Ikijää-Myrskyklaani

Ikipentu-Myrskyklaani

Ensimmäinen luku - Kotiin?


Mustavalkoinen naaraspentu oli avannut silmänsä muutama päivä syntymänsä jälkeen, mikä oli saanut hänen vihreäsilmäisen emonsa ihan paniikkiin. Tai ainakin Ikipentu ajatteli että tuo iso harmaa möykky kiiltävine vihreine silmineen oli hänen emonsa. Ja pentu ei edes ollut varma omasta nimestään, mutta hän oli kuullut ympäriltään ääniä ja tuntenut muutaman pukkaisun selässään ja kuullut nimen Ikipentu sillä samalla silmänräpäyksellä. Se oli ensimmäinen asia, jonka Ikipentu muisti hänen alkavasta elämästään...

"Ikipentu!" Mustavalkoinen naaraspentu jähmettyi siihen paikkaan. Hän oli päässyt viimeinkin seisomaan.
"Mikäs kiire sinulla on oppia kävelemään? Joudut kuitenkin odottamaan vielä viisi kuuta!" Hänen vaaleanharmaa emonsa kysyi huvittuneena.
"En jaksa vain olla paikallani ja odottaa ajan kulumista! Minä tahdon olla liikkessä ja tehdä jotakin. En halua olla tuollainen tylsimys kuin veljeni!" Ikipentu pyöräytti silmiään ja osoitti käpälällään vaaleanharmaata veljeään. Hän teki erheen nostaessaan yhden tukikäpälistään maasta, sillä sen tehtyään hän tömähti maahan ja mietti, miten pääsisi liikkeelle. Hänen veljensä olisi varmasti voinut nukkua koko elämänsä siinä kohtaa jossa juuri jökötti ja tuijotti siskoaan virnistäen.
"Miten sujui, Ikipentu? Pääsit näemmä yhtä pitkälle kuin minä!" Tihkupentu naurahti leikkisästi. Mutta Ikipentu tunsi veljensä. Hänen veljensä oli juuri hetki sitten kaatunut syyttäen Ikipentua tylsyydestä. Se oli hänen ja hänen veljensä tapa motivoida toisiaan, vaikka se ei enää auttanutkaan, sillä he tiesivät että he vain vitsailivat. He olivat läheisiä, melkein parhaita ystäviä, ainakin vielä.

Ikipentu toivoi, että olisi kyennyt näkemään itsensä. Hänen emonsa kuvaili häntä kauniiksi, upeaksi ja ihanaksi pennuksi. Ja hänen turkkinsa oli kuulemma upea, mutta pahahan pennun oli sanoa, jos ei itse tiennyt miltä hän näytti.

"Hei Tihkupentu, leikittäisiink..." Ikipentu vilkaisi veljeään, joka oli jo umpiunessa. Ikipentu hilasi itsensä veljensä viereen ja haukotuksen saattelemana hän nukahti.


"Shh! Ole hiljaa, Minttutassu ja vähän varovaisempi! Pentuihin voi sattua!" Ikipentu heilautti korviaan kuullessaan terävän ja suojelevan äänen viereltään. Hän kuuli hentojen askelten lähestyvän häntä ja juuri sillä hetkellä hän käännähti selälleen ja avasi silmänsä. Hän tuijotti suoraan kauniisin ja mitä upeampiin vihreisiin silmiin, joista hän kuvitteli näkevänsä koko Hopeahännän tuikkimassa. Ne olivat vihreät, niin vihreät ettei Ikipentu koskaan voisi kuvitella näkevänsä mitään niin upeaa vihreää asiaa kuin tuon vaaleanharmaan kissan silmät.
"Hän on Ikipentu ja tuossa on hänen nuorempi veljensä Tihkupentu, Sirppitassu,"

*Sirppitassu...sekö on hänen nimensä...hän on ihan mahtava!*

"He ovat kauniita! Ja tällä...Ikipennulla on kaunis turkki! Ja niin myös hänen veljellään!" Sirppitassu henkäisi ja hymyili Ikipennulle, joka tuijotti vieläkin syvälle Sirppitassun silmiin. Hän tykästyi tähän oppilaaseen. Hän oli suojellut Ikipentua, hän oli kehunut häntä ja hän oli muutenkin vain mukava.
"Sirppitassu..." Ikipentu kuiskasi. Hän huomasi Sirppitassun luimistavan korviaan yllätyneenä. Ei oppilas muuten yllättynyt ollut, mutta hänen silmistään paistoi hämmennys. Ja hänen siskonsa Minttutassun silmistä kajasti kateus ja hänen emonsa silmistä hohkasi ylpeys ja ilo.
"Taisit saada ikiaikaisen ihailijan, Sirppitassu!" Kuutähti, Ikipennun emo naurahti. Ikipentu virnisti ja vilkaisi Sirppitassua vielä kerran ja naukaisi:
"Tulethan vielä käymään täällä?" Ikipentu hymyili, ja sulki silmänsä ja vaipui uneen ennekuin Sirppitassu ehti vastata.


Ikipentu huitaisi kynnet piilossa käpälällään veljeään, joka tökki häntä kuonollaan.
"HERÄÄ, IKIPENTU!" Tihkupentu rääkäisi Ikipennun korvaan. Ikipentu pomppasi seisomaan ja katsoi hämmentyneenä veljeään.
"Missä...meidän emo on?" Ikipentu kysyi lopulta hetken heräiltyään unepöpperöstään. Hän katseli vihreillä silmillään ympärilleen pää pyörien hullun lailla.
"Olin juuri kysymässä samaa sinulta!" Tihkupentu naukaisi ja sai kammettua itsensä istumaan:" JA miten muuten pystyt kävelemään?" Tihkupentu kysyi päätään kallistaen.
Ikipentu hätkähti ja tajusi jo kävelleensä muutaman askeleen. Hän vilkaisi taakseen ja näki Sirppitassun, joka virnisti Ikipennulle. Ikipentu hymyili leveästi takaisin ja heti sen jälkeen kaatui mahalleen maahan.


"MYRSKYKLAANIN KISSAT! Me palaamme nyt takaisin omaan leiriimme!" Ikipentu tunnisti oman emonsa kajahtelevan ja voimakkaan äänen pesän ulkopuolelta.
"Kotiin? Viimeinkin!" Sirppitassu hihkaisi.
"Toivon, että nyt jokainen Myrskyklaanin kissa menisi ulos Jokiklaanin pesästä, jotta minä ja Heinäliekki voisimme tarkistaa, että kaikki ovat mukanamme takaisin Myrskyklaanin leiriin!"

Hetken päästä Kuutähti saapui pesään, jossa Sirppitassu odotti Kuutähden pentujen kanssa. Kuutähti nappasi Ikipennun ja tämän veljen niskanahoista leukojensa väliin ja poistui pesästä Sirppitassu kintereillään. Ikipentu siristi silmiään valon määrän vuoksi ja meni hetki, ennekuin hän tottui valoon. Hän henkäisi nähdessään kaikki värit ja kaikki ne puut ympärillään.
"Nyt onkin loistava hetki katsella maisemia, Ikipentu ja Tihkupentu!" Kuului vahva, mutta osittain tuntematon ääni. Ikipentu käänsi katseensa ja näki sotkuturkkisen kollin, jonka turkki oli musta.
"Kiitos kaikesta, Yötähti ja hyvästi," Kuutähti kuiskasi.


"Katsos tuota suurta... vesilammikkoa, Tihkupentu!" Ikipentu hihkaisi nähdessään suuren järven.
"Se on järvi, Ikipentu hyvä," Kuutähti naurahti. Tihkupentu ja Ikipentu olivat siirtyneet Kuutähden selän päälle jatkamaa matkaansa kohti Myrskyklaanin leiriä. he kulkivat kohti syvää metsää ja hetken päästä he kulkivat suurteen, korkeiden puiden lomassa, pistävän hajun ympäröimänä. Ekä kauaakaa, kunnes he saapuivat harmaaseen paikkaan, jossa oli siellä täällä palaneita puita ja uusia, kasvavia puita.
"Paikka on niin hirveä kuten kuvalitkin, emo!" Tihkupentu henkäisi Ikipennun viereltä.
"Joka paikassa on tuota harmaata juttua ja kaatuneita puita!" Ikipentu naukaisi.
"Se harmaa juttu on tuhkaa, Ikipentu." Kuutähti naukaisi apeasti. Leiri ja reviiri olivat kärsineet pahasti.


"Tässä on...oli leirimme, joka nyt on palanut maan tasalle. Aloitamme leirin uudelleen rakennuksen heti!"Kuutähti maukaisi kovana ääneen ja laskeutui leirin keskelle. Hän vilkuili ympärilleen ja huokaisi surullisena. Ikipentu ei pitänyt emonsa surullisuudesta. Mutta hetken päästä hän tajusi hänen emonsa, Myrskyklaanin suuren päällikkön etsivän jotakin. Hänen emonsa kulki ympäriinsä katse maassa, kunnes hän ryntäsi Suurtasanteen lähelle ja hymyili. Ikipentu näki luolan tai oikeastaan pesän, joka taisi olla Kuutähden pesä. Kuutähti pujahti sisälle ja katseli ympärilleen. Pesä näytti koskemattomalta. Tuli ei ollut päässyt leviämään päällikön pesään. Pesän seinässä oli pehmeä kohta, johon Kuutähti oli laittanut kuunsirpin muotoisen kiven.
"Tämän kiven minulle antoi Tulitähti ja Punaturkki. Siksi se on niin tärkeä minulle," Kuutähti hymyili ja laski pentunsa sammalpedille. He katselivat ihmeissään ympärilleen. Pesä oli uskomattoman hieno, tai ainakin Ikipennun mielestä.

"Palaan pian, vilkaisen vain miten pesien rakennus sujuu," Kuutähti hymyili ja naukaisi vielä:"Koettakaa te vaikka nukkua, aamulla ehditte leikkiä,"
Ikipentu hymyili ja haukotteli. Hän kepertyi selkä kiinni hänen veljessään sammalpedille ja sulki silmänsä hitaasti. Mustavalkoinen pieni pentu oli viimenkin saapunut oikeaan kotiinsa, Myrskyklaanin leiriin.

Ikitassu-Myrskyklaani

Toinen luku - hyvästi

Viimeinkin. Viimeinkin aurinko nousi lämmittäen mustavalkoisen naaraan turkkia. Yö oli ollut pelkkää piinallista odottamista. Unta hän oli saanut vain hieman jännityksen takia, joka oli kalvanut hänen sisintään kuin kynnet hänen ihoaan. Tänään olisi hänen ensimmäinen koulutuksensa. Lieskamyrsky oli luvannut viedä hänet tutkimaan Myrskyklaanin reviiriä ja saalistamaan. Ikitassun häntä värisi jännityksestä. Hän haistoi tuoresaaliin huumaavan herkkulliset tuoksut oppilaiden pesään asti.

"Ikitassu?" Mustavalkoinen naaras tunnisti mestarinsa matalan äänen. Harmaalaikukas kolli työnsi päänsä oppilaidden pesään ja etsi katseellaan Ikitassun vaaleanvihreitä silmiä. Oppilas ryntäsi intoa uhkuen mestarinsa luokse ja levitti kasvoilleen leveän hymyn. Viimenkin tuskallisen yön jälkeen hän pääsi toimintaan, nimittäin aamupartioon!

"Menemme aamupartion mukana ja eroamme heistä Tuuliklaanin rajan tuntumassa," Lieskamyrsky naukaisi heidän tassutellessaan odottavan aamupartion luokse. Joukon kärjessä oli Hopeasulka, jonka tuuhea häntä heilui kärsimättömästi, mutta hänen vaaleansinisissä silmissään oli iloinen pilke. Ikitassu hymyili isosiskolleen ystävällisesti ja kunnioittavasti. Tai oikeastaan hän hymyili puoli-isosiskolleen, mutta Jääkyynel ja Hopeasulka sanoivat, että oli turhaa kutsua heitä vain puolikkaiksi siskoiksi. Se myös kuulosti hölmöltä, kuten kaksi aikuista soturia olivat sanoneet hänelle huvittuneina.



"Mikä tuo kitkerä haju on?" Ikitassu sähähti ja nyrpisti nenäänsä. Lieskamyrsky naurahti. "Se on Tuuliklaanin ominaishaju. Minusta se ei ole kitkerä vaan sellainen... jotain muuta kuin noin kitkerä miten sen itse kuvailet,"

"Hänen pitäisi haistaa Varjoklaanin haju! Yök, miten ällötävä se vasta onkin!" Tulitassu irvaili ja kipitti aamupartion mukana ihan rajan tuntumaan. *He merkitsevät rajan, hyvä niin! Eikö tämä tosiaankaan ole heistä niin kitkerä kuin minusta? Haistan kyllä jotain muutakin...*

"Mikä tuo makeampi haju tuolla suunnassa on?" Ikitassu kysyi. Hän osoitti hännällään tietämättään Kuulammen suuntaan.
"Siellä on Kuulmapi. Haistatko sinä sen tänne asti, vaikka tuulee lammen suuntaan?" Lieskamyrsky kysyi ja kallisti päätään.
"Ai onko se... se Tähtiklaanin tapaamispaikka? Tai siis se missä päälliköt ja parantajat käyvät etsimässä vastauksia ja sen sellaista?" Ikitassu vastasi kysymykseen kysymyksellä. Lieskamyrsky hymyili ja nyökkäsi. Ikitassu kääntyi katsomaan Tulitassua ja muita aamupartion jäseniä.
"Joko he lähtivät?" Ikitassu kysyi äimistyneenä. Aamupartio oli kadonnut kuin huuto uneen. Lieskamyrsky huokaisi hymyillen ja heilautti häntäänsä merkiksi seurata häntä. Ikitassu kohautti olkiaan ja seurasi sydämensä sykkeen yltyessä arpista mestariaan. Oppilas oli kuullut Kuulammesta emoltaan ja oli heti kiinnostunut ihmeellisestä Kuulammesta. Se vaikutti jotenkin mahdottomalta ja uskomattomalta. Oppilas olisi tahtonut mennä katsomaan Kuulampea ja nähdä, oliko se tosiaan niin ihmeellinen kuten monet sanoivat.

"Tee kuten minä, Ikitassu! Sen jälkeen voit kokeilla itse," Lieskamyrsky opasti yksinkertaisesti tai yksinkertaiselta se ainakin vaikutti. Ikitassu toisti Lieskamyrskyn näyttämän vaanimisliikkeen aika taidokkaasti itsensä mielestä.
"Noniin, katso kuinka saalis napataan," Lieskamyrsky naukaisi ja käänsi selkänsä oppilaalleen.

Ikitassua ei kiinnostanut Lieskamyrskyn esimerkit. Hän voisi kokeilla yhtä hyvin ilmankin. Tuumasta toimeen Ikitassu tiputtautui vaanimisasentoon ja haisteli ilmaa saaliin toivossa. Ikitassun korvat ponnahtivat innosta pystyyn jäniksen herkullisen hajun leijaillessa ilmassa. Myrskyklaanin nuori oppilas otti muutaman hitaan askeleen lähemmäs hajun tulosuuntaa. Hän pysähtyi kasvavan pusikon taakse ja nuolaisi huuliaan. Nyt hän pääsisi kokeilemaan tosissaan metsästämistä unien sijaan. Ikitassu katseli ruskean ja valkoisen kirjavaa jänistä silmät suurina ja silmänräpäyksessä hän syöksyi saaliin kimppuun kynnet ojossa. Jänis päästi säikähtäneen äännähdyksen. Otus koetti hädissään lähteä pakoon, mutta märkä ja mutainen maa saivat sen kumoon. Ikitassu virnisti puraisten sen niskan poikki. Oppilas kantoi ylpeänä saaliinsa mestarinsa eteen huuliaan nuolaisten verispisaroista. Lieskamyrsky katsoi ihmeissään oppilastaan orava käpäliensä juuressa.
"Et näemmä tarvinnut esimerkkiä, vai mitä?" Lieskamyrsky naurahti ja kehräsi. "Palataan nyt takaisin!"

Ikitassu kantoi paisuen ylpeydestä kantaessaan jäniksensä tuoresaaliskasaan. Se oli hänen ensimmäinen saaliinsa ja sen hän tulisi muistamaan. Ikitassu huomasi emonsa aloittamassa ateriaansa pulskasta hiirestä huuliaan nuollen.
"Hei emo! Voinko liittyä seuraan?" Ikitassu kysyi innoissaan häntäänsä heilauttaen. Kuutähti katsoi hetken tytärtään ennenkuin nyökkäsi. Oppilas nappasi kasasta Lieskamyrskyn saalistamaan oravan ja haukkasi siitä suuren palasen suuhunsa. Naaras mutusti oravaa vilkaisten emoaan päätään kallistaen. Kuutähdellä oli miettivä ilme ja päällikkö oli jähmettynyt paikalleen.
"Emo?" Ikitassu naukaisi nielasitessaan palasen saalistaan. Kuutähti hätkähti ja vilkaisi nuorinta tytärtään.
"Ajattelin tässä vain, jos haluaisit tulla kanssani metsälle nyt?" Vaaleanharmaa naaras ehdotti. Ikitassun vaistot terävöityivät. Nyt olisi tilaisuus viettää aikaa oman emon kanssa, mutta eikös hänen kuuluisi metsästää oman mestarinsa kanssa.
"Eikö minun kuuluisi metsästää oman mestarini kanssa?" Ikitassu kysyi hieman epäröiden.
"Enhän minäkään kulje mestarini kanssa metsällä!" Kuutähti naurahti. Kehräys raikui Ikitassun kurkusta.
"No sitten! Mennäänkö jo?" Ikitassu pomppasi pystyyn ja katsoi innoissaan emoaan, joka nousi neljälle käpälälleen ja lähti näyttämään tietä.


"Minne me menemme metsästämään?" Ikitassu kysyi hetken päästä. Hänen häntänsä heilahti jännityksestä, joka myös pisteli hänen tassujaan.
"Ajattelin ensin näyttää sinulle tämän ennenkuin menemme kaksijalkojen pesän lähettyville!" Kuutähti naukaisi ja osoitti kuonollaan lintua, joka jökötti puolivälissä puuta ja sirkutti vähän väliä. Ikitassu istuutui katsomaan emonsa menoa puussa. Rungosta tipahteli pieniä oksia ja kaarnan paloja Ikitassun päälle ja ympärille. Hetkessä Kuutähti oli linnun yläpuolella ja päästi sähähdyksen tiputtautuessaan linnun päälle. Ikitassu pomppasi innoissaan pystyyn ja otti linnun vastaan hänen emonsa tiputtaessa sen. Kuutähti laskeutui puusta ketterästi ja virnisti.
"Hautaanko tämän tähän puun juurelle?" Ikitassu kysyi ja pyöritteli kyyhkystä tassujensa ympärillä. Kuutähti nyökkäsi. Mustavalkoinen naaras nappasi harmaan linnun hampaisiinsa ja kaivoi sille pienen kuopan. Hän pudotti sen sinne ja peitti nopeasti ruskeilla lehdillä ja mullalla.



