Hopeaviilto - Tuuliklaani

Hopeapentu-Tuuliklaani

Osa 1

Musta, hyvin kaunis pentu kuuli ympäriltään ääniä. Ivallisia ääniä joiden seasta kuului hykerteliä naurunhuudahduksia.
"Mustat pennut tuovat aina huonoa onnea!" kuului ääni.
"Se täytyy heittää pois!" kuului vielä ivallisempi ääni.

Hopeapentu heräsi unestaan ja huohotti. Oli pilkkopimeää, tai oikeastaan, hän ei ollut avannut silmiään. Se selittikin miksi kaikki oli pimeää, mutta ympäriltä ei kuulunut muuta ääntä kuin tuhinaa. Vain tuhinaa. Hiljaisia unen ääniä. Pentu vaipui uudestaan uneen. Hän näki unta olevansa koko maailman mahtavin taistelija, joka tappoi kaikki. Kaikki ympäriltään. Kaikki, jotka häntä pilkkasivat ja kaikki jotka edes hänen tiellensä tulivat.

Aamun sarastessa pentutarhaan, kuului innostuneita huudahduksia. Hopeapentu oli avannut silmänsä ja hän olisi toivonut, ettei niitä olisi edes avannutkaan. Maailma ei ollut sellainen, joksi hän se oli kuvitellut. Ei lainkaan sellainen. Heti silmänsä avatessaan hän oli katsonut suoraan siskonsa keltaisiin, voimallisiin silmiin. Hopeapentu oli heti tykästynyt siskoonsa. Tuon läikikäs turkki oli kaunis, mutta silmöt olivat vaaralliset. Pennun nimen tarkoitusta Hopeapentu ymmärtänyt. Surmapentu. Ehkä hän vain oli meinannut kuolla syntyessään.
"Voi...kauniit pennut..." Heidän äitinsä naukaisi. Klaanin äideillä oli nimitys. Kunigattaret. Hopeapentu luimisti korviaan, kun Lumikide nuolaisi hänen mustaa turkkiaan.
"Hei...Hopeapentu." Surmapentu naukaisi. Tuon äänessä oli voimaa ja tahtoa. Musta pentu vain luimisti korviaan.
"Sinulla on kauniit silmät. Jäänsiniset." Lumikide naukaisi lempeästi.
Silloin pentutarhaan astui musta, vahvan oloinen kolli. Lumikiteen silmät pyöristyivät ja tuo sähähti:
"Ulos! Kukaan ei kaipaa sinua tänne!"
Musta, siro kolli ei kuitenkaan välittänyt yhtään. Hän vain asteli pentujen luo. Tuo kiinnitti katseensa Hopeapentuun. Musta pentu tuijotti mustaan soturiin. *Emo ei pidä hänestä?*
"Ovatpa he kauniita! Minun pentuni!" Musta kolli hymyili pelottavan hymyn, mutta Hopeapentu ei värähtänytkään.
"Poistu!" Kuului ääni pesän toisesta päästä. Hopeapetu piti katseensa mustan soturin liekin värisissä silmissä tiiviisti. Kolli poistui kuitenkin lopulta mulkaisten pentujen emoa. Hopeapentu henkäisi ja hänen silmissään oli ärhäkkyyttä. hän katsahti yhteen sisarukseensa. Hän oli vähän vaaleamman musta, mutta Hopeapentua ärsytti hänen nimensä. Ennepentu. Miksi hänen nimekseen ei annettu mitään noin hienoa nimeä. Johtuiko se hänen tummemmasta turkistaan? Ehkä unet eivät olletkaan vain unta vaan tarkoittivat jotain. Ehkä...
"Hei, Hopeapentu?" Pilvipentu naukaisi siskolleen.
"Hmm hei vain..." Hopeapentu mumisi. Hän vilkaisi Ennepennun tummansinisiin silmiin. *Johtuuko nimi hänen tummemista silmistään?! Miksi! Hänen turkkinsahan on enemmän harmaa kuin minun!* Unet riivasivat Hopeapennun mieltä. Kaikki sanat olivat hänen päässään kuin turkki hänen kehossaan. Pentu luuli painajaisten äänien kertovan totuutta, mutta oikeastihan turkin värillä ei ole väliä.
"Heihei, mikäs nyt on, Hopeapentu?" Surmapentu kysyi ja virnisti. Hopeapentu käänsi katseensa ja huomasi siskonsa.
"Äh, ei mikään..." Hopeapentu naukaisi ja kuiskasi:"Onko musta värini huono enne? Tarkoitan onko se paha?"
"Ei tietenkään! Kaikista se on hieno, mutta minusta aivan upea!" Surmapentu kuiskasi.
"Ai, kiitos!" Hopeapentu hymyili, mutta todellisuudessa hän mietti taas kerran unien sanoja. *Se täytyy heittä pois!* Hopeapentu huokaisi
Surmapentu oli kyllä ensimmäinen, jonka Hopeapentu oli nähnyt. Tuon keltaisissa silmissä oli ollut uskollisuutta. Hän luotti tähän siskoon kuin omaan turkkiinsa, joten hän päätti uskoa Surmapennun sanoja.
Hän haukotteli ja käpertyi pieneen kasaan emonsa vatsan viereen. Surmapentu käpertyi hänen viereensä alle hiirenmitan päähän hänen turkistaan. Tuon erikoinen turkki oli pistänyt hänen jäänsinisiin silmiinsä. Siinä oli läkkiä, täpliä ja pilkkuja.
*Kaunis turkki* Hopeapentu naurahti itsekseen ja sulki silmänsä vaipuen unen helliin laineisiin. Nyt hän ei nähnyt painajaista. Hän näki unta, jossa teki jotain mahtavan suurta. Hän tuhosi kaikki, jotka edes kajosivat hänen siskoonsa edes katsellaan...

Hopeapentu-Tuuliklaani

Osa 2

Musta naaraspentu katsahti veljensä Pilvipennun, liekinvärisiin silmiin. Tuo tahtoi leikkiä hänen kanssaan, mutta Hopeapentu ei tiennyt mitä vastata. Hänellä oli tylsää, mutta hän ei olisi tahtonut leikkiä tuon sisaruksen kanssa. Surmapentu oli taas nukkunut koko aamun, eikä Hopeapennulla ollut intoa herättää tuota. Pilvipentu katsoi odottavasti kohti siskoaan, joka käänsi katsettaan korviaan luimistaen. Mustavalkoinen kolli katsahti kummissaan oranssaeilla, kuin liekehtivillä silmillään kohti Hopeapentua. Hopeapentu mietti, että heidän silmänsä olivat vastakohdat. Toisella kuumat ja lämpimät kuin tuli ja toisella taas kylmät ja viekkaat kuin jää. Mutta miksi. *Meidän luonteemme ovat varmasti erilaiset!* Hopeapentu kuitenkin nyökkäsi lopulta. Mustavalkoinen kolli hymyili, mutta tuon silmissä paistoi kuitenkin pieni pilkahdus epäröimistä ja vakavuutta. Hopeasulka maisteli hieman ilmaa ja tajusi, että Pilvipentu ajatteli jotakin Hopeapennusta. Se ei kuitenkaan liittynyt hänen väriinsä. Ei voinut liittyä. Hopeasulka tarkasteli Pilvipennun käyttäytymistä silmiään siristäen. Hän huomasi, että Pilvipentu epäröi.
"Sinä epäröit." Hopeasulka maukaisi kylmän rauhallisella äänellään:"Miksi?"
Pilvipennun silmät laajenivat. Tuo luimisti korviaan, mutta rohkaisi itsensä muutamassa silmänräpäyksessä.
"En nyt kovinkaan paljon! Mutta antaa olla, leikitäänkö silti? Voisit kutsua Surmapennunkin mukaan hän heräsi näemä juuri!" Pilvipentu naukaisi. Tuo pysyi yllättävän rauhallisena, mutta Hopeapentu aavisti jonkin olevan vinossa, mutta vain todella vähän. Ehkä puolikkaan hiiren verran. Mutta Hopeapentu antoi asian olla. Hän virnisti ja loikkasi veljensä kimppuun. Hänen veljensä rohkaistui ja virnisti takaisin. Hän päätti pitää kyntensä piilossa, tai saisi toruja. Hänen kyllä teki mieli laittaa kyntensä esiin, mutta hilltisi itsensä. Hän huomasi sivusilmällään siskonsa virnistävän iloisesti ja nyökkäsi vienosti. Hän hymyili ja hänen jäänsinissä, pelottomissa ja kylmissä silmissä pilkahti viekkaus. Hopeapentu loikkasi Pilvipennun eteen ja kaatoi tämän kumoon. Pilvipentu älähti. Hopeapentu huomasi Surmapennun ilmeen. Ilmeen, joka sai Hopeapentuun lisää puhtia. Sillä hetkellä Hopeapentu ei voinut enää hillitä itseään. Hän upotti kyntensä veljensä turkiin. Hän huomasi kuinka ne kiilsivät. Ne olivat hyvin terävät ja todella pitkät. Ne kiilsivät valosta, joka kajasti pentutarhan suulta. Hopeapennun hengitys tiheni ja upotti kynsiään vielä syvemmälle Pilvipennun turkkiin, mutta sillä hetkellä hätkähti ja naurahti:
"Säikähditkö, Pilvipentu?" Hopeapentu katsoi, tai oikeastaan yritti katsoa ystävällisesti Pilvipennun silmiin. Hän ei osannut kuitenkaan ajatella ystävällisesti, mutta taisi olla hyvä hämäämään ainakin Pilvipentua.
"Sinulla on ainakin hyvin pitkät ja todellakin terävät kynnet!" Pilvipentu naukaisi ja katse oli uponnut Pilvipennun mieleen.
"Anteeksi... halusi vain yllättää sinut!" Hopeapentu takelteli. Hän näytteli pahoillaan olevaa. Pilvipentu nyökkäsi ja hymyili siskolleen. Hopeapentu hymyili takaisin ja heti kun Pilvipentu käänsi katseensa, Hopeapentu luimisti korviaan ja nyrpisi kuonoaan. Hän kipitti lähes tajuamattaan Surmapennun luo. Läkikäs naaras hymyili ja huitaisi käpälällään Hopeapennun päälakea hellästi. Hopeapentu hymyili ja toisti saman. Surmapentu kuiskasi Hopeapennun korvaan:
"Vau! Uskottelit hyvin!"
"Kiitos. Oli myös mukava nähdä Pilvipennun ilme!" Hopeapentu virnisti.
Hän esitteli todella pitkiä ja erityisen teräviä kynsiään lempikissalleen hymyillen hieman ilkeästi.
"Noillahan voisi tehdä vaikka mitä!" Surmapentu hihkaisi. Sillä hetkellä Lumikide vilkaisi heidän luokseen ja huomasi Hopeapennun pitkät kynnet.
"Jaahas. Sinusta tulee varmasti hyvä taistelija aivan kuten teistä kaikista!"
*ÄÄH...miksi hänen täytyy kehua kaikkia samalla asialla! Kehuisi jokaiselle oman...paisti tietuysti Surmapennulle!*
Hopeapentu katsoi jäänsinisillä, viekkailla ja tahdonvoimaisilla silmilään Surmapennun pihkankeltaisiin, älykkäisiin ja oveliin silmiin.
Sillä hetkellä Hopeapentu tajusi. Hänellä oli yhteys siskoonsa. He olivat hyvin läheisiä ja tulevat aina olemaankin. He ovat kaksikko. Hopeapentu tajusi myös, että oli saanut voimaa siskonsa katseesta ja nyökkäyksestä. He saavat voimaa toisiltaan. Siksi Hopeapentu oli innostunut ottamaan kyntensä esiin ja upottamaan ne Pilvipennun turkkiin.
Hopeapentu virnisti ja Surmapentu virnisti takaisin.
"Kuules, sinulta löytyy näemmä luotettavuutta minulle..." Surmapentu naukaisi.
Hopeapentu nyökkäsi. Hän olisi halunnut kysyä samaa, mutta sai vastauksen jo tuon silmistä. Ja Surmapentu tajusi sen ja osoitti sen korviaan heilauttamalla ja nyökkäyksellä.
"Siskoja..." kumpikin naukaisi yhteen ääneen hymyillen viekasta hymyään pentutarhan pimeimmässä nurkassa...

Hopeapentu-Tuuliklaani

Osa 3

Hopeapentu rimpuili emonsa otteesta, kun tuo nuoli hänen turkkiaan.
"Se on jo tarpeeksi puhdas!" Musta pentu kiljahti, muttei päässyt irti Lumikiteen tassujen välistä. Tuo pudisti päätään:
"Äläs nyt, Hopeapentu. Turkkisi on ihan hiekkainen." Lumikide naukaisi ja jatkoi Hopeapennun puhdistusta. Kiiltäväturkkinen naaras vilkaisi valkoiseen, ruskealaikikkääseen siskoonsa, joka nukkui. Tuon korva värähti välillä. Musta pentu rimpuili yhä, muttei niin pahasti.
*Mistähän hän näkee unta?* Hopeapentu rauhoittui.
"Olet todella kaunis, pikku pentuseni." Lumikide naukaisi lempeästi:" Ulkoa ja sisältä." Hopeapentu heilautti häntäänsä kiitokseksi ja Lumikide päästi otteensa. Hopeapentu vilkaisi veljeensä haikealla katseella, mutta sisällään hän nauroi. Tuo tuuppi sammalpalloa. Hän asteli mustavalkoisen kissan luo ja katsahti tätä jäänsinisillä silmillään. Pilvipentu hätkähti ja katsoi säikähtäneenä siskoonsa.
"Anteeksi." Hopeapentu naukaisi. Hänen äänensä kuulosti todella surulliselta, mutta todellisuudessa hän hekotti mielessään. Hän nauroi kylmää, ivallista naurua. Se oli valehtelun naurua.
"Mi-mitä?!" Pilvipentu hätkähti.
"Surmapentu pakotti minut tekemään sen... Hän huomasi terävät kynteni, ja ajatteli että niistä olisi hytyä, mutten arvannut, että hän pakottaisi satuttamaan muita. En halua sitä." Hopeapentu ei voinut edes itse uskoa, mitä juuri sanoi. Hän tarkisti nopeasti, ettei Surmapentu kuullut. Hän ei jaksaisi alkaa selittämään mitään vielä, mutta myöhemmin kyllä.
"Ja älä välitä Surmapennusta tai siitä mitä hän välillä tekee. Hän näkee painajaisia, jossa häntä haukutaan...hän purkaa tunteitaan." Hopeapentu lisäsi. Oikeasti hän valehteli paitsi uniasiassa, mutta unia ei nähnyt Surmapentu vaan hän itse.
"Ai...niinkö? Puhutko varmasti totta?" Pilvipentu katsoi tarkkaavaisesti Hopeapentua.
"Kyllä...olen oikeasti pahoillani..." Hopeapentu koetti kuulostaa surulliselta ja käänsi katseensa käpäliinsä. Lopulta Pilvipentu kosketti nenällään siskonsa lapaa ja hymyili.
"Lupaathan parantaa tapasi?" Pilvipentu kysyi.
"Totta kai!" Hopeapentu nosti katseensa. Hän pidätteli itseään hyökkäämästä veljensä kimppuun ja pudistamasat päätään.
"Selvä, mutta minä menen nyt Vuokkopennun luokse, mikäli sopii." Pilvipentu naukaisi ja pyyhkäisi hännällään maata.
"Älä puhu hänelle tästä.. Tahdon puhua muusta itse hänelle, jooko?" Hopeapentu katsoi Pilvipentuun, joka nyökkäsi hieman hämillään.
Hopeapentu virnisti. Hän heilautti häntäänsä ja hiekkaa lensi ilmaan. Hän katseli veljensä menoa ja ajatteli:*Hah! Aina niin hyväuskoisia kaikki!*
Musta, laiha naaras kipitti siskonsa luo ja tökki tätä käpälällään. Tuo raotti toista silmäänsä. Kun hän huomasi mustan sisarensa ja tuon virnistyksen, hän pompahti pystyyn.
"Tahdon puhua kanssasi, mutten vielä. odottakaamme, kun yö koittaa." Hopeapentu kuiskasi ja virnisti siskolleen...

"Mitä sinä teit?" Surmapentu kuiskasi pentutarhan pimeimässä nurkassa keskellä yötä.
"Et ikinä arvaakan!" Hopeapentu virnisti ja tuon sinisissä silmissä kävi huvittunt pilke.
"Et kai tarkoita..." Surapentu kuiskasi.
"Kyllä vain! He ovat niin hyväuskoisia! Hän tosiaan luuli että olin pahoillani. Sinunkin täytyy heti oppilasaikanamme osoittaa olevasi muuta kuin tunteitaan purkava painajaisten näkijä!" Hopeapentu naurahti hiljaa. Tuon sinisissä silmissä kävi huvittunut pilke.
"Et ole tosissasi!" Surmapentu naukaisi ärhäkästi:"Sanoitko tosiaan niin? Miten sen oikein keksitkin?" Tuo kuitenkin leppyi nopeasti.
"Täytyyhän sitä uskottava vale keksiä..." Hopeapentu naukaisi ja heilautti korviaan. Hän ei tahtonut puhua painajaisistaan, vaikka voikin luottaa siskoonsa kuin omaan häntäänsä. Hän kertoisi kyllä oikean ajan tullen. He hymyilivät toisilleen ja katsahtivat emoonsa. Surmapentu nyökkäsi ja hymyili hymyä, jota joku olisi voinut kavahtaa. Musta naaraspentu nuolaisi huuliaan ja hipaisi Surmapennun korvaa käpälällään. He kävelivät emonsa luo ja käpertyivät vieretysten. Hopeapentu odotti, kunnes Surmapentu nukkui. Tuon hengitys tasaantui ja hänen tassunsa värähti muutamia kertoja.

Hopeapentu katseli kynsiää. Ne hohtivat kuun valossa. Valo sai ne näyttämään veilä enemmän hopeisilta. Ne kiiltelivät. Pentu huokaisi ja laski käpälänsä. Hän ei tahtoisi nukkua painajaisten takia. Hän pelkäsi että näkisi niitä taas. Hän hätkähti kuullessaan äänen pesän ulkopuolelta. Tuo nousi pystyyn ja käveli pesän suulle. Hän astui ulos pentutarhasat ja katseli ympärilleen. Pentu haukkoi henkeään hetken huomatessaan, mikä kulki Tuuliklaanin lerissä...

Hopeapentu-Tuuliklaani

Osa 4

Hyvin harmaa, kulunut, sekainen kärsinyt turkki vilahti yhden Tuuliklaanin pesän taakse. Mustan pennun silmät menivät viiruihin. Tuo tuijotti kauan aikaa kohtaan, jonne vanhan näköinen kissa oli kadonnut. Se ei tullut takaisin. Se oli kuullut Hopeapennun. Tälläistä virhettä pentu ei enää sallisi itselleen. Ei kuulunut enää rapostelua tai askelia. Hopeapentu kuuli vain oman hengityksensä ja tuulen hiljaisia henkäyksiä, jotka värisyttivät nopeasti kasvavan pennun viiksikarvoja. Tuo värähti huomatessaan lepakon, joka lenteli hänen ympärillään. Hopeapentu otti askeleita taaksepäin, kunnes lopulta sujahti nopeasti pentutarhaan emonsa lämpimän turkin viereen. Hän tuijotti kohti pentutarhan suuta, kunnes nukahti.

