Vuonna 2012 perustettu soturikissat tarinaroolipeli
 
PääsivuPääsivu  KalenteriKalenteri  FAQFAQ  HakuHaku  KäyttäjälistaKäyttäjälista  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  
Paikalla olevat käyttäjät
Yhteensä 1 käyttäjä paikalla :: 0 Rekisteröitynyttä, 0 Piilotettua ja 1 Vierailija

Ei

Eniten samanaikaisesti paikalla on ollut 12 käyttäjää, tämä oli Ke Toukokuu 09, 2018 2:04 pm
Kesäkuu 2018
MaTiKeToPeLaSu
    123
45678910
11121314151617
18192021222324
252627282930 
KalenteriKalenteri
Ylläpitäjät

Avatar
Kuu
Avatar
Valveuni
Avatar
Kanerva
Avatar
Levi

Jaa | 
 

 Leijonapentu Jokiklaani

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Kuu
Admin
avatar

Viestien lukumäärä : 30
Join date : 25.02.2018
Huumori : I see your soul

ViestiAihe: Leijonapentu Jokiklaani   Ma Toukokuu 21, 2018 2:08 pm

Ensimmäinen luku - Heikko puoliverinen


Oranssivalkoinen kolli valmistautui elämänsä saaliin nappaamiseen, käärmeen, ja vieläpä myrkyllisimmän ja vaarallisimman sellaisen. Käärme liikkui varoittavan terävästi, joten nyt hänen pitäisi olla varovainen tai pian metsän paras saalistaja olisi mennyttä kissaa. Käärme pysähtyi hetkeksi ja silloin kissa hyökkäsi. Kuului kivulias parahdus.
”Leijonapentu!” Routahäntä, valkea kuningatar sähähti. ”Kynnet ja hampaat irti hännästäni kuin olisi jo!”
Leijonapentu, oranssivalkoinen kolli irrotti otteensa ja mulkaisi kihisevän naaraan häntää. *Kyllä minä vielä käärmeen nappaan! *
”Tuo sinun poikasi on aivan mahdoton! Käskisit häntä lopettamaan typerät leikkinsä ja jättämään häntäni rauhaan, Aamulaulu!” Routahäntä ärähti ja katseli harmaata naarasta silmät kipinöiden ärtymyksestä. Leijonapentu pyöräytti silmiään. Routahäntä ylireagoi aina, kun toiset pennut tulivat hänen lähelleen. Muutama auringonkierto sitten Leijonapennun sisar, Kyyhkypentu, oli kaatunut kuningattaren eteen ja siitä vasta mellakka syntyikin. Routahäntä oli haukkunut nuoren pennun aivan lyttyyn ja syytti häntä murhayrityksestä, sillä hän oli melkein kaatuut hänen nukkuvien pentujensa päälle, vaikka Kyyhkypentu oli ollut lähes kahden ketunmitan päässä koko kapisesta naaraasta. Ja sitä paitsi, ei hänen pennuistaan tulisi sotureita, jos he kuolisivat siitä, kun heitä hieman nuorempi ja pienempi pentu kaatuisi heidän päälleen. Ja eihän Leijonapentu ollut edes upottanut kynsiään kovinkaan syvälle.
”Hei, Leijonapentu!” Huurrepentu hihkaisi ja Leijonapentu kääntyi katsomaan vaaleanharmaata siskoaan. ”Tule leikkimään kanssamme sammalpallolla!”
Laventelipentu piteli käpäliensä suojassa sammalpalloa ja Leijonanpennun vaistot saivat hänen sydämensä hakkaamaan nopeasti ja adrenaliini sai hänen tassunsa kipristelemään. Hän virnisti ja ryntäsi Laventelipennun päälle ulvahtaen.
”Päästä tuo pieni viaton pentu, sinä Taivasklaanin julma soturi!” Leijonapentu kajautti ja katsoi silmät innosta palaen täplikästä sisartaan. Laventelipennun silmissä välähti, hän oli selvästi ymmärtänyt mitä nyt leikittäisiin.
”En ikinä!” hän huusi ja rimpuili veljensä otteesta. Leijonapentu murahti harmissaan, kun hänen sisarensa pääsi hänen käpälistään.
