Pilvitassu Tuuliklaani

Pilvitassu oli saanut mestariltaan Kastanjaturkilta luvan lähteä yksinään saalistamaan. Hän oli alunperin halunnut metsästyspartioon, mutta ei ollut mahtunut mukaan. Kastanjaturkki oli aluksi yrittänyt saada Pilvitassun ottamaan mukaansa jonkun toisen oppilaan, sillä hänellä itsellään oli muuta tekemistä, eikä hän päässyt katsomaan oppilaansa perään. Pilvitassu olisi halunnut Vuokkotassun mukaan, mutta tämä oli rajapartiossa, joten hän oli sanonut pärjäävänsä hyvin yksinään – ja lisäksi hän saisi hyvää harjoitusta sillä tavoin. Kastanjaturkki oli lopulta myöntynyt, olisihan Pilvitassu pian soturi itsekin.
Pilvitassu oli aluksi ajatellut suunnistavansa kohti Jokiklaanin rajaa, mutta muutti mieltään. Hän tiesi Taivasklaanin majailevan nykyään hevospaikan alueella, eikä hän juurikaan huvittanut tavata kyseisen klaanin jäseniä. Rajat saattoivat olla vielä hieman epäselviä, eikä hän halunnut tappelua uuden rajanaapuriklaanin kanssa. Oli parempi suunnata kohti Myrskyklaania.
Viherlehden ansiosta ilma oli lämmintä lähes pilvettömän taivaan ansiosta. Ilman viileää, kevyttä tuulta, joka pyyhki niityllä kasvavia heinäkasveja, olisi ollut lähes tukahduttavan kuuma. Pilvitassu tunsi turkkinsa mustien kohtien lämmenneen enemmän kuin valkoisten ja sillä hetkellä hän toivoi, että heidän reviirillään kasvaisi puita, joiden alta hakea varjoa. Puita ei kuitenkaan ollut, eikä liioin varjojakaan.
Pilvitassu oli matkannut jo pitkälle näkemättä yhtäkään jänistä tai muuta mahdollista saalista. Ilmeisesti oli liian lämmintä jopa niille. Jokunen lintu oli toki lentänyt matalalla, mutta kolli tiesi, ettei millään saisi niitä kiinni maasta, joten ei edes yrittänyt. Miksi tuhlata voimiaan turhan yrittämiseen? Hän piti kaikki aistinsa mahdollisimman tarkkoina: korvat heilahtelivat pienistäkin äänistä, nenänpää liikahteli hajuja etsien ja silmät koettivat katsoa jokaiseen suuntaan yhtä aikaa.  
Ja lopulta, ollessaan melko lähellä Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin reviirejä erottavaa rajaa, hän haistoi jäniksen. Mustavalkoinen kolli jähmettyi, kyyristyi hieman matalammaksi ja katseli ympärilleen koettaen pysyä mahdollisimman hiljaisena. Pian hän näki jäniksen korvien heilahtavan pienen matkan päässä. Se ei ollut tarpeeksi lähellä, jotta Pilvitassu voisi suorana loikata sen kimppuun, vaan hänen oli päästävä lähemmäs. Se tarkoitti kahta mahdollista tapahtumaa: joko jänis ei näkisi eikä kuulisi häntä ja hän saisi sen helposti kiinni tai jänis huomaisi hänet ja lähtisi juoksuun. Pilvitassu piti jälkimmäistä todennäköisenä, joten lähtiessään hiipimään jänistä kohti, hän oli valmistautunut juoksuun. Tuuliklaanilaisena hänellä oli mahdollisuus saada jänis kiinni takaa-ajossakin.
Mutta juuri kun hän oli tarpeeksi lähellä loikatakseen jäniksen kimppuun, tuuli heitti Myrskyklaanin hajun hänen kasvoilleen ja hän kohotti äkisti päätään. Jänis säikähti äkillistä liikettä ja säntäsi pakoon niin nopeasti kuin tassuistaan pääsi. Pilvitassu oli vähällä lähteä jäniksen perään, hänellä saattoi silti olla mahdollisuus saada se kiinni, mutta Myrskyklaanin haju oli aivan liian lähellä ja sitä paitsi tuli hieman väärästä suunnasta – ei rajalta. Oli mahdollista, että se oli vain rajan lähellä olevan myrskyklaanilaisen haju, mutta Pilvitassu tunsi epäilyksen sisällään. Hänen oli pakko tutkia asiaa, se oli hänen velvollisuutensa ja jänis oli muutenkin jo liian kaukana, jotta hän saisi sitä enää helpolla kiinni. Oli tärkeämpää selvittää, oliko joku myrskyklaanilainen luvattomasti Tuuliklaanin rajalla.
