli. Angel vilkaisi aurinkoa ja nyökkäsi ja kaksikko kiirehti takaisin leiriin.



Ennen kuin he ehtivät edes takaisin leiriin, he kuulivat jo kaukaa kamalaa huutoa ja tuskanhuutoja. Nova luimisti korviaan hämmennyksestä, ja kaksikon lopulta saapuessa leiriin heitä odotti järkyttävä näky. Heidän kotinsa, kaikki pesät olivat talloutuneet kissojen tassujen alle ja koko leiri oli taistelutanner.
"Nova!" Aartjen ääni kajahti ilmassa ja johtaja juoksi poikansa luokse. "Vie Angel muiden naaraiden luokse ja tule sitten auttamaan!"
"Selvä!" Nova naukaisi ja katsoi hetken kuinka hänen isänsä hyökkäsi erään tuntemattoman kissan kimppuun.
"Tule Angel, mennään naaraiden, pentujen ja vanhinten suojapaikkaan!" Nova naukaisi ja kääntyi ympäri. Heidän pitäisi olla nopeita. Jokaista taistelukykyistä kollia tarvittaisiin suojaamaan leiriä.
"Minä löydän sinne itsekin, Nova! Mene sinä auttamaan laumaa!" Angel huusi ja ryntäsi kollin ohitse. Nova ei ehtinyt vastata mitään, kun Angel jo katosi kukkulaan taakse. Nova ärähti ja kääntyi ympäri rynnäten kohti hyökkäyksen alaista kotiaan.



Nova iski hampaansa erään naaraan kaulaan ja kulkukissa kaatui silmänräpäyksessä maahan silmät lasittuneina. Hän oli toden teolla joutunut taistelemaan hyökkääjiä vastaan. Hän ei olisi halunnut tappaa, mutta hänen oli pakko, jos ei halunnut itse kuolla. Nova oli juuri hyppäämässä seuraavan kulkukissan kimppuun, kun ilmoille kajahti tuntematon ääni:
"SEIS!"

Kaikki pysähtyivät ja päästivät irti vastustajistaan. Novan isän paikalla seisoi musta, arpinen kolli, jonka melkein punaiset silmät hohtivat pelottomasti. Nova paljasti hampaansa kollille, joka oli vienyt hänen isänsä paikan.
"Anteeksi vain, mutta se tasanne ei ole tarkoitettu sinulle, vaan minulle!" Aartje murisi ja loikkasi mustan kollin viereen.
"Taistelu on keskeytetty!" musta kolli murisi Novan isälle. "Ja jos et kuuntele, koko kapinen laumasi menettää kaikki naaraansa!"
Aartje pysäytti huitaisunsa siihen paikkaan. "Mitä?"
"Yönkajon lauman kollit! Annan teille yhden mahdollisuuden ja vain yhden! Jos ette jätä kotianne ja katoa täältä, tapan rakkaat naaraanne ja teidät heti sen jälkeen!" Musta kolli haastoi ja virnisti Novan laumalaisten vihaisten huutojen yltyessä. "Me tiedämme missä naaranne ovat ja minun laumani on saartanut heidät. Hehän eivät saa taistella, joten he ovat avuttomia kuin pikku penskat! Ja aivan, siellähän on niitä pieniä viattomia pikku pentuja!"
Nova sihahti ja otti askeleen eteenpäin.
"Kukas sinä olet? Urhea haastajako?" Musta kolli purskahti nauruun. Nova ärähti, mutta ei viitsinyt riskeerata laumansa tulevaisuutta.
"Miksi haluat meidän leirimme?" Aartje kysyi silmät kipinöiden raivosta. "Muuallakin olisi tilaa teille!"
"Oi, niin olisi, mutta tämä teidän paikkanne on ihanteellinen minun suojateilleni, ja tehän löydätte varmasti uuden kodin hetkessä?" Musta, arpinen kolli naurahti. "Teen tämän alueenne vuoksi ja negatiivisten ajatuksieni pohjalta. Negatiiviset ajatukset kohdistuvat teidän lakeihinne ja tapoihinne. Ne iljettävät minua ja minun laumalaisiani!"
"Kehtaatkin puhua esi-isiemme laeista tuohon sävyyn! Sinun kissasi ovat niin saastaisia, etteivät ansaitse esi-isiensä kunnioitusta!" Aartje murisi ja luimisti korviaan.
"Toistan tarjoukseni vielä kerran; häipykää, niin saatte kaikki elää!" Musta kolli sähähti ja kääntyi Novan isän puoleen.
Tuli hiirenhiljaista. Nova tuijotti isäänsä polttavalla katseellaan ja odotti, että hän hyväksyisi tarjouksen. Koko lauma ja vihollislauma olivat hiljaa, kunnes Aartje julisti, selvästi vasten tahtoaan:
"Me hyväksymme tarjouksenne ja häivymme. Vapauttakaa muut laumalaisemme, niin häivymme samalla silmänräpäyksellä!"
"Mieluusti," Musta kolli virnisti ja ulvaisi ilmoille huudon. Nova höristi korviaan ja kuuli, kuinka kauempaa kuului samanlainen ulvaisu, eli vastaus.
"Pikku penskanne naarainen ja laumanne vanhimpineen odottavat teitä suojapaikassanne," musta kolli tuhahti ivallisesti. "Häipykää nyt, kuten lupasitkin!"



Aartje johti lauman eloonjääneitä kolleja kohti suojapaikkaa, josta ei kylläkään ollut minkäänlaista hyötyä tämän taistelun kannalta. Nova katseli kuinka loukkaantuneet kollit auttoivat pahemmin loukkaantuneita pysymään pystyssä. Novan niskakarvat olivat vieläkin pystyssä ja hän olisi tahtonut repiä jokaiselta heidän leiriinsä hyökänneeltä raajat irti. Nova huomasi heitä vastaan juoksevat kissat, -ulkopuoliset kissat- jotka nauroivat laumalaisille. He vilkuilivat Yönkajon laumalaisia ivallisesti ja luoksivat uuteen kotiinsa.
"Aartje!" Ezelian huolestunut ääni kuului kukkulan laelta, luolan ulkopuolelta.
"Olette kunnossa!" Aartje henkäisi helpottuneena ja kosketti kumppaninsa nenää.
"Nova!" Ezelia huudahti helpottuneena ja ryntäsi poikansa luokse. Monet naaraat juoksivat kumppaniensa luokse ja puheen sorina valtasi laumalaiset.
"HEI! Missä Adamus on?!" Adaja huusi. Nova kääntyi katsomaan varajohtajan kumppania, jonka eriväriset silmät olivat kostuneet.
"Adamus?" Monet huutelivat ja etsivät kollia laumalaisten seasta –turhaan. Adaja valahti maahan ja huusi ilmoille tuskaisen huudon. Nova nielaisi ja luimisti korviaan. Aartje huusi myös ja koko lauma liittyi huutoon. Näin he tekivät aina jonkun kuollessa, vaikkakin tällä kertaa ilman ruumista.
"Hän ei saanut nähdä tulevia pentujaan..." Adaja niiskaisi ja peitti tassuillaan silmänsä.
"Ebaser!" Aartje naukaisi ja loikkasi kukkulan suurimman kiven päälle. Valkoinen kolli sulki silmänsä huokaistessaan ja asteli sitten johtajansa luokse.
"Koska isäsi siirtyi esi-isiemme kuolleiden riveihin, vanhimpana poikana sinusta tulee uusi varajohtaja!" Aartje julisti ja katseli lähes täyttä kuuta.
"Aartje..." Isida kuiskasi ja asteli johtajansa luokse. "Vaelin on kuollut, myös!"
Nova luimisti korviaan toistamiseen. Angel asteli ystävänsä luokse ja nuolaisi hänen poskeaan lohduttavasti.
"Siinä tapauksessa sinulle valitaan uusi. Valinnan suoritan minä, vapaiden kollien vanhemmat ilmoittautukaa!" Aartje huokaisi. Vance, kokelas astui esiin joukosta.
"Minun piti olla alun alkaen Isidan kumppani, mutta se päätöshän kumottiin viime hetkellä? Joten eikö minun kannattaisi tai olisi järkevintä olla Isidan tuleva kumppani?" Vance kysyi ja katseli ympärillään seisovia laumalaisiaan. Iwar, Vancen isä nyökkäsi hyväksyvästi johtajalle.
"Asia on sitten päätetty. Vancesta on tuleva Isidan tuleva kumppani!" Aartje naukaisi ja huokaisi. Hän katseli laumansa jäseniä haikeasti hohtavilla vaaleansinisillä silmillään. Kaikilla kolleilla oli vammoja, pahimmat vain makasivat maassa ja tietäjä koetti auttaa heitä rohdoksillaan. Nova katseli myös loukkaantuneita laumalaisiaan, mutta hieman järkyttyneenä verrattuna isänsä vihaiseen katseeseen.



"Yönkajon lauma! Kutsun teidät tämän pienen kiven ympärille kokoukseen!" Aartje ulvaisi tietäjän ja hänen kokelaansa, Nevan, hoidettua kaikki loukkaantuneet. Laumalaiset -tai siis ne jotka kykenivät-, tulivat Aartjen lähelle. Nova istuutui mahdollisimman lähelle isäänsä ja perhettään.
"Kuten nyt tiedättekin, olemme menettäneet rakkaan kotimme. Lauma, jota kustumme tästä lähin Tuhontuojan laumaksi, vei kotimme ja tappoi kaksi laumalaistamme. Meidän täytyy lähteä ja etsiä uusi koti, jossa voimme jatkaa elämäämme. Levätkää kunnolla, lähdemme huomenna auringon noustessa matkaamaan kohti auringon laskupaikkaa. Toivokaamme löytävämme uuden kodin sieltä!" Aartje naukaisi ja loikkasi alas kiveltä. Kolli tassutti poikiensa, tyttärensä ja kumppaninsa luokse.
"Olen pahoillani, emme voi taistella heitä vastaan. Heillä on naaraatkin taistelemassa, joten meitä on hieman vähemmän," Aartje huokaisi ja nuolaisi kumppaninsa lapaa.
"Ei se ole sinun syysi, että he eivät seuraa meidän jaloja lakejamme. Heillä tuskin on mitään tarkoitusta elää, jos heillä ei ole lakeja eikä mitään tapoja," Nava naukaisi, ylpeyttä etsivä pilke silmäkulmassaan.
"Olet oikeassa, Nava. Ja minulla on eräs olettamus asiasta. Luultavasti esi-isämme halusivat meidän etsivän paremman kodin laumallemme," Aartje naukaisi toiveikkaasti.
"Isä, onko kukaan koskaan nähnyt kuolleita esi-isiämme ja heidän henkiään?" Neva kysyi mielenkiintoa äänessään.
"Voi kyllä, kyllä on. Ja se kissa on onnekas, joka näkee esi-isän hengen. Hän on saanut kunnian ja tehtävän, jos on nähnyt henkikissan. Minä näin henkikissan ja isäni oli kanssani. Olin nuorin kolmesta veljestäni ja ollessani isäni kanssa metsällä puhumassa johtajuusasioista, henkikissa sanoi, että jos minusta ei tehdä johtajaa, tappava tauti leviää jokaiseen vanhimpaan pentuun ja kuolee. Isäni ei uskonut, mutta neljän laumassa tapahtuneen kuoleman jälkeen, oli hänen taivuttava henkikissojen tahtoon. Kumpikin veljistäni kuoli ja kaksi muuta pentua myös," Aartje naukaisi ja huokaisi onnesta. "Olin onnekas nähdessäni henkikissan. Musertavaa oli kuitenkin menettää isäni takia veljeni. Mutta nukkukaahan nyt, jotta jaksatte aamulla vaeltaa!"
Nova vilkaisi siskoaan, jonka silmät tuikkivat jännityksestä ja toivosta nähdä henkikissa. Navan silmissä taas pilkahti toive saada samanlainen merkki kuin Aartje. Nova tiesi sen. Kilpikonnakuviollinen kolli käpertyi kerälle sisarensa viereen ja sulki keltaiset silmänsä. Hänkin halusi sisimmässään nähdä henkikissan.



"Nova," Nova avasi silmänsä. Hän ei kuitenkaan nähnyt ruohikkoa ja kalliota, vaan ympärillään hohtavan valon, valkean valon.
"Mitä?!" Nova henkäisi ja peruutti kauemmas lähestyvästä kissasta.
"Älä pelkää. En tee pahaa sinulle. Minä olen henkikissa, sinun esi-isäsi. Tai pikemminkin isäsi isä. En voinut näyttäytyä kaikkien laumalaistesi edessä, se olisi ollut väärin. Nova, paikkaan jonne saavutte, on jo muiden kissojen asuttama. Vaikka se vaikuttaa täydelliseltä kodilta, se ei ole. Teidän täytyy löytää oma paikkanne, ei-kenenkään maata," tummanruskeavalkoinen kolli naukaisi. "Jos isäsi ei usko sinua, huuda nimeäni teidän ollessanne kahdestaan, niin saavun paikalle ja selitän asian hänelle."
"Mikä sinun nimesi sitten on? Ja minä en ainakaan halua viedä toisten kotia ja olla samanlainen kuin Tuhontuojan laumalaiset," Nova naukaisi ja istui henkikissan eteen.
"Sinä olet erityinen kisa Nova. Vain sinä voit pelastaa laumasi ja johtaa heidät uuteen, oikeaan kotiin!" Kolli naukaisi. "Nimeni on Juan, Nova hyvä."



"Nova herää jo!" Nevan kiljaisu herätti Novan. Kolli pomppasi pystyyn ja katseli niskakarvat pörhöllä ympärilleen. Kaikki muut olivat jo hereillä.
"Sinä et herännyt vaikka kuinka tuupin sinua!" Neva murahti, mutta Nova erotti pilkkeen naaraan silmä kulmassa, ja se pilke oli kaikkea muuta kuin vihainen.
"Nova, naaraat ovat käyneet metsällä jo. Jätimme sinulle tuon hiiren," Ezelia naukaisi huomatessaan poikansa olevan hereillä. Nova nyökkäsi kiitollisena ja iski hampaansa hiiren.
"Neva?" Nova kuiskasi syödessään ateriaansa.
"Niin, Nova unikeko?" Neva naurahti. Nova kehotti hännällään siskoaan siirtymään lähemmäs.
"Näin unta henkikissasta, isäisästämme, Juanista. Hän sanoi, että vain minä voin johtaa meidät oikeaan kotiimme," Nova kuiskasi Nevan korvaan.
"MITÄ? Oletko tosissasi?" Neva henkäisi ja hänen ilmeensä oli ikimuistoinen Novan nyökätessä.
"Yönkajon laumalaiset! On aika lähteä kohti aurinkovuoria, paikkaa jonne emme näe!" Aartje kailotti kiveltään, jolla oli eilen istunut ilmoittaessaan matkasta kohti uutta kotia. Hyväksyvät naukaisut yltyivät ja lopulta Aartje kipitti kaikkien kissojen eteen ja lähti johtamaan heitä kohti vuoria, jonka taakse he eivät nähneet. Novan tassuja kipristeli jännityksestä. Hän oli aina janonnut tietävänsä, mitä vuorten takana oli. Hän oli kyllä periaatteessa jo kuullut Juanilta kissalaumasta, joka eli vuorten takana.



"Nova!" Neva naukaisi innostuneena. Lauma oli kulkenut jo yhden päivän ja nyt he olivat jo nousemassa vuorta ylös. Nova pysähtyi ja katsahti sisartaan, joka toi mukanaan lauman kaikista vanhinta kissaa, Piaa.
"Niin, Neva?" Nova kehräsi kysyessään.
"Pia tietää, mitä vuorten takana on!" Neva hihkaisi ja Pia naurahti Nevan ilolle.
"Niinkö?!" Nova henkäisi. Pia nyökkäsi.
"Minä näin kerran henkikissan Toitorin kanssa. Se kertoi meille vuorten takana asuvista kissoista, jotka muodostavat neljä klaania eli laumaa. He ovat jakaneet omat reviirinsä ja voi Tuhontuojien kautta, heillä on oudot tavat!" Pia naukaisi ja pyöräytti silmiään mainittuaan klaanikissojen tavat.
"Minkälaiset tavat heillä sitten on?" Nova ihmetteli.
"Heillä jokainen saa taistella, he saavat valita kumppaninsa itse, johtajuus ei periydy, parantajat eli tietäjät kertovat tiedoistaan hoitaessaan muita kissoja, varajohtajan paikka ei periydy ja naaraat voivat myös olla johtoasemassa!" Pia naukaisi. Novasta Pia ei vaikuttanut järkyttyneeltä kissojen tapoihin, mutta laumanvanhin yritti selvästi olla mieliksi tai oikeastaan esittää välittävänsä lauman tavoista.
"Heillä tosiaan on kummalliset tavat, mutta täytyy sano, että osan niistä voisin ottaa myös meidän laumaamme!" Neva kuiskasi. Pia hymyili varovasti.
"Voinen myöntää olevani samaa mieltä tietäjän kokelaan kanssa, mikäli en joudu vaikeuksiin?" Pia kysyi varovasti luimistaen korviaan vilkaistessaan Novaa.
"Älä huoli, olen samaa mieltä kanssanne," Nova naurahti ja kääntyi takaisin vuorenhuippuja kohti.



"Katsokaa!" Nava henkäisi ja monet kissat kapusivat Aartjen ja hänen perheensä rinnalle. Lauma oli viimein päässyt vuoren huipulle. Nova luimisti korviaan. Hän näki vain lisää vuoria. Hetken katsottuaan hän erotti kaukana puita, metsän puita
"Puita! Tuolla on puita!" Nova henkäisi innoissaan, mutta lakkasi iloitsemasta muistaessaan Juanin sanat.
"Puita me tarvitsemmekin! Tuolla voi olla meidän uusi kotimme!" Nava murahti ja vilkaisi veljeään mulkaisun kera.
"Tuonne meidän on mentävä. Siellä voi tosiaan olla uusi kotimme, toivotaan parasta!" Aartje huokaisi ja kääntyi laumansa puoleen. "Tämän yön pysymme vuoren juurella, joten jaksakaa vielä laskeutua vuori alas. Sitten saatte levätä!"



Nova henkäisi puiden kohotessa edessään. Heidän laumansa oli viimein saapunut kahden päivän jälkeen vuorelta havaitsemansa metsän luo. Osa kissoista oli jo menossa metsään, kun Nova muisti klaanikissat.
"SEIS!" Nova huusi laumalaisilleen. "Emme tiedä, mitä metsässä ja metsän takan on! Meidän pitäisi tiedustella!"
"Nova on oikeassa. Ketkä lähtevät ensin partioon? Kaikki joilla on voimia, ilmoittautukoot!" Aartje ulvaisi ja keräsi kokoon pienen kissalauman. Nova katsoi, kuinka kissat katosivat metsään. Neva istui Novan viereen ja kehräsi.
" Teimme pitkän matkan ja pääsimme tänne!" Neva naukaisi tyytyväisesti. Nova nyökkäsi, mutta hänen häntä nyki hermostuneesti.
"Nova, onko kaikki kunnossa? Vaikutat hermostuneelta?" Angel, valkoinen naaras naukaisi heidän takanaan. Nova vilkaisi tuleva kumppaniaan hieman hermostuneesti, ja huokaisi sitten.
"Angel, Neva. Kuten Neva tietää, näin unessani henkikissa. Ja hän sanoi, ettei tuon metsän takana ole kotimme. Tai ei hän sitä suorana sanonut, mutta tuon metsän takana asuu jo kissoja emmekä voi riistää heiltä heidän kotiaan," Nova huokaisi ja nojautui sisareensa. Angel tuli Novan viereen ja nuolaisi kollin poskea lempeä pilke silmissään.
"Olet aivan oikeassa. Emme halua olla samanlaisia kuin Tuhotuojan lauma," Angel naukaisi ja katsoi metsään.





"Aartje!" Huuto kantautui metsästä ja tutkimuksen suorittanut partio ilmestyi metsästä. Tämä oli jo neljäs kahden auringonkierron sisällä.
"Niin, Ebaser?" Aartje kysyi, hieman ärtyisään sävyyn.
"Laumoja on neljä, kuten Pia sanoikin. Meidän kannattaisi kuunnella, mitä hänellä on kerrottavana 'klaaneista'," Ebaser naukaisi ja Nova tunsi, kuinka häntä puistatti Ebaserin tyyli, jolla hän sanoi sanan klaani. Koko lauma kääntyi katsomaan mustaa naarasta, joka hymähti hieman.
"Tiedät, että tarvitsemme kaiken tiedon näistä kissoista, Pia, joten voisit ystävällisesti kertoa!" Aartje murahti ja luimisti korviaan hermostuneena.
"Hyvä on, hyvä on. Kuten kaikki tiedättekin, näitä klaaneja on neljä. He elävät omilla reviireillään. Klaaneilla on omat tapansa, jotka poikkeavat meidän tavoistamme. Heillä jokainen saa taistella, he saavat valita kumppaninsa itse ja tehdä pentuja ajankohdasta riippumatta, johtajuus ei periydy vaan siirtyy varajohtajalle aikaisemman kuoltua, parantajat eli tietäjät kertovat tiedoistaan hoitaessaan muita kissoja, varajohtajan paikka ei periydy ja naaraat voivat myös olla johtoasemassan. Hekin uskovat henkikissoihin, mutta he näkevät esi-isään usein," Pia naukaisi ja nyökkäsi Aartjelle.
"Selvä, entä onko muuta?" Aartje kysyi ja vilkaisi Piaa kysyvästi.
"Kyllä on!" Toitor, Pian kanssa henkikissan nähnyt laumanvanhin huusi kissajoukosta ja astui Pian viereen.

"Pia ei muista, mutta minä muistan. Heilläkin on oman laumansa keskinäiset kokoontumiset, mutta myös kaikki klaanit tapaavat toisensa aina täydenkuun aikaan. Ja tänä yönä on täysikuu!" Toitor naukaisi ja Aartje virnisti. Johtaja loikkasi suuren kiven päälle ja huusi ilmoille:
"Olette kuulleet monia asioita, hienoja asioita, metsän takana olevasta paikasta! Siellä on metsää, nummia ja jokia sekä suuri järvi! Tuo voisi olla meidän kotimme ja me aiomme vaatia sen itsellemme!" Aartjen silmissä paloi vallanhimoinen ja koston turmeleva pilke. Nova luimisti kauhuissaan korviaan. *EIEIEI! Isä älä tee tätä! Emme voi kostaa tuntemattomille kissoille!*
"Nyt me menemme ja vaadimme alueen itsellemme! Emme hyökkää, sillä emme tiedä kuinka paljon heitä on, me varoitamme heitä!" Aartje jatkoi yllyttäen laumaansa. Jokainen oli vieläkin musertunut kotinsa menettämisestä ja monien mieltä poltteli yksi sana; kosto!