”Älä yritä paeta!” Huurrepentu sihahti ja juoksi Laventelipennun perään. Leijonapentu nappasi sammalpallon leukojensa väliin Laventelipennulta ja lähti juoksemaan karkuun. Kyyhkypentu ilmetyi kuitenki hänen tielleen ja naaraan silmät välähtivät varoittavasti. Leijonapentu ärähti, mutta piti sammalpallon itsellään. Kukaan ei voisi voittaa häntä, ei kukaan!
”Leijonapentu, apua!” Kultapennun, pentueen pienikokoisin pentu hento huuto kantautui Leijonapennun korviin pesän pimeimmästä kolkasta. Leijonapentu luimisti korviaan ja hetken epäröityään hän pudotti sammalpallon. Hän ei ollut varma, yrittikö Kultapentu huijata häntä luovuttamaan sammalpallon, mutta nyt olisi parasta varmistaa asia.
Pimein paikka koko pentutarhassa ei ollut tyhjä. Kultapentu sekä kaksi häntä muutaman kuun vanhempaa kollia olivat hänen seurassaan. Leijonapennun silmät puristuivat viiruksi. Kultapentu oli toisen, mustavalkoisen, kollin käpälien alla ja toinen kolli, valkojuovainen löi kynnettömillä käpälillään Kultapentu. Leijonapentu sähähti ja kaksikko kääntyi katsomaan oranssivalkoista kollia.
”Päästäkää sisareni!” Leijonapentu murisi ja niskakarvat pörhistyen.
”Miksi? Hän on heikko, kuten vanhempansa,” mustavalkoinen kolli, Varjopentu naukaisi. Hänen veljensä Tammipentu virnisti ja asteli pois Kultapennun luota Leijonapennun luokse.
”Sinäkin olet heikko, Leijonapentu,” Tammipentu kuiskasi.
”Päästäkää sisareni nyt tai en vastaa seurauksista!” Leijonapentu ärähti ja kaatoi Tammipennun maahan. Ei hän ollut heikko, eikä kukaan hänen perheestään. Hänen perheensä oli vahva ja hyväsydäminen ja sydän tekee soturin! Tammipentu vingahti, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli iskenyt hampaansa Leijonapennun käpälään. Leijonapentu pidätte huutoaan, mutta siitä huolimatta kaatui itse maahan kivusta. Varjopentu irrotti otteensa Kultapennusta ja asteli rimpuilevan Leijonapenun luokse.
”Taidat olla tyhmin pentu koko pentueestasi, joten pitäisi nimesi vaihtaa Typeräpennuksi?” Varjopentu nauroi ja nosti käpälänsä ilmaan. ”Kumman puolen naamastasi haluat olevan punainen verestä, oikean vai vasemman?”
Leijonapentu luimisti korviaan. Hän ei kuitenkaan antanut paniikin vallata mieltään vaan veltostui. Tammipentu hellitti otettaan hieman hämmenyksestään ja silloin Leijonapentu riuhtaisi itsensä irti. Hän loikkasi Varjopennun kimppuun ja painoi hänet maata vasten. Tammipentu syöksyi apuun, mutta Leijonapentu oli ovelampi.
”Jos haluat veljesi olevan ilman haavoja, pysy kauempana!” Leijonapentu murahti ja Tammipentu jähmettyi. Varjopentu oli yllättävän voimakas -eikä se nyt ole ihmekään, olihan hän jo kolme kuuta vanha. Leijonapentu oli taas maata vasten, mutta nyt hän ei pääsisi irti, sillä kaksi häntä voimakkaampaa kissaa piti häntä käpäliensä painon alla.
”Tämän saat siitä kun et osaa kunnioittaa itseäsi parempia, puoliverinen!” Varjopennun äänestä kuuli selvästi, kuinka vihainen hän olikaan ja kuinka hän halveksi Leijonapentua. Aamulaulun huhuilu sai toivon syttymään Leijonapennun rinnassa ja hän oli juuri huutamassa, kun tunsi kynnet silmänsä alapuolella. Hän rääkäisi ja rimpuili irti. Kaksi veljestä virnistelivät ja katosivat varjoihin Aamulaulun ilmestyessä poikansa luokse.