Aamun sarastaessa kuului huutoja pentutarhan ulkopuolelta. Hopeapentu ärähti ja nosti päänsä. Hänen nenäänsä tulvahti hermostuneisuuden haju. Hopeapentu pomppasi pystyyn. Hajun seassa oli eilisen kissan tunkkainen ja jotenkin pistävä haju. Musta naaras tuuppi siskonsa Surmapennun kylkeä. Tuo läikikäs naaras nosti päänsä ja katsoi unisilla keltaisilla silmillään kohti siskonsa jäänsinisiä silmiä.
"Nouse ylös! Mennään katsomaan mitä pemtutarhan ulkopuolella tapahtuu!" Hopeapentu naukaisi ja kääntyi jo lähteäkseen. Surmapentu oli jo hetkessä hänen vierellään ja he pujahtivat nopeasti ulos Tuuliklaanin kissojen hermostuneiden naukumisien sekaan. Hopeapentu huomasi saan, kuluneen ja harmahtavan turkin keskellä leiriä. Naaran silmät olivat vihreät, mutta ne olivat tainneet haalistua iän myötä. Yksi klaaninvanhimmista rikkoi tuuliklaanilaisten puheen omalla kähisevällä äänellään:
"Sinikynsi? Oletko se tosiaan sinä?"
Vanha, luinen naaras katsahti Tuuliklaanin klaaninvanhimpaan ja vastasi käheällä äänellään:
"Kyllä vain, Naavakatse, minä se olen!"
"Miten sinä oikein olet vielä elossa! Olit jo silloin liian vanha ollaksesi elossa kun minä olin oppilas!"
"Phyh, älä sinä edes kehtaa." Sinikynneksi kutsuttu kissa ärähti.
"Itsepähän jätit oma klaanisi! Et kestänyt sitä, että sinut pakotettaisiin klaaninvanhimpiin senkin Varjoklaanin luopio!" Naavakatse köhäisi ja yski niin kauan, että Hopeapentu kuvitteli tämän tukehtuvan.
"Kukas se on ikäkulu raukka!" Sinikynsi tiuskaisi.
"Mitä sinä edes teet täällä, luopio?" Naavakatse kysyi yskänpuuskan loputtua.
"Tulin kysymään reittiä Myrskyklaaniin." Sinikynsi vastasi käheällä, mutta tyynellä äänellään.
"Hah! Miksi et suoraan kysy reittiä Varjoklaanin!" Naavakatse tiuskaisi. Näillä kahdella kissalla oli selvästi kärhämää keskenään. Sinikynsi oli selvästi parempikuntoinen kuin Naavakatse, vaikka Naavakatse olikin nuorempi. Hopeapentu ei menannut enää älytä viiksikarvankaan vertaa kissojen puheesta. Mutta ei kulunut kaukaa, kun lopulta Naavakatse neuvoi reitin. Hopeapentu kuuli vielä viimeiset lauseet.
"Miksi sinä edes haluat sinne?" Naavakatse kysyi.
"Aion kysyä, ovatko he nähneet poikaani. Ja täytyyhän sitä kaukaisi sukulaisia käydä katsomassa ennen kuolemaa ja poikani tahdon joka tapauksessa eniten nähdä!" Sinikynsi huokaisi.
"Lupaatkin, ettet enää häiritse meidän rauhaamme!" Toinen klaaninvanhimmista huudahti.
"Selväselvä, mutta hyvästi vain, kirpputurkki!" Sinikynsi ärähti ja lopulta katosi Tuuliklaanin leirin suuaukosta.

Hetkeä myöhemmin kuului pahaenteisiä henkäyksiä. Hopeapentu työntyi kissojen lävitse ja huomasi Naavakatseen tärisevän, mutta lopulta tuo klaaninvanhin hilasi itsensä takaisin pesään.
Lumikide huudahti nähdessään Hopeapennun ja Surmapennun pentutarhan suulla:
"Mitä te siellä ulkona teitte? Kuulin hirveästi huutoja!"
"Kuuntelimme jonkun kulkukissan ja Naavakatseen riitaa!" Hopeapentu naukaisi kovalla äänellä niin, että herätti veljensä. Lumikide katsahti ensin tyttäriinsä ja sitten poikiinsa, mutta lopulta aloitti Pilvipennun perusteellisen pesun, sillä Hopeapentu ja Surmapentu pakittivat kauemmaksi emostaan. Heitä ei huvittanut, tai ainakaan vielä jäädä jumiin emon käpälien ja kielen väliin.

"Ota minut kiinni!" Surmapentu kiljahti ja lähti Hopeapentua karkuun. Musta naaraspentu virnisti ja loikkasi siskonsa selkään. Hän piti kyntensä piilossa. Siskokset kierivät pentutarhan perälle ja nauroivat vatsat ja hännät kippuralla. Ei kulunut kuin muutama silmänräpäys, kun heidän emonsa kutsui heidät paikalle syömään tuoresaalista. Hopeapentu huomasi sillä hetkellä, kun huomasi pulskan oravan, että hänellä oli kiljuva nälkä. Hän iski hampaansa oravan lihaan. Hän piti lihan mausta ja ei mennyt kauaakaan, kun Surmapentu ja Hopeapentu olivat hotkaiseet oravan suihinsa. He käpertyävt vierekkäin haukotellen, kunnes he nukahtivat.

Hopeapentu hätkähti hereille kuullessaan kauhunhuutoja pesän ulkopuolelta. Tämä pentu asteli ulos ja huomasi kissajoukon Naavakatseen ympärillä. Klaaninvanhin makasi maassa liikkumattomana. Tuon haalean keltaiset silmät olivat lasittuneet juuri suoraan kohti Hopeapentua ja tuon käpälä osoitti kohti pentutarhaa. Hopeapentu älysi juuri sillä hetkellä, että tuo oli kuollut. Tuon vierellä istui Naavakatseen lähin ystävä, Taivasturkki, joka oli myöskin klaaninvanhin. Tuo katsoi haikein katsein kohti vanhaa ystäväänsä. Hopeapentu katseli Naavakatseen ruumista. Kollin oli täytynyt kuolla vanhuuteen tai johonkin vastaavaan, sillä verta ei näkynyt missään. Kuului Lumikiteen kutsuva huuto. Hopeapentu ei kuitenkaan hätkähtänytkään kuullessaan emonsa äänen, ei edes silloinkaan, kun se oli ihan hänen vieressään:
"Hopeapentu, mitä sinä taas teet tääl...Mitä on tapahtunut!"
"Naavakatse on kuollut..." Taivasturkki naukaisi vaimealla äänellään.
"Voi kuinka kamalaa!" Lumikide mauaisi paihoillaan.
"Tules nyt Hopeapentu, nyt ei ole oikea hetki leikkiä pentutarhan ulkopuolella." Lumikide naukaisi pennulleen.
Vaikka Hopeapentu yrittikin väittää vastaan, hän ei laittanut vastaan Lumikiteen häntä kantaessa. Heti pentutarhassa Lumikide aloitti Hopeapennun perusteellisen puhdistamisen.
"Miksi?" Hopeapentu naukaisi nauraen.
"Koska on tärkeä hetkesi, Hopeapentu." Lumikide naurahti ja hymyili.
"Tarkoitatko että minut nimitetään oppilaaksi!?" Hopeapentu hihkaisi.
Lumikide pysyi hiljaa ja huokaisi. Tuo taisi harmitella sitä, ettei voisi enää hoitaa pentujaan. Mutta Hopeapentu ajoi ne ajatukset pois. Hänestä tulisi viimein oppilas ja hän pääsisi lopultakin ulos leiristä ja tästä maidon tuoksuisesta paikasta.

Hopeapentu-Tuuliklaani

Osa 5

Hopeapentu vilkaisi Surmapentua, joka näytti nukkuvan, mutta Hopeapentu tiesi, ettei tuo nukkunut, sillä tuo raotti silmiään välillä.
"Nimitetäänkö Surmapentukin?" Hopeapentu kysyi hieman ihmeissään.
Hopeapennun emolta ei kuulunut vastausta, mikä sai Hopeapennun kärsimättömäksi. Tuo huokaisi ja hipaisi vahvalla hännällään emonsa nenää. Lumikide hätkähti ja hymyili. Tuo vastasi lopultakin:
"Ei, valitettavasti, mutta hänkin pääsee oppilaaksi muuatman päivän sisällä, älä huoli."
Hopeapentu katsoi kysyvästi emoaan silmiin, mutta tuo ei välittänyt vaan jatkoi tyttärensä siistimistä. Hopeapentu olisi kovasti tahtonut tietää syyn sille, miksi hänestä tuli ennen muita oppilas.

"Miksi minusta tulee oppilas? Siis miksi ennen muita?" Musta naaraspentu kysyi lopulta. Hopeapentu huomasi Surmapennun läikikkään kehon tärähtävän. Tuo naaraspentu raotti keltaisia silmiään hieman, mutta sulki ne nopeasti. Hopeapentu olisi tahtonut saada nimityksensä samaan aikaan Surmapennun kanssa, sillä he olivat kerta kaikkiaan hyvin läheisiä.

"En tahdo vielä oppilaaksi!" Hopeapentu tiuskaisi:" En halua oppilaaksi ilman Surmapentua!"

Surmapentu ei liikahtanutkaan, muta tuo hymyili vienosti. Lumikiteen kasvoilla oli kummastunut ilme, mutta pieni helpotuksen vivahdus. Lumikiteen silmät olivat kuitenkin täynnä ihmetystä. Lumikide nuolaisi Hopeapennun päälakea.
"En tiedä, miksei muita nimitetä oppilaiksi, mutta en usko että sinun nimitysseremoniaasi voi enää peruuttaa..." Lumikide naukaisi hieman haikeasti ja katsahti kohti pentutarhan suuaukkoa. Hopeapennun korvat heilahtivat tuon kuullessa Lainetähden kutsuhuuto. *Voi ei...* Hopeapentu nielaisi, mutta henkäisi syvään ja nousi pystyyn. Hänen veljensä ja siskonsa vilkaisvat häntä. Hopeapentu seisoi itsevarmana, mutta sisällään hän olisi tahtonut jäädä ja odottaa, että Surmapentukin pääsisi oppilaaksi, mutta hänen pitäisi mennä. Tuo vilkaisi jäänsinisillä silmillään kohti harmaata, pitkä turkkista naarasta kohti. Tuon naaraan ilmeettömät siniset silmät tuijottivat Hopeapennun vahvoihin jäänsinisiin silmiin. Musta naaraspentu oli kasvanut hurjaa vauhtia ja oli lähes Vuokkopennun kokoinen. Hopeapentu vertasi itseään Vuokkopentuun silmiään siristäen. Musta naaras oli omasta mielestään vahvemman näköinen, mitä varmasti olikin, mutta kooltaan Hopeapentu oli vielä pienempi. Hän ei alistuisi tuon harmaan naaran käskyjen alle. Ei mistään hinnasta.

"Hopeapentu! Olet täyttänyt kuusi kuuta, joten on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat oppilasnimesi sinut tunnetaan Hopeatassuna. Mestariksesi tulee Lumikkoturkki ja toivon, että hän välittää kaiken oppimansa sinulle." Lainetähden ääni kuului Tuuliklaanin leirin poikki. Kaunis, musta, juuri oppilaaksi nimitetty naaras hymyili ystävällisesti päällikkölle, mutta päällikkö käänsi katseensa Lumikkoturkkiin. Hopeapentu huokaisi ja vilkaisi siskoaan, joka istui heidän emonsa vieressä Pilvipentu takanaan. Ennepentua ei näkynyt, tai sitten Hopeapentu ei häntä nähnyt. Surmapennun silmät olivat täynnä niin sanottua tuskaa. Jos olisi oikein pitänyt mennä, tuo valkoinen, läkikäs naaras istuisi nyt hänen vierellään yhtä varman oloisena kuin Hopeatassu. Hopeatassu käänsi katseensa kohti Tuuliklaanin soturiin, josta oli juuri tullut hänen mestarinsa, Lumikkoturkkiin. Tuo kellanpunainen olli laski kuonoaan alemmas. Hopeatassu katsoi hetken tuota kookkaampaa kollia, mutta lopulta kosketti mustalla nenällään mestarinsa nenää.

"Hopeatassu! Hopeatassu!" kuului Tuuliklaanin kissojen onnittelut mustan oppilaan korviin. Tuo vilkaisi siskoaan, joka hymyili. Hopeatassu ryntäsi perheesä luokse. Tuo nuolaisi siskonsa lapaa ja kuiskasi:
"Älä huoli. Sinun aikasi on todellakin pian. Ei sinun tarvitse odottaa kuin muutama auringonkierto..."

"Onnitelut, rakas tyttäreni!" Lumikide naukaisi. Tuo nuolaisi Hopeatassua ja Hopeatassu vastasi nenän kosketuksella. Lumikide hymyili.

Hopeatassu vilkaisi kohti Vuokkopentua. Tuo naaras mulkaisi häntä terävästi, mutta Hopeatassu katsoi tuota surullisesti. Musta naaras odotti, että hänen emonsa katosi Ennepennun, Pilvipennun ja Surmapennun kanssa takaisin pentutarhaan.

"Vuokkopentu." Hopeatassu naukaisi.
"Niin?" harmaa naaras kysyi kylmän viileästi, mikä ei kuitenkaan hetkauttanut Hopeatassua yhtään.
"Minun piti vain sanoa, että..." Hopeatassu kakisteli tahallaan, jotta oikeasti kuulostaisi pahoillaan olevalta.
"Että?" Vuokkopentu kysyi.
"Että minä olen pahoillani. Kaikesta. Jopa tuosta haavasta. En oikeasti tiedä, mikä minua oikein vaivasi. Olen päättänyt tehdä parannuksen. Lopullisesti!" Hopeatassu naukaisi. Hä valehteli, muttei tahtonut kenenkään epäilevän häntä. Ei kenkenkään.
"Ja lupaan Tähtiklaanin nimeen, että pyydän anteeksi veljentänikin!"

Vuokkopennun ilme ei hetkahtanutkaan, mutta tuo naukaisi:
"Oletko tosissasi?"
"Kyllä, en valehtelisi tässä nyt enkä koskaan. Lupasin jo itselleni ja sinulle. Olen ollut monia öitä valveilla tämän asian takia, ihan totta!" Hopeatassu naukaisi.
Vuokkopentu katsahti Hopeatassun silmiin, jotka näyttivät surkeilta. Tuo musta naaras koetti vääntää kyyneleitä silmistään, muttei onnistunut. Vuokkopentu kohotti katsettaan ja vastasi:

Hopeatassu-Tuuliklaani

Osa 6 - Minä uskon

Hopeatassu katsahti hiljaiseen Vuokkotassuun, joka naukaisi äänellä, joka oli hyväksyvä:
"Okei, käy. Ollaan sujut." Ei kulunut kuin hetki, kun Vuokkotassu käänsi itsensä ja lampsi tiehensä. Hopeatassu irvisti inhosta, mutta nyt täytyi olla nopea, ennenkuin Vuokkotassu löytäisi Pilvitassun ennen Hopeatassua. Hän tahtoisi 'pyytää anteeksi' ilman Vuokkotassun katsetta ja läsnäoloa. Ei siis sillä, että Vuokkotassu häiritsisi, vaan Hopeatassu vain ei tahtonut nähdä Vuokkotassua. Hopeatassu otti lyhyitä loikkia. Se saattoi näyttää tyhmältä, mutta hyvin, hyvin sulavalta. Tuon oppilaan musta turkki kiilteli auringon valossa, joka ei lämmittänyt enää samalla lailla kuin ennen. Tuo vilkaisi jäänsinisillä silmillää Pilvitassuun, joka istui odottelemassa Vuokkotassua, tietenkin. Ketäs muutakaan pieni pilvonen odottaisikaan.

"Hei, Pilvitassu!" Hopeatassu naukaisi ystävällisesti ja istuutui tuon eteen. Pilvitassu katsoi hieman kummissaan, mutta tuon ilme ei värähtänytkään.
"Mitä asiaa sinulla on, Hopeatassu?" Pilvitassu kysyi katsettaan pois kääntäen.
"Tulin vain pyytämään anteeksi kaikkea, mitä tein pentuna Surmatassun kanssa. En haluaisi olla kenenkään kanssa huonoissa väleissä." Hopeatassu naukaisi ja laski päätään. Hän kihisi sisällään, mutta piti kielensä ja terävät kyntensä kurissa.

"Mitä?" Pilvitassun hyvin kummastunut äänensävy pisti Hopeatassun korvaan. *miksi jokaikinen kissa ajatteli, ettei hän ollut tosissaan!?*

"Niin...sovitaanko me?" Hopeatassu kysyi päänsä nostaen.
"O-okei, käy mulle!" Pilvitassu naukaisi ja katsahti lähestyvään Vuokkotassuun.
"Hyvä, mutta nyt minun täytyy mennä, nähdään!" Hopeatassu hihkaisi ja pakotti itsensä sanomaan nähdään. Musta oppilas ei kuunnelut mitä Pilvitassu vastasi tai vastasiko tuo lainkaan. Tuo musta naaras kulki sulavin nopein liikkein läpi leirin etsien siskonsa valkoruskeaa turkkia. Hyvin pian jopa tuo näkikin tutun kehon, joka istui odottavasti muutamien oppilaiden lähellä, mutta silti jotenkin kaukana heistä. Hopeatassu vilkaisi siskoaan päätään nopeasti kohottaen. Surmatassu iski silmäänsä ja kuiskasi tuon korvaan:
"Näytit loistavalta tänne tullessasi! Lyön vetoa vaikka hännästäni, että saat kaikki puolellesi!"
"Kuule, jos en saa kaikkia, niin kuka saa häntäsi?" Hopeatassu nauroi ja Surmatassukin yhtyi mukaan.
"Mitä tekisinkään ilman sinua ja sinun viisauttasi, Surmatassu?" Hopeatassu kuiskasi.
"Mitäpä minäkään tekisin ilman sinua ja sinun viehättävyyttäsi?!" Surmatassu virnisti.
"Tehkäämme vala kuun ollessa yläpuolellamme tänään." Surmatassu jatkoi. Hopeatassu nyökkäsi ja hetken kuluttua he seurasivat muita oppilaita oppilaiden pesään.

"HOPEATASSU!" kuului Surmatassun sihahdus Hopeatassun korvaan. Tuo musta naaras avasi silmänsä hitaasti auki. Tuo huomasi katsovansa suoraan Surmatassun pimeässä kiiluviin keltaisiin silmiin. Hopeatassu muisti sillä hetkellä, mitä nyt tapahtuisi ja pomppasi hitaasti ylös. He kulkivat hiiren hiljaa ulos oppilaiden pesästä ja varmistivat, ettei kukaan seurannut heitä.

Oppilaat istuutuivat Viimakiven viereen ja katsahtivat silmät omissa väreissään hehkuen toisiinsa. Hopeatassu nosti käpälänsä vasemman etutassunsa ensin Surmatassun eteen. Tuo katsahti siskoonsa ja nuolaisi nopeasti Hopeatassun anturaa. Hopeatassu nuolaisi en jälkeen siskonsa tassua,

"Lupaamme olla aina toistemme rinnalla toista hylkäämättä!" He naukaisi yhteen ääneen tassunsa yhteen iskien. Hopeatassu hymyili ja osoitti hännällään oppilaiden pesää. Jostakusta tämä saattoi vaikuttaa tyhmältä, mutta Hopeatassu ei siitä piitannut. Tämä merkitsi paljon enemmän kuin muiden mielipiteet. Se merkitsi uskollisuutta. Uskollisuutta siskolleen. Uskollisuutta hänen parhaalle ystävälleen. Uskollisuutta hänen elämälleen.

Hopeatassu-Tuuliklaani

Osa 7

Hopeatassu naurahti pimeydessä ja vilkaisi jäänsiniset silmät hehkuen siskoaan Surmatassua, joka kulki lumen valaisemassa harvapuisessa metsässä aivan Hopeatassun mustaa turkkia vasten välittämättä Hopeatassun nauramisesta. Kylmä tuuli leikitteli Hopeatassun hännällä ja keskipitkällä turkilla yön pimeydessä, jota valaisi vain valkoinen lumi kuun ja tähtien kera tummalla taivaalla. Hopeatassu piti lumesta, se toi hänelle hyvän mielen.
"Olemme pian perillä..." ruskealäikikäs naarasoppilas naukaisi tutulla, kirpeällä äänellään. Hopeatassu hymyili itselleen ja otti varovaisempia askelia narskuvan lumen ja lähestyvien äänien takia. He olivat keskellä pakkasyötä lähteneet Surmatassun kanssa katsomaan kuinka Jokiklaanilla ja Myrskyklaanilla oikein sujui keskenään yhdessä ahtaassa leirissä. Hopeatassua puistatti ajatus kahdesta klaanista samassa leirissä.
*Olisivat saaneet pärjätä ihan itseskeen omalla tuhakisella ja saastaisella reviirillään!* Hopeatassu irvisti ja meinasi huitaista lunta ilmaan, mutta sai kaikeksi onnekseen pidettyä itsensä kurissa. Musta, solakka naaras oli lopultakin tyytyväinen itseensä, sillä oli oppinut hillitsemään tekojaan muutaman kuun aikana.
"Ala tulla!" Surmatassu sihahti ja kyyristyi katsomaan jokiklaanilaisten leirissä tapahtuvaa nimitysseremoniaa. Ei kulunut hetkeäkään, kun Hopeatassu loikkasi suuren tuulenpuuskan saattelemana Surmatassun vierelle ja asettui tämän vierelle. He kumpikin tuijottivat jähmettynein katsein suurta, vaaleanharmaata juovikasta kollioppilasta, jota Hopeatassu ei voinut uskoa oppilaaksi. Hän tasasi hengityksensä ja höristi mustia, suippoja korviaan:
"Hyvää iltaa vain, Jokiklaanin ja Myrskyklaanin kissat! Eikös olekin ihana ilta?" Jokiklaanin vahva kolli naukaisi ivallisesti. Kissat oppilaan ympärillä olivat nyreissään ja tuhisivat vihoissaan. Hopeatassu katsoi kiinnostuneena tilannetta silmät suurentuen.
"Mitä sinä oikein aiot, Vesitassu?!" Kuului vihainen ärähdys Yötähden suusta. Hopeatassu hymähti huomatessaan valkean kissan, joka makasi verta turkissaan Vesitassun vierellä.
"Minulla on ilmoitusasiaa teille kaikille, ja toivon, että levitätte sanomaa!" Vesitassu maukaisi äänensävyllä, joka kuulosti Hopeatassun korvaan siltä, että kohta tapahtuisi jotakin, joka muuttaisi kaiken.