Yönkajon lauma kulki pitkin varjoja kohti kissojen hajua. Hajuja oli niin paljon, että Nova oli mennä sekaisin.
"Katsokaa, haistatteko! Jokaisella kissalaumalla on ominaistuoksunsa ja niiden avulla jokainen teistä tulee erottamaan nämä neljä klaania!" Aartje murisi ja nuolaisi huuliaan. Nova tiesi isänsä janoavan kostoa ja pian myös viattomien verta. "Kuunnelkaa, kuinka nämä klaanilaiset puhuvat mitään aavistamatta toisilleen!"
Kaikki hiljenivät ja jäivät kuuntelemaan. Nova värähti kuullessaan kissojen supattelua.
"Tulkaa! Mennään tarkkailemaan heitä!" Ebaser naukaisi ja lauma lähti taas liikkeelle. Muutaman silmänräpäyksen päästä he näkivät lammen ja saaren, josta puhe kantautui. Lauma pysähtyi saarelle vievän tukin luokse ja Aartje naukaisi:
"Kaikki emme voi mennä tuonne! Otan mukaani poikani, varajohtajan ja hänen veljensä, Willien, Samsonin, Arenin, Xanderin, Loun, Hellerin, Hecricin, Hihman, Iwarin ja Nevan!" Aartje julisti. Jokainen mainittu tuli Aartjen luokse ja nyökkäsi kiitokseksi kunniasta. Nevan ilme oli toistamiseen ikimuistoinen.
"Tarvitsemme yhden tietäjän mukaamme, ja valitsin sinut, merkkaamattoman, vaikka oletkin tietäjämme kokelas!" Aartje naukaisi Nevalle, joka nyökkäsi kiitollisena.
"Tulkaa!" Nava sihahti ja joukko seurasi Aartjea tukin yli saareen. Hetken kuljettuaan he näkivät kissajoukon, joka istui silmät naulittuina puuhun. Lauman jäsenet piiloutuivat pusikkoon ja tarkkailivat klaanikissoja muutaman silmänräpäyksen ajan.
"Katsokaa, puussa kököttävät luultavasti klaanien johtajat," Nava kuiskasi.
"Ja puun juurella varajohtajat," Nova mutisi ja katseli, kuinka kissat puussa puhuivat.
"Se on siis totta. Kolme johtajista on naaraita ja tuo yksi hassusti istuva on ainoa kolli," Aartje naukaisi ärtyneellä äänensävyllä.
"Jos kellään muulla ei ole mitään sanottavaa, päätämme klaanienkokouksen tähän!" Valkoinen naaras puussa ulvaisi. Klaanien johtajat olivat juuri kapuamassa alas, kun Aartje loikkasi esiin.
"Voi kyllä, kokouksenne ei ole ohi vielä!" Aartje ulvaisi ja Nova ja muut laumalaiset astuivat myös esiin.
"Keitä te olette?!" Mustaturkkinen kolli kysyi puusta. "Ette ole tarpeeksi iso joukko hyökkäykselle."
"Me, hyvät klaanikissat, olemme Yönkajon laumalaisia. Tai oikeastaan vain hyvin pieni siivu siitä. Minä, Aartje, olen lauman johtaja. Meidät häädettiin omasta kodistamme ja me kuljimme tänne, ja juuri tänne henkikissamme johdattivat laumamme," Aartje kertoi. Nova katseli, kuinka klaanikissojen turkit pörhistyivät hänen isänsä sanoista.
"Miten tämä meihin liittyy?" Valkoinen naaras kysyi puusta. "Tämä on meidän kotimme."
"Teihinkö? Voi että, teidän henkikissanne eivät selvästi auta teitä yhtään. ME aiomme ottaa tämän paikan laumani kodiksi, halusitte tai ette! Me vaadimme tämän paikan itsellemme! Henkikissamme johdattivat meidät tänne!" Aartje naurahti ja murisi huvittuneena. Klaanikissojen keskuudesta kuului murinaa.
"Turha yrittäkään. Meitä on paljon enemmän kuin teitä. Annamme teille varoituksen. Jos emme saa tätä kotiamme teiltä, saatte kokea kyntemme kurkuissanne!" Aartje ulvaisi. "Kannattaa harkita asiaa, ette tiedä mitä olemme suunnitelleet pienten päidenne menoksi!"
"Ette voi viedä kotiamme! Tämä on klaanikissojen koti!" Toinen vaaleista naaraista puussa huusi.
"Harkitkaa asiaa, tai suunnitelmamme toteutuvat!" Aartje nauroi ja kääntyi juosten pois. Nova juoksi muiden laumalaisten kanssa isänsä perään, yhä kuullen vihaisia huutoja klaanikissoilta.



"Mitä me nyt teemme?" Ezelia kysyi Aartjelta partion saavuttua takaisin muun lauman luokse.
"Me odotamme heidän lähtöään ja valtaamme heidän kokoontumispaikkansa väliaikaseksi kodiksemme!" Aartje naurahti. Lauma odotti vain muutaman silmänräpäyksen, kunnes ensimmäinen kissajoukko ylitti puunrunkosillan. Novan niskakarvat pörhistyivät klaanilaisten vihaisista huudoista.
"He ovat vihaisia," Nava mutisi.
"Hyvä. Nyt he ainakin tietävät meistä ja pian alkaa tapahtua. Kerron teille enemmän, kunhan pääsemme tulle saarelle," Aartje naukaisi. Lauma odotti kärsimättömänä metsän siimeksessä, kunnes viimeinen kissajoukko katosi näköpiiristä.
"Nyt! Mennään!" Aartje ulvahti ja Yönkajon lauma rynnisti metsästä puunrunkosillalle ja sillalta saareen.

Lauman asetuttua saareen perheidensä kanssa, Aartje kapusi klaanien johtajien puuhun.
"Kuulkaa! Tästä päivästä lähtien klaanien reviireiltä katoaa ruokaa, pentuja ja kokelaita! Tästä lähin jätämme hajumerkkejä häiritsemään klaaneja ja teemme yllätyshyökkäyksiä heidän partioidensa kimppuun! Ensin riista, sitten kissat!" Aartje julisti ja hyväksyvät huudot valtasivat laumalaisten korvat. Nova katsoi järkyttyneenä laumalaisiaan. Olivatko he tosissaan? Vahingoittaa viatonta klaania tai siis klaaneja, viattomia kissoja, jotka eivät ole tehneet yhtään mitään?
Oli kuitenkin liian myöhäistä. Sota oli alkanut. Ja vain Nova voisi pysäyttää isänsä.

Kolmas luku - Vanki


Nova katseli isäänsä vakavalla ilmellä, Nava samaten. He istuivat metsän suurimman kiven juurella ja puhuivat Supitassusta, Navan tuomasta klaanikissasta ja Novan ystävästä. Kukaan ei onneksi tiennyt Novan ja klaanikissan välisestä ystävyydestä, ties minkälaisen rangaistuksen Nova siitä saisi ja mitä Supitassullekin kävisi.
”Isä,” Nava nousi seisomaan siniset silmät välähtäen. ”Meidän pitää ottaa kovat keinot käyttöön! Se klaanikissa voisi kertoa meille vaikka ja mitä klaanien heikkouksista!”
”Ei!” Nova sanoi rauhallisesti, mutta pysyi paikoillaan. ”Klaanikissat ovat vahvoja ja kuolevat enemmin kuin paljastavat mitään!”
”Mistä sinä sen voit tietää?” Nava kysyi, selvästi pidätellen ärtymystään.
”Kertoisitko itse klaanikissoille meidän laumamme asioita?” Nova kysyi, mutta huomasi Navan ottavan sen haasteena.
”Me emme ole järven kissoja!” Nava sähähti.
”Nava!” Aartje, poikien isä murahti. ”Hillitse itsesi.”
”Niin, emme ole kuin he,” Nova sanoi ja korjasi asentonsa. ”Mutta he elävät kuten me, omien sääntöjensä mukaisesti ja uskollisina omalle joukolleen, aivan kuten mekin. Klaanikissa ei koskaan avaisi suutaan kidutuksella eikä pakotuksella.”
”Nova on oikeassa,” Aartje sanoi ja vilkaisi ylpeänä vanhinta poikaansa. ”He eivät ole kuin me, mutta he ovat lauma ja lauma ei koskaan petä omiaan.”
Nova piti katseensa vakaana. Hän osasi piilottaa tunteensa, mutta hänen sisällään myllersi häpeä.
”Miten te edes osasitte mennä sinne, niiden ’klaanien’ reviirille ja napata juuri tuon kissan?” Aartje kysyi ja vilkaisi Navaa.
”Minä seurasin vain Novaa,” Nava sanoi ja Nova tunsi sydämensä muljahtavan.
”Mitä?” Aartje vilkaisi silmiään siristäen Novaa. Nyt pitäisi pitää pää kylmänä, sillä yksikin virhe voisi paljastaa hänet ja Supitassun.
”Minä… olen tarkkaillut heitä.” Nova aloitti. ”Ja tuo kissa on monena päivänä tullut juuri tuohon aikaan sinne. Ajattelin, että voisin tarkkailulla saada heistä jotakin selville.”
”Etkä kertonut meille? Olisimme voineet jo monta kertaa napata hänet ja tuoda tänne!” Nava ärähti ja astui lähemmäs vanhempaa veljeään.
”Liian monta kissaa voisi aiheuttaa vain ongelmia ja herättää huomion helpommin kuin yksi kissa,” Nova sanoi ja vilkaisi isäänsä. ”Jos olisin kertonut, kuka tahansa olisi voinut seuraamalla paljastaa sijaintini ja olisin saattanut jäädä itse kiinni.”
”Pidän ajattelustasi, Nova, mutta pyydän,” heidän isänsä sanoi ja huokaisi. ”kerro tästä lähtien, kun lähdet taas tarkkailemaan klaaneja, jotta tiedämme missä olet jos sinua ei kuulu.”
”Kyllä, isä,” Nova huokaisi ja luimisti korviaan.
”Siinä se? Etkö rankaise häntä?” Nava mutisi.
”Olen silti ylpeä sinun omatoimisuudestasi ja uskollisuudestasi laumalle, voit poistua,” Aartje sanoi ja Nova hyvästeli isänsä nyökäten. Nava oli tulossa hänen peräänsä, mutta heidän isänsä pysäytti hänet:
”Nava, en pyytänyt sinua lähtemään.”
Nova ei katsonut taakseen, mutta tunsi veljensä kiukkuisen katseen turkissaan. Ei se Novan syytä ollut, itsepä Nava oli mennyt mutisemaan rangaistuksesta.

Nova asteli keskellä metsää olevalle aukiolle, jossa laumalaisten rakentamat väliaikaiset pesät olivat. Aukealla oli kuhinaa, koska naaraat olivat palanneet metsästämästä. Riistaa oli nyt enemmän, kun lumet olivat sulaneet ja aurinko paistoi lämpimästi. Nova vilkaisi Supitassun pesää ja epäröimättä asteli häntä vartioivien kissojen, Hekricin ja Seymorin luo.
”Huomenta, Nova,” taistelijat sanoivat ja kunnianosoituksena he kumarsivat hieman.
”Huomenta, Hekric ja Seymor,” Nova naukaisi ja vilkaisi heidän ohitseen. ”Onhan hän saanut ruokaa?”
Kollit vilkaisivat toisiaan ja Hekric irvisti hieman.
”Ei, ei hän ole. Kukaan ei suostu luovuttamaan hänelle omista saaliistaan,” Seymor sanoi pyöräyttäen silmiään.
”Niinpä tietysti,” Nova murahti. ”Palaan pian.”
Nova asteli nopeasti pois kahden kollin luota keskelle laumalaisten kuhinaa. Hän pysäytti muutaman kissan, mutta he sanoivat jo syöneensä. Eikä heiltä jäänyt mitään yli. Novaa alkoi jo ärsyttämään laumalaisten käytös, mutta pidätteli vihaisia sanojaan.
”Nova! Nova!” Angel, Novan tuleva kumppani huusi hieman kauempaa. Hänen emonsa istui hänen vieressään.
”Ai, hei Angel,” Nova tervehti ja hymyili, hieman väkinäisesti.
”Onko kaikki hyvin, arvoisa Nova,” Angelin emo kysyi.
”On… on hyvin,” Nova mutisi.
”Kuulitko Ramonasta?” Angel kysyi siniset silmät hohtaen kirkkaasti.
”Mitä? Ei, en kuullut? Mitä hänestä?” Nova kysyi hämmentyneenä.
”Hänen ensimmäinen kiimansa alkoi tänään,” Angelin emo sanoi. Nova pidätteli suutaan, ettei se loksahtaisi auki.* Ramona? Ramonahan on Angelia kuun nuorempi! Miten se on mahdollista?*
”Mutta… Sepä aikaista?” Nova nielaisi.
”Harvinaisen aikaista tosiaan,” Angelin isä ilmestyi heidän pesästään. ”Harvoin kukaan joutuu niin nuorena emoksi.”
”Illalla on hänen ja veljeni juhlat!” Angel sanoi innokkaasti, mutta Nova näki pelon hänen silmissään. Useimmiten nuoret naaraat kuolivat synnytykseen, mutta kaikki eivät uskoneet sen johtuvan nuoresta iästä. Angel kuitenkin uskoi ja hänkin oli vielä nuori.
”Onnea Willielle, minun pitää nyt valittevasti mennä etsimään ruokaa Sup… Klaanikissalle,” Nova sanoi ja oli lähdössä, mutta Angelin emo pysäytti hänet.
”Me voimme antaa,” naaras sanoi ja vilkaisi kumppaniaan, joka nyökkäsi.
”Meiltä jäi yli kaksi hiirtä,” kolli sanoi ja haki kaksi pulskaa hiirtä pesästä.
”Kiitos paljon,” Nova sanoi ja nappasi hiiret suuhunsa.
”Nova! Odota!” Angel juoksi Novan perään. ”Jos sinulla ei ole kiireitä tänään, haluaisitko lähteä metsästämään?”
”Tuota…” Nova vilkaisi Supitassun pesää ja sitten taas Angelia. ”Voin minä kai hetkeksi.”
”Selvä! Nähdään auringonhuipun aikaan suuren kiven luona?” Angel ehdotti ja Nova nyökkäsi.
Nova kääntyi ja nyt rukoili pääsevänsä Supitassun luokse. Seymor ja Hekric seisoivat vielä pesän edustalla.
”Voitte mennä nyt,” Nova sanoi. ”Haen uudet vartijat pian.”
Kollit nyökkäsivät ja lähtivät. Nova pujahti pesän sisään ja nähdessään ystävänsä hän ei voinut olla hymyilemättä.
”Hei Nova!” Supitassu naukaisi hiljaa, jos joku vaikka olisi lähistöllä kuulemassa.
”Toin sinulle ruokaa,” Nova sanoi ja laski hiiret naaraan eteen. Hän asettui istumaan naaraan lähelle.
”Etkö sinä aio syödä?” Supitassu kysyi ja tarjosi toista hiirtä Novalle.
”Söisin muuten, mutta syön kohta perheeni kanssa ja emme saa syödä ilman perhettämme,” Nova selitti. ”Miltä sinusta tuntuu? Olla täällä ja vankina?”
”Onhan se tietysti vähän kurjaa ja pelottavaa,” Supitassu sanoi.
”Älä huoli,” Nova hymyili. ”En anna heidän tehdä mitään pahaa sinulle. He luottavat ja tottelevat minua, olenhan… Olenhan johtajan vanhin poika.”
”Peritkö sinä vallan isäsi jälkeen?” Supitassu kysyi ja kallisti päätään.
”Perinhän minä,” Nova huokaisi ja vilkaisi taakseen. ”Teillä valitaan päällikkö, eikö niin?”
”Periaatteessa,” Supitassu hymähti. ”Nykyinen päällikkö valitsee varapäällikön, josta tulee päällikkö edellisen kuoltua.”
”Se kuulostaa aika hassulta minun korvaani,” Nova naurahti.
”Teidän tapanne kuulostavat taas minusta oudolta,” Supitassu naukaisi. ”Mitä muita erikoisia tapoja teillä on, joista et ole kertonut?”
”Me...” Nova hiljeni, kun tajusi tulevan illan tapahtumat. ”Näet sen yhden isoimman illalla.”
”Mitä?” Supitassu hämmentyi. ”Mitä illalla tapahtuu?”
”Kumppanuusseremonia,” Nova vastasi lyhyesti. ”Näet sen illalla.”
”Nova? Nova!” Angelin ääni sai Novan ja Supitassun hätkähtämään. ”Nova? Oletko sinä siellä?”
”Olen, Angel,” Nova vastasi nopeasti. ”Tulen ihan pian, vahdin vain, että klaanikissa syö ruokansa.”
”Selvä! Älä viivy kauaa!” Angel vastasi.
”Kuka hän oli?” Supitassu kysyi hiljaa.
”Hän on… Ystävä,” Nova huokaisi. ”Lupasin mennä hänen kanssaan metsästämään, palaan pian.”
”Okei,” Supitassu kuiskasi ja hyvästeli Novan häntäänsä heilauttamalla.

Nova ja Angel astelivat heidän asuinpaikkaansa tiheämmässä metsässä. He eivät olleet puhuneet oikein mitään koko matkan aikana.
”En tiedä, onko minusta metsästäjäksi,” Angel sanoi lopulta apeasti. ”Turkkini on hohtavan valkoinen, joten koko metsän saaliseläimet näkevät minut ketunmittojen päästä!”
”Et ehkä viherlehden aikaan, mutta talvella olet varmasti loistava metsästäjä,” Nova lohdutti. ”Ja saat varmasti saaliita kiinni, vaikka turkkisi onkin valkoinen. Sinun täytyy vain pysyä piilossa.”
”Niinkö?” Angel katsahti Novaa toiveikkaasti. ”Tulevat pennut eivät siis nälkiinny?”
Novalla tarttui pala kurkkuun. Häntä karmaisi vieläkin ajatus pennuista ja vielä niin aikaisin -ja Angelin kanssa. Ei naaraassa mitään vikaa ollut, hän oli kaunis ja hänellä oli mukava luonne, mutta Nova ei halunnut olla hänen kanssaan, koska ei saanut itse valita häntä.
”Ni-niin,” Nova nielaisi ja korjasi ääntään. ”Minä autan kyllä, älä huoli.”
”Kiitos, Nova,” Angel sanoi hiljaa ja katsahti Novaa jatkaessaan. ”Vaikutit vähän hermostuneelta, kun mainitsin pennut...”
”Kukapa nyt ei olisi hermostunut perheen saamisesta,” Nova sanoi nopeasti ja yritti hillitä hermostunutta äänensävyään.
”Niin,” Angel sanoi ja pysähtyi. ”Olet oikeassa.”
”Angel?” Nova pysähtyi myös ja kääntyi katsomaan valkeaa naarasta.
”Minua pelottaa, Nova,” Angel sanoi ja kyynel vierähti hänen silmästään. ”Pelkään, että menehdyn synnytykseen.”
”Et sinä menehdy,” Nova sanoi ja hipaisi naarasta hännällään. ”Olet vahva, sisältä ja ulkoa. Kunhan uskot, et menehdy. Lupaan sen.”
”Kiitos, Nova,” Angel kuiskasi ja kosketti nopeasti Novan poskea kuonollaan. Nova hymyili hetken.
”Yritetään saada edes jotain saalista, senhän takia tulimme, eikö niin?” Nova virnisti ja kuuli Angelin naurahtavan hänen edellään. Nova pyöräytti silmiään huvittuneesti ja juoksi Angelin kiinni.

”Supitassu! Supitassu pst!” Nova kuiski astuessaan sisään Supitassun pesään. ”Tule! Seremonia alkaa!”
”Miksi minun pitää tulla mukaan? Eikö se ole epäkunnioittavaa?” Supitassu kysyi hiljaa ja katseli varuillaan ympärilleen pimeässä.
”Sinun on pakko tulla, kaikkien pitää keskittyä seremoniaan eikä kukaan voi siksi jäädä vahtimaan, sillä se olisi kaikista epäkohteliainta,” Nova sanoi hiljaa. ”Valitettavasti et pääse nyt pois, sillä isäni määräsi yhden toisen kissan vahtimaan sinua minun lisäkseni.”
Supitassu huokaisi turhautuneesti ja seurasi Novaa ulos pesästä. Nova nyökkäsi ulkona odottavalle Tuomelle. Nova johdatti Supitassun Yönkajon laumalaisten lähelle, mutta piti etäisyyden muihin varmuuden vuoksi.
Aartje, Novan isä, loikkasi suuren kiven päälle ja ulvahti laumansa hiljaiseksi. Nova kuuli Supitassun hieman hermostuneen hengityksen. Hän hipaisi naaraan kylkeä hännällään lohduttavasti, vaikka se oli hyvin riskialtista. Onneksi oli pimeää ja kaikkien katseet oli kääntyneenä tulevaan pariin.
”Tänään on suuri yö! Tämä on ensimmäinen kumppanuusseremonia poissa kotoamme, mutta se on silti yhtä juhlava. Seremonia joudutaan kuitenkin muuttamaan poikkeksellisten olojen takia ja mustan kanin sijaan meillä on valkoinen kani!” Aartje kajautti. Lauma pysyi hiljaa, mutta Nova aisti kissoista kipinöivän levottomuuden.
”Tänä yönä Ramonasta ja Williesta tulee virallisesti kumppanit ja koko lauma toivoo heidän synnyttävän vahvoja ja terveitä pentuja laumalle!” Aartje julisti. Hän astui lähemmäs nuorta ja pienikokoista Ramonaa ja nuolaisi hänen päälakeaan siunaukseksi, Willietä hän taas kosketti nenällään. Angelin veli näytti vahvalta ja Ramona taas näytti jopa liiankin pieneltä hänen rinnallaan. Nova huomasi kuunvalossa hohtavan valkoisen turkin; Angelin. Hänen vanhempansa, Lisabetha ja Henrit, istuivat hänen ympärillään. Angelin vanhemmat olivat tiukkoja ja eivät sallineet niskurointia. Novaa säälitti hieman.
”Onko teillä aina tälläinen?” Supitassun hiljainen kuiskaus Novan korvaan herätti kollin ajatuksistaan.
”On,” Nova vastasi lyhyesti. Hänen pitäisi kunnioittaa hiljaisuutta. Hän toivoi Supitassun pysyvän nyt hiljaa, Nova pystyisi vastaamaan naaraan kysymyksiin myöhemminkin. Supitassu inahti hieman ja oli sanomassa jotakin, mutta naaras pysyi hiljaa Tuomen takia;
”Ole hiljaa,” Tuomi murahti ja tönäisi Supitassua.
”Pysy hereillä ja hiljaa,” Nova kuiskasi Supitassulle ja vilkaisi Tuomea. ”Älä aiheuta hälinää.”
”En aiheuta, jos tuo saasta pysyy hiljaa,” Tuomi väläytti hampaansa, mutta luimisti korviaan Novan kurtistaessa kulmiaan varoittavasti. Missä Nova olisikaan, jos ei olisi johtajan poika.
Ramona ja Willie koskettivat toistensa neniä ja hurraus kajahti laumalaisten joukosta. Nova sulki silmänsä. Hän kuuli valkean kanin rusahtavan ja tuoreen parin syömisen äänet. Äänten loputtua Nova avasi silmänsä. Kanin valkea turkki oli aivan veressä.
”Tämä veri kuvastaa epäpyhyyttä ja se tarkoittaa sitä, että tämä nahka ei päätä tuoreen parimme oikeaa pesäpaikkaa!” Aartje maukaisi kovaäänisesti. Kollin äänestä Nova huomasi kireyden. Hänen isänsä olisi halunnut antaa uuden parin tehdä kotinsa vakituiseen paikkaan. Aartje otti verisen nahkan maasta ja piteli sitä sen aikaa, kunnes Willie ja Ramona saisivat syötyä.
Willie otti kanin nahkan Aartjelta ja heitti sen yllättävän pitkälle, kauas perheensä pesästä.
”Pesäpaikka on valittu!” Ramona julisti hennolla äänellään ja heilautti tuuheaa häntäänsä.
”Seremonia on päättynyt!” Artje ulvaisi ja samalla silmänräpäyksellä laumalaiset hajaantuivat. Nova tuuppaisi Supitassua ja lähti viemään häntä takaisin pesään, mutta Aartje pysäytti heidät.
”Klaanikissa näki seremoniamme,” johtaja sanoi, mutta Nova ei kyennyt tulkitsemaan sitä. Hän ei tiennyt, oliko hänen isänsä vihainen vai tyytyväinen asiasta.
”Niin, Aartje,” Tuomi sanoi ja kumarsi päällikköä. ”Hän piti hieman ääntä, mutta pysyi onneksi hiljaa loppuseremonian.”
”Mitä mieltä klaanikissamme on seremoniasta?” Aartje siristi silmiään ja tarkkaili harmaata naarasta.
Supitassu vilkaisi avuttomasti Novaa ja sitten Tuomea. Tuomi irvsti Supitassun katsoessa häntä.
”Minä… se oli juhlallinen ja arvokas...” Supitassu sanoi ja vilkaisi Novan isää.
”Osoita kunnioitusta johtajallemme,” Nova murahti. ”Häntä tulee puhutel...”
Aartje nosti häntänsä merkiksi vaieta.
”Sinä siis pidit siitä?” Aartje kysyi ilme värähtämättäkään.
”Siinä oli omanlaistaan… taikaa ja merkitystä,” Supitassu sanoi, nyt paljon varmemmin. ”Tuli mieleen meidän seremoniamme.”
”Niinkö?” Aartje kohotti kulmiaan. ”Onko teilläkin kumppanuusseremonia?”
”E-ei,” Supitassu nielaisi. Nova vilkaisi Supitassua. ”Meillä on nimityssermoniat.”
”Nimitysseremoniat?” Aartje toisti. ”Kerro lisää.”
”Niissä pennut saavat oppilasnimensä… oppilaat soturinimensä ja parantajat parantajanimensä… Ja päälliköt päällikkönimensä,” Supitassu kertoi hiljaa. Nova rukoili, että Supitassu ei kertoisi enempää ja tiesi, ettei naaras kertoisikaan.
”Ahaa,” Novan isä nuolaisi huuliaan. ”Tuomi, vie hänet pesäänsä.”
”Kyllä, Aartje,” Tuomi sanoi ja kumarsi päällikölleen. Supitassu vilkaisi Novaa, mutta Nova ei katsonut takaisin. Aartje ei saisi saada tietää, että he tunsivat toisensa.
”Onko sinulla jotakin asiaa isä?” Nova kysyi.
”He saavat elää onnellisina suurella alueella, josta me saamme nyt vain unelmoida,” Aartje naukaisi kireästi. ”Miksi he eivät luovuta aluettaan meille? Esi-isämme johdattivat meidät tänne, uuteen kotiimme!”
”Tämä ei ole meidän kotimme, isä,” Nova naukaisi. ”Tämä on klaanikissojen koti ja siksi he eivät luovu siitä. Et kai halua aiheuttaa muille samanlaista tuskaa, jonka Tuhontuojan lauma teki meille?”
”Minulla on oikeus vaatia samaa! Tämä alue kuuluu meille, me löysimme sen ja meidät johdatettiin tänne!” Aartje ärähti. ”Miksi henkikissat eivät ole sanoneet mitään vastaan?”
”Ehkä siksi, koska haluavat testata millainen johtaja olet! Juan sanoi, kertoisi, jos kut...” Novan lause katkesi, kun Aartje sähähti jaa katoi hänet maahan.
”JUAN!?” Novan oisä huusi täyttä kurkkua. ”SE PETOLLINEN SAASTA?!”
”Mi...” Nova oli kauhuissaan. Hän katsoi korvat luimussa ja keltaiset silmät pakokauhua täynnä isäänsä.
”MINUN ISÄNI ISÄ JUAN?” Aartje sihahti vihaisempana kuin koskaan. ”Hän on kissa ketä vähiten kuuntelen… Hän tapatti niin monia… TURHAAN. HÄN TAPPOI EMONI!”
Aartje vetäytyi Novan päältä ja jupisi itselleen vihaisesti.
”Hän tappoi turhaan, Nova, hän on hirviö!”
”Mikä sinä sitten olet, kun tapat viattomia klaanikissoja? Arvaa, kuinka moni koki ja tulee takiasi kokemaan menetyksiä perheissään!?” Nova ärähti ja nousi seisomaan. Hänen häntänsä oli pörheänä. Häntä vihastutti isänsä hyökkäää käytös.
Viiltävä kipu sai Novan parkaisemaan ja hän kaatui maahan. Hän tunsi lämpimän veren valuvan oikeasta poskestaan maahan.
”En halua vuodattaa turhaa verta, en omistamme enkä muista, jos se voidaan välttää,” Nova naukaisi rauhallisemmin ja nousi taas seisomaan.
”Nova!” Novan emo parahti ja ryntäsi vanhimman poikansa luokse. Hän mulkaisi kumppaniaan: ”Mikä sinua noin pahasti vihastutti, että piti aiheuttaa näin paha jälki poikamme naamaan?”
”Hän puhui Juanista,” Aartje murisi ja vilkaisi poikaansa. Hänen ilmeensä kuitenkin pehmeni hänen nähdessään poikansa naaman.
”Vuodatat turhaa verta, omiesikin,” Nova sihahti ja melkein sylki isänsä päälle. ”Itse aiheutat tuskasi!” Nova käänsi selkänsä isälleen ja pinkaisi juoksuun kohti vehreitä nummia. Isän huudoista huolimatta hän jatkoi matkaa. Väsymys kaikkosi hänen silmistään ja lihakset saivat virtaa hänen naamassaan tykyttävästä haavasta. Nova pysähtyi nummen harjalle ja vihaisesti haukkoen henkeään hän katsoi taakseen. Kukaan ei seurannut häntä ja se oli hyvä -vaikkakin pieni pettymys. Nova huokaisi ja kääntyi katsomaan auringonnousua. Takaata kuuluva kahina havahdutti Novan. Hän luimisti korviaan.
”Isä...” hän aloitti, mutta vastausta ei kuulunut. Nova jäykisti lihaksensa. Hän kääntyi ympäri, muttalensi samalla silmänräpäyksellä nummen alas sen toiselle puolelle, pois lauman näköpiiristä. Nova kieri nummen alas ja ähkäisi maailman ollessa taas paikoillaan. Hän nousi seisomaan ja kääntyi katsoman hyökkääjäänsä.
”Nava?” Nova henkäisi ensin yllättyneenä, mutta hänen ilmeensä vaihtui miltei samantien vihaseen. ”Mitä laumamme nimeen sinä oikein teet?”
”Minähän sanoin sinulle, että joskus näytän, että voitan sinut taistelussa!” Nava virnisti ilkikurisesti.
”Ja ajattelit sen olevan hyvä idea täällä, kun isä ei ole näkemässä ylimielistä katsettasi?” Nova sanoi rauhallisena, mutta hänen sisällään kupliva viha sai hänen kyntensä painumaan kasvavaan ruohikkoon. Nava vain sähäti ja rynnisti veljeään kohti silmät palaen. Nova väisti ilman ongelmia. Hänen veljensä oli liian äkkipikanen ja aggressiivinen, hänen pitäisi arvioida tilanne ja suunnitella hyökkäyksiään. Nava syöksyi nyt Novan takaata ja Nova väisti toistamiseen. Ja uudestaan ja uudestaan.
”Lopeta väistely, senkin pelkuri!” Nava sihisi ja hengitti raskaasti. Kolli oli uupunut jatkuvasta juoksemisestaan.
”Haasta minut, kun osaat taistella,” Nova sanoi, hieman härnäten. ”En taistele avuttomia vastaan.”
Nava rynnisti taas Novaa päin. Hän oli selvästi saanut lisää energiaa Novan sanoista. Nova kuitenkin väisti, mutta tällä kertaa Nava osui, kuitenkin vain hipaisten.
”En ole avuton!” Nava raivosi ja syöksyi taas veljeään kohti. Nova kaatui nyt maahan, sillä ei ollut valmistautunut Navan jopa hieman ovelaksi muuttuneeseen taktiikan vaihtoon. Nova oli selällään ja Nava piteli vhäntä paikoillaan, hampaat välkkyen nousevan auringon valossa
”Jos sinä kuolet, minusta tulee johtaja ja isän suosikki,” Nava murisi, kunnianhimoa silmissään. ”Jos sinä kuolet, minä nauran!” Nava avasi suunsa ja oli valmiina iskemään terävät hampaansa veljensä kurkkuun saadakseen vallan itselleen.
”NAVA!” Aartjen vihaisin ääni koskaan kuului nummen harjalta. Navan keho irtautui Novan ja kilpikonnakuviollinen kolli vetäytyi kauas veljestään. Navan silmissä ollut viha ja raivo muuttui peloksi.
”Mitä Tuhontuojien nimeen sinä oikein teet?!” Aartje rynnisti Novan eteen suojaavaksi kilveksi. Ezelia, poikien emo rynnisti kumppaninsa vierelle ja katsoi kauhunsekaisin silmin nuorinta poikaansa.
”Nava...” naaras henkäisi.
”Nava!” Aartje sähähti. ”Kysyn vielä kerran, mitä sinä oikein teit?”
”Mi-minä… Minä päätin yllättää ja testata Novan refleksejä ja taitoja yllättävässä tilanteessa...” Nava mumisi ja luimisti mustia korviaan.
”Niinkö? Väsynyttä veljeäsi päätit testata?” Ezelia tivasi.
”Koskaan ei voi tietää, milloin joku hiipii niskaan!” Nava puolustautui.
”Sinä vain testasit?” Nova jupisi. ”Mikä se tappouhkaus itten oli?”
”Tappouhkaus?” Aartje vilkaisi Novaa ja sitten Navaa.
”Yritin vain saada tilanteen mahdollisimman aidoksi!” Nava mulkaisi Novaa. ”Etkö leikkiä ymmärrä?”
”Koskaan, et koskaan edes leikilläsi sano tappouhkauksia!” Aartje sihahti ja löi Navaa, jonka seurauksena kolli kaatui. ”Saisit hävetä!”
Nova huomasi isänsä auringossa kiiltävät kynnet ja vaistomaisesti syöksyi väliin.
”Anna olla!” Nova huokaisi. ”Eiköhän hän jo ymmärtänyt.”
Aartje nyökkäsi silmät välähtäen.
”Koskaan, ette enää koskaan jää kahdestaan,” Aartje sanoi hiljaa. ”Ettekä lähde toistenne perään edes lohduttamaan. En halua enää kuulla typeristä haavoista, jotka aiheutuvat ’leikkitappeluista’.”
Nava luimisti korviaan ja nousi seisomaan. Hän vilkaisi veljeään, mutta ei sanonut mitään. Sietäisikin olla hiljaa, Nova pelasti luultavasti hänen toisen silmänsä, vaikka kyseinen kissa melkein tappoi Novan.

Nova asteli nopeasti metsässä olevan aukion poikki päästäinen suussaan. Pitkät yöunet olivat kelvanneet, vaikka hämähäkinseitti naamassa olikin hieman häirinnyt nukahtamista. Hänen isänsä oli ollut niin pahoillaan ja lupasikin antaa muutaman vapaapäivän korvaukseksi. Haavasta saattaa jäädä pieni arpi ja se Aartjea juuri huolettaa. Pojan ensimmäinen arpi isän tassusta. Aartje lupasi, ettei enää koskaan satuttaisi Novaa ja lupaisi kuunnella tätä, mutta sitä Nova kuitenkin epäili. Ei hänen isänsä järkipuheella peruisi aikeitaan vallata klaanikissojen alueita vaikka mitä Nova tekisi. Nova asteli kahden vartijan ohitse Supitassun luokse.
”Hei,” Nova sanoi hiljaa, mutta iloisesti. ”Anteeksi, etten tullut eil...”
”Nova? Mitä sinulle on käynyt?” Supitassu henkäisi ja rynnisti Novan luokse. Naaras katsoi silmät täynnä huolta Novan naamaan, josta puolet oli hämähäkinseitin peitossa.
”Pieni… tapaturma vain isän kanssa,” Nova kuiskasi. ”Ei sen kummempaa, se on vain pieni haava.”
”Ei se hämähäkinseitin perusteella kyllä ole,” Supitassu sanoi hieman kireästi. ”Älä huijaa.”
”Siitä saattaa jäädä pieni arpi, mutta se ei ole enää kipeä eikä se edes ole niin paha miltä näyttää,” Nova sanoi hiljaa ja vilkaisi Supitassua varoittavasti hänen kovan äänensä vuoksi.
”Selvä selvä,” naaras sanoi ja vilkaisi hyvin nälkäisenä Novan kantamaa päästäistä. ”En saanut eilen muuta kuin hiiren hännän.”
”Mitä?” Nova älähti ja tunsi vihastuvansa. ”Lupaan huolehtia, että saat tarpeeksi ruokaa, mutta nyt minun pitää mennä, Angel odottaa...”
”Se valkoinen naaras?” Supitassu vilkaisi Novaa, hieman oudolla katseella.
”Niin… Valitettavasti. En viivy kauaa, hänellä oli vain jotakin asiaa,” Nova sanoi lohduttavasti ja hipaisten Supitassun päätä hännällään hän poistui pesästä. Hän vilkaisi aurinkoa, joka oli pian huipussaan. Angelin valkea turkki hohti metsässä aivan hänen vanhempiensa pesän vieressä. Nova katseli naarasta ilme värähtämättäkään ennen kuin lähti tapaamaan häntä. Angel oli vaikuttanut kovin tuskastuneelta. Asia hoituisi varmasti pian, Novan pitäisi keksiä tapa saada Supitassu pois leiristä. Ainoa asia, joka hieman karmaisi Novaa oli se, että he eivät voisi tavata enää niin usein, koska hänen laumansa aikoisi varmasti yrittää napata kissoja uudestaan ja samasta paikasta, kun he nappasivat Supitassunkin.

Neljäs luku - Elämänmullistuksia

Nova katsoi Supitassun, ihmeellisesti käyttäytyvän klaanikissan perään, kun tämä lampsi takaisin pesäänsä, jossa vietti suurimman osan ajastaan. Naaras käyttäytyi todella oudosti ja Angelkin näytti todella hämmentyneeltä.
”Hän ei taida tuntea itseään kotoisaksi,” Angel totesi ja katsahti Novaa. ”Ja se on kyllä ymmärrettävää. Minäkin kaipaisin hänen tilassaan kotiin.”
”Niin, ei varmasti kukaan tuntisi oloaan hyväksi hänen tilassaan” Nova naukaisi pahoillaan ja katsaoi, kun Supitassu katosi pesänsä sisään. ”Kuvittelisin hänen silti haluavan jaloitella pidempään.”
”Tiedätkö, mitä hänelle tehdään?” Angel nielaisi ja hänen äänessään oli pelkoa. ”Jos hän ei siis kerro johtajalle tietoja? Tai mitä sen jälkeen, kun hän on kertonut Aartjen mielestä tarpeeksi?”
Nova kääntyi katsomaan valkoista naarasta, jonak siniset silmät hohtivat huolta. Sitä Nova ei ollut todellakaan ajatellut. Mitä hänen isänsä tekisi Supitassulle? Ja miten pian?
”Minä en tiedä,” Nova myönsi, peittäen epävarman äänensävynsä rauhallisella.
”Hänen pitäisi päästä pian kotiin,” Angel kuiskasi hiljaa ja katsoi apeasti Supitassun pesää kohti.
”Niin pitäisi,” Nova sanoi ja käänty ikohti hänen perheensä pesää. ”Hänen perheensä varmasti kaipaa häntä. Minä koetan puhua isäni kanssa.”
”Onnea matkaan,” Angel hymyili lempeästi ja heilautti tuuheaa häntäänsä kannustavasti.
”Kiitos,” Nova nyökkäsi valkealle naaraalle kiitoksen ja kipitti ripein askelin perheensä pesän luokse. Hänen täytyisi puhua asiat läpi nyt tai sitten voisi olla jo liian myöhäistä.
Pesästä ei kuulunut mitään, ei yhtikäs mitään. Eikö kukaan tosiaan ollut paikalla? Nova astui sisälle pesään ja yllätyksekseen hänen isänsä istui yksin sisällä ja tuijotti seinää. Nova pysähtyi hetkeksi pesän suuaukolle, mutta keräsi rohkeutensa ja astui sisälle ja puhutteli isäänsä.
”Isä?” Nova aloitti ja Aartjen korvat heilahtivat merkiksi siitä, että hän oli kuulolla. ”Minulla olisi asiaa. Voimmeko puhua nyt vai onko nyt huono hetki?”
”Kerro vain, Nova,” Aartje sanoi hiljaa. Nova asteli isänsä luokse ja istuutui hänen viereensä. Jokin oli kuitenkin vinossa. Nova aisti sen liiankin selvästi.
”Onko jokin vinossa?” Nova kysyi varovasti. Jos isä olisi huonolla tuulella, olisi liian riskialtista kysellä Supitassun tulevasta kohtalosta. Aartje liikahti hieman ja viimeinkin katsoi vanhinta poikaansa. Johtajan siniset silmät olivat sumeat, mutta eivät surusta. Niissä oli jotain muuta, mutta Nova ei vain tiennyt mitä.
”Minä en tiedä, mitä tekisin veljesi suhteen,” Aartje aloitti ja Nova rentoutui hieman. Siitä tässä siis oli kyse, hänen idioottimaisesta veljestään. ”Hän muuttuu päivä päivältä yhä kiihkeäämmäksi ja tottelemattomammaksi.”
”Hän haluaisi olla seuraajasi, lauman tuleva johtaja,” Nova sanoi ja katsoi isäänsä. ”Hän haluaisi olla ylpeyden aihe.”
Aartje ei sanonut mitään, mutta vanhemman kollin lihakset jännittyivät Novan sanojen seurauksena. Aartje oli aina hyljeksinyt nuorempaa poikaansa tämän asenteen ja katellisuutensa takia ja siitä oli alkanut muodostua liian iso ongelma. Aartje ei tarvinnut kuin yhden pojan, nimittäin Novan. Nava oli johtajasta vain tiellä.
”Mitä asiasi koskee, poikaseni,” Aartje vaihtoi aihetta ja puhui nyt paljon valoisammin.
”Mietin vain… Mitä teemme sille klaanikissalle, jos hän kertoo klaanistaan tai sitten ei kerro mitään?” Nova kysyi ja pidätti henkeään. Aartje jäi miettimään muutamaksi silmänräpäykseksi ennen kuin vastasi.
”Olin aluksi ajatellut tappaa hänet,” Nova pidätteli järkyttynyttä katsettaan ja henkäystään isänsä puhuessa. ”Mutta tajusin sitten, että voimme vaatia klaanikissoilta jotakin vastineeksi häntä vastaan. Tarvitsemme kuitenkin lisää heidän kokelaitaan, jotta se onnistuisi.”
Nova nyökkäsi, jotta hänen isänsä ei kuulisi hänen äänestään pelkoa. Ulkoa kuului voitokas huudahdus ja puheensorina voimistui ja muuttui levottomaksi. Aartje muuttui sillä silmänräpäyksellä valppaaksi ja siniset silmät kirkastuivat.
”Mitä siellä tapahtuu?” johtaja kysyi, mutta sen enempää sanomatta syöksyi ulos pesästä. Nova seurasi aivan isänsä kintereillä. Puiden lomassa seisi ylpeä Domonic ja Nava. Navan käpälian alla rimpuili kauhistunut tuntematon kissa. Hazel, Navan ensimmäinen ja läheisin ystävä, perääntyi huomaamattomasti kauemmas.
”Mitä täällä tapahtuu?” Aartje ulvahti. Domonic luimisti korviaan ja kumarsi johtajalleen. Nava teki nopean kunnianosoituksen isälleen nyökkäämällä ennen kuin puhui: ”Nappasimme tämän kokelaan,” Nava suoristautui. ”Hän kulki yksin ja saimme hänet Domonicin kanssa napauttua ja tuotua tänne.”
”Ja milloin minulle kerrottiin tästä suunnitelmasta?” Aartje sihahti ja katsoi tuomitsevasti Navaa. Nova hipaisi isäänsä hännällään ja katsoi merkitsevästi isäänsä. Aartje värähti vastenmielisesti ja korjasi asentonsa.
”Hienoa työtä kuitenkin,” Aartje sanoi nyt ylpeämmin, mutta silti kiukusta kihisten. ”Viekää hänet sen toisen klaanikissan luokse.
Nova katsoi, kun Nava raahasi itsensä kokoisen kermanvalkean kollin mustilla juovilla samaan paikkaan, jossa Supitassu oli. Navasta huokui ylpeys ja kolli olisi varmasti antanut Novalle ilkeän katseen, jos olisi voinut.
”Isä?” Nova aloitti ja Aartje katsahti poikaansa kysyvästi. ”Voinko minä yrittää saada hänestä jotain irti?”
”Olet onnistunut saamaan siitä harmaasta naaraasta asioita irti, joten miksipäs ei,” Aartje sanoi ja tuli lähemmäs poikaansa. ”Mutta ole varovainen.”
”Tietysti,” Nova sanoi ja kipitti kohti kivistä tehtyä pesää. Vartijoita oli nyt kolme ja se oli ihan ymmärrettävää. Nova nyökkäsi vartijoille, jotka päästivät Novan sisälle. Sisällä odotti kuitenkin kauhea näky. Nava löi uutta kollia kynsin naamaan ja kylkiin. Nova sähähti varoittavasti ja Nava perääntyi, mutta antoi vihaisen mulkaisun Novalle tajutessaaan tulijan olevan hänen veljensä.
”Kukaan ei antanut lupaa vahingoittaa häntä!” Nova sähähti ja iski toisella tassullaan maata.
”Minähän vain kerään tietoja!” Nava murahti takaisin ja hetken aikaa Nova näki veljensä silmissä ylpeyttä ja ivaa.
”Kukaan ei antanut sinulle lupaa kuullustella,” Nova murahti. ”Poistu, isä pyysi minua hoitamaan puheen. Voit tehdä tämän helpon tai pahan kautta.”
Nava avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta sulki sen ja tömisteli ulos pesästä kiukkua säkenöiden.