”Leijonapentu!” kuningatar henkäisi ja nosti pentunsa leukojensa väliin. Leijonapentu hapuili käpälillään maata, mutta turhaan. Aamulaulu ryntäsi ulos pentutarhasta kirkkaaseen valoon. Leijonapentu sulki silmänsä valon satuttaessa hänne silmiään. Hän tunsi laskeutuvansa maahan ja hoipersi hetken kirkkaan valon sokaisemana.
”Leijonapentu, katso tännepäin,” Aamulaulu kehotti kireästi. Leijonapentu kääntyi emonsa ääneen suuntaan ja pian erottikin naaraan kasvot. Taivas oli sininen ja se näytti upeammalta kuin Leijonapentu oli osannut kuvitellakaan. Valkeat pilvet loivat upeita kuvioita taivasta vasten javiileä tuuli ulvoi hiljaista lauluaan.
”Mistä moinen hoppu, Aamulaulu?” Täplätuikkeen ääni herätti Leijonapennun ajatuksistaan.
”Isä! Isä! Täällä on upeaa!” Leijonapentu kiljahti ja loikki isänsä ympärillä.
”Hän sai näemmä muutaman pintanaarmun poskeensa,” Aamulaulu huokaisi, hieman huojentuneena. ”Luulin jo, että hänelle oli käynyt pahemmin.”
”Mitä tapahtui?” Täplätuike kysyi. Leijonapentu vain katseli haltioissaan lumista leiriä oranssit silmät tuikkien.
”No hei vain, pikkuinen,” pisteliäs, mutta silti lempeä ääni sai Leijonapennun niskakarvat pystyyn. Hän kääntyi salamannopeasti ympäri ja näki vaaleanharmaan naaraan, jonka vihreät silmät olivat upeimmat kaikista. Hän olisi voinut katsoa noita silmiä vaikka ikuisesti.
”Olet näköjään ensimmäistä kertaa ulkona,” naaras naurahti ja istui pennun viereen. ”Muistan niin elävästi sen päivän, kun pääsin ensimmäistä kertaa ulos pesästä. Se oli upeaa.”
”En koskaan ajatellut, että taivas olisi noin sininen tai että lumi olisi noin kaunista!” Leijonapentu hihkaisi.
”Odotapa vain, kun näet tähtitaivaan!” harmaa naaras virnisti.
”Tähdet?” Leijonapentu toisti ja kääntyi katsomaan vieressään istuvaa naarasta.
”Tähdet ovat taivaalla tukkivia esi-isiämme,” naaras kertoi.
”Miksi en näe niitä nyt? Missä tähdet ovat?!” Leijonapentu katseli harmistuneena taivaalle. ”Näkevätkö vain soturit tähdet?”
”Eivät tietenkään!” naaras naurahti. ”Tähdet näkyvät vasta, kun tuo keltainen, lämmittävä aurinko on laskenut ja yön valtias kuu saa yöllisen taivaan. Aurinko ohjaa päivää, kuu yötä ja yhdessä ne luovat täydellisen kierron elämälle. Ilman toista ei olisi mitään.”
Vanhemman naaraan sanat kuulostivat niin viisailta ja kauniilta. Leijonapentu halusi olla yhtä viisas kuin tuo naaras, joka hänelle puhui kirkkaalla äänellään.
”Kirkaskuu,” musta, huonoryhtinen kolli naukaisi, kun saapui kaksikon luokse.
”Yötähti,” harmaa naaras hymyili ja nousi seisomaan. Hän asteli päällikköä vastaan ja he koskettivat neniään silmät palaen toistensa läheisyydestä. Jokin muljahti Leijonapennun sydämessä.
”Leijonapentu, siinähän sinä,” Aamulaulu naukaisi ja veti hännällään pentunsa viereensä. ”Sattuuko poskeesi? Huimaako?”
”Ei,” Leijonapentu naukaisi pitäen katseensa mustassa ja harmaassa kissassa yössä ja kuussa. Ilman toista, ei toinen olisi mitään. ”Kaikki on hyvin.”