Pilvitassu nousi kunnolla seisomaan ja lähti hölkkäämään kohti hajua. Hän piti askeleensa mahdollisimman vaimeina ja itsensä mahdollisimman piilossa, jotta myrskyklaanilainen ei aivan heti huomaisi häntä ja jos heitä olisi paljon, hän pääsisi hakemaan apua leiristä. Hajusta päätellen reviirillä oli kuitenkin vain yksi. Pilvitassu oli melko varma, että pystyisi hoitelemaan itse tuon yhden ilman apujoukkoja leiristä.
Myrskyklaanin haju muuttui voimakkaammaksi ja voimakkaammaksi, mutta Pilvitassu ei nähnyt ketään. Hän joutui pysähtymään, haisteli ilmaa uudelleen ja korjasi hieman suuntaansa. Oliko tuo myrskyklaanilainen mestaripiiloutuja? Pilvitassu rypisti otsaansa.
Vastaus oli ei. Pilvitassun tarvitsi kävellä vain muutaman ketunmitan verran eteenpäin, kunnes hän huomasi lumenvalkean naaraskissan, jonka turkkia hieman koristeli musta väri. Heti kun Pilvitassu näki hänet, hän ymmärsi naaraan olevan vasta pentu, ei mikään vastasyntynyt, mutta pentu kuitenkin. Koosta päätellen kohta kenties oppilas.
”Hei”, Pilvitassu naukaisi tervehdykseksi ja koetti kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä. Hän ei halunnut vaikuttaa uhkaavalta ja häätää myrskyklaanilaista pentua tiehensä. Hänen oli saatava tietää mitä pentu teki toisen klaanin reviirillä selkeästi ilman lupaa. Jos naaras olisi ollut oppilas, Pilvitassu olisi tehnyt itsestään uhkaavamman ja valmistautunut jopa tappeluun, mutta pennun kohdalla sellainen oli turhaa. Kaiken lisäksi soturilaissa selkeästi sanottiin, että vaarassa olevaa pentua ei saanut laiminlyödä.
”Ai, hei”, pentu naukaisi, eikä vaikuttanut pelokkaalta, vaikka hänen edessään seisoi häntä itseään paljon suurempi kolli. Pilvitassu näki silti tämän vihreistä, kieroon katsovista silmistä pennunomaista varautuneisuutta ja valppautta. ”Sinä et ole Myrskyklaanista.”
”Olen tuuliklaanilainen”, Pilvitassu totesi. ”Mitä sinä teet Tuuliklaanin reviirillä?”
Pentu räpäytti vihreitä silmiään. ”Minä taisin eksyä.”
”Eksyä? Etkö sinä muka haistanut reviirien rajaa?” Pilvitassu hämmästeli. Vaikka naaras oli pentu, olisi hänen silti pitänyt jollain tasolla huomata ja tiedostaa reviirin vaihtuminen.
”En tainnut”, pentu naukaisi ja painoi päätään alemmas. ”Olen pahoillani.”
”Minä autan sinut takaisin reviirillesi”, Pilvitassu sanoi ja heilautti häntäänsä. Hänen oli saatava pentu turvaan omalle reviirilleen. Saalistaa ehtisi myöhemminkin.
Mustavalkoinen oppilas lähti kävelemään kohti kahta reviiriä erottavaa rajaa ja varmisti, ettei kävellyt liian nopeasti. Hän koetti pitää pennun koko ajan näkökenttänsä sisäpuolella ja hidasti vauhtiaan, kun lumenvalkoinen naaras jäi jälkeen.
Hiljaisuutta kesti jonkin aikaa, mutta lopulta se katkesi.
”Olen Tarinapentu”, myrskyklaanilainen esitteli itsensä. ”Mikä sinun nimesi on?”
”Pilvitassu.”
Tarinapentu katsoi hetken tassuihinsa ja kohotti sitten katseensa takaisin Pilvitassuun. Kolli koetti kohdata naaraan katseen, mutta tämän kieroon katsovat silmät tekivät siitä vaikeaa. ”Luulin, että olet jo soturi.”
”En ihan vielä.” Pilvitassu loikkasi eteen tulleen kiven ylitse. Tarinapentu lähti kiertämään kiveä. ”Kohta kyllä.”
”Minusta pitäisi tulla pian oppilas”, Tarinapentu kertoi ja vaikutti tyytyväiseltä itseensä. Hänen häntänsä heilahti ja silmät säkenöivät.