Lähellä kaksijalkojen pesää Ikitassu loikkasi hiiren kimppuun heittäen pienen jyrsijän ilmaan ja sivaltaen kynsillään siltä kurkun auki.
"Olet aika hyvä aloittelijaksi..." Kuutähti aloitti kunnes hiljeni. Kuului rasahdus ja sitten toinen. Tuli hiljaista. Tuntui kuin koko maailma olisi pysähtynyt. Vain silmänräpäys kului kun kaksi kaksijalkaa syöksyivät Ikitassun kimppuun. Ikitassu huitaisi kynsillään minkä ehti ja pystyi kahta kaksijalkaa. Kuutähti päästi jykevän sotahuudon ja tarrautui pienempää kaksijalkaa käpälästä hurjasti sähisten ja kynsien. Samalla sekunnilla Ikitassun tungettiin johonkin häkkiin. Kaksijalat huusivat ja koettivat irrottaa Kuutähteä nuoremman jalasta. Kuutähti piti kuitenkin tiukasti kiinni. Ikitassun katsoi pelästyneenä kuinka kolmas kaksijalka tarrautui Myrskyklaanin päällikköä niskanahasta ja toinen piti hänen käpälistään kiinni. Kuutähti päästi hätääntyneen ynähdyksen ja rimpuili vastaan kolmannen kaksijalan asettaessa jonkun narun päällikön ylle. Kuului naksahdus ja kaksijalka laski Kuutähden maahan. Vaaleanharmaa naaras sähähti vihaisesti ja kaikilla voimillaan pääsi juoksemaan pakoon. Kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin päällikön poskia hänen katsoessaan taaksensa. Ikitassu vaikersi ja itki täyttä huutoa. Viiltävä kipu hänen otsassaan sai hänet rääkäisemään. Ja samalla kaikki pimeni ja outo haju valtasi hänen sieraimensa.

Ikitassu-Myrskyklaani

Kolmas luku - Kaukana kotoa


Ikitassu kuuli ääniä ympäriltään. Innokkaita ja vihaisia ääniä. Naaras avasi silmänsä hitaasti. Aluksi kaikki oli sumeaa, mutta pikku hiljaa kaikki alkoi näkyä selvemmin. Hänen ympärillään oli outo kehikko ja kehikon ympärillä oli täysin valkoinen huone. Huoneessa oli muitakin kehikkoja, joissa oli eri eläimiä. Muutama jänis ja orava hieman kauempana katsoivat petoeläimiä kauhuissaan täristen. Vaikka Ikijää olikin ollut syömättä auringonkierron, häntä ällötti edes ruoan ajatteleminen. Yhdessä kehikossa oli koira, joka katsoi ruskeat silmät kiiluen Ikitassua. Ikitassu kavahti taaksepäin ja henkäisi. Koira ei kuitenkaan näyttänyt uhkaavalta vaan pikemmin huolestuneelta ja lempeältä. Ikitassu katsahti oikealla puolellaan olevaan kehikkoon ja huomasi valkoisen ja oranssin kirjavan naaraskissan. Kissa katsoi punaisilla silmillään suoraan Ikitassua ja irvisti. Kissalla oli ikävä haava huulessaan, joka luultavasti jatkui sisälle suuhun. Ikitassu päästi vinkaisun. Hän vilkaisi vasemmalle puolelleen. Siinäkin istui kissa, arpinen kissa. Tämä kissa oli kolli. Kolli oli ruskea, hänellä oli outoja raitoja tassuissaan ja ruskeankirjava maski naamassaan. Kollin vasen silmä oli sininen ja oikea vihreä hänen vilkaistessaan Ikitassua. Ikitassu huomasi vasta sitten, että hänen kaulassaan oli jotakin. Kaikilla muillakin eläimillä oli panta kaulassaan.

"Katso tuota raukkaa! Vasta pentu!" Vihreä, isonokkainen lintu rääkäisi. Ikitassu vilkaisi korvat luimussa lintua.

"Eversti, pelotat pikkuista! Ei hätää, emme tee pahaa," naaraskissa naukaisi.

"Hiljaisuutta, kiitos!" Sisään astui kissa, jonka turkissa oli vaikka mitä väriä. Naaras oli kirjavin kissa, minkä Ikitassu oli koskaan nähnyt.

"Hei, Timali," oranssivalkoinen naaras naukaisi ja hymähti.

"Uusi tulokas on näemmä herännyt!" Saapunut naaras naurahti ivallisesti. Ikitassu nielaisi.

"Missä minä olen?" Ikitassu kysyi leuka väpättäen. Eläimistä huokui pelko ja tuska.

"PAH! Pentu tahtoo tietää, missä on!" Vihreä lintu rääkäisi ja tukki nokkansa jalallaan Timalin sähähtäessä.

"Voitteko päästää minut menemään? Klaanini ja emoni ovat varmasti huolissaan minusta..." Ikitassu jatkoi.

"Kuule pentu pieni," Timali hyppäsi Ikitassun kehikon eteen: "Täältä pääsee ulos vain kuolleena. Toivottavasti hyvästelit emosi!" Kirjava naaras nauroi hysteerisesti ja loikkasi alas tasolta, jossa Ikitassun häkki oli. Timali pujahti ulos ovesta josta oli tullut ja se sulkeutui hänen perässään nopeasti. Ikitassu vinkaisi ja vilkaisi ruokaa, joka hänen edessään oli jonkinlaisessa kupissa. *Kotikisujen ruokaa, yök!*

"Vastatkaa nyt pennun kysymykseen!" Ruskea kolli hänen vasemmalla puolellaan murahti ja käänsi selkänsä kaikille.

"Ehkä olisi parempi kysyä, mikä sinun nimesi on, pikkuinen?" Oranssivalkoinen naaras kysyi ja kääntyi mustavalkoista Myrskyklaanin oppilasta kohti.

"Ikitassu... Sinuna?" Ikitassu naukaisi lyhyesti.

Naaras sulki punaiset silmänsä ja avasi ne naukaisten:

"Nimeni on Laulu."

Ikitassu nyökkäsi ja huokaisi. Panta tuntui epämukavalta ja inhottavalta. Hän koetti kynsillään irrottaa sen kaulastaan.

"Seis! Älä tee noin, tai hälytys alkaa soimaan ja Timali tulee takaisin pystykulkijan kanssa!" Laulu kiljahti. Ikitassu luimisti korviaan ja huokaisi:

"Voisitko kertoa, missä olen?"

"Kuten haluat. Olemme kaikki pystykulkijoiden kuulemma kielletyssä laboratoriossa eli siis tutkimuksissa. He tutkivat meitä piikeillä ja sen sellaisilla hirveillä asioilla, jotka satuttavat meitä - katso nyt tuotakin koira tuolla nurkassa." Laulu naukaisi ja osoitti rähjäisellä hännällään mustaa koiraa, jonka silmiä ei enää edes ollut ja kieli oli leikattu poikki. Koiralla ei ollut myöskään takajalkoja. Ikitassu värähti ja vilkaisi Laulua.

"Pystykulkijat täällä eivät saisi tehdä näin, mutta tekevät sitä salaa hyviltä pystykulkijoilta. Minulle kokeiltiin montaa eri asiaa, siitä punaiset silmänikin johtuvat. Voih, silmäni olivat ennen kauniit siniset, mutta nyt ne ovat punaiset!" Laulu käänsi katseensa käpäliinsä ja huokaisi surullisena. Ikitassua alkoi pelottamaan ja puistatti. Hän päätti koettaa nukkua ja vain toivoa parasta.



Seuraavana aamuna omaksi ihmekseen Ikitassu oli saanut nukuttua. Naaras kuuli kaksijalkojen puhetta ja valitusta. Hetkessä Timali astui taas sisään huoneeseen ja käveli suoraan Ikitassun luokse.

"Arvaas, kuka pääse ensimmäisiin toimenpiteisiinsä?" Timali naukaisi ilkeästi ja seuraavaksi kaksijalka valkoisessa puvussa asteli Ikitassun häkin luokse. Hän avasi sen ja nosti rimpuilevan Ikitassun suuriin käsiinsä. Ikitassu pyristeli ja sähisi kynsien kaksijalkaa, mutta turhaan. Ikitassu tunti nopean kivun niskassaan ja sitten kaikki pimeni.

Ikitassu heräsi seuraavan kerran valkealta tasolta. Sen ympärillä oli teräviä pitkiä ohuen oksan näköisiä piikkejä ja erilaisia hieman kynsiä muistuttavia esineitä. Ikitassu vinkaisi. Kaksijalka käänsi katseensa Ikitassuun. Karvattomalla kaksijalkaisella otuksella ei ollut enää suuta eikä nenää. Niiden paikalla oli outo lehti eikä kaksijalan päälakeakaan enää näkynyt. Ikitassu niiskaisi ja vinkaisi uudestaan. Kaksijalka puhui hänelle jotakin, mutta Ikitassu ei kuunnellut eikä uskonut ymmärtävänsä kaksijalan puheesta mitään. Kaksijalka otti käsiinsä suuren rosoisen, kynttä muistuttavan esineen ja lähestyi sillä Ikitassun korvaa. Ikitassu sulki silmänsä ja odotti viiltävää kipua, mutta samalla hetkellä huoneeseen ryntäsi kaksijalan pentu joka kiljui kyyneleet silmissään täysikäiselle kaksijalalle jotakin. Ikitassu katsoi peloissaan kahden kaksijalan huutoa toisilleen. Hetkessä aikuinen kaksijalka näytti kauhistuneelta ja yritti napata nuorta kaksijalkaa käpäliinsä, mutta pentu oli ketterä. Nuoren kaksijalan käsissä oli jokin kivi, jota aikuinen koetti saada pennultaan. Lopulta kumpikin katosi huoneesta ja kiljunta yltyi. Kului monta silmänräpäystä, kunnes aikuinen ryntäsi takaisin huoneeseen, jossa Ikitassu oli. Kaksijalka näytti hätääntyneeltä ja hänestä uhkui pelko ja kireys. Hän nappaili teräviä esineitään, mutta seuraavaksi huoneeseen tulvi kymmeniä sinipukuisia kaksijalkoja, jotka veivät pelottavan kaksijalan mukanaan. Hänet pelastanut kaksijalan pentu otti hänet syliinsä ja kantoi pois huoneesta. Hänen sylissään oli toinenkin kissanpentu, jota ei aikaisemmin ollut huomannut muiden eläinten keskuudessa. Pentu käänsi katseensa Ikitassuun ja hymyili.

"Kiitos... pelastimme kaikki!" Naaraspentu naukaisi ja sulki siniset silmänsä. Ikitassu katsoi hämillään ikäistään kissaa, mutta tiesi olevansa turvassa, joten sulki myös silmänsä aivan kuten toinenkin kissa oli tehnyt.



Seuraavan kerran Ikitassu heräsi ilman pantaa erikoisen hajuisessa kaksijalan pesässä. Talossa oli paljon eri eläimiä, ja vieläpä lähes kaikki sieltä aikaisemmasta tutkimustalosta. Musta koiraa eikä vihreää lintua tai oravia tai jäniksiä näkynyt. Ruskea kissa näytti tekevän lähtöä. Vanha kaksijalka asteli kohti Ikitassua ja hänen vieressään istuvaa Laulua. Laulu kehräsi ja antoi kaksijalan silittää itseään. Ikitassu sähähti kaksijalan lähestyessä kädellään häntä.

"Hän on kiltti, usko pois. Hän auttaa loukkaantuneita eläimiä ja nälkiintyneitä. Minun omistajani tulee pian hakemaan minut! Olen niin innoissani! En ole nähnyt heitä moneen kuuhun!" Laulu hihkui.

"Olen klaanikissa, en pidä kaksijaloista. En tahdo kotikisuksi!" Ikitassu murahti.

"Hän vain auttaa sinua väliaikaisesti, ei sinusta kotikisua tule, ellet väkisin halua niin. Epäilen vain, ettet koskaan näe perhettäsi enää," Laulu naukaisi ja heilautti häntäänsä.

"Kuinka niin?" Ikitassu kysyi ja siristi silmiään.

"Me kyllä tiedämme klaanikissat, mutta he ovat todella kaukana täältä eikä kukaan tiedä suuntaa sinne!" Laulu henkäisi dramaattisesti ja naurahti. Ikitassu nielaisi. Eikö hän enää koskaan näkisi emoaan tai veljeään? Tai ystäviään tai muutakaan perhettään? Eikä koskaan tuntisi sitä iloa, jonka koki Myrskyklaanin riveissä? Ikitassu niiskahti ja laski päänsä käpäliensä päälle. Laulu päästi innokkaan hihkaisun ja ryntäsi suurelle ovelle. Kaksijalka avasi sen. Oven takana seisoi kaksijalan pentu ja hänen vanhempansa. Pentu itki ja halasi Laulua. Ikitassun suu loksahti auki. Hän ei ollut koskaan kuvitellut, että kaksijalat oikeasti välittäisivät lemmikeistään, mutta tulipa nyt todistettua hänen väärä ajattelunsa. Samalla sisään pujahti mustavalkea, solakka kolli. Kollin siniset, varautuneet silmät hehkuivat varoittavasti, kun hän asteli eläinten välistä pehmeälle pedille, jossa Ikitassu istui.

"Hän on taas täällä!" Yksisilmäinen kissa naukaisi innoissaan, mutta kääntyi sitten tulosuuntaansa välipitämättömästi. Hän oli odottanut jotakuta toista ja luullut tullutta kissaa häneksi.

"Mitä uutta?" Eräs kissa kysyi ja katsoi terävillä keltaisilla silmillään tullutta kollia.

"Eipä mitään ihmeellistä," kolli naukaisi ja vilkaisi häntä tuijottavaa Ikitassua. Ikitassu käänsi katseensa nopeasti ja loikkasi alas sohvalta huokaisten. Hän asteli läpinäkyvän esteen luokse ja huokaisi uudestaan. Hän raapi estettä, jota vasten sadepisarat valuivat.

"Olet näemmä uusi täällä," tullut kissa naukaisi hieman välinpitämättömästi Ikitassun takaata. Ikitassu käänsi mintun vihreät silmänsä ja tuijotti syvälle kollin silmiin.

"Kyllä vain, vaikken haluaisi olla täällä... Olet ollut näemmä täällä ennenkin. Minkälaista täällä on? Ja minkälaista ulkona on?" Ikitassu kysyi, mutta pysyi kaikesta huolimatta ikkunan luona. *Hmph, vai että ikkuna. Kaksijalkojen typeriä juttuja taas!*

Ikitassu-Myrskyklaani


Neljäs luku - Pienet pennut

Ikitassu irvisti. Hänen turkkiaan poltteli katkeruus ja viimeisten toivonrippeiden katoaminen hyvästä ateriasta. Hiiri oli juuri ollut hänen hyppysissään, mutta sitten vanhan kaksijalan taloon tullut kissa oli ilmestynyt ja pilannut kaiken. Nälkä kouraisi Ikitassun vatsaa ja naarmuja kirveli. Ilmassa hehkui viha ja taistelun huudot kaikuivat naaraan korvissa tuoreina.
"Voisin kysyä samaa sinulta, erakko!" Ikitassu sähähti ja vilkaisi nopeasti valkomustan kollin alla olevaa hiirtä. Sen haju oli ollut niin herkullinen ja tuttu Myrskyklaanin reviiriltä. Kolli odotti vastausta vastaamatta Ikitassun kysymykseen.
"Hankin ruokaa, ketunläjä!" Ikitassu sihahti ja väläytti hampaansa kollille. Hän voisi tehdä vaikka mitä saadakseen ruokaa, välittämättä soturilaista. Kukaan ei näkisi hänen rikkovan soturilakia, vaikka oppilas itse arvostikin sitä. Kollin silmissä välähti jokin tunne, joka sai Ikitassun arvailemaan, ettei talosta tuttu kissa pitänyt haukkumanimestä.
"Et ole ainoa!" Kolli sihahti ja upotti kyntensä pieneen ruohontupsuun. Ikitassu huokaisi ja heilautti häntäänsä kärsimättömästi.
"Anteeksi jos en tiedä tämän paikan kissojen sääntöjä!" Ikitassu naurahti ja murahti haastavasti.
"Sääntö on; Vahvat selviävät, heikot kuolevat" Kolli ärähti siniset silmät välähtäen jostakin tunteesta, jota Ikitassu ei edes tahtonut tulkita. Ikitassu virnisti, mutta koti-ikävän tunne kouraisi hänen sydäntään. Kolli selvästi isotteli voittaakseen, mutta jokin hänen sähkönsinisissä silmissään sai Ikitassun rentoutumaan eikä valkomusta kolli enää vaikuttanut järin vaaralliselta. Se tunne muistutti häntä jostakin. Ikitassun niskakarvat laskeutuivat ja hän istui maahan. Valo korkeasta tangosta ei häirinnyt häntä viiksen vertaa.
"Vie se mukanasi! Osaan minä metsästää itsekin, sillä en ole yhtä avuton kuin sinä!" Ikitassu naukaisi ja käänsi päänsä valoon sulkien silmänsä. Hän kaipasi kipeästi klaaniinsa veljensä ja emonsa luokse. Silmänräpäyksessä loittonevat askeleet saivat Ikitassun kääntämään katseensa takaisin kolliin, joka katosi puiden lomaan. Ikitassu ärähti ja huitaisi maata käpäliensä alla. Hän huomasi töytäisseensä hiiren kauemmas. Silmänräpäyksessä hän loikkasi hiiren luokse ja piilotti sen käpäliensä taakse säikähdyksen värisyttäessä hänen viiksiään. Ikitassu pälyili ympärilleen häntä hurjasti viuhtoen puolelta toiselle.