Musta naaras hätkähti kuullessaan vihaiset ja huvittuneet sanat Vesitassun suusta heti erään Jokiklaanin kuningattaren jälkeen:
"Ette te minulle mitään merkitse, senkin typerykset!" Hopeatassu hymyili taas. Siinä vasat rohkea ja erikoinen kolli, joka uhmasi soturilakia kaikilla mahdollisilla tavoilla. Musta, kiiltäväturkkinen naaras käänsi katseensa nopeasti takaisin Vesitassuun Myrskyklaanin kissoista, jotka olivat omassa joukossaan vähän kauempana silmät pyöreinä seuraamassa tilannetta. Hopeatassu kirosi itseään tajutessaan ettei ollut kuunnellut, mitä kaikkea Jokiklaanin kissat ja Vesitassu olivat puhuneet.
"Phah! En ole mikään Vesitassu enää! Se on tyhmä oppilasnimi. Nyt kaikki tunetvat minut nimellä Vesikauhu, luopio, joka tekee kaikille varomattomille samoin kuin Harhanäylle, Ruskaaturkille ja Piiskupennulle. Saatte nukkua yönne peläten minua ja tulevaa kuolemaanne!" Vesikauhu naukaisi karmivalla äänellä, joka sai Hopeatassun niskakarvat nousemaan odottamattomasti pystyyn. Hän käänsi katseensa taakseen kuullessaan yllättävän rasahduksen. Musta naaras tuijotti puiden lomaan, jossa näkyi sininen silmäpari. Hopeatassu nousi pystyyn ja lähti kävelemään kohti kissaa, joka katosi yllättäen pimeyteen. Tuuliklaanilainen naarasoppilas ei voinut sietää sitä, että joku pakeni paikalta ja lähti itse lumi ympärillään lentäen ilmaan perään. Hän pujahti nopeasti puiden lomasta synkkään, mutta pieneen metsään, jossa oli nähnyt sen tarkkailevan silmäparin.

Sillä hetkellä, kun Hopeatassu kompastui puunjuureen ja kieri alas pientä mäkeä tömähtäen kiveä vasten, tajusi hän tehneensä pahan virheen rynnätessään, sillä hän ei todellakaan tiennyt, oliko tuntematon kissa tehnyt sen tarkoituksella saadakseen Hopeatassun ja tämän siskon rysän päältä kiinni Jokiklaanin reviiriltä. Hopeatassu nosti päänsä pystyyn ja katseli varuillaan ympärilleen ja hieraisi käpälällään päälakeaan varmistaaksen, ettei ollut saanut haavaa päähänsä.
"Phiuh! Kunnossa ollaan!" Hän hihkaisi ja pomppasi pystyyn. Lumi hänen allaan rasahti oudosti ja silloin hän ei ollut enää varma, seisoiko hän lumella vai jäällä. Hän katsoi tassuihinsa ja henkäisi helpotuksesta. Hän seisoi vain lumen päällä, mutta seuraava ongelma tai oikeastaan ongelmat vyöryivät hänen päälleen kuin kaikki metsän eläimet.
"Miten löydän takaisin? Ja onko täällä joku muukin..." Hopeatassu nielaisi sanansa nähdessään tutun värisen turkin vasemmalla puolellaan kääntäessään katseensa tuntiessaan polttavan katseen takaraivossaan. Hän näki tutun, juuri äskettäin nähdyn vaaleanharmaan, juovikkaan turkin, joka kuului juuri tuoreelle luopiolle.

"Vesikauhu..." Hän kuiskasi ja katsoi kohti entisen jokiklaanilaisen violetteihin silmiin, joissa paistoi tyytyväisyys. Hopeatassu kuitenkin heitti pelon viitan yltään suoristi itsensä ja tuijotti suoraan omilla jäänsinisillä silmillä Vesikauhun violetteihin silmiin. Hän antoi tuulen riepotella häntäänsä ja korviaan, jotka olivat kyllästyneet olemaan luimussa. Hän katsoi värähtämättä. Hän katsoi pelottomana. Hän katsoi vahvana ja varmana kohti violetteja silmiä. Hopeatassu ei kääntänyt katsettaan, vaikka tiesi ettei hänellä ollut mitään mahdollisuuksia tätä suurta ja vahvaa kissaa vastaan varsinkaan, kun oli vielä niin pienikokoinen ja nuori. Mutta niin oli myös Vesikauhu ollut aloittaessaan koirien tappamisen ja vahvistuessaan hurjaksi tappajaksi. Hopeatassu ei voinut muuta kuin kunnioittaa tätä itsevarmaa kissaa, joka seisoi nyt hänen edessään ehkä päättämässä hänen elämänsä. Monta silmänräpäystä myöhemminkään Vesikauhu ei ollut tehnyt liikettäkään hampaillaan tai kynsillään tai elettäkään tappaakseen. He olivat vain katsoneet toisiaan silmiin Hopeatassu toivoen, että selviäisi hengssä takaisin Tuuliklaaniin. Ja kaikeksi ihmeeksi Vesikauhu avasi suunsa, jolloin Hopeatassu uskoi, ettei tämä ollut viimeinen kerta, kun näkisi tämän kollin:
"Kappas. Katsos kummaa. Tuuliklaanin kissa ja vieläpä väärällä reviirillä! Ja vieläpä noin pieni pentu kaiken lisäksi, joten eipä olekaan ihme, että olet tänne eksynyt!"
Hopeatassun viiksikarvat värhtivät kuullessaan Vesikauhun pilkan. Hän katsahti ikävystyneellä katseella Vesikauhua ja naukaisi:
"Etkö parempaa keksi, luopio. Vitsit alkavat jo kyllästyttää minua jo vähän liikaakin," Hopeatassu haukotteli ja oli ylpeä itsestään ja tuli myös ylpeänä pysymään. Hän katsahti Vesikauhua joka nyökkäsi hyväksyvästi kiinnostunut hymy kasvoillaan. Juuri silloin, kun Vesikauhu oli sanomassa jotakin, Hopeatassu uskalsi keskeyttää hänet:
"Älä edes yritä keksiä mitään parempaa sanottavaa. Täytyy myöntää, että olet taitava. Ei, olet ilmiömäisen taitava! Olen kateellinen sinulle,"
Hopeatassu arvioi Vesikauhun ilmettä, josta ei ottanut paljoakaan tolkkua. Hän sai näin pian jo kannattajan.
"Sinä olet erityinen kissa, täytyy myöntää. Se loistaa silmistäsi kaikkien nähtäviksi ja minun huomioni se kiinnitti heti. Olet erityinen luonteeltasi. Sinä olet paha. Sinä olet julma ja mahtava ja uhraaja!" Vesikauhu sanoi ja kiersi Hopeatassun kerran ympäri. Hopeatassu tajusi silloin, että Vesikauhu ei aikonut tappaa häntä.
"Mutta nimeäsi en tiedä, Tuuliklaanin kissa..."
"Se on Hopeatassu. En tiedä miksi, mutt..."
"Et tiedä? Hyvin, hyvin outoa. Tiedätkös edes, mistä kaikki keksivät nimet kellekkään?"
"Ei, en tiedä. Tiedätkö sinä muka?" Hopeatassu kysyi ihmeissään päätään ravistaen.
"Totta kai tiedän. Monet sitä eivät varmaankaan tiedä, mutta nimet, jotka saamme tulevat pahoilta ja hyviltä, kuolleilta kissoilta. He valitsevat nimemme, jotka kertovat meistä kaiken. Päälliköt saavat tietää loppuosan nimestä ilman että tajuavat sen tulevan päähänsä kuolleelta kissalta. Nimet kertovat meistä kaiken," Vesikauhu sanoi tyynenä ja asteli Hopeatassu kintereillään lammen reunalle.
"Kerro minulle, mitä näet." Vesikauhu sanoi ja istuutui Hopeatassu perässään lumelle. Hopeatassu katseli omaa peilikuvaansa.
"Et näe mitään, eikö niin?" Vesikauhu maukaisi kaikkiteitävällä äänensävyllä, joka ei kylläkään saanut Hopeatassua hermostumaan, sillä Vesikauhu tiesi paljon enemmän kuin hän.
"Sinun täytyy tietää, että peilikuva näyttää kaiken pienimmän kuunsirpin aikaan..."
Hopeatassu vilkaisi peilikuvaansa uudestaan. Hänen täytyi uskoa ja tietää, mitä halusi nähdä. Hän katsoi kohti omia silmiään jotka heijastuivat veden pinnasta ja hetkeä myöhemmin hän näki itsensä. Hän näki itsensä silmissään vanhat kunnon hopeat pilkut ja hän seisoi vahvana, kauniina ja itsevarmana kaikkien kissojen yläpuolella Vesikauhu takanaan ja Surmatassu vierellään.

"Odota! Vesikauhu..." Hopeatassu naukaisi huomatessaan Vesikauhun kaikkonevan silmäkulmastaan.
"Tiedän, tai uskon, mitä ajattelet. Kyllä. Nähkäämme kahden auringonkierron aikaan ladoilla..." Vesikauhu katosi nopeasti pimeyteen, joka odotti häntä kauempana.

"Hopeatassu! Mihin sinä oikein katosit äsken! Etsin sinua kaikkialta tai no Jokiklaanin leirin ympäriltä..." Surmatassu kuullusteli mustaturkkista siskoaan kävellessään tämän vierellä kohti Tuuliklaanin leiriä.
"Et voikaan uskoa, kenet tapasin," Hopeatassu virnisti.
"Vesikauhunko?! Et voi olla tosissasi! Hän olisi voinut tappaa sinut..." Surmatassu hiljeni nähdessään Hopeatassun jäisen katseen.
"Hän tahtoo nähdä kahden päivän päästä ladoilla," Hopeatassu naukaisi.
"Ethän ole menossa, ethän?" Surmatassu kysyi, mutta tiesi jo vastauksen ja Hopeatassu tajusi Surmatassun älyävän.
"Hän aikoo kouluttaa sinua! Voitko kysyä, voiko hän kouluttaa minuakin?!" Surmatassu kuiskasi käpertyessään sammalpedille Hopeatassun viereen.
"Toki, mutta nyt, unta nuppiin!" Hopeatassu sihahti ja sulki jäänsiniset silmänsä. Hän nukahti nopeammin kuin uskoikaan. Hän uneksi siitä illasta, jolloin Vesikauhu tulisi kouluttamaan häntä.

Hopeatassu-Tuuliklaani

Osa 8

Musta, kiiltäväturkkinen Tuuliklaanin oppilas virnisti kävellessään takaisin Tuuuliklaanin leiriin Surmatassu vierellään.
"Phyh! Vai mekö muka toistemme heikkoudet. Näytetään sille entiselle, nuhruiselle Jokiklaanin kissalle että me ollaan paljon vahvempia keskenämme!" Surmatassu naukaisi äreästi keltaiset silmät kiiluen pimeässä.
"Aivan varmasti, se Vesikauhu näkee vielä, mistä meidät on tehty, sillä me olemme puolikkaita, mutta yhdessä me olemme kokonainen kappale ilkeyttä pahuudessa. Ilkeys voitta aina pahan, mutta pahuus ilkeyteen sekoitettuna on vieläkin vahvempi!" Hopeatassu naukaisi hymyillen. Surmatassu vilkaisi tyytyväinen ilme kasvoillaan ja silmissään vahvaa tahtoa Hopeatassua, jonka jäänsiniset silmät välähtivät pimeydessä tähtien tuikkiessa tummalla taivaalla kalpeina kateudesta kuunsirpille. Hän oli oppinut paljon enemmän ja paremmin tänä yönä kuin klaanikissojen taidoista. Klaanikissojen pitäisi todella opetella uusia taistelukikkoja.
"Meidän kannattaisi mennä etsimään niitä kettuja, joista partio varoitti eilen. Niiden avulla olisi helppo harjoitella taistelua," Hopeatassu ehdotti lopulta. Hänellä oli tylsää eikä väsymys painanut hänen silmiään.
"Mutta minusta meidän taas kannattaisi mennä rajojen ulkopuolelle etsimään kettuja tai susia tai jopa muita kissoja," Surmatassu totesi. Surmatassun jutussa oli perää, sillä kukaan klaanikissa ei kulkenut reviirien ulkopuolella, jolloin teoista ei tiedettäisi. Hopeatassu pyyhkäisi lunta hännällään takanaan. Hänen nenänsä päälle tipahti lumihiutale, ja kun yksi lumihiutale tipahtaa taivaalta, sitä seuraa miljoona muuta.
"Taas sataa lunta. Ensi yönä, mennään etsimään vähän vastusta, Vesikauhuhan sanoi, ettei lihakset kasva kuin ehkä yhden hennon lehden verran tavallisella koulutuksella, joten mennään vain metsästämään huomenna, jotta jaksetaan illalla lähteä taistelemaan!" Hopeatassu naukaisi. Hänen pupillinsa menivät viiruksi kuullessaan rasahduksen. Hän käänsi jäänsiniset silmänsä äänen suuntaan. Missään ei näkynyt mitään.
"Näetkö mitään, Surmatassu?" Hopeatassu kuiskasi. Hän nuuhkaisi ilmaa. Tuuli äänen suunnasta, onneksi.
"Siellä on jokin kissa. Varmaan eksynyt kotikisu..." Surmatassu ei kohauttaa olkiaan, kun heidän päällään jo seisoi suurikokoinen, mustaläikällinen valkea kollikissa. Se painoi Tuuliklaanin oppilaita syvemmälle lumeen.
"Mitäs te kissat täällä toimitatte?" Kolli kysyi.
"Ohikulkumatkalla ollaan vain! Voitko nostaa likaiset tassusi päältäni, kotikisu!" Surmatassu kiljahti vimmoissaan.
"Onko neidillä nenässä vikaa? Minä en ole kotikisu, olen kulkukissa! Lumita! Elo! Vienari!" Kolli huusi ja painoi Hopeatassua syvemmälle lumeen ja Surmatassua, tai Hopeatassu ainakin oletti niin.

"Ja sinä musta pentu, jos pidät iljettävän suusi kiinni, sinulle käy paremmin kuin tuolle hiirensonnan peittämälle naaraalle!" Suoraan sanottuna, Hopeatassu ei edes kyennyt sanomaan mitään. Hänen suunsa oli täynnä lunta ja puhekin oli pelkkää muminaa, vaikka hän kuinka yrittikin puhua. Hän huomasi sivusilmällä, kun valkoinen, musta ja harmaa aikuinen kissa seisoi hänen edessään. Yhdellä heistä, valkoisella oli kaksi eriväristä silmää, oikea oli vihreä ja vasen oli sininen, muilla taasen oli vihreät silmät.
"Niin isä?" Valkoinen naaras kysyi päätään kohottaen ja silmiään siristäen. Valkoinen naaras oli kaikista suurikokoisin, mutta selvästi siroin.
"Voitko napata tämän hiirensaastaisen pennun leukojesi väliin, Lumita?" Valkomusta kolli ärähti ja hellitti hieman otettaan Surmatassun päältä. Surmatassu koetti sujahtaa tilaisuuden tullessa paolle, muttei ehtinyt kuin hiirenmitan päähän, kun oli jo Lumitaksi kutsutun naaraan leukojen välissä.
"Ja sinä, Elo, ota sinä tämä toinen!"
"Selvä, Onni!" Mustan naaraan vihreät silmät välähtivät vihasta. Hän ei selvästikään pitänyt olla käskyläisenä.
"Elo, mikset voi kutsua häntä isäksi? Hän ei ole tehnyt mitään pahaa sinulle!" Harmaa kolli kuiskasi mustalle naaraalle Hopeatassun ollessa Elon kynsien alla. Elo vain mulkaisi veljeään. Kaikki he näyttivät kovasti samalta, lukuunottamatta heidän isäänsä, joka oli hieman pulskempi kuin muut suippokorvaiset ja laihat kissat. Hopeatassu rimpuili Elon kynsien alla, mutta turhaan. Elo oli hyvin voimakas ja sen näki hyvin selvästi. Naaraalta löytyi lihaksia varmasti yhtä paljon kuin Vesikauhulta.
"Kuule, miten olet noin voimakas? Miten sinä oikein treenaat? Kaikki muut näyttävät nyhveröiltä rinnallasi!" Hopeatassu sihahti käsittääkseen Elolle. Hopeatassu ei keskittynyt lainkaan siihen, mitä Onni ja Vienari suunnittelivat, sillä koetti käyttää tilaisuutta hyväkseen päästä pakoon Surmatassu mukanaan.
"Mitä se sinulle kuuluu, piskuinen hiirulainen?" Elo naukaisi huokaisten päätään kääntäen.
"No sitä vaan, että sinä voisit olla Onnin sijassa ja käskeä häntä, vaikka hän onkin isäsi!" Hopeatassu pyöräytti silmiään.
"Nojaa... hän vain koettaa pitää alueen meillä, vaikka siinä ei ole mitään järkeä! Hän on oikea pösilö, koska tämä alue kuuluu teille, Tuuliklaanin kissoille ja tuo tuolla kuuluu ladon kissoille, josta emomme lähti joskus. Ja muuten, ei kiinnosta koko emo juttu!" Elo kuiskasi vimmoissaan Hopeatassulle. Hopeatassu hätkähti. Hän vilkaisi mustan naaraan vihreisiin silmiin. Ne hehkuivat pahuutta, kun taas Lumitan silmät hehkuivat ylpeyttä ja hyvyyttä.
*Hänestä olisi joksikin*
"Kuules, minä olen Hopeatassu. Ja lupaan sinulle erään asian. Minä ja siskoni autetaan sinua ikinä miten sinä haluat, jos sinä autat meitä saman verran. Ensin, päästät meidät vapaaksi..." Hopeatassu kuiskasi suunnitelmansa Elolle, joka nyökkäsi hieman epävarmasti, mutta lupasi, mikäli Hopeatassu oli tosissaan. Hopeatassu ei itse asiassa ollut itsekään varma, oliko tosissaaan, mutta se saisi jäädä nähtäväksi. Hopeatassu siristi silmiään kohdatessaan siskonsa katseen.
"Ja jos puijaat minua, minä löydän sinut. Ja silloin sinä ja siskosi olette niin pahassa pulassa, että toivoisitte, että olisitte tappaneet itsenne heti synnyttyänne," Elo sihahti. Hopeatassu luimisti korviaan. Tuo aikuinen kissa oli selvästi tosissaan. Hän osaisi taistella ja hyvin. Hopeatassu nyökkäsi. Kohtalo oli näemmä ottanut ohjat ja pakottanut Hopeatassun pitämään lupauksensa.
"Kun sanon nyt, sinä juokset," Musta naaraskissa kuiskasi. Valkomusta, pulska kollikissa käänsi katseensa juuri pois Tuuliklaanin oppilaista.
"Nyt."


Hopeatassu pinkaisi juoksuun ja näki sivusilmällä Onnin ja Vienarin kauhistuneet katseet.
"Hups, anteeksi," Hän kuuli Elon maukaisevan vahingoniloisesti. ja juuri silloin Hopeatassu iski kyntensä Lumitan selkään. Surmatassu oli vapaa.
Hopeatassu heilautti häntäänsä Elolle kiitollisena. Elo sulki vihreät silmänsä.
"Elo! Mikset juokse hänen peräänsä?!" Hopeatassu kuuli vanhan kollin ärähtävän.
"Sinä et enää määräile minua! Minä en ole enää pentu, joten sinä et enää minua määräile!" Hopeatassu ei voinut olla hymyilemättä kuullessaan Elon sähähtävän uhmakkaasti omalle isälleen.
"Kiiruhda, Hopeatassu! Se ihme Vienari varmaan kohta saa meidät kiinni, jos emme kiiruhda!" Surmatassu sihahti mustalle siskolleen, joka kiihdytti nopeaan juoksuunsa huuliaan nuolaisten.