Pilvitassu ymmärsi naarasta hyvin: hän muisti oman intonsa oppilasikänsä lähestyessä. Hän ei ollut malttaa odottaa ja oli ollut vaikeaa pysyä rauhallisena. Nyt kun hänen soturikänsä lähestyi hänen oli helpompaa olla rauhallinen, vaikka innostus saikin hänen turkkinsa kihelmöimään-
Raja tuli pian vastaan. Se oli joki, joka virtasi järveen. Nyt viherlehden aikaan se ei tulvinut, kuten hiirenkorvan aikaan, mutta virtaus oli silti selkeästi nähtävissä. Pilvitassu pysähtyi sen eteen haluttomana ylittää sen, eikä voinut olla hämmästelemättä, kuinka Tarinapentu oli voinut päästä sen ylitse.
”Miten pääsit joen ylitse?” Pilvitassu kysyi pennulta, joka oli istahtanut hänen vierelleen katselemaan jokea ja sen takana olevaa Myrskyklaanin metsää.
Tarinapentu nyökkäsi alavirtausta kohti. Siellä vesi vaikutti olevan matalampaa, mutta se mikä todella helpottaisi ylitystä, olivat astinkivet. ”Tulin tuolta.”
”Hyvä, ettet pudonnut jokeen”, Pilvitassu naukaisi ja lähti kävelemään astinkiviä kohti. Hän pysähtyi niiden eteen, ja kun Tarinapentu tuli hänen luokseen ja oli valmiina hyppäämään ensimmäiselle kivelle, Pilvitassu laittoi tassunsa naaraan eteen. ”En halua, että putoat. Anna minun kantaa sinut.”
Tarinapentu katsoi kollia vastahakoisena, mutta vilkaistuaan kovasti virtaavaa jokea, hän veti syvään henkeä ja nyökkäsi. Pilvitassu kumartui matalaksi niin, että Tarinapentu pystyi kiipeämään hänen selkäänsä. Kolli olisi voinut ottaa pentua myös niskavilloista kiinni ja kantaa niin, mutta hän epäili selässä kantamisen olevan helpompaa ja turvallisempaa – jos Tarinapentu vain piti kiinni.
”Pidä lujasti kiinni”, Pilvitassu sanoi ja irvisti, kun tunsi terävien kynsien painuvan hänen turkkiinsa ja ihoonsa kiinni. Tarinapentu osasi takertua.
Tuuliklaanilainen loikkasi ensimmäiselle astinkivelle, sitten toiselle. Hän joutui keräämään hieman tasapainoaan puolessavälissä matkaa, mutta onnistui lopulta loikkaamaan turvallisesti joen toiselle puolelle. Hän kumartui jälleen, ja Tarinapentu loikkasi alas hieman kömpelösti. Oli todellakin ollut ihme, että pentu oli onnistunut yksinään ylittämään joen turvallisesti.
”Osaatko tästä takaisin leiriin?” Pilvitassu kysyi. Hän ei oikein olisi halunnut mennä yhtään syvemmälle Myrskyklaanin reviirille: synkät puut, tuntemattomat hajut ja tieto siitä, että hän oli vihamielisellä alueella, eivät innostaneet häntä jatkamaan eteenpäin.
Mutta Tarinapennun antama vastaus viittasi siihen, että hänen oli kuin olikin mentävä syvemmälle.
”En oikein tiedä”, Tarinapentu naukaisi ja katseli ympärilleen. ”Hajut ovat tuttuja, ja maisemakin osittain. En tiedä löydänkö kuitenkaan leiriin asti.”
Pilvitassu peitti huokauksensa. Ja hänenkö sitten piti osata leiriin? Hän kuitenkin nieli vastahakoisuutensa. Hän ei voinut jättää pentua yksinään metsään, ei vaikka se olikin pennun oman klaanin reviiriä. ”En voi jättää sinua yksin, mutta en myöskään tiedä tietä leiriisi. On parasta vain lähteä kävelemään syvemmälle metsään ja seurata hajuja. Jossakin vaiheessa varmasti tapaamme jonkun myrskyklaanilaisen, joka ottaa sinut mukaasi.” Ja toivottavasti päästää minut turvallisesti omalle reviirilleni, Pilvitassu ajatteli.
”Hyvä on”, Tarinapentu naukaisi ja hymyili katsoessaan kollia. ”On mukavaa olla vaihteeksi jonkun seurassa.”