Nova katsoi uutta tulokasta. Hän oli kolli, joka haisi erilaiselta kuin Supitassu, heillä oli erilainen haju, mutta ehkä se johtui siitä, että Supitassu oli ollut jo niin kauan Yönkajon lauman luona, että hänessä ollut kalan haju oli alkanut haalistua. Naaras vilkaisi Novaa -kuitenkin vain nopeasti- ja sitten taas uutta klaanikissaa.
”Onko hän sinun klaanistasi?” Nova kysyi ja astui lähemmäs kahta klaanikissaa.
”Ei,” Supitassu pudisti päätään. ”Hän on Myrskyklaanista, muistan tuon hajun, kun mestarini kertoi siitä.”
”Myrskyklaanihan on kaukana täältä! Sinähän kerroit minulle, että se on toisella puolella järveä!” Nova hämmentyi. Miten hänen veljensä oli niin kauas päätynyt? Miksi ihmeessä Nava vaarantaisi itsensä ja kaksi taistelijaa?
”Niin on,” Supitassu nyökkäsi ja vilkaisi kermanvalkeaa kollia. ”Mikä sinun nimesi on?”
”Miksi minä teille kertoisin? Te kaappasitte minut! Mitä mestarinkin nyt sanoo?!” kolli kivahti ja perääntyi pesän nurkkaan. Hänen keltaiset silmänsä paloivat vihaa ja pelkoa.
”Emme tahdo pahaa,” Nova sanoi ja vilkaisi Supitassua. Naaras ei kuitenkaan katsonut Novaan päinkään, hännänpää vain hieman nykien kärsimättömästi.
”Minä olen Jokiklaanista, minutkin kaapattiin tänne ja Nova yrittää vain auttaa meidät pois,” Supitassu selitti. Kermanvalkea kolli näytti hieman rauhoittuvan, mutta hänen hailakan keltaisissa silmissään hohti epäilys.
”Olen Nova, Yönkajon lauman jäsen,” Nova naukui ystävällisesti ja vilkaisi taas Supitassua.
”Olen Supitassu, Jokiklaanista, kuten kerroin,” harmaa naaras sanoi lempeästi rauhoittaakseen tulokasta. Supitassu oli koko sen ajan pitänyt katseensa lyhyinä Novaa kohti, mutta nyt Nova ei ehtinyt välittää siitä. Hänellä ei ollut nyt aikaa keskustella Supitassun kanssa aikaisemmasta tapahtuneesta, sillä nyt pitäisi saada tuo tulokas luottamaan häneen, jotta tämä kaikki sujuisi hyvin ja klaanikissat pääsisivät kotiin.
”Olen Tyrskytassu, Myrskyklaanista ja minut vietiin kesken metsästyksen,” kermanvalkea kolli kertoi ja astui esiin varjoista. ”Mestarini repii korvat päästäni, kun tajuaa minun kadonneen!”
”Ei se ole sinun syytäsi, joten ei hän voi tehdä moista,” Nova kallisti päätään. ”Koetan saada teidät molemmat jollain konstilla kotiin.”
”Ja kuinkahan pian se mahtaa tapahtua?” Tyrskytassu kysyi, haaleat silmät anovasti katsoen Novaa.
”En tiedä,” Nova huokaisi. ”Mutta mahdollisimman pian. En voi tehdä paljoakaan vielä, minun täytyy pitää kunniani, olenhan tuleva johtaja.”
”Tuleva johtaja? Ja haluat auttaa meidät pois? Kuulostaapa uskottavalta...” Tyrskytassu pyöritteli silmiään epäuskoisena.
”EN ole isäni,” Nova huomautti. ”Jos apua ei kelpaa, niin pärjää ihan omillasi sitten. Yritän keksiä keinon saada teidät pois täältä ellet halua jäädä tänne loppuelämäksesi ja kuolla tämän kiviröykkiön sisään.”
”Auta, kiltti,” Tyrskytassu vingahti ja käpertyi kasaksi nurkkaansa. Kolli näytti avuttomalta. Hän pelkäsi ja ei mikään ihme.
”Minä lupaan saada teidät pois täältä,” Nova kuiskasi ja poistui pesästä vilkaisten Supitassua, joka viimeinkin katsoi Novaa pitkään silmiin.

Aurinko lähestyi laskuaan, kun Nova palasi kotipesäänsä perheensä luokse. Kaikki muut olivat jo paikalla, paitsi hän. Hän ei ollut kuitenkaan myöhässä, sillä Aartje oli käskenyt hänet metsästämään kahden muun kollikokelaan, eli Rajin ja Vaelinin kanssa. Kaksikko oli ollut hieman tympeänä metsästyksestä, sillä sitä pidettiin pääsääntöisesti naaraiden työnä. Nyt oli kuitenin ruuasta pulaa ja täysin uusi alue, jossa metsästettiin, joten kaikkien apua tarvittiin saaliin nappaamisessa. Ja olihan lehtikatokin tulossa. Tai siis talvi. Nova ravisteli päätään. Supitassun klaanisanat olivat jääneet hänen päähänsä. Olisi oltava varovainen, ettei hän puhuisi klaanisanoilla muiden kuullen. Se saattaisi aiheuttaa vakavia ongelmia.
Nova kantoi perheensä pesän luokse hänen nappaamansa rusakon. Muuta hän ei ollutkaan saanut, sillä hänen metsästystoverinssa olivat tömistelleet ja jupiseet vihoissaan metsästystehtävästään ja karkottaneet kaikki lähistön saaliseläimet piiloon koloihinsa. Ruskea rusakko oli kamalan painava ja varmaan syksyn viimeisiä suurikokoisia saaliita.
Pesästä huokui mukava lämpö. Aartje istui Ezelian vieressä selkä suorana. Nova heilautti häntäänsä tervehdykseksi ja Ezelia nousi seisomaan hymyillen. Aartjenkin katse kirkastui hänen vanhimman poikansa saapuessa pesään ja vielä suuri rusakko mukanaan. Nova laski saaliinsa oravan ja yhden hiiren viereen ja perääntyi kauemmas kasasta emonsa viereen. Hänen emostaan huokui outo lämpö ja haju. Tai pikemminkin tuoksu. Se oli tuttu tuoksu, mutta Nova ei kyennyt tunnistamaan sitä.
”Tänään saammekin herkutella rusakolla!” Aartje sanoi ylpeästi siniset silmät tuikkien.
”Kannattaa nauttia siitä, emme ehkä saa näin isoa rusakkoa koko talven aikana,” Ezelia kehräsi ja nuolaisi vanhimman poikansa päälakea ylpeästi. Nova tunsi Navan katseen turkissaan, mutta ei jaksanut välittää. Hänellä oli kova nälkä ja ruuan tuoksu oli houkutteleva. Aartje nousi seisomaan ja kumarsi ruokaa kohti ja kaikki tekivät saman hänne perässään. Aartje astui lähemmäs saaliita ja työnsi lopulta rusakon Novan eteen. Novan niskakarvat nousivat pystyyn. Oliko isä ihan hullu? Eihän Nova jaksaisi syödä suurta rusakkoa yksin!
”Jaa se emosi ja sisaresi kanssa,” Aartje naukaisi ja kääntyi sitten keskimmäisen pentunsa puoleen. Nova huomasi sivusilmällään kuinka hänen isänsä ojensi oravan Navalle ja söi itse kaikista pienimmän saaliin. Nova oli yllättynyt. Hän olisi voinut luulla, että Aartje olisi antanut hiiren Navalle. Ehkä Aartje oli ottanut Novan sanoista korviinsa?
Syöminen sujui hiljaisuudessa ja olikin nopeasti ohi. Nova nuoli huuliaan, kun hän oli saanut tarpeekseen ruuastaan. Ezelia kehräsi taas. Jokin oli nyt vialla. Hänen emonsa oli hyvällä, jopa liiankin hyvällä tuulella. Ezelia haisi oudolta ja hänen silmänsä hehkuivat intoa. Koko naaras tuntui hehkuvan. Novan valtasi kamala epäilys…
”Minulla olisi eräs hyvä uutinen kerrottavana,” Ezelia naukaisi hymyillen iloisesti. Aartje näytti yllättyneeltä, kuten myös Novan sisarukset. Novan hengitys tiheni, kun hän odotti emonsa kertovan ’hyvät uutiset’.
”Mikä se on?” Neva kysyi kynsiään koukistellen jännityksestä.
”Odotan pentuja,” Ezelia julisti ylpeästi silmät tuikkien. Aartjen leuka valahti alas, mutta hän kokosi itsensä nopeasti, mutta kolli ei voinut peittää iloaan, joka paloi hänen sinisissä silmissään. Jokin vivahde niissä oli kuitenkin pettymystä. Nova värähti. Hän oli oppinut huomaamaan pienenkin yksityiskohdan muiden kissojen katseista ja eleistä. Mitä uudet pennut merkitsisivät heidän perheelleen? Kävisikö niille kuin Navalle?
”Sehän on hienon uutinen!” Aartje henkäisi. Nova tunnisti hänen äänessään pakkoa. Eikö hänen isänsä haluaisi lisää pentuja? Eikö heidän lakinsa määrännyt näin?
”Näinhän ei ole käynyt sitten… sitten...” Neva takelteli miettiessään, mitä sanoisi.
”Olemme ensimmäinen johtajapari, joka saa enemmän kuin yhden pentueen 14 johtajaparin jälkeen!” Aartje julisti ylpeästi. Nova kuitenkin tajusi, että Aartje olisi halunnut sen jatkuvan putken yhden pentueen johtajapareista jatkuvan. Nova ei vain ymmärtänyt, että miksi.
”Oletko käynyt jo Ereenin luona?” Neva kysyi ja Nova huomasi isässään selvän inhon, mutta johtaja ei sanonut mitään.
”Ajattelin juuri mennä,” Ezelia naukaisi iloisesti. Ezelia oli aina ollut penturakas ja hänen puolestaan Nova olikin iloinen, mutta ei isänsä tai pentujen puolesta. Aartje muuttui saman tien, kun Ezelia poistui pesästä, synkeäksi. Aartje vilkaisi Novaa, mutta käänsi katseensa pois. Eikö Aartje muka tosiaan tahtonut enemmän pentuja? Pentujen tulo olisi kyllä huono asia johtajalle, jolla riitti rakkautta vain yhdelle pojalle. Aartje oli tyytyväinen yhdestä pojasta ja nyt niitä syntyisi vielä lisää? Johtaja ei tarvinnut kuin yhden pojan. Johtaja ei halunnut kuin yhden pojan.

Nova loikki nopeasti metsän poikki Supitassun ja Tyrskytassun pesälle. Aurinko oli hädin tuskin noussut, mutta nyt olisi hyvää aikaa puhua kaksikolle, kun suurin osa vielä nukkui. Vartijat nuokkuivat pesän edustalla, mutta valpastuivat heti, kun Nova tuli näköpiiriin.
”Huomenta, Nova,” Tuomi sanoi, mukamas pirteästi.
”Hae seuraavat vartijat ja menkää sitten nukkumaan,” Nova sanoi tomerasti ja työntyi sisälle pesään. Uniset vartijat eivät kykenisi keskittymään hänen puheeseensa nyt,
Supitassu ja Tyrskytassu nukkuivat sikeästi pesän laitamilla. Tyrskytassu näytti kuitenkin levottomalta ja kollin hännänpää nyki.
”Herätys,” Nova sanoi Supitassun vieressä ja naaras avasi silmänsä ensin yllättyneenä, mutta vihreissä silmissä oli rauhallinen katse. Tyrskytassu taas melkein pomppasi hereille. Hänellä oli pettynyt katse, oli kai toivonut kaiken olevan vain unta.
”Huomenta,” Supitassu haukotteli ja nousi istumaan. ”Mitä teet täällä näin aikaisin?”
”Tulin vain puhumaan,” Nova sanoi ja katsahti Tyrskytassu, joka hivuttautui lähemmäs. ”En pääse muulloinkaan tänään, minulla on kuulemma muuta tekemistä.”
”Ai,” Supitassu kuulosti pettyneeltä, mutta hymyili kuitenkin.
”Tulen huomenna tai myöhään illalla käymään,” Nova naukaisi.
”Saammeko me ruokaa?” Tyrskytassu nielaisi.
”Saatte,” Nova lupasi. ”Pidän siitä huolen.”
”Selvä,” Tyrskytassu huokaisi helpottuneena. ”Kiitos.”
”Minun pitää mennä nyt!” Nova huikkasi ja sujahti pois pesästä. Hänen isänsä astui juuri samalla hetkellä ulos omasta pesästään, kun Nova astui ulos klaanikissojen. Aartje asteli poikansa luokse ja katsoi tätä kysyvästi.
”Mitä teet täällä näin aikaisin?” johtaja kysyi ja katsoi siniset silmät kiiluen poikaansa.
”Olin menossa tarpeilleni, kun huomasin väsyneet vartijat,” Nova valehteli sujuvasti. ”Jäin tuuraamaan yhtä heistä siksi aikaa kunnes uudet tulisivat tilalle.”
”Hienoa,” Aartje hymyili tyytyväisenä. ”Sieltä he tulevatkin jo.”
Nova kääntyi katsomaan uusia vartijoita. Heller, Seymor ja Lou astelivat ylpeästi pesän edustalle. Nova katsoi häkeltyneenä Louta. Kollihan oli vielä kokelas, miksi hänet oli laitettu vartioimaan klaanikissoja?
”Noniin, Nova,” Aartje hymähti. ”Tule, sinulla on tehtävää.”

Aartje johdatti poikansa ja Fanin kanssa pois metsästä kohti klaanikissojen reviirejä, Novan valtasi kamala epäilys. Veisikö hänen isänsä hänet kaappaamaan taas uuden klaanikissan?
”Yritämme napata kolmannen klaanikissan,” Aartje naukaisi sitten. Niinpä tietysti. Ihan typerää. Idioottimaista. Ja kaksi kokelasta tekemässä sen? Toisaalta, olihan Nava napannut kaksi klaanikissaa… Hetkinen? Senkö takia Novan piti tehdä se, osoittaakseen, että hänestäkin on kidnappaamaan klaanikissoja? Nova pysähtyi lähelle rajaa, kun outo haju leijui hänen nenäänsä.
”Minä haistan jotain!” hän ilmoitti. Aartje vilkaisi toiveikkaasi poikaansa.
”Onko se klaanikissa?” johtaja kysyi ja maisteli ilmaa. Hän hämmentyi, kun ei tunnistanut hajua.
”Saattaa olla!” Fan innostui. ”Näytä tietä, Novaa!”
Nova nyökkäsi ja kiihdytti puolijuoksuun seuratessaan hajua. Tämä ei ollut klaanikissan haju. Tässä oli jotain outoa, vähän kettumainen haju. Nova päästi kauhistuneen parahduksen, kun hän sinkosi ilmaan. Hän laskeutui sulavasti maahan, mutta se ei ollut siinä. Hänen edessään seisoi suuri olento, jolla oli vähän kettumaisia piirteitä. Silloin hän tajusi mikä se oli. Supitassu oli puhunut koirista. Tämän oli pakko olla koira. Se murisi ja haukkoi Novaa kohti ja varoittamatta iski suuret hampaansa pienen kissan kylkeen. Aartje ryntäsi koiran kimppuun ja onnistui kaatamaan sen maahan. Nova haukkoi henkeään kivun viedessä häneltä järjen. Hän haistoi veren kirpeän hajun, mutta ei kyennyt näkemään, mistä veri tuli. Hänen näkökenttänsä oli sumea ja hänen kehonsa repäisi hänet kouristukseen. Novan hengitys muuttui paniikinomaiseksi ja viimeinen asia, jonka hän muisti oli, että joku huusi hänen olevan shokissa.

Joka paikkaan sattui ja oli vaikea liikkua. Päätäkin jomotti ja kylkeen sattui pienikin liikahdus. Nova irvisti ja avasi silmän hitaasti. Ereen seisoi hänen vierellään oranssit silmät tuikkien toivoa. Nova häkeltyi ja koetti nousta ylös, mutta kipu piti hänet kiinni höyhenisessä pedissä. Ereen hymmyili tyytyväisenä ja katosi hääräämään kauemmas kunnes palasi mukanana oudolta haisevia kasveja.
”Esi-isillemme kiitos, että olet hengissä!” Ereen naukaisi ja puoliksi tunki kitkerät yrtit Novan suuhun. Nova nielaisi yrtit nopeasti, toki vastentahtoisesti. Hän luotti Ereeniin. ”Pärjäätkö sinä hetken, jos käyn ilmoittamassa isällesi, että olet hereillä?”
”Tietysti,” Nova naukaisi käheästi. Miksi hänen äänensä oli niin käheä? Mitä oli oikein tapahtunut? Miten hän oli päätynyt takaisin kotiin? Ereen katosi ehkä vain muutamaksi silmänräpäykseksi, kun jo Nova kuuli hänen kireän äänensä:
”En tiedä, kykeneekö hän nyt kuulemaan noita uutisia!”
”Hänen täytyy tietää,” Aartje murisi. ”Se on hänen oikeutensa!”
”Olen pahoillani, mutta hänen täytyy saada levätä eikä kokea moista nyt!” Ereen sanoi hiljempaa ja Nova kuuli pahoittelevuutta hänen äänessään. Aartje päästi luovuttaneen huokauksen ja pian kolli saapuikin poikansa luokse.
”Hei, poika,” Aartje sanoi huolestuneella äänellä. ”Miten voit?”
”Sattuu, yllättäen,” Nova sanoi sarkastisesti ja huomasi isänsä hymyilevän. Oliko hänen isällään yllättäen huumorintajua? ”Mitä tapahtui?”
”Se iso olento tarttui sinuun hampaillaan ja sait ikävät haavat kylkeesi ja vatsaasi,” Aartje sanoi pahoillaan. ”Saimme sen Fanin kanssa ajettua pois, mutta sinä sätkit ja kouristelit shokissa. Ereen sanoi, että se johtui vain shokistasi ja tulet kokonaan kuntoon vielä.”
”Sehän on hyvä uutinen,” Nova hymähti ja irvisti tuntiessaan kipua kyljessään.
”Olen tosi pahoillani,” Aartje kuiskasi. ”Että saatoin sinut moiseen vaaraan.”
”Ei se mitään, siä,” Nova naukaisi. ”Kuten itsekin olet sanonut, mikää ei ole riskitöntä.”
”Opit ovat menneet perille,” Aartje hymyili ylpeänä. ”Lopetetaan klaanikissojen kaappaaminen...”
Oliko isä tosissaan? Jättäisikö hän klaanikissojen kaappaamisen? Pääsisikö Supitassu kotiin? Voisivatko he etsiä paremman kodin?
”Selvä,” Nova huokaisi. Jokin hänen isässään kuitenkin enteili pahaa.
”Mutta jatketaan sitten, kun olet taas terve,” Aartje selvästi lupasi. ”Me saamme kotimme, minä lupaan sen!” Ja sinne se kaikki taas oli, hänen normaali isänsä. Miksei se jo voinut riittää, että Nova melkein kuoli, mutta hänen isänsä sai vain enemmän puhtia vallata klaanikissojen alueet. Typerys!
”Ahaa,” Nova irvisti taas, kun kipu yltyi. Hän vilkaisi sivusilmällä kylkeään ja näki punertavan ja kokkareisen, sekaisen turkkinsa. Hänen koko kylkensä oli vuorattu hämänhäkinseitillä ja jollain yrttijauheella. Aartje ei kuitenkaan poistunu vielä. Hän näytti siltä kuin haluaisi kovasti kertoa jotakin. Jokin oli vinossa. Ereen oli ilmestynyt johtajansa taakse ja katsoi hämillään Aartjea.
”Onko jokin vinossa?” Nova kysyi ja siristi keltaisia silmiään. Aartje liikahti epävarmasti ja Ereen luimisti korviaan vihaisesti ja antoi Novalle varoittavan katseen. Ereen asteli Aartjen viereen ja hipaisi tätä hännällään.
”Annetaan hänen nyt levätä,” Ereen naukaisi ja katsahti Novaa. ”Minä voin kertoa hänelle, kunhan hänen haavansa ovat vähän paremmat.”
”Kertoa mitä? Mitä on tekeillä?” Nova tivasi ja katsahti isäänsä ja sitten tietäjää. Aartje nousi seisomaan kuin lähteäkseen ja Ereen jännittyi.
”Kertokaa!” Nova ärähti, mutta se oli pienimuotoinen virhe, sillä kipu salpasi hänen henkensä hetkellisesti. Miten tuollainen pieni purema sattuikin niin paljon?!
Aartje huokaisi ja katsahti Ereeniä pahoittelevasti. ”Hänen täytyy tietää nyt.”
Tummanruskea kolli astui lähemmäs raskaasti hengittävää poikaansa ja nuolaisi tätä lohduttavasti.
”Angelilla on ensimmäinen kiima.”

Uutiset olivat järkyttäneet aika pahasti. Mutta hyvin nopeasti helpotus oli vallannut Novan mielen. Hän ei voisi tehdä nyt pentuja ja Angelin kiima ehtisi loppua jo, kun hän olisi terve. Angelin henki säästyisi nyt suuremmalla todennäköisyydellä ja pennut eivät syntyisi kylmän talven sydämeen. Pieni järkytys oli kuitenkin jäänyt. Mitä nyt tapahtuisi, kun lakia ja seremoniaa rikottaisiin? Mitä Supitassu ajattelisi? Miksi ihmeessä Novaa edes kiinnosti Supitassun mielipide?
Nova oli kuullut Angelin vanhempien järkytyksen, kun Angelin tuleva kumppani ei pystyisi osallistumaan seremoniaan ja antamaan Angelille pentuja. Klautia oli alkanut parkua kauhuissaan. Mitä esi-isätkin sanoisivat?! Connor oli ottanut asian rauhallisemmin ja lohduttanut kumppaniaan.
”Tämä on varmaan merkki,” Ereen herätti Novan hänen ajatuksistaan. Harmaa naaras istui johtajan pojan vieressä ja katseli kilpikonnakuviollista kollia.
”Mikä niin?” Nova kysyi ja katseli harmaata naarasta, jonka turkki hohti kuun himmeässä valossa, joka kajasti pesän katosta.
”Se, että loukkaannuit samaan aikaan, kun Angelin kiima-aika alkoi,” Ereen kuiskasi ja astui lähemmäs Novaa. ”Olen aina tiennyt, että olet erityinen. Heti kun synnyit, minä tunsin sen! Esi-isät valitsivat sinut.”
”Valitsivat mihin?” Nova häkeltyi. Mitä ihmettä Ereen nyt puhui?
”Ja selvisit vielä hengissä sen ison otuksen hampaista,” Ereen kuiskasi nyt hiljempaa.
”Koira.” Nova sanoi. ”Se otus on koira.”
”Se KOIRA on merkki, Nova,” Ereen kuiskasi ja nyt heidän naamansa melkein koskettivat toisiaan. ”Esi-isät antoivat minulle merkin! Kun sinä synnyit, taivaan halki kulki suuri valkoinen valo. Ja se tunne, jonka sain, kun näin sinut… Esi-isät puhuivat minulle ensimmäistä kertaa ikuisuuteen! Ja nyt tämä. Nova, sinulla on erikoinen khtalo!”
Nova pysyi järkyttyneenö hiljaa. Hän ei tiennyt, voiko merkattuun ja häiriintyneeseen tietäjään luottaa, mutta ajat olivat jo muuttuneet. Hänen isänsä asenne oli varmasti vaikuttanut Novan asenteeseen tietäjää kohtaan.
”Tiedätkö,” Ereen vetäytyi kauemmas ja huokaisi pahoillaan. ”Minä olisin aina tahtonut pentuja. Mutta se vietiin minulta. Minulta vietiin emo ja isä. Ja nyt isäsi on merkannut minut, tehnyt minusta hylkiön ja vain siksi, että kerroin hänelle totuuksia, joita hän ei usko. Hän uhkasi tappaa minut, jos sinä nyt kuolet.”
Nova luimisti korviaan. Tyypillistä hänen isältään.
”En välillä ymmärrää isää,” Nova tunnusti ja Ereenin silmiin syttyi iloinen hohde.
”Minähän sanoin,” Ereen kuiskasi. ”Minua ei uskottu. Minä kerroin isällesi, että sinä tuot muutoksen laumaan. Sinä olet uuden ajan alku.”

Viides luku – Uusi suunnitelma

Novan pää oli täynnä syvää raivoa. Hänen isänsä oli joskus oikea idiootti. Etananaivo. Pää täynnä mehiläisiä. Ketunläjä.
”Jätä. Hänet. Rauhaan.” Nova sanoi hengittäen raskaasti. Kipu salpasi hengityksen, mutta hänen oli oltava välittämättä siitä nyt, sillä Supitassun henki saattaisi olla uhattuna. Aartje näytti järkyttyneeltä, kun hänen poikansa nousi pystyyn, varsinkin kun Ereen oli kivenkovaan sanonut, että voisi olla Novalle hengenvaarallista nousta pystyyn muutamaan päivään.
Nova piti katseensa tiukasti isässään. Johtajan katse ei muuttunut vihaiseksi vaan pysyi pelokkaana jokaisen sanan ajan, jonka hän puhui: ”Nova, mene takaisin maate.”
”Enkä mene!” Nova kivahti, irvistäen kivusta. Hänen keltaiset silmänsä täyttyivät vihasta.
”Nova kiltti,” Supitassu sanoi hiljaa, miltei äänettömästi. Aartjen korvat heilahtivat, mutta johtajaa ei nyt voinut vähääkään kiinnostaa klaanikissan, olihan hänen poikansa henki ja hyvinvointi vaarasssa.
”Saat luvan uskoa, että hän ei ollut vahingoittamassa minua vaan tuli katsomaan vointiani!” Nova murisi.
”Miten voin uskoa tuota? Hän on ulkopuolinen kissa!” Aartjen silmissä välähti viha, mutta yhä pelokas johtaja lähestyi pikkuhiljaa poikaansa, varmaankin saadakseen hänet takaisin sammalpedille.
”Ulkopuolinen? Kuinka voit kuvailla häntä enään ulkopuoliseksi, kun hän elää keskuudessamme, syö kanssamme ja tietää kaikki tapamme ja osallistuu perinteisiimme? Pyhiin seremonioihimme?” Nova sanoi ja katsoi syvälle isänsä sinisiin silmiin. Aartje avasi suunsa, mutta hiljeni. Novan ilme ei värähtänytkään. ”Hän on kuin laumalaisemme, joka on lukittu pois hämmentyneenä ja eristetty muista yksinäisyyteen!”
”Min-minä...” Aartje ei tiennyt mitä sanoa. Hänen siniset silmänsä hohtivat suurta epävarmuutta ja kollin hännänpää nyki hermostuneesti.
”Hän on ollut täällä liian kauan,” Nova murahti. ”Hän unohtaa pian entisen elämänsä, rakkaan perheensä. Haluaisitko sinä sen minulle? Haluaisitko saman kohtalon minulle? Että minä unohtaisin oman laumani?”
”En tietenkään!” Aartje sanoi, jopa hieman loukkaantuneena poikansa sanoista.
”Hänet on pakotettu meidän kulttuuriimme, meidän elämäämme,” Nova sanoi käpälät täristen kivusta, mutta hän ei antanut itsensä valahtaa maahan. Hänen pitäisi pysyä vahvana. ”Päästä hänet kotiin. Me tiedämme jo tarpeeksi klaanikissoista.”
Aartje vilkaisi nyt Supitassua silmiään siristäen. Naaraan otsasta valui solkenaan verta. Aartje käänsi nopeasti katseensa takaisin poikaansa siniset silmät välähtäen.
”Hänkin tietää liikaa meistä.” Aartje totesi, nyt taas kylmemmin. ”Hän ei voi lähteä. Hän jää tänne, vaikka osaksi laumaa ellei vangin elämä ole parempi hänen mielestään. Tai sitten hän kuolee.”
”Ei… Ei.” Nova kähisi ja lyyhistyi maahan kivun viedessä melkein järjen. ”Et voi olla… noin… itsekä...”

Nova heräsi paljon myöhemmin katse sumeana. Ereen hääräsi hänen ympärillään humisten jotain.
”Mitä?” Nova hämmentyi pää ponnahtaen nopeasti pystyyn. ”Missä isä on?”
”Ai! Olet viimeinkin hereillä,” Ereen naukaisi helpottuneena ja asteli lähemmäs Novaa. ”Sinähän leikit tulella nyt. Olet liian uhkarohkea. Uhmaat kunniaa.”
”Missä isäni on? Entä Supitassu?” Nova sanoi ja tajusi liian myöhään kutsuneensa klaanikissaa hänen nimellään. Mutta Ereen ei näyttänyt välittävän.
”Isäsi huusi minua kuin raivotautinen kissa ja hätistin hänet pois, vaikka hän itsepäisyyksissään yritti jäädä,” Ereen vastasi ja katseli Novaa. Naaraan ilmettä Nova ei osannut ollenkaan arvioida, mikä oli hämmentävää, sillä useimmiten Nova pystyi arvioimaan muiden ilmeitä.
”Missä hän on nyt? Mitä tapahtui sen jälkeen kun min...” Nova aloitti, mutta Ereen hiljensi hänet lyömällä häntä hellästi päähän.
”...kun sinulta meni taju kankaalle,” Ereen kuiskasi. ”Isäsi huusi kuin raivotautinen, minä tulin hätiin, annoin sinulle yrttejä ja isäsi vei sen klaanikissan takaisin kivipesäänsä odottamaan tulevaa. Isäsi on päättänyt kuulla sinunki mielipiteesti klaanikissan suhteen, mutta vasta sitten, kun olet taas järjissäsi ja kunnossa.”
”Järjissäni...” Nova mutisi tympääntyneesti. ”Hänellä on oikeasti etananaivot...”
”Niin on,” Ereen naukaisi nauraen, lainkaan epäröimättä. ”Annoin sille Supitassulle hämähäkinseittiä hänen haavaansa ja yhtä yrttiä, ettei se tulehdu.”
Nova nyökkäsi tyytyväisenä. Sentään Ereenillä oli järkeä päässä.
”Muista kuitenkin, että isäsi ottaa tämän aika raskaasti,” Ereen naukaisi ja istuutui Novan vierelle. ”Hän syyttää itseään siitä, että et voi saada pentuja Angelin kanssa nyt.”
”Hänen syytään se kyllä onkin, mutta sentään pennut eivät synny kylmään pakkaseen...” Nova sanoi hiljaa. Hän ei edes ollut valmis isäksi.
”Niinpä,” Ereen sanoi nyökkäillen. ”Pennut olisivat suurella todennäköisyydellä kuolleet muutamassa päivässä. Tänä vuonna tulee viime vuotta kireämmät pakkaset.”
”Ja sekin vielä,” Nova huokaisi turhautuneesti. Oli jo tarpeeksi hankalaa ja sitten vielä pakkaset?
”Noniin,” Ereen sanoi rauhoittavasti ja nousi seisomaan. ”Lepää sinä nyt vain, joudut olemaan seurassani pidempään nyt, kun nousit pystyyn ennenaikaisesti.”
”Eipä sillä niin väliä ole,” Nova sanoi ja vilkaisi tietäjää. ”Mitä pahaa siinä edes on, että olen sinun seurassasi?”
Ereen ei vastannut, katsoi vain apeasti Novaa.

Nova tuijotti ulos Ereenin pesästä seuraten muiden kissojen päivää. Monet kävivät tervehtimässä Novaa päivän aikana ja toivovat hänen paranean nopeasti. Olihan se virkistävää, mutta Novalla oli silti tylsää ja hänen mieltään painoi huoli. Hän ei tiennyt, mitä Supitassulle ja sille toiselle kissalle kuului. Oliko hänen isänsä tehnyt jotain? Rikkonut lupauksensa siitä, että klaanikissat olivat hänen vastuullaan?
”Hei, Nova,” Nova heräsi ajatuksistaan kuullessaan tutun hennon äänen.
”Angel!” Nova henkäisi nähdessään valkea naaraan. Angel näytti surkealta. Hän oli väsnyt ja hänen turkkinsa oli sekaisin ja hänen siniset silmänsä olivat haaleat. ”Onko kaikki hyvin?” *Ei tietenkään ole, mikä kysymys tuokin on, Nova?*
Angel pudisti päätään silmät kostuen ja Nova huomasi kyynelten alkavan virrata naaraan nyt haaleaan sinisistä silmistä. Nova hipaisi hännällään naaraan kylkeä. Angel katsahti Novaa avuttomasti ja lysähti maahan.
”Mikä hätänä?” Nova kysyi lempeästi, vaikka huoli puristikin hänen rintaansa.
”Emo ja isä sanovat, että olen tehnyt jotain väärin… Että esi-isät rankaisevat minua ja että olen häpeäksi...” Angel takelteli sanoissaan itkiessään. ”He antavat minulle niin harvoin ruokaa, he haukkuvat ja tönivät ja...”
”He saavat kuulla kunniansa!” Nova sihahti.
”Mitä? Ei, ei, ei… Et voi sanoa heille mitään, he rankaisisivat vielä pahemmin!” Angel peitti kasvonsa tassuillaan.
”Olen seurannut sivusta jo tarpeeksi.” Nova murahti. ”Ja sitä paitsi, tämä ei ole sinun syytäsi vaan isäni. Kokonaan isäni.”
”Mitä?” Angel katsahti hämmentyneenä Novaa. Luuliko tuo naaras tosiaan, että tämä koko jupakka olisi hänen syytään?
”Olisin kunnossa, ellei hänellä olisi pakkomieltä saada järveä meidän alueeksemme!” Nova sanoi hännänpää nykien. ”Voisimme yhtä hyvin etsiä täysin vapaan paikan ja antaa klaanikissojen olla!”
”Ai-van...” Angel myönsi lähes äänettömästi. Häntä varmasti pelotti, että hänen vanhempansa kuulisivat.
”JA ajattele nyt positiivisesti,” Nova hymyili lohduttavasti. ”Pennut eivät synny tappavan pakkasen keskelle.”
Angelin katse kirkastui hieman. ”Olet oikeassa. Se on ainakin hyvä uutinen.”
”Joten ota vain rauhallisesti. Kun pääsen taas pystyyn, lupaan auttaa sinua,” Nova lohdutti Angelia ja hipaisi valkoista naarasta hännänpäällään. ”Teen kaikkeni, että saat taas olla turvassa.”
Angel hymyili Novalle ja hyvästeiksi nuolaisi Novan poskea. Nova katsoi Angelin menoa ja kun naaras oli kadonnut näkyvistä, hän huokaisi. Nyt hänellä oli kaksi kissaa pelastettavana. Ja kun Nova pääsisi pystyyn ja Angelin toinen kiima alkaisi, heille syntyisi pentuja. Mutta se tuntui joka päivä yhä kamalammalta ja kamalammalta ja Novalla ei ollut mitään hajua miksi.

Nova asteli hitaasti ja hieman ontuen metsäisen aukion poikki. Oli kulunut kaksi yötä siitä, kun Angel oli ollut käymässä ja kertonut vanhemmistaan ja heidän idioottimaisesta käytöksestään. Nova oli kuitenkin enemmän huolissaan Supitassusta. Hän ei ole kuullut klaanikissasta mitään sen jälkeen, kun tämä oli saanut Aartjelta haavan päähänsä. Aartjekaaan ei ollut käynyt kuin kerran ja silloinkin hän oli välttänyt klaanikissoista puhumisen kokonaan, vaikka Nova oli kysynyt Tyrskytassusta ja Supitassusta jatkuvasti. Aartje oli vain sanonut, että Nova ei ollut tarpeeksi kunnossa puhuakseen klaanikissojen tilanteesta. Aartje oli kyllä oikea idiootti. Ketunläjä. Sammakonrupi. Mätä.
”Hei, Nova!” Nevan kirkas ääni kajahti aukion laidalta ja pian Novan sisar oli jo veljensä luona. ”Miten voit?”
”Hyvin,” Nova naukais hymyillen. Nevaa oli kielletty menemästä Ereenin pesään sillä aikaa, kun Nova oli toipumassa. Miten typerää, taas kerran. Miten tulevan tietäjän läsnäolo Novan hyvinvointia haittaisi?
”Hyvä kuulla!” Neva naukaisi hymyillen leveästi. ”Isä tulee pian tapaamaan sinua. Haenko hänet jo nyt?”
”Hae pois,” Nova sanoi hampaitaan kiristellen. Neva nyökkäsi ja katosi silmänräpäyksessä pesien sekaan. Nova murahti ja jatkoi matkaansa. Hän oli suuntaamassa klaanikissojen pesälle ja jos hän ehtisi sinne ennen isäänsä, hän pakottaisi isänsä puhumaan klaanikissoista.
Pesän suulla oli neljä kissaa vartioimassa kahta klaanikissaa. Neljä kissaa yllättyivät nähdessään tulevan johtajan lähestymässä heitä.
”Nova!” Hugo huudahti. ”Olet pystyssä!”
”Miten voit? Onko sinulla kipuja?” Tobias kysyi silmät tuikkien.
”Antakaa toiselle vähän tilaa edes hengittää...” Ignacio huokaisi. ”Nuoret… Ei mitään käytöstapoja!”
”Voin ihan hyvin,” Nova vastasi lyhyesti. Kivuista hän ei maininnut mitään, sen hän oli oppinut isältään; älä koskaan näytä kipuasi muille. Raj pysyi hiljaa ja Ignacion takana. Yllättäen kaikki neljä kollia kumarsivat. Nova käännähti ympäri tyhjä ilme kasvoillaan ja kohtasi isänsä liiankin iloisen katseen.
”No mutta! Sinähän pystyt jo kävelemään!” Aartje henkäisi iloisesti. ”Olet pian taas kunnossa, esi-isille kiitos!”
”Niin,” Nova pyöräytti silmiään. ”Olisin vieläkin kunnossa ja hoitanut seremonian oikeaan aikaan, jos en olisi joutunut koiran hampaisiin.”
Aartjen ilme muuttui synkäksi ja pahoittelevaksi. Hän avasi suunsa, mutta sulki sen. Johtaja? Ei sanoja? Mitä tämä nyt oli?
”Mutta nyt kun olen viimeinkin kykenevä edes nilkuttamaan eteenpäin,” Nova sanoi ilmeettömästi ja kääntyi katsomaan neljää vartijaa. ”Ajattelin käydä katsomassa klaanikissojen vointia.”
”Se on turhan riskialtista!” Aartje korotti ääntään, mutta piti sen silti ystävällisenä. ”Olet loukkaantunut ja kaksi klaanikissaa pystyisi helposti nyt nujertamaan sinut.”
”Mistä tiedät, että klaanikissat tahtovat mitään pahaa?” Nova sanoi takaisin ja katsoi silmiään räpäyttämättä isäänsä silmiin.
”Mistä sinä tiedät itse, että he tahtovat mitään hyvää?” Aartje kysyi silmiään siristäen.
”Jos heitä kohtelee hyvin, he kohtelevat meitäkin hyvin,” Nova sanoi ja astui lähemmäs kivipesää. Aartje katsoi varoittavasti poikaansa.
”Olet liian heikko menemään sinne nyt,” Aartje naukaisi ja asteli Novan ja kivipesän väliin. ”Saat mennä sinne sitten, kun kykenet puolustamaan itseäsi.”
”Voimmeko sitten edes puhua heidän tilanteestaan?” Nova kysyi silmiään siristäen ja kulmiaan kurtistaen. Aartjen katse käväisi neljässä kollissa, jotka kuuntelivat johtajiensa puhetta katseet harhaillen.
”Toki,” Aartje vastasi lyhyesti. ”Puhutaan aiheesta sitten ruuan jälkeen pesässämme.”
”Selvä,” Nova nyökkäsi ja sen enempää sanomatta lähti ontumaan kohti Ereenin pesää. Hän tunsi Aartjen katseen turkissaan muutaman silmänräpäyksen ajan edetessään kohti aukion toista reunaa. Nova pysähtyi ja katsahti taakseen, mutta Aartje oli jo kadonnut näkyvistä.
”Hei, Nova!” Nova pysähtyi ja huomasi häntä kohti juoksevan valkoruskeaan juovikkaan kollin.
”Lou?” Nova kallisti päätään. Taistelija hengitti raskaasti, mutta hänen vihreät silmänsä olivat pirteät.
”Heippa, Nova,” Lou toisti ja veti syvään henkeä. ”Ei ollakaan juteltu pitkään aikaan!”
”Eipä niin,” Nova myönsi. Hän ja Lou olivat joskus pentuaikoina leikkineet muutaman kerran, mutta se oli jäänyt sitten jostain tuntemattomasta syystä.
”Mitä sinulle kuuluu? Tuon koirajutun lisäksi siis,” Lou kysyi ja istuutui alas. ”Olitko niitä klaanikissoja katsomassa?”
”En päässyt, isäni kielsi,” Nova kohautti lapojaan, mutta huomasi Loun jännittyvän.
”Ai,” Lou nielaisi. ”Mi-missä isäsi on nyt?”
”Kai pesässään,” Nova sanoi hämmentyneenä. ”Miksi niin?”
”E-ei miksikään, mutta...” Lou perääntyi katse tiukasti ohi Novan silmien. ”Minun pitää nyt mennä, moikka!”
Nova katsoi aivan äimistyneenä Louta. Mikä ihme tuota kolli vaivasi? Nova kurtisiti kulmiaan ja katsahti taakseen nähden isänsä palavan katseen. Nova siristi silmiään. Jokin hänen isänsä olemuksessa enteili pahaa. Nova jatkoi matkaansa suuntaan, johon Lou oli juossut. Pian hän näkikin tutun ruskeavalkoisen turkin.
”Tule tapaamaan minua ruokailun jälkeen Ereenin pesälle,” Nova sanoi hiljaa. ”Älä huoli, isäni ei saa tietää siitä.”
Loulla oli hieman pelokas katse vihreissä silmissään, mitta hän nyökkäsi tomerasti, mitään kuitenkaan sanomatta ja katosi sitten pesien lomaan.