"Shh..." Hopeatassu hyssytteli Surmatassua, joka taas hyssytteli Hopeatassulle. Mustaturkkinen Tuuliklaanin oppilas vilkaisi vielä siskoaan, ennekuin käpertyi sammalpedille Surmatassun viereen.
*Muistakin saapua siskosi kanssa ensi yönä tänne, tai koko sukusi saa kärsiä!* Mustan aikuisen kissanaaraan sanat kaikuivat Hopeatassun mielessä. Hän vilkaisi ympärilleen katsoen jäänsiniset silmät hohtaen Tuuliklaanin muita oppilaita, jotka nukkuivat sikeää unta.
"Typerykset. Teillä tulee olemaan synkkä ja todella tylsä elämä, mutta onneksi me Surmatassun kanssa annamme vähän väriä siihen..." Hopeatassu kuiskasi itselleen. Hän laski päänsä käpäliensä päälle. Ensimmäistä kertaa sinä iltana ja päivänä hän tunsi itsensä väsyneeksi, vaikka kestikin hetken, ennenkuin hän nukahti. Hänen synkässä mielessään pyöri Onni ja tämän pennut selviytymässä kulkukissoina ja yrittämässä pitää oma alueensa itsellään. Ja hetken päästä, Hopeatassu oli syvässä unessa.

Hopeatassu-Tuuliklaani

Osa 9

Musta, kiiltäväturkkinen Tuuliklaanin oppilas vilkaisi sisartaan Surmatassua. Tänään, juuri nyt heidän pitäisi palata samaan paikkaan, jossa monta auringon kiertoa sitten he olivat törmänneet erakkoon ja tämän kolmeen pentuun, joista yksi vihasi isäänsä ja oloaan käskyläisenä.
"Mennään vähän nopeammin, tai muuten myöhästymme! Elo ei varmaankaan ylistä myöhästelijöitä!" Hopeatassu mutisi ja kiihdytti pikakävelyyn. Juuri tänä yönä hän olisi tahtonut vain nukkua, mutta eipä sitten käynytkään, kun se typerä musta, vihreäsilmäinen kissa oli pakottanut hänet tulemaan.


"Tuolla hän on! Hän odottaa tasan samalla paikalla kuin viimeksi nähtiin tuo himpuran kissa," Surmatassu sihahti. Hopeatassu virnisti. Musta kissa istui lumihangen päällä, jossa hänen hieman pulska isänsä oli istunut näyttääkseen valtiaalta. Elon turkki ei kiiltänyt niinkuin hänen omansa.

Elo käänsi katseensa Hopeatassun ja Surmatassun suuntaan jolloin hänen silmänsä välähtivät. Hän katseli ympärilleen ja viittoili hännällään kahta Tuuliklaanin oppilasta tulemaan hänen luokseen. Hopeatassu luotti tuohon naaraaseen, mutta Surmatassusta ei voinut sanoa samaa. Hänen sisarensa turkki oli pörhöllä ja hän kulki varovaisena kohti erakon pentua.

"Te tulitte," Elon terävä ääni pisteli ilmaa ja Hopeatassun korvia. Eloa ei voinut olla tottelematta, sillä hänen äänensä oli varoittava ja hyökkäävä aina.
"Totta kai tulimme, miksi rikkoisimme lupauksemme. Sinäkään et rikkoisi," Hopeatassu naukaisi terävästi. Elo hymyili.
"Sanoit, että saat elämäni paremmaksi. Miten ajattelit sen tehdä noilla pikku tassuillasi?" Elo naukaisi leikkisästi ja paljon pehmeämmällä äänellä.
"Aion käyttää päätäni. Miten isäsi muuten kuvittelee olevansa sinua mahtavampi?" Hopeatassu kysyi uteliaana.
"Ei se liity tähän mitenkään, pikku karvapallo..." Elo ärähti.
"Hei, jos haluat olla meidän niin sanotussa tiimissä, saat luvan vastata kysymyksiin, niin mekin vastaamme!" Surmatassu korotti ääntään.
"Hyvä on... kuultuaan klaaneista sisareltaan jostain Myrskyklaanista, hän tahtoi suojella meitä joltain pahalta, en tiedä miltä. Hän teki oman reviirin ja sanoi että meidän täytty suojella sitä. Se jälkeen hänestä on tullut itsekäs typerys. Ja hän kuvittelee olevansa jokin typerä johtaja meidän keskuudessamme, vaikkei varmaankaan tarkoita sitä. Mutta koska minä olen nuorin kaikista, minun muka pitäisi tehdä kaikki ikävimmät hommat. Niin meidän emo oli hänelle sanonut ja koska meidän isi hänestä niin kovin piti, niin tietysti hänen täytyi tehdä niinkuin hän sanoi!" Elo maukaisi silmät loistaen vihaa ja ärtymystä.
"Nyt olet meidän puolella, eikä sinulle käy mitään. Koska olet ensimmäinen puoltajamme, saat kunnian hoitaa tiettyjä tärkeitä tehtäviä!" Hopeatassu naukaisi ja hymyili. Tuon kissan emo oli tainnut kuolla. Elo näytti hetken epäilevältä ja lopulta uskalsi avata suunsa:
"Joudunko siis taas käskettäväksi?"
"Et. Sinusta tulee käskevä osapuoli. JA vain ME olemme sinun yläpuolellasi," Surmatassu naukaisi ja virnisti.
"Ahaa...nyt tiedän mitä te aiotte!" Elo virnisti ja jatkoi: "Te aioitte näyttää mahtavuutenne, olla mahtavia, vallata metsän, kylvää kauhua, kyseenalaistaa soturilain ja varmistaa puolulaisenne!"
"Olet viisas. Mutta tiivistettynä: toimimme viisaammin kuin Tiikeritähti," Hopeatassu naukaisi silmät välkähtäen. Elo ei hätkähtänytkään kuullessaan nimen Tiikeritähti, mutta hänen häntänsä heilahti. Hän tiesi kuka Tiikeritähti oli ollut. Oikea surkimus.


"Me näemme siis kahden auringonkierron päästä täällä," Elo tarkensi ja heilautti ohutta häntäänsä niin, että lumi pöllysi juuri Hopeatassun ohitse. Surmatassu nyökkäsi ja kääntyi. Hopeatassu kääntyi ja lähti seuraamaan siskoaan. Hän kuuli matkalla Surmatassun tasaantuneen hengityksen, yön äänet ja puiden oksien havinan. Kaikki se ihana hiljaisuus katkesi tuttuun, liian tottelevaiseen ääneen. Hopeatassu pysähtyi ja tuijotti sinisillä silmillään suuntaan, josta he olivat tulleet.
"Lumita..." Hän kuiskasi ja lähti hiipimään kohti äänen suuntaa Surmatassu aivan kintereillään. He saapuivat nopeasti paikalle, sillä eivät olleet ehtineet kauas.


"ELO! Vai kaveeraat sinä niiden kahdentunkeilijan kanssa!" Lumenvalkea aikuine naaras kissa sähähti. Elo oli paljon pienempi, mutta voimakkaampi ja hänestä uhkui urheus.
"Mitä se sinulle kuuluu? Minä saan tehdä mitä minä ikinä haluan?" Hopeatassu piti siitä, miten Elo painotti sanaa minä.
"MITÄ? Oletko ihan järjiltäsi? Tämän takia emo ei pitänyt sinusta yhtään! Olet kapinallinen! Olet kapinallinen kuten isämme sisko! Olette kumpikin pelkureita!" Lumita kiljaisi. Hänen häntänsä pörhistyi.
"Hahhaa...isin tyttö..." Elo nauroi. Hän kääntyi ympäri ja katsoi suoraan siskonsa silmiin, jotka leimusivat vihaa.
"Oletko huomannut, kuinka typeriä isämme säännöt ovat? Sinusta ne saattavat olla ihan okei, mutta minusta ne ovat ihan typerät!" Elo sylkäisi päin siskonsa naamaa.


"Sääntöni eivät ole typerät, Elo. Ne ovat minun, sinun ja sisarustesi turvaksi. NE suojaavat MEITÄ niiltä pahoilta kissoilta! Etkö muista Kuutähden kertomusta!" Mustavalkoinen kollikissa naukaisi vihaisesti harmaa kissa vierellään, joka mulkaisi siskoaan.
"Ai sekin että nuorin hoitaa mitä iljettävimmät hiirensaastaiset hommat!" Elo murahti ja sähisi. Ja sillä sekunnilla hän oli siskonsa päällä ja kynnet valkoisen kissan kurkulla. Hopeatassu kuuli selvästi Onnin kauhistuneen henkäyksen.
"Päästä irti hänestä senkin saastainen kissa!" Onni huusi ja sillä hetkellä hän katui sanojaan nielaisemalla.
"Katsos, nyt sinäkin näet sen, Lumita. Hän ei ole isäni enää!" Elo leimusi vihaa. Hän huitaisi kynsillään neljä syvää haavaa siskonsa naamaan ja sen jälkeen kylkeen. Hän tarttui pitkillä hampaillaan sisarensa etukäpälästä ja puri niin kovaa kuin ikinä pystyi. Hopeatassu näki, kuinka Vienari hyökkäsi nuoremman siskonsa kimppuun ja koetti saada hänet irti Lumitasta, mutta Elo loikkasi pois alta ajoissa ja Vienarin kynnet upposivat valkoisen kissan selkään.
"En kuulu enää teihin, typeriin juttuihinne ja en halua kuulla sanakaan enää teistä tai sinun siskostasi mistä lie surkeasta päälliköstä. Tämä on sitten sinun sääntöjesi syytä..." Elo naukaisi rauhallisesti ja sukelsi samaan pusikkoon, jossa Hopeatassu ja Surmatassu olivat.

"Olit ilmiömäinen. Pistit kunnolla hanttiin!" Surmatassu vei sanat Hopeatassun kieleltä kuin hiiren pennulta. Hopeatassu ei tiennyt miksi, mutta hän piti tuosta mustasta kulkukissasta. Hänestä hän saattoi nähdä itsensä, mutta paljon, paljon mahtavampana.

"Kiitos, mutta nyt aion päästä kauas heistä. Näemme ensi kerralla tuolla latojen luona..." Elo sihahti ja ryntäsi metsän pimeyteen. Naaras katosi nopeasti mustan turkkinsa ansiosta. Hopeatassusta tuntui, että hän olisi saattanut kaatua juuri siihen paikkaan. Yöllä oli sattunut kaikenlaista, oikeastaan liikaa asioista.
"Eiköhän me palata omaan leiriimme. Meidän täytyy jaksaa aamulla ja päivällä pitää itsemme hereillä!" Hopeatassu naurahti ja tönäisi leikkisästi siskoaan, joka virnisti ja nyökkäsi. He kulkivat nopeaa tahtia takaisin Tuuliklaanin leiriin. Hopeatassu katseli ympärilleen. Hän muisteli Vesikauhun sanoja.

"Jokaisen kissan nimi tulee joko hyvältä kissalta, tai pahalta kissalta. Se taas riippuu kissan tulevasta luonteesta. Nimi kertoo kaiken kissasta."

*Mitäköhän minun nimeni tarkoittaa?*

He hiipivät hiiren hiljaa sisälle leiriin ja siitä sammalpedeilleen. Ensi yönä he lähtisivät pidemmälle reissulle. Heidän täytyisi löytää joku muukin kuin Vesikauhu, joka opettaisi heille taistelua sun muuta hyödyllistä. Hopeatassu odotti, kunnes Surmatassu nukahti. Hän kuunteli oppilaiden tasaista hengitystä ja tuhinaa, joka vaivutti hänet pian uneen. Uusi päivä koittaisi pian. Uusi päivä, jolloin pitäisi taas näytellä oikeaa typerystä ja ihanaa, täydellistä kissaa.


Aamun sarastaessa klaanien reviireille, Hopeatassu kääntyi selälleen ja avasi siniset silmänsä hitaasti toivoen, että olisi jo ilta. Hän toivoi, että olisi jo tarpeeksi vahva ja mahtava. Hän uskoi siihen, mikä hänestä oli tulossa.
"Hopeatassu! Varo häntääsi!" Surmatassu naukaisi huvittuneesti. Musta naarasoppilas huokaisi ja pyöräytti silmiään. Hän sai kuulla tuon lähes joka aamu. Milloinkohan Surmatassu tajuaisi sen olevan heidän rutiininsa. Hopeatassun häntä joka aamu Surmatassun naamalla.
"Huomenta vain, Surmatassu," Hopeatassu totesi noustessaan seisomaan. Hänen lihaksiaan särki onneksi vain hieman.
"Eikös Tuhkatuli toivonut sinun olevan ajoissa?" Surmatassu kysyi kierähtäen mahalleen. Hopeatassu nyökkäsi ja sillä silmänräpäyksellä ja asteli ulos oppilaiden pesästä ja etsi katseellaan mestariaan, tummanharmaata naarasta. Ja hetken päästä hän näki mestarinsa tulevan ulos soturienpesästä. Hopeatassu tassutti Tuhkatulen luokse.
"Mennään taisteluharjoituksiin, kuten eilen sanoit?" Hopeatassu kysyi ystävällisellä ääneellään ja hymyili hieman.
"Toki. Annas kun hieman venyttelen ensin!" Tuhkatuli haukotteli. Hopeatassu kihisi sisällään. Hän ei olisi millään jaksanut enää odottaa. Hänen mestarinsa joka ikinen kerta sanoi, että hänen täytyi tulla ajoissa ja aikaisin, mutta Tuhkatuli itse oli se joka myöhästeli.
"Noniin, nyt mennään!" Tuhkatuli naukaisi ja pikakäveli Hopeatassu vierellään ulos leiristä kohti taistelunharjoituspaikkaa. Hopeatassu tahtoi oppia taistelemaan paremmin. Hän tahtoi oppia taistelemaan niin hyvin, että Tiikeritähti olisi vajonnut yhdestä iskusta jo kuolemaansa.


"Hyökkää! Hyökkää ovelasti!" Tuhkatuli sylkäisi ja otti vaanimisasennon.
Hopeatassu arvioi Tuhkatulen katsetta ja valmiutta puolustautumaan. Hän mietti hetken, kunnes lähti kiertämään mestariaan. Hän mietti hetken ja sitten pysähtyi. Tuhkatuli pysähtyi samalla. Hopeatassu virnisti. Hän näytti tekevänsä loikan mestarinsa päälle, mutta tekikin pikku hypyn. Tuhkatuli väisti loikalla suuntaan jonne Hopeatassu kyyristyi kääntyen mahalleen. Hän tarttui kynsillään mestarinsa kyljistä ja käänsi tämän maassa ympäri pitäen mestarinsa paikoillaan toinen käpälä kurkulla ja toinen mahan päällä.
"Käytit minun taktiikkaani. Kokeileppas jotain muuta!" Silloin kun Tuhkatuli sanoi noin, Hopeatassu teki aina eri liikkeen, jonka Tuhkatuli oli opettanut hänelle. Nyt hänellä ei olisi ollut enää mitään taisteluliikettä, mutta kiitos Vesikauhun, hänellä oli hyvä taktiikka. Hopeatassu ei kuitenkaan aikonut käyttää sitä. Hän aikoi kehitellä oman liikkeensä, joka saisi Tuhkatulen haukkomana henkeään. Mutta nyt hän vasta kokeilisi ideoita siihen.

"Tämän jälkeen sinä voisit hyökätä minun kimppuuni!" Hopeatassu ehdotti ja lähti juosten kiertämään mestariaan. Hän antoi mestarinsa hetken miettiä minne iskisi. Silmänräpystä myöhemmin hän iski hampaansa mestarinsa pitkään häntään ja löi omalla hännällään Tuhkatulta selkään. Hän kuuli Tuhkatulen ähkäisevän ja silloin Hopeatassu päästi juuri kimppuunsa hyökkäävästä mestarista irti ja syöksyi hänen käpäliään kohti kaataen mestarinsa. Hän olisi voinut tehdä monta muutakin asiaa vielä, mutta päätti tyytyä pitämään mestarinsa maassa toinen käpälä silmän yläpuolella ja toinen kurkun päällä. Hän näki mestarinsa silmissä yllättyneisyyden. Sai luvan olla se kerta, jolloin hänen mestarinsa kehuisi häntä. Hän päästi irti ja katseli odottavasti mestariaan joka nousi yllättyneenä ylös. Hän kohtasi mestarinsa katseen ja kuunteli mestarinsa naukumista:
"Sehän meni..."
"Ihan mukiinmenevästi mutta olisin voinut tehdä sen paremmin?" Hopeatassu pyöräytti silmiään ja hymyili ystävällisesti.
"Ei... se meni todella hyvin. Keksitkö tuon itse? Tuon liikkeen?" Tuhkatuli kysyi ja nuolaisi rintaansa. Hopeatassu hymyili iloisesti.
*Viimeinkin...*

"Kyllä, keksin sen itse," Hopeatassu naukaisi lyhyesti. Tuhkatuli teki kehuvan eleen päällään nyökäten.
"Huomenna uudestaan. Keksi lisää uusia liikkeitä ja voit ottaa tuoresaalista. Ja minä haen sinut aamulla taisteluharjoituksiin," Tuhkatuli naukaisi.
*SINÄ haet? Se on aika outoa sinulta!* Hopeatassu katsoi aluksi hieman epäuskoisena tummanharmaata mestariaan, mutta lopulta harteitaan kohauttaen hän seurasi mestariaan takaisin leiriin.


Hopeatassu kuljetti itsensä suoraan tuoresaaliskasalle ja nappasi kasasta oravan. Hän repäisi lihanpalan hetkessä irti. Hän söi hitaasti katsellen ympärilleen. Hänen katseensa pysähtyi hänen isäänsä Liekinsyöjään, joka oli kuvitellut, että hänen pentunsa olisivat ihailleet isäänsä ja hyljänneet emonsa. Toinen osa oli tulevaisuudessa totta, mutta Hopeatassu ei voisi koskaan kuvitellakaan palvovansa isäänsä. Leikinsyöjän kadotessa ulos leiristä Hopeatassu käänsi jäänsiniset silmänsä kynsiinsä. Teräviin, tappaviin kynsiinsä, jotka olivat todella pitkät, paljon pidemmät verrattuna muihin, jos Surmatassua ei laskettu. Ne kiiltelivät kuin Hopeahäntä taivaalla öisin. Hän virnisti ja söi ateriansa loppuun.

"Hei, Surmatassu!" Hopeatassu naukaisi nielaistessaan viimeisen palasensa oravasta.

Hopeatassu-Tuuliklaani

Osa 10

Hopeatassu katsoi syvälle Myrskyklaanin kissan sinisiin silmiin. Tuo hiirenaivoinen kissa oli tunkeutunut heidän reviirilleen ja kuvitellut huijaavansa häntä ja hänen siskoaan, Surmatassua.
"Taistelet ja juokset hyvin tuon ikäiseksi ja varsinkin myrskyklaanilaiseksi. Mitä oikein teet reviirillämme, hiirenaivo?" Hopeatassu sähähti siniset silmät siristettyinä. Hän heilautti ohutta, mutta vahvaa häntäänsä hermostuneesti. Hän vilkaisi Surmatassua, joka seisoi hänen vierellään hampaat esillä. Kirjava naaras ei käämtänyt katsettaan Hopeatassun suntaan vaan piti tarkasti silmällä tunkeutujaa.
"Meilläpäin taitaa olla parempi koulutus kuin teillä, jos sitä mietit," Musta kolli naukaisi ja naurahti.
"Et vastannut kysymykseemme! Mitä teet reviirillämme!" Surmatassu otti askeleen eteenpäin ja murahti. Hopeatassu näki tuntemattoman kissan ilmeestä, että Surmatassun ja hänen tapansa puhua monikossa oli kuin he olisivat yksi kissa. Se ei ollut ainoa asia, joka sai Hopeatassun silmät välähtämään. Tuosta kollista uhkui jotakin, joka muistutti häntä ja hänen siskoaan. Myrskyklaanin kollin vastausta odottava Surmatassu oli sanomassa jotain, mutta Hopeatassu ehti ensin:
"Sinä et ole uskollinen soturi," Hopeatassu huomasi mustan kissan silmien räpsähtävän hämmennyksestä ja lihasten jännittyvän hieman. Hopeatassu virnisti. Surmatassu hänen vieressään tuhahti.
"Olen uskollinen! Kuinka kehtaat väittää moista?!" Musta kissa ärähti ja kurtisti kulmiaan. Hopeatassu vilkaisi Surmatassua, joka nyökkäsi.
"Olet ehkä uskollinen, mutta veressäsi ja mielessäsi virtaa pimeys," Surmatassu naukaisi ja heilautti korviaan.
"Sinussa virtaa voima. Pimeä voima, joka takoo päässäsi joka hetki!" Hopeatassu lisäsi ja jatkoi kysyen:"Minä olen Hopeatassu ja tuossa on sisareni Surmatassu. Kuka sinä olet?"
Musta kolli oli hetken hiljaa, kunnes vastasi. Kolli oli selvästi hetken harkinnut, jakaisiko asioitaan kahdelle Tuuliklaanin kissalle.
"Minun nimeni on Iltatassu ja ette tekään ole mitään puhtaita pulmusia, mitä esitätte!" Iltatassu sihahti ja tuijotti syvälle Hopeatassun silmiin. Musta naaras virnisti ja nyökkäsi.
"Emme tiedä aikeitasi, mutta voit jättää ne itsellesi ja jättää meidän suunnitelmat rauhaan!" Surmatassu sähähti ja oli valmis upottamaan kyntensä Iltatassun vatsaan. Hopeatassu kuitenkin teki vaistomaisen liikkeen huitaisten vahvalla hännällään siskoaan hellästi. Surmatassu katsoi aluksi hieman epäröiden siskoaan. Surmatassun keltaiset silmät paloivat halusta päästä tuhoamaan kilpailijat, mutta miksi tuhota kissa, jonka aikeita ei edes vielä tiedä?
"Mitkä ovat suunnitelmasi? Mikäli jaat ne kanssamme ja lupaat pitää meidät kaukana ne meistä, jaamme omamme ja toimimme niin sanotusti samalla puolella, Iltatassu hyvä. Olet oikeassa siinä, ettemme ole hyviä kissoja” hopeatassu naukaisi. Surmatassu jähmettyi paikalleen. Kirjava naarasoppilas näytti epäilevältä, mutta katsoi puhuiko Iltatassu totta vai valehteliko hän. Surmatassu oli hyvä erottamaan valheen ja totuuden, mutta ei hän vielä mikään täydellinen siinä ollut.


Iltatassu pysyi hiljaa. Hän arvioi Hopeatassuun ja Surmatassuun luottamista. *Olisi kyllä hyvä olla hyvissä väleissä muiden pahojen kissojen kanssa!!* Hopeatassu heilutti mustaa häntäänsä ärtyneesti puolelta toiselle.
"Aion päästä Myrskyklaanin uljaaksi päälliköksi ja tehdä klaaneista taas vahvoja ja raivata kotikisusukuiset ja erakkosukuiset kissat pois klaaneista!" Iltatassu naurahti ja nuolaisi poskiaan ja jatkoi:" Entäs teidän omanne? Te lupasitte ja minä en turhaan luota kehen tahansa!"

*Et luottaisi Surmatassuun, jos hän olisi yksin. Minä näen sen sinusta. Mutta pidän suuni kiinni, sillä hänkään ei näytä luottavan sinuun, vielä!* Hopeatassu virnisti, kuten yleensäkin.
"Meillä on vähän samantapainen suunnitelma, mutta pidämme tassumme irti sinusta ja sinun suunnitelmistasi, jos sinä pidät meidän! Emme kerro kaikkea, sillä sinäkään et kertonut kaikkea, mutta kerromme jotakin. Aiomme osoittaa olevamme suuria. Aiomme parantaa Tuuliklaanin heikon maineen," Hopeatassu naukaisi. Surmatassu olisi varmaan hermostunut, jos hänen siskonsa olisi kertonut kaiken, sillä niin hän itse ainakin olisi.
"Mutta mehän voisimme hyötyä toisistamme. En nyt tarkoita, että olisimme liittolaiset, mutta emme olisi vihollisetkaan. Voisimme tehdä palveluksia toisillemme?" Hopeatassu ehdotti. Surmatassu ei tehnyt elettäkään. Tuo kirjava naaras ei näyttänyt innostuneelta ideasta, mutta jokin pieni pilke hyötymisen iloa hänen keltaisissa silmissään välähti. Iltatassu pysyi hetken vaiti ja mietiskeli kahden Tuuliklaanin oppilaan ehdotusta. Tuuli yltyi ja liikutteli irtolunta ympäriinsä ja leikki Hopeatassun turkilla ja hännällä. Hiirenkorvan aika oli lähellä. Tuuli oli lämmin ja ilma lämpeni muutenkin päivä päivältä. Aurinko tuli aikaisemmin esiin ja sulatti lunta hitaasti saatellen kissat lämpimään aikaan.
"Hyvä on. Milloin näemme sitten seuraavalla kerralla?" Iltatassu kysyi. Hopeatassu siirtyi Iltatassun päältä ja hymyili. Hän vilkaisi Surmatassua. Kirjava naaras saisi päättää seuraavan tapaamisen tai oikeastaan ensimmäisen tapaamisen tämän kissan tunkeuduttua heidän reviirilleen.
"Vaikka viiden auringonkierron jälkeen? Ja vaikkapa reviiriemme rajalla?" Surmatassu ehdotti ja luimisti korviaan ärähtäen katseensa kääntäen Hopetassun mustaan turkkiin. Hopeatassu vilkaisi Iltatassua vielä viimeisen kerran ja nyökkäsi lähes itsensä näköiselle kissalle. Iltatassulla oli haavoja ja arpia turkissaan. He olivat kumpikin lihaksikkaita ja heillä oli siniset silmät. Hopeatassulla kuitenkin oli pidemmät kynnet ja hän oli hoikempi sekä hänellä oli pidempi ja paljon vahvempi häntä. Iltatassu virnisti ja kääntyi sitten kohti omaa reviiriään.
"Ja Iltatassu, jos tulee kysyttävää meidän klaanistamme, kysy pois ensi kerralla kun näemme!" Hopeatassu huikkasi vielä Myrskyklaanin kissalle ja juoksi sitten siskonsa kiinni nopeasti.


"Minusta tämä ei ole yhtään hyvä idea, Hopeatassu. Emme tiedä, voiko häneen luottaa! Hän voi pettää meidätkin kuten mekin aiomme pettää klaanimme!" Surmatassu mutisi häntä hermostuneesti heiluen puolelta toiselle. Hopeatassu pyöräytti silmiään.
"Me kaikki kolme hyödymme tästä, Surmatassu! Älä ole negatiivinen. Jos hän pettää meidät, niin olkoon, mutta en usko että hän tekisi sen!" Hopeatassu naurahti huvittuneesti. Hän katseli ympärilleen tyytyväisenä. Pian tulisi lämmin, riistaa olisi enemmän ja kaikki kuvittelisivat uhan väistyneen edes hetkeksi.
"Mutta hän hohkaa pahuutta, pahat kissat näkevät sen!" Surmatassu keskeytti Hopeatassun ajatuksen epäilevällä puheellaan ja toivoi voivansa kääntää siskonsa pään.
"Puhut myös meistä. Yhtä hyvin hän saattaa ajatella meistä samoin. Mitäpä jos ne kaksi kissaa pettävätkin minut!" Hopeatassu huokaisi ja koetti lipua takaisin ajatuksiinsa. Hän veti raikasta loppunsa päässä olevaa lehtikadon ilmaa keuhkoihinsa. Hän katseli Tuuliklaanin avaraa reviiriä jäänsinisillä silmillään. Muutama pusikko ja koivu siellä täällä. Tässä paikassa oli hyvä harjoittaa juoksua, mutta pitäisi löytää metsä, jossa harjoitella kiipeämistä ja puiden lomassa juoksua. Tuuliklaanin reviirin ulkopuolella oli paljon metsää. Metsää, joka ei kuulunut kenellekkään.

"Hopeatassu! Voisit pitää suusi kiinni tästä lähin suunnitelmistamme! Ei ole hyvä, että kaikki tietävät siitä kohta!" Surmatassu, kirjava valkoinen naaras tiuskaisi. Hopeatassu hymyili ja kyllästynyt huokaus livahti hänen suustaan kuin kissa koiralta.

"Ei hän kerro suunnitelmistamme kenellekkään, sillä me voimme kertoa hänen suunnitelmistaan eteenpäin," Hopeatassu naukaisi rauhallisesti. Surmatassu tuhahti, mutta ei sanonut enää mitään. Hänkään ei siis jaksanut kinastella tästä asiasta. Hopeatassu ei ymmärtänyt siskoaan tänään. Normaalisti he olisivat samaa mieltä, mutta nyt Surmatassu ei luottanut tuohon mustaan kissaan. Mitä haittaa siitä mustasta kissasta muka olisi heille?

Hopeatassu ihaili kylmää maisemaa ympärillään. Hän saattoi ajatella oman mielensä sulautuvan kylmyyteen ja pimeyteen, joka vaani jokaisen puun ja juuren takana. Aina jos on valoa ja hyvyyttä on myös pahuutta ja pimeyttä. Hopeatassu katseli ihaillen ympäristöään. Lumi nummien päältä suli hetki hetkeltä lämpimän auringon paistaessa ja tuoden hiirenkorvan-ajan yhä lähemmäs.
"Mitäs aiot sanoa niistä kaniineista ja näistä pienistä naarmuista? Vai sanonko minä jotakin?" Hopeatassu lopulta kysyi leirin tullessa siskosten näköpiiriin. Surmatassu oli selvästi piristynyt ja koetti unohtaa Iltatassun:
"Aion vain sanoa, että emme saaneet niitä kiinni,ja että kettu hyökkäsi kimppuumme," Hopeatassu virnisti huvittuneena. Kirjava oppilas hänen vierellään virnisti leveämmin. Heidän pujahtaessa sisälle leiriin, Hopeatassu katseli kissoja ympärillään. Hän saattoi jo nähdä kaikkien pelästyneet ja kauhusta kankeat kasvot ja kehot, jotka tuijottivat häneen ja Surmatassuun. He muuttaisivat kaiken.

Musta häntä heilahti Surmatassun kertoessa, että kettu yllätti heidät. Hopeatassu hymyili, mutta vilkaisi muutamaa naarmuaa, joka hänen kehossaan oli. Tuhkatuli, tummanharmaa naaras, Hopeatassun mestari, ei ollut vihainen vaan pikemminkin ylpeä, että siskokset olivat hoidelleet ketun. Keskustelun jälkeen Surmatassun mestari ja Tuuliklaanin päällikkö, Lainetähti pyysi oppilaansa taisteluhajoituksiin.


"Tuhkatuli muuten, voinko mennä vaikkapa vaihtamaan sammalet klaaninvanhimpien pesästä ja samalla kuunnella muutaman oikean tarinan?" Hopeatassu kysyi lempeästi hymyillen ja häntä iloisesti heilahtaen. Harmaa naaras nyökkäsi liekinväriset silmät sulkien ja kääntyi lähteäkseen. Hopeatassu hyvästeli sisarensa ja lähti hakemaan uutta sammalta mahdollisimman läheltä leiriä. Hän tahtoi kuulla tarinan, totta olevan tarinan, vaikkapa jostain pimeästä kissasta? Hopeatassu kaapi sammalta lumettomasta kohtaa ja kantoi ne mahdollisimman nopeasti klaaninvanhimpien pesään. Hän tervehti klaanin vanhimpia jäseniä leveällä ja ystävällisellä hymyllä. Valkohäntä, valkoinen naaras vihreillä silmillä vastasi hymyllä ja hännänheilautuksella nuoremmalle kissalle. Hopeatassu vaihtoi sammalet ripeästi ja työn valmistuttua hän istuutui Valkohännän eteen. Valkohäntä hymyili huvittuneena ja naukaisi häntäänsä heilauttaen toistamiseen:
"Hyvä on, Hopeatassu. Mistä tahdot kuulla tarinan? Vai kerronko vain jostakin, joka päähäni pulpahtaa?"
Hopeatassu räpäytti silmiään muutaman kerran, kunnes vastasi kiertäen häntänsä käpäliensä ympärille:
"Jospa sinä vain kerrot,"

Valkohäntä nyökkäsi ja aloitti:
"Tämä tarina kertoo Iloisen Lehtikadon luojasta. Hän oli kaunis, valkoturkkinen kissa. Hänen toinen silmänsä oli sokea ja täysin valkoinen, mutta hänen vasen silmänsä oli punertavan ruskea, melkein punainen. Hän rakasti Lehtikadon aikaa, mutta kaikki muut vihasivat sitä aikaa, sillä silloin kuoli hyvin paljon kissoja ja muitakin eläimiä. Tämä tapahtui hyvin, hyvin kauan sitten, silloin kun Leijonaklaani ja muut klaanit alkoivat muodostua. Ja tämän valkoisen kissan nimi oli Lumikuiske. Hän sai kaikki näkemään jotain hyvää Lehtikadon ajassa. Hän kertoi aina ensilumen sataessa, että nyt kasvit saavat levätä ja kukoistaa Hiirenkorvan aikana kauniimpana kuin aikaisemmin ja sillä välin me saisimme nauttia lumesta ja kylmyydestä. Kaikki muistivat hänet hänen hukuttuaankin. Lumikuiskeen kuoltua häntä alettiin kutsua Iloisen lehtikadon luojana, sillä hänen kuolemansa jälkeen lähes kaikki pitivät Lehtikadosta. Ja aina sen jälkeen joku onnekas näki hänet jäädyttämässä järviä ja jokia..." Valkohäntä haukotteli.

*Unikeot* Hopeatassu ajatteli mielessään. Eipä ihmekään, että hän kertoi tarinan niin nopeasti ja hieman sekaisesti...
"Jätän sinut nukkumaan, kiitos tarinasta!" Hopeatassu naukaisi ja kumarsi pienesti.
"Sinusta tulee vielä hyvä soturi, Hopeatassu!" Valkohäntä hymähti unisena ja laski raskaalta näyttävän päänsä tassujensa päälle. Hopeatassu virnisti huvittuneena itselleen.
*Niinhän sitä voi ajatella!*


Hopeatassu poistui hiiren hiljaa klaaninvanhimpien pesästä. Musta naaras vilkaisi häntäänsä pimenevän päivän loppuessa.
"Voisin huomenna kokeilla, mitä osaan tehdä Surmatassun kanssa," Hänen jäänsininen katseensa pyyhki Tuuliklaanin leiriä. Hän saattoi jo nähdä ne katseet, jotka paistoivat Tuuliklaanin kissojen kasvoilta hänen ja Surmatassun iskiessä kyntensä klaanitovereihinsa, mutta heidän täytyi vielä odottaa. Heidän täytyisi vielä odottaa sen verran, että he saisivat tarpeeksi voimia, kokemusta ja taitoa taistella vaikkapa viittä kissaa kerralla vastaan. Iltatassu oli osoittanut, että joku toinen kissa vastaan Hopeatassu ja Surmatassu ei ollut hyvä asia yksinäiselle kissalle. Musta, kiiltäväturkkinen oppilas pujahti nopeasti leiri toisesta päästä toiseen päähän ja sukelsi oppilaiden pesään. Hän etsi tiensä siskonsa viereen ja vielä hetki ennen silmiensä sulkemista hän ajatteli, että voisi antaa neuvon kaikille kissoille, jopa itselleen. Jos olet tarpeeksi rohkea, katso pimeyttä ja pelkoa silmiin, mutta silloin ei parane räpäyttää.

Kirjava naaras hänen vierellään käänsi kylkeä ja päästi tuhahduksen unissaan. Hopeatassun olisi tehnyt mieli herättää Surmatassu ja kysyä, mistä hän näki unta. Mutta juuri silmänräpäys ajoissa hän pysäytti käpälänsä ja piti suunsa kiinni. Hänen viiksikarvansa värähtivät. Hopeatassu laski päänsä tassujensa viereen. Hän tuijotti veljensä Pilvitassun mustavalkoiseen turkkiin.
*Sinä saat olla ensimmäinen, joka meistä kuulee... muutaman haavan kera, Pilvitassu* Hopeatassun olisi tehnyt mieli mennä ja sylkäistä veljensä päälle inhosta, mutta antoi olla. Olivathan he sentään perhettä, ainakin jonkin aikaa.

Hopeatassu-Tuuliklaani

Osa 11 ~Hyvästit heikkous, tervetuloa uusi aika~

//VAROITUS! Raakaa taistelua! Voit lukea ~~ merkin jälkeen, jos et kestä verta ja pientä silpomista//


Hopeatassu katsoi sisartaan jäänsinisiä silmiään siristäen, Surmatassun katsoessa Tuuliklaanin Aallonoisketta, jonka mustaraidallinen turkki kiilsi auringon lämpimien säteiden mahtavasta loistosta. Tuo typerä ujo ja ärsyttävä naaras sai Hopeatassun niskakarvat nousemaan pystyyn. Tuo typerys lavertelisi heistä heti, jos saisi tietää... Kaksikko oli valinnut Aallonloiskeen ensimmäiseksi uhriksen tämän typeryytensä ja osoituksensa heikosta soturista. Kukaan ei kaipaisi heikkoa soturia. Hopeatassu nyökkäsi Surmatassulle hänen katsoessa kysyvästi sisareensa, jonka jännittynyt hengitys kutitti hänen korviaan.

"Aallonloiske!" Surmatassu naukaisi jämäkästi, mutta ystävällisesti. Hopeatassu hymyili iloisesti.
"Niin, Surmatassu.. ja Hopeatassu?" Aallonloiske naukaisi ujosti häntäänsä heilauttaen.

*Oikea typerys! Toivottavasti hänestä on edes vastukseksi!* Hopeatassu olisi halunnut sähistä Aallonloiskeelle kiukkunsa, mutta hänen oli pidäteltävä itseään. Hän upotti pitkät ja terävät kyntensä ruohikkoon ja heilautti vahvaa häntäänsä nopeasti.

"Ajattelimme, jos voisit opettaa meitä taistelemaan nyt? Omat mestarimme lupasivat, mutta peruivatkin ja odotimme niin innolla harjoituksiamme!" Surmatassu naukaisi pettyneesti korviaan heilauttaen ja anovasti katsoen Aallonloisketta keltaisilla silmillään. Surmatassu oli loistava tässä hommassa. Aallonloiske näytti epäröivältä."No hyvä on, mutta vain hetkeksi!"

*Hienoa. Se hetki ei taida kuitenkaan olla kovinkaan pitkä!* Hopeatassu virnisti Surmatassulle Aallonloiskeen kääntyessä. Mustaraidallinen soturi johti heidät taistelupaikalle ja istuutui alas hymyillen hieman. Naarasta jännitti, se paistoi hänen silmistään ja olemuksestaan.
"Meillä on oma taktiikka, jos voimme kokeilla sitä sinuun?" Hopeatassu kysyi ystävällisesti päätään kallistaen. *Kynsillämme!*

"Käyhän se. No aloittakaa, en ajatellut vaihtaa oppilastani teihin," Aallonloiske naukaisi ja luimisti korviaan epäröiden. Ilmapiiri vaikutti kireältä ja se kiristyi entisestään. Jokin oli vialla ja Aalonloiske taisi aavistaa sen.

*Kiitos, Pimeydenvarjo!* Hopeatassu kiitti mielessään uniensa kissaa. Hän aloitti kiertämisensä oikealta ja Surmatassu vasemmalta. Hän vinkkasivat toisilleen ja lähtivät pelottavan hitaasti kulkemaan kohti Aallonloisketta pilke silmissään. Läikällinen naarasoppilas. Tuuli kuljetti hänen nenäänsä kahden kulkukissan hajut, jotka tukisivat heidän suunnitelmaansa täydellisesti.
Hopeatassu syöksyi Aallonloiskeen ali ja Surmatassu yli. Hopeatassu iski hännään Aallonloiskeen vatsaa ja Surmatassu huitaisi ensimmäisen vetonsa ilman kynsiä Aallonloiskeen selkään. Aallonloiske säpsähti ja henkäisi saaden hädin tuskin ilmaa Hopeatassun iskun jälkeen.

"Nyt?" Hopeatassu kysyi Surmatassulta, joka nyökkäsi innoissaan pilke keltaisissa silmissään. Heikot kissat oli tuhottava ja saatava vahvat heidän puolelleen. Aallonloiske oli vasta toennut äskeisestä pikkuruisesta iskusta, kun Surmatassu loikkasi hänen selkäänsä ja upotti terävät kyntensä hänen selkäänsä. Aallonloiske kiljahti suu ammosellaan auki:
"LOPETTAKAA! ETTE SAA KÄYTTÄÄ KYNSIÄÄÄÄGH! *KLÄGH*"

Hopeatassu huitaisi kynsillään Aallonloiskeen kielen poikki soturin huutaessa täyttä kurkkua suu ammosellaan auki. Aallonloiskeen silmistä valui kyyneleitä ja suusta tummaa, lämmintä verta. Hänen verinen kielenpuolikkaansa lojui ruohikolla pienen verilammikon päällä. Surmatassu loikkasi ilmaan ja laskeutui koko painollaan Aallonloiskeen päälle saaden soturin maahan makaamaan silmät surusta ja tuskasta täyttyen. Hän aneli armoa sumeilla silmillään ja niiskaisi.
"Nimesi voisi olla Kielenpuolikas tai Aallonveri?!" Surmatassu naurahti silmät hohtaen innostusta ja kidutuksen aiheuttamaa iloa. Aallonloiske vain ynähti itkien veren sekoittuessa hänen turkkiinsa. Hopeatassu virnisti voitonriemuisesti.
"Se olisi aika tylsää. On kivempi nähdä niiden idioottien ja voimakkaiden kissojen ilmeet ja reaktiot!" Hopeatassu totesi innoissaan ja heilautti korviaan.
"Vesikauhu oli väärässä. Me emme koidu toistemme kohtaloiksi vaan hyödyksi! JA me olimme oikeassa kissojen heikkouksista!" Hopeatassu jatkoi murhanhimoisesti ja loi hännällään niin kovaa kuin koskaan pystyi Aallonloiskeen vatsaa. Naarassoturi yritti panna vastaan, mutta Surmatassu painoi kyntensä naaraan niskaan ja päälaelle pitäen tämän aloillaan. Hetken päästä Hopeatassu asteli tuskastuttavan hitaasti kosketusherkälle kohdalle, jonka oli itse saanut herkäksi vahvalla hännällään. Nyt viilto olisi kivuliaampi. Tuskallisen kivulias. Hän asetti tassunsa Aallonloiskeen vatsalle ja tunsi kuinka hän säpsähti. Soturi huitaisi Hopeatassua kylkeen saaden aikaan muutaman pintanaarmun. Hopeatassu nyökkäsi kulmiaan kurtistaen Surmatassulle, joka upotti kyntensä naaraan vasempaan silmään ja painoi ne yhä syvemmälle ja syvemmälle. Samalla hetkellä Hopeatassu upotti kyntensä Aallonloiskeen vatsaan ja veti nopeita , mutta pitkiä vetoja. Aallonloiske kirkui ja itki ja anoi yhdellä silmällään armoa. Hopeatassu vain virnisti leveästi. Hän asetti kyntensä Aallonloiskeen kyljen päälle ja katsahti jäänsiniset silmät palaen Surmatassua, joka laski kyntensä Aallonloiskeen kurkun päälle ja viilsi.

"Heikommat kuolevat ja vahvemmat voittavat!" Hopeatassu kajautti ilmoille tarpeeksi hiljaa, jotta vain he kolme kuulivat. Aallonloiskeen suusta ja kyljistä valui verta solkenaan ja hänen häntänsä nyki kivusta ja kyyneleet valuivat hänen silmistään. Nyt hänenkin kaulasta valui tummaa, upeaa verta, joka kimalteli hiirenkorvan-ajan lämmittävässä auringossa.

"MITÄ TE TEETTE!" Tuntematon kissa huudahti kauhuissaan. Kollin karvat nousivat pystyyn vihasta. Hänen viereensä asteli pienikokoisempi kissa, joka käänsi katseensa pois Aallonloiskeesta, joka päästi outoa kurlutusta.
"Se on nyt vain niin, että heikot kuolevat ja vahvat voittavat!" Surmatassu tokaisi ja nuolaisi verisiä kynsiään. Isompi kulkukissa syöksyi heidän kimppuunsa ulvahtaen uhkaavasti. Pienempi jäi epäröimään kauemmas. Hopeatssu tunsi viiltävän kivun vasemmassa kyljessään. Hän käännähti ja hyökkäsi sen enempää miettimättä valkoisen kulkukissan kimppuun Surmatassu rinnallaan. Nyt ei ollut aikaa mihinkään järkevämpään liikkeeseen. He purivat ja kynsivät minkä ehtivät kulkukissaa, joka päästi muutaman tuskastunene älähdyksen. Kolli koetti ravistella oppilaita pois kimpustaan, mutta huonoin tuloksin. Hopeatassun sydän tykytti nopeasti ja täynnä intoa hän iski hampaansa kulkukissan kurkkuun ja tunsi, kuinka kollin keho veltostui. Naaraat katsoivat toisiaan tyytyväisinä. He raahasivat valkoisen kollin ruumiin vielä hetkellisesti elossa olevan Aallonloiskeen luokse. He vetivät kulkukissan ruumiin Aallonloiskeen yli ja vetivät sen sitten takaisin kuolemispaikalleen. Mustavalkoinen naaras katsoi kauhuissaan ystäväänsä, mutta ei voinut olla virnistämättä. Naaras heilautti korviaan ja he lähtivät kiireen vilkkaa kuin tuli hännän alla kohti Tuuliklaanin leiriä ja pahaa odottamattomia kissoja.

~~~~

"Eikös käynytkin hyvä säkä? Nyt kaikki luulevat tuon kulkukissan tappaneen Aallonloiskeen!" Hopeatassu naukaisi innoissaan juostessaan.
"Tästä alkaa uusi aika! Meidän aika!" Hopeatassu kiljahti ja kiihdytti vauhtiaan, mutta pysähtyi Surmatassun pysähtyessä.
"Hopeatassu! Palaa takaisin ja näyttele pahasti loukkaantunutta!" Surmatassu kuiskasi hänen korvaansa ja samalla hetkellä musta naaras syöksyi tulosuuntaan. Hänen täytyisi olla nopea, jotta heidän nopeasti muuttunut suunnitelma toimisi.
"APUA! APUA!" Surmatassu kiljahti leiriin rynnätessään. Se oli ainoa asia, jonka Hopeatassu sai kuultua. Hän hymyili ilkikurisesti tuulen nopeuttaessa hänen juoksuaan kohti Aallonloiskene tappopaikkaa. Pieni metsäpöheikkö häämötti jo hänen edessään.

Hän syöksyi salamannopeasti pienelle metsäalueelle ja lösähti maahan makaamaan. Hän kuunteli ääniä ympärillään. Käpälien töminä lähestyi ja tuuli yltyi. Aallonloiske päästi oudon äänen, joka sai Hopeatassun niskakarvat nousemaan pystyyn. Häntä ei ällöttänyt kuoleman tai veren haju, jotka leijuivat ilmassa tuoreina ja voimakkaina. Hänestä Aallonloiskeen äännähdys oli vain kuulostanut oudolta. Hän heilautti häntäänsä nähdessään klaaninsa parantajan ja joukkoa johtavan Surmatassun, jonka jokainen karva sojotti pystyssä. Routaruusu käski oppilaansa Hopeatassun luokse itse kiirehtiessään Aallonloiskeen luokse huolesta soikeana. Hopeatassu tunsi Vititassun hengityksen naamallaan ja Surmatassun haju ilmestyi hänen toiselle puolelleen. Lainetähden ominaistuoksu leijui ilmassa, kuten myös muutaman muun soturin, mukaan lukien heidän oman emonsa.

Hopeatassu avasi silmänsä ja nosti päänsä pystyyn. Vasta sitten tajusi viiltävän kivun selässään. *Typerä kulkukissa! Ärh!!*
"Pystytkö kävelemään? Tai edes seisomaan?" Vititassu kysyi silmät huolesta täynnä. Hänen niskakarvansa olivat pystyssä ja parantajaoppilaan häntä nyki. Hopeatassu nyökkäsi ja irvisti pistelyn voimistuessa hänen selästään vuotavassa haavassa.
"Luojan kiitos saitte tämän körilään pois päiviltä. Teille olisi voinut sattua mitä tahansa!" Lumikide naukaisi silmät huolesta täynnä ja häntä täristen. Heidän emonsa saisi luvan luulla heidän olevan kunnon sotureita tai muuten he hoitaisivat Surmatassun kanssa hänetkin päiviltä. Ja jos Lumikide kuvittelee nyt, että voisi seurata heitä kuin saalistaja saalistaan niin ehei, ei onnistu.
"Tuo kulkukissa melkein tappoi minut, mutta onneksi Hopeatassu sai sen päiviltä!" Surmatassu naukaisi häntä heilahtaen keltaisten silmien täyttyessä tekaistusta kauhusta.
"Ja onneksi SINÄ varoitit minua tuon roikaleen hyökkäyksestä!" Hopeatassu naukaisi. Hän halusi kunniaa myös siskolleen, mutta se vaikutti vähäiseltä. Liian vähäiseltä hänen mielestään.

"Aallonloiske on kuollut!" Routaruusu kiljahti surusta. Hopeatassu luimisti korviaan ja laski katseensa päästyään istumaan. Surmatassu teki samoin. Sivusilmällä Lainetähti katsoi Hopeatassua arvioivasti ja hymyili, mutta käänsi katseensa takaisin Aallonloiskeeseen.
"Routaruusu ja Vititassu, viekää Surmatassu ja Hopeatassu leiriin ja tarkastakaa heidän vammansa ja haavansa, me viemme Aallonloiskeen," Lainetähti kajautti ja vilkaisi Hopeatassua vielä kerran ennekuin asteli Aallonloiskeen ruumiin vierelle. Hopeatassu tunsi tönäisyn kyljellään. Routaruusu hymyili lohduttavasti oppilaille yrittäen kohottaa sisarusten mielialaa. Parantajasta uhkui kuitenkin epävarmuus. Ehkä tuo typerys kuvitteli tämän enteilevän jotakin pahaa Tuuliklaanille.
"Ja Hopeatassu," Lainetähti jatkoi mustalle oppilaalle;" Toimit tänään urheasti!"

Hopeatassu katsoi äimistyneenä päällikköä. *Toimin urheasti?*
"MITÄ?" Hän ulvahti ja jännitti lihaksensa kipuaallon vallatessa naaraan lihaksikkaan kehon. Hänen häntänsä pörhistyi. Lainetähti ei edes viitsinyt kehua omaa oppilastaan?
"Hyvää työtä teiltä molemmilta. Ja kiitos Surmatassull hänen nopeasta hälytyksestään," Lainetähti naukaisi kulmiana kurtistaen kärsimättömästi. Hän halusi saada oppilaat niin nopeasti kuin suinkin parantajan pesälle. Routaruusu heilautti häntäänsä ja tuki Hopeatassun kulkua kohti leiriä. He eivä jaksaisi kantaa naarasta, sillä hän oli jo suurempi kuin parantaja itse. Surmatassu virnisti siskolleen leirin edustalla.

"Tule nopeasti Surmatassu. Haluan varmistaa sinunkin haavasi mahdollisten tulehdusten varalta," Routaruusu naukaisi rauhallisesti ja heilautti häntäänsä kärsimättömästi. Hopeatassu rojahti sammalpedille ja seurasi parantajan ja hänen oppilaansa hääräämistä. Ilmassa leijui hätäännys ja pesän ulkopuolelta kuului huolestunutta supinaa. Ei kulunut kuin muutama silmänräpäys ensimmäisten kauhistuneiden henkäyksien alkaessa. Muutama tuskastunut huutokin raikasi leirissä. Hopeatassu ei tajunnut hymyilevänsä. Routaruusun Hopeatassuun kohdistuva hämmentynyt katse sai mustan oppilaan hätkähtämään.
"Mille sinä hymyilet?" Parantaja kysyi lopulta puhdistaen Hopeatassun suurinta ja arimmalta näyttävintä haavaa. Hopeatassu irvisti kirvelyn pahentuessa.
"Hymyilen, koska teimme palveluksen Surmatassun kanssa. Ja koska selvisimme," Hopeatassu naukaisi ja sulki silmänsä.
"Hyvä ettei teille käynyt pahemmin, mutta ajattelen vain Aallonloiske parkaa!" Routaruusu naukaisi ja heilautti häntäänsä surusta.
"Ainiin! Unohdin että hän.. että hän..." Hopeatassu nielaisi sanansa ja tunsi hämähäkinseitin tarttuvan hänen sileään turkkiinsa. Hän ei pitänyt siitä yhtään. Nyt hänelle jäisi arvet tuosta typerästä taistelusta yhtä mitätöntä kulkukissaa vastaan!
*Pimeydenvarjo saisi luvan opettaa minua ja Surmatassua vielä lisää!*


Muutama päivä myöhemmin Hopeatassu ei tuntenut enää kipua kävellessään. Hän voisi taas jatkaa koulutustaan. Hän oli juuri pääsemässä mehukkaan hiiren kimppuun, kun Lainetähti kajautti kokoontumisen alkaneeksi.
"Juuri nyt kun olen aikeissa syödä..." Hopeatassu jupisi ja asteli hitaasti ulos parantajan yrttien tuoksuisesta pesästä. Hänen käpälänsä kuljettivat hänet Surmatassun vierelle, joka hymyili sisarelleen jännittyneenä. Hopeatassun niskakarvat pörhistyivät Lainetähden tuijottaessa häntä suoraan silmiin. Lainetähti aloitti kokoontumisen häntäänsä heilauttaen hiljentääkseen klaanin supatukselta.

"Koimme kaksi päivää sitten suuren menetyksen. Olisimme kokeneet kolme menetystä, mutta onneksi kaksi oppilasta olivat urheita ja voimakkaita ja saivat pelastatteua omat nahkanssa, vaikkakin Aallonloiske ei selvinnyt raa'asta murhasta!" Lainetähti naukaisi ja piti pienen tauon, kunnes jatkoi:
"Olen päättänyt nimittää uuden soturin. Hopeatassu, astuisitko eteen?"

Hopeatassu nielaisi. Miksei Surmatassuakin nimitettäisi sotruiksi hänen kanssaan! Ei hän olisi pärjännyt ilman siskoaan!* Musta oppilas skuitenkin otti muutaman askeleen eteenpäin ja katsoi jäänsinisillä silmillään Tuuliklaanin pällikköä. Olisi typerä lykätä omaa seremoniaansa. Se olisi epäilyttävää. Lainetähti naukaisi kovaa:
" Minä, Lainetähti, Tuuliklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi! Hopeatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania henkesi uhalla?"

Hopeatassua nauratti. Hän oli juuri rikkonut soturilakia ja sen takia hänestä tehtiin soturi.
"Lupaan!" Hän naukaisi ja hymyili siniset silmät tuikkien riemusta. Naarasta kuitenkin harmitti Surmatassun takia. Lainetähti hymyili ja jatkoi:" Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Hopeatassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Hopeaviiltona. Tähtiklaani kunnioittaa sinun rohkeudestasi ja taistelutaidoistasi, ja hyväksymme sinut Tuuliklaanin täydeksi soturiksi!"

"Hopeaviilto! Hopeaviilto! Hopeaviilto!" Hurraahuudot kaikuivat ympäri leiriä. Surmatassun silmistä kajasti ärtymys, mutta myös ilo. Hän jolkotti emonsa luokse ja hymyili iloisesti. Hän heilautti häntäänsä ylpeästi. Nyt hän oli soturi. Hopeaviilto. Musta naaras vilkaisi pitkiä kynsiään, jotka loistivat hopeisina kuin kuu.
"Enpä ihmettele, mistä nimeni sain, kiitos esi-isille," Hopeaviilto kuiskasi itselleen ja vilkaisi iloisia kissoja ympärillään. Pilvitassu ja Ennetassu näyttivät närkästyneiltä, mutta Hopeaviilto päätti olla välittämättä typeristä pikkusisaruksista. Hän käänsi katseensa siskoonsa ja luimisti korviaan pahoillaan. Surmatassu hymyili kuitenkin ja oli ylpeä siskostaan. Hopeaviilto kumartui Surmatassun luokse ja kuiskasi:
"Kohta on sinun vuorosi, usko pois. Menee vain muutama silmänräpäys kun Lainetähti jo nimittää sinut soturiksi!"

Surmatassu virnisti ja laski läikikkään häntänsä sisarensa selän päälle. Hopeaviilto virnisti ja kehräsi. Uusi aika oli alkanut.

Hopeaviilto-Tuuliklaani

Osa 12

Musta, kiiltäväturkkinen naaras piti katseensa sisaressaan. Oppilaan silmät hohtivat vihaa ja ärtymystä. Hopeaviilto huokaisi ja nousi seisomaan.

"Tiedäthän, että pyysin oppilasta?" Hopeaviilto kysyi. Hänen hännänpäänsä nytkähti Surmatassun nostaessa katseensa sisareensa.

"Oppilas osoittaa uskollisuutta ja jos minulla on oppilas ja jos saan hänet koulutettua , minut voidaan valita varapäälliköksi. Ja tiedätkö, miten helppoa olisi hankkiutua eroon Lainetähdestä?" Hopeaviilto jatkoi ja luimisti korviaan. Hän ei tahtonut olla vihainen sisarelleen.

"Sielutassu änkeää joukkoomme. Minusta välillä tuntuu, että hän yrittää viedä paikkani!" Surmatassu murahti ja upotti kyntensä sateen kastelemaan maahan. Hopeaviilto ei voinut pidättää naurahdusta. "Ei hänestä ole korvaamaan sinua. Hän ei sitä paitsi ole niin taitava, vaikka luonnetta löytyykin. Sielutassu vain on... tunkeileva. Vaikka hän on samantapainen, ei hän voisi koskaan korvata sinua, mahtavaa taistelijaa, parasta ystävääni ja mitä upeinta siskoa!"

Surmatassu virnisti hyväksyvästi ja nousi neljälle käpälälleen.

"Olet oikeassa, kukaan ei voisi ängetä meidän kahden joukkoomme ja syrjäyttää toista," Surmatassu totesi virnistäen tyytyväisenä. Hopeaviilto nyökkäsi ja suoristi häntänsä.

"Sanothan vain, jos hän seuraa meitä tai koettaa taas tulla mukaamme?" Hopeaviilto kysyi ja nuolaisi rintaansa nopeasti. "Ja lupaa ettette enää riitele Sielutassun kanssa, jooko?"

"Lupaan ja lupaa sinäkin varmistaa, ettei hän koeta tulla mukaamme?" Surmatassu kiusoitteli. Siinä se vanha kunnon Surmatassu oli. Yönmusta, kiiltäväturkkinen naaras kuuli puhetta, joka lähestyi.

"Ennetassu..." Surmatassu sihahti. Hopeaviilto katsoi nummelle, josta lopulta musta naaras mestarinsa kera ilmestyi.

"He eivät kuulleet meitä. Tule, mennään, minun täytyy vielä puhua Sielutassulle järkeä!" Hopeaviilto ärähti ja pujahti muutaman hassun pusikon lomaan Surmatassu perässään. Sielutassun tunkeilu ei ärsyttänyt ainoastaan Surmatassua vaan myös Hopeaviiltoa, mutta jokin siinä oppilaassa sai Hopeaviillon kiinnostuksen heräämään.



"Alemmas! Laske häntäsi alemmas!" Hopeaviilto sihahti. Hän oli vienyt Sielutassun metsästämään, jotta voisi puhua hänen kanssaan ja jotta klaani saisi syötävää. Musta kolli oransseilla ja harmailla läikillä vaikutti oudolta. Hän ei kyennyt keskittymään saalistukseen, jokainen saalis oli päässyt karkuun eikä hän vaikuttanut olevan siitä pahoillaan vaan tuijotti tyhjyyteen tai toisin sanoen syvälle Hopeaviillon turkkiin.

"Sielutassu! Keskity! Tulimme saalistamaan emmekä haaveilemaan," Hopeaviilto laski käpälänsä juuri juoksuun pinkaisevan kollin hännän päälle. Kolli älähti tuntiessaan terävät kynnet hännässään ja tömähti maahan. Hopeaviilto pyöritti silmiään tympääntyneenä.

"Miksi sitten estät minua saalistamasta?!" Sielutassu murahti ja pomppasi seisomaan.

"Koska sinä et yritä tosissasi! Sinä vain haaveilet!" Hopeaviilto tajusi huutavansa. Hän istuutui märälle ruohikolle huokaisten. "Anteeksi."

Sielutassu kohautti lapojaan. Hopeaviilto heilutti häntäänsä ja luimisti korviaan.

"Halusin myös puhua kanssasi aikaisemmasta," Hopeaviilto aloitti ja paransi asentoaan. "Tahdomme, ettet enää yritä ängetä joukkoomme tai laukoa 'valheita'. Pysy erossa meidän asioistamme ja ole kuin kuka tahansa Tuuliklaanin soturi!"



Sielutassu avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta Hopeaviilto vaiensi hänet terävällä hännän heilautuksella ja sanoi: "Tajuatko, miten ärsyttävää se edes on? Me emme kaipaa apua, anteeksi vain."

"Olisin teille hyödyksi! Voisin autata teitä!" Sielutassu yritti ja pomppasi pystyyn.

"Metsästä. Äläkä palaa ennen kuin saat saalista."

"Mitä? Mut..." Sielutassu naukaisi ihmeissään.

"Tee kuten sanon. Nyt. Tästä ei puhuta enää," Hopeaviilto sähähti ja pörhisti karvojaan mulkaisten oppilastaan. Häntä ärsytti jo muutenkin Sielutassun käytös tänään eikä hän halunnut tapella kollin kanssa enää. Hopeaviilto pujahti Tuuliklaanin leiriin ja kipitti mieli kihisten kiukusta Sielutassua kohtaan suojaan yltyvää sadetta.

"Hän joutuu metsästämään sateessa..." Hopeasulka huolestui mutta ravisteli sen tunteen mielestään. Hän saisi olla huolissaan vain Surmatassusta. Sielutassun katse Hopeaviiltoon sai hänet hätkähtämään. Virne nousi hänen kasvoilleen.

"Täytyy löytää Surmatassu. Minulla on hyvä suunnitelma..." Hopeasulka kuiskasi ja kysyi Surmatassun mestarilta, Lainetähdeltä, oliko hän nähnyt oppilastaan.

"Hän putsaa klaanivanhimpien petejä," Lainetähti oli vastannut ja lähtenyt sitten saalistamaan viikset väpättäen. Hopeaviilto pujahti pesään ja huomasi ärtyneesti mutisevan siskonsa, joka ahersi kitkerän hajuisen hiirensapen kera klaaninvanhimpien punkkien kanssa. Hopeaviilto nyrpisti nenäänsä, mutta rauhallisena naukaisi:

"Surmatassu, heti kun olet valmis..." Seittijalka vilkaisi soturia, " lähdemme metsästämään!" Surmatassu nyökkäsi ja irrotti yhden punkin. Hopeaviilto hymyili ja kääntyi ulos sateeseen. Sielutassu ilmestyi juuri leiriin kantaen yhtä jänistä sekä oravaa. Oravat olivat harvinaisempia Tuuliklaanin tuoresaaliskasassa. Hopeaviilto asteli ripein askelin oppilaansa luokse ja kumartui hieman hänen tasolleen.

"Hyvin tehty!" Hopeaviilto kehui. Hänestä oli hieman outoa kehua jotakuta toista kuin sisartaan, mutta se oli välttämätöntä, jos halusi viilentää heidän välejään ja mikäli ei tahtonut vaikuttaa ankaralta mestarilta. Sielutassu näytti iloiselta ja toivo jostakin paloi hänen silmissään kuin Myrskyklaanin metsä. Hopeaviilto hymyili turhautuneena, mutta naukaisi iloisena:

"Voit pitää loppupäivän vapaata, mutta vie sitä ennen nuo pyydystämäsi saaliit kuningattarille."

Sielutassu nyökkäsi ja nappasi saaliit uudestaan leukojensa väliin. Hän pujahti nopeasti ja sulavasti pentutarhaan.

"Noniin, lähdetäänkö me?" Surmatassu kysyi hänen takanaan. Hänen turkkinsa lemusi hiirensapelta, mutta vältteli kylmiä väreitä, jotka halusivat kulkea hänen kehonsa lävitse hiirensapen hajun takia. Hopeaviilto nyökkäsi ja sulki silmänsä.



"Minulle tuli eräs suunnitelma mieleeni..." Hopeaviilto naukaisi ja madalsi ääntään sateen hiljentyessä tihkusateeseen. "Sielutassusta."

Surmatassu nyökkäsi ja kyyristyi Tuuliklaanin rajalle saapuessaan. Hopeaviilto teki samoin ja kuiskasi suunnitelman alun, mutta rapina herätti heidät ajatuksista. Hopeaviilto kurkisti kiven takaa silmiään siristäen äänen aiheuttajaa. Hän paljasti hampaansa nähdessään kotikisun, joka asteli Tuuliklaanin reviirille ilman, että haisteli yhtään hajumerkkejä.

~ //tässä kohtaa tulee taistelukohtaus// ~

"Hyökätään?" Surmatassu naukaisi ja valmistautui loikkaan. Hopeaviilto kajautti huudon ilmoille ja kaksikko ryntäsi reviirilleen tunkeutuneen kissan luokse niskakarvat pystyssä. Kulkukissa jähmettyi ja pörhisti karvansa. Hopeaviilto tuhahti. Yhdellä typerällä, taidottomalla kotikisulla ei ollut mitään mahdollisuuksia edes hengittää Hopeaviillon ja Surmatassun ollessa lähellä. Oranssi kolli sähisi ja paljasti hampaansa. Hopeaviilto loikkasi ketterästi kollin yli ja Surmatassu jäi toiselle puolelle. He kiersivät piinaavaan pitkään kulkukissaa ja lopulta Surmatassu huitaisi terävillä kynsillään ilkeät haavat kollin naamaan. Hopeaviilto sujahti kollin alle ja tönäisi hänet kumoon lavoillaan.

"Ei hänestä ole vastusta! Typerä kaninaivo, mitä hän edes ajatteli tunkeutuessaan reviirillemme!"

"Eihän kotikisuista koskaan olekaan!" Hopeaviilto virnisti. Surmatassu naurahti ja loikkasi juuri nousevan likaisen kollin päälle. Hopeaviilto virnisti ja silmät kiiluen innosta repi kollin kylkiä kynsillään. Surmatassu upotti hampaansa rääkyvän, avuttoman kollin tassun. Hänen hampaansa upposivat pehmeään anturaan. Kolli päästi ulvahduksen ja rimpuili, mutta Surmatassu upotti hampaansa vieläkin syvemmälle. Kolli huohotti kyljet vereslihalla. Hopeaviilto nuolaisi verta kynsistään ja tarttui silmänräpäyksessä kollin vasemmasta korvasta hampaillaan. Hän otti nopeita, mutta syviä puraisuja ja nopeasti kollin vasen korva oli hänen hampaissaan. Kolli oli väsynyt huutamisen ja valahti sitten veltoksi toivoen, että naaraat lopettaisivat hänen kiduttamisensa. Hopeaviilto naurahti ja tarttui sitten kollin kyljestä kiinni ja käänsi Surmatassun kanssa kissan toiselle kyljelleen. Sama toistui ja kotikisu huohotti tuskan ja kivun takia. Hän katsoi anelevasti kahta klaanikissaa, jotka vilkaisivat ukkospolkua. Surmatassu virnisti ja kaksikko tarttui erakkoa niskanahasta ja nopeasti he raahasivat hänet ukkospolulle, jolla ei vielä juossut hirviöitä, mutta tassuissa tuntui jylinä ja töminä. Se voimistui ja kotikisu huusi apua kyyneleet silmissä. Hänen kyljistään ja korvistaan valui verta ja siniset silmät anoivat pelastusta.

~

Musta hirviö lähestyi nopeasti silmät hohtaen. Hopeaviilto huusi hyvästinsä, mutta henkäisi hirviön pysähtyessä kotikisun eteen. Kaksijalka nousi sen kyydistä henkeään haukkoen ja otti oudon kapulan käpäliinsä. Hopeaviilto ja Surmatassu vilkaisivat toisiaan kummissaan ja seurasivat tilannetta sivummalta. Hetken päästä paikalle rynnisti valkoinen, suurempi hirviö, jonka sisältä tuli kaksi valkoturkkista kaksijalkaa. Ne nostivat kotikisun hirviön sisään ja hirviö juoksi nopeasti pois. Pysähtynyt hirviökin jatkoi pian matkaansa ja oli kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Hopeaviilto ärähti ja polki maata turhautuneena.

"Miksei hirviö tappanut sitä?!"

"Kaksijalka näemmä tunnisti sen," Surmatassu murahti ja kiristeli hampaitaan. Hopeaviilto tuhahti ja kääntyi lähteäkseen.

"Se oli liian avuton elääkseen!" Hopeaviilto kuiskasi.

"Vain vahvat selviävät ja heikot raivataan pois tieltä..."Surmatassu naukaisi.

"Minusta meidän kannattaisi nyt saalistaa," Hopeaviilto sanoi ja maisteli ilmaa avaten suunsa.

"Olet oikeassa. Muuten herätämme epäilyksiä," Surmatassu vastasi ja he lähtivät seuraamaan kanin hajua, jonka Hopeaviilto oli napannut ilmasta sateesta huolimatta. Hopeaviiltoa kismitti vieläkin se, että kotikisu oli jäänyt eloon. Kukaan ei saisi selvitä ilman loistavaa syytä elävänä heidän kynsistään. Heidän kynsistään ei selviäisi oikeastaan kukaan. Mikä tahansa selitys ei kelpaisi. Mikään selitys ei kelpaisi heille. Tästä lähdin kuka tahansa, joka osui heidän tielleen yksin kokisi kohtalonsa...

Hopeaviilto – Tuuliklaani

Osa 13

Valkoinen, mustaläikällinen myrskyklaanin oppilas taisteli yllättävän taitavasti, vaikka olikin niin nuori oppilas. Toisaalta, eihän sen mikään yllätys pitäisi olla, varsinkaan Tähtiklaanin suomien kykyjen takia. Toisaalta, eivät ne pelkästään Tähtiklaanilta olleet. Synkällä metsällä oli myös omat kierot tassunsa pelissä.
Valhetassusta oli tullut kuuliaisempi, mutta myös hieman arempi. Johtui varmaankin siitä keskustelusta vähän aikaa sitten. Saisi tottua kyseiseen ajattelutapaan. Myrskyklaani oli niin pehmeä, läpimätä sisältä. Saastaista verta jokaisessa kissassa, joten ei mikään ihmekään, että kotikisujakin hyväksyttiin sotureiksi nykyään ilman mitään vastustusta. Myrskyklaani oli survonut Valhetassun mieleen sen typerän ajattelutavan, että soturi on sydämen eikä veren puolesta. Toki sydän vaikutti, mutta kuinka voisi olla uskollinen klaanilleen, jos kuului osittain toiseen klaaniin ja oli verisukulaisia muuallakin kuin omassa klaanissaan. Verisiteet ovat yllättävän voimakkaita. Ja Valhetassu kyllä oppisi sen vielä, vaikka olikin itse likaverinen. Hyvin likaverinen, kun totta puhutaan.
”Hopea”, Valhetassu maukui ja iski ruskean ja mustan kirjavan kollin maata vasten ilman minkäänlaista ongelmaa. Varjoklaanin oppilas älähti ja rimpuili itseään pienemmän kollin otteessa, tosin aivan turhaan. Hopeaviilto virnisti tyytyväisesti ja heilautti häntäänsä merkiksi Valhetassulle päästää irti henkeään hädissään haukkovan oppilaan. Valhetassu perääntyi ja antoi Sammakkotassun nousta istumaan. Varjoklaanilainen köhi ja haukkoi henkeään saadakseen keuhkonsa täyttymään ilmasta.
”Hyvin tehty, Valhetassu”, Hopeaviilto nyökkäsi valkoiselle, mustatäplälliselle kollille ja asteli sitten Sammakkotassun luokse. ”Sinä tarvitset rutkasti enemmän harjoitusta, mutta eiköhän sinustakin edes jotain tule.”
Sammakkotassu ei vastannut, mutta oli selvästi häpeissään häviöstään. Hän oli oppinut kuuliaiseksi heti alussa eikä väittänyt vastaan kellekään eikä millekään, paitsi Varjoklaanin kissoille hereillä ollessaan. Mutta valvemaailmalla ei nyt tässä hetkessä ollut merkitystä, tärkeintä oli opetella liikkeitä ja olla uskollinen näille kissoille tässä paikassa. Ja Hopeaviillolle ei kyllä missään paikassa kannattanut laittaa vastaan.
”No niin”, Hopeaviilto maukui terävästi ja katsahti vuorotellen molempia oppilaista. ”Palatkaapa omiin sammalpeteihinne. Tarvitsette energiaa valvemaailmassa.”
”Huomiseen”, Valhetassu naukui oranssit silmät välähtäen kiitollisuutta. Pian kolli haihtui niille sijoilleen ja Sammakkotassu muutaman silmänräpäyksen jälkeen samaten. Hopeaviilto heilautti hännällään maassa olevia ruskeita karvatukkoja. Valhetassu oli kehittynyt hyvin. Pian hän tarvitsisi haastavampia vastustajia.
”Päästit heidät aika aikasin, Hopeaviilto”, Aavekynnen kylmä ääni kajahti puiden lomasta ja pian vaaleanharmaa kolli ilmestyi näkyviin sankan sumun keskeltä.
”Klaanit eivät saa epäillä mitään”, Hopeaviilto muistutti itseään vanhempaa kollia. ”Puhuimme tästä jo muiden kanssa, kuten varmasti muistat.”
”Heidän koulutuksensa hidastuu”, Aavekynsi murahti ja väläytti tummansinistä silmäänsä mustalle naaraalle. ”Se ei ole hyvä juttu.”
”Ei tietenkään”, Hopeaviilto pyöräytti silmiään. ”Mutta ennemmin se kuin että koko koulutus keskeytyy kokonaan, jos tieto kulkeutuu Tähtiklaanille asti.”
”Ne kapiset tähtiturkit tietävät jo”, Aavekynsi sihahti ja piiskasi maata hännällään.
”Hei eivät kuitenkaan tiedä suunnitelmistamme eivätkä siitä, ketä kissoja täällä käy”, Hopeaviilto upotti kyntensä mutaiseen maahan, mutta piti katseensa kylmänä ja vakavana, jotta Aavekynsi ei saisi mitään syytä moittia Hopeaviiltoa eikä saattaa naarasta pysyväksi osaksi Synkän metsän rivistöä. ”Eivätkä sitä, kuinka monta kissaa olemme jo saaneet tänne koulutukseen.”
”Niinpä niin”, Aavekynsi tuhahti. ”Koulutus hidastuu liikaa. Emme saa olla liiankaan varovaisia. Suunnitelma saattaa lykkääntyä liikaa.”
”Pidämme kyllä huolen siitä, että he oppivat kaiken, mitä he voivat oppia ja nopeasti”, Hopeaviilto sanoi kylmästi. ”Ja sinä tiedät vallan hyvin, että tarvitsemme Valhetassun soturina, ennen kuin saamme tarpeeksi kissoja suunnitelmaa varten.”
”Ymmärrän sen, että tuo sinun huostassasi oleva pentu on taitava ja hänellä on ne niin upeat kyvyt, mutta ei hän niin mahtava voi olla”, Tuhosydän murisi Aavekynnen takaa. ”Emme tarvitse sitä pentua ollaksemme vahvoja ja voittaaksemme.”
”Sinä et tiedä sitä, millaiset kyvyt hänellä ovat”, Aavekynsi sihisi ja väläytti hampaansa Varjoklaanin kollille, Hopeaviillon yllätykseksi, kun Aavekynsi yllättäen ei enää väittänyt asialle vastaan. ”Mekään emme tiedä tarkalleen. Ja hän kuuluu suunnitelmaan ja hänestä on tuleva yksi kaikista pahimmista.”
”Sehän nähdään”, Tuhosydän virnisti epäilevästi. ”Hän on myrskyklaanilainen. Ja te kaikki tiedätte, miten pehmeitä kaikki Myrskyklaanin kissat ovat. Hän pakenee täältä heti tilaisuuden tullessa, kun tajuaa miten tämä paikka ei vastaakaan Myrskyklaanin kissojen odotuksia.”
”Ehkä”, Hopeaviilto totesi välinpitämättömästi. ”Mutta hänellä on toinen tassu jo vajoamassa pimeyteen. Ja sitä on vaikea estää enää. Jos pimeyteen astuu, sieltä on erittäin vaikea päästä pois.”
”Kuutähti ei ole suojelemassa jälkipolviaan, Tuhosydän”, Aavekynsi sanoi tyytyväisenä ja istuutui. ”Vaikka Tähtiklaani niin ennustikin. Hän vaeltaa kaukaisilla taivalla eikä ole kiinnostunut jälkipolvistaan lainkaan. Kukaan Myrskyklaanissa ei ole nähnyt sitä kapista ja ällöttävää naarasta. Eikä kyllä kukaan Tähtiklaanistakaan moneen kuuhun. Päätyiköhän koko typerä naaras edes Tähtiklaaniin?”
”Mutaverinen kuvailee häntä paremmin”, Hopeaviilto irvisti ajatellessaan Myrskyklaanin edellistä päällikköä. Mitä ihmeellistä koko naaraassa edes oli? Hän oli vain likaverinen! ”Vaikka nautinkin teidän kanssanne kinastelusta, minun täytyy nyt palata Tuuliklaaniin. Minulla on töitä sielläkin.”
”Hyvästi vain”, Tuhosydän ei voinut pidätellä irvistystään. ”Palaa sinne nummille, minne kuulutkin.”
Hopeaviilto ulavisi ja ponkaisi eteenpäin iskien vahvat tassunsa maata vasten. Tuhosydän perääntyi kauhu kasvoillaan. Hopeaviilto virnisti tyytyväisesti. Tuhosydän pelkäsi mustaa naarasta, vaikkei tämä edes ollut hyökännyt hänen kimppuunsa.
”Palaapa itse sinne varjoihin”, Hopeaviilto sanoi ivallisesti ja siniset silmät hehkuen. ”Olet muutenkin liian lähellä tätä harjoitusaluetta. Yritä pysyä omalla alueellasi ja kaukana varjoklaanilaisten koulutusalueesta, pelkuri.”
”Typerää!” Tuhosydän murahti ja luimisti korviaan. ”Minusta minun pitäisi nähdä, kuinka klaanini jäsenet pärjäävät! Ja eikö juuri ole puhuttu, että täällä ei klaanien väliset rajat haittaa?!”
”Haittaavat siihen asti, kunnes tiedämme, keihin näistä kissoista voi luottaa”, Aavekynsi sanoi kylmästi ja vilkaisi Tuhosydäntä varoittavasti. ”Et halua kuolla vain sen takia, ettet tottele meitä suojelevia sääntöjä!”
”Typerät säännöt...” Tuhosydän mutisi.
”Se on tärkeä sääntö. Oman klaanisi kissat, jotka ovat vielä epäluotettavia muille ja meille, eivät saa missään tapauksessa nähdä sinua!” Hopeaviilto sähähti ja huitaisi pitkää häntäänsä Tuhosydämen suuntaan ajaakseen kollin pois. ”Emme voi tietää, onko joko heistä vakooja. Siksi pysyt kaukana varjoklaanilaisten kokelaiden alueelta. Ja muistakin se ellet halua kuolla tuskaisesti ja hitaasti!”

Hopeaviilto avasi siniset silmänsä ja nosti päänsä tassujensa päältä. Pesässä oli kaikeksi onneksi muitakin, mutta osa oli jo lähtenyt, luultavasti aamupartioihin sun muihin joutavuuksiin. Makeasti venyteltyään Hopeaviilto työntyi ulos soturien pesästä ja asteli aukiolle. Häntä kismitti vieläkin Tuhosydämen itsepäisyys ja typeryys. Miten joku kissa, joka on uskollinen Synkälle metsälle voi olla niin typerä ja vaarantaa kaikki?
”Huomenta, Hopeaviilto!” Surmakorento naukaisi kävellessään sisarensa ohitse rusakon kera. Hopeaviilto vain nyökkäsi sisarelleen. Oli ikävää salata siskolta oppilaiden koulutus Synkässä metsässä, mutta hän oli vannonut pitävänsä kuononsa ummessa. Tietysti Surmakorento tiesi, että Hopeaviilto kävi lähes joka yö Synkässä metsässä, sillä kävihän Surmakorentokin toisinaan siellä, mutta ei ruskealäikkäisellä naaraalla ollut mitään hajua siitä, että hänen vanhempi sisarensa osallistui kieroon suunnitelmaan ja koulutti muiden klaanien kissoja. Surmakorento sanoisi kyllä, että se oli liian riskialtista. Ja kyllä Hopeaviilto sen itsekin tiesi. Jonakin päivänä hän kertoisi suunnitelmasta ja ottaisi Surmakorennon siihen mukaan. Heidän välinsä eivät saaneet lipsua. Mutta tällaiset salaisuudet olivat liian vaarallisia. Hänen pitäisi kertoa mahdollisimman oian.
”Oliko rankka yö?” Surmakorento kysyi sitten. Hänen keltaisissa silmissään kimmelsi epäilys. Tietysti Surmakorento aavisti jo jotakin. Tietysti hän aavisti. Olisi kerrottava.
”Koulutamme oppilaita”, Hopeaviilto kuiskasi sen enempää miettimättä.
”Mitä?” Surmakorento hämmentyi ja astui lähemmäs siskoaan kysyvä katse kasvoillaan. Kaikeksi onneksi aukio oli tyhjä ja pesistä kantautuva tuhina kertoi uupuneista sotureista.
”Koulutamme oppilaita”, Hopeaviilto toisti hiljaa. ”Synkällä metsällä on suunnitelma.”
”Mitä ihmettä?” Surmakorento kurtisti kulmiaan epäuskoisena. ”Kuinka kauan?”
”Jonkin aikaa jo”, Hopeaviilto myönsi. ”Tosin se tuli yllätyksenä vasta sitten, kun sain itselleni oman suojatin.”
”Kenet?” Surmakorento tivasi. ”Ja kuinka kauan sinä olet häntä kouluttanut?”
”Eiköhän Sielutassu ole jo aika kauan ollut oppilaani”, Hopeaviilto sanoi sitten yllättäen, mutta vastaus ei hämmentänyt Surmakorentoa lainkaan. ”Eiköhän hänestä pian tule jo soturi. Hän on jo aika taitava.”
Hopeaviilto katsoi sivusilmällään, kuinka Kuohuvirta asteli heidän ohitseen puoliunessa tarpeidentekopaikalle. Naaraan korvat heilahtivat Hopeaviillon sanoille, mutta naaras ei puuttunut siskosten keskusteluun.