”Hahahahha!” Varjopentu nauroi, samoin Tammipentu sekä Routahännän kolme pentua. He kaikki olivat menneet ulos leikkimään, mutta Leijonapentu katui sitä päätöstä heti. Hän oli joutunut viiden kissan naurun ja ilkeiden sanojen kohteeksi. Näin oli jatkunut jo useita auringonkiertoja ja kukaan ei ikinä uskonut, että nuo pienet kultaiset pennut voisivat tehdä jotakin niin kamalaa kuin satuttaa. Tietysti Leijonapennun siskot uskoivat häntä, mutta kukaan ei koskaan nähnyt ja se tarkoitti, että kukaan ei koskaan uskonut. Kaikki kulki samalla tavalla jokainen päivä, Leijonapentu ei saanut koskaan rauhaa ja yhtenä päivänä, hän jäi sisälle pentutarhaan, aivan yksin. Hän päätti, ettei astuisi ulos enää. Hän riiputti päätään ja katseli valkeita tassujaan huokaisten surullisesti.
”Hei,” karhea ääni havahdutti Leijonapennun ajatuksistaan. ”Miksi olet täällä ihan yksin?”
”Mene pois. Haluan olla yksin,” Leijonapentu murahti ja kurtisti kulmiaan. Pentu kuitenkin istui hänen viereensä.
”Tämä on kyllä aika mielenkiintoista,” hän naukaisi. ”Sitä saa ajatukset selviksi ja voi keksiä jotakin uutta.”
”Eikö se ole muka huvittavaa?” Leijonapentu tiuskaisi ja kääntyi katsomaan pentua. Hän oli ruskeavalkoinen, hieman juovikas kolli. Hän katsoi minua hymyillen, keltaiset silmät sädehtien. Hänen turkkinsa näytti pentukarvamaiselta, mutta ei ollut sitä, se oli vain sen näköinen ja hieman takkuinen.
”Olen Tomupentu,” luultavasti Kaikusielun pentu sanoi. ”Ja sinä olet Leijonapentu, ei tarvitse esittäytyä.”
”Hei vain,” Leijonapentu mutisi ja pyöritteli pientä kiveä tassuissaan. Tomupentu vain katseli Leijonapentua ja se alkoi jo hieman ärsyttää nuorta oranssivalkoista kollia.
”Mitä sinä oikein siinä teet? Haluatko ärsyttää tahallasi?” hän kivahti ja katsoi tuimasti Tomupentua, joka naurahti.
”Mitä? En missään tapauksessa. Näytät vain niin yksinäiseltä,” Tomupentu naukaisi hiljaa. ”Tiedän kyllä, mitä Routahännän ja Suolaulun pennut tekevät, he vain pilailevat muiden kustannuksella. Sinä olit rohkea, kun puolustit siskoasi, ei kuka tahansa tekisi niin!”
Leijonapentu pysyi vaiti. Ei hän tuntenut itseään urheaksi.
”Sitä paitsi, Routahännän neljäs pentu on oikein mukava, toisin kuin kolme muuta sisarustaan,” Tomupentu totesi ja katsoi taakseen. ”Hän ei halua olla kuin veljensä ja siskonsa.”
Leijonapentu kääntyi katsomaan valkoista, ruskeatäplikästä kollia, jonka siniset silmät kirkastuivat Leijonapennun katsoessa häntä. Oranssivalkea kolli pyöräytti silmiään ja käänsi katseensa takaisin tassuihinsa.
”Jos kiinnostaa saada oikeita ystäviä, olet aina tervetullut meidän seuraamme,” Tomupentu naukaisi lapojaan kohauttaen ja silmänräpäyksessä hän oli jo poissa.

