Tarinatassu - Myrskyklaani

Tarinapentu – Myrskyklaani

~Mikä hänen silmiään vaivaa?~

Oli pimeää ja synkkää ja tylsää -tai eipä sittenkään. Oli kyllä pimeää, mutta ei todellakaan tylsää vaan täysin päinvastoin. Tällä pienellä pennulla pyöri mielessään valtavasti villisti riehuvia ajatuksia ja ideoita. Hän ei itsekään tiedä, mistä ne kaikki kirjavat ajatukset tulevat, sillä ne ovat aina olleet paikalla.
Tarinapentu, tämä villien ajatusten pentu, ei ollut kokenut tylsää hetkeä ollessaan vielä silmät kiinni ja maassa vaivalloisesti myllertävä pieni pentu. Hänellä oli mielessään aina jotakin viihdykettä; tarinoita vaikka ja mistä.
Tarinapentu ei edes ajattellut, että voisi avata silmiään. Hän luuli, että elämä koostui vain pimeydestä, mutta sitä värittävistä suurista ajatuksista ja unelmista sek
ulkopuolisista äänistä. Tarinapentu tiesi kyllä, että oli syntynyt jostakin ja että hän oli jotakin, sillä hän tunsi toisinaan jonkin koskettavan itseään ja hän kuuli asioita. Hän tiesi oman nimesäkin. Se lempeä ääni oli sen hänelle kuiskannut niin usein.
Ensimmäistä kertaa Tarinapentu tajusi, että oli olemassa muutakin kuin mustaa. Hän näki sameaa valkeaa valoa avatessaan silmiään hieman auki. Hän oli sulkenut ne samantien säikähdyksestä. Mitä oli tuo uusi asia? Tietysti uteliaisuus oli voittanut lopulta ja pieni naaraspentu avasi silmänsä…

Ympäristö oli niin upea. Oli niin paljon värejä ja muotoja ja aivan liian paljon uusi asioita! Oksaseinistäkin kajasti valkeaa valoa ja se loi lisää erilaisia värejä! Maa kehon alla oli vihreää ja ihanan pehmeää. Kehon? Tarinapentu katsahti valkeaa turkkiaan. Vau! Ja muutama musta läikkä.
Jokin tömähti Tarinapennun päälle. Naaras älähti ja rimpuili saadakseen ahdistavan painon päältään. Paino katosi ja Tarinapentu kohtasi tutulta haisevan pienen kissan edessään.
”Tarinapentu!” kolli henkäisi, jopa hieman kauhuissaan. Kolli perääntyi. Tuohan oli Pilkkupentu, hänen veljensä. Ja tuolla kauempana tuon ison hahmon luona olivat hänen siskonsa Ukkospentu ja Etsijäpentu. Tarinapentu nosti katseensa suureen hahmoon. Se oli kaunis vaaleanharmaa, mustatäplikäs naaras. Se oli hänen emonsa.
”Mikä hätänä Pilkkupentu?” naaras sanoi lempeällä äänellään ja nosti katseensa Tarinapentuun. ”Tarinapentu! Avasit viimeinkin silmäsi!”
”Jee! Pääsemme leikkimään hänen kanssaan!” Ukkospentu ilahtui ja juoksi lähemmäs sisartaan. Hän kuitenkin pysähtyi lähes sillä samalla silmänräpäyksellä. Ukkospentu katsoi Tarinapentua hämillään ja vilkaisi sitten heidän emoaan.
”Miksi hänen silmänsä näyttävät tuolta?” Etsijäpentu kysyi Ukkospennun takaa. *Silmät? Miltä minun silmäni näyttävät?*
”Mitä?” Täplätuuli, pentujen emo häkeltyi ja nousi pystyyn. Hänen ilmeensä muuttui kauhistuneeksi, kun hän pääsi tarpeeksi lähelle tytärtään.
”Kultakukka,” Täplätuuli sanoi sitten taas rauhallisemmin. ”Voitko vahtia pentujani, kun käyn Susitassun luona?”
”Tietysti,” pesän toisessa päästä asteli toinen naaras, mutta Tarinapentu ei ehtinyt kuin nopeasti vilkaista häntä, kun hänet itsensä tempaistiin ilmaan ja siitä sitten ulos pesästä.
Maailma oli kovin valoisa ja kylmä. Ei siinä mitään pahaa ollut, mutta Tarinapentu ei kyennyt näkemään mitään kirkkauden takia, vaikka olisi halunnut. Kylmyys kuitenkin pisteli ikävästi tassuja, joten Tarinapentu päästi kimeän vingahduksen emolleen. Täplätuuli ei ollut kuulevinaankaan, mutta hän astui sisälle yhteen todella raikkaalta ja virkistävältä tuoksuvaan pesään.
”Susitassu?” Täpluuli kysyi ja laski Tarinapennun pesässä olevalle sammalpedille. Tarinapentu haisteli sammalta ja ei voinut olla hymyilemättä. Se tuoksui aivan ihanalta! Mitä ihmettä täällä pesässä oikein oli?
”Täplätuuli? Mikä hätänä?” pesän perältä asteli valkoinen kolli, jonka turkissa oli erikokoisia mustia läikkiä. Kollilla oli naamassa suuri musta läikkä ja hänellä oli suuret, hyvin kirkkaat siniset silmät. Kolli katsahti Tarinapentua, joka katsoi haltioissaan vanhempaa kollia.
”Katso hänen silmiään,” Täplätuuli sanoi rauhallisesti, mutta hänen äänessään oli selvästi suurta huolta ja hänen äänensä värisi hieman.
”Hmm,” Susitassu meni lähemmäs nuorta pentua, joka katseli häntä kiinnostuneesti.
”Kuka sinä olet? Miksi täällä tuoksuu näin hyvältä? Mitä sinä teet täällä? Sinulla on upeat silmät,” Tarinapentu puhui ja haisteli Susitassua kiinnostuneesti. Susitassu kallisti päätään.
”Olen Susitassu, klaanimme parantajaoppilas,” Susitassu sanoi ja istuutui alas Tarinapennun viereen. ”Tai oikeastaan olen parantaja, mutten ihan virallisesti.”
”Millaista on olla parantaja? Onko kaikissa klaaneissa parantajat? Onko sinulla yrttejä suussa?” Tarinapentu kyseli taas ja katsoi innostuneesti vanhempaa kollia.
”Sinullapa riittää kysymyksiä,” Susitassu naurahti. ”Kuule, vastaan niihin kaikkiin, kunhan kerrot minulle, mitä sinä näet, kun katsot minua.”
”Olet valkoinen. Sinulla on tuollainen musta läikkä naamassa poskista silmien väliin ja se menee myös sinun nenäsi päällä., Sitten sinulla on pienempiä mustia läikkiä korviesi alapuolella koko pääsi ympäri ja oikea korvasi on musta ja silmiesi sivuilla on vähän isommat mustat läikät ja sinulle tosi kivan siniset silmät…” Tarinapentu höpötti ja selitti parantajalle näkemäänsä. Susitassu näytti tyytyväiseltä.
”Voit nyt lopetta, Tarinapentu,” Susitassu sanoi ja vilkaisi sitten Täplätuulta. ”Hän näkee aivan normaalisti, vaikka silmät ovatkin kierossa.”
”Mitä? Niinkö?” Täplätuuli henkäisi selvästi helpottuneena.
”Kyllä,” Susitassu virnisti Tarinapennulle. ”Hän näkee yksityiskohdat aivan normaalisti, kiinnittää niihin aika hyvin myös huomiota. Ei mitään hätää siis. Tarinapentu pysyi hiljaa, katseli vain ympärilleen. Pesässä oli kymmeniä ja kymmeniä erilaisia kasveja. Susitassu varmaankin teki niillä parantajajuttujaan. Kierot silmät? Mitä nekin nyt tarkoittivat? Hei, tuollahan on jokin liila kaunis kasvi.
”Tarinapentu,” Susitassu naukaisi heti, kun Tarinapentu olisi halunnut lähteä tutkimaan kaikkia noita kasveja. ”Eikö sinulla ollut jotakin kysymyksiä?”’
Ainiin! Ne kysymykset!
”Joo! Millaista on olla parantaja? Mitä sinä teet?” Tarinapentu kysyi silmät tuikkien innostuksesta.
”Parantajana on upeaa,” Susitassu kehräsi. ”Kun soturioppilaat opettelevat taistelemaan, minä opettelen yrttejä ja parantamista sairauksista ja haavoista. Kun klaanit taistelevat, minä parannan haavoittuneet.”
”Vau!” Tarinapentu hihkaisi. ”Onko klaanissa vain yksi parantaja? Onko muissa klaaneissa parantajat? Mitä nuo kaikki yrtit tekevät? Mistä ne tulevat? Mi-”
”No, no, Tarinapentu, rauhoituhan vähän,” Täplätuuli naurahti ja veti pennun hännällään viereensä.
”Kyllä, klaanissa on vain yksi parantaja ja useimmiten hänen oppilaansa, jokaisessa klaanissa sama juttu. Ja yrttejä on liian paljon nyt yhdeksi kerraksi kerrottavaksi.” Susitassu selitti rauhallisesti. Tarinapentu katsoi kolli silmiin. Vaikka hän vaikutti rauhalliselta ja huumorintajuiselta, hänen silmissään oli jotain pisteliästä.
”Ne taitavat riittää, ainakin tältä kerralta,” Täplätuuli naukaisi lempeästi ja tarttui tytärtään niskanahasta kiinni. ”Kiitos, Susitassu.”
Tarinapentu katsoi pettyneenä Susitassua, mutta alistui kohtaloonsa. Nyt hän oli jo tottunut tähän valon määrään, joten hän näkisi, miltä ulkomaailma näytti! Vaikka eihän Tarinapentu ollut edes tajunnut, että voisi nähdä jotain muutakin kuin mustaa.
Leiri oli upea! Se oli täynnä erivärisiä ja kokoisia kissoja ja jokaisella oli jotakin tekemistä! Mitähän tuokin kirkaan oranssi kolli oli tekemässä? Tai tuo musta kolli? Hän näytti kovin huolestuneelta. Ja tuo oranssi kissahan meni pentutarhaan! Mitä asiaa kollilla oikein oli pentutarhaan?

”Tulikukka!” Täplätuuli tervehti astuessaan sisään suojaisaan ja lämpimään pesään. Tarinapentu tajusi vasta silloin, miten kylmä valkeassa leirissä olikaan ollut. ”Mitä kuuluu? Tulitko katsomaan tyttäriäsi?”
”Kyllä,” Tulikukaksi kutsuttu kolli kehräsi. ”He kun kasvavat niin nopeasti, he ovat kohta jo oppilaita!”
”Niinpä, aika kuluu niin nopeasti!” Täplätuuli myönsi ja laski Tarinapennun maahan. Valkea, läikikäs pentu katseli oranssi kollia kiinnostuneena. Hänen korviensa päät olivat mustat ja hänen vasemmassa kyljessään oli yksittäinen pieni musta pilkku. Hänen tassuissaan oli valkoista ja-
”Tämäkö on Tarinapentu?” oranssi kolli kysyi ja kumartui Tarinapennun tasolle. ”Sinulla on hienot silmät. Älä anna minkään estää itseäsi, soturius tulee sydämmestä!”
”Isä!” valkoinen pentu kiljahti, paljon Tarinapentua isompi ja juoksi oranssin kollin luokse. *Isä? Mikä on isä?*
”Jääpentu! Taivaspentu! Kastepentu! Mitäs minun pieneille tyttärilleni kuuluu?” Tulikukka nauroi ja kolme pentua kaatoivat isäksi kutsutun oranssin kollin maahan. Täplätuuli nappasi Tarinapennun taas leukojensa väliin ja akantoi sisarustensa luokse.
”Onko Tarinapentu kunnossa?” Etsijäpentu kysyi ja haisteli siskoaan epäluuloisesti.
”On, hän on täysin kunnossa,” Täplätuuli hymyili helpottuneena. ”Hänen silmänsä vain ovat kierossa.”
Tarinapentu unohtui keskustelun kuuntelusta, koska katsoi Tulikukkaa ja hänen kolmea pentuaan. Tulikukka on siis noiden kolmen isä? Entä emo? Täplätuuli oli Tarinapennun ja hänen veljensä ja siskojensa emo, mutta kuka oli heidän isänsä?
”Tarinapentu?” Täplätuuli hipaisi tytärtään kuonollaan ja Tarinapentu hätkähti niskakarvat nousten pystyyn.
”Mitä?” hän älähti ja Täplätuuli naurahti. Hänen vasen silmänsä oli haaleampi kuin toinen ja musta pupilli oli melkein valkoinen.
”Kuunteletko sinä yhtään?” Täplätuuli sanoi, nyt vähän vihaisemmin.
”A-anteeksi!” Tarinapentu luimisti korviaan. ”Katselin vain silmiäsi. Ne ovat niin nätit. Mietin vain, kuinka toinen silmäsi on vaaleampi kuin toinen.”
”Ai,” Täplätuuli ei selvästikään tiennyt, mitä sanoa. ”E-eräs kissa, klaanien ulkopuolinen, hyökkäsi kimppuuni ja toinen silmäni sokeutui sen seurauksena.”
”Mitä! Vau!” Ukkospentu henkäisi. ”Mitä sille kissalle tapahtui? Veitkö siltä molemmat silmät?!”
”En,” Täplätuuli naurahti ja katsoi pentujaan huvittuneena. ”En ole itse asiassa ihan varma… Mielestäni häädin hänet pois reviiriltämme ja en ole häntä sen kommin enään nähnyt.”
”Mitä tarkoittaa isä?” Tarinapentu kysyi. Täplätuulen ilme muuttui järkyttyneeksi. ”Tulikukka on noiden kolmen isä. Onko meilläkin siis isä? Vai onko pennuilla joko emo tai isä?”
”Jokaisella pennulla on isä ja äiti,” Täplätuuli selitti lempeästi, mutta hänen oikeassa silmässään oli surua.
”Missä meidän isämme on?” Pilkkupentu kysyi vuorostaan ja asettui Tarinapennun vierelle.
”Minä en tiedä, missä hän on,” Täplätuuli myönsi. ”En edes tiedä, onko hän elossa. Hän on erakko, vahva ja rohkea.”
”Vau! Minustakin tulee vahva ja rohkea!” Pilkkupentu naukaisi ylpeästi ja loikkasi Ukkospennun kimppuun. Etsijäpentu yhtyi leikkiin mukaan, mutta Tarinapentu katsoi emoaan. Jokin hänen olemuksessaan oli outoa. Siinä ei ollut sellaista kiintymystä. Se oli vain kuvaus.
Korkea vingahdus vei taas Tarinapennun ajatukset muualle ja hän kääntyi katsomaan suuntaa, josta ääni oli kuulunut. Hän hiipi kohti pientä kilpikonnakuviollista myttyä. Se oli kovin pieni. Ja sillä oli niin pehmeä karva. Se tuoksui niin paljon maidolta.
”Mitäs sinä teet näin kaukana emostasi, pikkuinen?” Tarinapentu kysyi hiljaa pieneltä karvakasalta ja yritti nostaa sen ylös, mutta koska oli itsekin vielä niin pieni, ei jaksanut. Täplätuuli seurasi muiden pentujensa leikkiä. Ehkä puolet ketunmitan matkasta nukkui harmaa naaras, jonka vatsan vieressä myllersi kaksi pentua, yksi musta ja yksi valkoinen.
”Tuo taitaa olla sinun emosi, vai mitä?” Tarinapentu kuiskasi ja kurtisti kulmiaan. Hän keräsi voimiaan ja työnsi kollia eteenpäin. Se liikkuu! ”Ei hätää, olet pian taas emosi luona.”
Yllättäen kolli alkoi myllertää eteenpäin ja oli pian emonsa vatsassa kiinni. Tarinapentu tunsi ylpeyttä rinnassaan, kun oli saattanut pennun ja emon taas yhteen.
Jokin oli kuitenkin vialla. Harmaa naaras oli täynnä punaista. Hänen turkissaan oli paljon jotain kovin oudolta haisevaa. Tarinapentu perääntyi. Harmaa naaras hengitti raskaasti, mutta silti niin levollisesti.
”Emo! Onko tuo naaras kunnossa?” Tarinapentu kysyi juostessaan emonsa luokse. Täplätuuli nosti katseensa lähellä nukkuvaan naaraaseen ja nyökkäsi.
”Hän on vain heikko synnytyksen jäljiltä,” Täplätuuli kertoi. ”Hän on sinun sukulaisesi. Minun veljeni tytär.”
”Ai! Niinkö?” Tarinapentu ilahtui ja katsahti naarasta ja hänen kolmea pentuaan.
”Susitassu, se parantaja kenen luona kävimme, on hänen poikansa,” Täplätuuli naukaisi ja nuolaisi tyttärensä päälakea lohduttavasti. Mutta Tarinapentu ei ymmärtänyt, miksi hänen emonsa oli niin huolestunut hänestä. Tarinapentu ei itse tiennyt, miltä hänen silmänsä näyttivät, vaikka tiesi niiden olevan kierossa. Mitä tarkoittaa kierossa?
Pesään ilmestyi yllättäen valkoinen naaras, jolla oli musta korva ja hännänpää. Hänellä oli ihanat vihreät silmät! Ja hän hymyili todella lemepästi. Hän näytti ruumiinrakenteeltaan niin paljon emolta…
”Tuulihäntä!” Täplätuuli naukaisi ilahtuneesti ja nousi istumaan. Tarinapentu katsoi pesään tullutta naarasta, jota Täplätuuli oli kutsunut Tuulihännäksi. Naaras heilutti häntäänsä erikoisesti ja hymyili Tarinapennulle. Tarinapentu kallisti päätään. Etsijäpentu hiipi Tarinapennun vierelle ja heidän kaski muuta sisarustaan menivät Täplätuulen taakse.
”Kuka tuo on?” Ukkospentu kysyi. ”Miksi hän on täällä pentutarhassa?”
”Hän on kaunis,” Tarinapentu naukaisi ja astui rohkeasti lähemmäs selvästi lempeää ja ystävällistä valkoista naarasta. Tuulihäntä hymyili ilahtuneesti ja kumartui Tarinapennun tasolle. Hänen ilmeensä ei muuttunut järkyttyneeksi tai muuksikaan, kun hän katsoi Tarinapentua silmiin.
”Hän on Tuulihäntä,” Täplätuuli kehräsi. ”Teidän vanhempi sisarenne.”
”Onko meillä isosisko?” Etsijäpentu kysyi ja astui vähän lähemmäs Tarinapentua ja vanhempaa naarasta.
”Minä olen Tarinapentu!” Tarinapentu esittäytyi ja katseli isosiskonsa kirkkaan vihreitä silmiä. Hän näytti iloisesti yllättyneeltä nimestä. ”Taidat pitää nimestäni?”
Tuulihäntä nyökkäsi ja suoristautui. Hän katsahti Tarinapennun sisaruksia kysyvästi.
”Esitelkää nyt itsenne!” Tarinapentu kivahti veljelleen ja siskoilleen.
”Hän ei sanonut mitään!” Pilkkupentu murahti vilkaisten Tarinapentua.
”Minä olen Ukkospentu!” Tarinapennun harmaavalkoinen sisko sanoi ylpeästi.
”Olen Etsijäpentu,” Etsijäpentu sanoi Tarinapennun takaa hiljaa. Etsijäpentu ei pitänyt tuntemattomista.
”Minä olen Pilkkupentu,” Pilkkupentu hymyili leveästi. Tuulihännän ilme muuttui jotenkin haikeksi ja hän katsoi yllättyneenä, mutta silti iloisesti, Täplätuulta.
”Hänestä teillä on kaikilla ihanat nimet,” Täplätuuli naukaisi. ”Hän kyllä tiesi nimenne jo, mutta ei tiennyt miltä näytätte.”
”Miksi hän ei itse sano mitään?” Etsijäpentu kysyi ja siirtyi emonsa taakse suojaan. Hän yritti ensin kaivautua emonsa hännän alle, mutta koska Täplätuulen häntä oli tunnoton se oli myös raskas, joten hän ei kyennyt nostamaan sitä.
”Hän on mykkä,” Täplätuuli sanoi ja vilkaisi Tuulihäntää pahoillaan. Tuulihäntä oli kaikesta huolimatta iloinen ja ei näyttänmyt välittävän kyvyttömyydestään puhua. ”Se tarkoittaa, että hän ei pysty puhumaan.”
”Joten hän viittoo hännällään ja kommunikoi ilmeillä?” Tarinapentu vilkaisi emoaan, joka nyökkäsi hieman yllättyneenä. ”Hän vaikuttaa tosi mukavalta!”
”Hän on vähän pelottava,” Etsijäpentu naukaisi ja katseli vihreillä silmillään Tuulihäntää.
”Sinusta kaikki tuntemattomat ovat pelottavia!” Pilkkupentu pyöräytti silmiään. Etsijäpentu ärähti ja loikkasi nauraen veljensä kimppuun. Ukkospentu villiintyi myös ja loikkasi mukaan leikkiin. Tarinapentu katsoi taas kerran vain sivusta. Häntä ei kiinnostanut niinkään paljon pyöriminen ilman syytä maassa. Hän keksi kaikista muista leikeistä jotain mutta turha tappelu oli hänestä typerää.
”Noniin,” Täplätuuli kehräsi huvittuneena. ”On teidän aikanne mennä nukkumaan nyt. Olette riehuneet koko aamun, joten olisi hyvä jo vähän rauhoittua.”
”Ihan tyhmää!” Pilkkupentu marisi. ”Ei meitä väsytä!”
Etsijäpentu haukotteli samassa silmänräpäyksessä ja Ukkospentu seurasi siskonsa haukosta.
”Siis minua ei väsytä!” Pilkkupentu korjasi, mutta lopulta hänenkin suustaan livahti haukotus. Tarinapentu naurahti. Hän vilkaisi Tuulihäntää silmät tuikkien.
”Tulethan taas pian käymään?” pentu kysyi ja Tuulihäntä nyökkäsi iloisesti. Hänen silmänsä sanoivat, että hän varmasti tulisi katsomaan sisaruksiaan pian.
”Tarinapentu!” Täplätuulen kehräys kuului sammalpediltä ja Tarinapentu heilautti häntäänsä hyvästiksi Tuulihännälle ennen kuin juoksi emonsa luokse ja asettui Pilkkupennun viereen. Tuulihäntä heilautti häntäänsä hyvästeiksi ja poistui pesästä vilkaisten vielä kerran Tarinapentua, joka nukahti miltein heti suljettuaan kieroiksi kutsutut silmänsä.

Osa 2 – Laaja suku

Tarinapentu katseli sammalpediltään sisarustensa leikkejä. Typerää kiljuntaa ja valitusta Tarinapennun suuntaan kuului koko ajan. Ukkospentu, Pilkkupentu ja Etsijäpentu halusivat sisarensa mukaan leikkimään, mutta kierosilmäistä pentua ei voinut vähempääkään kiinnostaa turhanpäiväinen taisteleminen. Mitä itua siitä olisi kellekään?
Valkoinen turkki vilahti pesän seinustalla ja Tarinapentu huomasi Sirppikynnen pentueen ainoan naaraan, Huurrepennun. Huurrepennun kanssa oli kiva leikkiä tappeluleikkiä, sillä Huurrepentu ei ollut niin raivokas kuin kaikki muut pennut. Huurrepentukin piti enemmän piilosesta ja klaanileikeistä kuin tappeluleikeistä. Kuuro naaras asteli pesän seinustaa vasten ja välillä pysähtyi tuijottamaan seinää. Pari kertaa pentu rynnisti hieman eteenpäin, kun taas jo pysähtyi katsomaan tassujensa alle.
*Kärpänen!* Tarinapentu pomppasi pystyyn ja jäi seuraamaan Huurrepennun saalistusta. Tarinapentu kuuli pientä surinaa ja osasi paikantaa pienen ötökän, mutta täplikäs pentu ei ymmärtänyt, miten Huurrepentu pysyi kärryillä surisevan ötökän olinpaikasta, kun ei sitä edes kuullut.
Valkoinen pentu päästi pian iloisen vingahduksen ja kyyristyi tassujensa luokse. Tarinapentu asteli valkoisen pennun luokse ja hipaisi hännällään kuuron pennun lapaa. Naaras ei kuitenkaan säikähtänyt, katsoi vain iloisesti täplikästä pentua eriväriset silmät ylpeydestä kiiluen.
*Hän sai sen kärpäsen kiinni!*
Tarinapentu hymyili Huurrepennulle, joka selvästi kihisti innosta. Ei ihan sellainen ensimmäinen saalis, mitä kaikki muut odottivat saavansa, mutta kuitenkin todella taidokasta ja upea ensisaalis, jos sitä voisi siksi edes kutsua. Ei Tarinapentu ollut edes varma, saisiko itse omin tassuinsa kärpästä kiinni.
Huurrepennun emo Sirppikynsi asteli, hieman vaivalloisesti, hämmentynyt ja huolestunut katse silmissään kahden pennun luokse.
”Mikä hätänä?” Sirppikynsi katsoi Tarinapentua naukuessaan. Tarinapentu ei kuitenkaan osannut sanoa mitään. Hei vain Sirppikynsi, tyttäresi sai kärpäsen kiinni! Mitä muuta sanottavaa tässä oli? Näkihän naaras itsekin!
Huurrepentu nosti molemmat etutassunsa maasta ja kärpänen liihotti sillä samalla silmänräpäyksellä karkuun kohti pesän seinässä olevaa reikää. Sirppikynsi näytti hieman yllättyneeltä, mutta yhä huolestuneelta.
*Antaisi jo olla! Tuohan oli ihmeellistä! Kuuro pentusi sai nopean ötökän kiinni ja se on aivan upea saavutus!*
”Huurrepentu”, Sirppikynsi naukaisi ja kosketti pentunsa lapaa, mutta ei ehtinyt sanoa muuta, vaikka mitä se edes olisi hyödyttänyt.
”Hän leikkii minun kanssani hetken, jooko?” Tarinapentu loikkasi Sirppikynnen ja Huurrepennun väliin. ”Kiltti?”
”Tietysti se käy”, Sirppikynsi hymyili hieman ja nilkutti sitten takaisin sammalpedilleen katsomaan kahden poikansa touhuja. Huolestuneet vilkaisut lavan yli jatkuivat kuitenkin koko ajan Huurrepennun suuntaan, mutta Tarinapentu antoi harmaan kuningattaren katseiden olla. Turha olla liian huolissaan pennustaan, Huurrepentuhan pärjäsi aivan mainiosti!
”Hei Huurrepentu!” Tarinapentu naukaisi ja veti valkoisen naaraan huomion itseensä ja puhui sitten hitaasti. ”Tule leikkimään.”
Huurrepentu katsoi hetken miettien Tarinapentua ja nyökkäsi sitten. Mitä? Osasiko naaras lukea huulilta? Mutta… Miten?
”Hyvä!” Tarinapentu hihkaisi, siirtäen kysymyksensä sivuun. Oli toki surullista, että Huurrepennusta ei saisi samanlaista juttukaveria kuin muista kissoista, mutta Huurrepentuhan ei ollut kuin muut kissat. Kyllähän he voisivat silti olla ihan yhtä hyviä ystäviä, vaikka Huurrepentu olikin kuuro.
Tarinapentu huomasi sivusilmällään Täplätuulen katoavan ulos pesästä Sirppikynsi mukanaan.
”Minne he menevät?” Tarinapentu kysyi juostessaan sisarustensa luokse Huurrepentu kannoillaan.
”Kävelylle”, Ukkospentu naukaisi lyhyesti ja asteli Tarinapennun ohitse selvästi tyytyväisemmin, kun pääsi juttelemaan Pilkkupennulle. Tarinapentu ei kuitenkaan antanut asian häiritä, sillä miksi sen pitäisi? Eihän tarinapennusta ollut heidän leikkikaveriksi taisteluihin.
”Huurrepentu”, Tarinpentu napautti valkoista pentu kylkeen ja viittoili sitten hännällään pentutarhan suuta virnistäen. Tarinapentu oli ennenkin karannut pesästä, mutta se oli ollut vahinko. Uteliaisuuden piikkin siis. Tämä oli kuitenkin eri asia. Sirppikynsi ei varmasti koskaan päästäisi Huurrepentua ulos pentutarhasta, joten Tarinapentu päätti tehdä sen vaikeimman kautta. Huurrepentu näytti hetken hämmentyneeltä ja epäilevältä, mutta naaraan erivärisissä silmissä oli kuitenkin innostusta. Lopulta kuuro pentu nyökkäsi viikset väristen.
”Loistavaa!” Tarinapentu kuiskasi ja hymyili innostuneena. Hän viittoi hännällään Huurrepentua seuraamaan. Pesän muut kuningattaret olivat kiireisiä muiden rasavillien pentujen kanssa, että he eivät huomanneet mitään, kun kaksi pientä pentua hipsi ulos pentutrahan suojasta.

Huurrepentu henkäisi innoissaan ja asteli Tarinapennun vierelle. Valkoisen naaraan silmissä paloi intoa ja iloa, sellaista mitä Tarinapentu ei ollut vielä nähnyt kuuron pennun silmissä. Tarinapentu ei voinut olla hymyilemättä. Kierosilmäisen naaraan sydän hakkasi kovempaa kuin äsken ja hän oli pakahtua ilosta katsoessaan kuuroa naaraspentua.
Yllättäen Huurrepentu vetäisi Tarinapennun läheiseen pusikkoon piiloon. Valkoinen naaras painoi Tarinapennun maata vasten ja katsoi heinien välistä suoraan eteenpäin. Pentutarhaan asteli yksi pienempi kissa, varmasti oppilas. Tarinapentu ei kuitenkaan tunnistanut kissaa, mikä ei tietenkään ollut mikään ihme. Jokin kissan olemuksessa oli kuitenkin merkille pantavaa. Hänestä ei huokunut oikein minkäänlaista tunnetilaa.
”Hän vie saalista kuningattarille”, Huurrepentu kuiskasi. Mitä? Tarinapentu maisteli ilmaa ja Huurrepentu oli oikeassa, tuo oppilas kantoi tuoresaalista. Miten naaras sen oli huomannut? Ehkä hänellä oli normaalia tarkempi hajuaisti?
”Tule!” Huurrepentu naukaisi hiljaa ja loikkasi heinien seasta. Tarinapentu loikkasi aivan hänen kannoillaan ja he juoksivat yhä kauemmas ja kauemmas pentutarhasta, kohti edessä uljaasti kohoavaa Suurtasannetta.
”Hei!” valkoinen, mustaläikällinen kolli ärähti ja pysäytti pentukaksikon. Kollin oranssit silmät olivat ahdistavan läpitunkevat ja kolli oli muutenkin hyvin iso ja lihaksikas. ”Mitä te pennut juoksentelette aivan yksin täällä? Ja näin holtittomasti? Teidän pitääö olla varovaisia, jos ette tahdo vihaisia sotureita kimpuunne!”
”A-anteeksi!” Tarinapentu älähti ja perääntyi. Huurrepentu kallisti päätään kollille. ”Hän ei kuule sinua, hän on-”
”Kuuro”, kolli sanoi, nyt pehmeämmin. ”Tiedän kyllä. Mikään ei pysy kauaa salaisuutena, varsinkaan sellainen asia.”
”Niin kai”, Tarinapentu naukaisi, katsoen kollin silmistä ohitse. Ne oranssit silmät tuntuivat porautuvan Tarinapennun sieluun asti.
”Sinä olet Valhetassu”, Huurrepentu naukaisi äkkiä ja astui lähemmäs kollia. Tarinapennun leuka valahti alas ja hän katsoi hämmentyneenä Huurrepentua.
”Oikeassa olet”, Valhetassu nyökkäsi hyväksyvästi. ”Sinulla taitaa olla joku kissa apunasi, kun tiedät nimeni.”
”Silmäsi paljastivat”, Huurrepentu totesi. ”Minulle kerrottiin sinusta. Ja muistakin oppilaista. Sinä jäit eniten mieleeni.”
”Sepä kiva kuulla?” Valhetassu sanoi hitaasti, jotta Huurrepentu kykenisi lukemaan hänen sanansa helpommin, vaikka Huurrepennulle se olikin vielä vaikeaa. Valhetassu oli selvästi perillä siitä, miten Huurrepentua pitäisi kohdella. Huurrepentu mietti hetken Valhetassun puhuttua ja nyökkäsi sitten hymyillen ystävällisesti.
”Mikä kissa apuna?” Tarinapentu kysyi sitten uteliaisuuden viedessä vallan ja katsoi vuorotellen oppilasta ja Huurrepentua. ”Mitä tarkoitat? Joku Tähtiklaanistako?”
”Pysy hiljaa asiasta”, Valhetassu kuiskasi, väläyttäen silmiään varoittavasti läikikkäälle pennulle. ”Jos Tähtiklaani haluaisi kaikkien tietävän, kaikki tietäisivät jo Huurrepennun saavan apua.”
”Ai!” Tarinapentu häkeltyi. *Miksi Tähtiklaanin avusta pitäisi vaieta? Eikö Tähtiklaanin apua juuri haluta?*
”Tähtiklaani ei halua muiden tietävän, että he suosivat joitakin kissoja”, Valhetassu sanoi hiljaa, vilkuillen hieman ympärilleen, oranssit silmät kiiluen. ”Muista pitää harmaa kuonosi ummessa, okei?”
”Okei! Pidän!” Tarinapentu vingahti ja vilkaisi Huurrepentua, joka pysyi hiljaa. Hän ei varmastikaan ollut pysynyt perässä Valhetassun ja Tarinapennun keskustelusta.
”Te ette taida olla täällä ihan luvan kanssa”, Valhetassu enneminkin totesi kuin kysyi. ”Olette molemmat niin hermostuneita.”
”Mitä-” Tarinapentu aloitti, mutta valkomusta oppilas hiljensi pennut katseellaan. Ilmassa leijui Iltataipaleen haju, Huurrepennun isän.
”Hei, Iltataival!” Valhetassu tervehti hyvin sujuvasti, pennut vierellään.
”Hei vain, Valhetassu!” varapäällikkö tervehti oppilasta, ilme värähtäen hänen huomatessaan oman pentunsa. ”Mitä te oikein teette?”
”Eipä mitään ihmeellistä”, Valhetassu kohautti lapojaan, mutta jatkoi sitten virnistäen iloisesti: ”Ajatellin viihdyttää näitä pentuja samalla, kun heudän emonsa ovat kävelyllä, jos se sinulle käy.”
”Sehän on mainio idea”, tumma kolli naukaisi hymyillen kannustavasti, vilkaisi sitten piikkihernetunnelia. ”Minun täytyy nyt mennä, metsästyspartio odottaa. Pitäkää hauskaa ja olkaa varovaisia!”
”Hyvää pyyntionnea!” Valhetassu toivotti vielä. Kun Iltataival oli kadonnut tunneliin, Valhetassu kääntyi pentujen puoleen hymyillen. ”Minusta tuntuu, että teille kelpaisi pieni seikkailu.”
”Luulin jo, että joudumme palaamaan pentutrahaan!” Tarinapentu sanoi, mutta Huurrepentu huusi hänen päälleen.
”Todellakin!” Huurrepentu sanoi riemuiten. Sana seikkailu taisi olla valkealle pennulle tuttu, joten siksi hän varmaankin sai vastattuakin niin nopeasti.
”Arvasin!” Valhetassu virnisti, sivuuttaen Tarinapennun huomautuksen. Tarinapentu alkoi lämmetä tälle kollille, vaikka aluksi hän olikin ollut hieman pelottava. ”Minä koin teidän ikäisenänne sellaisen seikkailun, jota kukaan klaanikissa ei ole ennen kokenut. Eikä varmaan tulekaan kokemaan!”
”Minkälaisen?” Tarinapennun silmissä välähti kiinnostus. Tarina!
”Kerron siitä sinulle toiste”, Valhetassu naukaisi ja vilkaisi sivusilmällään nopeasti Huurrepentua. Tarinapentu nielaisi. Ei tosiaan olisi reilua kertoa tarinaa, josta Huurrepentu ei -ainakaan vielä siis- saisi selvää.
”Millaisen seikkailun pidät meille?” Huurrepentu kysyi sitten, eriväriset silmät tuikkien innosta.
”Pidän teille mahanpohjaa kutkuttavan seikkailun, jota ette varmaan saisi muuten”, Valhetassu naukaisi ja kutitti hieman hännällään Huurrepentua. Valhetassun äänessä värähti pahoittelevuus hänen jatkaessaan puhumista. ”Kun te ette ole ihan tavallisia, mikä on hyvä juttu! Emonne eivät vain sitä taida tajuavan. Onkohan sukuvika?”
”Varmaan”, Tarinapentu naurahti. ”Minä kyllä näen ihan loistavasti! Ja Huurrepennulla on paljon parempi näkö kuin sinullakaan! Hän nappasi tänään kärpäsen!”
”Niinkö?” Valhetassu vilkaisi Huurrepentua, joka kallisti päätään kysyvästi.
”Kär-pä-nen!” Tarinapentu sanoi hitaasti ja hymyili sitten kannustavasti. Huurrepentu näytti saavan elämänsä parhaimman idean, ja nyökkäsi sitten ylpeästi Valhetassulle.
”Vaikuttavaa noi nuorelta, ja tietysti kuurolta”, Valhetassu hymyili. ”Minusta sinusta voisi tullakin soturi.” Valhetassu vilkaisi Tarinapentua. ”Molemmista.”
”Onko joku sanonut, ettei meistä tulisi sotureita?” Tarinapentu hämmentyi. Miten joku voisi edes ajatella moista! Totta kai Tarinapennusta ja Huurrepennusta tulisi soturit!
”On”, Valhetassu naukaisi. ”Monet luulevat, että sinä olet heikko silmiesi takia. Ja melkein kaikki ajattelevat, että kuuro kissa ei voisi koskaan olla soturi.”
”Mutta sinä et”, Tarinapentu totesi, hieman haltioissaan.
”Teillä on tahtoa ja halua, sisäistä voimaa”, Valhetassu naukaisi hymyillen. ”Ja se tekee teistä
loistavat oppilaat. Ei tuollainen pieni este teidän tiellänne teidän soturiksi pääsemistänne estä.”
”Huurrepentu on tosi taitava, vaikka ei kuule!” Tarinapentu sanoi iloisesti ja vilkaisi ystäväänsä. Vai luokitteliko Huurrepentu Tarinapentua edes ystäväksi? Tiesikö Huurrepentu edes, mikä ystävä on?
”Sen uskon”, Valhetassu sanoi. ”Mutta kaikki eivät usko. Teidän täytyy osata kääntää päällikön pää samaan suuntaan.”
”Miten sekin sitten onnistuu?” Tarinapentu ynähti, mutta samalla sekunnilla hän sai jo idean.
”Sitä voitte miettiä”, Valhetassu naukaisi ja asteli pentujen ohitse. ”Tulkaa. Pääsette seikkailulle.”
”Jee!” Huurrepentu naukaisi innoissaan ja juoksi Valhetassun perään. Naaraan silmissä kipinöi into ja kunnioitus. Pitikö kuuro pentu nyt Valhetassusta eniten ja jäisikö Tarinapentu unholaan, niin kuin aina kävi?
Huurrepentu kuitenkin pysähtyi ja katsoi Tarinapentua kysyvästi.
”Tule nyt! Mennään!” kuuro pentu kutsui Tarinapentua hymyillen. ”Et kai pelkää pientä seikkailua?”
”En tietenkään!” Tarinapentu älähti ja rynnisti oppilaan ja valkoisen pennun luokse.
”Shh!” Valhetassu sanoi ja kumartui maata vasten. Pennut tekivät samoin perässä ja katsoivat hämillään eteenpäin. He olivat kovaa vauhtia kasvavan heinäpensaikon suojassa ja katselivat kissojen touhuntaa. Pentutarha oli vieläkin yllättävän lähellä, mutta silti niin kaukana, että Tarinapennun käpälät alkoivat syyhytä innosta. Huurrepentu näytti olevan vielä Tarinapentuakin enemmän innoissaan. Koko kuuro pentu tärisi.
”No niin”, Valhetassu kuiskasi Tarinapennun korvaan. ”Näettekö tuon pesän? Se on soturien pesä.”
”Ohh!” Tarinapentu henkäisi ja maisteli ilmaa. Pesästä huokui niin erilaisia ja paljon uusia hajuja, että oli melkein mahdotonta edes erotella niitä. Huurrepentu haisteli ilmaa, tosin rauhallisemmin kuin Tarinapentu.
”Siellähän nukkuu aivan valtavasti kissoja!” Huurrepentu henkäisi hiljaa, upottaen kyntensä jännityksestä maahan.
”Sotureita ja oppilaita on tällä hetkellä todella paljon”, Valhetassu sanoi hiljaa. ”Viimeiset vuodenajat ovat olleet klaanikissoille antoisat.”
”Paljon pentuja siis?” Tarinapentu kysyi ja Valhetassu nyökkäsi, pitäen katseensa tiukasti edessäpäin.
”Pesästä on tulossa kissa!” Huurrepentu kuiskasi, ääni väristen. *Miten hän sen ennen minua huomasi?*
Pesästä astui esiin mustavalkoinen, erittäin kaunis naaras. Hänellä oli hyvin vaaleanvihreät silmät ja valkoinen ja musta väri leikkivät hänen turkillaan. Jokin tuon naaraan piirteissä toi mieleen Valhetassun, mutta hyvin etäisesti.
”Hohtokäpälä! Senkin unikeko!” naaras kivahti ja kääntyi kohti soturienpesän sisäänkäyntiä. ”Sinun piti nousta ylös! Olen ravannut sinua herättämässä tässä jo vaikka kuinka monta kertaa! Olet viimeinen soturi, joka vielä nukkuu!”
”Anna nyt armoa!” pesästä asteli nyt kolli, jolla erittäin upeat silmät: ne olivat vaaleansiniset ja suuret. Kolli oli valkomusta, muutamia mustia läikkiä siellä täällä valkoisen pohjaturkin seassa. ”Minä valvoin viime yönä! Olin yöpartiossa!”
”Niin olin minäkin”, naaras kiusasi lempeästi. Kaksikko kosketti neniä ja lähtivät sitten suuntaamaan ties minne.
”Keitä he olivat?” Tarinapentu kysyi uteliaasti ja katsoi kaksikon menoa heinien lomasta.
”Ikijää ja Hohtokäpälä, kumppani”, Valhetassu sanoi ja vilkaisi Tarinapentua. ”Minun vanhempani.”
”Näytät heiltä”, Huurrepentu sanoi ja katsoi sitten kysyvästi Valhetassua. ”Ovatko he sinun vanhempasi?”
”Ovat”, Valhetassu nyökkäsi kuurolle pennulle. Tarinapentu oli iloinen siitä, miten kärsivällinen Valhetassu oli kahden innokkaan pennun kanssa.
”Jos haluatte kokea lisää seikkailua, seuratkaa”, Valhetassu naukaisi ja viitoi hännällään pentuja seuraamaan. Tarinapentu kipitti ripein askelin aivan Valhetassun vierellä, välillä vilkuillen hieman takanaan tulevaa Huurrepentua varmistaakseen, että naaras pysyi perässä.

Kolmikko kulki leirin lävitse takaisin pentutarhan luokse, mutta suuntasivatkin piikkihernetunnelia kohti.
”Emme kai-” Tarinapentu aloitti, mutta Valhetassu hiljensi pennun nopealla hännän heilautuksella. Oppilas vei pennut sisäänkäynnin ohitse kohti erästä pesää.
”Keiden pesä tämä on?” Tarinapentu kysyi ja katsahti ympärilleen. ”Tuolla on Susitassun pesä.”
”Tämä tässä on oppilaiden pesä”, Valhetassu esitteli ja kiersi pentujen taakse. Pesästä huokui taas uusia hajuja, mutta yhden hän tunnisti.
”Tuolla on joku tuttu haju!” Tarinapentu hihkaisi ylpeästi. ”Se on sen kissan, joka meni pentutarhaan tuoresaaliin kanssa!”
”Puhutte varmaan minusta”, kuului hieman kylmä ääni, joka sai Tarinapennun niskakarvat nousemaan hieman pystyyn. Tarinapentu kääntyi hitaasti ympäri ja kohtasi hyvin ilmeettömän kissan, jolla oli tylsistyneen haaleat vihreät silmät. Naaraan turkki olo valkoisen ja mustan kirjava.
”Näyttää siltä, että suvussamme on nykyään aika paljon kummajaisia”, naaraskissa sanoi, tuijottaen ilmekään värähtämättä Tarinapentua. Tarinapentu piti katseensa myös ilmeettömänä. Hän ei saisi välittää muiden loukkauksista, joita oli kuulut tähänkin mennessä tarpeeksi.
”Sinä olet se kissa, joka vei saalista kuningattarille!” Huurrepentu naukaisi ja katseli vakavaa oppilasta.
”Sehän tuli jo äsken selväksi”, naarasoppilas sanoi, irvistäen.
”Hän on kuuro, Häivätassu”, Valhetassu sanoi ja astui suojelevasti pentujen eteen.
”Ai!” Häivätassuksi kutsuttu oppilas sanoi, yllättyneellä äänensävyllä, mutta ei pahoillaan, mikä sai Tarinapennun niskakarvat pörhistymään entisestään. ”Lisää sukulaisia, jotka ovat viallisia.”
”Varoisit sanojasi!” Valhetassu sähisi, huokuen selvästi syvää vihaa. Kolli astui lähemmäs Häivätassua uhkaavasti, ja naaras perääntyi askeleen.
”Minä sanon mitä minä haluan, Valhetassu”, Häivätassu sanoi niin kylmästi, että Tarinapentua karmi. Miten joku kissa voisi olla noin tunteeton, että hänestä ei edes huokunut muuta kuin kylmyyttä?
”Eipä ihme siis, miksi kukaan ei pidä sinusta”, Valhetassu sanoi nyt rauhallisemmin, mutta silti niin vihaisella äänensävyllä.
”Tarvitseeko kenenkään pitää minusta?” Häivätassu kysyi ja siristi silmiään. ”Eipä kukaan klaanista meitä auttanut, kun emomme kuoli. Hössötettiin vain emomme perään eikä meistä välitetty viiksen vertaa! Joten miksi minun pitäisi välittää muista? Ja älä edes vastaa, minä en välitä vastauksestasi.”
Tarinapentu katseli, kuinka mustan ja valkoisen kirjava naarasoppilas asteli sen enmpää odottamatta heidän ohitseen kohti piikkihernetunnelia ja muutamassa silmänräpäyksessä oli jo poistunut leiristä.
”Mikä häntä oikein vaivaa?” Huurrepentu kysyi, vilkaisten Tarinapentua ja sitten Valhetassua kysyvästi.
”Kukaan ei ole varma”, Valhetassu pudisti päätään. ”Yksi syy taitaa olla se, mitä hän juuri äsken sanoi.”
”Kuka hänen emonsa oli?” Tarinapentu kysyi. ”Hän taisi olla aika suosittu klaanissa?”
”Hän oli Heinätähteä edeltänyt päällikkö, Kuutähti”, Valhetassu vastasi ja vilkaisi Tarinapentua. ”Minun emoni sisar.”
”Hän on siis meille sukua?” Tarinapentu kysyi varmistukseksi ja Valhetassu nyökkäsi. Kuinka joku tuollainen kissa voisi olla suku Tarinapennulle? Tai kellekään muullekaan Tarianpennun sukulaiselle? Ja päällikkö! Päällikön tytär!
”Kuka se musta kissa oli, jonka kanssa Kuutähti joskus oli?” Huurrepentu kysyi yllättäen ja Valhetassu näytti aivan puusta pudonneelta.
”Mitä?” Valhetassu katsoi hämmentyneenä valkoista pentua, joka vain viattomasti räpytteli silmiään.
”Niin, se musta kissa”, Huurrepentu toisti sanansa. ”Tiedätkö, kuka hän oli?”
”Olen kuullut vain Yötassusta, Kuutähen siskosta, joka kuoli-” Valhetassu aloitti, mutta hiljeni. Ei hän voisi kertoa pennuille sellaista tarinaa. ”Sisko. Naaras. Hänen siskonsa oli musta.”
”Ei se ollut naaras vaan kolli”, Huurrepentu pudisti päätään ja Tarinapentu katsoi hämmentyneenä Huurrepentuea. Mistä hän olisi voinut kuulla Kuutähden kumppanista tai veljestä tai kenestä lie?
”Etkö sinä sitten tiedä?” Valhetassu tivasi kuurolta pennulta, selvästi kiinnostuneena.
”Emo..!” Tarinapentu henkäisi ja piiloutui Valhetassun taakse. Valhetassu kääntyi katsomaan piikkihernetunnellia ja nopeasti työnsi pennut oppilaiden pesän taakse piiloon nähdessään Täplätuulen ja Sirppikynnen tulevan takaisin leiriin.
”Minä olen nähnyt sen kissan”, Huurrepentu vastasi. ”Se oli varmasti tarkoituksetonta. Minun ei olisi pitänyt nähdä heitä.”
”Olivatko he Tähtiklaanissa?” Valhetassu kysyi ja osoitti hännällään kohti taivasta.
”En ole varma”, Huurrepentu vastasi hiljaa. Tarinapentu siristi silmiään. Huurrepentu valehteli, mutta Tarinapentu ei ollut varma huomaisiko Valhetassu sitä. ”En osaa sanoa. Minun ei pitänyt nähdä heitä.”
”HUURREPENTU!” leirin läpi kajahti korkea kiljaisu ja jokainen kissa pysähtyi niille sijoilleen kuuntelemaan Sirppikynnen kauhistunutta ulvontaa. ”MISSÄ PENTUNI ON?”
”He etsivät meitä!” Tarinapentu sanoi pelon viedessä vallan ja hänen vatsaansa kouraisi. *Olisi pitänyt palata aikaisemmin pesään!*. ”Olemme kamalassa pulassa!”
”Ei hätää”, Valhetassu sanoi rauhoittavasti pennuille. ”Istukaa alas ja olkaa seuraavinanne opetustani.”

”Heidän hajunsa johtaa kohti piikkihernetunnelia!” Täplätuuli huusi ja Tarinapentu loikkasi sillä samalla silmänräpäyksellä pystyyn ja meni emoaan vastaan, jotta kuningatarta ei valtaisi kamala huoli ja luulo siitä, että hänen tyttärensä olisi lähtenyt taas ulos leiristä.
”Emo! Olen täällä!” hän huusi emolleen, jonka kasvot täyttyivät helpotuksesta hänen nähdessään rakkaan pentunsa turvassa.
”Älä ikinä lähde noin karkuun taas!” Täplätuuli torui kierosilmäistä pentuaan ja vilkaisi sitten Valhetassua ja Huurrepentua. ”Mitä he täällä tekevät? Sinun kanssasi?”
”He ovat olleet kanssani koko ajan”, Valhetassu naukaisi ja vilkaisi Huurrepentua hymyillen. ”He halusivat nähdä leiriä, joten toin heidät tänne, lähelle pentutarhaa ja näytin heille vähän metsästyasentoja. Heillä ei ole ollut mitään hätää.”
”Miksi et ilmoittanut kenellekkään?” Sirppikynsi sähisi silmät leimuten ja asteli raivoisasti oppilaan ohitse pentunsa luokse. ”Huurrepentu ei voi olla täällä ulkona! Pysy kaukana pennuistani, onko selvä?”
”Kyllä minä ilmoitinkin”, Valhetassu vastusti, pitäen äänentasonsa yllättävän normaalina. ”Nimittäin Iltataipaleelle.”
”Mitä?” Sirppikynsi hämmentyi ja vilkaisi Huurrepentua hämmentyneesti.
”Se on totta”, Iltataival naukaisi ja asteli kissojen seuraan haisten tuoresaaliilta. Hän oli varmasti hetki sitten palannut metsästämästä. ”Annoin hänelle luvan. Kyllä Huurrepennunkin pitää saada jaloitella ja nähdä ympäröivää maailmaa eikä vain jököttää pentutarhassa homehtumassa.”
”Isä!” Huurrepentu naukaisi innoissaan ja livahti emonsa otteesta isänsä luokse.
”En tiennytkään, että hän pystyy puhumaan?” Iltataival väläytti katseen Sirppikynelle, joka luimisti korviaan häpeissään.
”Hän sai tänään kärpäsen kiinni!” Tarinapentu hihkaisi ja loikki paikoillaan innoissaan, vieden koko ajan kireämmiksi muuttuvien soturien ajatukset toisaalle. ”Valhetassu näytti meille myös hyviä piilopaikkoja piilosta varten! Tiedän kaikki parhaat piilopaikat!”
”Meillä oli kaikilla hauskaa”, Valhetassu myönsi ja vilkaisi molempia pentuja virnistäen.
”Sehän on ihana kuulla!” Täplätuuli naukaisi ja hymyili Tarinapennulle. ”Jos sinulta löytyy aikaa ja kärsivällisyyttä näihin kahteen useamminkin, voit aivan hyvin viettää heidän kanssaan aikaa useamminkin!”
”Tietysti!” Valhetassu naurahti. Sirppikynsi liikahti vaivaantuneena ja hänen vihreät silmänsä välttelivät katsekontaktia kenenkään kanssa.
”Minulla oli hurjan kivaa tänään!” Huurrepentu hihkaisi ja katsoi emoaan säihkyvin silmin. Sirppikynnen katse pehmeni ja hän hymyili Valhetassulle.
”Kunhan ilmoitat ensi kerralla meillekin”, Sirppikynsi naukaisi ja nappasi sitten tytärtään niskanahasta ja vei hänet pentutarhaan nilkuttaen.
”Viedäänpä sinutkin takaisin pesään”, Täplätuuli sanoi, mutta antoi Tarinapennun kävellä itse, hän ei selvästikään halunnut antaa pentunsa vaikuttaa kykenemättömältä silmiensä takia. ”Olet varmasti väsynyt tämän seikkailun jäljiltä.”
”Ei minua vielä väsytä!” Tarinapentu naurahti ja juoksi emonsa ympäri muutaman kerran. Täplätuuli nauroi myös, varoen liikkeitään, ettei astuisi vilkkaan pentunsa päälle.
”Tarinapentu!” Valhetassu naukaisi huvittuneena ja nappasi kierosilmäisen pennun leukoihinsa.
”Hei!” Tarinapentu protestoi ja rimpuili hiukan.
”Sinun täytyy levätä, jos aiot jatkaa seikkailujasi virkeänä! Ja emosi on varmasti väsynyt kävelyretken jäljltä, varsinkin teidän pentujen levottomuuden takia”, Valhetassu naukaisi ja vilkaisi sitten Täplätuulta. ”Hae jotain syötävää itsellesi ja Sirppikynnelle, vien Tarinapennun pentutarhaan, jos se siis sopii?”
”Toki! Olenkin aika nälkäinen”, Täplätuuli hymyili ja häntäänsä raahaten lähti kulkemaan kohti tuoresaaliskasaa. Valhetassu laski kierosilmäisen pennun maahan ja katsoi pentua kulmiaan kurtistaen huolesta.
”Mitä?” Tarinapentu kallisti päätään Valhetassun ilmeelle.
”Emosi ei ole niin kykeneväinen liikkumaan kuin sinä olet”, Valhetassu sanoi hiljaa. ”Kuten huomaat, hän joutuu raahaamaan raskasta häntäänsä paikasta toiseen ja osa hänen takajalastaankin hidastaa hänen kulkuaan.”
”Sinä ehdotit, että hän voisi yrittää päästä eroon hännästään”, Tarinapentu sanoi ja siristi silmiään.
”Niin ehdotin”, Valhetassu nyökkäsi. ”Minusta hän voisi liikkua niin paremmin. Mutta tiedätkö miksi hän ei uskalla yrittää häntänsä poistamista?”
”En. Miksi sitten?” Tarinapentu kysyi ja kallisti päätään.
”Koska hän pelkää kuolevansa verenhukkaan, jos verenvuoto yltyykin pahaksi”, Valhetassu sanoi kylmästi ja nosti sitten Tarinapennun niskanahasta ja ripein askelin vei pennun pentutarhaan.
”Entä jos kaksijalat tekevät sen?” Tarinapentu ehdotti ja Valhetassu jähmettyi niille sijoilleen.
”Kaksijaoista pitää pysy kaukana!” Valhetassu sihahti ja otti paremmin otteen pennusta.
”Mutta minä kuulin, kuink joku puhui heisgtä ja emon hännästä!” Tarinapentu protestoi.
”Missä?” Valhetassu kysyi työntyen sisään pentutarhaan.
”Unessa!” Tarinapentu naukaisi hiljaa.
”Puhutaan toiste, pikkuinen”, Valhetassu naukaisi ja laski pennun sammalpedille. ”Minun täytyy nyt mennä.”
”Eikö sinulla ollut vapaapäivä?” Tarinapentu kysyi siristäen vihreitä silmiään.
”On toki”, Valhetassu virnisti. ”Mutta on sinun aikasi nukkua. Nuku hyvin.”