Nova odotti kärsimättömänä isäänsä. Hän ei edes koskenut Ereenin tuomaan oravaan, sillä hermostuneisuus vei nälän pois. Ruokailu tuntui kestävän ikuisuuden. Monet muut perheet olivat jo aikoja sitten saaneet syötyä, ja näissä perheissä oli vielä enemmän kissoja kuin hänen perheessään. Sillä silmänräpäyksellä, kun Nova näki isänsä saapuvan, hän nousi istumaan ja työnsi oravan petinsä alle piiloon.
”Anteeksi, että olen vähän myöhässä,” Aartje murahti. ”Emosi halusi kiven kovaan puhua tulevista sisaruksistasi.”
”Ei se mitään,” Nova sanoi rauhallisesti, vaikka isän moitteet ja äänensävy hänen emoaan kohtaan saivat niskakarvat nousemaan pystyyn. ”Mennään suoraan asiaan, kiitos.”
”Niin, hyvä idea,” Aartje nyökkäsi ja istuutui poikansa eteen. ”Mitä meidän pitäisi sinun mielestäsi tehdä?”
Nova ei heti vastannut. Hänen täytyisi pitää äänensävynsä tasaisena ja vastata tietyllä tavalla, ettei hänen isänsä väittäisi hänen olevan vieläkin liian sairas tekemään suuria päätöksiä.
”He eivät kuulu tänne, heillä on omat menonsa ja elämänsä muualla,” Nova nuolaisi huuliaan. ”Heidät pitäisi päästää kotiin kuitenkin vasta sitten, kun aika on sopiva ja he eivät paljastaisi liikaa meistä. Hehän eivät kuitenkaan teidä meidän taisteluliikkeistämme, suunnitelmistamme tai määrästämme tarkalleen. Ehkä he tietävät jotain meidän tavoistamme ja seremonioistamme, mutta niin tiedämme mekin. Jos haluat saada heidän taisteluliikkeitään, silloin sinun pitäisi ottaa sotureita eikä oppilaita ja laittaa yksi meidän kissamme ja yksi klaanikissa taistelemaan keskenään, kohduutessa tietenkin.”
”Olet viimeinkin järjissäsi, viisas poikani,” Aartje hymyili. ”Koko lauma on onnekas, kun sillä on sinut.”
”Mutta!” Novan niskakarvat nousivat pystyyn hänen kuullessaan veljensä jopa vihaisen ääneen. Aartjen siniset silmät välähtivät vihaisesti Navan ilmestyessä pesän takaa.
”Sinäkö olet salakuunnellut yksityisiä asioita?” Aartje murisi varoittavasti. Johtajan siniset silmät olivat viiruina ja hän oli paljastanut hampaansa.
”Ehkä,” Nava sanoi kovin välinpitämättömästi. ”Mutta minulla on myös toinen idea lisäksi.”
”Sinun ideoistasi ei kuitenkaan kysytty,” Nova huomautti ja nousi seisomaan. ”Olet rikkonut yksityisyyttä, varsinkin aika mittavasti, koska me keskustelimme lauman tulevaisuudesta ja se ei kuulu sinulle.”
”Ehkä se ei kuulu, mutta olen silti osa tätä laumaa vaikkei minusta johtajaa tulisikaan ja minun tehtäväni on tämän lauman jäsenenä elää sen tulevaisuuden puolesta,” Nava sanoi ja katsahti Novaa ovelasti. ”Jos saan kertoa ideani, kerron sen ja voimme hyötyä aika hyvinkin tai sitten annamme noiden klaanikissojen mennä ja sitten menettää monia asioita.”
”Kerro, Nava,” Aartje murahti. ”Annan sinulle tämän kerran mahdollisuuden auttaa laumasi tulevaisuutta klaanikissojen suhteen.”
Nova ei voinut uskoa sitä, mutta tajusi itse tehneensä sen virheen, kun oli pyytänyt isäänsä hellittämään otettaan Navan suhteen.
”Kiitos,” Nava sanoi ja katsahti Novaa nyt vieläkin ilkikurisemmin. Hänen veljensä tiesi, että Nova haluaisi vain päästää klaanikissat menemään. ”Minusta meidän pitäisi alkaa siepata nuorempia oppilaita, mahdollisesti pentuja, jotka voisi helposti kääntää klaaniaan vastaan ja opettaa uusille tavoille. Kun sitten veisimme niitä, kouluttaisimme ne elämään klaanikissoja vastaan ja antaisimme niiden palata, kun olemme varmoja niiden uskollisuudesta ja niin edelleen. Sitten kun olemme valmiita, voisimme käytää niitä liittolaisia klaanien sisältä hyväksi vallatessamme järven itsellemme!”
Nova oli järkyttynyt. Hän tiesi veljensä ilkeydestä, mutta ei ajatellut sen johtavan tälläiseen. Aartje näytti vaikuttuneelta.
”Pentuja on aika vaikea saada,” Nova huomautti äkkiä. ”Klaanikissat kertoivat, että ne pidetään kaikista parhaiten turvassa leirien sydämmessä!”
”Siksi yöllinen kaappaus voisi olla ovela,” Nava naukaisi.
”Tai harhautus,” Aartje jatkoi. Novaa alkoi huimata. Aikoiko Aartje oikeasti suostua Navan ehdotukseen?
”Siinä on toki aina riskinsä,” Aarthe huokaisi ja vilkaisi Novaa pahoillaan. ”Mutta siinä on myös mahdollisuuksia. Kaappausten lisäksi voisimme lähettää omia kissojamme liittymään klaaneihin.”
”Me tarvitsemme kaikki kykenevät kissat tänne saalistamaan ja puolustamaan laumaa,” Nova huomautti. ”Sitä paitsi, heillä myös naaraat taistelevat ja-”
”Miksi emme lähetä kokelaita?” Nava ehdotti.
”Tämä saa nyt riittää,” Aartje sanoi. ”Minä mietin asiaa, mutta nyt alustavasti klaanikissat pysyvät vielä täällä ja kun Nova on tarpeeksi terve, lähdemme uudestaan hakemaan lisää klaanikissoja.”
”Selvä,” Nava naukaisi ja kumarsi nopeasti ennen kuin lähti. Nova oli vieläkin aivan poissa tolaltaan. Tämä ei saisi tapahtua. Miten hänen isänsä voisi olla niin julma?! Viedä pennut emoilta?!
”Nova,” Aartje naukaisi hiljaa. ”Koita levätä. Olen pahoillani, että olet tuossa tilassa.”
Nova ei ehtinyt sanoa mitään, kun Aartje jo kipitti nopeasti pois paikalta. Kolli ei tainnut kestää epäonnistumisia, ei sitten ollenkaan.
Nova valahti kauhuissaan sammalpedilleen. Mitä nyt tapahtuisi? Miten klaanikissojen kävisi? Ja kaiken kukkuraksi, hänen pitäisi päästä kertomaan Supitassulle tästä kaikesta, että hän voisi varoittaa klaaneja. Mutta ongelmana oli se, että Nova ei pääsisi vielä moneen auringonnousuun klaanikissojen luokse. Hänen pitäisi olla kärsivällinen ja Supitassun nyt pärjätä ilman hänen apuaan kivipesässä sen toisen kissan kanssa jonkin aikaa.

Kuudes luku – Suunnitelma laumaa vastaan

Nova katsoi Supitassua hänen tummanvihreisiin silmiinsä. Naaras näytti hämmentyneeltä, yllättyneeltä ja innostuneelta samaan aikaan ja yritti selvästi läpitunkevalla katseellaan etsiä Novan suunnitelmaa Novan keltaisista silmistä.
”Mitä? Minkä?” Supitassu kysyi kuiskaten, viikset väristen jännityksestä. ”Minkälaisen suunnitelman?”
”Shh!” Nova hyssytteli klaanikissaa. ”En voi puhua siitä nyt, mutta se tulee toimimaan, lupaan sen.”
”Selvä”, Supitassu näytti pettyneeltä, ihan ymmärrettävää. Nyt oli kuitenkin liian riskialtista kertoa suunnitelma, sillä pesän suulla oli juuri vaihdettu vartijat ja yksi heistä rakasti tunkea kuononsa muiden asioihin. Nova nyökkäsi harmaalle, juovikkaalle naaraalle ja nousi vaivalloisesti istumaan. Oli vieläkin hankala liikkua kunnolla kyljen ja vatsan haavojen takia, mutta kyllä se siitä. Kyllä kipu loppuisi aikanaan.
”Hyvää yötä, Supitassu, Tyrskytassu”, Nova naukaisi sitten, vilkaisematta Tyrkytassua ja sen enempää sanomatta ja odottamatta poistui klaanikissojen pesästä. Aurinko oli toki vasta laskemassa, mutta Nova ei palaisi enää tänään tunkkaiseen kivipesään tai paremmin sanottuna kivivankilaan.
Nova ei tahtonut tai oikeastaan pystynyt viettämään aikaa Supitassun kanssa, ei sen jälkeen mitä kolli sanoi aamulla. Hän oli melkein töpeksinyt ja pahasti tai oli jo hieman töpeksinytkin. Supitassu ei saisi saada tietää eikä kysellä yhtään mitään siitä, mitä Nova oli melkein lipsauttanut kieleltään. Jos Aartje tai kuka tahansa muukaan laumasta saisi tietää, että Nova, lauman tuleva johtaja, olisi ihastunut klaanikissaan, Supitassu pääsisi hengestään ja Nova menettäisi varmasti kunnioituksensa! Ja Nova ei todellakaan halunnut Supitassulle käyvän mitään pahaa.
”Nova!” Angel tervehti, aika kovaäänisesti Novaa. Valkoisen naaraan sinisissä silmissä oli huolta ja hän seisoi hyvin lähellä Novaa, hännänpä nykien.
”Angel? Hei!” Nova maukui hieman yllättyneenä ja katsahti Angelia hymyillen väkinäisesti. Miten hän ei ollut huomannut naarasta kuin vasta nyt?
”Onko kaikki hyvin?” naaras kysyi ja kallisti päätään, selvästi tietäen, että Nova ei ollut kunnossa, mutta Angel ei ollut koskaan ollut tungeksivaa kissaa. ”Huusin nimeäsi varmaan viisi kertaa!”
”Ai...” Nova luimisti korviaan ja katsahti tassujaan. ”Olin vain ajatuksissani.”
”Selvästi”, Angel virnisti lempeästi, mutta huolestunut katse ei hymystä huolimatta kadonnut naaraan kasvoilta. ”Nakkelit vain häntääsi ja näytät niin hermostuneelta.”
”Niin”, Nova myönsi, mutta keksi nopeasti tekosyyn käytökselleen. ”Isän suunnitelmat… Vihaan niitä. En haluaisi kohdella klaanikissoja näin. Emme ole nyt yhtään parempia kuin se lauma, joka vei kotimme meiltä.”
”Isäsi on vähän… kostonhimoinen”, Ereen naukaisi hiljaa ja asteli kahden nuoremman kissan luokse. ”Jos hän ei syyttäisi itseään, hän varmasti lähtisi tappamaan sen koiran.”
”Niin lähtisi”, Nova myönsi, peittäen kauhistuneen kasvonsa irvistyksellä. Aartje varmasti lähtisi etsimään sitä koiraa, kun ei enää kestäisi itsensä syyttelyä. Isä ei pärjäisi sitä petoa vastaan yksin! Ja olisiko hän valmis uhraamaan muita taistelitjoita vain typerää kostoretkeä varten, josta Novakin oli hädin tuskin selvinnyt?
”Hänen tarkoituksensa on hyvä”, Ereen naukaisi hiiren hiljaa. ”Mutta hän toimii väärin.”
”Se on huomattu”, Angel sanoi melkein äänettömästi. Novan oli vaikea olla hymyilemättä. Angel oli viimeinkin alkanut kartuttamaan itseluottamusta!
”Nova”, Ereen naukaisi ja kohotti kulmiaan kilpikonnakuvioiselle kollille. ”Lepäämään. Olet kulkenut ihan tarpeeksi tänään. Ja näen kyllä, että sinun tekee kipeää kävellä.”
”Selvä, selvä! Hyvästi Angel”, Nova naukaisi ja nyökkäsi valkoiselle naaralle. Kolli nilkutti Ereenin vierellä tietäjän pesään lämpimälle ja mukavan pehmeälle höyhenpedille. Hän käpertyi sille ja kietaisi häntänsä nenänsä eteen. Suunnitelma klaanikissojen kotiin pääsemiseen pitäisi toteuttaa heti, kun Nova olisi tarpeeksi kunnossa palaamaan omaan pesäänsä.
Hän ei saisi antaa Supitassun muuttaa hänen ajatteluaan. Novan pitäisi olla uskollinen laumalleen ja johtaa sitä tulevaisuudessa Angelin kanssa eikä haikalla Supitassun perään. Mutta jokin Novan sisällä sai hänet silti toivomaan, että hänen ei tarvitsisi antaa Supitassun mennä.

”Oletkin sitten varovainen”, Ereen sanoi pisteliäästi samalla viimeistellessään hämähäkinseittisidettä Novan arpeutuvien haavojen päälle. ”Ei metsästystä, ei taistelua eikä muutakaan rajua ennen kuin annan luvan! Ja muistakin tulla illalla käymään!”
”Kyllä, kyllä, muistan minä”, Nova kehräsi huvittuneena. Hän pääsisi viimeinkin takaisin omaan pesäänsä nukkumaan ja perheensä luokse. Nova ei kuitenkaan ollut niin innoissaan kuin olisi voinut kuvitella. Hän oli saanut nukkua hiljaisuudessa eikä joutunut sietämään Navan seuraa eikä isänsä hiirenaivoisuutta. Hiirenavoisuutta? Pitäisi olla varovainen, ettei kukaan kuulisi Novan käyttävän ääneen klaanien nimittelyjä tai saattaisi käydä köpelösti. Häntä saatettaisiin syyttää liiasta läheisyydestä klaanikssoihin tai pahempaa!
”No niin”, Ereen sanoi ja nousi seisomaan neljälle käpälälleen. ”Älä yritäkään nuolla turkkiasi itse, varsinkaan selkän alueelta. Et halua yrttejä suuhusi. Etkä sitä, että haavasi avautuvat.”
”En tietenkään ja muistan olla tekemättä mitään rasittavaa”, Nova naukaisi ja nousi varovasti seisomaan. Hän pääsisi viimeinkin vähän pidemmille kävelyreissuille eikä vain ravaamaan Supitassun pesän luona ja sitten taas takaisin tietäjän pesään.
”Nova!” Neva hihkaisi veljelleen ja laski yrtit tietäjän pesän edustalle suustaan. ”Pääset viimeinkin pois tietäjän pesästä!”
”Jotain sinne päin”, Nova naurahti. ”Joudun kuitenkin ravaamaan tarkistuksissa muutaman kerran päivässä.”
”Pääset nukkumaan omaan pesään!” Neva iski vihreää silmäänsä veljelleen. ”Eikö se nyt ole jotain?”
”Onhan se”, Nova nyökkäsi, peittäen pettymystään hymyllä. Hän ei todellakaan kaivannut veljensä seuraa. Ei sitten yhtään.
”Alahan mennä! Emolla on asiaa!” Neva naukaisi ja työntyi sitten Novan ohitse tietäjän pesään. Tietysti Ezelialla olisi asiaa. Hän haluaisi varmasti paasata vanhinta poikaansa, joka oli miltei kuollut koiran hampaisiin. Ezelia oli joutunut varmasti kamalaan stressiin ja se ei ollut hyväksi hänen vatsassaan oleville pennuille. Nova huokaisi ja lähti kulkemaan kohti johtajan pesää tapaamaan emoaan.

”Nova!” vanhempi mustavalkoinen naaras naukaisi innoissaan. ”Voi kulta pieni, olet kokenut niin kovia. Tule tänne!”
”Hei, emo!” Nova kehräsi ystävällisesti emolleen. Vaikka Aartje olikin oikea mätäpää, Ezelia oli aivan toista maata. Niin lempeä ja hellä.
”Katso nyt tätä”, Ezelia sanoi surullisesti ja osoitti kuonollaan vanhimman poikansa kylkeä ja vatsaa, joka oli vuorattu yrteillä ja hämähäkinseiteillä. ”Esi-isille kiitos, että olet elossa!”
”Niinpä”, Nava mutisi pesän laitamilta. Häntä oli vaikea erottaa mustan turkin takia, mutta siniset silmät hohtivat pesän varjoistakin. ”Hienoa, että olet elossa.”
”Tulepa tänne!” Ezelia sanoi äänellä, joka sai Novan sydämen melkein särkymään. Hän atseli emonsa luokse, joka alkoi hellästi pesemään poikansa päätä ja yläselkää.
”Älä koske sitten-” Nova oli sanomassa, mutta Ezelia näykkäisi hänen niskaansa.
”Tiedän”, Ezelia naukaisi hiljaa. ”En koske haavaasi.”
”No mutta!” Aartjen iloinen ja tyytyväinen ääni sai Novan niskakarvat pörhistymään. Ezelia huomasi sen ja nopeasti suki ne näkymättömiin. ”Olet jo täällä! Aivan loistavaa!”
”Hei vain, isä”, Nova sanoi kylmemmin kuin oli tarkoittanut. Aartje yritti selvästi olla välittämättä siitä, mutta johtajan viikset värähtivät ja vaaleansiniset silmät laajenivat hiukan.
”Mitä sanoisit, jos menisimme metsälle?” Aartje ehdotti sitten ja asteli lähemmäs poikaansa kannustava ilme kasvoillaan.
”En voi”, Nova huokaisi ja tunsi emonsa tulevan lähemmäs vanhinta poikaansa. Ezelia pysyi kuitenkin hiljaa, mutta Nova tunsi emonsa hengityksen tihentyvän.
”Et halua?” Aartje kysyi pettyneesti, ja jopa hieman vihaisesti.
”Ei,” Nova pudisti päätään. ”Minä en voi, vaikka haluaisin. Ereen kielsi.”
”Ereen ei sinua määrää”, Aartje huomautti väläyttäen hampaansa mainittuaan tietäjän nimen. ”Hän ei tiedä mitää-”
”Oletko sinä tietäjä, isä?” Nova murahti ja nousi seisomaan, välittämättä kivusta. ”Tiedätkö sinä, millä haavat hoidetaan ja miten kauan haavoilla menee parantua? Tiedätkö sinä, minkälaista kipua minä tunnen pelkästi hengittämisestä?”
”No, en tietenkään”, Aartje siristi silmiään. Johtaja värähti poikansa sanoille.
”Niin”, Nova irvisti. ”Koska et ole tietäjä ja Ereen taas on. Ja minähän en edes pysty kunnolla kävelemäänkään, joten miten pitäisi pystyä sitten nappaamaan saalistakaan?”
”Niin”, Aartje huokaisi, selvästi kantaen syyllisyyden takkaa lavoillaan. ”Olet oikeassa. Olen pahoillani.”
Nova katsoi, kuin hänen isänsä poistui pesästä selvästi allapäin, mutta Nova ei tuntenut hitustakaan sääliä isäänsä kohtaan. Tämä koko tilanne oli hänen isänsä syytä, hänen isänsä itsekkyyden ja kostonhimon ja typerän itsepäisyyden. Nova olisi voinut kuolla hänen isänsä pakkomielteen takia!
”Älä ole liian ankara hänelle”, Ezelia kuiskasi hiljaa poikansa korvaan. ”Hän syyttää itseään tilanteestasi.”
”Sehän on hänen syytään”, Nova vilkaisi emoaan ja kurtisti kulmiaan. Ezelia ei sanonut mitään, katsoi vain pahoillaan poikaansa, mutta naaras selvästi syytti myös Aartjea, mutta ei voinut sanoa sitä ääneen. Ei kukaan naaras voisi eikä kyllä kollikaan johtajalle.
”Toivotaan, että paranet pian”, Ezelia sanoi sitten, iloisemmin. ”Saat sitten seremoniasi Angelin kanssa.”
”Esi-isät ovat varmastu pettyneitä, kun Nova ja Angel eivät suorittaneet kumppanuusseremoniaa oikeaan aikaan”, Nava sihahti pesän perältä astuen päivänvaloon.
”Onnettomuuksille ei voit mitään, Nava”, Ezelia huokaisi, keho jännittyen Navan äänensävylle. ”Voitko hakea minulle jotain juotavaa? On vaikea liikkua tämän vatsan kanssa ja-”
”Tietysti”, Nava sanoi ystävällisesti, mutta Nova näki veljensä katseensa ärtymystä. Musta kolli asteli hännänpää nykien ulos pesästä jättäen Ezelian kahden vanhimman poikansa kanssa. Ezelia näytti niin iloiselta ja se johtui varmasti pennuista ja siitä, että Nova oli elossa. Ezelia oli kokenut niin paljon lyhyessä ajassa, että pennut olivat kyllä hyvä uutinen johtajan kumppanille.
”Haluan, että nimeät yhden heistä”, Ezelia kuiskasi sitten.
”Mitä?” Nova häkeltyi ja katsahti emoaan kysyvästi.
”Haluan, että nimeät yhden sisaruksistasi”, Ezelia toisti, nyt irvistäen jostakin syystä. ”Et saa omia pentujasi pitkään aikaan, joten haluan sinun antavan nimen edes yhdelle.”
”Eikö se ole kiellettyä?” Nova kysyi ja nousi neljälle käpälälleen.
”Ainahan nimiehdotuksia voi ottaa vastaan, Nova hyvä”, Ezelia sanoi henkäisten ja irvisti kivusta. Nova luimisti korviaan ja haisteli emoaan. Missään ei haissut veri, mutta emo oli selvästi kivuissaan.
”Mikä hätänä?!” Nova kysyi ja kiersi emonsa ympäri. Ezelian vatsa teki kouristuksen ja Nova arvasi sillä silmänräpäyksellä, mitä oli tapahtumassa. Hänen emonsa poiki nyt!
”Täytyy hakea Ereen!” Nova henkäisi, mutta ei päässyt edes pesän suulle, kun Ezelia huusi kivuissaan.
”Älä mene!” Ezelia sähähti silmät vettyen. ”Älä jätä minua yksin tänne.”
”Mutta-” Nova yritti väittää vastaan, mutta hiljeni. Nava palaisi kyllä pian. Hän palasi emonsa vierelle, joka hengitti raskaasti.
”Minä en osaa...” Nova sanoi pahoillaan, mutta hänen emonsa hymyili kannustavasti.
”Autat vain hengittämään ja lämmittämään pentuja”, Ezelia sanoi miltei äänettömästi ja irvistäen taas kivusta. Naaras hautasi kasvonsa tassuihinsa ja mutisi jotain esi-isistä.
”Missä ihmeessä se Nava oikein viipyy?!” Nova ärähti ja vilkuili taakseen toivossa nähdä veljensä saapuvan takaisin pesään märkää sammalta mukanaan. Mutta turhapa se toivo oli, Nava oli tietysti jossakin viivyttelemässä, kuten tavallista.
Ezelia päästi kivunvinkaisun ja rojahti kyljelleen pedilleen. Nova ärähti turhautuneena ja nilkutti pesän suulle niin nopeasti kuin pystyi sivuuttaen kasvavan kivun. Hän veti syvään henkeä ja huusi niin kovaa kuin pystyi:
”TUOKAA EREEN TÄNNE JA SASSIIN!”

Nova palasi nopeasti emonsa luokse ja laski oman tassunsa emonsa tassulle lohduttaakseen ja rohkaistaakseen häntä. Ezelia ynähti kiitollisena ja hengitti vieläkin raskaammin ja hänen mustavalkoinen turkkinsa alkoi liimautua ihoon kiinni hien takia. Nova oli aivan kauhuissaan. Mitä jos emo kuolisi? Mitä jos pennut kuolisivat?
Ezelia huusi yllättäen, joka sai Novan säpsähtämään säikähdyksestä. Kuului kimeä vinkaisu ja Nova ei voinut uskoa silmiään. Hän näki pienen kirjavan karvamytyn emonsa takajalkojen vieressä. Sen enempää ajattelematta hän alkoi sukia pienen heiveröisen pennun kehoa lämmittääkseen pienokaisen.
”Onko se naaras vai kolli?” Ezelia kysyi hengästyneenä ja heilautti vaivalloisesti häntäänsä.
”Naaras”, Nova sanoi hymyillen. Pieni mytty oli niin pieni ja suloinen. Nova kietaisi pennun häntänsä vierelle lämmittääkseen sitä, kun toinen pentu syntyi. Se oli lähes musta, mutta tällä pennulla oli valkoiset tassunpäät sekä kuono. Se oli myös naaras ja hyvin jääräpäinen. Se ei millään tahtonut pysyä paikoillaan.
Ereen rynnisti sisään hengästyneenä ja hänen suunsa loksahti auki, kun hän näki Novan kahden pennun kanssa.
”Mitä esi-isien nimeen!” Ereen oli järkyttynyt silmänräpäyksen ajan, kunnes kiiruhti Ezelian luokse ja taisi neuvoa jotakin Novan emolle, mutta Nova ei kuunnellut. Hän oli haltioissaan kahdesta sisaruksestaan. Kolmas syntyi kovan huudon jälkeen. Ruskea, raidallinen kolli. Nova nielaisi ja kun nuolaisi pentua, se ei liikkunut lainkaan. Sydän tuntui pysähtyvän. Ei!
”No niin!” Ereen murisi ja vetäisi raidallisen pennun luokseen. ”Kyllä hän on elossa.”
Nova huokaisi helpotuksesta. Syntyi myös neljäs, valkomusta kolli.
”Hei, pikkuinen”, Nova naukaisi viimeisenä syntyneelle. ”Hengitäthän, kiltti?”
Pentu hengitti, mutta hyvin heikosti. Nova hengitti raskaasti ja rukoili esi-isiään säästämään tämän pennun hengen.
”Lämmitä sitä nyt senkin pöllönsilmä!” Ereen sähähti, mutta vetäisi sitten pennun luokseen.

Nova huokaisi ja katsahti vanhinta pentua, naarasta. Se oli niin heikko, Ereen sanoi ettei se selviäisi ensimmäisestä yöstä, kun se ei suostunut syömään. Naaras oli kilpikonnakuviollinen, kuten Novakin. Tosin tällä pikkuisella oli enemmän oranssia kuin mustaa turkissaan. Nuorin pentu oli menehtynyt, se oli Ereenin mukan alikehittynyt. Ruskea kolli oli juuri ja juuri selvinnyt. Nova käpertyi kilpikonnakuviollisen naaraan ympärille ja puhui sille hiljaa.
Aartje rynnistui pesään ja katsoi kauhusta ja innosta jännittyneenä Ezeliaa ja sitten Novaa. Johtajan katse muuttui vakavaksi, kun hän huomasi perheensä surulliset katseet.
”Kaksi kollia, kaksi naarasta”, Ezelia sanoi murtuneena. ”Mutta luultavasti vain yksi naaras ja kolli.”
”Mitä?” Aartje henkäisi kauhuissaan. Hän katsahti valkomustaa kollia, joka oli jääkylmä ja liikkumatta Ezelian vatsan vierellä. Raidallinen kolli ja mustavalkoinen naaras olivat imemässä maitoa Ezelian vastasta.
”Hän on niin heikko”, Nova naukaisi hiljaa ja silitti siskoaan hellästi hännällään. ”Hän ei luultavasti selviydy.”
Aartje oli kuoleman hiljaa. Hän oli selvästi musertunut. Vaikka johtaja ei ollut toivonutkaan pentuja Novaa, Navaa ja Nevaa enempää, omien pentujen kuolema oli silti sydäntä särkevää.
”Oletko ajatellut jo nimiä”, Aartje kysyi lopulta ikuisuuden jälkeen.
”Raidallinen kolli on Miki”, Ezelia sanoi hiljaa. ”Mustavalkoinen naaras on Mili.”
”Ja tämä pikkuinen on täällä Muru”, Nova naukaisi ja vilkaisi emoaan, joka nyökkäsi hymyillen ja silmät kimmeltäen kyynelistä.
”Kauniit nimet”, Aartje naukaisi lempeästi ja käpertyi kumppaninsa vierelle. Nova huokaisi ja katseli siskoaan Murua.
”Yrittäisikö syödä, pikkuinen?” Nova kysyi pennulta, vaikka eihän se pystyisi edes vastamaan. Muru päästi kuitenkin hennon nau’un ja Nova empimättä kantoi Murun emonsa vatsalle. Sen nau’un oli pakko olla merkki! Nova henkäisi, kun Muru tomerasti kävi töihin ja alkoi syödä. Ezeliankin katse kirkastui ja hän nuolaisi pentuaan kannustavasti.
”He ovat kaikki kauniita”, Aartjen sanoi ja nuolaisi kunkin vastasyntyneen pentunsa päälakea. Nova odotti, kunnes hänen vanhempansa vaipuivat uneen ja hiipi sitten ulos tapaamaan Supitassua.

”Pst!” Nova sihahti ja Supitassu avasi vihreät silmänsä väsyneesti räpytellen. ”Herätys!”
”Mi-” Supitassu haukotteli ja avasi silmänsä sitten kokonaan. ”Nova!”
”Shh!” Nova hyssytteli ja katsahti taakseen. Vartijat olivat juttelemassa yhä eivätkä kiinnittäneet mitään huomiota kivipesäsässä käytävään keskusteluun. Onneksi.
”Mitä sinä täällä teet?” Supitassu kysyi, mutta Nova huomasi naaraan katseessa jotakin syyttävää, mutta vain silmänräpäyksen ajan. *Hän miettii, miksi tulin vasta nyt enkä aikaismmin.*
”Oli aika rankka päivä”, Nova naukaisi ja hymyili. ”Autoin emoani saamaan pentuja.”
”Mitä?” Supitassu naukaisi vaikuttuneesti, mutta Nova huomasi Supitassun kehon hieman värähtävän, ehkä pelosta. ”Miten meni?”
”Kolme tervettä pentua”, Nova sanoi ja nielaisi ajatellessaan nuorinta sisarustaan. ”Ja yksi menehtynyt.”
”Voi ei!” Supitassu henkäisi ja hipaisi hännällään lohduttavasti Novan lapaa. ”Otan osaa.”
”En ole täällä sen takia, että kertoisin sisaruksistani”, Nova huomautti sitten ravistelle ikävät ajatukset päästään ja sitten laski päänsä maata vasten ja Supitassu teki samoin. ”Kerron sinulle, miten pääsette pois.”
”Miten?” Supitassu kysyi sitten silmät täyttyen mielenkiinnosta ja hivuttautui lähemmäksi Novaa.
”Klaanisairaus”, Nova kuiskasi ja virnisti. ”Sinulla ja Tyrskytassulla on klaanisairaus, jota me emme tunne ja joka on tappava.”
”Mitä?” Supitassu hämmentyi silmät laajentuen, mutta jatkoi kuuntelua viikset värähten.
”Teidän täytyy näytellä sairaita”, Nova sanoi ja vilkaisi taakseen. Vartijat olivat vieläkin aivan uppoutuneita keskusteluunsa, täytyisi kehua näitä kissoja isälle, jotta he vartoisivat useamminkin ja antaisivat rauhan Novalle ja Supitassulle puhua. ”Vatsakipua, aivastelua, yskimistä ja pahaa päänsärkyä. Ja etsin kasveja, jotka saavat oksentamaan.”
”Rajua”, Supitassu naukaisi, selvästi epäillen Novan suunnitelmaa. ”Mutta uskoisin sen toimivan?”
”Sen on pakko toimia”, Nova jupisi ajatellessaan isäänsä. ”Isän on pakko päästää teidät menemään ellei halua vastasyntyneiden pentujensa kuolevan vastustuskyvyn heikkoudesta, ja mikä tärkein syy, teidän kotinne ei ole täällä. Aion tartuttaa sen taudin muihinkin. Ereen kertoi kaikenlaisista yrteistä silloin kun olin hänen pesässään, hän on valmis auttamaan. Sekoitan oksennuttavia yrttejä ruokaan. Nyt pitää ottaa radikaalit keinot käyttöön. Jos nämäkään eivät auta ja isä päästä teitä pois, laitan jonkun kissan ruokaan niit kertomiasi kuolonmarjoja.”

Seitsemäs luku - Tunteita ja kuolemaa

Nova katsoi harmaata klaanikissaa keltaiset silmät levällään ja hetki hetkeltä jokainen karva pystyyn nousten naaraan sanojen seurauksena. Kolli katsoi nyt myös omista sanoistaan järkyttynyttä naarasta suu hieman avautuen kasvavasta hämmennyksestä alkujärkytyksen hieman lieventyessä. Sanakaan ei päässyt Novan suusta, tosin se ei haitannut kollia tippakaan, sillä hän ei edes tiennyt mitä voisi sanoa ja mitä hänen sanansa voisivat aiheuttaa tässä tilanteessa. Valkoinen naaras Novan vieressä liikahti ja katsoessaan nopeasti Angelia, Nova huomasi naaraan niskakarvojen olevan pystyssä ja siniset silmät aivan viiruilla. Supitassun vaivaantunut ja erittäin nolostunut tärinä vei Novan ajatuksen taas Angelista klaanikissaan.
Nova avasi suunsa, mutta sulki sen samantien. Hän ei tiennyt, miten tällaiseen tulisi reagoida. Miten klaanikissat nämä asiat hoitivat? Oliko tämä heille arkipäivää? Tämä tosiaan vahvisti sen, että he selvästi olivat kumppaneita rakkaudesta, joka syntyy vapaasta tahdosta eikä vanhempien määräyksestä. Tämä tilanne tuntui aivan liialliselta Novalle. Epäreilulta. Kamalalta. Kamalan epäreilulta.
"Onko täällä kaikki hyvin?" kivipesälle palannut vartija kysyi ja työnsi päänsä sisälle pesään. Se oli Jose, hyvin kookas kolli, jolle ei todellakaan kannattanut ryppyillä.
"Kaikki on ihan hyvin", Nova vastasi yllättävän tyynesti vartijalle, pitäen katseensa kuitenkin Supitassussa. "Klaanikissa vain kertoi voivansa huonosti, ei sen kummempaa."
"Selvä", kissa vastasi karheasti, selvästi hieman huolissaan Novan sanoista, mutta antoi asian olla ja poistui sen enempää sanomatta paikalleen pesän läheisyyteen. Oli turha siis edes ajatellakaan Supitassulle puhumista nyt, kun yksi Aartjelle uskollinen taistelija oli kuuloetäisyydellä. Jose voisi vaikka tappaa jokaisen laumalaisen, jos Aartje niin käskisi
"Nova..." Angel kuiskasi hiljaa ja Nova vilkaisi valkoista naarasta, jonka koko olemus oli muuttunut kauhistuneeksi, johtuen varmasti alkaneesta kiimasta ja tästä äskettäin syttyneestä tilanteesta. Naaras vältteli katsekontaktia klaanikissan kanssa ja oli selvästi hyvin vaivaantunut, johtuen aivan selvästi Supitassun sanoista.
"Suunnitelma pitää aloittaa nyt", Nova sanoi ääni karheana ja hyvin hiljaa, sillä juuri kuullut sanat saivat Novan kurkun kuivumaan ja klaanikissan katse hänen turkissaan sai ihon kihelmöimään päästä hännänpäähän. Kolli vilkaisi haikeasti Supitassua ja poistui sitten pesästä luvaten katseellaan, että he puhuisivat vielä. Angel seurasi Novaa ja he kulkivat synkässä hiljaisuudessa kauemmas pesästä ja lopulta kauas muiden korvien ulottuvilta metsänummen päälle.
"Minä tiesin, että hän salasi jotain sydämessään", Angel rikkoi hiljaisuuden, pitäen katseensa valkoisissa tassuissaan. "Hän vaikutti siltä, se oli selvää. Se, miten hän uhkasi omaa henkeään, jotta pääsisi katsomaan sinua tietäjän pesään, silloin kun olit vielä vuodetoipilas."
"Sinulla on tarkat vaistot", Nova sanoi lähes äänettömästi, katsoen metsänummelta alas leiriin. Miten hän ei itse ollut tajunnut? Miten hän oli voinut olla niin sokea?
"Entä sinä?" Angel kysyi epävarmasti ja Nova tunsi valkoisen naaraan jopa hieman painostavan katseen turkissaan. "Mitä sinä ajattelet klaanikissasta? Mitä sinä tunnet häntä kohtaan?"
Nova piti itsensä rauhallisena, pitäen katseensa leirissä. Hän ei voisi myöntää, ei edes kissalle, johon luotti kaikista eniten koko laumassa.
"Minä ymmärrän kyllä, jos pidät hänestä", Angel sanoi, ei surullisesti, mutta hänen äänessään oli silti sitä jotain haikeutta ja Nova tiesi, miksi. "Mehän olemme usein puhuneet tästä, näistä säännöistä ja perinteistä, jotka riitelevät meidän omien ajatustemme kanssa. Haluaisimme molemmat valita vapaasti."
"Mutta emme voi valita", Nova sanoi sulkien silmänsä ja huiskaisi hännällään irtosammalta. "Emme voi valita itse, kuka on kumppanimme. Se on epäreilua ja tuskaista. Klaanikissat saavat valita. He ovat onnekkaita."
Angel huokaisi, selvästi nolostuneena: "Tiedän, miltä sinusta tuntuu. Ja vaikka ei uskoisi, minä pidän sinusta, enemmän kuin ystävänä, vaikka pakotetuksi tuleminen estääkin osan tunteista puhkeamasta kukkaan. Haluaisin valita vapaasti, mutta olen iloinen, pakahtua ilosta, että sinusta on tuleva kumppanini peloistani huolimatta."
"Sinusta on tullut rohkea", Nova hymyili kannustavasti ja katsoi Angelia silmiin ja vilkaisi sitten alas leiriin. "Tule. Kohdataan kohtalomme..."

Nova asteli Angel rinnallaan leirin läpi kohti perheensä pesää. Jos tietäjä toteaisi Novan olevan tarpeeksi vahva, saisi Nova hankkia pentuja Angelin kanssa. Tai pitäisikö sitä kutsua joutumiseksi. Tosin kyllähän Nova haluaisi pentuja, mutta hän ei tiennyt haluaisiko velvollisuuden tunnossa tehdä Angelin kanssa pentuja. Angel olisi varmasti hyvä emo, mutta...
"No mutta!" Aartje huudahti selvästi tyytyväisenä. Nova kääntyi nopeasti ja kohtasi isänsä omahyväisen katseen. Angel perääntyi hieman johtajan katseen alta.
"Tehän tunnutte tulevan aivan loistavasti toimeen keskenänne", Aartje sanoi rintaansa ylpeästi röyhistäen ja vilkaisi Angelia, joka mieltä kalvavasta epävarmuudestaan huolimatta seisoi suorassa ja häntä upeasti hieman mutkalla korostaen naaraan luonnollista kauneutta. "Valitsimme oikein hyvän ja erittäin kauniin kumppanin sinulle, Nova. Saatte varmasti kauniita pentuja, kunhan Angelin seuraava kiima alkaa."
Mairittelija. Maanittelija. Petollinen julmuri. Mielistelijä. Hirviö!
"Sitäpä ei sitten kauan tarvitse odotella", Nova sanoi hampaitaan yhteen purren, jotta hänen vihansa ei paistaisi liian selvästi. "Siinäpä johtaja, joka ei edes huomaa Angelin kiiman alkaneen."
Aartjen siniset silmät laajenivat yllätyksestä, ja johtajalla oli se katse, joka oli täynnä hämmenystä muutaman silmänräpäyksen kunnes silmien tuike muuttui iloiseksi välkehdinnäksi.
"Sehän on mitä iloisin uutinen!" Novan isä ei voinut peittää iloa äänessään. Hän vaikutti itse asiassa iloisemmalta kuin silloin kun hänen oma toinen pentueensa syntyi vähän aikaa sitten.
"En tiedä, onko tämä ihan hyvä aika saada pentuja", Nova sanoi matalalla äänellä, hyvin synkästi, mutta hänen isänsä ei edes kuullut poikansa pientä varoitusta, sillä johtaja selitti aivan innoissaan vastaantulijoille tulevan illan seremoniasta. Sen enempää odottamatta Aartje vei Novan ja Angelin Novan emon luokse kertomaan uutiset.
”Aartje!” Nova ärähti ja ähkäisi, kun juokseminen sai hänen lihaksensa särkemään. ”Emme edes tiedä, olenko tarpeeksi vahva ja terve!”
Aartje pysähtyi ja hänen ilmeensä muuttui synkäksi. ”Ala sitten mennä tietäjän luokse! Tarkistuttamaan itsesi, niin kuin olisi jo!”
”Jaahas”, Nova irvisteli, mutta sen enempää sanomatta hän jätti Angelin isänsä armoille ja tallusti hitaasti Ereenin pesälle. Harmaa naaras touhusi tohinalla omassa pesässään yrttejä lajitellen.
”Ereen”, Nova herätti tietäjän huomion ja naaras pysähtyi niille sijoilleen. Hän vain katsoi johtajan poikaa ja jatkoi sitten töitään.
”Tiedän, miksi olet täällä”, Ereen sanoi työnsä lomassa. ”Uutiset kulkevat nopeasti.”
”Näemmä”, Nova naukaisi silmiään pyöräyttäen muistaessaan tohkeissaan olevaa isäänsä ja asteli peremmälle pesään.
”Ulos siitä!” Ereen murahti ja laittoi Novan peruuttamaan ulos pesästä. Hän tönäisi kilpikonnakuviollisen kollin maahan ja laittoi hänet kierimään sammaleessa.
”Mitä ihmettä!” Nova ärisi ja Ereen lopetti.
”Tunsitko kipua äsken?” Ereen kysyi ja tuijotti painostavasti Novaa.
”En paljoa, ihan vähän vain?” Nova hämmentyi ja nousi istumaan ravistellen varoen sammaleet turkiltaan.
”Sitten pystyt osallistumaan seremoniaasi. Liikut vain varovasti niin ei hätiä mitiä!” Ereen väläytti hymyn Novalle ja palasi sitten pesäänsä sen enempää sanomatta.
”Selvä...” Nova mutisi ja tallusti vanhempiensa pesälle odottaen emonsa iloista katsetta.
”Voi Nova! Onnea!” Ezelia hihkaisi pediltään. Hän olisi selvästi halunnut onnitella poikaansa kunnolla, mutta pennut hänen vatsansa vieressä estivät sen. Ne olivat juuri syömässä ja olisi julmaa nousta nyt ylös.
”Mitä tietäjä sanoi?” Aartje kysyi ja katsoi poikaansa kysyvästi.
”Hän totesi, että pystyn osallistumaan seremoniaan”, Nova vastasi ja vilkaisi Angelia. Angel näytti hermostuneelta, mutta ei enää niin pelokkaalta kuin ennen.
”Se on siis sillä selvä!” Aartje julisti perheelleen iloisena. ”Novan ja Angelin seremonia on tänä yönä!”
Nava istui hieman etäämmällä muista ja katseli kylmästi Novaa. Nova katsoi vain ilmeettömästi veljeään takaisin.
”Onnea teille!” Neva hihkaisi ja kosketti hännällään Novan ja Angelin kylkiä ja katosi sitten ulos pesästä, suunnaten varmasti Ereenin luokse.
”Angel”, Aartje naukaisi ja valkoinen naaras hätkähti kuullessaan johtajan kutsuvan häntä. ”Ota mukaasi Tuikku ja Haili etsimään kania seremoniaa varten. Täälläpäin e ole niin paljon kaneja, joten apu on sallittu, kunhan sinä hoidat kanin tappamisen. Värillä ei ole väliä, mutta jos näette mustan kanin, yrittäkää saada se ensisijaisesti kiinni.”
”Selvä!” Angel sanoi tomerasti ja pujahti sitten ulos pesästä.