Mustavalkoinen naaras kantoi valkomustan kollin 'lahjoittamaa' hiirtä erään tyhjän kujan laitamille, laski hiiren maahan ja aloitti nopean ja ahneen syömisensä. Tömähdykset ja hurjat sähähdykset saivat kylmät väreet kulkemaan Ikitassun selkäpiitä pitkin ja hännänpään nykimään. Hän nielaisi viimeiset rippeet kurkustaan alas ja kääntyi pompaten karvat pystyssä valmiinsa taisteluun. Aivan toisessa päässä kujaa kaksi tummaa hahmoa taistelivat keskenään eivätkä näyttäneet huomaavaankaan Ikitassua. Naaras pujahti hopeisten puunrunkojen taakse ja tärisi peläten, että kissat huomaisivat hänet ja hyökkäisivät yhdessä hänen kimppuunsa. Ikitassu nielaisi ja perääntyi syvemmälle piiloonsa toisen kissoista lähestyessä häntä juoksuaskelin. Ikitassu paljasti hampaansa, mutta hätkähti säikähdyksestä laihan kissan hypätessä hopeisen puunrungon avulla kujaa ympäröivän seinän päälle ja katosi sitten sen taakse. Ikitassu oli jo huokaisemassa helpotuksesta, kun toinen kissa, joka oli taistellut äskeisen hyppääjän kanssa katsoi suoraan oppilaan vihreisiin silmiin omilla, harmaansinisillä silmillään. Ikitassu perääntyi, mutta seinä tuli vastaan.
"Älä pelkää, pikkuinen. En satuta sinua, tule vain pois niiden roskapönttöjen takaata" naaras naukaisi ystävällisesti. Ikitassu värähti, mutta pysyi piilossaan.
"En taistellut huvin vuoksi, pikkuinen. Tuo kissa on kaikkien tuntema Hyppääjä. Olin juuri saanut saalista itselleni, kun se ryökäle ilmaantui. Hän oli ennen niin mukava, kun sitten muuttui rosvoksi. Kellään ei ole tunnut enää olevan mitään väliä..." Naaras naukaisi haikeana ja asteli kauemmas Ikitassun piilosta. Mustavalkoinen naaras uskaltautui ulos piilostaan ja katseli korvat vääntyillen naaraan menoa. Naaras vaikutti surulliselta ja pettyneeltä. Ikitassu kallisti päätään ja heilautti häntäänsä.
"Tässä paikassa oli ennen mahtava yhteisö ja paljon ystävällisiä kissoja, mutta kaikki muuttui erään kissajoukon saavuttua ja siitä asti suurimmasta osasta on tullut hänen kaltaisiaan; sydämettömiä lurjuksia. Tuokaan typerä katti ei tajua, että tarvitsen ruokaa jotta voin hoitaa pentujani!" Naaras puhisi ja työntyi pahvilaatikkojen taakse. Ikitassu seurasi hitaasti hiekankeltaista naarasta varovaisin askelin. Hän vilkaisi taakseen, ja hänen onnekseen ketään ei näkynyt tai kuulunut. Ikitassu kurkisti varovasti pahvilaatikkojen taakse. Maitoinen tuoksu täytti hänen sieraimensa ja muistutti häntä pentutarhasta ja hänen emostaan ja rakkaasta veljestään.
"Tule vain, pikkuinen kulkija. Et sinä tee pahaa minulle tai pennuilleni, tiedän sen," Naaras huikkasi. Pahvilaatikkojen takana oli maassa kuoppa ja se johti mitä luultavammin kujan takana olevaan metsään. Ikitassu työntyi tilavaan kuoppaan. Metsän sijaan Ikitassu seisoi matalan kyhäelmän sisällä, jossa hiekankeltainen naaras makoili. Hänen vatsansa vieressä oli kuusi pentua, jotka imivät maitoa ahnaasti. Ikitassun täytti yllättyneisyys ja muistot. Hän vilkaisi pieniä pentuja, jotka pitivät silmänsä kiinni. Utu virnisti ja ilmaisi katseellaan, että pennut pelkäsivät häntä ja siksi pitivät silmiään kiinni.
"Minulta tulee maitoa vain niukasti ruokapulan takia ja pelkään pentujeni henkien puolesta. Ja pelkään, että heistä tulee samanlaisia roistoja, kuten suurin osa nykyään on täälläpäin. Onhan täällä aina ollut roistoja, mutta ei näin paljoa... Pikkuinen, näytät väsyneeltä. Ota rennosti ja nuku yön yli, jotta päivän tapahtumat väistyisivät mielestäsi," Naaras kehotti ja kehräsi. Ikitassu nyökkäsi kiitollisena, mutta pentujen ja vieraanvaraisen naaraan kohtalo painoi hänen mieltään.
"Olen muuten Ikitassu," Ikitassu esittäytyi. Naaras hymyili ja nuolaisi rintaansa nopealla vedolla.
"Minun nimeni on Utu."
Ikitassu käpertyi kerälle pesän suuaukon viereen ja vilkaisi Utua vihreillä silmillään. Utu tarkkaili häntä hetken ja nuolaisi käpäläänsä.
"Sinä olet klaanikissa." Utu heilautti häntäänsä.
"Miten sinä..." Ikitassu aloitti, mutta utu keskeytti hänet hännän nostolla.
"Nimesi pääte ja hajusi kertoo sen. Et ole täkäläinen, et ollenkaan. Olen kuullut niin monia asioita teistä ja tavoistanne," Utu naukaisi. Ikitassu ei ollut kuvitellut, että kissat näin kaukana tietäisivät klaaneista. Ikitassu vain hymyili ja sulki sitten silmänsä. Hän ei ollut juttutuulella ja väsyneenä saattaisi tiuskia puolituntemattomalle, mutta Utukin haukotteli ja oletettavasti laski päänsä käpäliensä päälle.



Aamun sarastaessa Ikitassu kuuli Utun pettyneen huokauksen, mutta välittämättä siitä hän pujahti sisään naaraan pesään. Utun siniharmaisiin syttyi iloinen ja yllättynyt pilke.
"Luulin, että lähdit omille teillesi!" Naaras naukaisi ja katsoi kysyvästi Ikitassun suussa olevaa kasvia. Mustavalkoinen naaras laski purasruohon lehdet naaraan eteen. Ikitassu pudisti päätään huvittuneena merkiksi, ettei jättäisi hyvästelemättä häntä ja pieniä pentuja.
"Syö nämä. Nämä ovat purasruohon lehtiä ja ne auttavat tuottamana enemmän maitoa," Ikitassu naukaisi ja hymyili. Hän oli velkaa Utun vieraanvaraisuudesta ja halusi auttaa muutenkin naarasta ja hänen pentujaan.
"Toin myös oravan sinulle!" Ikitassu hihkaisi. Utu pureskeli purasruohon lehtiä ja heilautti häntäänsä kiitollisena Ikitassulle.



Muutaman päivän Ikitassu oli viettänyt Utun ja hänen pentujensa luona. Viisikko oli jo kolmen kuun ikäinen, mutta Utulla oli vaikeuksia keksiä heille nimiä. Muutamassa päivässä Ikitassu oli kertonut kaiken minkä itse tiesi klaaneista Utulle ja Utu oli kertonut hänelle kaiken alueesta ja kissoista kujilla.
"Hei, Ikitassu!" Kimeä ääni lähestyi Ikitassua. Naaras käänsi päänsä pentueen ainoaan tyttöön ja virnisti. Naaraalla oli mitä kirkkaimmat siniset silmät ja valkoisin turkki mitä maan päällä voisi olla.
"Ja minä tosiaan aluksi luulin, että he olivat vasta muutaman viikon ikäisiä!" Ikitassu naurahti ja antoi valkoisen naaraan kiipeillä päällään.
"Noh, he ovat vähän mieliltään nuorempia kuin mitä oikeasti ovat," Utu kiusoitteli pentujaan. Yksi pennuista oli täysin musta ja keltasilmäinen, vanhin taas oli hiekankeltainen ja keltasilmäinen, kolmas oli valkoinen, keltasilmäinen pieni pentu, jolla oli turkissaan hiekankeltaisia läiskiä, neljäs oli mustavalkoinen, keltasilmäinen ja viides oli sinisilmäinen, hiekankeltainen kolli mustalla hännänpäällä ja nenällä. Sinisilmäinen kolli ei pitänyt Ikitassusta lainkaan ja pysytteli muutenkin muista etäällä.
"Minusta olisi aika antaa pennuillesi nimet, Utu!" Ikitassu naurahti. Viisi pentua hihkuivat innosta ja istuivat Ikitassun ympärille. Ikitassu vilkaisi haikeasti etäällä istuvaa kollia, joka huokaisi ja kietaisi häntänsä ympärilleen.
"Saat päättää vaikka kaikkien nimet, jos tahdot..." Utu virnisti ja seurasi pentujensa nimitystä. Ikitassu hymyili innoissaan ja vilkuili jokaista pentua vuorotellen.
"Olen aina ajatellut, että te kaikki tulette olemaan aina yhdessä. Olette niin vahva ja harvinainen kuusikko. Sinä, olet pentueen ainoa naaras ja upea ilmestys sekä viisas, joten ajattelin nimeksesi viisauteesi liittyvän nimen. Nimesi olkoon Tähti, aivan kuten minun klaanini henkiklaanin nimi!" Tähti näytti iloisemmalta kuin koskaan. Ikitassu kosketti naaraan päälakea nenällään ja kehräsi.
"Lupaan pysyä uskollisena veljilleni alusta loppuun!" Tähti julisti ja kipitti emonsa luokse intoa puhkuen.
"Ja sitten sinä. Vaikka olet pentueen pienin, tiedät että sinä olet uskollinen ja vahva sisältä. Sinusta tulee joukkonne tasapainon ja rauhan ylläpitäjä, joten nimesikin voisi olla Virta, aivan kuten joessa aina virtaava joki!" Ikitassu naukaisi ja kosketti nenällään Virran päälakea. Kolli ryntäsi sisarensa luokse ja he uhkuivat intoa kuin klaaninpennut. *He kaikki muistuttavat niin paljon minun klaanini pentuja oppilasnimityksessään!*
"Sinä sitten, olet pentueen vanhin ja vahvin lihaksiltasi! Sinusta tulee kuusikkonne paras taistelija ja puolustaja, joten nimesi voisi olla Leimu! Olet yhtä vahva kuin tuli!" Ikitassu naukaisi ja kosketti kuonollaan hiekankeltaisen kollin päälakea. Hän tömisti päätä pahkaa emonsa luokse.
Ikitassu käänsi katseensa ensin mustaan kolliin ja sitten mustavalkoiseen. Hän nyökkäsi mustavalkoiselle kollille.
"Sinä olet pentueen parantaja. Sinä olet alusta asti ollut syrjäytyvän veljesi puolella ja auttanut kun joku on loukkaantunut. Opetin sinulle paljon yrteistä ja kaikesta muutaman auringonkierron aikana ja jatkan sitä vielä muutaman päivän. Nimesi olkoon Taateli, joka kuvaa parannustaitojasi ja uskoasi!" Ikitassu kosketti Taatelin päälakea ja kuten aikaisemminkin, hänkin kipitti nopeasti emonsa luokse.
"Sinä, musta kolli olet osoittanut olevasi mahtava metsästäjä ja vahtija vaikket olekaan vielä astunut ulos täältä. Sinä olet pentueen metsästäjä. Sinä pidät huolen, että jokainen saa syödäkseen ja pysyy vahvana. Nimesi olkoon Kataja, pentueen ruokkija ja hyvinvoinnin tarkistaja!" Ikitassu kosketti myös Katajan päälakea.
"Ja sitten on jäljellä enää yksi, pentueen vahva johtaja." Ikitassu virnisti. Sinisilmäinen kolli katsoi hämmästyneenä Ikitassua. Hän asteli epävarmana varautunut pilke sinisissä silmissään naarana luokse.
"Sinulla on vahva mieli etkä luovuta helpolla. Olet juuri sopivat pentueen pomoksi. Tiedä vain, mikä on hyväksi ja oikein pentueesi muille jäsenille. Nimesi olkoon Routa. Nimesi kuvaa johtajuuttasi ja vahvuuttasi sekä kärsivällisyyttä ja vahvaa tahtoa!" Ikitassu kosketti hieman epäuskoista pentua päälaelle ja hymyili kannustavasti. Routa vaikutti kuitenkin kiitolliselta ja varmalta.
"Jihuu! meillä on nyt nimet!" Tähti kiljahti ja ryntäsi Roudan luokse.
"Muista Routa, älä anna johtajuuden nousta päähän. Tiedä, mikä on oikein," Ikitassu naukaisi ja hymyili.
"Nyt on meidän kaikkien aika nukkua. Ikitassu vaatimalla vaati, että tähtien pitäisi loistaa taivaalla kun saatte nimenne. Hyvää yötä, pikkuiset ja kiitos Ikitassu," Utu naukaisi.
"Kiitos sinulle. Ja hyvää yötä," Ikitassu hymyili ja käpertyi tutulle paikalleen Utun pesässä laskien päänsä käpäliensä päälle. Hän huokaisi tyytyväisenä ja sulki silmänsä.



Täysikuu loisti taivaalla, kun Ikitassu heräsi. Hän nosti päänsä pystyyn salamannopeasti ja pälyili ympärilleen.
"Ikitassu...Ikitassu..." Kuiskaukset kuuluivat hieman kauempaa. Ikitassu katsoi hetken epävarmana pesän uloskäyntiä, mutta lopulta pujahti ulos ja etsi kutsujaa silmiään siristäen.
"Ikitassu!" Tuttu, lempeä ääni sai Ikitassun hätkähtämään. Hän käänsi katseensa ja kauhu piirtyi hänen silmiinsä. Hänen emonsa, Kuutähti seisoi hänen edessään hohtaen kuin tähti ja väreillen kuin veden pinta. Ikitassu otti askeleen kohti emoaan.
"E-en ymmärrä. Miten sinä voit olla täällä? Kaipaan teitä niin kovin! Haluan takaisin kotiin sinun ja veljeni jaja"
"Shh... ei sinulla ole hätää. Nyt voin olla rauhassa, kun tiedän sinun olevan kunnossa ja turvassa Utun luona," Kuutähti naukaisi ja hymyili. Hänen pupilliensa tilalla oli tähdet ja ne kimmelsivät kirkkaasti, kirkkaammin kuin mikään muu mitä Ikitassu oli koskaan nähnyt.
"Emo..? Miksi sinä. Et kai sinä!" Ikitassu änkytti. Hänen käpälänsä tärisivät ja olivat pettää alta. Kyynel vierähti hänen poskelleen. Kuutähti lähestyi pentuaan hitaasti ja kosketti kuonollaan hänen päälakeaan lohduttavasti.
"Mutta miten?!" Ikitassu parahti ja hieraisi poskeaan valuvan kyyneleen käpäläänsä.
"Älä vaivaa päätäsi sellaisella asialla, rakas karvapalloni. Monet kaipaavat sinua kotiin ja luulevat sinun olevan kuollut," Kuutähti naukaisi ja hymyili lempeästi. Ikitassu niiskaisi ja piti katseensa kuolleessa emossaan.
"Tämä oli ehkä viimeinen kerta kun näemme, rakas Ikitassu pieni. Rakastan sinua ja uskon, että pääset lopulta vielä kotiin. Sinulla taitaa olla syy, miksi olet täällä. Selvitä se!" Kuutähti naukaisi ja silmänräpäyksessä hän alkoi haihtumaan.
"Minäkin rakastan sinua!" Ikitassu kiljahti ja peitti kasvonsa käpälillään. Mielikuva valkomustasta kollista ja hänen antamastaan hiirestä sai Ikitassun ajatukset kääntymään täplälliseen kolliin ja hänen vetoaviin sähkönsinisiin silmiinsä. Päätään ravistaen naaras karkotti ajatukset mielestään ja kipitti takaisin Utun ja hänen taitavien pentujensa luokse.



Kolme auringonkiertoa myöhemmin Ikitassu hyvästeli ainakin toistaiseksi Utun ja hänen ihanat pentunsa. Pennut olivat päästelleet vastalauseita kuullessaan Ikitassun lähdöstä ja eivät meinanneet päästää häntä menemään. Onneksi lupaus palaamisesta sai pennut hellittämään hetkeksi heidän anelunsa ja vastalauseensa, jolloin hän pääsi pujahtamaan ulos heidän luotaan. Ikitassukin jäisi kaipaamaan pentuja, mutta hän kävisi vielä katsomassa heitä, ihan varmasti kävisi.
Ikitassun olisi löydettävä emonsa vihjaama tehtävä tai jonkinlainen tarkoitus tänne joutumiselle. Hetken kuljettuaan kaksijalkojen pesien ympärillä kuului äänekäs kiljahdus ja kaksi erilaista sen perään.
"Katsokaa! Kuinka söpö kissanpentu!" Yksi kaksijalanpentu kolmesta huusi, vaikka Ikitassu ei ymmärtänytkään, hänestä tuntui, että olisi parasta liueta paikalta ennen kuin olisi liian myöhäistä. Hän kääntyi jo mennäkseen, mutta neljäs kaksijalan pentu tarrasi hänen niskanahastaan kiinni karvattomilla käpälillään. Ikitassu päästi sähähdyksen ja rimpuili kaksijalan otteessa, mutta pentu oli turhan vahva. Ikitassu paljasti terävät kyntensä ja huitaisi niillä kaksijalkaa naamaan. Karvattoman olennon poskesta pulpahti verta ja pudotti Ikitassun maahan. Ikitassu pinkaisi juoksuun hengittäen raskaasti. Hänen turkkiaan poltteli. Kaksijalka päästi korvia särkevän kiljahduksen ja kaikki neljä lähtivät jahtaamaan häntä etukäpälät ojossa.
"Tule tänne söpöliini!"
"Älä juokse!"
"Leiki kanssamme!"
Kaksijalanpennut huutelivat vaikka mitä, mutta Ikitassu ei ymmärtänyt eikä välittänyt vaan juoksi päätä huimaava vauhtia. Hän ei tiennyt miten saisi karistettua kaksijalat kintereiltään. Mustavalkoisen naaraan niskaa särki kaksijalan takia ja hän kompuroi jatkuvasti tiellään oleviin tavaroihin, joka hidasti hänen juoksuaan. Hän ei tiennyt mitä tehdä ja jonkin päähänpiston takia huusi apua:
"Apua! Auttakaa joku!"