Pilvitassu heilautti häntäänsä vastaukseksi ja lähti kävelemään syvemmälle reviirille. Hän antoi Tarinapennun kulkea edellään, jotta hänet nähtäisiin selkeästi, eikä Pilvitassun kimppuun hyökättäisi niin helposti. Tarinapentu asteli tarmokkaana ja uteliaana eteenpäin, ja huomaamattaan Pilvitassu alkoi pohtia miksi naaras oli lähtenyt niin kauas leiristä.
”Tarinapentu”, Pilvitassu aloitti, kun ei enää voinut pidätellä uteliaisuuttaan, ”miksi lähdit leiristä niin kauas?”
Tarinapentu ei vilkaissut taakseen vastatessaan, joten Pilvitassu ei nähnyt tämän ilmettä. Hän ei voinut kuin arvata. ”Jouduin pois leiristä, koska muut kiusasivat minua.”
”Kiusasivat? Miksi ihmeessä?”
Tarinapentu kohautti lapojaan, eikä Pilvitassu ollut varma tiesikö naaras syyn vai ei. ”Sitä tapahtuu.” Naaraan äänessä oli ärtymystä ja harmia.
Pilvitassu tunsi jopa raivonsekaista inhoa kiusaajia kohtaan ja sääli Tarinapentua. Selvästikään naaras ei tykännyt siitä, että häntä kiusattiin, ja Pilvitassu saattoi jopa nähdä naaraan lihasten jännittyneen.
Pilvitassu oli itsekin joutunut kestämää kiusaamista: hänen omat siskonsa olivat pienestä pitäen kiusanneet häntä, erityisesti pilkkaamalla ja toisinaan käyttämällä pientä väkivaltaa. Pilvitassu oli ymmärtänyt sen olevan kiusaamista vasta sitten, kun Vuokkotassu oli kertonut hänelle. Jos kolli jotakin inhosi, se oli kiusaaminen.
”Hei, odota”, Pilvitassu naukaisi ja pysähtyi. Tarinapentu vilkaisi taakseen, pysähtyi itsekin huomattuaan kollin pysähtyneen ja kääntyi. Hänen katseessaan oli apeutta, jota niissä aiemmin ei ollut ollut, ja Pilvitassu katui hieman, että oli kysellyt leiristä ja kiusaamisesta.
”Mitä nyt? Olemmeko menossa väärään suuntaan?”
”Sitä en tiedä”, Pilvitassu sanoi. ”Minä vain… haluan vain sinun tietävän, että kiusaaminen ei ole oikein. Olen myös joutunut jonkin verran kärsimään siitä, en paljoa, mutta joutunut kuitenkin, ja tiedän, ettei se ei ole mukavaa. Sinussa ei ole mitään vikaa. Kiusaajillasi ei ole mitään syytä kiusata sinua.”
”He kiusaavat silti”, Tarinapentu mumisi ja väisti Pilvitassun katsetta. ”Olen erilainen. Tiedät sen.”
”Se ei tarkoita, että olisit viallinen tai että muilla olisi lupa kiusata. He tekevät todella väärin kiusatessaan sinua.”
”Niin”, Tarinapentu naukaisi ja kohotti taas katseensa Pilvitassuun. ”En häpeä itseäni.”
”Hyvä, sinulla ei edes ole mitään syytä tuntea häpeää”, Pilvitassu sanoi ja todella tarkoitti sanojaan.
Hetkellinen hiljaisuus laskeutui kahden kissan välille, kunnes Tarinapentu alkoi puhumaan.
”Miksi sinua on kiusattu? Et näytä erilaiselta”, hän kysyi varovaisesti.
Pilvitassu vastasi heti. ”Koska en naura.”
Hämmennys oli valtasi Tarinapennun, mutta se ei ollut pilkallista tai ivaavaa. Se oli vain puhdasta hämmästyneisyyttä. ”Miksi et?”
”Ehkä en vain osaa”, Pilvitassu sanoi. Hän ei ollut koskaan nauranut, eikä hänen ollut koskaan tehnyt mieli, joten hän ei kokenut, että häneltä puuttuisi jotakin. ”En ole katkera siitä ja tiedän, ettei se tee minusta yhtään huonompaa tai viallisempaa kissaa. Kuten jo sanoin, kiusaajat tekevät väärin kiusatessaan - emme me muut. Joten jatka ylpeästi eteenpäin kiusaamisesta huolimatta.”
”Minä yritän.”
Pilvitassu ei ehtinyt sanoa enää mitään, sillä pian hän kuuli huudahduksia edestäpäin. Hänen vaistonsa käski häntä jännittämään lihakset, pörhistämään turkin ja nostaman hännän pystyyn, mutta Pilvitassu yritti toimia vasten omaa vaistoaan, vaikka tunsikin turkkinsa karvojen nousevan pystyyn. Lihaksensa hän piti mahdollisimman rentoina ja hännän matalana.