Kuu nousi tuskastuttavan hitaasti taivaalle kooten koko lauman keskelle leiriä. Pieni supatus vallitsi kissojen keskuudessa, olihan nyt suuri seremonia. Nova istui isänsä takana, kauempana muista.
"Hyvä Yönkajon lauma!" Aartje hiljensi supisevan lauman herättämällä jokaisen kissan huomion kovalla huudollaan. "Olemme kokoontuneet tänään juhlistamaan kahden kissan kumppanuusseremoniaa; oman poikani Novan ja Angelin!"
Nova asteli isänsä oikealta puolelta eteen pitäen päänsä ylväästi koholla. Hän vältteli kaikin voimin katsomasta Supitassun suuntaan, mutta lopulta kaksikon katseet kohtasivat. Nova katsoi apeasti klaanikissaa, kaunista harmaata naarasta, joka katsoi loukkaantuneena ja surullisena takaisin. Jos Nova vain pystyisi, hän kertoisi kaiken Supitassulle, mutta hän ei voinut. Hän haluaisi kertoa, mitä itse ajatteli tästä upeasta klaanikissasta. Se olisi liian riskialtista ja Nova ei edes tiennyt miten kertoa. Supitassun ja Tyrskytassun ympärillä oli kuusi vartijaa ja kaikilla oli vakava ilme. He olivat kerääntyneet tiiviisti klaanikissojen ympärille, jotta vangit eivät varmastikaan pääsisi karkuun.
Muutama lähes äänetön henkäys veivät Novan huomion takaisin seremoniaan. Supitassu ei kuitenkaan jättänyt kollin ajatuksia hetkeksikään.
Toiselta puolelta leiriä asteli kuun valossa hohtava valkoinen naaras vanhempiensa saattelemana. Angel asteli rauhallisesti ja tasaisesti kohti Novaa ja Aartjea. Hänen vaalean sinisissä silmissään näkyi kuitenkin selvä jännityksen ahdistus. Nova antoi rohkaisevan katseen Angelille, joka väläytti hennon hymyn kilpikonnakuvioiselle kollille.
Heidän elämänsä tulisivat olemaan nyt vangittuina toisiinsa tämän seremonian jälkeen, jos sen kaikista dramaattisimmin haluaisi sanoa.
"Tänä yönä on upea hetki, sillä johtajuuden suku pääsee taas jatkamaan juuriaan eteenpäin minun pojassani, hänen kumppanissaan ja heidän tulevissa pennuissaan!" Aartje julisti, kun Angel oli päässyt hänen viereensä. "Toivomme, että tulevat pennut esi-isien siunaukselle syntyvät terveinä ja metsästysonni suosii, jotta heidät pystymään kasvattamaan vahvoiksi!"
Angel näytti vaivaantuneelta. Hänen emonsa kantoi kissojen joukosta suussaan yönmustaa kania. Oli käynyt tuuri, kun sellainen oli löydetty, täälläpäin kun ei tainnut pesiä mustien kanien populaatiota kuten vanhassa kodissa. Aartje asteli lähemmäs poikaansa ja kosketti nenällään siunaukseksi Novan nenää ja kääntyi sitten Angelin puoleen ja teki samoin.
"Suokaa terveitä pentuja", Aartje kuiskasi hiljaa ja nuolaisi sitten Angelin päälakea. Klautia, Angelin emo, laski mustan kanin Novan ja Angelin tassujen juureen, kumarsi kolmikolle ja poistui sitten takaisin kissajoukkoon kumppaninsa luokse. Nova vilkaisi ylös kohti tähtitaivasta ja taivaalla hohtavaa lähes täyttä kuuta. Yöllinen taivas valaisi upeasti leiriä ja hohti kauniisti Angelin turkista.
Nova kumartui kanin ylle ja Angel seurasi perässä ja yhdessä he repivät mustan kaninnahkan irti lihasta ja luista nopein liikkein, vaikka liiallinen riuhtominen sattuikin Novan haavoihin. Nova pudotti nahkan isänsä eteen, joka otti nahkan omien leukojensa väliin kuin suojellakseen sitä, mutta se oli perinne ja se tehtiin aina. Kanista päässyt rasahdus oli ainoa ääni, joka koko leirissä oli kuulunut vähään aikaan ja se oli merkki siitä, että kaikkien tulisi pysyä nyt aivan hiljaa, jotta taianomainen hiljaisuus säilyisi. Kumppanuusseremoniassa oli tärkeää vallita hiljaisuus kanin rikkomisesta auringon ensi säteisiin.
Angel iski hampaansa kanin lihaan ja Nova seurasi perässä. Yhdessä he nauttivat ensimmäisen yhteisen aterian. Muita aterioita ei sitten enää olisikaan kuin perheen keskeisiä ellei yhtä erityistä ateriaa lasketa...
Lopulta syötyään kaksikko perääntyi ruokansa luota huuliaan nuollen. Kun he olivat hieman siistiytyneet, he astuivat lähemmäs toisiaan. Novan korvia kuumotti ja ajatus siitä, että Supitassu! Itse Supitassu katselisi, kun Nova ja Angel istuisivat kylki kyljessä kietoen hännät toistensa häntien ympärille. Angel istuutui ja kuun valo kimalsi hänen turkillaan. Nova istui hänen viereensä ja hellästi puski päällään naaraan päätä. Angel kehräsi ja katselivat hetken kohti tähtitaivasta, josta esi-isät katselivat heitä ja siunasivat heidän tulevat pentunsa.

Tumman taivaan saadessa oranssin värin taivaanrannan tuolla puolen Aartje nousi seisomaan ja ravisteli päältään väsymyksen pois. Hän ojensi mustan kanin nahka Novalle ja Nova otti nahasta tukevan otteen terävillä hampaillaan. Hän vilkaisi Angelia, jonka silmät tuikkivat toiveikkaasti väsymyksenkin alta. Nova kurtisti kulmiaan, otti vauhtia ja heitti kaikin voimin kaninnahkan ilmaan välittämättä kivusta, jonka se aiheuttaisi. Se lensi upeassa kaaressa kauas kaikista muista pesistä nummen laelle, missä muita pesiä ei ollutkaan, ellei Aartjen ja Ezelian pesää lasketa, sillä se oli hieman kauempana nummen päällä ihan omalla paikallaan. Nova hymyili tyytyväisenä. He pääsivät eristyksiin ja korkealle, kauas Aartjesta.
”Pesäpaikka on valittu!” Angel huusi ja pomppasi ilmaan ja huiskaisi juhallisesti tuuheaa häntäänsä.
”Seremonia on päättynyt!” Aartje julisti iloisena ja heti sen jälkeen kissojen joukkoon iski väsynyt keskustelu. Muutama hurrasi iloisesti Novalle ja Angelille, kunnes he poistuivat omiin pesiinsä lepäämään.
"Sehän meni hyvin", Angel kuiskasi, silittäen lohduttavasti Novan kylkeä. "Onko kaikki hyvin? Sinulla ja klaanikissalla?"
"En tiedä", Nova vastasi lyhyesti. Hän tunnisti nopeasti harmaan naaraan muiden joukosta. Vartijat veivät häntä ja Tyrskytassua takaisin vankipesään mätänemään. Nova huokaisi katsoessaan klaanikissan katoavan kivipesään. ”Tule. Mennään hautamaan kanimme ja rakentamaan pesämme.”
Nova katsoi kaninnahka suussaan, kuinka Angel kaivoi nummen päälle kuopan, johon nahka haudattaisiin. Angel perääntyi ja Nova pudotti nahkan kuoppaan ja yhdessä he hautasivat sen mullan ja sammalen alle. He nopeasti lähtivät hakemaan rakennustarvikkeita ja olivat juuri aloittamassa, kun Hazel, Jose, Jobin ja Blake saapuivat paikalle.
”Me rakennamme pesänne”, Jobin maukui. ”Johtajan määräys ja sekin on perinnettä.”
”Tietysti”, Nova nyökkäsi. Häntä ei todellakaan haitannut, että hänen ei tarvinnut väsyneenä puurtaa pesänrakennuspuuhissa. Ja sitäpaitsi, suunnitelma pitäisi aloittaa nyt!
”Kiitos! Älkää rasittako itseänne likaa!” Nova huikkasi, kunnes asteli metsään etsimään erästä yrittä, jonka aiheuttamista oireista tiesi vähän liikaakin.
Kuljettuaan jo jonkin aikaa metsässä Nova huomasi piikkipaatsaman ja sen punaiset marjat. Nova virnisti ja keräsi niitä nopeasti ison kasan vaahteran lehden sisälle ja lähti viemään niitä sitten takaisin leiriin. Hän asteli ripein askelin ja huomasi, että vartijat olivat loistavia uhreja. Varsinkin nyt, kun nämä kissat olivat vartioineet niin usein. Nova asteli ylijäämä saaliskasalle, hajotti marjat lihan sisälle varoen tietysti, ettei hän saisi marjanestett suuhunsa. Sitten hän nosti oravan ja hiiret suuhunsa ja kantoi ne vartijoiden luokse.
”Ajattelin, että te tarvitsette ruokaa”, Nova naukaisi ystävällisesti. Hekric, Connor, Hugo ja Fan olivat selväsi tyytyväisiä ruuasta, jonka saisivat. He eivät olleet päässeet nukkumaan valvotun yön jälkeen, joten heillä oli varmasti raskasta. Ja tulisi olemaan tämän jälkeen. Väsyneinä nelikko ei edes huomannut marjoja lihan seassa ja se olikin aivan hyvä.
”Todellakin! Minulla on ihan kuolettava nälkä!” Fan sanoi huuliaan nuollen. Hyvänpä sanavalinnan valitsit, Fan hyvä.
”Kävisin pyörähtämässä klaanikissojen luona viemässä heillekin ruokaa”, Nova naukaisi.
”Tietysti tietysi!” Hekric naukaisi ja väisti, jota Nova pääsi viemään kantamansa hiiret, joissa ei ollut marjanestettä Supitassulle ja Tyrskytassulle.
”No niin, te kaksi!” Nova sihahti. Supitassu näytti hämmentyneeltä ja hänen katseensa oli täynnä surua, mutta nyt ei ollut aikaa puhua ja ajatella tunteita. ”Te ette syö näitä, onko selvä? Teidän tulee vaikuttaa huonovointisilta, vatsakipuisilta ja kuumeisilta. Liikkukaa, jotta lämpenette.”
”Mitä?” Tyrskytassu hämmentyi väsyneenä, mutta nyökkäsi sitten ja kellahti takaisin maahan. ”En halua syödä! On niin paha olo!”
”Hekric!” Nova älähti ja perääntyi pesästä pelokkaana. ”Klaanikissat ovat sairaita!”
”Mitä? Söivätkö he joitain huonoa?” Hekric kysyi työntyessään pesään.
”Kaikki ruuat on tarkistettu!” Nova naukaisi, madalsi sitten ääntään. ”Haen Ereenin!”
Nova kiiti niin kovaa kuin pystyi satuttamatta itseään Ereenin luokse. Tietäjän nähdessään hän hidasti ja viittoi harmaan naaraan luokseen.
”Tiedät, mitä tehdä, eikö vain?” Nova kysyi ja Ereen nyökkäsi. Hän haki muutamia yrttejä ja palasi Novan kanssa kivipesälle.
”Tehkää tietä!” Ereen murahti ja työntyi sitten pesään. Kului hetki, kunnes Ereen palasi vakavan ilmeen kanssa.
”Mikä hätänä?” Connor kysyi kulmiaan kurtistaen. ”Mikä heillä on?”
”Vastaan, kun joku hakee Aartjen!” Ereen murisi.
”Minä voin hakea!” Neva sanoi ja kääntyi ympäri. Naaras oli juuri kävelemässä ohitse, menossa varmasti tietäjän luokse oppiin.
”Nopeasti sitten!” Ereen murahti ja mustavalkoinen naaras katosi sillä samalla silmänräpäyksellä sammal pöllyten Aartjen pesän suuntaan. Hän palasi yllättävän nopeasti ruskea arpinen kolli juosten hänen ohitseen.
”Mikä täällä on hätänä?” Aartje tivasi tietäjältä ja vilkuili vartijoita ja Novaa vuorotellen.
”Klaanikissat”, Ereen sanoi vakavana. ”Heillä on meille tuntematon sairaus.”
”Klaanisairaus?” Nova katsoi kysyvästi tietäjää, joka nyökkäsi.
”En tiedä, onko se tarttuvaa”, Ereen vilkaisi taakseen. ”Oireet ovat aika laajat, pahoinvointia, kuumetta, luultavasti oksentelua ja ruokahalun menetys.”
”Ei kuulosta hyvältä”, Aartje sanoi kulmiaan huolestuneesti kurtistaen.
Oksentamisen ääni katkaisi heidän keskustelunsa. Fan kakoi ja perääntyi taaksepäin. Connor katsoi edessään olevaa punaista mössöä silmät levällään.
”Minulla on huono olo...” Fan sanoi, pitäen katseensa tiukasti maassa lojuvassa punaisessa mössössä. ”Eikä se johdu tuosta.”
”Pesääni ja heti!” Ereen sanoi huolestuneen äkäisesti. Hän vilkaisi Novaa ja katosi sitten kaksikkoa taluttaen kauemmas.
”He ovat olleet vartijoina enemmän kuin muut”, Nova maukui ja katsoi isäänsä. Aartje näytti huolestuneelta, mutta ei sanonut mitään.
”Seurataan tilannetta”, Aartje sanoi lopulta. ”Pysykää kauempana klaanikissoista älkääkä menkö omiin pesiinne.”
”Selvä!” Hekric sanoi ja vilkaisi Hugoa, joka oli pysynyt hiljaa koko ajan. Hugo nyökkäsi ja istuutui sammaleelle. Nova vilkaisi isäänsä, joka asteli oman pesänsä suuntaan ja Nova teki hetken päästä samoin, jäi tosin kuuloetäisyydelle. Hän olisi tänään ruuantarkistaja ja sehän sopi hänelle paremmin kuin hyvin. Ruuantarkistusta tehtiin vain siksi, koska tämä alue oli aivan uusi ja tuntematon. Mutta se sopi suunnitelmaan kuin viikset kissalle.

Hugo ja Hekric joutuivat myöhemmin Ereenin pesälle kuumeen ja pahoinvoinnin vuoksi. Ruokailun jälkeen koitti Novan odotushetki. Hän oli valinnut yhden perheen, jossa oli pieniä pentuja. Hän koki itsensä niin julmaksi, mutta hänen täytyi tehdä tämä. Jonkun pennun täytyi kuolla. Se saisi Aartjen kokemaan syyllisyyttä. Ei kulunut kauaakaan, kun Neva jo juoksi pesiä läpi, kun kissat valittivat vaivoistaan. Suurin osa jäi ilman vaivoja, mutta tarpeeksi moni oli nyt saanut myrkyllisiä marjoja, jotta tilanne herättäisi huomiota ja pelkoa. Aartje katseli nummen päältä laumalaisiaan siniset silmät täynnä huolta. Ei hän voinut edes kuvitellakaan, että hänen poikansa olisi tämän julmuuden takana. Paniikki alkoi levitä ja varsinkin silloin, kun kaksi pentua vietiin Ereenin luokse. Ulric ja Sarii oli kuumeisia. Sääli iski Novaan eikä hän enää olisi halunnut tappaa pentuja, mutta se oli pakko tehdä. Klaanikissojen tähden. Mitä kaikkea Nova tekisikään Supitassun vuoksi. Ei. Tämä ei ollut vain Supitassulle. Tämä oli kaikille klaanikissoille ja myös Yönkajon laumalle.
”Nova”, Aartje asteli Novan luokse. ”Olen huolissani sinusta.”
”Miksi?” Nova kysyi, katsomatta isäänsä päinkään.
”Sinä olet viettänyt paljon aikaa klaanikissojen kanssa”, Aartje vastasi. Voi pahus. Sen Nova oli unohtanut. Hänen täytyisi jotenkin välttää kaikki.
”Osa on immuuneja”, Ereen naukaisi tullessaan kaksikon luokse. ”Kuten klaanikissoissakin on.”
”Niinkö?” Aartje siristi silmiään. Hän ei koskaan oppisi, että Ereen tiesi asioista paremmin kuin Aartje. Typerys.
”Kyllä”, Ereen siristi silmiään takaisin osoittaakseen tietämyksensä johtajalle. ”Minäkin olen. Klaanikissat sanoivat, että heilläkään eivät kaikki saa tartuntaa. Useimmat ovat juuri niitä, jotka viettävät eniten aikaa yrttien läheisyydessä.”
”No se on edes hyvä uutinen!” Aartje murisi ja huiskaisi vihaisesti häntäänsä, uutinen ei selvästikään saanut hänen oloaan paremmaksi.
”Sairaus on hidas itämään, eli tartunta on voinut olla jo vaikka kuinka kauan kaikilla sairailla”, Ereen sanoi. ”Pennut saavat tartunnan herkimmin, klaanikissojen mukaan.”
”Kaikki tartunnan saaneet joutuvat nyt eristyksiin. Kauas muista. Ja heidän perheensä toiseen paikkaan!”Aartje mylväisi ja lähti etsimään sairastuneiden perheitä.
”Sarii”, Nova sanoi hiljaa.
”Anteeksi?” Ereen hämmentyi.
”Kuolonmarja”, Nova sanoi synkästi. Ereen henkäisi kauhuissaan.
”Lici myös”, Nova sanoi vastentahtoisesti. ”Iwar myös.”
”Sinäkö päätät kuolemat?” Ereen kysyi kuivasti, kynsiään koukistellen.
”Minä päätän. Tämä on minun vastuullani. Jos jotain käy, minä saan syyt niskaani”, Nova sanoi synkästi. ”En haluaisi päättää. Mutta on pakko. He kuolevat tänään. Ota.”
”Ymmärrän.”
Nova työnsi lehden, jossa oli kolme kuolonmarjaa Ereenille. Enempää sanomatta Ereen poistui marjat mukanaan. Nova sulki silmänsä ja odotteli. Hän ei kestänyt tätä tuskaa, vastuuta toisten kuolemista. Ei tuntunut kuluvan kuin muutama silmänräpäys, kun Sariin emo jo juoksi kyyneleet silmissään tietäjän pesälle. Kuului kamala tuskan huuto ja Nova henkäisi ja nielaisi kyyneleensä, jotka yrittivät puskea hänen silmistään. Esi-isät, antakaa anteeksi.
Aartje rynnisti Novan ohitse maa tassujen alla kumisten ja hän palasi yllättävän pian pää painuksissa.
”Lici, Sarii ja Iwar menehtyivät...” Aartje sanoi pojalleen ja katosi sitten pesänsä suuntaan. Nova nielaisi. Hänen veljensä kumppani oli menehtynyt.
”Se on tehty”, Nova kuiskaisi ja käänsi katseensa taivasta kohti. ”Pentu on kuollut.”

”Heidän pitää lähteä!” Nova ärähti isälleen, joka pudisti päätään raivoissaan. ”He ovat sairaita ja tappavat kohta kaikki laumasta!”
”Ei!” Aartje sihisi karvat pystyssä. Nova piti itsensä rauhallisena ettei olisi hyökännyt isänsä kimppuun, mutta äänestään hän antoi vihansa paistaa.
”Etkö sinä ajattele laumaasi?!” Nova sihisi. ”Mitä kauemmin he ovat täällä, sitä enemmän kissoja kuolee! Sairaus tarttuu heistä! Ota vaikka uudet kissat klaaneista, kunhan sairaat lähtevät!”
”Nova on oikeassa!” Adamus ärähti. ”Uusia ehtii napata, nuorempia, jotka voi sitten palauttaa vakoojiksi! Emme hyödy heistä enempää, heistä ei ole muuta kuin riesaa! Ja tappamisestakaan ei seuraa kuin haittaa!”
”Millaista haittaa muka?” Aartje ärisi siniset silmät kiiluen haastavasti.
”Haluaisitko sinä löytää oman laumalaisesi kuolleena? Tappamisesta klaanikissat pillastuvat entisestään!” Nova vastasi vihan viedessä hänestä vallan. ”Heidät pitää päästää menemään!”
”He kohta tappavat kaikki!” Adamus sihisi vihan roihutessa hänen silmissään. ”En halua pentujeni kuolevan sairauteen! Enkä, että kukaan muukaan! Ajattele nyt poikaasikin ja Angelia!”
”HYVÄ ON!” Aartje mylväisi. ”VIEKÄÄ HEIDÄT POIS!”
”Minä vien!” Nova sihisi. ”Minä olen immuuni!”
”Olet loukkaantunut!” Aartje protestoi.
”Ja he sairaita!” Nova murisi ja Aartje perääntyi. ”Minä vien heidät!”
”Selvä”, Aartje sanoi ja perääntyi. ”Poistukaa.”
Sen enempää sanomatta Adamus ja Nova poistuivat pesästä. Nova asteli niin nopeasti kuin kykeni klaanikissojen pesälle.
”Tulkaa”, Nova sanoi hiljaa pesän suulta. ”Vien teidät kotiin. Teidän silmänne täytyy peittää.”
”Miksi ihmeessä?” Tyrskytassu kysyi ja luimisti korviaan.
”Jotta ette näe, missä leirimme on”, Nova vastasi. ”Tulkaa ulos.”
”Selvä”, Supitassu sanoi hiljaa ja steli edes katsomatta Novaa kohti ulos kivipesästä. ”Laittakaa nämä lehdet silmillenne ja pysykää kyljissäni kiinni.”
Tyrskytassu nyökkäsi ja asetti lehdet silmilleen ja Supitassu teki samoin, kaikessa tuskallisessa hiljaisuudessa. Nova huokaisi hiljaa ja kosketti hännällään molempien kylkiä.
”Painautukaa minuun kiinni, jotta ette kaadu”, Nova sanoi hiljaa ja klaanikissat tekivät kuten nOva oli sanonut.

Nova johdatti kaksi kissaa nummen ylitse ja pysähtyi sitten. ”Ottakaa ne pois silmiltänne.”
Tyrskytassu tempaisi lehdet pois silmiltään ja hymyili leveästi: ”Viimeinkin!”
Supitassu kulki hiljaa Novan ohitse, eikä edes katsonut laumakissaa kohti.
”Tulkaa”, Nova sanoi huokaisten. ”Vielä on vähän matkaa järvelle. Saavumme Tuuliklaanin reviirille, joten varokaa askeleitanne.”
”Selvä”, Tyrkystassu nyökkäsi ja he jatkoivat ripein askelin matkaa. Yllättävän nopeasti voimakas haju pisti kolmikon nenään.
”Tuuliklaani”, Supitassu maukaisi.
”Ja koti on tuolla! Näen jo rajan!” Tyrskytassu sanoi intoa puhkuen.
”Voit mennä kotiisi”, Nova sanoi hymyillen. ”Anteeksi kaikesta.”
”Olet hyvä tyyppi, Nova”, Tyrskytassu sanoi ja kosketti nenällään Novan kylkeä. ”Toivon kaikkea hyvää sinulle.”
Kermanvalkea, mustaraidallinen kolli loikki puiden lomassa kohti omaa kotiaan, Myrskyklaania. Hän jätti Supitassun ja Novan kahdestaan ja siitä seurasi vain kiusallinen hiljaisuus. Molemmat katselivat vain omia tassujaan, etsien sanoja.
”Tule”, Nova sanoi silmänsä sulkien. ”Vien sinut Jokiklaanin rajalle.”
Matka kului syvässä hiljaisuudessa. He kulkivat Tuuliklaanin rajaa myöten ja saapuivat pian Taivasklaanin reviirin kohdalle.
”Tiedätkös”, Nova sanoi kuiskaten. ”Vaikka rajat ja eri elämäntapamme meidät erottaakin, tiedän, että näemme vielä.”
”Niinkö?” Supitassu kysyi, hieman epäilevästi. ”Entä Angel ja-”
”Angel ei minua estä, Supitassu”, Nova pysähtyi ja katsoi Supitassua suoraan silmiin. ”Minun sydämeni ei kuulu hänelle. Se kuuluu sinulle.”
Supitassun ilme muuttui syväksi hämmennykseksi ja hänen vihreät silmänsä tuikkivat kuin taivaan tähdet. Nova astui lähemmäs Supitassua ja kosketti Supitassun nenää omallaan. Hän nuolaisi naaraan poskea ja sen enempää sanomatta jätti Supitassun Jokiklaanin rajalle ja juoksi itse kohti laumansa leiriä. Hän tunsi vatsassaan myllertävän tuhansia perhosia ja sydämensä takovan kuin kolibrin siipien. Hänen mielessään pyöri niin paljon sekavia tunteita, joista päällimmäisenä oli ilo ja rakkaus.