Leijonapentu katseli sisariensa juoksennellessa ulkona pentutarhan sisällä leikkiviä pentuja. Tomupentu ja hänen ystävänsä, Routahännän neljäs pentu Ruostepentu leikkivät. Leijonapentu katseli haikeasti muutaman silmänräpäyksen ajan ja antoi lopulta periksi. Hän asteli kahden kollipennun luokse.
”H-hei,” Hän naukaisi korvat luimussa.
”Hei, Leijonapentu!” Ruostepentu naukaisi kirkaalla äänellä. ”Haluatko auttaa minua, Tomupentu on liian hyvä Varjoklaanin soturi!”
”Totta kai!” Leijonapentu virnisti ja loikkasi Tomupennun kimppuun nauraen. Hän kääntyi katsomaan emoaan, joka oli juuri tullut katsomaan yksinäistä poikaansa. Hänen eriväriset silmänsä tuikkivat riemusta nähdessään poikansa leikkivän uusien ystäviensä kanssa. Leijonapentu ärähti, kun tunsi painon päällään. Tomupentu oli käyttänyt Leijonapennun keskittymisen herpaantumista hyväkseen. Tomupentu kuitenkin loikkasi hänen päältään ja jäi katselemaan erästä pentua.
”Hän näyttää kovin kyllästyneeltä,” Tomupentu naukaisi ja kääntyi katsomaan Leijonapentua. ”Mitäpä jos sinä menisit pyytämään hänet mukaan. Hän katselee leikkiämme kovin haikeasti, mutta ei taida uskaltaa tulla mukaan.”
”M-minä...” Leijonapentu aloitti, mutta ei antanut epävarmuuden ottaa valtaa. Hän veti syvään henkeä ja asteli kohti Hallakajoa ja tämän pentuja.
”Hei,” Leijonapentu hymyili ja katseli harmaavalkoista kollia.
”Hei,” pentu sanoi hiljaa. Harmaavalkoisen pennun siniset silmät eivät kuitenkaan olleet pelokkaat, vaan täynnä urheutta. Ei, ei sittenkään. Ne olivat täynnä uskollisuutta. Ei, ei vaan iloa.
”Näytät hämmentyneeltä,” harmaa pentu naurahti hymyillen hampaat välähtäen.
”Ai,” Leijonapentu älähti. ”Minä vain… en tiedä miksi, mutta sinun silmistäsi on vaikea päätellä tunnetilaasi.”
”Pentujen on vaikea arvioida toisten silmistä mitään,” sinisilmäinen pentu totesi, vähän liiankin tyynesti. Pentu tiesi, että hänen silmänsä harhauttivat muita.
”Olen Harhapentu,” harmaavalkea pentu esittäytyi ja nousi seisomaan. Oliko Harhapentu odottanut, että hänet tultaisiin hakemaan leikkimään? Siltä se nimittäin vaikutti. Harhapentu oli kaikkea muuta kuin ujo.
”Olen Leijonapentu,” Leijonapentu naukaisi ja kääntyi katsomaan Tomupentu ja Ruostepentua. ”Ja he ovat Tomupentu ja Ruostepentu. Ajattelimme, jos haluaisit tulla...”
”...kanssanne leikkimään taistelua? Tulen mielelläni,” Harhapentu hymyili. Pennulla oli todella pitkät kulmahampaat ja ne näkyivät vaikka hänen suunsa olikin kiinni.
”Mistä tiesit?” Leijonapentu hämmentyi korviaan luimistaen.
”Mitä muutakaan sinä kysyisit? Katselitte minua hetken ja lopulta tulit luokseni,” Harhapentu naukaisi ja asteli Leijonapennun ohitse nauraen oranssin pennun ilmeelle. ”Tiedän, että olen hieman outo, mutta en minä nyt sentään pelottava ole.”
Leijonapentu kurtisti kulmiaan. Tuossa kollissa oli jotakin outoa ja Leijonapentu päätti ottaa selvää, mistä hänen epäileväinen tunteensa johtui.
”Ala tulla, Leijonapentu!” Harhapentu huusi kauempaa ja Leijonapentu ravisti ajatukset mielestään. *Ehdin ajatella tätä asiaa myöhemminkin, sillä nyt Varjoklaanin kissat hoidettavana! *