Ikitassu-Myrskyklaani


Viides luku - Kalla


Kani juoksi liian nopeasti. Sen valkea hännänpää vain vilahti pusikossa ja sitten se oli kadonnut. Ikitassu päästi turhautuneen sihahduksen ja polki sateen kastelemaa maata tassuillaan. Kynsien välit olivat täynnä hiekkaa ja pikkukiviä, ja kävely oli epämukavaa, mutta heti tassut putsattuaan seuraava erä kiviä ja tahmeaa hiekkaa tarttuivat hänen tassuihinsa. Hiekka täällä oli erilaista eikä Ikitassu ollut muutenkaan tottunut hiekalla kävelyyn. Nälkä sai mustavalkoisen naaraan irvistämään. Nälän tunne oli vaivannut joka päivä ja hän oli laihtunut roimasti muutaman kuun aikana.
Ikitassu kyyristyi huuliaan nuollen ja hiipi varoen oksia ja lehtiä kohti kaksijalkojen tynnyrin luota kuuluvaa rapinaa. Toivon mukaan orava tai hiiri olisi niin keskittynyt kaksijalkojen sotkujen tonkimiseen ettei huomaisi nälkäistä saalistajaa, jonka vatsan murina saattaisi herättää riistan huomion ja juosta pakoon. Ikitassu pidätteli hengitystään, jottei nälkä murisisi hänen vatsassaan. Ikitassu kurkisti kaatuneen tynnyrin taakse ja oli henkäistä ilosta. Pulska orava mutusti pähkinää ja oli selkä kissaan päin. Ikitassu virnisti ja loikkasi pahaa aavistamattoman oravan niskaan. Nopeasti hän katkaisi sen niskan. *Pitää siirtyä piiloon, jotta voin syödä rauhassa*



Korkeiden kuusien alle kylmä tuuli tai sade ei päässyt eikä kukaan näkisi häntä kaukaa, joten paikka oli otollinen syömiseen.
"Kiitos Tähtiklaani, jos kuulet minua..." Ikitassu kuiskasi ja kävi ateriansa kimppuun ahnehtien. Liiankin nopeasti oravasta oli jäljellä vain luuta, ja tottuen naaras hautasi oravan jäänteet maahan. Ensimmäistä kertaa muutamaan viikkoon hänen vatsassaan ei myllertänyt nälkä. Ikitassu työntyi esiin kuusen oksien lomasta tihkusateeseen.
"Sinuna etsisin vapaan pesän," kissan ääni pelästytti Ikitassun. Myrskyklaanin kissa kääntyi ympäri ja paljasti hampaansa kulkukissalle.
"Pyh. Älä yritä. Et pärjäisi noin nälkiintyneenä minulle!" Tummanruskea naaras keltaisilla silmillä naurahti. Hän makasi kaksijalkojen tynnyrin päällä rentona nautiskellen sateesta. Hänen turkkinsa oli samanlainen kuin Jokiklaanilaisilla.
"Mikäs kissa sinä olet?" Tummanruskea kissa kysyi ja virnisti. Hän nousi seisomaan ja loikkasi Ikitassun eteen. Hän oli tosiaan tuplasti vahvempi kuin Ikitassu, lihakset olivat suuret ja hän oli saanut syödäkseen paremmin kuin Ikitassu.
"Minä?" Ikitassu katsoi kulkukissaa, joka käveli laihan kissan ympärillä.
"Niin?" Naaras sanoi huvittuneena, katsoen klaanikissaa hännänpää nykien.
"Ikitassu."
"Ikitassu?" Tummanruskea naaras pysähtyi ja katsoi syvälle Ikitassun silmiin. "Hei! Älä vain sano, että olet klaanikissa?!"
Ikitassu otti askeleen taaksepäin.
"Ei voi olla totta! Ei voi! Sinä olet klaanikissa, nimesi pääte on tassu!" Tummanruskea naaras hihkaisi. Hän näytti innostuvan hyvin pienestä. Utukin oli ollut innoissaan. Mikä klaanikissoissa oli niin ihmeellistä?
"Isäni on kuulemma tavannut! Hän ei kuitenkaan suostunut kertomaan mitään..." Kulkukissa sanoi ja huokaisi. Hän katseli silmät tuikkien Ikitassua, joka luimisti korviaan hämillään.
"Minusta tuntuu, että..." Ikitassu katsahti naaraan käpäliin. Tassujen yläpuolella oli valkoisia, omituisia raitoja. Se muistutti häntä valkoisen kaksijalkojen pesän yhdestä kollista.
"Että olen tavannut isäsi!" Ikitassu henkäisi ja siirsi etutassujaan jännittyneenä puolelta toiselle. Tummanruskea naaras puri huultaan silmät vihaa hohtaen.
"Mikä hätänä?" Ikitassu miltei nielaisi sanansa. Keltasilmäinen naaras huokaisi ja siirsi katseensa tassuihinsa.
"Isäni hylkäsi minut yksin kauan sitten. Emo oli kuollut ja jäin yksin neljän kuun ikäisenä. Onneksi Utu auttoi minua, hän auttaa jokaista kissaa..." Kulkukissa totesi ja kohautti lapojaan.
"Tunnen Utun, hän on tosiaan avulias. Auttoi minut eteenpäin täällä," Ikitassu naukui ja hymyili hieman. "Mikä sinun nimesi muuten on?"
"Kalla. Tule mukaani, voit asua minun kanssani!" Kalla sanoi ja heilautti häntäänsä. Ikitassu hymyili ja nyökkäsi iloisena.



Sade yltyi ja tuuli samaten. Ikitassun häntä heilui tuulen mukana ja turkin läpi valui iholle kylmää sadevettä. Puut harvenivat heidän kulkiessaan kohti korkeita kaksijalkojen pesiä. Sähinä ja kaksijalkojen huudot sekä hirviöiden hurina yltyi silmänräpäys kerrallaan. Ikitassun karvat nousivat pystyyn heidän saapuessa kujalle, josta sähinä oli peräisin. Kalla heilautti häntäänsä ja kääntyi yllättäen oikealle. Ikitassu seurasi häntä vilkuillen jatkuvasti ympärilleen hyökkääjien varalta.
"Älä huoli, kissoilla on pulaa ruoasta eivätkä he välitä täälläpäin saalittomista kissoista. Saavuimme tämän pystykulkijoiden asuinalueen toiseen päähän. Olimme äsken keskellä eli puistossa," Kalla naukaisi hiljaa ääntään madaltaen. "Varo kuitenkin koiria, ne rakastavat kissojen jahtaamista..."
Ikitassu nielaisi. Hän ei ollut ennen nähnyt koiraa, mutta oli kuullut niistä vaikka minkälaisia hurjia kuvailuja. Ikitassu muisteli monen ketunmitan matkaa, jossa oli mennyt vain hetki. Tämä kaksijalkala oli leveämpi kuin mitä se oli pituudeltaan. Kalla pysähtyi ja Ikitassu samaten. Sade valui hänen vedenkestävän ruskean turkkinsa päällä ja lopulta valui ruohikkoon. Ikitassu katseli kärsimättömänä Kallaa, joka haisteli ilmaa häntä alhaalla. Lopulta hän kääntyi ja kuiskasi:
"Kodissani ei sitten ole kovin ihmeellistä, se on vain pieni pesä jossa on kaksi petiä."
"Miksi kaksi? Asuuko kanssasi joku?" Ikitassu kysyi päätään kallistaen. Kalla kohautti lapojaan ja virnisti. "En tiedä."



Kalla pujahti pusikoiden taakse Ikitassu kannoillaan. He saapuivat nopeammin mitä Ikitassu oli luullut kaksijalkojen tynnyrin luokse, joka oli peitetty oksilla ja lehdillä. Tynnyrin kyljessä oli reikä, josta Kalla pujahti sisään. Ikitassu katsoi nopeasti taakseen ja seurasi sitten uutta ystäväänsä. Pesän sisällä oli pimeää, mutta sisäänkäynnistä kajastava valaisi sen verran, että Ikitassu erotti kaksi sammalista ja lehdistä kyhätyt pehmeät pesät. Kalla makoili toisessa niistä, joten oikealla puolella oleva oli mitä luultavammin hänen nukkumapaikkansa. Mustavalkoinen naaras käpertyi pedille. Haukotus livahti hänen suustaan ja vasta silloin hän tajusi, kuinka väsynyt oli. Kalla katseli keltaiset silmät hohtaen Ikitassua, mutta silmänräpäyksessä hän laski päänsä tassujensa sulkien silmänsä. Ikitassu oli kiitollinen Kallalle siitä, että sai nukkuakseen lämpimässä ja suojassa sateelta.



Ensimmäistä kertaa moneen viikkoon auringon ensisäteet herättivät Ikitassun. Aluksi hän kuvitteli olevansa oppilaiden pesässä kotonaan, mutta muisti sitten nähdessään Kallan olevansa kaksijalkalassa kaukana kotoa. Ikitassu nousi seisomaan ja pujahti ulos auringon paisteeseen. Taivaalla leijaili muutama pilvi ja kauempana horisontissa suuri, tumma pilvi.
"Äääh! Lisää sadetta tiedossa!" Ikitassu puuskahti ja huitaisi ruohoa tassullaan.
"Sitten pitää metsästää nopeasti! Sade karkottaa saaliin, joten mennään," Kalla sanoi ja ryntäsi metsään. Ikitassu hymähti ja pyöritti silmiään ennen kuin seurasi tummanruskeaa naarasta metsään.
"Katsopa tuota," Kalla kuiskasi ja osoitti hännällään outoa valkoista lintua, jolla oli leveät siivet. Sellaista lintua hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.
"Se on vaikea napata, mutta todellista herkkua. Pelkkä ajattelu nostaa veden kielelle!" Kalla henkäisi. Ikitassu katseli outoa lintua hetken. Siitä riittäisi ruokaa heille molemmille. Kalla katseli keltaiset silmät värähtämättäkään lintua.
"Mikä lintu tuo oikein on?" Ikitassu kysyi ja nousi Kallan kanssa samalle korkeudelle.
"Lokki. Elävät siellä, missä on paljon pystykulkijoita ja ruokaa. Useimmiten kalojen lähellä, mutta myös pystykulkijoiden ruoka kelpaa," Kalla kuiskasi ja otti askeleen kohti lintua sen kääntyessä syömään outoa, keltaista pitkulaa.
Linnun rääkäisy halkoi ilmaa. Kalla roikotti sitä kaulasta siivet hurjasti sätkien.
"Mahtavaa!" Ikitassu sanoi ja kipitti vihreät silmät hehkuen innosta. Kuului outo rusahdus. Kalla oli murtanut linnun siiven ja sitten katkaisi sen kaulan.
"Murran siiven varmuuden vuoksi, jos se pääsee irti otteestani." Kalla vastasi Ikitassun järkyttyneeseen ilmeeseen. Ikitassu nyökkäsi ja hymyili epämääräistä hymyään. Kalla laski linnun Ikitassun eteen ja nyhti sulkia sen kehosta. Ikitassu nuolaisi huuliaan. Oliko Tähtiklaanin johdattanut Kallan hänen luokseen pelastaakseen hänet?
"Syö vain," Kalla sanoi ja haukkasi suuren lihapalan linnun kyljestä. Ikitassu nyökkäsi kiitollisena ja nappasi lihaa linnusta.



"Täällä sinun taistelutaitojasi ei tunneta, mutta sinun olisi hyvä oppia jotain taktiikoita täältäkin päin," Kalla totesi ja aloitti vaanimisensa Ikitassun ympärillä.
"Seuraa jokaista liikettäni tarkasti!" Kalla murahti ja jatkoi vaanimistaan. Hän pysähtyi Ikitassun eteen ja pomppi oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle. Lopulta monen pienen pompun jälkeen vasemmalle puolelle laskeuduttuaan hän loikkasi Ikitassun vasemmalle puolelleen. Ikitassu kääntyi ja syöksyi tummanruskean naaraan päälle, mutta Kalla oli nopeampi ja loikkasi hänen päälleen, tarttui Ikitassua tassuillaan kyljistä ja hampaillaan korvasta. Ikitassu virnisti, mutta nolona nousi seisomaan. Hänen mieltään pisteli, mutta kulkukissan taistelutekniikka voisi olla joissakin tilanteissa tehokas.
"Ja sitten seuraava!" Kalla hihkaisi. Varoittamatta hän loikkasi Ikitassun ali ja sieltä yli. Ikitassu kääntyi vaistomaisesti ja sitten uudestaan. Kalla toisti samaa lukemattomia kertoja, mutta vain loikkien Ikitassun ylitse, kunnes Ikitassu kääntyi liian hitaasti ja silloin Kalla pääsi hänen käpäliensä kimppuun. Ikitassu lensi kumoon ja älähti. Hän oli juuri nousemassa, mutta Kalla loikkasi koko painollaan päälle ja painoi takajalkansa takajalan ja kyljen päälle sekä etutassut silmän ja kurkunkohdalle. Ikitassu naurahti ja nielaisi. Kalla nauroi ja hellitti otettaan.
"Haluatko jatkaa?" Tummanruskea naaras kysyi pilke silmäkulmassaan. Ikitassu katseli hetken Kallaa ja virnisti sitten loikaten hänen kimppuunsa.
"Todellakin!"

Ikitassu-Myrskyklaani


Kuudes luku - Pidän hänestä. Ja kovasti pidänkin.

Kipu. Pelko. Valo. Nuo kolme olivat Ikitassun, onnettomuudesta selvinneen kissan mielessä pyörivät asiat. Kipu oli kaikista voimakkain, ja se tuntui viiltävältä naaraan pään alueella. Veri maistui voimakkaana mustavalkoisen naaraan mielessä ja hänen kurkkunsa oli karhea kuin hiekka. Karheus naaraan kurkussa vaikeutti hänen nielemistään ja sai hänet yskimään jatkuvasti.
Muistot lipuivat Ikitassun mieleen aaltoina samalla, kun kipu hellitti hetkeksi ja iskeytyi hänen päähänsä voimakkaampana kuin silmänräpäys sitten. Ensimmäisenä hän muisti, kuinka oli juossut pelon kiivetessä hänen turkkiaan pitkin. Hän muisti, miksi oli juossut. Hän muisti, minne oli juossut. Hän oli juossut kauas Hohdosta, kaksijalkalan kulkukissasta, vaikka hänen sydämensä aneli naarasta jäämään. Hän muisti hänet ja Hohdon ympäröineet kissat, joiden silmistä oli paistanut verenjano. Hän oli juossut, koska oli muistanut oman, rakkaan veljensä ja kuolleen emonsa, Kuutähden, Myrskyklaanin edesmenneen päällikön. Ikitassu muisti, kuinka suru oli pistellyt hänen sydäntään muistaessaan veljensä, ja kuinka sydän oli anellut jäämään Hohdon luokse. Jäämään, sillä mustavalkea kolli olisi ehkä ainoa, joka voisi auttaa hänet kotiin. Ikitassu oli juossut, sillä pelko mahdollisesti syttyvän taistelun vahingoista olivat sytyttäneen hänen sisällään paniikin kipinän. Ei Ikitassu taistelemista pelännyt, vaan kerta kaikkiaan niitä vahinkoja, jotka voisivat estää hänen matkansa takaisin kotiin.
Seuraavat mielikuvat valoista ja korvia huumaavista äänistä saivat Ikitassun hengittämään tiheämmin. Hän muisti, kuinka muriseva hirviö oli lähestynyt ukkospolku pitkin. Hän muisti, kuin oli juossut varomattomana ukkospolulle ja iskeytynyt hirviötä päin. Hän muisti, kuinka oli lentänyt ukkospolun poikki. Hän muisti sen viiltävän kivun, joka vaivasi häntä yhä. Hän muisti, kuinka voimakkaat kouristukset olivat vallanneet hänen kehonsa ja hän oli huutanut tuskissaan.
Ikitassu muisti havahtuneensa töytäisyihin kyljissään kykenemättä avaamaan silmiään. Hän muisti, kuinka oli yrittänyt puhua, mutta kurkun kuivaava karheus oli estänyt sen ja saanut aikaan puheen sijasta suustaan vain yskänpuuskan. Hän kuuli, mutta vain heikosti, kuinka hänen oma hengityksensä rahisi ja hän tunsi sydämensä takovan kuin viimeistä päivää. Hän oli kuullut epämääräistä muminaa pään tykytyksen peittäessä kaikki muut äänet. Ikitassu oli vetänyt vaivalloisesti henkeä tuntien, kuinka hänen sydämensä teki ylimääräisen sykäyksen. Pimeys valtasi hänen mielensä pienen sisäisen kouristuksen puristaessa hänen sisimpäänsä. Hän muisti, kuinka oli nähnyt Tähtiklaanin kissan.
Ikitassu avasi silmänsä vetäen syvään henkeä nopeasti. Hän hengitti hetken raskaasti ja katseli sitten hädissään ympärilleen. Hänen ympärillään kohosi valkeita, hohtavia puita ja tähdet olivat paljon lähempänä maata. Ikitassu katseli, kuinka tähdet tuikkivat ja loivat tummalle taivaalle valkeaa hohdetta.
"Ikitassu," tuttuakin tutumpi ääni kajahti Ikitassun takana ja naaras kääntyi hypähtäen ympäri. Hän katsoi hetken edessään seisovaa valkeaa naarasta, jonka keltaiset silmät hohtivat päättäväisinä, mutta hieman haikeina. Naaraan korvat olivat mustat ja hänen kyljessään oleva kuvio sai Ikitassun muistamaan, kuka kyseinen kissa oli.
"Jääkyynel!" Ikitassu henkäisi ja luimisti korviaan hieman. Valkea, tähtiturkkinen naaras ei edes hymyillyt puolisisarelleen lähestyessään tätä. "Miksi olen täällä?"
"Sinun pitäisi olla varovaisempi, Ikitassu," Jääkyynel huokaisi. "Kuka tahansa ei syöksyisi suin päin ukkospolulle ja vieläpä itse hirviötä päin. Onneksesi, sinulla ei ole mitään hätää. Hohto suojelee sinua. Hän auttaa sinua selviytymään ja jatkamaan eteenpäin."
"Hohto?" Ikitassu toisti hieman epäuskoisena. Jääkyynel hymyili, mutta Ikitassu näki selvästi, että se oli väkisin tehty hymy.
"Älä pelkää, sisko. Hohto on sinun turvanasi ja auttaa sinua selvittämään sinun kohtalosi ja saavuttamaan sen. Perimme emoltamme kohtalon veren, joka tulee jatkamaan suvussamme iäisyyden. Tiedän tämän, sillä sain tietää emomme kohtalosta ja hänen jälkipolvelleen suunnatusta ennustuksesta," Tihkutassun, Ikitassun rakkaan veljen ääni sai mustavalkoisen naaraan karvat pystyyn. Hän kääntyi salamannopeasti ympäri veljensä äänen suuntaan, mutta ei nähnyt ketään. Hän katsoi hetken hälvenevään, hohtavaan metsään ja kääntyi sitten takaisin Jääkyyneleen puoleen. Valkeaa naarasta ei kuitenkaan näkynyt enää missään. Viiltävä kipu yltyi taas Ikitassun päässä ja hän rojahti maahan maailman pimetessä hänen ympärillään.