Myrskyklaanin haju iskeytyi voimakkaasti häntä päin, kun hänen ja Tarinapennun eteen ilmestyi kolme kissaa, joista jokainen oli selkeästi soturi. Kaksi heistä oli naaraita ja yksi oli kolli. Ensimmäisenä oleva naaras oli sievän harmaa ja toinen lihaksikkaampi ja väritykseltään ruskea, ja kun Pilvitassu kohtasi tämän terävän katseen, hän huomasi silmien olevan eri väriset. Joukon ainoa kolli oli vaaleanruskea ja hänen vihreät silmänsä loistivat huolestuneina.
Pilvitassu otti askeleen taaksepäin ja toivoi myrskyklaanilaisten ymmärtävän, ettei hän ollut pahoilla aikeilla. Aluksi vaikutti siltä, että harmaa naaras oli hyökkäämässä Pilvitassun kimppuun, ja muidenkin hampaat olivat esillä, mutta silloin he huomasivat Tarinapennun ja rauhoittuivat.
”Tarinapentu!” vaaleanruskea kolli naukaisi ääni huojentuneena.
”Missä sinä olet ollut?” ruskea naaras puolestaan kysyi häntä innokkaasti heilahtaen. ”Olemme etsineet sinua!”
”Anteeksi, Tuiskumarja. Minä eksyin”, Tarinapentu vastasi naaraalle varovaisesti ja laski katsettaan kohti maata.
Harmaa naaras tuhahti. ”Niinpä tietenkin. Ja mitä tuo täällä tekee?” Hän nyökkäsi Pilvitassua kohti.
”Hän auttoi minut takaisin.”
Annoit tuuliklaanilaisen tulla noin vain reviirillemme? Etkö tosiaan osaa itse edes leiriin asti?” harmaa naaras äyskähti. ”Hiirenaivoko sinä olet?”
”Rauhoitu, Timalisydän. Tarinapentu on vasta pentu. Kuinka hän voisi osata yksin leiriin?” kolli yritti rauhoitella Timalisydämeksi kutsuttua harmaata naarasta ja kääntyi sitten katsomaan Pilvitassua. ”Ja mikä tuuliklaanilaiseen tulee, meidän pitäisi kiittää häntä.”
Timalisydän mumisi jotain, mutta Pilvitassu ei tiennyt mitä. Tarinapentu vaikutti olevan todella pahoillaan ja vilkaisi mustavalkoista tuuliklaanilaista kuin pyytääkseen anteeksi sitä, että oli raahannut tämän mukanaan.
”Kiitos, että autoit Tarinapennun turvallisesti takaisin”, ruskea naaras – Tuiskumarja, Pilvitassu muisteli – sanoi, ja ruskea kolli nyökkäsi. ”Me viemme hänet tästä leiriin asti. Sinun on parasta palata takaisin oman klaanisi luokse.”
”En voinut jättää pentua yksinään”, Pilvitassu sanoi ensimmäisen kerran jotain myrskyklaanilaisten saavuttua. ”Tein vain velvollisuuteni. Oli suuri ilo olla avuksi.” Hän kääntyi katsomaan Tarinapentua, joka oli jo kävellyt klaanitovereittensa luokse. ”Olethan varovainen tulevaisuudessa, Tarinapentu?”
Valkoinen naaraspentu nyökkäsi. ”Olen. Kiitos kaikesta.”
Pilvitassu nyökkäsi ja heilautti häntäänsä. Hän oli aikeissa kääntyä ja lähteä takaisin oman klaaninsa reviirille, mutta jäikin vielä hetkeksi tuijottamaan Tarinapentua. ”Toivottavasti tapaamme uudelleen”, hän sanoi yllättäen sanoillaan jopa itsensä. Toivoiko hän todella tapaavansa tuon toisesta klaanista kotoisin olevan omalaatuisen naaraan uudelleen?
Kun Pilvitassu kääntyi ja lähti kävelemään Tuuliklaania ja Myrskyklaania erottavaa rajaa kohti päästäkseen oman kotiklaaninsa reviirille ja sitä kautta leiriin klaanitovereittensa luokse, hän pohti kysymystä vielä mielessään ja vaikka hän kuinka käänteli ja väänteli sitä, hän sai tulokseksi vain yhden ainoan vastauksen.
Kyllä, kyllä hän toivoi.