”Pyydän armoa, Leijonatähti! Jokiklaani on järven paras klaani, pyydänkin, että säästät nahkamme!” Tomupentu aneli Harhapennun kanssa.
”Te julmat Varjoklaanin soturit olette aiheuttaneet niin paljon sotkua koko järvelle, että olisi oikein rangaista teitä!” Leijonapentu naukui matalalla äänellä. Ruostepentu ärähti kannustavasti.
”Pyydän! Varjoklaani tekee mitä tahansa!” Tomupentu ulisi, mutta leikkisä pilke hänen keltaisissa silmissään ei vakuutaisi hiirenaivoisintakaan kissaa.
”Pyh!” Routahäntä tuhahti. ”Varjoklaani ei koskaan luovuttaisi ja käyttäyisi noin, ei kukaan klaani tekisi noin.”
”Älkää välittäkö hänestä,” Leijonapentu pyöräytti silmiään.
”No niin,” Leijonapentu selvitti kurkkunsa ennen kuin jatkoi. ”Jos jollakulla muulla petturilla on sanansa sanottavansa, sanokoot sen nyt!”
”Jokiklaani ei voisi koskaan olla ylpeä tai mahtava, jos sinä olisit sen päällikkö!” Leijonapennun niskakarvat nousivat pystyyn, kun hän kuuli Varjopennun äänen. Oranssivalkoinen kolli kääntyi katsomaan viittä pentua, jotka katselivat halveksuen neljän pennun leikkiä.
”En ymmärrä, miten voit leikkiä heidän kanssaan, Ruostepentu!” Ruostepennun toinen siskoista, mustavalkoinen naaras sylkäisi. Hänen siniset silmänsä olivat viiruilla, aivan kuten neljän muunkin kissan.
”Samat sanat,” Ruostepentu murahti. Varjopentu, Tammipentu, Hopeapentu, Taivaspentu ja Raitapentu vilkaisivat toisiaan.
”Hiirenaivoko olet, Ruostepentu? Hän ei ole kunnollinen kissa,” toinen Ruostepennun siskoista sanoi ja katsoi Leijonapentua.
Tomupentu astui eteenpäin ja katsoi keho ryhdikkäänä viisikkoa. Monen silmänräpäyksen ajan oli kuoleman hiljaista, jos kuningattarien puheen sorinaa ja kahden kissajoukon välillä rätisevää ärtymystä ei laskettu.
”Hän ei ole aina täällä suojelemassa sinua, Leijonapentu,” Tammipentu murahti ja mulkaisi Tomupentua ennen kuin kaikki viisi kääntyivät ja menivät pesän toiseen nurkkaan. Leijonapentu huokaisi ja hengitti muutaman kerran syvään rauhoittaaksen nopeasti lyövän sydämensä.
”Mitä juuri tapahtui?” Ruostepentu rikkoi hiljaisuuden. ”Miksi he lähtivät? Mi...”
”Se ei ole nyt tärkeintä vaan se, että vältimme pahan välikohtauksen,” Tomupentu mutisi ja nuolaisi sekaista turkkiaan.
”Ei,” Leijonapentu maukaisi. ”He pelkäävät sinua ja me haluamme tietää miksi.”
”Eivätpäs,” Tomupentu protestoi.
”No miksi he sitten luovuttivat!?” Ruostepentu murahti ja iski toisen etukäpälistään maahan.
”Tomupentu!” Tomupennun emon kutsu pelasti Tomupennun.
”Lupaan kertoa teille, mutta en vielä. Nyt ei ole aikaa siihen eikä varsinkaan oikea aika,” Tomupentu mutisi ja lähti muuta sanomatta. Ruostepentu lähti pian hänen jälkeensä ja Leijonapentu jäi kahden Harhapennun kanssa.