Tykyttävä kipu tuntui sietämättömältä ja Ikitassu värähti aaltoilevan kivun iskeytyessä hänen päähänsä. Tällä kertaa naaraan onnistui avata silmänsä, mutta hän joutui sulkemaan ne uudestaan kirkkaan valon sokaistessa hänet. Hän koetti uudestaan avata silmänsä, mutta sulki ne uudestaan. Hän joutui räpyttelemään ikuisuuden ennen kuin tottui silmiään sokaisevaan valoon. Kipu laantui joka silmänräpäyksellä, mutta naaras älähti nostaessaan päätään. Kipu voimistui ja hän iski päänsä vaistomaisesti takaisin maahan. Ikitassu hengitti raskaasti ja piti silmiään kiinni, kunnes kipu jälleen laantui. *Olin tosiaan älykääpiö juostessani ukkospolulle...*
Vasta hieraistessaan päätään maahan Ikitassu tajusi, ettei ollut enää ukkospolun vieressä. Hän katseli vihreillä silmillään ympärilleen liikuttamatta päätään. Hän oli eräänlaisessa laatikossa, jonka pohjalla Ikitassun alla oli vilttejä, tai niin kyseisiä kaksijalkojen keksintöjä eräs kissa oli kutsunut.
Laatikossa oli lämmin ja mukava olla, joten mitään moittimista ei ainakaan ollut, mutta Ikitassun mieltä kaiversi, kuka hänet oli tänne tuonut. Mustavalkoinen naaras avasi suunsa ja maisteli ilmaa.
"Hohto!" Ikitassu yskäisi ja yritti etsiä katseellaan valkomustaa kollia, mutta turhaan. Ei sillä, että hän olisi edes halunnut nähdä kulkukissaa, mutta Ikitassu tiesi sisimmässään, että jokin kollissa sai hänen sydämensä sykkeen kiihtymään. Ikitassu oli kuitenkin vielä epäuskoinen Jääkyyneleen ja veljensä sanomaan siitä, että Hohto auttaisi häntä hänen kohtalossaan. Pelko kouraisi Ikitassun vatsaa. *Miksi kuulin veljeni äänen unessani?*
"Sitä ollaan sitten herätty, hiirenaivo?" Tuttu, kitkerä ääni kuului laatikon ulkopuolelta. Ikitassu siirsi katseensa äänen suuntaan ja näki itseään katsovat sähkönsiniset silmät. Ikitassu kurtisti kulmiaan, mutta naukaisi ystävällisellä, mutta hieman huvittuneella sävyllä:
"Kyllä vain, ketunläjä." Hohto irvisti hieman huvittuneena, mutta Ikitassu näki kollin silmistä huolen.
"Miten jakselet?" Hohto lopulta kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Ikitassu nosti päätään hieman. Kipu oli laantunut sen verran, että hän kykeni nousemaan istumaan. Kipu oli tykyttävä ja hänen päätään jomotti kipeästi.
"Ihan hyvin tapahtunutta ajatellen. Päätähän tässä eniten koskee ja paljon koskeekin. Kurkkukin on hieman karhea, mutta mitäpä se sinua liikuttaa..." Ikitassu totesi, mutta lopun lauseesta vastasi hieman haikeana kostuvat silmänsä sulkien. Eipä hänestä kukaan ikinä ollut välittänytkään emoa ja veljeä lukuun ottamatta. Hänen oma isänsä ei koskaan ilmaantunut paikalle eikä kukaan ikinä hänestä kertonutkaan. Monet omat klaanilaisetkin olivat vältellet häntä eikä Tähtiklaanikaan Jääkyyneltä lukuun ottamatta ollut auttanut häntä viiksen vertaa.
"No sehän on hyvä kuulla, että olet muuten ihan kunnossa päätäsi, kurkkuasi ja minun liikutuksen määrääni laskematta mukaan," Hohto murahti. Ikitassun olisi tehnyt mieli lyödä kollia, mutta esti aikeensa ennen kuin mitään tapahtuikaan. Ei kolli ymmärtäisi, vaikka hän kertoisikin.
"Kyllä minua ainakin sinun olemassa olosi kiinnostaa," Hohto mutisi puoliääneen ja jatkoi kovempaa: "Osoittaakseni liikutukseni sinua kohtaan toin sinulle ruokaa, ole hyvä vain."
Ikitassu katsoi myyrää, jonka Hohto työnsi häntä kohti. Nälkä murahti ja pakotti Ikitassun syömään kivusta huolimatta. Myyrän maukas maku sai Ikitassun hotkimaan ja syötyään hän katsoi syvälle Hohdon silmiin. Kolli käänsi katseensa nopeasti pois. *Tuijottiko hän minua syödessäni?*
"Kiitos, Hohto," Ikitassu naukaisi ja melkein, mutta vain melkein, kertoi miksi oli ajatellut, että Hohtoa ei kiinnostanut hän tai hänen vaivansa. Ikitassu huokaisi surullisena ja kävi makuulle. Hän ei ollut enää varma, halusiko takaisin kotiin niiden kissojen luokse, jotka edes eivät välittäneet. Kukaan, ei kukaan ollut hänen ollessaan pentu leikkinyt hänen kanssaan. Kukaan perhettä mukaan ottamatta sanonut välittävänsä, ei edes mestari. Hänkin oli vain todennut asiat välinpitämättöminä. Edes Tähtiklaani ei auttanut häntä kotiin. *Minua ei selvästi kaivata klaanien keskuuteen. Edes Tähtiklaani ei välitä minun selviytymisestäni. Ehkä syynä on isäni. Ehkä kaikki luulevat minun olevan samanlainen kuin hänkin...* Ikitassu sulki silmänsä huokaisi turhautuneena.
"Mitä järkeä minun on edes elää..." Ikitassu kuiskasi ennen kuin sulki silmänsä. Naaras saattoi kuulla vaimean, mutta haikean huokaisun livahtavan Hohdon suusta.



"Tervehdys, Ikitassu." Ikitassun havahdutti ääni, joka ei kuulostanut kovinkaan vieraanvaraiselta. Ikitassu räväytti vihreät silmänsä auki ja henkäisi kauhuissaan. Tällä kertaa hän ei ollut Tähtiklaanin hohtavilla mailla vaan varjojen ympäröimässä, punaisen nurmen peittämässä metsässä. Valkeaa sumua leijaili siellä täällä eikä taivasta näkynyt luultavasti mustien pilvien takaa.
"Jos ihmettelet, minne olet saapunut, voin vastata kysymykseesi, jos haluat," sama ääni kuului ikitassun takaa ja naaras kääntyi ympäri korvat luimussa. Sumun takaa esiin astui arpien peittämä harmaa kolli, jonka siniset silmät hohtivat pahuutta ja rohkeutta.
"Kuka sinä olet?" Ikitassu kuiskasi kysymyksensä ja perääntyi kollin lähestyessä.
"Kukako?" Harmaa kolli puhkesi nauramaan. "Minä olen Hopeakäärme, klaanien pahin vihollinen. Tai oikeastaan olin ennen sitä kapista kissaa!"
"Hopeakäärme? Tietysti. Kaikkihan sinut tuntevat!" Ikitassu sihahti ja hänen niskakarvansa pörhistyivät.
"Sinuna en haastaisi riitaa täällä, Ikitassu. Tässä paikassa saadut haavat tulevat myös valvemaailmaan," Hopeakäärme naurahti ja virnisti ilkikurisesti.
"Mikä tämä paikka sitten on, Hopeakäärme?" Ikitassu kysyi vihaisella äänensävyllä. Hopeakäärme virnisti yhä leveämmin ja selvästi pidätteli nauruaan.
"Uskon, että tiedät paikan nimen," Hopeakäärme maukui tyynesti jäänsiniset silmät välähtäen ilkikurisuutta. Ikitassu luimisti korviaan.
"Olemme Synkässä metsässä, emmekö olekin?" Ikitassu arvasi. Tarinat Synkästä metsästä, Hopeakäärmeestä ja muista pahoista kissoista toivat tämän pimeän ja sumuisen metsän hänen mieleensä. "Mitä minä täällä teen?"
"Voi Ikitassu sinua," Hopeakäärme naurahti ja kiersi Ikitassun ympäri ja takaisin hänen eteensä. "Emosihan ei koskaan kertonut isääsi."
Ikitassu pudisti päätään ja vilkaisi tassujaan. Hän halusi pois, kauas pois Synkästä metsästä.
"On niin surullista, mutta samalla huvittavaa kuinka emosi jokaisella pentueella on eri isä," Hopeakäärme naukaisi ivallisesti pitäen katseensa tiiviisti Ikitassussa ja hänen vihreissä silmissään.
"Tiedätkö sinä muka, kuka on minun ja veljeni isä sekä pikkuveljeni ja pikkusiskojeni isä?" Ikitassu kysyi tiuskaisten ja kurtisti kulmiaan.
"Kuolleet tietävät vaikka mitä. Emosi suku on täynnä soturilain rikkojia, että käy melkein sääliksi. Emosi on perinyt lakien rikkomisen taidon isänsä puolelta. Niin moni sai pentuja eri klaanilaisen kanssa ja niin moni teki pahaa!" Hopeakäärme murisi, mutta huvittunut pilke hänen sinisissä silmissään sai Ikitassun ärsyyntymään. Kuinka moinen luopio edes kehtasi solvata hänen sukuaan!
"Eivät sukulaiseni ole sinua huonompia, päinvastoin!" Ikitassu sihahti ja luimisti vihaisena korviaan.
"Sinä se vasta saastainen oletkin jos minua pidät vielä pahempana kuin muita sukulaisiasi," Hopeakäärme naukaisi ja virnisti. "Sukusi oli jo muutenkin saastainen ja sitten tulin minä ja sain aikaan mitä saastaisimmat pennut! Kuutähti ei osannut edes arvata mitä aioin tehdä törmättyäni häneen Jokiklaanin reviirillä! Olin odottanut jo kauan, että saisin hänen kanssaan pentuja ja silloin oli tilaisuuteni. Ja siinä sinä nyt olet, minun tyttäreni!"
Ikitassu ei ollut uskoa korviaan. Hän katsoi epäuskoisena Hopeakäärmettä, mutta sillä hetkellä palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen.
"Nyt minä vasta näenkin, keltä veljeni peri turkkinsa!" Ikitassu sähähti ja heilautti häntäänsä vihaisesti. "Mitä sinä muka minusta ja veljestäni edes hyödyt? Miksi valitsit Kuutähden edes, jos tiesit hänen sukunsa olevan saastainen?!"
"Voi Ikitassu, Ikitassu hyvä. Vaikka Kuutähden suku onkin hieman saastainen, on se monia sukujakin parempi ja voimakas. Sukusi ei sitä paitsi ole niin saastainen kuin luulet. Enkä edes ajattele sen olevan kovinkaan saastainen, onhan se vähän, mutta on niitä surkeampiakin sukuja. Teissä virtaa kohtalon veri, joka periytyi hyviltä ja pahoilta, mutta lakeja rikkovilta kissoilta. Teihin on siirtynyt Tähtiklaanin ja Synkän metsän omat voimat, joita te käytätte jokainen päivä tajuamattanne! Heidän kohtaloonsa oli määrätty rikkoa soturilakia ja tehdä emostasi ja hänen tulevista jälkeläisistään muita voimakkaimpia! Siksi tiesin, että jos saisin kohtalon veren kantajan kanssa pentuja ja vielä itse sen ensimmäisen virallisen jakajan, saisin vahvoja ja erikoisia pentuja, jotka voisivat jatkaa minun työtäni eteenpäin. Harmikseni veljesi menehtyi liian aikaisin puoliksi tahallaan, jottei ajautuisi polulleni, joten tiesin heti, että olisit ainoa mahdollisuus minulle ja itsellesi. Ja kuinka ollakaan, minulle selvisi vielä, että emosi kohtalo oli jaettu kahtia kahden klaanin välille koska me kaikki Synkässä metsässä 'vahingossa' sekoitimme asiat ja he tekivät erheen, joka oli mahdoton enää korjata!" Hopeakäärme kertoi murhanhimoinen katse silmissään kiertäessään tytärtään ympäri ja ympäri. Ikitassu katsoi epäuskoisempana isäänsä.
"Tihkutassuko kuollut? Valehtelet!" Ikitassu kiljaisi silmiensä kostuessa. Hän kuitenkin pidätteli kyyneliään ja sai nieltyä ne. "Veljeni kyllä mainitsi tästä kohtalon verestä, mutta en ymmärrä sen järkeä!"
"Voi sinua!" Hopeakäärme nauroi. "Emollesi oli tehty suuri ennustus, jota ennen oli tapahtunut monia tarpeellisia tapahtumia ennustukseen. Emosi ennustus kuitenkin jakaantui, sillä hänen tosirakkautensa syntyikin Jokiklaaniin. Ennustusta minä en ole koskaan 'vielä' kuullut, mutta tulen vielä kuulemaan ja minä kyllä kerron sen sinulle heti, kun saan sen tassuihini."
"En ikinä hyväksy sinua isänäni! Ja minähän en ajaudu sinun polullesi, usko pois vain!" Ikitassu sähisi ja miltei huitaisi isäänsä kynsillään, hopeanhohtoisilla kynsillään.
"En aio sinua pakottaakaan. Ehkä pentusi ovat suostuteltavissa paremmin, mutta eipä sitä koskaan tiedä mitä elämä tuo tullessaan..." Hopeakäärme hymyili ja katosi puiden siimekseen. "Me näemme vielä, Ikitassu ja varsin pian!"
"En ikinä suostu ehdotuksiisi! En ikinä suostu pyyntöihisi! En ikinä!" Ikitassu huusi Hopeakäärmeelle.



"Ikitassu? Ikitassu, herää!" Hohdon ääni herätti Ikitassun ja hän pomppasi pystyyn vilteiltä. Hohto katsoi ihmeissään Ikitassua, jonka jokainen karva oli pystyssä ja hengitys raskasta.
"Ikitassu, oletko kunnossa?" Hohti kysyi hieman varuillaan, mutta tyynen näköisenä. Hetken aikaa naaras pysyi hiljaa tasoittaen hengityksensä ja karvansa.
"Kaikki on hyvin, se oli vain painajainen," Ikitassu valehteli ja vilkaisi Hohdon sähkönsinisiä silmiä.
"Täytyi olla aikamoinen painajainen. Sätkit ja sähisit unissasi ja karvojasi lentelee vieläkin ilmassa," Hohto murahti, mutta virnisti hieman. Ikitassu hymyili ja vilkaisi ulos. Oli pilkkopimeää.
"Miten kauan olet elänyt kaduilla? Mitä sinulle tapahtui kun olit vasta pentu?" Ikitassu tiesi kysyneensä liian suoran kysymyksen. "Tai anna minun kertoa itsestäni, vaikka en tiedä kiinnostaako sinua pätkääkään, mutta eipä minua kiinnosta kiinnostaako sinua."
"Synnyin Myrskyklaanin, emoni oli päällikkö, nimeltään Kuutähti. Päälliköiden nimien perässä on aina pääte -tähti ja he saavat Tähtiklaanilta yhdeksän henkeä. Noh, elin kauan veljeni Tihkutassun kanssa pentutarhassa ja minä tunsin itseni kovin, suoraan sanottuna yksinäiseksi. Emomme ei koskaan kertonut meille isästään, veljeni sai heti uusia ystäviä ja vietti aina aikaa heidän kanssaan. Mutta vaikka kuinka yritin itse tehdä ystäviä, kukaan ei halunnut viettää aikaa kanssani. Mestarinikin oli kovin hiljainen ja harvemmin edes kehui suorituksiani. Tai oikeastaan en jäänyt niitä itse kuuntelemaan, sillä halusin olla yksin. Klaanivanhimmatkin aina hiljenivät minun tullessani pesään ennen kuin jatkoivat tarinaansa välillä vilkuillen minua. Emoni kuitenkin välitti minusta, kuten myös veljeni. Kuitenkin ennen emoni kuolemaa minä jäin kaksijalkojen vangiksi ja jouduin tänne, kauas kodistani. Tiedän, että kuulostan aivan typerältä, mutta ehkä epäluuloisuus johtuu siitä, että rikoin kerran yhden leirimme pesän ja levitin tuoresaaliit joka paikkaan juostessani karkuun erästä toista pentua, jonka takia minusta tuli sulkeutunut ja ehkäpä jopa hieman tiuskiva muille kissoille. Hän kiusasi minua ja lopulta iskin häntä kuonoon ja hänellä on varmaankin vielä arvet kasvoissaan. En tiedä, onko minulla järkeä palata kotiin. Emoni ja veljeni ovat kuolleet, isäni on kuollut ja hyvin paha kissa sekä pelkään, että kaikki on samalla tavalla ennen kuin päädyin tänne. Enkä nähnyt painajaista vaan isäni, joka kertoi kuinka saastainen sukuni on, vaikka mielestäni se ei ole..." Ikitassu lopetti huokaisuun ja lysähti makuulle. Mustavalkoinen naaras tunsi kollin katseen turkissaan ja mietti, miksi oli kertonut Hohdolle, lähes tuntemattomalle kollille mieltänsä kaivertavat asiat. Ikitassu tajusi, että luotti kolliin kuin itseensä. Hän tajusi sillä silmänräpäyksellä, että oli hieman ihastunut tuohon kulkukissaan. Ehkä Ikitassu ei kunnolla tuntenut tätä kissaa, mutta hänen ensitapaamisestaan lähtien pieni välittävä tunne oli kasvanut hänen sisimmässään ja Hohdon pelastettua hänet se oli kuin räjähtänyt suuremmaksi ja nyt Ikitassu oli tajunnut sen tunteen olevan ihastumisen tunnetta. Hohdon luonne ja teot olivat saaneet Ikitassun pauloihinsa, mutta koska Ikitassu pelkäsi Hohdon olevan täysin eri mieltä, hän oli kauan sitten tajuamattaankin päättänyt olla näyttämättä kollille tunteistaan. Ikitassu huokaisi ja värähti kylmyyden tunkeutuessa hänen turkkinsa läpi tuulen takia.
Ikitassu tiesi syvällä sisimmässään, että hänen paikkansa oli klaanissa ja että hänen täytyisi näyttää, että ei ole se sama tympeä pentu, joka hajotti ja riehui. Ikitassu tiesi, että hänen olisi palattava kotiin. Mustavalkoinen naaras käänsi katseensa tassuistaan kolliin, joka näytti miettivän jotakin. Hän näytti pohtivan, mitä sanoisi vai sanoisiko ollenkaan. Ajatuksen paistoivat hänen silmistään kuin aurinko ja iskivät kuin salama Ikitassua päin. Naaras heilautti korviaan kehotukseksi puhua. Hän arvosti Hohtoa ja hänen persoonaansa ja halusi kuulla kollin äänen, ja tietysti kollin mieltä mietityttävän asian. Hohto avasi suunsa ilme värähtämättäkään.

Ikitassu-Myrskyklaani

Seitsemäs luku - Emoko?

Mustavalkoinen naaras katseli hieman hermostuneena kahta uutta, nukkuvaa kulkukissaa, Hohdon ystäviä. He olivat menettäneet oman emonsa ja isänsä, ja veljeksistä tuntui tietysti pahalta, kamalalta, musertavalta. Ikitassusta tuntui samalta, joten ei missään nimessä suostuisi jättämään kaksikkoa kylmään kaksijalkalaan, ja vieläpä kuolemaan. Ikitassun rintaa oli pistänyt hänen kuullessaan kahden kissan vanhemmista. Tai siis kuolleista vanhemmista. Ikitassunkin vanhemmat olivat kuolleet, mutta eipä naaras siltikään isästään välittänyt viiksikarvan vertaakaan. Hänen isänsä oli pelkkää saastunutta pimeyttä sisältään ja se paistoi hänestä myös ulkopuolelta. Tuntui silti pahalta, ettei hän voisi olla ylpeä isästään ja olla iloinen tavatessaan isänsä tai kuullessaan jonkun puhuvan hänestä. Hän ei pitänyt isästään, hän vihasi isäänsä. Ikitassu olisi sisimmässään halunnut toisen isän. Isän joka rakastaisi häntä eikä ajattelisi häntä vain hyödyllisenä kappaleena, niin sanottuna pahan jatkajana. Hänen emonsa taas oli yksi suurimmista päälliköistä kautta aikojen ja oli kuollut hänen oman isänsä takia! Ikitassu ei voinut uskoa sitä itsekään. Ja nyt tuo kapinen kolli halusi vielä hyötyä Ikitassusta ja luultavasti hänen tulevista pennuistaan!
"Ikitassu?" Hohdon ääni kuului pimeydestä ja hetken etsittyään Ikitassu näki sähkönsinisen silmäparin tuijottavan häntä ketunmitan päässä, piilossa varjojen suojissa.
"Hohto?" Ikitassu varmisti ja siniset silmät liikahtivat nyökkäyksen mukana. "Mitä nyt?"
"Tule, Ikitassu," Hohto naukaisi salaperäisesti. "Haluan näyttää sinulle jotakin."
Ikitassu nousi ylös Hohdon laatikosta ja lähti seuraamaan kumppaniaan, joka valkea pohjaturkki hohti hieman kuunvalossa. Mustat läikät erottuivat selvemmin kumppanusten poistuessa Hohdon kujalta kaksijalkojen tekemien pienten aurinkojen valoon, joiden kellertävä valo ei kuitenkaan lämmittänyt auringon lailla. Ukkospolku oli valaistu kaikista parhaiten, samaten kaksijalkojen hirviötön ukkospolku, jossa kaksijalat huristelivat toisenlaisella hirviöllä, äänettömällä sellaisella tai sitten kaksijalat kävelivät yksin tai koiriensa kanssa. Ikitassu ei pitänyt koirista. Ne vain jahtasivat kissoja ja niskakarvat nousivat väkisinkin pystyyn naaraan muistellessa häntä jahtaavia koiria. Ikitassu seurasi Hohtoa pakkasen kovettaman lumen natistessa heidän tassujensa alla. Naaras katsahti kolliin tämän hypätessä hopeisen tynnyrin päälle. Ikitassu loikkasi tynnyrin päälle Hohdon loikatessa korkean aidan päälle. Hohto vilkuili jatkuvasti Ikitassua varmistaakseen, että hän pysyisi perässä. Ikitassua se ei haitannut ollenkaan. Hänen päätään jomotti aina tärähdysten yhteydessä, jolloin hänen piti pidätellä irvistystään, vaikka kipu ei ollutkaan enää niin paha ja sietämätöntä.
"Ikitassu?" Hohto naukaisi Ikitassun yläpuolelta ja mustavalkoinen naaras vilkaisi äänen suuntaan. Hohto oli loikannut erään kaksijalan pesän katolle eikä myrskyklaanilainen ollut huomannut mitään. Ikitassu virnisti, vaikka pieni häpeä kipinöikin hänen sisällään. Hohdon silmissä roihusi nauru, jota hän pidätteli päästämästä suustaan ulos. Ikitassu murahti leikkisästi ja loikkasi Hohdon viereen katolle. Ikitassu hymyili hieman Hohdolle, jonka siniset silmät hohtivat huvittuneesti. Ikitassu vastasi samanlaisella katseella ja näytti hieman kieltään. Hohto näytti oman kielensä ja hänen häntänsä oli kippuralla onnesta, tai pikemminkin huvittuneesta olosta.
"Tule, mennään jo!" Hohto naurahti ja kääntyi ympäri jatkaakseen matkaa kohti kaksikon määränpäätä. Ikitassu kääntyi myös ja lähti seuraamaan Hohtoa, valkomustaa kollia. Pesän katto oli kova ja jäinen. Hyvin jäinen ja varsin liukas. Jää oli terävää ja raastoi Ikitassun liukastuessa hänen anturoitaan. Naaras irvisteli aina jään upotessa hänen anturoihinsa, mutta ennemmin kipu anturoissa kuin koko kehossa tippumisen tuloksena. Lopulta kaksikko pääsi tasaiselle katolle, josta ei voisi tippua –paitsi tietysti jos riehuisi ja juoksisi.Ikitassu nuoli hieman verisiä tassujaan, kunnes kipu laantui. Ikitassun onneksi hänellä oli emoltaan tullut kestävät anturan, joten niissä ei ollut kuin muutama naarmu.
"Sulje silmäsi Ikitassu!" Hohto naukaisi hieman salaperäisellä äänensävyllä ja Ikitassun huokaistessa turhautuneesti jännityksestä ja silmiään pyöräyttäen naaras peitti silmänsä hännällään. Ikitassusta tuntui siltä, että hänen vastassaan olisi lentänyt perhosia. Häntä kutkutti tietää, mitä Hohto halusi hänelle näyttää. Hohti talutti hänet lähelle katon reunaa ja Ikitassun oli pakko virnistää Hohdon naurahtaessa naaraan miltei kaatuessa.
"Selvä, voit avata silmäsi, Ikitassu," Hohto naukaisi ja heti kollin annettua lupa katsoa hän siirsi häntänsä pois silmiensä edestä. Ikitassu henkäisi ja katseli heidän edessään loistavaa täysikuuta. Hän ollut koskaan nähnyt kuuta näin selvästi ja suurena. Hän oli aina joutunut tyytymään puoliksi peittyneeseen kuuhun tai vilkaisulta näkemäänsä kuuhun. Myrskyklaanin reviirin puut olivat aina kuun edessä. Ikitassu oli aina miettinyt, miltä kuu näyttäisi Tuuliklaanin puolella ja tässä hänen edessään oli vastaus. Ei kuu ollut oikeasti suuri kaksikon edessä, mutta se tuntui siltä, sillä kuun edessä ei ollut mitään. Se oli ylhäisessä yksinäisyydessään kaikkien hopeahännän tähtien kanssa. Ikitassu katsoi jokaista yksityiskohtaa, jotka kuun pinnasta näkyivät, jotta pystyisi näkemään sen aina silmänsä sulkiessaan samanlaisena.
"Eikö olekin kaunis?" Hohto kysyi ja Ikitassu tunsi omassa nahkassaan, kuinka Hohdon ilo säteili häneen. *Tietysti se on kaunis, hölmö!*
"Se on upea. En koskaan ole nähnyt sitä näin hyvin Myrskyklaanissa," Ikitassu naukaisi, mutta jatkoi haikeammalla äänensävyllä: "Tai siis sinä aikana jolloin vielä elin klaanissani."
Hohto nojautui Ikitassun kylkeä vasten ja kiersi häntänsä naaraan ympärille lohduttaakseen.
"Pian näet kuun jokainen päivä Myrskyklaanissa. Voimme etsiä paikan, jossa se näkyy yhtä selvästi kuin nytkin," Hohto naukui ja sai Ikitassun kaipaamaan yhä enemmän kotiin. Vaikka häntä ei odottanutkaan enää hänen emonsa, veljensä eikä hänen isosiskonsa, oli se paikka silti koti. Hänen kaksi nuorempaa sisartaan ja veljensä odottivat häntä ja hän pääsisi elämään Hohdon, oman kumppaninsa kanssa. Myös hänen sukulaisensa odottivat häntä kotiin, vaikka luultavasti toivonsa menettäneinä Ikitassun palaamisesta.
"Se olisi ihanaa. Oma kuukatselupaikka, meidän paikkamme," Ikitassu naurahti hieman ja hymyili lämpimästi Hohdolle. Kaikki oli tapahtunut nopeasti, nopeammin mitä Ikitassu olisi koskaan voinut kuvitellakaan. Hän ei ollut koskaan miettinyt kumppanin löytämistä ja varsinkaan täällä, kaksijalkalassa. Ensimmäiset ajatukset Hohdosta olivat olleet, suoraan sanottuna, ilkeitä. Ikitassusta kolli oli ollut tai ennakkoluulojen mukaan kärttyisä, vihattava ja lellitty hienostelija tai tekopyhä. Mutta ei, ei Hohto ollut sellainen. Hohto oli paljon enemmän. Useat kollit ja naaraat Ikitassun suvussa olivat rakastuneet ehkä hieman hankalampiin kolleihin ja sellaisiin, mutta ehkä se oli vain ivallinen kohtalon oikku. Hohdosta oli jokaisen näkemiskerran jälkeen tullut erilaisempi, hyvällä tavalla, Ikitassun silmissä. Mustaläikällinen kolli oli vaikuttanut aina mukavammalta, juuri sellaiselta, jota kannattaisi tavoitella vaikka Synkästä metsästä asti. Nyt Ikitassu tunsi syvää rakkautta kollia kohtaan, vaikka oli vasta hyväksynyt kyseiset tunteet itselleen.
"Todellakin," Hohto naukaisi ja kehräsi Ikitassulle.
"Hei, aion näyttää sinulle jokaisen kolkan Myrskyklaanissa!" Ikitassu naukaisi innostuneemmin ja pomppasi pystyyn. "Jokaisen hyvän saalistuspaikan, lammen, kokoontumissaaren, leirin tietysti, rajat, joen ja varmasti Kuulammen!"
"Kuulammen?" Hohto toisti ja vilkaisi innostunutta naarasta.
"Niin. Paikassa, jossa klaanit asuivat ennen tätä uutta paikkaa kauan sitten, oli Kuukivi, jonka kautta pidettiin yhteyttä Tähtiklaaniin. Siellä pääsi varmasti tapaamaan Tähtiklaanin kissoja, jos ei normaaleissa unissa pystynyt. Kuulampi on vähän sama asia, siitä vain juodaan ennen nukkumista," Ikitassu naukaisi ja virnisti hieman. Hän olisi halunnut kertoa kaiken Hohdolle, mutta Pippurin ja Kiminkin täytyi saada tietää klaaneista ennen heidän saapumistaan sinne. Ja mitä järkeä olisi kertoa kaikki erikseen?
"He ovat tällä hetkellä kokoontumisessa, kaikki klaanit yhdessä, toivon tosiaan, että kaikki on hyvin. En haluaisi palata ja saada selville, että olen jäänyt jostain taistelusta paitsi ja ollut hyödytön klaanillemme," Ikitassu totesi ja luimisti korviaan. Hänen vatsaansa kouraisi huonon olon aalto, luultavasti johtuen koti-ikävästä tai jännityksestä?
"Ei se sinun syytäsi ole, että typerät kaksijalat veivät sinut! Et voi pitää itseäsi tarpeettomana klaanillesi, jos et voi kerta kaikkiaan mitään sille, että kaksijalat päättävät hallita taas maailmaa omine sääntöineen!" Hohto naukaisi rauhallisesti, mutta Ikitassu erotti kollin äänessä hieman vihaa. Ja Ikitassu tiesi, että viha kohdistuisi niihin, jotka edes kehtaisivatkaan sanoa ajattelevansa Ikitassun olevan hyödytön. Ikitassu nuolaisi hellästi kumppaninsa poskea ja kehräsi. Mitä hän tekisikään enää ilman Hohtoa?

Ikitassu nuolaisi ainoaa kokonaan mustaa käpäläänsä ja vilkaisi tähtien ympäröimää kuuta vielä kerran. Huono olo jatkoi hänen vainoamistaan.

//Seuraavaksi tulee hieman oksentamiseen liittyvää, joten kannattaa kelata tähän ~merkkiin asti jos et kestä siihen liittyvää asiaa//


"Meidän pitäisi varmaan mennä... Paitsi jos ajattelit meidän valvovan koko yön?" Ikitassu yritti virnistää naukaistessaan. Huono olo kuitenkin ravisteli hänen kehonsa läpi ja pidätteli oksennustaan. Hohto luimisti korviaan ja Ikitassu tiesi, että hän näytti kummalliselta kyyristyessään maahan ja täristessään.
*Hyvä Tähtiklaani!* Ikitassu luimisti korviaan ja seuraavassa silmänräpäyksessä hänen edessään oli hänen aikaisemmin syömänsä hiiri tai siis se sulaneena. Hohto henkäisi hieman kauhuissaan, mutta ei perääntynyt.
"Ikitassu, oletko kunnossa?" Kolli kysyi hätää äänessään. Ikitassu nuolaisi huuliaan, vaikka häntä puistattikin.
"Olen... tai uskon niin. Se oli vain hetkellinen pahoinvointi, joka päättyi hieman ikävällä tavalla," Ikitassu naukaisi ja nousi istumaan. Hänestä oli outoa päästää ulos kaikki syömänsä ja aivan yllättäen? Hohto tuli Ikitassun viereen ja nuolaisi naaraan päälakea lohduttavasti.

~

"Mennään?" Ikitassu toisti ja Hohto nyökkäsi hieman hymyillen, kuitenkin huolta silmissään hohtaen. Kolli oli selvästi helpottunut, että hän oli kunnossa. Ja niin oli myös Ikitassu. Hän ei kerta kaikkiaan tajunnut, miksi hänelle oli tullut yllättäen pahoinvointia. Hohto meni edeltä vilkuillen Ikitassua vähän väliä. Ikitassu virnisteli huvittuneena kollille, joka huolestunut katse silmissään vilkuili häntä. Mustavalkoinen naaras loikkasi kollin ylitse tynnyrin päälle ja siitä lumelle.
"Ikitassu!" Hohto naurahti ja loikkasi naaraan vierelle. Ikitassu katseli lihaksikasta, komeaa kollia, jonka sähkönsiniset silmät säkenöivät kuin pilvistä iskevä salama. Kollin hengitys höyrysi pakkasen puremassa ilmassa. Ikitassu hipaisi kollia kyljestä ja loikkasi kauemmas hieman nauraen.
"Ahaa!" Hohti murahti huvittuneena ja loikkasi Ikitassun perään koettaen saada naaraan kiinni. Ikitassu juoksi Hohtoa karkuun nauraen, mutta rääkäisi kompuroidessaan lumen alla piilossa olevana kiveen. Hohto painoi tassullaan naaraan lunta vasten ja naukaisi:
"Äläs yritä, Iki!"
"Iki?" Ikitassu toisti ja nauroi sylkiessään lunta suustaan. Ikitassu kuuli, kuinka Hohto nielaisi hieman nolostuneena ja perääntyi Ikitassun päältä.
"Tarkoitin tietysti Ikitassu!" Hohto naukaisi ja virnisti.
"Iki on ihan hyvä, mutta en ehkä ole tottunut moiseen lempinimeen," Ikitassu naukaisi huvittuneena virnistäen. "En kuitenkaan estä sinua kutsumasta minua Ikiksi. Se on oikein käypä lempinimi."
"No sehän on mauahtavaa!" Hohto leikitteli sanoilla ja sai Ikitassun nauramaan entisestään. Hohto nauroi Ikitassun kanssa ja heidän rauhoituttua kaksikko palasi Hohdon kujalle, jossa Pippuri ja Kimi nukkuivat. Ikitassun valtasi räjäytävä väsymys. Eipä hn ollut tottunut valvomaan illä lailla yölä.
"Mennään mekin nukkumaan, ettei nukuta aamulla auringonhuippuun asti!" Ikitassu naurahti hiljaa ja nuolaisi Hohdon poskea lempeästi. Hän vältteli nilkuttamista päänsä ja hieman särkevän tassunsa takia. Hänen onnistui päästä takaisin laatikkoon ja huokaista helpotuksesta. Hänen tassussaan ollut särky kaikkosi taivaan tuuliin ja päätäkin alkoi pikku hiljaa helpottaa. *Hyvin menee, estän paluumme entisestään! Onneksi sain vain mustelman siitä kivestä. Ja tietysti naarmuja anturoihin, mutta ne eivät haittaa enää. Paljoa.*



Viikko ja puoli myöhemmin Ikitassu katseli, kuinka orava kaivoi lumesta piilottamaansa kätköä. Hänen olisi saatava syötävää itselleen ja Pippurille ja hänen veljelleen. Ja tietysti Hohdolle, mutta hänkin oli saalistamassa. Ikitassun pääkipu oli helpottanut puoli viikkoa sitten ja onneksi Hohto oli raaskinut päästää hänetkin metsälle. Tassujakaan ei kivistänyt enää, se oli menneen viikon tapahtumia. Naarmutkin olivat kadonneet yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin.
Mustavalkoinen naaras lipaisi huuliaan ja rynnisti oravan kimppuun kynnet ojossa. Orava päästi hätääntyneen vinkaisun, mutta Ikitassu oli nopeampi. Oi, kuinka naaras kaipasikaan metsästämistä Myrskyklaanissa! Ikitassu katkaisi oravan niskat, mutta jätti sen lumen päälle. Hän istuutui ja vilkaisi vatsaansa toisen kerran jo sinä päivänä. Hänen vatsan oli turvonnut ja paljon, sekä hänen ruokahalunsakin oli alkanut kasvaa. Naaraan nisät olivat kasvaneet ja ne punoittivat, ja Ikitassu muisti oksentaneensa kaksi kertaa sen yön jälkeen, jolloin Hohto ja hän olivat olleet katsomassa kuuta. Siinä vaiheessa Ikitassu tiesi oksentelun syyn. Hän nielaisi ja nappasi oravan leukoihinsa.
Ikitassu odotti sopivaa hetkeä, kunnes hirviöt katosivat kauas ja hänen oli turvallista ylittää ukkopolku. Pienet traumat painoivat naaraan korvat aina luimuun ukkospolun ilmestyessä näkyviin, mutta hän ei voinut vältellä hirviöiden kulkureittejä. Se oli mahdotonta. Varsinkin täällä.
Saapuessaan kujalle Ikitassun katse pysähtyi heti Hohtoon, joka istui Pippurin ja Kimin luona. Hän puhui kaksikolle jotakin, mutta Ikitassun oli mahdoton erottaa sanoja tarkasti niin kaukaa. Veljekset söivät Hohdon tuomia hiiriä innoissaan ja välillä nyökkäsivät Ikitassun kumppanille. Hohto käänsi katseensa saapuvaan Ikitassuun ja tervehti häntä hännän heilautuksella. Ikitassu laski oravan hymyillen Hohdon eteen ja naukaisi:
"Hei vain, Hohto."
"Sait oravan, mahtavaa!" Hohto maukui iloisesti ja kehräsi naaraalle. Ikitassu ei voinut pidättää kehräystään, joka kumpusi syvältä hänen kurkustaan ja hän hymyili leveästi. Silloin hän muisti asian, joka hänen oli pakko kertoa Hohdolle. Hänen oli pakko kertoa siitä Hohdolle.
"Hohto, meidän pitää puhua kahden," Ikitassu totesi kylmän viileästi ja hänen oli pakko hymyillä pehmittääkseen tunnelmaa Hohdon luimistaessa korviaan. Hän näki Hohdon sinisten silmien läpi, kuinka hänen omat vihreät silmänsä hohtivat levottomuutta.
"Tuo kuulostaa pahalta," Hohto naurahti hieman, hännänpää kuitenkin rauhattomasti nykien. Kolli oli hermostunut Ikitassun todetessa asia liian kylmästi ja levottomasti.
"Syödään orava ensin, puhutaan sitten," Ikitassu naukaisi hermostuneena ja iski hampaansa oravaan. Hohto odotti hetken ja liittyi sitten Ikitassun kanssa syömään naaraan nappaamaa oravaa.

"Missä haluat puhua?" Hohto kysyi heidän syötyään yhteisen oravansa. Ikitassu vilkaisi kujan päätä miettien hyvää paikkaa asian esille tuomiseksi. Hän pohti hetken lähellä olevia paikkoja ja ajatteli sitten sitä tynnyriä, jota kautta he olivat loikanneet kuunkatsomispaikkaan.
"Se tynnyri siellä aidan vieressä," Ikitassu nuolaisi huuliaan saadakseen viimeiset oravan rippeet suuhunsa ja Hohto nyökkäsi hyväksyvästi Ikitassun ehdotukselle.
"Tulemme pian takaisin, emme viivy kauaa," Hohto naukaisi veljeksille, jotka nyökkäsivät läikälliselle kollille. Pippuri nyökkäsi vielä hymyillen Ikitassulle ja mustavalkoinen naaras ei voinut olla hymyilemättä Kimin veljelle.

Ikitassun vatsaa kipristeli jännitys kertoa asiasta Hohdolle, mutta hänen oli kerrottava. Hänen oli saatava tietää ja Ikitassun oli saatava kertoa asiasta edes jollekin, ja ainoa sopiva henkilö kertomiselle oli Hohto. Hohdon pitäisikin tietää. He kävelivät täydessä hiljaisuudessa tynnyrin luokse, jonka pyöreä pinta hohti lumesta heijastuvan valon takia kirkkaasti kuin tähti.
"Noniin, Iki?" Hohto naukaisi kysyvästi ja istui alas tynnyrin viereen. Ikitassun häntä heilahti jännityksestä ja lunta hänen takanaan pöllysi.
"Olen huomannut tässä monien auringonkiertojen aikana ennen jopa sitä ensimmäistä pahoinvointi kerta, että..." Ikitassun lause katkesi. Voisiko hän sanoa sen noin suoraan?
"Niin?" Hohto kysyi selvästi hieman jännittyneenä. Hänen siniset silmänsä paloivat halusta tietää, mikä Ikitassun mieltä painoi. Ikitassu hymyili hieman jännittyneenä ja huokaisun jälkeen hän naukaisi:
"Hohto, sinusta tulee isä."

Ikitassu-Myrskyklaani

Kahdeksas luku - Rakkaat pentuni

“Sinusta tulee isä,” Ikitassun sanat kaikuivat hänen omissa korvissaan.
Valkomustan kollin sähkönsiniset silmät välähtivät ja hänen ilmeensä vakavoitui. Ikitassu pidätti hengitystään. Hän pelkäsi Hohdon torjuvan hänet pentujen takia ja jättävän hänet taakseen kuin naarasta ei koskaan olisi ollutkaan. Vaikka sisimmässään Ikitassu tiesi ettei hänen tarvitsisi pelätä moista, hän pelkäsi silti. Hohdon silmissä kipinöi hippu pelkoa, mutta myös iloa. Ikitassusta pennut olivat ehkä liian aikainen asia, mutta oli liian myöhäistä perääntyä. Oli myöhäistä perua kaikkea. Mutta toisaalta, Ikitassu ei peruisi silmänräpäystäkään.
“Ymmärrän, jos tämä tuli ihan puskasta, mutta...!” Ikitassu aloitti epävarmasti.
“Ja niin se tulikin, ja taisi tulla sinullekin,” Hohto hymyili rauhoittavasti ja kurottautui koskettamaan Ikitassun päälakea. “Kaikesta huolimatta olemme molemmat iloisia?”
“Oletko?” Ikitassu nosti katseensa tassuistaan Hohdon lempeään katseeseen.
“Älä ole niin yllättynyt,” Hohto naurahti. “Tietysti olen!”
Ikitassu ei voinut pidätellä kasvoilleen leviävää hymyä. Hän nuolaisi kylkeensä painautuneen kollin poskea ja kehräsi ilon tulviessa hänen sydämeensä. Hitaasti Hohto talutti Ikitassun takaisin kujalle ja laatikkoon nukkumaan. Ikitassu asettui mukavasti vilteiksi kutsuttujen kankaiden sekaan ja laski päänsä tassujensa päälle.

Ikitassu avasi silmänsä hitaasti. Auringon lämpimät säteet osuivat hänen turkkiinsa. Toivottu hiirenkorvan-aika oli viimein täällä. Valkea lumi oli sulanut jo melkein kokonaan paljastaen altaan kellertävät ruohonkorret ja heinät. Oli kulunut jo kuu siitä, kun Ikitassu kertoi Hohdolle heidän tulevista pennuistaan. Kuukaudessa pahoinvointikohtauksetkin olivat lakanneet ja tassukin oli taas kunnossa. Ikitassu kapusi ylös pahvilaatikosta ja asteli muutaman askeleen syrjäistä katua pitkin kohti ukkospolkua, jonka luota Hohto saapui suussaan orava ja hiiri. Pippuri ryntäsi Ikitassun ohitse Hohdon luokse. Hiilenmustan kollin kirkkaat, vihreät silmät olivat täynnä intoa.
“Saitpa paljon saalista!” Pippuri hihkui. “Entä Kimi? Miten sinun metsästyksesi sujui?”
Hohdon takana seisoskellut harmaa kolli astui esiin ja esitteli ylpeänä talitinttiään ja hiirtään. Laiha kolli laski ne eteensä ja naukaisi:
“Pari hiirtä pääsi kyllä karkuun, mutta sain sentään tämän talitintin!”
“Lintu voi olla vaikea saalis,” Ikitassu totesi ja hymyili. “Ja yllättävää kyllä, sait sen nuoresta iästäsi huolimatta kiinni!”
“Saanhan tulla ensi kerralla mukaan?” Pippuri kysyi Hohdolta. Hohto naurahti ja nyökkäsi. Veljekset katsahtivat toisiaan iloisina.
“Noniin, menkäähän syömään jo,” Ikitassu hymyili ja työnsi talitiaisen ja hiiren kaksikolle. Pojat juoksivat innoissaan saalita kantaen kauemmas Ikitassusta ja Hohdosta.
“Hohto,” Ikitassu naukaisi ja katsoi syvälle kollin sähkönsinisiin silmiin.
“No?” Hohto kysyi hieman yllättyneenä Ikitassun vakavuudesta.
“Minusta meidän pitäisi lähteä. Ennen kuin pennut syntyvät,” Ikitassu jatkoi.
“Mitä?” Hohto naukaisi epäuskoisena. “Pennuthan voivat syntyä matkalla ja sitten sitä pulassa oltaisiinkin!”
“Ymmärrän kyllä sen, mutta matkamme vain siirtyisi monilla kuilla ja pennut voisivat selvitä helpommin, jos lähtisimme nyt,” Ikitassu kuiskasi ja vilkaisi kasvavaa vatsaansa.
“Minusta meidän pitäisi taas odottaa siihen asti, kunnes pennut ovat syntyneet. Ei sitä tiedä, jos matkalla iskeekin vaikeuksia synnyttämisen kanssa!” Hohto naukaisi ja Ikitassu huomasi huolta hänen sinisissä silmissään.
“Hyvä on, odotetaan, mutta sitten heti, kun mahdollisuus on, me lähdemme,” Ikitassu naukaisi päättäväisesti ja nuolaisi vielä kumppaninsa poskea ennen kuin asteli laatikon luokse ja käpertyi sen sisälle.

Jokainen auringonkierto tuntui kestävän yhä pidempään ja pidempään. Tai ainakin Ikitassusta tuntui. Hän olisi halunnut jo lähteä kotiin tai edes saalistaa, mutta koska pentujen syntymä oli niin lähellä, hän ei voinut tehdä oikein mitään. Synnyttäminen pelotti Ikitassua. Hänellä ei ollut mitään kokemusta synnyttämisestä, mutta hän oli kuullut kivuista ja riskeistä, jotka saattaisivat johtaa kuolemaan. Kuka sitten huolehtisi ja suojelisi hänen pentujaan Hopeakäärmeeltä? Hohto tietysti, mutta eihän tuo kolli tiennyt mitään julmasta, vaikkakin kuolleesta kissasta hölkäsen pöläystäkään.
“Huomenta, Iki,” Hohto hymyili ja asteli kumppaninsa luokse. Ikitassu nosti katseensa valkomustaan kolliin ja hymyili hänelle lempeästi. Ikitassun naama kuitenkin vääntyi irvistykseen voimakkaan kivun viiltäessä hänen vatsansa lähettyvillä.
“Iki?” Hohto naukaisi. Ikitassu nousi seisomaan ja poistui laatikosta kuitenkin lysähtäen maahan.
“Ikitassu? Oletko kunnossa?” Hohto hätäili ja nuuhki kumppaniaan.
“Minusta tuntuu, että…” Ikitassu sopersi. “Pennut. Ne syntyvät nyt.”
“Nyt jo? Etuajassa!” Hohto veti henkeä.
“Vie Pippuri ja Kimi pois ja tule sitten takaisin!” Ikitassu huusi ja peitti kasvonsa tassuillaan. “Nyt!”
Ikitassu huohotti ja nielaisi huutonsa. *Se on menoa nyt!* Ikitassu mietti, oliko ollut huono idea jäädä tänne. Jos he olisivat lähteneet, olisi hän leirissä parantajien luona ja vieläpä pentutarhassa. Ikitassu puri hampaansa yhteen ja tunsi kuinka ensimmäinen pentu valui asfaltille. Hän veti pienen mytyn vatsansa viereen ja nuoli vimmatusti ensimmäisen naaraan rusehtavaa turkkia. Hohto ryntäsi kujalta ja henkäisi iloisena nähdessään ensimmäisen pennun. Kolli nuoli tyttärensä turkkia ja antoi Ikitassun keskittyä seuraavaan pennun synnyttämiseen. Toinen karvamytty, tällä kertaa kolli, valui asfaltille ja Hohto nappasi poikansa nopeasti viereensä ja nuoli tätä. Kollin jälkeen syntyi vielä kaksi naarasta, toinen oli valkoinen ja toinen harmaa, ja yksi harmaavalkoinen kolli. Ikitassu hengitti rauhallisesti kehräten ja katseli vastasyntyneitä pentujaan Hohdon kanssa.
“Mitä sanoisit, jos tuo ruskea pentu olisi Kaislapentu?” Hohto kysyi ja Ikitassu nyökkäsi tyytyväisenä Hohdon ehdottamaan nimeen.
“Harmaavalkoinen kolli voisi olla Tihkupentu, veljeni mukaan?” Ikitassu ehdotti ja Hohto kehräsi hymyillen ja nyökkäsi.
“Harmaa naaras voisi olla Pakkanen tai Pakkaspentu, kun nyt olemme menossa klaanikissoiksi,” Hohto hymyili ja nuolaisi harmaata naarasta.
“Tuon toisen kollin naamakuvio muistuttaa minua pikkusiskostani… Hän voisi olla…” Ikitassu pohti ja tunsi tuulen turkillaan. “Valhepentu.”
“Valhepentu? Miten mystinen nimi,” Hohto naukaisi ja vilkaisi vanhinta poikaansa.
“Entä valkoinen pentu?” Ikitassu kysyi ja vilkaisi valkoista naarasta.
“Ruusupentu? Hän on ruusunkaunis!” Hohto naurahti ja nuolaisi väsyneen kumppaninsa poskea.
“Pippuri ja Kimi voivat tulla katsomaan pentujamme,” Ikitassu kuiskasi ja laski päänsä tassujensa päälle. Hän sulki silmänsä eikä enää kuullut Hohdon vastausta.

“Valhepentu!” Ikitassu huusi pojalleen, joka oli taas karkaamassa kujalta. “Tule heti takaisin! Tiedät, että siellä on vaarallista!”
“Haluan vain nähdä, kun isä ja Pippuri palaavat!” Valhepentu huusi emolleen.
“Huoh! Aina sama juttu,” Ikitassu naurahti.
“Voin hakea hänet tänne, jos haluat,” Ruusupentu naukaisi. Valkoinen, lumenvalkoinen ja lumoavan kaunis naaras oli aina ollut käskemässä veljeään ja hakemassa häntä pois kujan reunoilta. Ilman vastausta valkoinen naaras juoksi jo veljensä luokse ja tarttui tätä niskanahasta.
“LOPETA!” Valhepentu sähisi ja löi siskoaan naamaan. “Mikä ongelma sinulla oikein on, senkin kotikisu!”
“Itse olet kuin rotta, kun en tottele emoamme!” Ruusupentu murahti ja tarttui uudestaan veljeään niskanahasta.
“LOPETA JO! Et ole perheenpää ja sitäpaitsi, sinä olet se meidän perheemme rotta!” Valhepentu murisi ja ravistellen kehoaan hänen siskonsa ote irtosi ja hän lensi kaaressa läheiseen mutalammikkoon. Valhepentu näytti vain kieltä siskolleen ja palasi kujan reunalle. Ikitassu ponnahti pystyyn ja rynnisti Ruusupennun luokse.
“Oletko kunnossa?” Ikitassu kysyi ja nosti tyttärensä mutalammikosta.
“Olen, mutta tuo ei ole!” Ruusupentu kivahti ja katsoi veljeään. “Sillä ei ole minkäänlaista järkeä päässään!”
“Tule, Ruusupentu, puhdistetaanpas turkkisi,” Ikitassu huokaisi ja vilkaisi poikaansa, joka katseli kujalta ulos odottaen isäänsä.

“ISÄ TULEE!” Valhepentu innostui ja huusi. Hohto ilmestyi pian nurkan takaa raahaten pulskaa pulua ja Pippuri saapui aivan hänen takanaan kaksi oravaa suussaan. Ikitassu tunsi ilon sydämessään nähdessään kumppaninsa. Valkomusta kolli toi pulskan pulun kumppaninsa eteen ja Kimikin saapui omista oloistaan heidän seuraansa.
“Vau! Onpa iso, isä on etevin metsästäjä ikinä!” Valhepentu intoili ja haisteli pulua kiinnostuneena.
“No, sinä et vielä tuoresaalista voi syödä, herraseni,” Ikitassu naurahti ja virnisti.
“Ääh…” Valhepentu murisi leikkisästi ja loikkasi isänsä niskaan.
“Oletpa sinä hurja taistelija, Valhepentu!” Hohto naukaisi ja kaatui maahan. “Olet voittamaton!”
“Emo?” Tihkupentu kuiskasi.
“Niin, Tihkupentu?” Ikitassu naukaisi ja hymyili nuoremmalle pojalleen. Poika muistutti paljon hänen veljeään Tihkutassua, vaikka olikin ujompi.
“Milloin me menemme sinne kotiin?” Tihkupentu kysyi. Ikitassu oli vastaamassa, mutta Tihkuttassu perääntyi sähisten veljeään, joka loikkasi hänen eteensä muristen ja oranssit silmät leiskuen.
“Pelkuri. Ei sinusta mitään soturia tule!” Valhepentu nauroi ja sivalsi ilmaa erityisen terävillä kynsillään.
“Sinusta ei varsinkaan tule soturia, jos et opi käyttäytymään!” Ikitassu sihahti mustavalkoiselle pennulle. “Kukaan teistä ei saa arvoistaan koulutusta, jos olemme täällä.”
“No niin,” Hohto huokaisi. “Syödäänkö, Ikitassu?”
“Tietysti. Ja sen jälkeen te kaikki menette nukkumaan, onko selvä?” IKitassu katsahti pentujaan ja kaikki nyökkäsivät. Ikitassu hymyili heille lempeästi ja söi Hohdon kanssa pulun nopein haukkauksin. Syötyään Ikitassu ohjasi väsyneet pentunsa laatikkoon ja antoi joakiselle hyvänyön nuolaisun.
“Hohto,” Ikitassu huokaisi ja katseli laatikossa nukkuvia pentujaan. “Meidän pitäisi jo lähteä. Pennut haluavat Myrskyklaaniin ja niin haluan minäkin.”
“Minäkin haluaisin lähteä jo kotiin, mutta ovatko pennut jo valmiita?” Hohto kysyi.
“Ovat he. Huomenna hyvästelemme tuttumme ja lähdemme kotiin,” Ikitassu naukaisi ja ajatteli apeana kaikkia uusia ystäviään ja tuttujaan. “Jos odotamme liikaa, tulee kuuma ja kukaan meistä ei jaksa vaeltaa järvelle asti.”
“Hyvä on, lähdetään huomenna,” Hohto myöntyi. “Mennään mekin sitten nukkumaan, jotta saamme tarpeeksi energiaa huomiseksi.”
Ikitassu kehräsi ja nyökkäsi. Hän käpertyi laatikon viereen ja Hohto asettui hänen kylkeään vasten ja pian Hohdon hengitys tasaantui ja hän olikin jo unessa. Ikitassu katseli pentujaan ja kuiskasi:
“Rakastan teitä kaikkia koko sydämestäni.”

Yhdeksäs luku – Minun isäni? Ei häntä siksi voi kutsua

Myrskyklaanin leiri, myrskyklaanilaiset kissat ja Myrskyklaanin reviiri, tämä on koti. Ikijää katseli auringon hidasta nousua horisontissa hymy kasvoillaan. Hän oli saanut soturinimensä yllättävän pian sen jälkeen, kun oli palannut Myrskyklaaniin kumppaninsa Hohtokäpälän kanssa. Soturin elämä oli ihanaa ja se oli niin tuttua, toi turvaa ja iloa. Heidän pennuistaa oli tullut jo oppilaita ja he suoriutuivat niin hienosti kaikista toimistaan ja tehtävistään. Kaislatassu oli näyttänyt taitonsa kiipeilijänä ja puusta saaliin nappaamisessa. Lumitassu oli osoittanut kykynsä nopeudessa ja partioinnissa. Tihkutassu oli yllättävän erilainen kuin Ikijään veli oli ollut, sillä Tihkutassu oli lempeä ja rauhallinen ja taipui enemmän metsästykseen ja klaanijäsentensä sosiaaliseen plaveluun kuin taisteluun. Valhetassu oli rauhoittunut ja paljonkin verrattaessa hänen pentuaikoihinsa, jolloin hän oli lähes jatkuvasti haukkunut ja tapellut sisarustensa kanssa. Hänestä oli kuoriutunut hyvä oppilas ja klaanijäsen Myrskyklaaniin. Valhetassu oli hyvä sosiaalisesti kuin myös metsästäessä ja taistellessa. Hän oli sisaruksistaan selvästi taitavin, vaikka Ikijää ei pitänytkään pentujensa vertailusta. Jokainen oli uniikki ja hyvä soturi kuin toinenkin. Ruusupennun kohtalolla saattoi olla tassunsa pelissä Valhetassun muutoksessa.
Sähkönsiniset silmät välähtivät leirin suulla ja Hohtokäpälä asteli Iltataipaleen ja Jääsielun kanssa takaisin leiriin osittaisen yöpartoinnin jäljiltä. Väsymys oli selvää kaikkien kolmen soturin silmissä, mutta he näyttivät kulkiessaan mukamas energisiltä ja voimakkailta. Ikijää asteli kumppaninsa luokse ja he koskettivat neniä tervehdykseksi.
”Tulittepa myöhään takaisin?” Ikijää katsahti vihreät silmät huolesta kiiltävinä kumppaniaan. Sähkönsinisissä silmissä oli huvittuneisuutta, mutta paljon väsysmystä.
”Seurasimme ulkopuolisen kissan hajujälkeä, mutta se katosi lopulta rajojen taakse ja se olikin jo niin laimea, että olihan lopputulos jo arvattavissa”, Hohtokäpälä kertoi ja vilkaisi yötovereitaan, jotka vaihtoivat kuulumisiaan piikkihernetunnelia vahtineen kissan, Okakynnen, kanssa. Kaikki neljä kissaa olivat väsyneitä ja heidän puheensa takelteli.
”Pian on täysikuu”, Heinätähden ääni sai jokaisen aukealle olevan kissan korvat pystyyn. ”Menkää lepäämään kaikki. Puhumme paremmin, kun olet levännyt, Iltataival.”
”Kyllä, Heinätähti”, Iltataival nyökkäsi ja asteli Ikijään ohitse kolme muuta väsynyttä soturia perässään soturien pesään lepäämään. Hohtokäpälä vilkaisi Ikijäätä ja hipaisten hännällään kumppaninsa kylkeä seurasi muita sotureita pesään. Ikijää katsahti Suurtasanteella istuvaa valkoista päällikköä, kunnes käänsi katseensa takaisin auringonnousuun.
”Olet aamuvirkku”, Heinätähti kehräsi ja Ikijää vilkaisi päällikköä, jonka silmät tuikkivat ystävällisesti.
”En ollut ennen pentuja”, Ikijää iski silmää Heinätähdelle, merkitsevästi.
”Kuutähti oli yökkö”, Heinätähti naukaisi ja pyyhkäisi käpälällään naamaansa. ”Mutta myös aamuvirkku. Hän valvoi ja silti jaksoi herätä katsomaan auringonnousua.”
”Mistä lie peruja”, Ikijää naukaisi, tajuten sanoissaan kulkukissamaisen tyylin. Heinätähti ei ollut edes huomaavinaan.
”Hän rakasti tähtitaivasta ja kuun loistetta”, Heinätähti kertoi, laskeutuen Ikijään viereen. ”Hän rakasti katsella auringonnousua, sillä se toi hänelle aina mieleen Punaturkin.”
”Tiedät hänestä paljon”, Ikijää hymyili haikeasti. ”Enemmän kuin minä.”
”Et ehtinyt tuntea häntä niin kauaa”, Heinätähti lohdutti. ”Hän kertoi minulle kaikenlaista, mutta piti suurimman osan ajatuksistaan salassa. Hän oli minulle kuin paras ystävä, melkein kuin sisar.”
”Hän valitsi sinut varapäälliköksi syystä”, Ikijää naukaisi hymyillen. ”Olet viisas ja lempeä. Ja osaat johtaa klaania paremmin kuin hyvin.”
”Oppeja emoltasi”, Heinätähti virnisti, vakavoituen jatkaessaan. ”Oletko nähnyt häntä unissasi? Sattumoisin?”
”En”, Ikijää naukaisi. ”En sen jälkeen kun hän ilmoitti kuolemastaan.”
”Hän ilmoitti sinulle?” Heinätähti vilkaisi mustavalkoista naarasta.
”Niin”, Ikijää huokaisi. ”Ilmestyi puhumaan ja tajusin siinä sitten, että hän on kuollut.”
”Hän ei tainnut kertoa miten?” Heinätähti sanoi enemmänkin todeten kuin kysyen. *Miksi ihmeessä olisi kertonut?*
”Ei”, Ikijää irvisti. Mutta Ikijää halusi toki tietää, vaikka miten kamala se tapa olisikin. ”Miten hän kuoli?”
”Hopeakäärme ajoi hänet hirviön alle”, Heinätähti naukaisi hiljaa ja apeasti, muisto toi selästi hänelle tuskaa. Ikijään koko keho jännittyi ja hän luimisti korviaan. *Hopeakäärme? Ei voi olla totta! Se katala lurjus!*
”Ikijää?” Heinätähti naukaisi hämmentyneenä ja Ikijää rauhoitti itsensä, tasoittaen niskakarvansa ensin.
”Varmasti tuskallinen kuolema...” Ikijää nielaisi. Heinätähti siristi silmiään, jokin oli vinossa ja Ikijää tiesi päällikönsä aavistavan jotakin, mutta päällikkö ei puskenut asiaa sen enempää esille.
”Hän oli salamyhkäinen kissa”, Heinätähti jatkoi sitten. ”Hän salasi monia asioita, jopa niitä suurimpiakin.”
Ikijää tunsi päällikkönsä katseen turkissaan. Tiedän kyllä, mitä aiot kysyä. Kysy pois. Ja kauhistu.
”Hän ei koskaan kertonut, kuka oli sinun ja sisarustesi isä”, Heinätähti sanoi hiljaa. ”Hän ei koskaan näyttänyt tai kertonut uudesta kumppanistaan.”
”En ihmettele”, Ikijää sanoi lähes äänettömästi, mutta jatkoi kovempaa, jotta Heinätähtikin kuuli. ”Ehkä hänellä oli syynsä.”
”Varmasti oli”, Heinätähti nyökkäsi, häntäänsä heilauttaen. ”Kertoiko hän koskaan sinulle isästänne?”
”Minulla ja Häivätassulla, Pihkatassulla ja Korppitassulla on eri isä”, Ikijää sanoi ja katsoi suoraan Heinätähden silmiin. ”En tiedä heidän isästään.”
”Mutta omastasi tiedät?” Heinätähti siristi silmiään, mutta ei painostanut Ikijäätä kertomaan.
”Se on synkää salaisuus Kuutähdelle”, Ikijää huokaisi. ”Minut ja veljeni hän sai vahingossa, pakotettuna.”
”Mitä?” Heinätähti hämmentyi ja hänen siniset silmänsä laajenivat.
”Isäni ei ole Myrskyklaanista”, Ikijää sanoi kuivasti, muistellessaan ensitapaamistaan isänsä kanssa. ”Olen puoliverinen, tiedätkös? Mutta vaikka niin onkin, olen aina uskollinen vain Myrskyklaanille.”
”Tiedän sen ja uskon sanasi kyllä”, Heinätähti sanoi ja nyökkäsi kunnioittavasti Ikijäälle.
”Isäni”, Ikijää sylkäisi sanan suustaan. ”Vaikka en tahtoisi sitä kissaa sillä kutsua, on kamala kissa.”
”Ei sinun tarvitse kertoa, jos et halua”, Heinätähti sanoi väliin.
”Tiedän”, Ikijää sanoi ja katsahti taivasta. ”Ja ehkä niin onkin hyvä. Mutta lupaa minulle, kun joskus kuulet kuka isäni on, et järkyty etkä kohtele perhettäni eri tavalla.”
”Lupaan”, Heinätähti sanoi ja vilkaisi sitten pesänsä suuntaan, josta kuului muutama kimakka kiljaisu. Heinätähti hyvästeli katseellaan Ikijään. ”Pentuni odottavat.”
”Mene toki”, Ikijää kehräsi päällikön perään. ”Pennut tarvitsevat emoaan ja aikaasi. Ja se aika katoaa nopeammin kuin voi edes kuvitella.”

Ikijää asteli puiden lomassa eteenpäin varoen askeliaan. Hän yritti jäljittää oravaa, jonka hajujälki kulki erittäin tuoreena puikkelehtien puiden maasta essin törröttävien juurien seassa. Tulikukka ja Villivirne olivat lähteneet toiseen suuntaan katsomaan olisiko hiiriä tutulla paikalla. Ikijää pysähtyi, kun haistoi Valhetassun hajun. *Oliko kolli tullut uuden mestarinsa Valkoviiksen kanssa metsälle? * Sirppikynnen tultua taas kuningattareksi Valkoviiksestä oli tullut Valhetassun uusi mestari. Valkoviiksen hajua ei kuitenkaan tuntunut ilmassa. Mutta jonkun toisen kissan kyllä. Ikijää pudottautui matalaksi ja hiipi seuraten poikansa hajua. Hän saapui pian taisteluaukealle ja nosti katseensa puskan takaa.
”Hahaa!” Valhetassu ulvaisi ja kaatoi Pihkatassun maahan. Pihkatassu älähti ja rimpuili läikikkään kollin otteessa, mutta ei päässyt irti.
”Okei okei! Voitit!” Pihkatassu naukaisi ja Valhetassu päästi hänet pystyyn. ”Taas.”
”Olet vaikea vastus”, Valhetassu naukaisi, huohottaen. He olivat selvästi harjoitelleet taistelemista jo pidemän aikaa. Pihkatassun mestari istui hieman kauempana, selvästi arvioiden oppilaita.
”Hei, emo!” Valhetassu naukaisi yllättäen, mutta ei edes katsonutkaan Ikijään suuntaan. ”Jäljitätkö saalista?”
”Tuota… kyllä”, Ikijää naukaisi ja asteli esiin niin sanotusta piilostaan. *Miten hän oikein huomasi minut?*
”Sinä osaat liikkeitä, joita minä en osaa!” Pihkatassu protestoi.
”Minulla on ollut kaksi mestaria”, Valhetassu naurahti. ”Voin opettaa sinulle jotain liikkeitä, jos tahdot?”
”Se olisi mukavaa!” Pihkatassulle syttyi innostunut pilke oransseihin silmiin. Pihkatassu oli kyllä sellainen kissa, että jos mahdollisuus tuli oppia jotakin uutta, hän otti sen vastaan empimättä hetkeäkään. Myrskysiipi viittoili Ikijään tulemaan luokseen hännänheilautuksella ja naaras asteli harmaan kollin luokse silmiänn kysyvästi siristäen.
”Poikasi on todella taitava taistelija”, Myrskysiipi naukaisi kuiskaten mustavalkoiselle naaraalle. ”Hän osaa enemmän kuin häntä reilusti vanhemmat oppilaat.”
”Hänellä on lahja”, Ikijää vastasi, vilkaisten poikaansa, joka opetti Ikijään veljelle jotain uutta taisteluliikettä.
”Erityinen lahja selvästi”, Myrkysiipi naukaisi epäilevästi. ”Hän osaa minusta liikaa. Ja liian hyvin.”
”Hän oppii nopeasti”, Ikijää naukaisi, hieman ärsyyntyen Myrskysiiven arvostelusta. ”Ottaa mallia muista.”
”Niin taitaa olla”, Myrskysiipi naukaisi. ”Hänellä on hyvä muisti. Oppi Pihkatassun näyttämän liikkeen vain katsomalla.”
”Oho”, Ikijää katsoi ylpeästi poikaansa. He olivat saaneet taitavan pojan Hohtokäpälän kanssa.
”Palaa toki metsästämään, en halua pidätellä sinua”, Myrskysiipi tokaisi nyökäten Ikijäälle ja asteli nyt oppilaiden luokse ohjeistamaan Pihkatassua taistelemisessa. Hän halusi varmasti Pihkatassun pärjäävän hyvin ja tuntui varmasti oudolta, kun kuita nuorempi oppilas voitti hänen oppilaansa.

Ikijää katseli vihreät silmät tiukasti kiinni pörröhäntäisessä oravassa, joka kaivoi maahan kuoppia, joihin pienei, pahaa aavistamaton otus pudotteli terhoja ja pähkinöitä. Hän oli viimeinkin löytänyt tämän ovelan oravan, joka oli kulkenut melkein koko metsän lävitse ja saapunut viimeinkin piilopaikkaansa. Ikijää oli juuri astumassa lähemmäs oravaa, kun Valhetassu ilmestyi hieman kauempaa pusikon takaa ja katsoi merkitsevästi emoaan. Läikikäs oppilas hiipi hiiren hiljaa emonsa luokse.
”Kettu”, Valhetassu ehti vain sanoa, kun toiselta puolelta aukeaa, jossa orava loikki, ilmestyi suoraan oravan suuntaan syöksyvä nuori kettu. Ikijään niskakarvat nousivat pystyyn ja naaras katsoi aukiolla oravaa jahtaavaa oranssiturkkista olentoa kauhistuneena.
”Mit… miten sinä..?” Ikijää katsoi poikaansa hämmentyneenä. Valhetassu pudisti päätään, viestiten, että selittäisi myöhemmin.
”Mennään!” oppilas sihahti ja matalana kulkien hiipi kauemmas aukeasta, mutta se oli vihre. Kettu huomasi valkean turkin lähes heti ja muristen lähti kulkemaan kissoja kohti.
”Se pitää ajaa pois!” Ikijää murahti.
”Kaksin?” Valhetassu kysyi, epäuskoisesti, mutta valmistautui hyökkäämään ketun kimppuun pörhistäen niskakarvansa ja luimistaen korvansa. Valhetassun oranssit silmät leimusivat vihasta ja hän loikkasi uhkarohkeasti lähemmäs kettua. Kettu ärähti, perääntyen hämmentyneenä. Ikijää teki samoin kuin Valhetassukin ja yhdessä he sähisivät ketulle, joka oli selvästi hämmentynyt tästä tilanteesta.
”Kettu!” Tulikukan ulvahdus sai helpotuksen kulkemaan Ikjään kehon läpi. *Tähtiklaanin kiitos! En tiedä, miten kauan olisi enää mennyt, kun kettu olisi jo hyökännyt!*
Tulikukka rynnisti Villivirne rinnallaan metsänkumpareen alas ja sähisivät nyt epävarmasti vinkuvalle ketulle. Se perääntyi muutaman käpälänaskeleen, kunnes pinkaisi karkuun.
”Juuri noin!” Tulikukka ärisi ketun perään. ”Et sinä meille pärjää!”
”Pitää tarkistaa, minne se aikoo”, Villivirne naukaisi ja katsahti Ikijäätä ja Tulikukkaa merkitsevästi.
”Minäkin tulen mukaan!” Valhetassu mulkaisi sotureita.
”Ei tule kuuloonkaan”, Tulikukka naukaisi, ystävällisesti, mutta silti niin ankarasti.
”MINÄ haistoin sen ketun!” Valhetassu siristi silmiään oranssille kollille, joka vilkaisi sivusilmällä Ikijäätä.
”Antaa hänen tulla”, Villivirne naurahti. ”Ei tuohon väittelyyn auta mikään kuitenkaan.”
”Mennään jo!” Ikijää pyöräytti silmiään ja lähti kulkemaan ketun hajun perässä.
”Miten sinä oikein huomasit sen ketun? Missä sinä edes olit silloin?” Tulikukan hiljaiset kysymykset saivat Ikijään korvat heilahtamaan mielenkiinnosta. Valhetassu oli ollut harjoituskuopalla ainakin viime tiedon mukaan ja sieltä on kyllä jonkin verran matkaa tälle aukealle.
”Olin taisteluharjoituksissa Pihkatassun ja Myrsysiiven kanssa”, Valhetassu aloitti. ”Hän taisi lopulta kyllästyä siihen, kun voitin Pihkatassun jatkuvasti ja käski minun etsiä emoni ja mennä metsästämään hänen kanssaan. Matkalla huomasin ketunhaju ja niin edelleen.”
”Siinä kävi kyllä sellainen tuuri”, Ikijää myönsi. ”Valhetassu taisi pelastaa minut joutumasta taistelemaan oravasta sen ketun kanssa.”
”Katsokaa!” Villivirne naukaisi terävästi. ”Tuolla se ketunkuvatus on!”
Tosiaan! Kettu oli vieläkin Myrskyklaanin reviirillä ja tepasteli selvästi mietteliäänä puiden lomassa.
Valhetassu päästi vihaisen murahduksen, mutta ensimmäinen, joka loikkasi toimintaan oli Villivirne. Punaruskea kolli sähähti varoittavasti ketulle, joka ensin irvisti takaisin ja sitten tajutessaan samojen kissojen seuranneen sitä, perääntyi roimasti. Varjoklaanin raja häämötti edessä mutta Ikijää rukoili Tähtiklaania, ettei kettu juoksisi Varjoklaanin puolelle.
”Yritetään ajaa se kokonaan pois klaanireviireiltä!” Ikijää naukaisi klaanitovereilleen, jotka nyökkäsivät vastaukseksi. Ikijää rynnisti ketun ja Varjoklaanin rajan väliin varmistaakseen, ettei kettu vahingossakaan yrittäisi juosta toiselle reviirille. Tästä ei olisi pitkä matka rajalle, jonka takana oli ei-kenenkään maata.
”No niin! Irvinaama hei!” Valhetassu ärisi ketulle ja huitoi tassuillaan kettua naamaan. Kettu vingahti ja vilkaisten ensin Ikijään suuntaan ja sitten Tulikukan, joka oli ketun ja Myrskyklaanin reviirin välissä, päätyi sitten pakenemaan ei-kenenkään maan suuntaan. Nelikko lähti ketun perään varmistamaan, että kettu myös poistuisi reviireiltä. Oranssi turkki vilkkui ja pian kettu ylitti reviirin rajan. Kissajoukko hidasti ja pysähtyi rajan tuntumaan.
”Pysykin poissa!” Villivirne ulvahti ketulle, raskaasti hengittäen.
”Älä palaa enää, ketunkuvatus!” Valhetassu yhtyi Villivirneen sanoihin. Tulikukka vilkaisi Ikijäätä ja nyökkäsi tyytyväisenä mustavalkoiselle klaanitoverilleen.
”Tulkaahan”, Ikijää hymyili. ”Palataan leiriin raportoimaan Heinätähdelle.

Heinätähti oli ollut huolissaan ketun läsnäolosta reviiriillä, mutta oli tyytyväinen soturiensa toimintaa. Hän oli antanut nelikon pitää loppupäivän ihan rennosti, mikä oli vähän hassua, mutta sitä se väsymys pentujen kanssa teettää. Oppilaiden tavanomaisesta kerskailusta huolimatta Valhetassu ei ollut mennyt kertomaan kellekään urheudestaan eikä selvästi edes jaksanut toistaa tarinaa niille oppilaille, jotka tulivat vuoron perään kysymään kettujahdista. Pennuille Valhetassu oli sen sijaan mielellään mennyt kertomaan uskaliaasta kettutaistelusta. Oppilas palasi jonkin ajan kuluttua pentutarhasta hymy huulillaan, mutta meni lopulta yksin syömään. Ikijää kurtisti kulmiaan katsellessaan poikaansa.
Kun muut oppilaat saapuivat ja menivät syömään, kukaan heistä ei mennyt Valhetassun seuraan vaan pysyttelivät omien ystäviensä kanssa. Edes Valhetassun veli Tihkutassu ei mennyt veljensä luokse syömään, pysytteli omien ystäviensä Pihkatassun ja Sadetassun kanssa. Kaislatassu ja Lumitassu pysyttelivät Näkytassun seurassa ja Häivätassun sisarensa kanssa soi täydessä hiljaisuudessa. Tyrskytassu söi Roihutassun seurassa ja Kettutassu söi veljiensä kanssa, muutaman kerran vilkuillen lähes valkoisia veljiään. Ja Valhetassu söi yksin. Ikijää katsoi surullisena poikaansa. Miten noin taitava oppilas voi olla ilman ystäviä?
”Valhetassu”, Ikijää naukaisi astellessaan poikansa viereen. ”Miksi et syö ystävien kanssa?”
”Keiden?” Valhetassu katsoi emoaan sarkastisesti.
”Sinun kannattaisi luoda ystäviä heistä”, Ikijää sanoi kannustavasti.
”Eivät he ole kissoja, joiden kanssa voisi olla ystäviä”, Valhetassu huokaisi ja katsahti kissajoukkoa. ”Tihkutassu on hyvä ystävä Pihkatassun ja Sadetassun kanssa, he ovat tiivis kolmenpoppoo. Pihkatassu on tuttava minulle, melkein ystävä. Tyrskytassu on suurimman osan sotureista ystävä ja hän vasta saapui tänne. Lumitassu ja Kaislatassu ovat tiivis kaksikko, ystäviä Roihutassun ja Näkytassun kanssa eivätkä he halua minua mukaansa, mikä ei ole yllätys. Kettutassu ei taas luota valkeisiin kissoihin.”
”Ethän sinä edes ole valkoinen”, Ikijää naukaisis epäuskoisesti.
”Eivät ole Susitassu eikä Ilvestassukaan”, Valhetassu vilkaisi emoaan merkitsevästi. ”Susitassu on mukava, mutta hän ei saalista eikä taistele, joten en voi harjoitella hänen kanssaan. Ja Ilvestassu mulkoilee minua jatkuvasti, hän ei pidä uusista kissoista.”
”Oletko edes yrittänyt?” Ikijää huokaisi, katsoen poikaansa, joka haikeana katseli muita oppilaita.
”Olen toki”, Valhetassu naukaisi. ”Mutta ei siitä tullut mitään. Odotan vain, kun Jääpentu ja Tarinapentu pääsevät oppilaiksi, he ovat minun ystäviäni.”
”Se on hyvä kuulla”, Ikijää hymyili sitten. ”Oletko yrittänyt olla ystäviä Häivätassun tai Korppitassun kanssa.”
Valhetassu ei sanonut mitään, käänsi vain katseensa Ikijään siskoihin hännänpää nykien.
”Oletko itse?” Ikijään poika naukaisi lopulta, hyvin tietävästi. Siihen Ikijää ei pystynyt vastaamaan, hän vain katsoi poikaansa silmiin ymmärtäväisesti ja liittyi lopulta hänen seuraansa syömään. He antoivat aikaisemman puheenaiheen unohtua ja puhuivat sitten tulevasti kokoontumisesta.