”Tämä on huono paikka puhua”, Surmakorento sanoi lähes olemattoman hiljaa. Hän viittoili hännällään siskoaan seuraamaan ja pian he jo kulkivat rinta rinnan nummien ylitse.
”Ketä sinä koulutat? Jotain Tuuliklaanin oppilasta oletan?” Surmakorento kysyi sitten, pitäen äänentasonsa matalana.
”En”, Hopeaviilto pysähtyi ja kohtasi sisarensa hämmentyneen katseen. ”Koulutan myrskyklaanilaista kollia.”
”Mitä?” Surmakorento henkäisi, totta puhuen hieman järkyttyneenä. ”Miksi ihmeessä?”
”Siellä on sääntö”, Hopeaviilto kertoi, väittäen vahingossa sanavalinnoillaan, ettei ollut osallisena koko säännön luomiseen, vaikka oli itse sen jollakin periaatteella keksinyt. ”Vakoojien varalta. Tuuliklaanilaiset eivät saa edes nähdä toisiaan.”
”Ihan järkevää”, Surmakorento myönsi sitten, mutta hänen silmissään paloi jotakin outoa tunnetta. ”Miksi en ole kuullut tästä ennen?”
”On ollut vaikeaa tavoittaa sinua hyvällä hetkellä”, Hopeaviilto naukui ja katsoi sisartaan merkitsevästi. ”Ja en ole kouluttanut häntä kuin vajaa kuun. En edes tiennyt, tulisinko kouluttamaan häntä näin kauan. Tiedäthän, myrskyklaanilaiset ovat niin pehmeitä.”
”He ovat”, Surmakorento sanoi ällöksyen. ”Kuka tämä sinun oppilaasi on? Mikä hänen nimensä on?”
”Valhetassu”, Hopeaviilto naukaisi. ”Niitä Kuutähden sukulaisia.”
”Yllätys”, Surmakorento nauroi. ”Ne kapiset lisääntyvät kuin kanit. Valtaavat koko klaanin kohta.”
”Tämä yksilö on erityinen”, Hopeaviilto madalsi ääntään ja virinisti tyytyväisenä. ”Hänelle on annettu kykyjä. Eikä vain Tähtiklaanin toimesta, vaikka ne iljetykset niin luulevat.”
”Ohhoh!” Surmakorennon silmissä syttyi into ja naaras virnisti ovelasti. ”Synkkä metsä voimistuu. Se pystyy jo antamaan erityisiä kykyjä!”
”Ei se ilman Tähtiklaanin loisena olemista”, Hopeaviilto ärähti vihaisesti. Ne typerät tähtiturkit olivat mukamas niin erityisiä. ”Mutta pian Synkkä metsäkin pystyy ilman Tähtiklaanin ketunläjiä antamaan valituille kykyjä.”
”Hienoa!” Surmakorento hymyili ilkeästi. ”Tulen mukaasi tänä yönä, tahdon tavata oppilaasi.”
”Tietysti”, Hopeaviilto tuhahti. Totta kai Surmakorento halusi tavata Valhetassun. ”Olet osa suunnitelmaa, varsinkin nyt.”

Hopeaviilto katsoi pettyneesti Sielutassua, oppilastaan. Hänessä ei todellakaan ollut niin paljon potentiaalia kuin Valhetassussa, mutta kyllä tuo harmaa kolli menetteli. Tietysti asiaan vaikutti se, että Valhetassu sai koulutusta usealta kissalta, joten siihen nähden Sielutassu oli kyllä oikeastaan aika hyvä. Sielutassulta löytyi luonnetta. Hopeaviilto katseli arvioiden oppilastaan, joka taisteli ankarasti Tundratassun kanssa. Onkohan Sielutassu Synkän metsän koulutuksessa. Yksi liike sai Hopeaviillon viikset värähtämään. Sielutassu oli tehnyt yhden Mustavariksen liikkeistä.
Hopeaviillolla oli vaikeuksia pidätellä tyytyväistä virnistystään. Vaikka tuo kolli tunkikin kuononsa itselleen kuulumattomiin asioihin, oli musta naaras hyvin tyytyväinen oppilaansa olosta Synkän metsän koulutuksessa. Se helpottaisi asioita. Ehkä oppilas nyt pystyisikin auttamaan Hopeaviiltoa ja Surmakorentoa.
”Se oli hieno liike!” Tundratassu kehui ja kampesi itsensä ylös.
”Kiitos”, Sielutassu sanoi aika kylmästi, mutta pakotti äänensä ystävällisemmäksi kehuessaan pesätoveriaan. Hopeaviilto katseli oppilaansa olemusta. Selvästi Synkän metsän oppilas. Hänen täytyi olla. Tyytyväisyys sai vatsan lämpimäksi. Sielutassun oli vaikea npiilotella oikeaa luonnetaan Hopeaviillolta.
”Se oli loistavaa!” Hopeaviilto kehui sitten. ”Molemmilta. Voitte nyt palata leiriin ja ottaa tuoresaalista.”
”Jes! Kiitos!” Tundratassu hihkaisi ja viiletti kohti leiriä. Sielutassu kulki hitaammin, arvokkaammin. Hopeaviilto virnisti oppilaalleen.
”Tiedän, missä opit tuon liikkeen”, Hopeaviilto sanoi sitten ja Sielutassun korvat ponnahtivat pystyyn. ”Olen ylpeä.”
Sielutassun koko keho värähti ja Hopeaviilto tunsi kellertävät silmät turkissaan. Sielutassu oli aivan avuton tunteiden peittelyssä. Saisi opetella sen ihan ensimmäisenä.
”Jos jatkat samaan malliin, voit ehkä päästä mukaan minun ja Surmakorennon juttuihin”, Hopeaviilto naukaisi. Se oli aika rohkea lupaus, mutta kyllähän Sielutassu kannustusta tarvitsi. ”Mutta se onkin ehto. Jos et etene hyvin, pysyt erossa.”
”Lupaan sinulle”, Sielutassu astui mestarinsa eteen. Oli aika yllätys jopa Hopeaviillolle, miten paljon Sielutassu oli kasvanut ja saanut pentumaisen ulkonäkönsä jo katoamaan. Olihan tuo oppilas kyllä komea, mutta ei todellakaan kiinnostanut. ”Minusta koulutetaan taitavaa soturia, touhuillenne arvoista.”
”Sen saamme nähdä aikanaan”, Hopeaviilto naukaisi ja katsoi Sielutassua kulmiaan kohottaen. ”Itsehillintä on ensimmäinen asia, jonka kouluttajasi saa opetta sinulle ensi kerralla.”
”Ai”, Sielutassu kuulosti hämmentyneeltä.
”Jos haluat olla osa meitä ja heitä”, Hopeaviillon siniset silmät välähtivät oppilaalle. ”Sinun täytyy osata noudattaa käskyjä mukisematta, piilottaa todelliset tunteesi ja luonteesi. Taistelutaidot eivät ole aina kaikki kaikessa.”
”Hän on kyllä yrittänyt”, Sielutassu mutisi hiljaa. Hopeaviilot napautti hännällään oppilastaan korville.
”Saa yrittää kovemmin”, Hopeaviilto sihahti. ”Ja sinä saat olla yrittämättä ja vain totella.”
”Tietysti”, Sielutassu nyökkäsi, mutta Hopeaviilto arvasi hänen jo sanovan jotain muutakin.
”Kaikaise ulos”, Hopeaviilti maukui ja nyrpisti nenäänsä.
”Mikset sinäkin opettaisi itsehillintää ja luonteen piilotusta?” Sielutassu kysyi, toiveikkaasti.
”Katsotaan huomenna”, Hopeaviilto naukaisi, pidätellen turhautunutta huokaustaan. Olisihan se järkevää, mutta ei Hopeaviillolla ollut mitään kiinnostusta opettaa Sielutassulle moisia. Mutta kaipa se nyt oli tehtävä, ainakin muutaman kerran.

”Valhetassu! Nopeammin! Sulavammin!” Hopeaviilto ärisi oppilaalleen, joka iskeytyi maata vasten aika kivuliaan näköisesti. Oli sittenkin ollut virhe laittaa Valhetassu taitavimpia oppilaita vastaan. Veritassu, jokiklaanilainen ruskea kolli oli vähän liiankin taitava vastus Valhetassulle, olihan Veritassu ollut Synkässä metsässä jo useita kuita ja yksi kaikista taitavimmista oppilaista. Veritassun kouluttaja oli kuitenkin vaatinut Veritassun ja Valhetassun taistelevan keskenään. Hiirenaivoinen varjoklaanilainen. Orapihlajahäntä istui melkein Hopeaviillon turkissa kiinni ja Hopeaviilto huomasi, kuinka omahyväiseltä kolli näytti katsellessaan kahden oppilaan taistelua. Tietysti. Kolli halusi ylpeillä oman oppilaansa kehityksellä ja taidoilla.
”Seis!” Hopeaviilto ulvaisi ja oppilaat irrottivat otteensa toisistaan. Valhetassu hengitti raskaasti ja hädin tuskin pääsi istumaan. Veritassu näytti hämmentyneeltä ja kärttyisältä, kun taistelu jäi kesken.
”Näytämme Oran kanssa teille esimerkkejä taisteluliikkeistä, jotka ovat hyvin tehokkaita”, Hopeaviilto väläytti ovelan katseen varjoklaanilaiselle, joka siristi silmiään epäilevästi.
”Siirtykää”, Orapihlajahäntä murahti sitten ja oppilaat perääntyivät sotureiden tieltä, jotka mulkoilivat toisiaan. Hopeaviilto virnisti ja loikkasi varjoklaanilaisen kimppuun kynnet ojossa. Tietysti kolli väisti, sehän oli odotettavaa, joten Hopeaviilto käytti Surmakorennon ja Hopeaviillon omaa tekniikkaa. Hopeaviilto näytteli lentävänsä kumoon, mutta kollin loikatessa hänen kimppuunsa, Hopeaviilto nosti käpälänsä ilmaan ja hänen kyntensä tarttuivat varjoklaanilaisen turkkiin. Hopeaviilto ponkaisi takajaloillaan kollin ylitseen ja samassa silmänräpäyksessä juoksi kollin perään iskien tätä ympäri kehoa. Iskut estivät Orapihlajahäntää nousemasta pystyyn. Lopulta kolli kuitenkin kyllästyi ja väkisin kampesi itsensä taas taistelun tuoksintaan. Hopeaviilto loikkasi taaksepäin kollin huitaistessa takaisin ja syöksyi sitten kollin ohitse ja tönäisi hänet kumoon lavan kohdalta. Hopeaviillon ei tarvinnut edes katsoa, mihin iski iskunsa. Ne olivat niin tiukasti jääneet lihasmuistiin. Kolli iskeytyi maata vastan, mutta kierähti Hopeaviillon käpälien ulottumattomiin.
Hopeaviilto tunsi veren roiskahtavan kasvoilleen. Orapihlajahäntä oli käyttänyt ovelaa liikettä, jonka Hopeaviiltokin osasi. Se oli vaikea ennakoida ja se oli sopiva vain nopeille kissoille.
Hopeaviilto nuolaisi verta naamaltaan ja syöksyi sitten nopeasti kierroksia kollin ympärillä.
Lopulta Hopeaviilto loikkasi ja tarrasi pitkillä kynsillään kollin lavoista ja painoi päästään pyörällä olevan kollin maata vasten.
Hopeaviilto iski iskuja vahvalla hännällään samalla, kun raapi harmaata turkkia isrti kollista. Raidallinen kolli päästi ulvaisuja ja yritti ravistaa tuuliklaanilaisen kimpustaan. Turhaan. Hopeaviillon kynsistä oli liian vaikeaa päästä irti.
Hopeaviilto kieräytti hetken taukoa pitävän kollin selälleen ja painoi nopeasti hampaansa kollin kurkulle ja käpälät kollin käplien luokse. Raskas hengitys ja veren ihana haju saivat naaraan hymyilemään. Lopulta hän päästi irti ja perääntyi kollin luota.
”Vau!” Valhetassu henkäisi ja katsoi oranssit silmät innosta ja ihailusta hohtaen Hopeaviiltoa. Veritassu näytti myös ällistyneeltä. ”Se oli upeaa!”
”Ottakaa opiksenne”, Hopeaviilto naukaisi. ”Peitelkää heikkoja kohtianne. Älkää ikinä näyttäkö viholliselle, milloin teitä väsyttää ja milloin olette heikoilla.”
”Paitsi näyttelemällä”, Orapihlajahäntä väläytti katseen oppilaille. ”Kuten Hopea... teki.”
Hopeaviilto vilkaisi kollia. Hän oli melkein sanonut Hopeaviillon koko nimen.
”Mahtavaa!” Valhetassu irvisti innoissaan. ”Voidaanko kokeilla?”
”Tietysti”, varjoklaanilainen virnisti. Oppilaat astelivat taistelukentälle ja aloittivat toistensa mätkimisen.
”Ei sitten kynsiä!” Hopeaviilto sihahti oppilaille. ”Muistakaa rangaistus!”
”Ne eivät koske Veritassua”, Orapihlajahäntä sanoi ylpeästi.
”Nyt koskevat”, Hopeaviilto sihahti ja läimäisi hännällään kollia selkään saaden kollin vingahtamaan. ”Hän taistelee aloittelijaa vastaan.”
Orapihlajahäntä vain jupisi jotakin ja piti katseensa oppilaissa.
”Hei, Hopea”, Susimarja naukaisi naaraan takaa ja Hopeaviilto nyökkäsi tuuliklaanilaiselle. ”Surma kaipaa sinua.”
”Selvä. Vahdi heitä poissa ollessani”, Hopeaviilto maukui ja asteli klaanitoverinsa ohitse kohti raavittujen puiden vieressä sijaitsevaa suurta kivikasaa. Surmakorento istui siellä odottaen. Hänen keltaiset silmänsä välähtivät, kun Hopeaviilto saapui hänen näkökenttäänsä.
”Mistä sinä tuon sait?” Naaras tivasi ja nuolaisi sisarensa leukaa. Hopeaviilto oli jo unohtanut koko haavan.
”Orapihlajahännältä”, Hopeaviilto totesi kylmästi, mutta nyrpisti nenäänsä vihaisesti. ”Usko pois, hän näyttää kynityltä pululta nyt.”
”Hyvä”, Surmakorento nyökkäsi tyytyväisesti. ”Tuosta ei jää arpea onneksi. Se on niin pieni, mutta vuotaa kun joki!”
”Antaa vuotaa”, Hoepaviilto murahti. ”Mitä asiaa sinulla oli?”
”Minäkin saan kuulemma oppilaan pian”, Surmakorento kuiskasi. ”En edes tiedä, mistä klaanista. Hopeakäärme vain sen totesi ja oli jo tiessään.”
”Salaperäinen kolli”, Hopeaviilto supisi. ”Mutta hyviä uutisia sentään. Saamme lisää oppilaita tänne. Ja se on tärkeintä.”
”Niin on”, Surmakorento nyökkäsi, mutta katsoi aivan muualle kuin Hopeaviiltoa. Musta naaras kääntyi katsomaan taakseen ja huomasi Jääsielun.
”Mitä hän täällä tekee?” Hopeaviilto nousi seisomaan. ”Jääsielu! Palaa takaisin omalle alueellesi!”
”Heti kun löydän sen riivatun oppilaani!” Jääsielu kihisi kiukkua ja haisteli ilmaa. ”Hän päätti lähteä karkuun ja omille teilleen!”
”Mitä?” Surmakorento sihahti ja vilkaisi Hopeaviiltoa.
”Mistä klaanista hän on?” Hopeaviilto kysyi.
”Tuuliklaanista”, Suvikuuro murisi ja loikkasim kivikasalle. ”Olimme kouluttamassa hänelle tärkeitä taitoja, mutta hän on oikea hiirenaivo ja halusi lähteä tutkimaan!”
”Mikä hänen nimensä on?” Hopeaviillolle iski epäilys. Olisi pitänyt pitää kuono ummessa.
”Sielutassu”, Jääsielu sihisi ja loikkasi myös kivikasan huipulle. ”Ei hän kaukana ole.”
”Sielutassu!” Hopeaviilto sihisi raivoissaan.
”Et voi olla tosissasi...” Surmakorento päästi erityisen turhautuneen huokauksen, ja ei kyllä ollut mikään ihmekään. Naaras ei koskaan ollut pitänyt Hopeaviillon oppilaasta.
”Hän innostui liikaa, kun kehuin häntä aikaisemmin!” Hopeaviilto nakkeli häntäänsä ympäriinsä kihisten kiukusta. ”Hän osasi Mustavariksen liikkeen.”
”Mustavariksesta Sielutassu oppisi sen nopeasti eikä ollut väärässä”, Jääsielu naukaisi, hieman ylpeästi. ”Nyt täytyy vain löytää se ketunläjä oppilaani!”
”Oletteko jo hälyttäneet Tuuliklaanin soturit ja oppilaat perääntymään?” Surmakorento kysyi tiukasti hännänpää vihaisesti nykien. Se oli hyvä kysymys.
”Kyllä”, Suvikuuro naukui helpottuneesti. ”Olette ainoat enää riskialueella ja esillä.”
”Niinpä tietysti”, Hopeaviilto pyöräytti silmiään. ”Hän tietää, että olen täällä. Voin auttaa etsimään.”
”Minäkin”, Surmakorento naukaisi tomerasti ja oli kapuamassa kivikasan huipulle.
”Ei”, Hopeaviilto sanoi tiukasti. ”Hän ei tiedä sinun olevan täällä, vaikka olettaakin niin. Muista suunnitelma.”
”Hyvä on”, Surmakorento sanoi, hieman vastahakoisesti. Silmänräpäyksissä hän haihtui niille sijoilleen.
”Hopeaviilto!” Sielutassu henkäisi ja musta naaras kohtasi oppilaansa katseen. Harmaa oppilas ilmestyi kivikasan toiselta puolelta.
”No jo on kumma”, Jääsielu siristi silmiään. ”Liikuitpa sinä hiljaa ja piilossa.”
”No ei se mikään ongelma enää ole”, Sielutassu pyöräytti silmiään.
”Opetit hänet liian hyvin”, Suvikuuro vilkaisi tyytyväisesti Jääsielua.
”Mitä oikein tuolla tyhjässä päässäsi liikkuu?!” Hopeaviilto iski hännällään oppilaansa kumooon. ”Olet vaarantanut kaikki!”
Sielutassu näytti kauhistuneelta ja perääntyi. Hänen kylkeään halkoi ikävä turkkipainauma. Iho oli varmasti herkkänä, mutta ainakin oppilas muistaisi olla töpeksimättä.
”Etkö muista sääntöjä?” Hopeaviilto sihisi ja painoi otsansa oppilaansa otsaa vasten. ”Et ole oppilaani täällä.”
”Mi-minä-” Sielutassu näytti niin pieneltä ja viattomalta. Tietysti… Oppilas halusi vain näyttää oikealle mestarilleen, mitä oli oppinut. Saada hänet ylpeäksi.
”Minä käskin hänet tänne”, Hopeakäärme asteli sankan usvan läpi. ”Halusin testata, miten hän suoriutuu.”
”Mitä?” Jääsielu järkyttyi. ”Etkä minulle kertonut?”
”Halusin testata myös teitä. Ja sitä miten kissat evakuoivat paikan”, Hopeakäärme maukui ilmekään värähtämättä. Hopeaviilto katsahti Sielutassua, joka tuntui vajoavan häpeäänsä ja pelkoonsa epäonnistumisesta mestarinsa silmissä. Sääli kirposi pintaan.
”Se oli hienosti tehty”, Hopeaviilto hymyili sitten. ”Olet hyvin taitava hiiviskelijä. Yllätyshyökkäykset onnistuvat sinulta tulevaisuudessa ilman mitään ongelmaa.”
Sielutassun koko sielu tuntui nousevan pilviin. Hänen silmänsä säihkyivät iloa.
”Evakuointi sujuu”, Suvikuuro nyökkäsi. ”Ja Sielutassusta tulee hyvin taitava. Siitä ei ole epäilystäkään.”
”Hänellä on vielä opittava”, Hopeakäärme totesi ja katsahti Jääsielua ja Hopeaviiltoa. ”Mutta kyllä hän oppii, kun te kaksi hoidatte hänen koulutuksensa hyvin.”
”Minulla on parhaat opettajat”, Sielutassu naukaisi ylpeästi ja tyytyväisenä, mutta pitäen katseensa Hopeaviillossa kauemmin. Hopeaviilto virnisti lähes näkymättömästi. Omalla tavallaan hän oli tyytyväinen, mutta samalla häntä inhotti Sielutassun kiintymys Hopeaviiltoon, se oli oppilaan heikkous! Sielutassun tulisi oppia tunteiden ja luonteen käsittely. Se oli se vaikein osuus Sielutassun koulutuksessa, mutta eiköhän kolli vielä oppisi. Hänestä tulee hyvä lisä Synkän metsän rivistöön.