”Minus…” Leijonapentu ehti aloittaa, mutta Harhapentu alkoi puhua samaan aikaan ja oli selvästi päättänyt puhua asiansa loppuun asti ilman keskeytyksiä.
”Täytyy kyllä sanoa, että Tammipentu on oikeassa siitä, että Tomupentu ei ole aina suojelemassa sinua,” Harhapentu nuolaisi käpäläänsä.
”Anteeksi?” Leijonapentu älähti ja katsoi epäuskoisena Harhapentua. ”Oletko sinä heidän puolellaan?!”
”En,” Harhapentu katsoi vakavana Leijonapentua. ”Olen vain samaa mieltä Tammipennun kanssa yhdessä asiassa, joten se ei tee minusta samanlaista idioottia kuin heistä, eihän? Silloin sinäkin olisit samanlainen, koska hyökkäsit heidän kimppuunsa.”
”Minä puolustin siskoani!” Leijonapentu ärähti ja luimisti korviaan.
”Ja minä yritän pelastaa sinut nyt,” Harhapentu naukaisi nousten seisomaan. ”Sinun täytyy oppia pistämään vastaan, etsiä heidän heikkouksiaan niin kuin he ovat tehneet sinun kanssasi. Sinun täytyy myös selvittää, miksi he tekevät näin!”
Leijonapentu vain katsoi Harhapentua, hännänpää nykien. Hän upotti kyntensä maahan.
”En halua olla ilkeä kissa, koska minä en ole sellainen. Minä vain haluan, että et ole yksin etkä joutuisi kärsimään noiden kalanaivojen takia,” Harhapentu huokaisi ja kosketti hännänpäällään Leijonapentua. Oranssivalkoinen pentu kuitenkin värähti kauemmas.
”Turha vihoitella kissalle, joka tahtoo vain parasta sinulle. Ymmärrän tietysti, että sinuun sattuu, mutta minä en tarkoita mitään pahaa,” Harhapentu sanoi ja asteli oman perheensä luokse. Leijonapentu kääntyi katsomaan Harhatassua, mutta kolli oli käpertynyt jo emonsa vatsaa vasten. Leijonapentu haukotteli ja häntä maata vasten laahaten hän meni emonsa luokse. Kyyhkypentu ja Huurrepentu läpsivät hellästi toisiaan ja Kultapentu leikki omalla hännällään. Laventelipentu oli emonsa pesevän kielen vankina, mutta Leijonapennun oli pakko myöntää, että hän nautti siitä, kun hänne emonsa pesi hänen turkkiaan. Kyyhkypennun ja Huurrepennun leikki muuttui hitaaksi ja haukotusten täyttämäksi ja pian kaksikko jo nukkuikin. Kultapentu veti Leijonapennun viereensä lämmittämään häntä. Leijonapentu kietoutui suojelevasti sisarensa ympärille. Kyyhkypentu ja Huurrepentu kompuroivat puoliunessa heidän luokseen ja pian Laventelipentukin tuli mukaan heidän lämpimään yökasaan. He nukkuivat aina näin, turvallisessa ja lämpimässä kasassa. Aamulaulu asettui lähemmäs pentujaan ja pian kuusi kissaa tuhisivat unien mailla kylki kylkeä vasten.

_________________
I see your soul
Takaisin alkuun Siirry alas
Näytä käyttäjän tiedot
 
Leijonapentu Jokiklaani
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
The Rise of Warriors :: Tarinat :: Tarinakirja-
Siirry: