Valhetassu - Myrskyklaani

Ensimmäinen luku - First steps


“Pentuajan pimeys. Silloin se oli vaikuttanut lohduttomalta, jopa tappavalta. Se oli tuntunut ikuiselta ja vievän kaiken toivon. Yksi hohtava kissa oli kuitenkin lohduttanut rauhallisilla sanoillaan ja valoisalla hymyllään. Kissan turkki oli koostunut tuhansista tähdistä, hänen silmänsä olivat roihunneet kuin polttava tuli. Hänen mustat raitansa harmaata turkkia vasten olivat näyttäneet minulle lukemattomia tarinoita. Hänellä oli useita sankarillisia tekoja, taisteluita ja muutenkin täydellinen elämä. Hän oli oikea esikuva. Tähtiklaani oli tehnyt hyvän valinnan valitessaan kyseisen kissan johtamaan pienen pennun polkua hyvän tiellä. Hän oli aina läsnä, ensiajatuksistani lähtien.”

“Sinä pystyt siihen kyllä, Valhepentu. Avaa silmäsi ja näet muutakin kuin iänikuista pimeyttä!” Tähtiklaanin kissa kuiskasi syvällä mielessäni. En ollut varma, halusinko avata silmiäni. En minä mieleni ulkopuolista maailmaa pelännyt, en vain tiennyt, olinko täysin valmis avaamaan silmäni.
“Hohto, katso!” Tunnistin emoni innostuneen ääneen. “Ruusupentu aikoo avata silmänsä!”
Mitä? Ei tule kuuloonkaan, että sisareni avaisi silmänsä ennen minua! Pinnistin ja sain silmäni auki.
“Taisi Valhepentu kuitenkin ehtiä ensin,” isäni naurahti. Käännyin katsomaan isääni, lihaksikasta valkomustaa kollia, jonka siniset silmät näyttivät kipinöivän. Tähtiklaanin kissa oli kuvaillut niitä sähkönsinisiksi. Ja ne tosiaan näyttivät yhtä maagisen sinisiltä kuin se tähtiklaanilainen oli kertonut useissa tarinoissaan.
“Sinullapa on upeat silmät, Valhepentu,” emoni, hieman piikikäs, mutta silti niin lempeä ääni havahdutti minut ajatuksistani. Käänsin katseeni emooni ja kohtasin hänen vihreät, kirkkaan vihret silmänsä. Jos minä olisin joskus tavannut kissan, joka omistaisi äitini silmät, olisin taatusti rakastunut.
“Todellakin. Hänen oranssit silmänsä näyttävät tanssivilta liekeiltä,” isäni naukaisi ja tunsin hänen katseensa turkissani. En kuitenkaan voinut lopettaa emoni silmien katsomista.
“Sinäpä sen sanoit, hänen silmänsä ovat tulessa!” emoni naurahti ja hänen silmänsä katosivat näkökentästäni emoni katsoessa isääni.
Silmäni ovat tulessa. Aivan kuin sillä Tähtiklaanin kissalla, vaikkakin en usko että silmäni ovat nyt kirjaimellisesti tulessa. Jos ne näyttävät olevan tulessa, peittoan vihollisen kuin vihollisen pelkällä polttavalla katseellani!
“Katso, Hohto. Ruusupentukin avasi silmänsä!” emoni hurrasi ja he käänsivät selkänsä minulle. Ymmärrän kyllä, en tietenkään suuttunut heille. Kyllähän oman pennun silmät kiinnostavat vanhempia. Työnnyin vanhempieni ohitse muiden sisaruksieni luokse ja kohtasin sisareni iloiset jäänharmaat silmät. Jokin hänen katseessaan kuitenkin haastoi riitaa minun kanssani. Ja ei, sen takana oli jotakin muuta kuin hänen kylmät silmänsä vastaan minut kuumat silmäni. Hän ei ole minun vastakohtani kaikesta huolimatta.
“Minkä väriset minun silmäni ovat?” Ruusupentu intoili ja katseli vanhempiamme kysyvästi.
“Jäänsiniset. Kylmästä väristään huolimatta ne ovat täynnä lämpöä,” vastasin vanhempiemme puolesta. Emoni kääntyi katsomaan minua.
“Mistä sinä tiedät, että jää on kylmää?” Emoni kysyi, hieman ihmeissään jopa.
“Kai pennutkin näkevät unia ennen kuin avaavat silmänsä?” Ruusupentu kysyi ihmeissään vanhemmiltamme ja kiljaisi: “Kaislapentu avasi silmänsä!”

Minulla ei ollut aikomustakaan kuunnella ja intoilla sisaruksieni silmistä. Minä halusin tavata sen Tähtiklaanin kissan uudestaan. Ehkä hän osaisi selittää miksi Ruusupentu vaikutti minun mielestäni niin oudolta. Käperryin pieneksi keräksi ja suljin silmäni nopeasti, jotta vanhempani eivät ehtisi estää minua.
“Etkö halua tutkia ympärilläsi kukoistavaa maailmaa, Valhepentu?” Tähtiklaanin kissa kysyi. Hän istui hohtavan aukion keskellä. En nähnyt hänen kasvojaan, sillä hän istui selkä minua päin.
“Tietysti haluan,” vastasin ja astelin hänen luokseen ennen kuin jatkoin: “Mutta minulla on asiaa.”
“Sinä haluat kysyä jotain. Kyllä minä sinut tunnen,” aikuinen kissa naukaisi. “Tiedätkö, miksi et näe muita Tähtiklaanin kissoja?”
“Koska tämä on minun uneni ja vain sinä kuljet niissä,” vastasin hiljaa.
“Se on yksi syy, on vielä kaksi syytä,” kuollut kissa totesi. “Toinen niistä on se, että olemme yhdessä syrjäisimmässä paikassa Tähtiklaanin reviirillä.”
“Mikä se kolmas syy sitten on?” kysyin ja katsoin Tähtiklaanin kissaa kysyvästi.
“Minut on valittu johdattamaan sinua ja tämä paikka on varattu meille.”

“Valhepentu! Herää nyt jo leikkimään!” veljeni Tihkupentu herätti minut. Sinne meni se juttelutuokio.
“En ymmärrä miten sinä oikein pystyt nukkumaan! Me ollaan tutkittu jo koko kuja ihan läpikotaisin!” Kaislapentu kertoi puhkuen intoa.
“Tulkaa jo!” Pakkaspentu murahti hieman kauempaa. Erotin kärsimättömyyden hänen äänessään. “Miten kauan teitä pitää oikein odottaa!”
Irvistin ja käännyin vatsalleni. Pentutoverini eivät edes huomanneet, kun valmistauduin hyppäämään Pakkaspennun kimppuun. He älähtivät yllättyinenä, kun katosin heidän luotaan ja olin harmaan sisareni niskassa. Tästähän taidosta olisi hyötyä tulevaisuudessa.
“Valhepentu!” Pakkaspentu huusi yllätyneenä ja hän kaatui maahan säikähdyksestä. “Emme leiki nyt taistelemista vaan piilosta!”
Pyöräytin silmiäni ja päästin hänet irti.
“Valhepentu jää, koska hän oli viimeisenä mukana!” Ruusupentu julisti.
“Käy minulle,” hyväksyin haasteen. Minä löytäisin heidät kaikki ennätysajassa.
“Hyvä, pidätä hengitystä ja kun et enää pysty, saat lähteä etsimään meitä!” Kaislapentu kertoi ja suljin silmäni ja vedin syvään henkeä. Kyllä minä teidät löydän ja ihan varmasti löydän.
“Valmiina tai ei, täältä minä tulen!” huusin varoitukseksi sisaruksilleni. Haistelin hetken ilmaa ja katselin ympärilleni silmiäni siristäen. Tosiaan, näillä palavilla silmillähän näki ja vaikka kuinka tarkasti. Yllätyin kuitenkin, kun näin tarkemmin kuin ajattelin. Tälläistä näköä se Tähtiklaanin kissa oli kuvaillut haukan näöksi. Virnistin, kun erotin Ruusupennun hieman vaaleanharmaat, kiharat karvat erään kaksijalkojen muovipussin sisältä. Rynnistin Ruusupennun luokse ja vedin häet esiin piilostaan.
“Ja minä kun yritin ottaa sellaisen piilon, joka sopisi turkkini väriin!” Ruusupentu murisi pettyneenä.
“Parempi onni ensi kerralla,” naurahdin ja katselin ympärilleni. Pesälaatikkomme sisällä oleva viltti kohosi hieman jonkun hengityksen tahdissa. Naurahdin ja loikkasin kolmen sisarukseni päälle. He kaikki olivat piiloutuneet samaan paikkaan.
“Eikä!” He huusivat samaa aikaan.
“Sinun ei olisi pitänyt löytää meitä vielä pitkään aikaan!” Tihkupentu protestoi.

“Noniin pentuni, on aika käydä yöpuulle,” emomme kehräsi ja nosti minut ja Ruusupennun laatikon sisälle. Innostuin, sillä näkisin taas sen Tähtiklaanin kissan. Käperryin salamannopeasti kerälle ja suljin liekehtivän oranssit silmäni. Vaivuin aika nopeasti uneen, sillä edessäni avartui pian metsä. Hämmennyin, sillä metsä ei ollut se sama vanha Tähtiklaanin metsä.
“Tämähän on se järvi, josta se kuollut kissa on näyttänyt minulle niitä tarinoitaan!” henkäisin häkeltyneenä. En ymmärtänyt miksi minä olin siellä metsässä ja mitä minun oli tarkoitus tehdä. Pianhan se kuitenkin selvisi, sillä metsästä juoksi eräs kissa.
Tunnistin ympärilläni kohoavat pesät Myrskyklaanin leirissä oleviksi pesiksi ja pian kaikki leirin kissat olivat kasaantuneet veren peittämän kissan ympärille. Kuulin hänen sanansa kaiken muun hälinänkin keskeltä.
“Se oli… En tiedä kuka hän oli! Hän näki minut haukansilmillään ja nopeutensa ansiosta oli pian kimpussani. Jäin kuitenkin eloon mustan kissan ansiosta, hän viilsi kynsillään haukansilmäisen kissan naaman poikki syvän haavan.”
“On tuleva kissa, haukansilmäinen, joka tuo tuhon ja hukuttaa kissat pelkoon,” tutun Tähtiklaanilaisen kissan ääni herätti minut kauhun tunteestani.
“Miksi sinä näytit tämän minulle? Miten tämä minuun liittyy?” tivasin harmaalta kissalta silmiäni siristäen.
“Sinä voit vaikuttaa, tuleeko tuota pahaa kissaa koskaan,” tähtiturkkinen kolli sanoi.
“Mitä? Minäkö? Miten minä voin muka vaikuttaa tuon pahan kissan saapumiseen?” kysyin sähähtäen.
“Haukansilmäinen, haukannopea ja haukankyntinen kissa, joka iskee kenenkään huomaamatta,” kolli naukaisi hiljaa. Ja silloin minulle iski valaistuminen. Haukannopea ja haukansilmäinen kertoivat jo tarpeeksi. Tuo ennustettu kissa olin minä.
“En aio muuttua verenhimoiseksi kissaksi, minä haluan olla kunnioitettu soturi!” protestoin ennustukselle. Viha kiehahti sisälläni. Miksi juuri minulle oli annettu tuollainen ennustus?!
“Kyllä minä uskon sen. Sinun tulee vain tulee noudattaa soturilakia eikä lähteä yöllisille retkille,” kolli naukaisi ja istui minua vastapäätä. “En tainnut vastata sinun kysymykseesi aikaisemmin, joten kysypä se nyt.”
“Ai, joo… Miksi Ruusupentu vaikuttaa minun mielestäni niin epäilyttävältä?” kysyin takellellen.
“Kaikki eivät ole lähdössä kanssasi takaisin järvelle.”

Heräsin kauhistuneihin huutoihin. Kaikki muut olivat jo hereillä ja he taisivat etsiä jotakin. Pakokauhu valtasi minun kehoni, sillä en päässyt ylös sisaruksieni takia. Valuin koko ajan syvemmälle laatikon vilttien sekaan. Yritin huutaa, mutta ääneni ei kantanut perheeni äänten yli. Kaikeksi onnekseni isäni kuitenkin huomasi minut ja nosti minut pois laatikosta. Hänen siniset silmänsä olivat täynnä surua.
“Mikä hätänä? Mitä tapahtuu?” kysyin ihmeissäni ja katsoin kolmea sisarustani. Tajusin, että Ruusupentua ei näkynyt missään.
“Ruusupentu on kadonnut ja hänet on mitä suurimmalla todennäköisyydellä viety…” isäni vastasi ja nuolaisi lohduttavasti päälakeani. Tunsin hänestä huokuvan surun.
Ruusupentuko oli poissa? Minun siskoniko… poissa? Enkö koskaan tosiaan näkisi häntä enää? Sitä se Tähtiklaanin kissa tarkoitti. Olen koko ajan aavistanut, että jotakin tulee tapahtumaan sisarelleni ja nyt se sitten tapahtui! Ja hän katosi vieläpä amana yönä, jona minulle selvisi, ettei hän tulisi kanssamme järvelle!
Vietimme koko perhe -Pippuri ja Kim mukaan lukien- hiljaisen päivän Ruusupennun kunniaksi. Kun me pennut olimme jo yön saapuessa nukkumassa, -tai siis kun sisarukseni olivat jo nukahtaneet- kuulin kuinka emoni ja isäni puhuivat:
“Meidän pitää lähteä. Emme voi tietää, sattuuko heille muille jotakin!” emoni naukaisi ja vilkaisi minua ja sisaruksiani.
“Tiedän… mutta ovatko he valmiita lähtemään niin pitkälle matkalle?” isäni kysyi.
“Emme me voi enää odottaakaan! He ovat vahvoja pentuja, kyllä me heitä suojelemme,” emoni tivasi ja huokaisi haikeana.
“Hyvä on. Tuleeko se ruskea naaras meidän mukaamme?” isäni kysyi. Hätkähdin. Kuka ruskea naaras?
“Minä kysyn häneltä. Menen tapaamaan häntä aamulla,” emoni vastasi ja nuolaisi isäni poskea.
“Ei järvelläkään eläminen helpooa ole…” emoni totesi. “Eivät kaikki pennut sielläkään selviä.”
“Kaksijalkojen pesien ympärillä elävät kissat ovat aina vaarassa,” isäni naukaisi ja vilkaisi emoani. “Järvellä on kuitenkin myös vaarallista ja matkasta tulee myös vaarallinen. Meidän vain pitää toivoa, että selviämme matkasta ilman yhtäkään menetystä.”

“Noniin pennut, tänään on tärkeä päivä!” Isäni julisti. Avasin silmäni nopeasti. Jännitys pisteli tassujani ja liikehdinkin levottomasti häiriten sisaruksiani. “Tänään me lähdemme kohti kotia, kohti Myrskyklaania!”
“Tänään?” Kaislapennun äänessä oli epäuskoisuutta.
“Sinnehän on vaikka kuinka pitkä matka!” Tihkupentu protestoi.
“Niinpä, emme me koskaan pääse sinne!” Pakkaspentu jatkoi veljensä uhmaisuutta.
“Haluan jäädä tänne!” Tihkupentu murahti. “Täällä on kivaa.”
“No jääkää sitten tänne yksinänne niin teille käy samalla tavalla kuin Ruusupennulle!” murahdin ja sisarukseni hiljenivät. Isäni ilme värähti mainitessani Ruusupennun nimen.
“Missä emo muuten on?” Pakkaspentu kysyi.
“Täällä.”
Käännyimme katsomaan kujan sisäänkäynnille ja näimme rakkaan emomme. Kukaan ei kuitenkaan liikkunut hänen seurassaan olevan ruskean naaraan takia. Hän oli selvästi emomme ikäinen.
“Hei vain kaikki, minun nimeni on Kalla,” ruskea naaras esittäytyi.
“Hei, Kalla,” isäni tervehti. “Tulet siis mukaamme?”
“Todellakin. En jää tänne, ei minulla ole mitään paikkaa täällä,” Kalla naukaisi ja vilkaisi emoani kulmiaan kurtistaen. Katselin kiiltäväturkkista naarasta, jonka keltaiset silmät välähtivät katseidemme kohdatessa.
“Pojallasi on hienot silmät,” ruskea naaras sanoi emolleni. Kiinnittävätkö silmieni väri hänen huomionsa upeuden vuoksi vai sen takia, ettei vanhemmillani ollut samaa silmien väriä. Vai näyttivätkö silmäni uhkaavilta. Tiesiköhän tuo kissa jotakin sen Tähtiklaanin kissan puhumasta ennustuksesta?
“Niin! Valhepennulla on kyllä hienot silmät, ne ovat kuin liekeissä!” Pakkaspentu naurahti ja tönäisi minua leikkisästi. Virnistin ja melkein loikkasin hänen kimppuunsa, mutta emoni pysäytti leikkimme:
“Teidän pitää säästää energiaa vaellukselle!”
“Selvä, emo,” Pakkaspentu mumisi. Minä vain nyökkäsin, olisin kuitenkin tiuskaissut, jos olisin suuni avannut.
“Tuota, Ikijää,” isäni aloitti. “Osaatko sinä järvelle?”
“En,” emoni naukaisi ja katsahti Kallaa, “mutta Kalla osaa.”
“Oletko sinä käynyt järvellä?” Tihkupentu kysyi silmät kirkastuen.
“En, mutta isäni on,” ruskea naaras hymyili. “Ja hän on useasti kertonut matkastaan järvelle, että osaan reitin melkein ulkoa. Ei sinne edes ole pitkä matka.”
“Olet siis lähdössä järvelle?” matala naukaisu nosti karvani pystyyn. Käännyin katsomaan rusehtavaa kollia, jolla oli erityinen kuviointi turkissaan. Hänen naamaansa koristi eräänlainen maski ja hänen käpälissään oli viillon ohuita raitoja.
“Isä?” Kalla henkäisi ja väläytti hampaansa arpiselle kollille. “Mitä sinä täällä teet?”
“Etsin sinua. Kuulin, että olet lähdössä järvelle ja halusinkin hyvästellä sinut,” ruskea kolli nuolaisi huuliaan.
Kalla katsoi isäänsä varautuneesti. “Niin kai, en olisi kyllä uskonut…” Kalla murahti.
“Älä nyt,” kolli naukaisi. “Kyllä sinä minut tunnet. Ei tarvitse arastella muiden edessä.”
“En arastelekaan! En vain voi luottaa sinuun enää kunnolla,” Kalla murisi ja hänen niskakarvansa nousivat pystyyn. “En sen jälkeen, kun jätit minut yksin.”
“Tiedät, että täällä ei ole turvallista,” Kallan isä sanoi karheasti.
“Hei hetkinen!” emoni naukaisi väliin ja asteli lähemmäs Kallan isää. “Minähän tunnen sinut.”
“Mitä?” Kalla kallisti päätään.
“Sinähän olit siellä samassa paikassa missä minäkin monta kuuta sitten,” emoni maukui.
“Oletpa sinä kasvanut,” Kallan isä kehräsi.
“Siis tunnetko sinä minun isäni?!” Kalla kysyi epäuskoisena ja astui lähemmäs emoani. Katsoin tilannetta täysin ymmälläni.
“Kyllä, olimme molemmat jumissa siellä kaksijalkojen kidutusluolassa,” emoni kertoi. Kalla rnetoutui.
“Siksi et tullut, ja minä odoti ja odotin,” Kalla naurahti, mutta luimisti korviaan. “Ja melkein kuolin nälkään, koska en uskaltanut liikkua, kun ajattelin että lähtisit sitten etsimään.”
“No nyt olen täällä,” Kallan isä hymähti. “Ja minulla olisi pieni yllätyskin.”

Luimistin korviani kulman nähdessäni kaksi, jotka ilmestyivät kujan takaa. Toinen heistä oli hopeanharmaa, mutta muuten hän näytti aivan Kallan isältä ja toinen oli rusehtava, läikikäs kolli. Kalla luimisti korviaan ja isäni veti minut sisaruksieni kanssa häntänsä taakse suojaan.
“Ei meitä tarvitse pelätä,” harmaa naaras kehräsi. “Emme halua mitään pahaa.”
Katsahdin Kallaa ja huomasin yhdennäköisyyden hänen ja hopeanharmaan naaraan välillä. Molemmilla oli samanlaiset raidat tassuissaan, kuten Kallan isälläkin oli. Molemmilla oli samantapainen turkki ja kehonrakenne.
“Öm, keitä he ovat?” Kalla kysyi ja luimisti korviaan. Minä arvasin jo. He olivat sisaruksia.
“Tässä on siskosi, Kalla,” Kallan isä sanoi ja Kallan silmät levisivät.
“Siskoni??” ruskea naaras hämmästyi ja katsoi harmaata naarasta. “Et voi olla tosissasi!”
“Hei, Kalla, minä olen Aamulaulu,” naaras esittäytyi ja vilkaisi täplikästä kolli. “Ja tässä on kumppanini Täplätuike.”
“Aamulaulu? Sinähän olet se jokiklaanilainen kissa,” emoni henkäisi. “Mitä sinä täällä teet?”
“Tulin selvittämään isäni henkilöllisyyttä, emo kun ei mitään kertonut,” Aamulaulu naukaisi.
“Siis, olenko minä syntynyt järvellä?” Kalla sihahti ja katsoi isäänsä tuimasti.
“Olet,” kolli nyökkäsi.
“Miksi sitten olen täällä?” Kalla kysyi ja huiskaisi häntäänsä.
“Emonne ei suostunut siihen, että muuttaisin Jokiklaaniin, jotta ette häpeäisi isäänne, joka on tappanut muita kissoja,” kolli irvisti ja luimisti korviaan.
“Tappanut kissoja?” Aamulaulu ja Kalla henkäisivät yhteen ääneen.
“Minusta tuntuu, että sinun tulisi Kalla jäädä isäsi kanssa juttelemaan,” emoni totesi lopulta. “Meidän tulisi jo päästä matkaan.”
“Mutta… ettehän te osaa järvelle!” Kalla väitti vastaan.
“Neuvo meitä sitten. Sinulle on nyt tärkeää selvittää asiat, näemme sitten myöhemmin järvellä, kun saavut sinne,” isäni naukaisi. Luimistin korviani. Halusin kyllä päästä matkaan, mutta tietää myös lisää tuosta kissantappajasta.
“Hyvä on,” Kalla myöntyi ja hyvästeli emoni nuolaisemalla hänen lapaansa. “Kulkekaa niin kauan tuohon suuntaan, kunnes näette ukkospolun. Teidän pitää ylittää se ja sitten seurata sitä niin kauan, kunnes saavutte sillalle. Sillalta lähdette kohti nummia ja saavutte pian järvelle.”
“Selvä ja kiitos, Kalla,” emoni kehräsi. “Nähdään pian.”

Viimeinkin pääsimme matkaan. Haluaisin päästä järvelle niin pian kuin mahdollista. Nyrpistin kuonoani haistaessani tunkkaisen ja ällöttävän hajun.
“Tuo haju, pentuseni, on ukkospolun haju,” isäni kertoi ja virnisti huvittuneena. Lopulta näinkin jo mustan ja leveän haisevan pinnan, jota pitkin juoksi suuri ja meluisa hirviö. Sisarukseni sähisivät hirviölle, minä vain katselin sen menoa, kunnes se katosi näkyvistä.
“Nyt teidän pitää olla nopeita ja rohkeita,” emomme neuvoi vakavana. “Kun minä huudan nyt, te juoksette ettekä pysähdy ennen kuin olette toisella puolella, onko selvä?”
Siristin silmiäni ja katsoin emoani tarkasti. Hän tunnusteli tassuillaan maata ja tähyile sivuilleen.
“NYT!” hän kajahti ja minä pinkaisin juoksuun. En välittänyt mistään ympärilläni tapahtuvasta. Keskityin vain juoksemaan ja silmänräpäyksessä olin jo ukkospolun toisella puolella. Sisarukseni olivat vasta puolessa välissä kun käännyin katsomaan heitä.
“Juoskaa nyt nopeammin!” huusin heille ärtyisesti. Eipä heillä onneksi kauaa kestänyt, pääsimme nopeasti jatkamaan matkaamme.
“Järvellä ei ole ukkospolkuja, joita tarvitsisi ylittää, toisin kuin tuolla kaksijalkalassa,” isäni kertoi. Sisarukseni alkoivat selvästi hirviöiden pelkonsa takia näkemään järvelle muuton entistä parempana vaihtoehtona.

Aurinko laski yllättävän nopeasti taivaanrannan taakse. Hopeahäntä valaisi tumman taivaan ja lähes täysi kuu kapusi kohti taivasta. Huomasin sisaruksieni nuokkuvan. Kyllä minuakin väsytti, mutta en haluaisi luovuttaa unelle. En ainakaan vielä. Vanhempani päättivät kuitenkin toisin. He nostivat sisarukseni selkiinsä ja isäni melkein tarttui minuakin niskanahasta, mutta väistin.
“Kyllä minä vielä jaksan!” kivahdin ja jatkoin matkaa seuraten emoa. Isäni naurahti lempeästi ja jatkoi matkaa perässäni.
Väsymys alkoi lopulta viedä minunkin voimani ja pian vauhtini hidastui. Isäni nosti minut selkäänsä. Tällä kertaa en enää jaksanut väittää vastaan. Suljin silmäni haukotuksen saattelemana ja käperryin kerälle Pakkaspennun veireen.

“Pääsitte viimeinkin matkaan,” tunnistin tähtiklaanilaisen ääneen. Katsoin harmaata, tummaraidallista kollia suoraan silmiin.
“Onneksi,” murahdin ja sivalsin maata.
“Ajattelin, että voisin opettaa sinulle joitain liikkeitä, kunhan aloitat oppilaskoulutuksesi,” keltaisilmäinen kolli virnisti.
“Oikeasti?” ilmeeni kirkastui. “Voisit opettaa jo nyt niin voittaisin kaikki pennut taisteluissa!”
“Joudut odottamaan, alle kuusi kuisia ei saa opettaa, se on liian rankkaaa teille,” kolli kuiskasi. “Minulla on kokemusta, veljeni kuoli emoni takia, koska hän opetti liian rankasti meitä.”
“Entä sinun isäsi? Missä hän oli?” kysyin ja katsoin tähtiklaanin kissaa.
“En koskaan tavannut häntä, kiitos emoni,” hän naukaisi. “Hän elää muutenkin Synkässä metsässä, eikä Tähtiklaanissa.”
“Ai,” mutisin. “Voitko kertoa jotakin minun perheestäni?”
“Mitä haluaisit tietää?” tähtiklaanilainen kysyi ja katsahti minua.
“Ihan mitä vain,” kohautin lapojani.
“Noh, emosi emo oli Myrskyklaanin päällikkö! Hän on uskollinen ja todella hyvä päällikkö, koko metsä arvostaa häntä. Hän on rakastava ja ymmärtäväinen, vaikka ehkä hieman piikikäs…” harmaa kolli naurahti ja huomasin kaipuun hänen silmissään.
“Taisit tuntea emoni emon aika hyvin,” totesin.
“Niin tunsin,” kolli hymyili. “Hän oli mahtavin kissa, kenet koskaan tapasin, hän oli minun tosirakkauteni, vaikkakin minä en ollut hänen.”
“Kamalan ristiriitaista…” naukaisin.
“Olimme me jonkin aikaa kumppaneita, kuolin kuitenkin puolustaessani klaaniani,” kolli hymyili, mutta hänen ilmeensä kylmeni. “Tiesin alusta alkaen, että tulisin menettämään hänet jollekin toiselle kollille ja se vasta raastoikin sydäntäni. Elin silti onnellisen elämän hänen kanssaan, hän ei itse tainnut tietää tulevasta kohtalostaan kovinkaan paljoa.”
“Saitteko te pentuja?” kysyin ja kallistin päätäni.
“Saimme, kaksikin. Toisesta tuli arvostettu soturi, toisesta parantaja,” kolli hymähti. “En itse koskaan oikeastaan olisi halunnut pentuja, mutta rakastin pentujani kaikesta huolimatta.”
Olin hetken hiljaa ja katselin tähtiklaanin kissaa. “Mikä hänen nimensä oli?”
“Kuutähti.”

“Herätys, pentuset!” emoni virkeä ääni havahdutti minut unestani. Haukottelin pitkään ja venytellen nousin pystyyn. Olimme pysähtyneet erään puunrungon sisään yöpymään.
“Herätkääs nyt ja syökää,” isämme kehotti ja toi pesään mukanaan kaksi hiirtä. Vesi herahti kielelleni ja iskin hampaani nopeasti herkulliseen hiireen. Sisarukseni ryntäsit syömään kanssani. Hiiret oli hotkaistu silmänräpäyksessä.
“Jos kuljemme tänään nopeasti ja ahkerasti, voimme päästä kotiin,” emomme kannusti ja minun ilmeeni kirkastui. Haluaisin jo nähdä järven ja reviirit. Pujahdin vanhempieni perässä ulos yöpaikastamme ja lähdin seuraamaan emoani aivan hänen kintereillään. Sisareni Pakkaspentu tuli aivan vierelleni, kun taas muut kulkivat meidän takanamme.
“Ajatella, pääsemme pian kouluttautumaan sotureiksi!” Pakkaspentu intoili.
“Niinpä! En malta odottaa! Enää kuu niin olemme tarpeeksi vanhoja kouluttautumaan!” hihkaisin. Muistelin untani, jossa tähtiklaanilainen oli kertonut Kuutähdestä, Myrskyklaanin päälliköstä. Haluaisin kyllä nähdä hänet ehkä kaikista eniten ja vielä sen kollin, kenen kanssa hän nykyään oli.

Aurinko oli valmistautumassa laskemaan, kun näin sillan. Väsyneet tassuni saivat uutta puhtia, kun näin sillan,
“Katsokaa! Tuolla on se silta!” huusin täynnä intoa ja kiihdytin vauhtiani.
“Pian olemme kotona, pennut!” emommekin innostui. Saimme kaikki lisää puhtia ja juoksimme sillalle.
“Nyt meidän pitäisi kävellä noita nummia kohti…” emomme mumisi ja hänen silmänsä välähtivät. “Nuo ovat Tuuliklaanin nummet!”
“Tuuliklaani!” Tihkupentu henkäisi ja tönäisi minua innostuksissaan. Oli itsekin niin innoissani etten pystynyt sanomaan mitään moitetta hänelle.
“Olemme kotona!” Pakkaspentu huusi ja emomme lähti jatkamaan matkaa kohti nummea. Katselin ihmeissäni ympärilleni. Emomme pysähtyi haistellessaan maata.
“T-tässä on hajumerkki, mutta en tunnista, kelle se kuuluu,” emoni nielaisi ja nosti katseensa. “Mihin hevospaikka on kadonnut?”
Astelimme Jokiklaanin ja jonkun tuntemattoman klaanin rajaa pitkin kohti järveä. Haistoin järven makean hajun ja kun katsoin etenepäin, kykenin erottamaan sen kiiltävän pinnan.
“Vau!” henkäisin ja lähdin juoksemaan. Halusin koskettaa vettä, jonka näin.
“Minne sinä juokset!?” isäni huusi varoittavasti.
“Järvelle!” huusin takaisin. Tajusin silloin, että he eivät olleet vielä nähneet eivätkä haistaneet sitä. Kuulin yhä selvemmin ja selvemmin veden liplatuksen ja pian tassuni koskettivat lämmintä vettä. Isäni juoksi vierelleni ja ihaili näkymää.
“Tulkaa, kävellään rantaa pitkin Myrskyklaanin leiriin!” emoni oli aivan tohkeissaan ja stelikin todella ripeästi eteenpäin. Seurasin aivan hänen kintereillään.
Pysähdyimme virtaavan joen rannalle. Emoni tarttui minua niskanahasta ja varoittamatta loikkasi joen ylitse.
“Hohto!” hän huusi isälleni ja isän haki yksitellen yhden sisaruksistani. Silmänräpäyksessä olimme kaikki joen toisella puolella. Emoni hymyili ja katseli edessämme kohoavaa metsää.
“Tervetuloa Myrskyklaaniin!” hän naukaisi.

Toinen luku – Paras oppilas

Valhepentu asteli korkeiden puiden lomassa, väistellen taitavasti maan alta esiin työntyviä juuria. Ilma oli tukala eikä missään näkynyt aurinkoa eikä tuntunut edes pientä tuulenvirettä. Oli aivan hiljaista ja rauhallista. Punertava usva leijui korkeiden, kynsittyjen puiden ympärillä. Valhepentu pysähtyi. Oli liian hiljaista eikä hän edes tiennyt missä hän oli. Missään ei näkynyt karvaakaan, mutta Valhepentu tunsi jonkun läsnäolon. Hän ei ollut yksin, vaikka siltä vaikuttikin.
”Tule esiin,” Valhepentu sanoi niin normaalisti kuin pystyikin. Häntä pelotti ja hän rukoili Tähtiklaanilta apua, mutta hän ei saisi näyttää pelkoaan, varsinkaan nyt.
”Sinulla on hyvät vaistot,” pimeydestä astui esiin täysin musta naaras, jonka jäänsiniset silmät näyttivät siltä, kuin ne olisivat jäätä. ”Olet rohkea pennuksi.”
Valhepentu ei sanonut sanaakaan. Musta naaras karmi häntä, erityisesti hänen jäänsiniset silmänsä. Ne näyttivät niin kylmiltä, aivan kuin naaras ei tuntisi mitään.
”Olet eksynyt kauas kotoa,” naaras sanoi, hymyillen lämpimästi. ”Tämä ei ole hyvä paikka pennulle.”
”M-missä minä edes olen? Muistan vai menneeni nukkumaan, en lähtenyt illalla pois leiristä enkä...” Valhepentu takelteli hiljaa. Musta naaras virnisti huvittuneena.
”Sinä nukut, Valhepentu hyvä,” musta naaras sanoi ja hipaisi rauhoittavasti pennun lapaa. ”Tämä on paikka, jossa tehdään suuria ja taitavia kissoja. Täällä koulutetaan kaikki järven parhaat kissat.”
”Niinkö?” Valhepentu sanoi hämmentyen. ”Miksi täällä? Miksi unessa?”
”Kun olet hereillä, saat koulutusta vain yhdeltä kissalta, mutta täällä,” musta kissa piti tauon ja katsoi ylpeästi ympärilleen. ”täällä kaikki parhaat kissat kouluttavat niitä, joista voi tulla järven parhaita kissoja. Saat monipuolista koulutusta eri klaanien kissoilta.”
”Eikö kellään ole omaa mestaria tai oppilasta?” Valhepentu kysyi.
”Ei,” musta naaras sanoi. ”Jotkut kuitenkin keskittyvät paljon yhteen kissaan, mutta kaikki saavat koulutusta kaikilta. Monet myös valitsevat koulutettavan kissan.”
Valhepentu kääntyi katsomaan punaista usvaa ja vilkaisi sitten taas mustaa naarasta.
”Oletko sinä kouluttaja?” Valhepentu kysyi. Musta naaras hymyili, mutta ei vastannut Vanhepennun kysymykseen.
”Jos haluat tietää, saat luvan liittyä joukkoomme,” musta naaras sanoi ja astui kauemmas Valhepennusta. ”Mutta annan sinulle aikaa miettiä.”
”Se-selvä?” Valhepentu nielaisi, kun tajusi miten hyvin musta naaras sulautui unen maisemaan. Naaras hymyili tyytyväisesti ja kääntyi sitten kohti pimeyttä.
”Hei! Odota!” Valhepentu huusi ja musta naaras pysähtyi. ”Mikä sinun nimesi on?”
Naaras katsahti pentua ja sitten tähdetöntä taivasta.
”Voit kutsua minua Hopeaksi.”

”Valhepentu herää!” Pakkaspentu kiljui veljensä korvaan. Valhepentu pomppasi ilmaan ja laskeutui jaloilleen karvat pörhöllään. Hän sihahti sisarelleen vihaisesti ja tämä katsoi huvittuneena veljeään.
”Näkisitpä itsesi!” Tihkupentu nauroi häntä kippuralla. Kaislapentu hihitti hieman kauempana ja Pakkaspentukin ratkesi nauramaan. Valhepentu luimisti korviaan ja katsoi sisaruksiaan mulkoillen.
”Kun ehditte, niin kertokaa toki miksi minut piti herättää.” Valhepentu tiuskaisi ja pyyhkäisi tassullaan naamaansa.
”Etkö muista?” Tihkupentu kallisti päätään. ”Meistä tulee oppilaita tänään!”
”Oppilaita! OPPILAITA!” Pakkaspentu hihkui ja pomppi ympäri pentutarhaa.
”Noniin,” Ikijää, pentujen emo, naurahti. ”Rauhoittukaahan.”
Valhepentu katsahti emoaan hymyillen ja asteli hänen luokseen.
”Pääsetkö sinä tänään takaisin soturintehtäviisi?” hän kysyi mustavalkoiselta naaraalta.
Ikijää nyökkäsi ja alkoi sukia poikansa turkkia siistimmäksi seremoniaa varten. Valhepennun sisarusten turkit olivat jo seremoniakunnossa, olivathan he olleet hereillä jo paljon ennen Valhepentua. Öinen tapaaminen mysteerisen mustan naaraan kanssa palasi Valhepennun mieleen. *Ovatkohan sisarukseni saaneet kutsun samaan paikkaan?*

Heinätähti oli kutsunut koko klaanin paikalle juhlistamaan tulevien oppilaiden seremoniaa. Valhepentu oli ollut pettynyt, kun oli saanut selville ettei Kuutähti ollut enää Myrskyklaanin päällikkö. Hänellä oli ollut huijattu olo, mutta se tähtiklaanilainen ei varmaan vain ollut ehtinyt kertoa entisen kumppaninsa kuolemasta. Ja olihan Heinätähtikin nyt hyvä päällikkö!
”Valhepentu, Kaislapentu, Pakkaspentu ja Tihkupentu, astukaa eteen!”
Nelikko teki työtä käskettyä ja he astuivat ylpeyttä uhkuen lähemmäs Suurtasannetta. Heinätähti näytti ylväältä seisoessaan Suurtasanteella ja se sai Valhepennun haaveilemaan päällikön asemasta.
”Olette täyttäneet kuusi kuuta ja on teidän aikanne päästä oppilaiksi; Kaislapentu, tästä hetkestä, kunnes saat soturinimesi, sinut tunnetaan Kaislatassuna. Mestariksesi tulee Ratamohäntä!”
Kaislatassu näytti halkeavan innosta ja hän loikki mestarinsa luokse ja he koskettivat toistensa neniä.
”Tihkupentu, tästä hetkestä alkaen sinut tunnetaan Tihkutassuna. Mestariksesi tulee Valkomyrsky.”
Tihkupentu röyhisti rintaansa astellessaan Valkomyrskyn luokse ja hän kosketti mestarinsa nenää. Valhepentu toivoi olevansa seuraava, mutta joutui pettymään.
”Pakkaspentu, tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi, sinut tunnetaan Pakkastassuna. Mestariksesi tulee Merilintu.” Heinätähti julisti ja vilkaisi nopeasti Valhepentua. Se vilkaisu sai Valhepennun toivon kasvamaan, mutta silloin hän tajusi, ettei Heinätähdestä voisi tulla hänen mestariaan, olihan naaras vielä kuningattarena!
”Valhepentu, tästä hetkestä alkaen sinut tunnetaan Valhetassuna. Mestariksesi tulee Sirppikynsi.”
Valhetassu kääntyi katsomaan harmaata naarasta, jolla oli vihreät silmät. Ikijää oli kertonut hänelle, että tuo naaras oli hänelle sukua. Valhetassu asteli mestarinsa luokse ja he koskettivat neniään. Harmaa naaras hymyili ja Valhetassu oli tyytyväinen saamaansa mestariin. Sirppikynsi oli varmasti taitava soturi.
”Kaislatassu! Tihkutassu! Pakkastassu! Valhetassu!” klaanitoverit hurrasivat tuoreiden oppilaiden nimiä ja leiri täyttyi iloisista kissoista. Valheassu röyhisti rintaansa ylpeänä. Hänen emonsa asteli hänen ja muiden pentujen luokse iloinen katse silmissään. ”Olen niin ylpeä teistä!”
”Niin olen minäkin,” Hohtokäpälä sanoi ja vilkaisi jokaista pentuaan yksitellen. ”Teistä kaikista tulee vielä mahtavia sotureita!”
”Voikun Ruusupentukin olisi täällä,” Kaislatassu sanoi haikeasti. Ikijää jännittyi kuullessaan kaksijalkalaan jääneen tyttärensä nimen. Hänen vihreät silmänsä täyttyivät surusta, mutta hän piti äänensä vakaana: ”Hän on varmasti ylpeä teistä ja me olemme hänestä, missä hän ikinä onkaan.”
Valhetassu vain nyökkäsi, sillä ei keksinyt mitään sanottavaa ja huomasi Sirppikynnen lähestyvän heitä.
”Hei,Valhetassu,” Sirppikynsi sanoi hymyillen leveästi. ”Ajattelin viedä sinut tutkimaan reviiriämme.”
”Mitä me sitten enää odotamme!?” Valhetassu hihkaisi innoissaan. Hän halusi nähdä koko Myrskyklaanin reviirin, vaikka olikin jo kuullut emoltaan siitä lähes kaiken, mutta olihan reviirin näkeminen omin silmin vielä parempaa.

Sirppikynsi vei Valhetassua puiden lomassa. Aurinko lämmitti mukavasti turkkia ja puiden lehtin kahina tuulen lempeässä tuiverruksessa loi mukavan tunnelman. Tämä oli paljon parempi kuin kaksijalkassa oleminen. Olihan sielläkin ollut puita ja tuulta, mutta nyt tuntui paljon vapaammalta, kun sai olla kaukana huutavista kaksijaloista.
”Lähestymme järveä,” Sirppikynsi ilmoitti ja heilautti häntäänsä merkiksi pysähtyä. ”Haluan sinun haistavan ilmaa.”
Valhetassu teki työtä käskettyä ja avasi suunsa. Monet tuoksut täyttivät hänen suunsa ja hän yllättyi niiden määrästä ja voimakkuudesta. Hän aisti kauempana olevan hiiren, ja järven makean tuoksun. Hän haistoi kukkien lempeän hajun ja jonkin pistävän hajun.
”Mitä haistat?” Sirppikynsi kysyi.
”Haistan järven ja hiiren!” Valhetassu ilmoitti ja vilkaisi Sirppikynttä. Hänen mestarinsa näytti tyytyväiseltä, mutta jostain syystä jopa hämmentyneeltä.
”Sinulla on hyvä hajuaisti,” Sirppikynsi totesi. ”Haluatko mennä ensin järvelle vai Tuuliklaanin rajalle?”
”Mennään ensin järvelle,” Valhetassu sanoi ja katsahti Sirppikynnen ohitse järven suuntaan. Sirppikynsi nyökkäsi ja kääntyi kohti järveä. Heidän astuessaan ulos metsästä Valhetassu näki suuren, auringon valossa kimaltavan järven. Valhetassu oli kyllä nähnyt sen ennenkin, mutta ei näin läheltä. Hetken katseltuaan järveä, hän huomasi kauempana mustavalkoisen naaraan. Hän tunnisti kissan Häivätassuksi, emonsa nuoremmaksi sisareksi. Valhetassu ja Sirppikynsi kävelivät lähemmäs järveä ja Häivätassua, vaikkakin Sirppikynsi vaikutti vähän epävarmalta.
”Hei, Häivätassu,” Sirppikynsi tervehti, saaden vain hymähdyksen vastaukseksi. ”Mitä sinä täällä teet?”
”Kunhan kävelen,” Häivätassu luimisti korviaan turhautuneesti. ”Vai onko se kiellettyä?”
”Ei tietenkään, kunhan kysyin,” Sirppikynsi maukaisi, hieman harmistuneena Häivätassun asenteesta. Sirppikynsi avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen nopeasti.
”Tule Valhetassu, jatketaan matkaa rajalle,” Sirppikynsi sanoi. Valhetassu vilkaisi nopeasti Häivätassua, yrittäen hymyillä, mutta sai vastaukseksi vain kylmän, välinpitämättömän katseen.
”Mikäs Häivätassua risoo?” Valhetassu kysyi, kun he olivat päässeet tarpeeksi kauas kylmän oppilaan luota.
”Hän on aina ollut… tuollainen,” Sirppikynsi mietti hetken sanojaan. ”Hän menetti emonsa kovin aikaisin eikä hänellä ole isääkään. Muuta selitystä en keksi.”
”Aivan,” Valhetassu vilkaisi taas taakseen, mutta Häivätassu oli jo kadonnut rannasta.

Veden kohina yltyi ja pian Valhetassu astui taas aukealle. Heidän edessään virtasi joki kohti järveä.
”Tämä joki on rajana meidän reviirimme ja Tuuliklaanin reviirin välillä,” Sirppikynsi kertoi ja kääntyi sitten katsomaan suuntaa, josta joki virtasi. ”Ja tuolla ylhäällä on Kuulampi.”
Valhetassu kääntyi katsomaan kohti kukkulaa, jossa Kuulampi sijaitsi. Hän olisi halunnut mennä katsomaan, mutta Sirppikynnellä ei ollut aikomustakaan viedä oppilastaan Kuulammelle.
”Tule, käydään vielä Varjoklaanin reviirillä,” Sirppikynsi kehotti. Valhetassu nyökkäsi ja kääntyi mennäkseen, mutta pysähtyi kuullessaan rasahduksen. Hän kääntyi salamannopeasti ympäri ja katsoi Tuuliklaanin reviirin puolelle karvakaan värähtämättä. Mitään ei näkynyt eikä kuulunut, mutta Valhetassu olisi voinut vaikka vannoa, että joku oli tarkkailemassa heitä.
”Mitä nyt, Valhetassu?” Sirppikynsi tuli oppilaansa vierelle ja kääntyi katsomaan Tuuliklaanin reviirille.
”Ei mitään, se oli varmaan vain orava,” Valhetassu sanoi, mutta ei kääntänyt katsettaan.
”Noniin, mennäänpä nyt,” Sirppikynsi naurahti. ”Turha sitä oravaa on sitten vaania, emme ehdi odotella sitä koko päivää, jos se vaikka sattuisikin tulemaan meidän puolellemme.”
Valhetassu ei vastannut mitään, mutta lähti mestarinsa mukana takaisin puiden lomaan. Vielä metsän reunalla hän vilkaisi Tuuliklaanin puolelle ja silmänräpäyksen ajan hän näki sinisen silmäparin tuijottavan häntä pusikon lomasta.

”Meidän reviirimme on ihan tajuttoman iso!” Pakkastassu hihkaisi. ”IHAN VALTAVA!”
”Niinhän se on, ja järvi on ihan upea,” Tihkutassu naukui, myös innostuneena.
”Olisin halunnut nähdä jonkun toisen klaanin kissan!” Kaislatassu valitti. ”Mutta näin vain tylsiä puita ja lintuja.”
”Ei niissä muissa mitään ihmeellistä ole, ihan samanlaisia kissoja hekin ovat kuin me,” Tihkutassu murahti. ”Valhetassu, mikä sinun mielestäsi oli parasta?”
”En minä tiedä,” Valhetassu sanoi hiljaa. ”Ehkä Kuulampi.”
”Pääsitkö sinä Kuulammelle?” Pakkastassu henkäisi.
”En,” Valhetassu sanoi. ”Olisin kyllä halunnut. Minusta se vain kuulostaa niin hienolta.”
”Joudumme varmaan odottamaan monta kuuta ennen kuin pääsemme näkemään Kuulammen,” Kaislatassu sanoi, mutta ei kuitenkaan pettyneenä.
”Haluaisin jo metsästää,” Pakkastassu sanoi. ”Haluan näyttää, että olen meistä se paras!”
”Et sinä saa kiinni edes omaa suutasi, kun pitäisi olla hiljaa!” Häivätassu sähähti pesän pimeydestä. ”Vaikka teitä ei nyt nukuttaisikaan, me muut tahdomme nukkua! Huomenna on pitkä päivä!”
”Anteeksi,” Tihkutassu sanoi korvat luimussa. Häivätassu vain murahti vihreät silmät kiiluen vihaisesti.
”Hyvää yötä,” Kaislatassu kuiskasi ja käpertyi kerälle sammalpedilleen.
”Öitä,” Valhetassu sanoi ja asettui mukavasti omalle pedilleen. Pakkastassu haukotteli ja laski päänsä Kaislatassun kyljen päälle. Tihkutassu kääntyi selälleen ja venytteli ennen kuin sulki silmänsä. Valhetassu vilkaisi Häivätassua, mutta ei erottanut kuin muutaman valkean läikän hänen turkistaan. Valhetassu laski päänsä käpäliensä päälle ja haukotuksen saattelemana nukahti.

Punainen usva leijaili taas Valhetassun ympärillä ja korkeat, mustat puut kohosivat kohti tähdetöntä taivasta. Valhetassu asteli eteenpäin, vaikka ei tiennyt minne oli menossa. Hän vain toivoi näkevänsä taas sen saman kissan kuin edellisenä yönä.
”Oletko miettinyt tarjoustani?” sama tuttu ääni kysyi. Valhetassu etsi äänen lähdettä, mutta ei nähnyt mustaa naarasta missään. Katsoessaan taas menosuuntaansa musta naaras seisoikin hänen edessään ja Valhetassu perääntyi.
”Turha säikähtää,” naaras naurahti, mutta vakavoitui sitten. ”Haluatko tulla joukkoon, Valhetassu?”
”Mistä tiedät, että olen saanut oppilasnimeni?” Valhetassu kysyi hämmentyneenä.
”Näin sinut päivällä,” Hopea vastasi, vilkaisi pimeyteen ja jatkoi: ”Se harmaa naaras taitaa olla sinun mestarisi.”
Valhetassu ei sanonut mitään. *Sinut siis näin päivällä siellä Tuuliklaanin puolella.*
”Kysyn viimeisen kerran,” Hopea aloitti, jäänsiniset silmät välähtäen. ”Haluatko suureksi soturiksi, jota kaikki arvostaisivat?”
”Tietysti,” Valhetassu naukaisi. ”Olen mukana!”
”Loistavaa!” Hopea ilahtui ja heilautti pitkää häntäänsä. ”Tule, esittelen sinulle paikkoja.”
”Onko täälläkin rajat niin kuin järvellä?” Valhetassu kysyi.
”Ei tietenkään,” musta naaras hymähti. ”Näytän sinulle harjoituspaikat ja tapaat myös muutamia kissojakin.”
”Ai!” Valhetassu naukui ja meni Hopean vierelle. Nyt hän huomasi miten laiha hän oli. Hänellä oli kuitenkin voimakkaat lihakset ja kiiltävä, kaunis musta turkki.
”Sinua on vaikea huomata pimeydestä,” Valhetassu totesi. Hopea virnisti. ”Tämä turkki on hyvä etu varjoissa.”
Valhetassun niskakarvat nousivat pystyyn, kun hän kuuli kivuliaan rääkäisyn. ”Mikä tuo oli?”
”Mikä? En minä kuullut mitään?” Hopea hämmentyi ja pysähtyi. Hän jäi hetkeksi kuuntelemaan, mutta jatkoi sitten matkaa.
”Minä kuulin huudon,” Valhetassu sanoi. Pian hän kuuli myös puhetta ja monen kissan hajut täyttivät ilman. Veren haju tukahdutti pian kaiken ympäriltä ja Valhetassua alkoi oksettamaan.
”Typerykset,” Hopea sihahti ja kääntyi katsomaan Valhetassua. ”Odota hetki!”
Musta naaras ryntäsi usvan läpi pimeyteen. Valhetassu nielaisi. Hän oli jäänyt yksin tuntemattomaan metsään. Kuului Hopean vihainen sihahdus ja pian kissojen puhe loppui. Hopea ilmestyi hieman myöhemmin takaisin.
”Noniin, jatketaan,” Hopea sanoi, pidätellen huokaustaan. ”Aina noita kirppusäkkejä saa torua!”
Valhetassu astui aukiolle ja hänen suunsa loksahti auki. Aukiolla oli niin paljon kissoja, enemmän mitä hän oli ajatellut.
”Katsokaa, mikä rääpäle!” joku joukosta huusi. Valhetassu kurtisti kulmiaan solvaukselle. Hopea astui Valhetassun ohitse ja katsoi kylmästi eteenpäin.
”Kukaan ei hauku tätä tulokasta, onko selvä?!” Hopea sähähti ja katsoi jokaista aukion kissaa. Kukaan ei sanonut mitään, kissat nyökkäsivät hyväksyvästi. Hopean luokse asteli hieman haalea kissa. Hän vilkaisi Valhetassua ja sitten Hopeaa.
”Onko tämä se kissa?” tulokas kysyi rahisevalla äänellä. Hopea nyökkäsi ja tulokas virnisti kellertävät silmät välähtäen.
”Tuonko hänet tänne?” tulokas kysyi hymyillen ilkeästi.
”Ei,” Hopea sanoi. ”Ei vielä, Valkokynsi.”
Valhtetassu katseli kolli, jonka tummanharmaassa turkissa oli valkeita raitoja. Hän vilkaisi suuren kollin kynsiä ja nielaisi. Ne olivat pitkät ja lumenvalkoiset, ja varmasti terävät.
”Tule, Valhetassu,” Hopea sanoi ja asteli Valkoraidan ohitse. ”Haluan esitellä sinulle erään kissan.”
Valhetassu seurasi aivan mustan naaraan kintereillä. Aukiolla olevien kissojen kylmät katseet saivat vilunväristykset kulkemaan hänen selkäpiitään pitkin. Hopea johdatti Valhetassun aukion poikki kohti hieman muita paksumpaa puuta. Sen juurella istui ruskearaidallinen kolli. Hopea teki kunnioittavan eleen heidän pysähdyttyään kissan eteen. Valhetassu teki samoin. Hän ei tohtinut katsoa kollia silmiin.
”Tämäkö on se kissa, jota haluat kouluttaa?” kolli kysyi ja Valhetassu tunsi kollin halveksivan katseen turkissaan.
”Kyllä, tämä on se kissa,” Hopea sanoi, kuitenkin ylpeästi. ”Hänestä tulee suuri soturi!”
Kolli hymähti epäuskoisesti ja se sai Valhetassun nostamaan katseensa hänen silmiinsä. Häntä ei enää pelottanut, häntä vain ärsytti.
”Saa nähdä,” ruskea kolli sanoi. ”Hän vaikuttaa aika pelokkaalta.”
”Itse kyhjötät täällä puun suojassa,” Valhetassu jupisi ja katui sanojaan pikimiten. Ruskea kolli nousi seisomaan ja katsoi meripihkankeltaisilla silmillään Valhetassua.
”Minä teen mitä huvittaa,” kolli sanoi väläyttäen hampaansa uhkaavasti.
”Eli istut täällä, piilossa muilta? Onpa rohkeaa,” Valhetassu murahti. Hän ei voinut sietää niitä, jotka arvostelivat häntä eikä hän välittänyt enää ruskean kollin uhkaavasta olemuksesta.
”Minä en istu piilossa,” kolli sanoi, nyt vähän rauhallisemmin. ”Minä saan tehdä mitä huvittaa, koska en ole oppilas. Sinä kuitenkin olet, mutta en ihmettele, jos palaat kotiin jo tänä iltana.”
Valhetassu sähähti ja huitaisi varoittamatta kollia naamaan. Hopea katsoi vierestä, sinisissä silmissä välähtäen varoittava katse. Ruskea kolli pyyhkäisi tassullaan naamaansa tullutta haavaa, josta alkoi vuotaa verta. Hän alkoi nauraa.
”En olisi arvannut, että sinä uskaltaisit iskeä kyntesi minuun,” kolli sanoi, ylpeästi. ”Jo se, että väität vastaan ja solvaat on jo paljon. Tervetuloa Synkkään metsään, Valhetassu.”
”Mitä?” Valhetassu häkeltyi ja vilkaisi Hopeaa.
”Hän halusi testata sinua,” Hopea sanoi ja hymyili. ”Olet yksi harvoista, uhkarohkeakin, kun uskallat solvata ja väittää vastaan yhdelle arvostetuimmista kissoista Synkässä metsässä.”
”Kuka hän sitten on?” Valhetassu kääntyi katsomaan ruskeaa kollia, joka virnisti kylmästi.
”Minun nimeni on Tiikeritähti,” kolli kertoi ja Valhetassu joutui pinnistelemään, ettei hänen suunsa olisi loksahtanut auki ja jottei hänen turkkinsa olisi ponnahtanut pystyyn. Hän oli kuullut vähän, mutta tarpeeksi kuitenkin Tiikeritähden teoista ja kyvyistä emoltaan.
”Tule, Valhetassu,” Hopea sanoi ja kietoi häntänsä Valhetassun ympärille. ”Pääset yllättämään mestarisi aamulla.”

Valhetassu kulki Pakkastassun ja Tihkutassun sekä heidän mestariensa kanssa. He olivat menossa metsästämään suuren Tammen luokse. Sirppikynsi kulki joukon etunenässä. Valhetassun tassuja kipristeli jännitys, koska hän halusi jo päästä saalistamaan ja saamaan kiinni ensimmäisen saaliinsa. Ympärillä olevat hajut voimistuivat ja hän kykeni aistimaan monta hiirtä.
”Noniin,” Sirppikynsi sanoi ja kääntyi ympäri. Merilintu ja Valkomyrsky astelivat Sirppikynnen vierelle. ”Ensin teidän täytyy oppia metsästyksen perusteet.”
”Me päästään ihan oikeasti metsästämään!” Pakkastassu hihkui.
”Ja ensimmäisenä ohjeena,” Sirppikynsi murahti, ”Älkää melutko tai saaliit juoksevat kauas rerviireiltä ettekä löydä mitään.”
Pakkastassu hiljeni ja vilkaisi mestariaan, joka pudisti päätään hieman pettyneenä. Pakkastassu luimisti korviaan häpeissään. Valhetassu laski lohduttavasti häntänsä sisarensa selän päälle.
”Menkää omien mestarienne luokse,” Sirppikynsi ohjeisti ja viittoi Valhetassun luokseen. ”Noniin, katso mallia.”
Sirppikynsi kyyristyi ja lähti kulkemaan äänettömästi eteenpäin. Valhetassu virnisti ja teki samoin. Sirppikynsi näytti yllättyneeltä, kun Valhetassu toisti liikkeen virheettömästi ensimmäisellä kerrallaan.
”Hienoa, Valhetassu,” Sirppikynsi kehui. ”Osaatko paikantaa...”
”Tuolla vähän kauempana olevan oravan? Kyllä, kyllä osaan,” Valhetassu sanoi ja katsoi toiveikkaasti mestariaan, joka oli selvästi hämmentynyt.
”Huomaan, että osaat jo hyvin metsästyksen perusteita, mutta pyydän, älä keskeytä,” Sirppikynsi sanoi.
”A-anteeksi,” Valhetassu sanoi, häpeissään.
”Ei se haittaa,” Sirppikynsi naurahti. ”Olet taitava ja se on hyvä. Kokeile, jos saat oravan kiinni.”
Valhetassu nyökkäsi tomerasti ja lähti vaanimaan. Hän seurasi tuulen mukana tulevaa oravanhajua ja pysähtyi erään puun juurelle. Ruskea pörröhäntä oli pienen aukion keskellä kaivamassa maata. Valhetassu virnisti ja jatkoi etenemistään kohti oravaa. Hän piti pitkän häntänsä matalana, juuri ja juuri niin, ettei se osunut maahan ja Hopean opetusten ansiosta hän kykeni liikkumaan miltei ääneti. Orava ei aavistanut yhtään mitään. Valhetassu virnisti ja päästyään tarpeeksi hän loikkasi kynnet ojossa ruskean nisäkkään kimppuun. Orava vain vinkaisi hädissään tajutessaan kissan yllättäneen sen. Nopealla puraisulla Valhetassu katkaisi oravan kaulan ja kantoi tyytyväisenä sen mestarinsa luoke.
”Aivan loistava suoritus, Valhetassu!” Sirppikynsi sanoi ylpeänä. ”Sinusta tulee varmasti klaanin parhaita metsästäjiä!”
”Miten sinä muka sait sen ensimmäisellä kerralla kiinni?” Pakkastassu kivahti pettyneenä ja käveli kiukkua pihisten Valhetassun ohi suorana kohti leiriä. Naaraan vaalea turkki oli täynnä ruohonkorsia ja se oli muutenkin ihan sekaisin.
”Älkää välittäkö! Hän sai melkein yhden hiiren kiinni, mutta kompastuikin ja lensi päistikkaa pusikkoon,” Merilintu sanoi pahoillaan ja juoksi oppilaansa perään. ”Odota, Pakkastassu!”
”Ei hän ole koskaan noin pahasti kimpaantunut,” Tihkutassu sanoi ja vilkaisi veljeään. ”Onnea oravan johdosta, se näyttää herkulliselta!”
”Saitko sinä mitään?” Valhetassu kysyi, mutta Tihkutassu pudisti päätään.
”Tuuli vaihtoi suuntaansa ja se myyrä haistoi minut ennen kuin ehdin edes nousta pystyyn,” Tihkutassu sanoi. ”Mutta turha sitä on ajatella, se oli vasta ensimmäinen kerta kun yritin saalistaa, kyllä minä pian saan napattua jotain!”
”Hyvä asenne, veliseni,” Valhetassu sanoi ja tönäisi harmaata veljeään leikkisästi. Tihkutassu naurahti ja tönäisi takaisin.
”Noniin, palataanpa leiriin,” Sirppikynsi totesi ja asteli veljesten ohitse. ”Voit viedä saaliisi vaikka kunigattarille Tihkutassun kanssa. Ottakaa tuoresaaliskasasta vielä vaikkapa muutama hiiri oravan lisäksi. Sen jälkeen voitte syödä itse.”

Leiriin päästyään Tihkutassu lähti hakemaan muutaman pulskan hiiren samalla, kun Valhetassu meni jo edeltä pentutarhaan. Pesässä oli kolme kuningatarta; Kultahalla, Unikkoviiksi ja Täplätuuli. Täplätuulen nähdessään Valhetassun niskakarvat pörhistyivät. Mitä naaraalle oli oikein käynyt, kun hänen naamansa oli noin runneltu ja eloton häntä oli luonnottomassa asennossa maassa.
”Aah, nuori Valhetassu, astu peremmälle!” Täplätuuli sanoi kirkkaalla äänellä ja Valhetassu rauhoitti itsensä.
”Toin teille nappaamani oravan,” Valhetassu esitteli saalistaan.
”Vau! Onpa se iso, hieno ensimmäiseksi saaliiksi!” Kultahalla kehräsi. Valhetassun olo rentoutui saman tien. Kuningattaret olivat niin lämpimiä ja valoisia. Mutta Täplätuulen häntä kuitenkin vielä vähän karmi Valhetassua.
”Se halvaantui synnytyksessä,” Täplätuuli sanoi ja Valhetassu nosti katseensa Täplätuulen hännästä naaraan vihreisiin silmiin hieman järkyttyneenä. ”Se on vähän tiellä joskus, mutta ei se sinun kimppuusi hyökkää.”
”Ai… olen pahoillani,” Valhetassu sanoi ja astui lähemmäs. ”Että tuijotin sitä ja että se on halvantunut.”
”Ei se mitään,” Täplätuuli kehräsi, mutta iloisesta olemuksestaa huolimagtta hänen vihreissä silmissään paistoi tuskaa ja surua.
”Jos häntäsi on tiellä...” Valhetassu epäröi hetken ennen kuin jatkoi. ”Eikö olisi kannattavampaa poistaa se?”
Täplätuulen kasvoille tuli mietteliäs ilme. Naaras vilkaisi häntäänsä ja sitten Valhetassua. ”Idea ei ole huono, mutta minun pitää varmaankiin puhua Susitassulle vielä...”
”Tietysti! Sehän oli vain ehdotus!” Valhetassu sanoi, hieman hätiköiden. Hän ei haluaisi vaikuttaa sellaiselta, joka olisi valmis katkaisemaan kuningattaren hännän siltä seisomalta. Hän laski oravan Täplätuulen eteen. Tihkutassu ilmestyi sisälle pentutarhaan mukanaan kaksi suurta hiirtä, luultavasti koko tuoresaaliskasan suurimmat.
”Hei, Tihkutassu!” Täplätuuli ja Kultahalla tervehtivät yhteen ääneen ja pesässä ollut kolmas kuningatar, Unikkoviiksi, heräsi makeasti haukotellen.
”Saitko sinä nuo kiinni, Tihkutassu?” Unikkoviiksi kysyi uneliaasti ja haukotteli uudestaan. ”Heräsin yöllä jatkuvasti, anteeksi haukotteluni.”
”Ei, en saanut tänään mitään kiinni,” Tihkutassu pudisti päätään. Valhetassu katsahti veljeään. Tihkutassu oli muuttunut kovin paljon jo ensimmäisen päivän aikana, hän oli niin kohtelias ja hillitty -suurimmaksi osaksi siis. ”Valhetassu sai tosin tuon mehukkaan oravan.”
”Niinkö?” Unikkoviiksi kääntyi katsomaan valkomustaa kollia. ”Loistavaa! Hieno saalis, Valhetassu.”
”K-kiitos,” Valhetassu kiitti hämmentyneenä. Yhdestä saaliistaa niin kauhea kehuminen ja ylistys, tätäkö Hopea siis tarkoitti? Jo ensimmäisellä saalistuskerralla saaliin nappaaminen nostaisi muiden kissojen kunnioitusta häntä kohtaan?
”Menkäähän tekin nyt jo syömään,” Kultahalla hoputti. ”Teillä on varmasti nälkä, näen kyllä miten teidän silmänne vaeltavat koko ajan oravan suuntaan!”
”Ovatko he saaneet...” Unikkoviiksen lause keskeentyi leveän haukotuksen takia. ”luvat mestareiltaan?”
”Olemme kyllä ja olkaa hyvät,” Tihkutassu sanoi ja nyökkäsi kohteliaasti kuningattarille.
”Kiitos, Valhetassu ja Tihkutassu,” kuningattaret sanoivat. Valhetassu poistui nopeasti pesästä ja suuntasi suoraan tuoresaaliskasalle. Hänen vatsansa kurni, että hänen olisi saatava ruokaa niin pian kuin suinkin. Tihkuatssu seurasi veljeään ihan hänen kintereillään.
”Jaetaanko tuo kyyhkynen?” Valhetassu kysyi ja nosti harmaan linnun leukojensa väliin.
”Oletko varma, että se riittää meille? Sinun vatsasi kurisee sen verran kovaa, että voisin luulla, että pystyisit syömään sen yksinkin!” Tihkutassu kiusoitteli.
”Hei!” Valhetassu naurahti ja tönäisi veljeään leikkisästi. ”En minä niin ahne ole!”
”Selvä selvä, uskotaan,” Tihkutassu sanoi epäuskovasti. ”Mennään tuonne, varjoon.”
Valhetassu laski kyyhkysen maahan ja oli juuri iskemässä hampaansa siihen, kun huomasi harmaan naaraan kolmen pennun kanssa hieman kauempana.
”Hei, Tihkutassu!” Valhetassu kuiskasi pitäen katseensa koko ajan naaraassa. ”Emme vieneet ruokaa hänelle.”
”Tuo on Kolibri,” Tihkutassu sanoi samalla kun söi kyyhkystä. ”Hän söi äsken täällä ulkona. Häneltä ei tule maitoa pennuilleen, kaksijalat kuulemma tekivät jotakin.”
”Kamalaa,” Valhetassu sanoi ja huomasi kirkkaan oranssi kollin menevän naaraan ja pentujen luokse. ”Onko Tulikukka heidän isänsä?”
”Tulikukka? Sen yhden parantajan pentuko?” Tihkutassu nosti katseensa ruuasta ja nyökkäsi. ”Näemmä. Eivät pennut kai muuten olisi noin innoissaan.”
”Niin,” Valhetassu mumisi. ”Oletko miettinyt, jos joskus hankkisit itse perheen?”
”Ehkä,” Tihkutassu sanoi. ”Haluan kyllä keskittyä nyt koulutukseen ja sitten soturina vasta miettiä kumppanin hankkimista. Pentuja en halua nyt ajatella yhtään kumppanin hankkimista enempää.”
”Minä haluaisin tulevaisuudessa saada pentuja,” Valhetassu totesi ja katseli pentujen ja niiden vanhempien iloisia hymyjä ja kirkkaita katseita.
”Kannattaa löytää ensin joku naaras kumppaniksi,” Tihkutassu mutisi ja työnsi loput kyyhkysestä Valhetassun eteen. ”Syö sinä loput, menen etsimään mestarini. Haluan oppia taisteluliikkeitä.”
Valhetassu vilkaisi kyyhkystä ja sitten jo kaukana juoksevaa veljeään. *Hän ei taida olla innoissaan perheen perustamisesta. Hän haluaa kai olla vain hyvä soturi… *
Valhetassu muisti Hopean ja hänen kertomansa. Täällä tehdään järven parhaat soturit. Miksi istten Tihkutassu ei ollut siellä, jos hän halusi olla hyvä soturi? Ehkä hän oli vain kauempana ja toisten kissojen koulutettavana... Vai oliko Valhetassusta määrä tulla veljeään parempi soturi?

Kolmas luku – Suku?

Valhetassun suusta lipsahti taas pitkä haukotus, varmaankin sadatta kertaa tänä aamuna ja aurinko oli vasta ilmestynyt kokonaan horisontin takaa. Sirppikynsi oli vienyt Valhetassun aikaisin aamulla partioon ja siitä suoraan taisteluharjoituksiin. Aikainen aamu ei ollut vielä mitään, mutta yhdistetäänpä siihen yöllinen rankka koulutus Hopean kanssa ilman minkäänlaisia taukoja.
”Oletko kunnossa?” Sirppikynsi kysyi viimein. ”Olet haukotellut koko aamun.”
”En saanut unta viime yönä,” Valhetassu valehteli sujuvasti. Hän ei voinut kertoa erityiskoulutuksestaan mestarilleen. Hopea oli järjestänyt yllättävän rankan taistelutuokion eikä antanut Valhetassun levätä ennen kuin hän olisi oppinut kaikki kolme taisteluliikettä ja suorittanut ne kymmenen kertaa täydellisesti.
”Näytän sinulle vielä muutaman taisteluliikkeen ja päästän sinut sitten nukkumaan vähäksi aikaa,” Sirppikynsi sanoi katsoen huolestuneena oppilastaan. ”Tulen herättämään sinut myöhemmin ja sitten pääset kokeilemaan niitä käytännössä.”
”Selvä,” Valhetassu vastasi lyhyesti ja katsoi tarkkaan, kun hänen mestarinsa selitti ja näytti yhden taisteluliikkeen, jota Hopeakaan ei ollut vielä näyttänyt hänelle. Sirppikynnellä oli aika samanlainen ruumiinrakenne kuin Hopealla; laiha, mutta lihaksikas. Sirppikynnen turkkikin oli kiiltävä kuten Hopeankin. Pieni epäilys Hopean sukulaisuudesta Valhetassuun hiipi hänen mieleensä. Se ei voinut olla mahdollista, eihän?
”Taidat todella tarvita unta,” Sirppikynsi sanoi ääni täynnä huolta. Vasta nyt Valhetassu tajusi, että hänen mestarinsa oli yrittänyt selostaa hänelle jo seuraavaa taisteluliikkettä.
”Sisarusten ympärillä nukkuminen saattaa kuulostaa lohdulliselta, mutta ei se kyllä sitä aina ole,” Valhetassu sanoi haukotellen. Pakkastassu oli aina ollut kamala potkija ja nyt naaras oli ollut entistäkin levottomampi, kun hänen suorituspaineensa olivat alkaneet kohota sisarusten suoriutuessa askareistaan moitteettomasti, kun Pakkastassu itse ei tuntunut oppivan mitään tai onnistuvan yhtikäs missään.
”Ymmärrän,” Sirppikynsi sanoi hilpeästi, mutta Valhetassu huomasi surunhäivähdyksen hänen vihreissä silmissään. ”Nyt pääset nukkumaan kaikessa rauhassa, ilman sisaruksia.”
Sirppikynnen olemus muuttui synkäksi eikä naaras puhunut mitään heidän palatessaan leiriin eikä Valhetassu viitsinyt edes kysyä mestarinsa mielialan äkkinäistä muutosta.

Valhetassu rojahti sammalpetinsä päälle saman tien. Hänen väsymyksensä ikään kuin löi hänet unten maille. Valhetassu ajautui heti punaisen usvan sekaan. Hän oletti tapaavansa Hopean, mutta naarasta ei näkynyt eikä kuulunut. Valhetassu odotti ja odotti, mutta Hopea ei saapunut. Hän kyllästyi lopulta odottamaan ja päätti lähteä itse etenemään metsässä, jos hän vaikka tapaisi muita.
Oli yllättävän hiljaista. Yleensä Valhetassu kuuli muut kissat, mutta nyt hän ei aistinut ketään lähettyvillä. Oli turhankin hiljaista. Minne kaikki olivat voineet kadota?
”Au!” Valhetassu parahti ja kaatui risuiseen maahan. Hänen vasemmassa etukäpälässään tuntui viiltävä kipu. Oppilas katsahti tassuaan ja huomasi anturastaan valuvan punaisen veren. Maasta törrötti terävä kivi, joka oli viiltänyt Valhetassun tassuun ikävän haavan. Kolli nousi seisomaan ja koetti laskea painon tassulle, mutta kipu pakotti hänet pitämään tassun ilmassa. Valhetassu ärähti vihaisesti ja katseli sitten ympärilleen. Nyt tuntui kovin suojattomalta. Varjot tuntuivat kasvavan ja pimeys tuntui nielevän kaiken alleen. Pelko alkoi jäytää Valhetassun koko kehoa. Hänen aistinsa eivät toimineet ja hänen hengityksensä tiheni. Tuntui siltä kuin joku tarkkailisi häntä.
”Oletko kunnossa?” tuntematon ääni sai Valhetassun loikkaamaan ilmaan. Hänen karvansa sojottivat minne sattuu ja silmät etsivät paniikinomaisesti puhujaa.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikäyttää,” hento ääni kuului taas, tosin nyt kovempaa. Puiden lomasta kajasti lempeä valkea valo. Valhetassu perääntyi muutaman askeleen, mutta pysähtyi nähdessään valon seassa kissan hahmon. Kissa oli valkoinen ja hyvin kaunis. Kissan silmät olivat kirkkaan siniset ja ne katsoivat suoraan Valhetassuun.
”Oletko kunnossa?” valkea kissa kysyi siniset silmät täynnä huolta. ”Olet eksynyt aika kauas kotoa.”
”Ku-kuka sinä olet?” Valhetassu kysyi änkyttäen pitäen katseensa tiukasti valkeassa kissassa. Hän ei ollut koskaan nähnyt moista kissaa täällä eikä kyllä kotona järvelläkään. Naaras muistutti paljon Tähtiklaanin kissoja, olihan Valhetassu käynyt unissaan sen Tähtiklaanin kissan luona.
”Olen Unikkoturkki,” naaras vastasi lyhyesti, mutta ystävällisesti ja vilkaisi Valhetassun tassua. ”Olet satuttaut itsesi.”
”As-astuin kiv-kiven päälle,” Valhetassu sanoi hiljaa. Unikkoturkiksi esittäytynyt kissa ojensi oman käpälänsä kohti Valhetassun tassua ja kosketti sitä hennosti. Unikkoturkki tuoksui viherlehdeltä ja lehtisateelta ja ennen kuin Valhetassu edes ehti tajuta, Unikkoturkki oli jo putsannut hänen haavansa.
”Pidä huoli itsestäsi, nuori oppilas,” Unikkoturkki kuiskasi. ”Maailma on täynnä vaaroja...”
”Oletko sinä Tähtiklaanin kissa?” Valhetassu kysyi, nyt rohkeammin ja ilman sanojen takeltelua. Valkea kissa halusi vain auttaa häntä. Valkea kissa vain katsoi Valhetassua hiljaa sanomatta sanaakaan.
”Pysy turvassa,” naaras lopulta sanoi ja katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin puiden lomaan. Valhetassu hämmentyi muutamaksi silmänräpäykseksi ennen kuin tajusi juosta perään. Valkea valo kirkastui ja kirkastui askele askeleelta ja Valhetassu arvasi olevansa lähellä Unikkoturkkia. Puiden loppuessa yllättäen valon määrän lisääntyi turhankin nopeasti. Kaikki oli hetken liian kirkasta eikä myrskyklaanilainen nähnyt yhtään mitään muutamaan silmänräpäykseen.
Hetken kuluttua näkökenttä alkoi palautua ja silloin Valhetassu näki sen. Hän seisoi pimeyden ja punaisen usvan seassa ja hänen edessään siinsi valkeaa sumua. Hän seisoi kahden eri maailman rajalla. Valkean sumun takana oli pakko olla Tähtiklaani, hän tunnistaisi valon missä tahansa. Siksi täällä ei siis ollut ketään, punaisen metsän kissat eivät tahtoneet tavata tähtiklaanilaisia. Hopea oli valehdellut. Tässä unenkin maailmassa oli omat rajansa. Jokin oli kuitenkin vinossa. Miksi Tähtiklaanilla olisi rajat? Eikö kuolleiden klaani ollut rajaton? Ja miksi tässä oli vaikea hengittää?
”Tätä paikkaa ei kuka tahansa näe,” käheä ääni kuului Valhetassun takaa. Oppilas kääntyi ympäri ja näki Valkokynnen hailakan hahmon. Kolli astui Valhetassun vierelle ja istuutui mukavasti sumun tuntumaan.
”Tämä on kaunis paikka,” kolli jatkoi ja veti syvään henkeä. ”Sinäkin näit hänet, vai mitä?”
”Unikkoturkin?” Valhetassu kallisti päätään ja vilkaisia rajaa ja sitten taas Valkokynttä.
”Niin,” kolli nyökkäsi. ”Hän oli kerran metsän kaunein kissa. Hänen takiaan minä pääsen tähän rajalle.”
”Miksi tämä raja on olemassa? Hopea sanoi, ettei täällä ole rajoja.” Valhetassu kysyi ja katsoi odottavasti Valkokynttä. Kolli naurahti käheästi.
”Joskus Tähtiklaanin kissat tulevat tänne, riskialtista tai ei,” Valkokynsi huokaisi, välttäen Valhetassun kysymyksen aika ovelasti. ”Mutta me emme pääse Tähtiklaaniin, Tähtiklaani on hyvien paikka, mutta meidät on vangittu tänne ja siksi me emme näe tätä rajaa.”
”Riskialtista?” Valhetassu toisti vanhemman kissan sanat. Tähtiklaani on hyvien paikka? Mitä sekin nyt tarkoitti?
”He saattaisivat jäädä vangiksi kuten me,” Valkokynsi naukaisi avuttomasti. ”Voi Unikkoturkki.”
Valkokynsi vaikutti epätoivoiselta ja avuttomalta. Miten tuollaisen kissan pitäisi pystyä kouluttamaan järven parhaimmat soturit?
”Tiedätkös, Unikkoturkki oli kerran metsän kaunein kissa,” Valkokynsi toisti itseään. ”Hän oli kaikkien haluama kissa Jokiklaanissa, mutta hän valitsi yhden kissan. Ruman ja rakkautta ansaitsemattoman kissan.”
Valhetassy pysyi hiljaa. Valkokynnen katseesta arvasi heti, että hän oli ollut se, jonka Unikkoturkki oli valinnut.
”Hänen oli ollut tarkoitus saada perhe sen kissan kanssa,” Valkokynsi jatkoi. ”Ja jatkaa hyvää elämää Tähtiklaanissa yhdessä. Mutta hän valitsi väärän kissan. Se kissa ei koskaan pääsisi hänen luokseen Tähtiklaaniin ja nyt hän uhraa oman henkensä jatkuvasti tulemalla tänne.”
”Niinkö?” Valhetassu vilkaisi Valkokynttä. Kolli oli kovin kärsineen näköinen.
”Tiedätkös,” Valkokynsi aloitti ja kääntyi katsomaan Valhetassua silmät kimmeltäen vihaa. ”Se on epäreilua.”
Valhetassu luimisti korviaan. Se tosiaan oli epäreilua. Kyllä hänestäkin tuntuisi pahalta, jos olisi Valkokynnen tilanteessa.
”Älä koskaan unohda, että maailma on julma paikka,” Valkokynsi sanoi käheästi ja alkoi yskiä rajusti. ”Minä en muistanut sitä.” kolli jatkoi yskänpuuskan loputtua.
”Pysytkin sitten hiljaa,” Valkokynnen olemus muuttui yllättäen takaisin pelottavaksi ja synkäksi. ”En halua kenenkään tietään tästä, onko selvä? Saat katua, jos tuo pieni suusi päästää yhdenkään inahduksen tästä.”
”Tietysti,” Valhetassu nyökkäsi rauhallisesti, vaikka hänen sisällään iti pieni pelko. ”Pysyn vaiti.”
Valkokynsi huokaisi ja katsahti taas sumurajan suuntaa ennen kuin nousi seisomaan ja jätti Valhetassun yksin rajalle täysin sanattomaksi. Hopea ei siis tiennyt tästä rajasta, koska lähes kukaan ei pääse sen luokse. Valhetassun ajatukset lipuivat takaisin Valkokynteen. Myrskyklaanilainen ei olisi voinut koskaan ajatellakaan kollille moista menneisyyttä. Millaisia menneisyyden kiemuroita muilla sitten oli?
Mitä enemmän Valhetassu mietti, sitä sotkuisemmaksi ja monimutkaisemmaksi kaikki muuttui. Hänen emollaankin oli kovin hankala menneisyys, joten oliko kaikilla sellainen myös? Valhetassun kiinnostus alkoi herätä ja hän halusi selvittää lisää omasta suvustaan ja muiden menneisyyksistä. Olihan Valhetassun isoäiti Kuutähti, mutta hän ei siltikään tiennyt melkein mitään kyseisestä naaraasta tai tämän muusta perheestä. Hopea ja Sirppikynsi vaikuttivat osiltaan samalta ja heillä oli kovin samanlainen ruumiinrakenne ja se sai Valhetassun epäilemään kyseisten kissojen sukulaisuutta. Hän päätti, että kysyy Hopealta asiasta ensi yönä.
Nyt kiinnostus suuntautui Tähtiklaanin puoleen. Valkea valo sumun takana houkutteli joka hetki yhä enemmän ja enemmän. Pystyisikö Valhetassu menemään Tähtiklaanin puolelle? Mitä tämän metsän kissoille tapahtuisi, jos he yrittäisivät astua rajan yli? Valhetassu astui lähemmäs rajaa. Sumu värähti liikkeen mukana ja Valhetassu säpsähti. Eikö hänellä ollut lupaa Tähtiklaanin puolelle?
Valhetassu katseli rajaa hämillään. Hän ei pystynyt näkemään mitään valkean sumun läpi. Valhetassu astui taas lähemmäs rajaa ja rajojen välissä leijuva sumu värähti taas uhkaavasti. Valhetassu ei voinut uskoa sitä. Eikö hänellä ollut pääsyä Tähtiklaanin luokse enää?
”Valhetassu?” tutun harmaan kollin ääni kuului sumun takaa. ”Mitä sinä siellä teet?”
”Mitä?” Valhetassu henkäisi, mutta ei nähnyt tähtiklaanilaista kollia missään. Rajan toiselta puolelta kuului ääntä ja yllättäen tummanharmaa pää ilmestyi sumun läpi. Kolli katsoi keltaisilla silmillään kysyvästi Valhetassua, joka oli toisella puolella sumua.
”Se olet sinä! Tähtiklaanin kiitos!” Valhetassu henkäisi. Hän ei ollut nähnyt tähtiklaanilaista pitkään aikaan ja olikin kaivannut häntä. Hopea oli myös varoittanut kertomasta Valhetassun koulutuksesta, joten oppilaan olisi oltava huojentunut ja apua anova. ”Missä minä olen?”
”Tule tänne, Valhetassu,” harmaa kolli sanoi kireästi ja katosi sumun toiselle puolelle odottamatta myrskyklaanilaista oppilasta sen enempää. Valhetassu nielaisi. Pääsisikö hän sumun läpi tähtiklaanilaisen luokse? Mitä tapahtuisi, jos hän ei pääsisi rajan toiselle puolelle? Hylkäisikö Tähtiklaani hänet? Olisiko hän silloin enää klaanikissa?
Valhetassu veti syvään henkeä ja otti nopean harppauksen kohti sumua. Sumun lähellä oli ollut todella raskasta hengittää ja Valhetassu ei tiennyt, miten kauan hän joutuisi kulkemaan sumussa päästäkseen Tähtiklaanin puolelle. Raja päästi värinää, joka sai hänen karvansa nousemaan pystyyn. Ihoa kihelmöi ja tuulen lempeä tuiverrus lämmitti mukavasti. Valhetassu avasi silmänsä ja näki tähtiklaanilaisen tuttavansa seisomassa kauniilla niityllä valkeiden perhosten ympäröimänä.
”Miten ihmeessä sinä oikein päädyit tuonne?” harmaa kolli kysyi ja katsoi Valhetassua tuomitsevaan sävyyn.
”M-minä vain menin nukkumaan ja yllättäen olin oudon punaisen usvan ympäröimänä!” Valhetassu sanoi, tahallisesti hieman änkyttäen ollakseen uskottava. Tähtiklaanilainen kolli huokaisi. Oliko hänen äänessään helpotusta?
”Älä enää mene sinne,” kolli sanoi. ”Ja jos joudut sinne, kerro minulle heti.”
”Selvä,” Valhetassu hämmentyi tähtiklaanilaisen kylmästä äänensävystä. ”Mikä se paikka on?”
”Kerron sinulle joskus toiste,” harmaa kollo sanoi ja vilkaisi nopeasti Valhetassun tassua, jota oppilas piti ilmassa.
”Loukkasit näemmä itsesi tuolla,” harmaa kolli huokaisi jopa hieman turhautuneesti. ”Mene näyttämään se Susitassulla, kun heräät.”
Valhetassu nyökkäsi hämmentyneenä ja vilkaisi sitten taakseen. Rajaa ei melkein edes erottanut.
”Miten sinä löysit minut?” Valhetassu kysyi ja vilkaisi lihaksikasta tähtiklaanilaista.
”Minut on määrätty oppaaksesi, muistathan?” kolli naukaisi vakavana.
”En ole nähnyt sinua pitkään aikaan,” Valhetassu mutisi.
”Et ole tarvinnut minua,” tähtiklaanin kissa hymähti, hymyillen hieman. ”Olet pärjännyt upeasti soturikoulutuksesi ensipäivinä. Ajattelin antaa sinun tottua tilanteeseen ennen kuin alan taas häiritä uniasi.”
”Ai,” Valhetassu naurahti. ”Kaikista se on niin iso asia, kun nappasin sen oravan ensimmäisellä saalistuskerrallani!”
”Eivät kaikki saa ensimmäistä saalista heti,” kolli muistutti. ”Kehut myös kannustavat jatkamaan eteenpäin, eikö vain?”
”Tuo on kyllä totta,” Valhetassu myönsi. Kehut olivat kyllä saaneet olon tuntumaan hyvältä, mutta osaltaaan ne myös turhauttivat.
”Muista, yritä pysyä...” tähtiklaanilainen aloitti, mutta hiljeni ja kääntyi katsomaan Tähtiklaanin puiden lomaan. Harmaa kolli ei hievahtanutkaan moneen silmänräpäykseen.
”Mikä hätänä?” Valhetassu kysyi lopulta ja katseli samaan suuntaan kuin tähtiklaanin kolli. Valhetassu ei kuitenkaan nähnyt mitään puiden seassa.
”Älä sinä siitä huoli,” harmaa kolli sanoi, kylmästi ja katsettaan kääntämättä. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua harmaa tähtiklaanilainen rentoutui ja kääntyi katsomaan Valhetassua. Yksi valkoinen perhonen laskeutui tähtiklaanilaisen päälaelle.
”Yritä pysyä poissa tuolta,” harmaa kolli sanoi ja vilkaisi sumurajaa nopeasti. ”Ilmoita minulle heti, jos joudut sinne. Lupaan tulla ainakin kerran seitsemän yön aikana luoksesi tästä lähin.”
”Selvä,” Valhetassu sanoi katsellen valkoista perhosta. Tällä Tähtiklaanilaisella oli aina valkoisia perhosia lähettyvillä ja Valhetassu oli aina miettinyt miksi. Joskus Valhetassu oli nähnyt myös
yhden keltaisen perhosen, mutta siitä on jo todella kauan aikaa, joten se voi olla myös vain hupsu ajatus. Valhetassu oli ollut vielä pentu silloin, mutta silloin hän oli luullut nähneensä harmaan tähtiklaanilaisen luona keltaisen perhosen.
”Tule,” tähtiklaanilainen hymyili ja kääntyi ympäri. ”Mennään.”
”Minne?” Valhetassu kysyi hämmentyneenä. Minne tähtiklaanilainen muka veisi hänet? He ovat aina olleet samassa paikassa tapaamssa eivätkä koskaan menneet muualle. Valhetassu eteni nilkuttaen seuratessaan tähtiklaanilaista.
”Pois rajalta,” tähtiklaanilainen tuhahti ja Valhetassu arvasi kollin pyörittelevän silmiään ja asteli sen enempää sanomatta kohti metsää.
”Miksi olet nukkumassa tähän aikaan?” harmaa kolli kysyi sitten ja katsahti vierellään kulkevaa oppilasta. Valhetassu piti itsensä rauhallisena.
”Sisarukset pitivät hereillä yöllä,” Valhetassu mutisi. ”Joskus heistä on enemmän vaivaa kuin hyötyä.”
Tähtiklaanilainen kolli jännittyi Valhetassun vierellä, mutta ei sanonut mitään.
”Mikä hätänä?” Valhetassu kysyi ja katsoi kollia. Tähtiklaanin kissa pysähtyi ja huokaisi.
”Joskus ne läheisimmät kissat tuntuvat maailman ärsyttävimmiltä,” harmaa kolli aloitti ja kääntyi sitten katsomaan Valhetassua kunnolla. ”Mutta heistä pitää yrittää pitää kiinni, tai pian huomaat, että ennen kuin korjaat asiat, olet jo menettänyt heidät. Ja jos menetät heidät, menetät itsesi.”

”Valhetassu?” Sirppikynnen ääni herätti Valhetassun. Tähtiklaanilaisen kollin sanat pyörivät hänen mielessään eikä Valhetassu vastannut tai antanut mitään merkkiä hereilläolostaan mestarilleen aluksi.
”Valhetassua? Herätys!” Sirppikynsi sanoi kovempaa ja nyt aivan Valhetassun vieressä.
”Mitä?” Valhetassu nousi seisomaan ja katsahti mestariaan, jolla oli huvittunut virne kasvoillaan. ”Ai, hei Sirppikynsi.”
”Hei vain, unikeko,” Sirppikynsi kehräsi naurahtaen. Hän oli selvästi nyt paljon paremmalla tuulella. ”Tule, mennään nyt harjoittelemaan taisteluliikkeitä!”
”Selvä!” Valhetassu naurahti ja nousi pystyyn ja otti yhden askeleen, kun älähti. Hän tassussaan tuntui viiltävä kipu. Valhetassu oli jo ehtinyt unohtaa saamansa haavan tassuunsa. Hän kylläkin hämmentyi, kun tajusi sen olevan vieläkin täällä. Eikö hän saanut haavan unessa?
”Mikä hätänä?” Sirppikynsi huolestui.
”Sattuu tassuun,” Valhetassu irvisti ja ojensi kivusta tykyttävää tassuaan kohti Sirppikynttä. Veripisaroita tippui maahan ja Valhetassu henkäisi tajutessaan, miten syvä haava oli.
”Mitä?” Sirppikynsi hämmentyi, mutta vakavoitui sitten. ”Tule, mennään käymään Susitassun luona.”

Valhetassu pomppi aukion poikki pitäen vasenta tassuaan ylhäällä ilmassa edetessään. Sirppikynsi vilkuili jatkuvasti taakseen, varmaankin varmistaakseen, että Valhetassu pysyi perässä. Valhetassu kirosi mielensä sisällä. Että pitikin loukkaantua juuri nyt, ensin hän oli ollut liian väsynyt keskittyäkseen ja nyt hän ei varmaan edes voisi opetella taisteluliikkeitä Sirppikynnen kanssa. Valhetassu työntyi sisälle Susitassun pesään.
Parantajan pesässä tuoksui ihanalta. Ilmassa leijui kymmenien yrttien lempeä, hieman kirpeäkin, tuoksu. Valkea, mustaläikällinen kolli mutisi pesänperällä jotakin ja kun sinisilmäinen kolli ilmestyi näkyville, Valhetassu hämmentyi. Parantajaoppilas näytti kamalalta. Hänen turkkinsa oli aivan sekaisin ja hänen siniset silmänsä olivat väsyneen harmahtavat. Sirppikynnestä huokui huoli, mutta naaras ei tehnyt liikettäkään tehdäkseen jotain poikansa hyväksi.
”Ai hei,” Susitassu sanoi yllättävän pirteän kuuloisesti. ”Mikä hätänä?”
”Astuin oppilaiden pesässä johonkin terävään,” Valhetassu selitti nopeasti ja ojensi kipeää tassuaan parantajaa kohti. Susitassu ei edes haistanut ja hädin tuskin vilkaisi koko tassua, kun jos sanoi: ”Se on näemmä aika syvä.”
”Niin,” Valhetassu naukaisi. Susitassu katosi muutamaksi silmänräpäykseksi pesänsä perälle ja palasi sitten mukanaan muutama kasvi ja hämähäkinseittiä.
”Ojenna tassusi,” parantaja sanoi ja Valhetassu teki työtä käskettyä. Parantaja katseli veristä anturaa hetken ja oli jo ottamassa yhtä kasveista, kun huomasi jotain outoa. Kolli siristi silmiään ja katsoi tarkemmin Valhetassun haavaa.
”Tästä tulikin vähän monimutkaisempaa,” Susitassu naukaisi ja katsahti Valhetassua nopeasti.
”Mitä? Miksi?” Valhetassu hämmentyi.
”Haavasi sisällä on vielä kivi,” Susitassu naukaisi ja hiljeni sitten miettimään. ”Se ei ole niin syvällä, että saatan saada sen helposti pois tassustasi.”
”S-selvä,” Valhetassu nielaisi. Se kivi punaisen usvan metsässä oli siis katkennut ja osa kivestä oli painunut Valhetassun anturaan. Susitassu nyökkäsi ja Valhetassu sulki silmänsä, jottei vetäisi tassuaan Susitassun luota pois. Kipu tuntui taas voimistuvan, mutta silmänräpäyksessä se muuttui inhottavaksi tykytykseksi. Valhetassu avasi silmänsä ja näki verisen kiven edessään maassa. Susitassu otti vihreän kasvin suuhunsa ja purreskeli siitä voiteen ja sitten levitti sen Valhetassun anturaan.
”Tämä rauhoittaa haavaa,” Susitassu sanoi lyhyesti ja laittoi sitten levitteen päälle hämähäkinseittiä. ”Varo astumasta tälle tassulle ja jos kipu yltyy tai haava turpoaa ja niin edelleen, tule käymään täällä.”
”Selvä, kiitos,” Valhetassu nyökkäsi. Susitassu hymyili hetken ja katosi sitten takaisin pesänsä perälle. Valhetassu vilkaisi mestariaan, joka vaikutti huolestuneelta. Kyllä Valhetassukin olisi, jos hänen jälkeläisensä näyttäisi tuolta. Viimeksi, kun Valhetassu oli nähnyt Susitassun, oli parantaja näyttänyt paljon virkeämmältä ja pirteämmältä. Kollin silmät olivat olleet kirkkaan siniset eivätkä harmahtavat ja hänen turkkinsakin oli ollut paljon siistimpia ja kiiltävämpi. Kolli oli normaalisti myös paljon vitsikkäämpi ja pisteliäämpi kuin nyt.
”Emme taida siis päästä harjoittelemaan taisteluliikkeitä enää tänään,” Valhetassu vilkaisi harmaata mestariaan.
”Niin,” Sirppikynsi nyökkäsi. ”Toivotaan, että haavasi parantuu nopeasti. Et kyllä voi olla ihan toimettomanakaan…”
”Jos menen viemään klaaninvanhimmille vaikka ruokaa?” Valhetassu ehdotti, pitäen äänensävynsä rauhallisena. Hän oli kuullut, että klaaninvanhimmat olivat kaikki ärtyisiä ja selittivät aina samoitsa tylsistä asioista, mutta nyt olisi silti hyvä tehdä vaikutus Sirppikynteen.
”Sehän on hyvä idea,” Sirppikynsi hymyili. ”Ei sinun tarvitse muuta tehdä, ainakaan tänään.”
”Selvä,” Valhetassu hymyili mestarilleen. Sirppikynnen olotila tuntui taas alenevan ja se tuntui pahalta Valhetassusta. ”Olisin kyllä halunnut oppia taisteluliikkeitä… Mutta ei voi mitään, en ymmäärä, miksi oppilaiden pesässä oli tuollaien kivi.”
”Hei, kyllä se siitä,” Sirppikynsi naurahti. ”Kyllä sinä opit ne vielä. Pidä tämä sellaisena vapaapäivänä, mutta menehän jo klaaninvanhimpien luokse.”
”Selvä, selvä,” Valhetassu naurahti. ”Eiväthän he mihinkään tässä muutamassa silmänräpäyksessä karkaa.”

Valhetassu nilkutti kolmen tassun varassa aukion poikki kantaen kahta oravaa. Klaaninvanhimpien pesästä kuului aika kovaäänistä puhetta ja ilmassa oli turhautunueisuutta. Valhetassun valtasi hetkellinen epäilys, mutta hän jatkoi silti matkaansa ja työntyi sisälle pesään.
”Aika hiljaista täällä on ollut….” Lehväpilvi sanoi huokaisten. ”Ovatkohan he unohtaneet meidät tänne?”
”En tiedä,” Saniaisturkki mutisi hiljaa, mutta hänen katseensa kirkastui, kun Valhetassu astui pesään. ”Tai ehkä eivät sittenkään.”
”Valhetassu!” Lehväpilvi naukaisi iloisesti nuorelle oppilaalle. ”Mikä iloinen yllätys.”
Valhetassu laski tuomansa oravat kahden kissan eteen. Hän oli hieman yllättynyt, mutta piti itsensä rauhallisena.
”Kuinka niin?” Valhetassu hämmentyi. Taas se alkaa. Häntä kehutaan aivan yksinkertaisesta asiasta.
”Meidän luonamme ei olla käyty kamalasti,” Saniasturkki selitti. ”Tuotu vain ruokaa ja sitten lähdetty kiireellä perustellen...kiireestä.”
”Minulla ei ole mikään kiire tänään,” Valhetassu hymyili. ”Ei ole lainkaan koulutusta, loukkasin tassuni.”
”Voi sinua raukkaa, on varmaan kamalaa,” Lehväpilvi naukaisi myötätuntoisesti. ”Toivottavasti se paranee nopeasti niin pääset takaisin koulutuksesi pariin.”
”Niin, toivotaan,” Valhetassu naukaisi hiljaa ja lysähti istumaan vanhempien kissojen eteen. Hän ei ollut ennen käynyt klaaninvanhimpien luona, vaikka kyllä tiesi kaksikon nimeltä, mutta hän ei ollut päässyt tapaamaan heitä henkilökohtaisesti. Ongelmana oli myös se, että Valhetassu oli kuullut sisaruksiltaan vain pahaa näistä kahdesta.
”Kuule,” Saniaisturkki aloitti ja vilkaisi pesätoveriaan. ”Haluaisitko kuulla jonkun tarinan? Me olemme oikeita mestareita tarinoiden kertomisessa!”
”Saat päättää, mistä se kertoo,” Lehväpilvi lupasi. ”Mistä haluaisit kuulla?”
Valhetassu mietti hetken ja ilme kirkastuen kääntyi katsomaan kahta vanhaa kissaa.
”Voitteko kertoa minulle Kuutähdestä?” Valhetassu kysyi. ”Tiedän kyllä jo jotain hänestä emoni kertomusten perusteella, mutta jos tietäisitte jotain epätavallisempaa tai jotain hänen muusta suvustaan? Minun suvustani?”
Lehväpilvi ei sanonut mitään, näytti vain mietteliäältä. Saniaisturkkikaan ei sanonut mitään, tuijotti vain Valhetassua.
”Ei-ei ole mikään pakko, jos ette-” Valhetassu ei ehtinyt sanoa asiaansa loppuun, kun Lehväpilvi keskeytti.
”Kuutähdellä oli kyllä hyvä elämä,” Lehväpilvi totesi. ”Hänellä on paljon sukulaisia, mutta en tiedä paljoakaan hänen esi-isistään. Tiedätkö sinä, Saniaisturkki?”
”En,” kolli pudisti päätään. ”Kyllä hänen vanhempansa muistetaan, mutta kukaan ei koskaan kuullut Kuutähden vanhempien vanhemmista tai heidän vanhemmista mitään.”
”Ketkä olivat Kuutähden vanhemmat?” Valhetassu kysyi mielenkiinnon saaden hänen kehonsa värisemään.
”Hänen isänsä oli Myrskyturkki, yksi arvostetuista sotureista,” Saniaisturkki kertoi. ”Hän oli Tulitähden, Kuutähteä edeltävän päällikön ystävä.”
”Ja hänen emonsa oli Minttu, klaanien ulkopuolinen kissa,” Lehväpilvi sanoi ja jatkoi hiljempaa, mutta ei kuitenkaan halveksivasti. ”Toisin sanoen hän oli kotikisu.”
Valhetassu jännittyi. Oliko hänen suvussaan enemmänkin kotikisuja? Ei siinä mitään pahaa ollut, mutta se vaikutti vain kovin oudolta.
”Kuutähden sisarukset ovatkin sitten vähän monimutkaisempi juttu,” Saniaistrukki sanoi. ”Hän puhui usein veljistään, mutta koskaan metsässä ei ole ollut hänen veljiään. Kukaan ei tiedä, selvisiätkö he edes elossa.”
”Elossa mistä?” Valhetassu kysyi hännänpää nykien vallattomasti innostuksesta. Tästä hän ei ollut vielä kuullut.
”Tulipalosta,” Saniaisturkki pudisteli päätään pahoillaan. ”Kuutähden vanhemmat ja osa sisaruksista kuolivat liekkeihin heidän pesäänsä.”
”Vain Kuutähti ja hänen kaksi siskoaan jäivät eloon,” Lehväpilvi sanoi, hänkin pahoillaan. ”Valkomyrsky on toinen heistä.”
”Entä toinen?” Valhetassu kysyi oranssit silmät palaen intoa. Valkomyrskyn Valhetassu oli tavannut ja tiesi sukulaisuudesta, mutta että Kuutähden sisko! Olisikohan Sirppikynsi toinen?
”Yötassu,” Saniaisturkki sanoi ja naurahti. ”Muistan sen mustan oppilaan, hän oli oikea hurjapää. Ei koskaan paikallaan, vaikka olikin vain kolmijalkainen.”
”Hän menehtyi ennenaikaisesti koirien kitaan,” Lehväpilvi kertoi. ”Ne olivat suuria koiria, ja niitä oli kuusi!”
”Kuutähti päätti oppilaana lähteä yksin kohtaamaan ne, koska tiesi, missä ne olivat,” Saniaisturkki sanoi. ”Hän pelkäsi, ettei kukaan uskoisi häntä. Valkomyrsky ja Yötassu seurasivat häntä ja siitä syntyi kamala sotku. Kuutähti näki, kun hänen rakas siskonsa revittiin kuoliaaksi. Kuutähti sai kaikki koirat peräänsä, mutta liian myöhään. Yötassu oli liian heikko ja hän kuoli todella pian sen jälkeen. Koirat katosivat sen sileän tien ja Kuutähti palasi ilman minkäänlaisia vammoja. Hän kunnioitti aina sisartaan uhrauksesta klaaninsa vuoksi. Hän oli kylläkin aika kovilla sen jälkeen, moneen yöhön hän ei nukkunut. Sai syytöksiä klaanitovereiltaan murhasta.”
”Miten Kuutähti selätti ne koirat?” Valhetassu kysyi hämmentyneenä ja odottaen jotakin suurta.
”Hän ei koskaan kertonut,” Lehväpilvi huokaisi pahoillaan. ”Hän mainitsi nopeasti vain, että Tähtiklaani antoi voimaa, mutta ei koskaan kertonut tarkasti kuin vain Tulitähdelle ja me uskomme, että myös Punaturkille.”
”Punaturkki?” Valhetassu hämmentyi nimestä. Hän oli kuullut sen ennenkin, mutta sen enempää hän ei tiennyt.
”Kuutähden ainoa kumppani,” Saniaisturkki sanoi. Valhetassu jännittyi. Ainoa? Olikohan sen tähtiklaanialisen nimi siis-
”Tai niin hän väitti,” Lehväpilvi kuiskasi ovelasti. ”Hän sai kaksi pentuetta vielä Punaturkin kuolemankin jälkeen eikä kukaan tiedä isästä mitään.”
”Sinun emosi kuuluu siihen ensimmäiseen pentueeseen, kenen isästä ei ole tietoa,” Saniaisturkki jatkoi. ”Sitten syntyivät Häivätassu, Pihkatassu ja Korppitassu. Me ajattelime, että pentujen isä olisi ollut Varjokäpälä, mutta kolli kielsi sen. Hän oli kiinnostunut päälliköst, mutta ilmoitti ettei Kuutähti vastannut hänen tunteisiinsa.”
”Kuutähti ja Punaturkki saivat kaksi pentua, Jääkyyneleen ja Hopeasulan,” Lehväpilvi hymyili. ”Hopeasulka sai Täplätuulen ja Tulimyrskyn, Tulimyrsky kuitenkin kaapattiin Aavekynnen toimesta Tuuliklaanin ja raukka eli luulossa, että on täysverinen Tuuliklaanin kissa! Täplätuuli sai Tuulipennun Nokiturkin kanssa, sen mykän soturin ja nyt myöhemmin lisää pentuja, keiden isästä ei yllättäen ole tietoa.”
”Jääkyynel sai myös pennun, saimme kuitenkin tietää siitä vasta, kun Jääkyynel oli kuollut ja pennun isä ilmoittautui klaaniin,” Saniaisturkki kertoi silmät välähtäen. ”Kai tiedät Tulikukan? Hän on se parantajan pentu. Kuutähti suojeli tyttärensä salaisuuden, hän oli aina perhekeskeinen ja ymmärtäväinen.”
”Hän oli meille kaikille kuin sisko ja hyvä ystävä,” Lehväpilvi ei voinut olla hymyilemättä. ”Kaipaamme häntä niin paljon.”
”Hänellä on kyllä suuri suku,” Saniasiturkki myönsi ja katsahti Valhetassua. ”Tulimyrsky sai Tuhkamyrskyn kanssa kaksi pentua, Minttutassun ja Sirppikynnen. Ja Sirppikynsi sai Iltataipaleen kanssa Susitassun, Kettutassun ja Ilvestassun.”
”Tässä on aika paljon tietoa jo sinulle, Valhetassu,” Lehväpilvi naurahti. ”Tule takaisin toisen kerran niin kerromme lisää, ihan senkin varalta, jos vaikka muistamme jotakin lisää.”
”Kiitos paljon!” Valhetassu sanoi ääni väristen jännityksestä. ”Tulen mahdollisimman pian taas luoksenne.”
”Kiitos sinulle, Valhetassu,” Saniaisturkki naukaisi ja vilkaisi oppilaan tuomia oravia. ”Olet hyvä kuuntelija. On mukava tietää, että edes jotkut ovat kiinnostuneita omasta suvustaan!”
Valhetassu hymyili ja nousi seisomaan. ”Minusta suku on tärkeä.”

Punainen usva tuntui sinä yönä kovin ahdistavalta ja henkeä tuhkahduttavalta. Valhetassulla oli niin vahva tunne siitä, että hän ei saisi olla siellä. Hopea istui aukion reunalla siniset silmät hohtaen kylmästi. Naaras vaikutti tympääntyneeltä.
”Valhetassu,” Hopea murahti ja vilkaisi oppilasta jopa halveksuen.
”Hei, Hopea,” Valhetassu sanoi pirteästi, mutta ei voinut peittää hämmentynyttä katsettaan. ”Onko jokin vinossa?”
”Ei, ei tietenkään,” Hopea sanoi sarkastisesti ja silmiään pyöritellen. ”Eihän tuo sinun tassusi meitä estä millään tavalla!”
”Sain sen täältä! En loukannut itseäni tahallaan, luuletko minua aivan typeräksi?!” Valhetassu sihahti vihaisesti. Ihme oletuksia taas tuokin naaras tekee.
”Täältä?” Hopea hämmentyi. ”Et sinä eilen loukkaantunut. Kyllä minä sen muistaisin!”
”Sain tämän aikaisemmin tänään. Sirppikynsi pääsi minut nukkumaan hetkeksi ja päädyin tänne,” Valhetassu huokaisi turhautuneesti. Yllättäen Hopea näytti tyytyväiseltä.
”Miten käytit päiväsi sitten hyödyksi?” musta naaras kysyi rauhallisesti. ”Et ole voinut opetella mitään uutta tänään tuon tassun kanssa.”
”Voi, kyllä minä silti opin,” Valhetassu sanoi. ”Opin klaaninvanhimmilta omasta suvustani.”
”Suvustasi?” Hopea toisti siniset silmät välähtäen kiinnostuksesta. ”Mitä sinulle selvisi?”
”No, emoni emohan on Kuutähti, senhän jo tiedätkin,” Valhetassu totesi hieman hymyillen. ”En saanut kamalasti uutta tietoa, vain sen, että yksi sukulaisistani kaapattiin Tuuliklaanin kauan sitten ja että Kuutähden emo oli kotikisu ja-”
”Kotikisu?” Hopea sylkäisi kyseisen sanan täynnä inhoa. Naaraan jäänsiniset silmät muuttuivat entistä kylmemmiksi ja ne täyttyivät vihasta. ”Tiedätkö, kotikisut ovat oikea riesa. Ovat aina olleet. Myrskyklaani on aina vain hyväksynyt heitä joukkoonsa ja nyt muutkin klaanit ovat alkaneet seurata Myrskyklaania ja ottaa kaikkia klaanin ulkopuolisia kissaoja klaaneihinsa!”
”Onko siinä jotakin pahaa? Eikö soturin voima tule sydämestä eikä...” Valhetassu hämmentyi, mutta ei kyennyt sanomaan asiaansa loppuun, kun Hopea syöksyi hänen päällensä ja painoi kovalla voimalla maata vasten.
”Kotikisut sotkevat klaanit! Veri muuttuu sakeaksi ja pian tunnetaankin jo vetoa kaksijalkoihin!” Hopea sähisi päin Valhetassun naamaa. ”Sinun rakkaasta Myrskyklaanistasi on tullut aikojen saatosta pehmeä ja he ovat alkaneet rikkoa soturilakia, koska ’kaikki ansaitsevat ja kaikki saavat olla mitä ovat’. Ei se mene niin! Soturien on tarkoitus olla uskollisia omalle klaanilleen ja se ei onnistu, jos suku täyttyy kaikesta muusta kuin oman klaanin jäsenistä!”
Valhetassu oli järkyttynyt. Hopea vaikutti nii vihaiselta, että olisi voinut repia Valhetassun riekaleiksi.
”Aina on tarkoitettu, että klaanissa on vain täysverisiä kissoja, jotta voidaan varmistaa, että kukaan ei petä klaaniaan sukujuurtensa takia!” Hopea sihisi. ”On syy, miksi niin monet karttavat ja eivät halua, että kotikisut tulevat klaaneihin! Ja se on se, että niin ole koskaan ajateltu olevan oikein!”
Valhetassu oli sanaton. Hän pelkäsi, että väärä sanavalinta saattaisi antaa Hopealle rohkeuden tappaa hänet. Hopea katsoi silmiään räpäyttämättä suoraan Valhetassun silmiin. Myrskyklaanilainen oppilas pysyi hiljaa.
”Muistakin tämä, Valhetassu,” Hopea sanoi lopulta, nyt rauhallisemmin ja hellitti otteensa, jotta Valhetassu pääsi taas pystyyn. Valhetassu haukkoi henkeään saadakseen happea. ”Tänään taidammekin vain keskustella tästä aiheesta. Siinä mielessä siis, että sinä pysyt hiljaa kuin kuollut kissa ja minä valaisen sinun mieltäsi.”
Valhetassun valtasi kamala epäilys. Hän olisi halunnut juosta Tähtiklaanin puolelle harmaan ystävänsä luokse, mutta hän ei kyennyt. Jokin piti hänet siellä siinä hetkessä. Jokin voima, joka ei antanut hänen lähteä liikkeelle. Ihan kuin hänet olisi kiinnitetty maahan. Jokin hänen sisällään muljahti, kun hän joutui luovuttamaan ja antamaan itsensä antautua ja jäämään Hopean sanojen armoille.

Valhetassu-Myrskyklaani

Neljäs luku – Hyvästi

Voiko kissa olla uskollinen klaanilleen, jos ei ole puhtaasti sen klaanin jäsen? Jos sukulaisia kuuluu toiseen klaaniin, voiko heidän kimppuunsa hyökätä oman klaaninsa tähden? Ehkä Myrskyklaani on niin pehemä juuri sen takia, että klaanissa ei kukaan taida enää olla täysiverisesti myrskyklaanilainen. Myrskyklaani tunkee nenänsä toisten klaanien asioihin entistä enemmän, johtuuko se sukulaisuudesta toisiin?
Valhetassu avasi silmänsä uupuneena. Yölliset koulutukset ottivat valtavasti voimia niin fyysisellä kuin henkiselläkin tasolla. *Enhän minäkään ole täysiverinen myrskyklaanilainen, mutta voisin uhrata henkeni klaanilleni silmänräpäyksessä.*
Miksi klaanit olisivat sitten erillään, jos ne saisivat toimia yhdessä ja sekoittaa verensä keskenään? Olisi varmasti sama asia, jos klaanit yhdistyisivät jo samaksi klaaniksi, kun ollaan jo niin sekaverisiä.
Perinne! Klaanien kuuluu olla erillään ja soturin tekee sydän. Ja niin sanottiin Tulitähdestäkin. Ja hän tunki kuononsa jokaisen klaanin asiaan, joka ei hänelle kuulunut. Ja miksi? Hän oli kotikisu.
Valhetassu ravisti päätään ja kääntyi sammalpedillään, jotta voisi taas nukahtaa, sillä auringonnousuun olisi vielä aivan liian kauan. Hopean ajatukset tunkeutuivat kollin jokaiseen ajatukseen ja yrittivät syrjäyttää hänen ajattelunsa. Oli mennyt jo melkein kuu, kun Hopea oli tyrkyttänyt ajatuksia hänen päähänsä. Tähtiklaanissa vierailu kerran seitsemässä yössä kuitenkin helpotti ja paljon.
Tähtiklaanin kissa kertoi paljon tarinoita Myrskyklaanista ja ajasta, jolloin oli ollut elossa. Mitään hön ei kuitenkaan viitannut rakkauselämäänsä. Tärkeää tuntui olevan vain tarinat. Valhetassu halusi tietää lisää tästä perhosten ympäröimästä kissasta, mutta aina tuli sama vastaus. Se olisi kuulemma vain pahaksi ja riskialtista. Parasta olisi, jos Valhetassu tietäisi mahdollisimman vähän opastajastaan.

”Valhetassu”, tuttu tähtiklaanilainen kolli kuiskasi ja Valhetassu avasi silmänsä nopeasti. Valkea Tähtiklaani maa hehkui hänen edessään ja ilo ja sen lisäksi helpotus valtasi Valhetassun. Hänen ei tarvinnut palata uupumaan Hopean luokse.
Kirkkaan sininen perhonen laskeutui Valhetassun kuonon päälle ja kolli katsoi hämmentyneenä, kun se asteli hänen päälaelleen.
”Siniset perhoset ovat kauniita”, tähtiklaanin kolli sanoi ja perhonen lensi tähtiturkkisen kissan luokse. ”Olet rauhallinen täällä, mutta mieltäsi painaa jokin. Olet hyväksymässä jotakin, jota sinun ei pitäisi. Jotakin merkitsevää on tapahtumassa.”
”Mitä?” Valhetassu hämmentyi ja nousi istumaan. Hän katsoi kuinka sininen perhonen lepatti tähtiklaanin kollin pään ympärillä ja lopulta lensi kukkaniitylle kauas heistä.
”Elämässäsi tapahtuu pian jotain”, tähtiklaanin kissa tiivisti sanomansa. ”Tapaat ehkä jonkun tärkeän kissan tai saat tehtävän. Tai hyväksyt jotakin, jotain hyvää tai pahaa.”
Valhetassu vilkaisi perhosia, jotka lepattelivat heidän ympärillään. Tarkoittaakohan se Hopean sanoja? Ei! Ei voi olla.
”Haluan tietää, missä olit aikaisemmin?” tähtiklaanilainen kysyi sulkien keltaiset silmänsä. ”En saanut unestasi kiinni.”
”En tiedä”, Valhetassu vastasi. Hän ei tosiaan tiennyt, mikä se paikka on, missä käy kouluttautumassa.
”Oliko se sama paikka, jossa loukkasit tassusi kuu sitten?” harmaa kolli kysyi ja heilautti häntäänsä. Hänen keltaiset silmänsä olivat yhä kiinni ja olemus oli etäinen. ”Haluat tietää siitä paikasta enemmän. Siksi joudut sinne.”
Tähtiklaanin kolli avasi silmänsä ja jatkoi: ”En kertonut sinulle, mikä se paikka on. Nyt minä kerron, että osaat pysyä poissa sieltä.”
”Mikä se paikka sitten on?” Valhetassu kysyi viikset väristen kiinnostuksesta.
”Synkkä metsä”, kolli vastasi synkästi ja irvisti. ”Tähtiklaanissa asuvat kuolleet, hyvät kissat, kun taas pahat kissat menevät Synkkään metsään.”
”Mitä?” Valhetassu hämmentyi. Pahat kissat? Mitä ihmettä? Eikö se paikka olekaan tarkoitettu erityisille kissoille?
Valhetassun sisällä muljahti. Hän oli kuullut etäisesti Synkästä metsästä muilta oppilailta. S eoli kuulemma pahojen kissojen paikka, aivan kuten harmaa tähtiklaanilainenkin sanoi.
”Synkkä metsä on täynnä pahoja kissoja”, kuollut kissa jatkoi. ”He yrittävät käännyttää hyvät, varomattomat oppilaat pahoiksi ja kouluttavat heitä pettämään klaaninsa.”
Ei. He yrittävät aivopestä minua suojelemaan klaanien perintöä sanomalla, että se olisi taas puhdas likaverisistä, kun ulkopuoliset pysyisivät poissa.
”He haluavat sinutkin”, raidallinen tähtiklaanilainen sanoi ja astui lähemmäs Valhetassua. Valkomusta kolli piti katseensa rauhallisena, mutta hänen sisällään kiehui. Häntä oli huijattu. ”He haluavat vallata klaanit, Valhetassu. Ennen kuin voisit tajutakaan, he voisivat syöstä sinut tuhoosi ja saisivat sinut hyökkäämään omaa klaaniasi vastaan vain heidän takiaan.”
”He ovat tappaneet kissoja, Valhetassu”, tähtiturkkinen kolli sanoi. ”He ovat saaneet kissoja tappamaan. Tuuliklaanilaisia, myrskyklaanilaisia ja muita. He eivät lopeta.”
Valhetassu muisti kuulleensa Hopean tappaneen klaanitoverinsa, mukamas vahingossa. He olivat murhanneet hänet, tarkoituksella. Kaikki oli selvää. He haluaisivat Valhetassun kykyineen.
”Pysyn poissa sieltä”, Valhetassu sanoi sitten ja katsoi päättäväisesti harmaata opastajaansa.
”Hyvä”, tähtiturkkinen kolli hymyili. ”Sinulla on hyvä sydän.”

”Huomenta, Valhetassu”, Valkoviiksi, Valhetassun uusi mestari naukaisi herätettyään oppilaansa. ”Minulla on sinulle homma.”
”Huomenta”, Valhetassu naukaisi hymyillen ja nousti turkkiaan ravistellen istumaan. Ajatukset myllersivät voimakkaina oppilaan mielessä ja hän rukoili Tähtiklaania, että homma olisi helppo. ”Millainen homma?”
”Pääset tänään vähän keveimpiin hommiin”, mestari sanoi, aivan kuin lukien Valhetassun ajatukset. ”Heinätähti vihjasi, että pääset mukaan kokoontumiseen.”
”Mitä?” Valhetassun korvat pompahtivat pystyyn. Oikeastiko? Ensimmäistä kertaa!
”Eikö olekin hienoa?” Valkoviiksi hymyili. ”Siksi saat levätä enne kuin lähdemme. Mutta nyt, haluan sinut metsästämään Tihkutassun ja Lumitassun kanssa.”
Valhetassu nyökkäsi tomerasti. Hänen tekikin mieli metsästää, pientä vaihtelua taisteluharjoituksiin. Lumitassu oli hyvä nappaamaan nopeita eläimiä ja Tihkutassu oli ylipäätäänkin hyvä metsästämään. Tai siis näin Valhetassu oli ymmärtänyt sisarustensa puheista. Sai nähdä, mitä tästäkin sitten tulee. Lumitassu oli osoittanut kateutensa heti, kun Valhetassu oli saanut saalista ensimmäisellä yrittämällä. Tihkutassu ei ollut moksiskaan sen kummempaa, oli tietysti kehunut ja ollut ylpeä. Tihkutassu harvemmin näytti tunteitaan kovinkaan selvästi. Lumitassu ja Kaislatassu pysyivät suurimman osan ajasta kauempana Valhetassusta ja Tihkutassulla oli muita ystäviä.
Harmaa naarasoppilas ja tummanharmaa kollioppilas odottivat leirin sisäänkäynnillä piikkihernetunnelilla. Lumitassu käänsi katseensa heti pois veljestään, kun näki tämän tulevan Valkoviiksen kanssa kahden sisaruksensa luokse. Tihkutassu heilautti häntäänsä tervehdykseksi. Oli hyvin kiusallista. Aivan kuin heidän välillään olisi tapahtunut jotain vakavaa, vaikka niin ei ollut. Valhetassun sisarukset olivat vain etääntyneet veljestään.
”Palatkaa, kun olette saaneet mielestänne tarpeeksi saalista”, Valkoviiksi maukaisi ja jätti kolme sisarusta sille paikalle.
”Olet myöhässä”, Lumitassu sanoi kylmästi.
”Vastahan minulle kerrottiin”, Valhetassu naukaisi takaisin, mutta ei ilkeästi.
”Mekin saimme tietää äsken”, Tihkutassu totesi, saaden Lumitassulta huokaisun. ”No niin, tulkaa. Ei tässä ole koko päivää aikaa.”

Kolmikko asteli pitkän aikaa yhdessä ja täydessä hiljaisuudessa. Lopulta he sopivat tapaavansa suuren tammen alla auringonhuipun aikoihin ja kaikki lähtivät eri suuntiin. Tihkutassu oli suunnannut Kuulammen suuntaan ja Lumitassu Varjoklaanin rajan suuntaan. Valhetassu mietti hetken ja päätti lopulta palata takaisinpäin, kohti leiriä. Hän asteli puiden lomassa kaikki aistit valmiina. Hänen askeleistaan ei kuulunut hiiskaustakaan, vain tuuli humisi puiden latvoissa. Muutama lehti leijaili silloin tällöin maahan peittäen vihreän ruohon keltaisilla ja punaisilla väreillä. Lehtikato oli tulossa. Valhetassu pysähtyi. Hän huomasi liikettä kauempana. Tuuli oli kuitenkin saaliin puolella, se haistaisi Valhetassun heti. Kolli päätti yrittää ja kiersi puiden taakse, jossa oli tuulensuojaa viimalta. Varmoin askelin valkomusta kolli asteli kohti lehtien alla myllertävää eläintä ja kun liike pysähtyi, hän loikkasi. Kuului säikähtänyt vinkaisu Valhetassun nostaessa oravan lehtien suojasta. Hän katkaisi sen niskat nopeasti ja kiitti Tähtiklaania. Hieman kauempana siipien lyönti sai Valhetassun laskemaan oravan tammen juureen ja peittämään sen lehdillä.
Suuri kyyhkynen istui koivun oksalla pesten sulkapeitettään. *Kannattaisi varoa tässä metsässä!*
Valhetassu kapusi varovasti puuhun, katsoen jokaisen askeleensa tarkkaan. Kyyhkynen liikahti hieman, kun Valhetassu katkaisi pienen oksan, aivan vahingossa ja huomaamattaan. Lehdet olivat kuitenkin sen katseen edessä, joten kun se ei huomannut vaanivaa kissaa, Valhetassu jatkoi matkaansa ja kapusi linnun yläpuolelle. Hän muisti Sirppikynnen neuvoneen häntä tässä juuri samana päivänä, kun naaras oli saanut tietää odottavansa pentuja.
Lintu räpiköi paniikinomaisesti kollin hampaissa, mutta lyhyesti se lakkasi. Valhetassu vei linnun samaan paikkaan oravan kanssa. Hän katsahti aurinkoa, joka paistoi lehtien lomasta. Olisi vielä rutkasti aikaa. Tarkkaillen ympäristöään Valhetassu istuutui saaliinsa luokse ja etsi uutta saalista. Kauempaa kuului rymistelyä ja Valhetassu arvasi sen olevan veljensä. Hän tunnisti nuo juoksuaskeleet. Vahvat ja varmat.
Siristelevä katse läikkikäässä turkissa sai Valhetassun havahtumaan. Hän kääntyi katsomaan taakseen ja huomasi usean ketunmitan päässä piilottelevan sisarensa.
”Lumitassu?” Valhetassu kutsui siskoaan, joka nousi seisomaan ja plajasti itsensä kokonaan. ”Mitä sinä täällä teet?”
”Mitä?” Lumitassy kysyi, kun asteli veljeään kohti, jääden kuitenkin tietyn välimatkan päähän. ”Mitä sinä sanoit?”
*Eikö hän kuullut?* Valhetassu hämmentyi ja tajusi sitten, että hänen sisarensa oli ollut liian kaukana kuullakseen.
”Kysyin, että mitä sinä täällä teet? Eikö sinun pitänyt mennä Varjoklaanin suuntaan?” Valhetassu naukaisi, ottaen askeleen lähemmäs siskoaan.
”Meninkin”, naaras vastasi silmiään pyöräyttäen. ”Jahtasin kaniinia tähän suuntaan.”
”Ahaa”, Valhetassu nyökkäsi. ”Olit kuitenkin näemmä aina kauan tuolla pusikossa.”
”Jäin katsomaan sinua”, Lumitassu sanoi, turkoosit silmät viiruilla. ”Olin menossa takaisinpäin, kun kuulin jonkun tulevan ja luulin sen olevan joku saalieläin, koska se oli niin vaitonaista. Näin sitten sinut, vaanimassa. Olit kaukana ja mietin, mitä oikein vaanit. Ja vasta jonkin ajan päästä näin sen oravan. Sinä vaanit sitä jo varmaan 10 ketunmitan päästä, jos et kauempaa, Tähtiklaanin tähden!”
”Niin?” Valhetassu pidätteli nielaustaan.
”Miten ihmeessä sinä huomasit sen?” Lumitassu astui lähemmäs, tuomitseva katse veljessään.
”Minä seurasin sen hajujälkeä. Se oli kulkenut aika kaukaa tuonne tammien alle”, Valhetassu valehteli sujuvasti.
”Ja se lintu?” Lumitassu kysyi, katse värähtäen Valhetassun ohi. Tihkutassu. Hän oli tullut myös tänne. ”Sinä kuulit sen täältä tuonne kaukaiseen puuhun asti!”
”Jos et itse huomannut, olin huomannut sen jo aikoja sitten, mutta päätin napata oravan ensin”, Valhetassu siristi silmiään.
”Miksi ihmeessä?” Lumitassu intti taas vastaan. ”Ennemmin lintu kuin orava!”
”Jos en olisikaan saanut lintua kiinni, ja vaikka sainkin”, Valhetassu naukaisi ja vilkaisi veljeään, joka katsoi Lumitassua. ”Se päästi varoitushuudon. Ja orava olisi paennut, kun olisi kuullut sen.”
”Se on hyvin ajateltu”, Tihkutassu nyökkäsi ja vilkaisi Lumitassua, nyt syyttävästi. ”Sinä olet koko olomme ajan ollut ilkeä Valhetassulle ja kateellinen. Olet sepittänyt omiasi meille kaikille omasta veljestäsi.”
”Mitä?” Valhetassu katsoi harmaata sisartaan, joka perääntyi, mutta kurtisti sitten kulmiaan.
”Olet ylpeilevä nirppanokka!” Lumitassu tokaisi, mutta näytti hieman epävarmalta puhuessaan.
”Ei Valhetassu ole koskaan ylpeillyt meille mistään”, Tihkutassu astui eteenpäin. ”Sinä väitit, että hän oli härnännyt, kiusannut sinua kuten Ruusupentua, mutta nyt huomaan, että se oli vain kateutta Valhetassun taidoille! Et voi sitä itse hyväksyä, mutta olet kateellinen!”
”Niin olenkin!” Lumitassu tiuskaisi, turkoosit silmät tiukasti harmaassa veljessään. ”Soturit kehuvat hänen taitojaan, hän voittaa itseään useita kuita vanhemman oppilaan helposti, nappaa saalista leikiten, on älykäs ja on vielä pentujenkin suosiossa!”
”Ja mitä sinä sitten teit?” Tihkutassu kysyi siniset silmät viiruilla.
”Levitit valheita minusta”, Valhetassu sanoi tyhjällä äänellä. ”Mitä minä koskaan tein sinulle?”
”Et varsinaisesti mitään”, Lumitassu luimisti korviaan pahoillaan. ”Mutta… Minua kiusattiin, koska minua verrataan sinuun.”
”Verrataan?” Valhetassu toisti kysyvästi. Milloin muka?
”Niin,” Lumitassun nyökkäsi turkoosit silmät kosteina, mutta naaras ei antanut kyyneltensä valua. ”Kaikki näkivät, kuinka halusin, ja haluan vieläkin, olla arvostettu ja taitava, mutta en suoriutunutkaan hyvin, niin hyvin kuin odotettiin, ja sinä veit huomion. Sinua pidettiin kaikista heikoimpana ihan oppilastovereiden kannalta sekä meidän, omien sisaruksiesi mielestä, et sitä itse huomannut. Sinun ajateltiin jäävän meidän varjoomme, mutta me jäimmekin sinun varjoosi.”
”Me emme jääneet hänen varjoonsa kuin yhdeksi hetkeksi”, Tihkutassu naukaisi. ”Olet osoittanut uskollisuutesi ja olet taitava eri tavoin kuin kukaan meistä. Uskollisuutesi pitäisi kuitenkin näkyä erityisesti Valhetassuun, kun hän on suojellut sinua.”
”Mitä?” Lumitassu vilkaisi Valhetassuun, omaan veljeensä kysyvästi.
”Ruusupentu”, Valhetassu sanoi lyhyesti ja Lumitassun ilme värähti. Valhetassu oli pitänyt valkoisen naaraan kaukana Lumitassusta, jota Ruusupentu oli jatkuvasti härnännyt, kun he olivat olleet hyvin pieniä. Kaikki olivat luulleet sen olevan vain Ruusupennun ja Valhetassun välistä kinaa, mutta taustalla oli Ruusupennun ja Lumitassun välit. Ruusupentu oli kateellinen, niin kateellinen kuin pieni pentu voi olla, omasta siskostaan.
”Minä-” Lumitassu huokaisi. ”Anteeksi. En vain kestänyt.”
”Nyt kestät, koska me olemme sinun veljiäsi”, Valhetassu naukaisi. ”Emme me halua, että sinua sorretaan.”
”Kiitos”, Lumitassu hymyili ja naurahti vaivaantuneena. ”Olen oikeasti tosi pahoillani. Et ole koskaan ollut muuta kuin vaatimaton ja se on oikeasti arvostettavaa.”
”Mitä sanotte, jos palaamme leiriin? Meillä taitaa olla jo tarpeeksi saalista”, Tihkutassu naukaisi, hymyillen.
”Todellakin”, Valhetassu nyökkäsi ja kääntyi sitten Lumitassun puoleen. ”Hae se kaniinisi, emmeköhän voi jakaa sen sisarusten kesken leirissä.”

Valhetassu laski nappaamansa oravan sekä kyyhkysen tuoresaaliskasaan ja Valkoviiksi väläytti kolmikolle tyytyväisen hymyn. Tihkutassu oli napannut muutaman hiiren ja Lumitassu sen kaniinin.
”Hyvää työtä”, Valkoviiksi naukaisi silmät kiiluen.
”Saitte hyvin saalista”, Valkomyrsku nyökkäsi ja vilkaisi Tihkutassua tyytyväisenä. Merilintu silitti Lumitassun kylkeä ja puhui hänelle jotain hiljaa.
”Saammeko jakaa kaniinin?” Tihkutassu kysyi sitten. ”Emme ole pitkään aikaan syöneet yhdessä.”
”Tietysti”, Merilintu sanoi lempeästi hiljaisella äänellään. ”Olette ansainneet sen. Muistakaa levätä, mutta käykää viemässä syötyänne kungittarille ja klaaninvanhimillekin syötävää.”
”Selvä”, Valhetassu nyökkäsi ja otti sitten kaniinin leukojensa väliin. Hän osoitti hännällään auringonläikkää, joka lämmitti leirin yhtä parhaimmista paikoista.
Valhetassulla oli lämmin olo koko sen ajan, kun hän vietti aikaa kahden sisaruksensa kanssa. Hän ei kyennyt edes muistamaan, milloin oli viimeksi ollut iloinen sisarustensa seurassa. Ehkä tämä oli se asia, josta tähtiklaanilainen oli puhunut siitä sinisestä perhosesta? Olihan tämä ehkä vähän pienempää verrattuna siihen, mitä Valhetassu oli odottanut tapahtuvan.

Kuu nousi uhkaavan nopeasti tummalle taivaalle. Unta läikikäs kolli ei ollut saanut, sillä hän ei halunnut kohdata Hopeaa Synkässä metsässä. Ja tietysti myös jännityksen tunne vatsanpohjassa oli pidätellyt unen saapumista. Heinätähti odotti klaaninsa jäsenten järjestäymistä piikkihernetunnelin suulla ja Iltataival seisoi aina niin suorana hänen lähellään. Lumitassu ja Tihkutassu istuivat mestariensa lähellä ja Valhetassun emo istui myös lähtijöiden joukossa. Heidän isänsä ei ollut tulossa mukaan, hänen vastuullaan oli vahtia leirin sisäänkäyntiä tunkeilijoiden varalta. Ja tunkeilijoilla tarkoitettiin varmasti Yönkajon laumaa, vaikka lauma olikin pysynyt piilossa jo hyvän tovin.
Kuukynsi istui myös lähtijöiden joukossa, mutta jokin sai tummanharmaan kolli pysymään kauempana muista. Kollilla oli viielä katse eikä hän vaikuttanut erityisen innokkaalta lähtemään. Miksiköhän?
Tuhkamyrsky asteli kissajoukon läpi Heinätähden luokse ja puhui jotakin valkoiselle päällikölle.
”No niin! Olemme valmiita!” Heinätähti naukaisi kovaan ääneen miltei heti sen jälkeen, kun Tuhkamyrsky oli hiljennyt. Valhetassu tunsi innostuksen kihelmöinnin tassuissaan. *Pääsen kokoontumiseen!*

Kuun kelmeä, hopeinen hohde valaisi metsää aavemaisen kauniisti. Pieniä pilven haituvia leijaili taivaalla, mutta mikään niistä ei näyttänyt uhkaavalta.
”Eikö ole hienoa?” Lumitassu kuiskasi Valhetassulle. ”Pääsemme viimeinkin kokoontumiseen!”
”Johtunee varmaan Yönkajon lauman rauhallisuudesta”, Tihkutassu supisi mietteliäänä. ”Soturit ovat vahvempia ja parempia puolustamaan, jos lauma hyökkäisi taas kesken kokoontumisen.”
”Joukko on muutenkin harvinaisen iso verrattuna aikaisempiin”, Valhetassu naukaisi vilkuillen muita Myrskyklaanin kissoja, jotma kulkivat hänen rinnallaan kohti kokoontumissaarta. ”Olemme vähän rohkeita. Yönkajon lauma yrittää varmasti pysyä piilossa, jotta voisivat yllättää meidät.”
”Meitä on paljon vain siksi, että oppilaita on nyt paljon mukana”, Valkoviiksi naukaisi väliin. ”Ja oppilaita on nyt muutenkin harvinaisen paljon.”
”Näinä aikoina tarvitaan paljon sotureita”, Kuukynsi sanoi hiljaa. ”Pahat ajat tarvitsevat vahvoja sotureita ja erityisesti paljon.”
”Shh!” Tihkutassu hyssytti. ”Olemme perillä!”
Valhetassu katsoi nyt paremmin eteensä ja hymyili. Kuun valo hohti heidän yllään ja saari siinsi edessä. Heinätähti asteli tukille ja muut seurasivat perässä.
Joukkion takaa kuului kahinaa ja nummen takaa esiin ilmestyi suuri kissajoukko.
”Mikä klaani tuo on?” Valhetassu kysyi mestariltaan, joka oli tullut oppilaansa viereen.
”Tuuliklaani”, Valkoviiksi vastasi lyhyesti ja asteli tukille kovin välinpitämättömästi. Valhetassun viikset kuitenkin värisivät innosta. Toinen klaani! Hän ei ollut koskaan aikaisemmin törmännyt toisen klaanin kissoihin.
Tuuliklaanilaiset astelivat yllättävän nopeasti rinteen alas, mutta jäivät pienen etäisyyden päähän. Nummella juoksevat kissat tarkkailivat silmät kiiluen Myrskyklaanin kissojen liikkeitä, mutta eivät sanoneet mitään. Tilanne olisi tuntunut uhkaavalta, jos nyt ei olisi aselepoa.
”Miksi he jäivät noin kauas? Eivätkö he tule vaihtamaan kuulumisia?” Valhetassu kysyi Susitassulta, joka oli astellut hänen viereensä ja asettanut häntänsä nuoremman oppilaan selän päälle. Parantaja ei vilkaissutkaan taakseen, mutta kolli oli hieman jännittynyt ja puhui tietävästi.
”Tuuliklaani antaa meille tietä, että pääsemme tukin yli”, parantajaoppilas vastasi, mutta asetti toisen etutassuistaan Valhetassun eteen, jotta oppilas ei menisi vielä tukille ja madalsi ääntään. ”Mutta Tuuliklaani on ollut hieman etäinen ja epäileväinen Myrskyklaania kohtaan sen jälkeen, kun Myrskyklaanin ja Jokiklaain välit lähenivät Kuutähden ansiosta. Varjoklaanin kanssa sama juttu kuin Tuuliklaaninkin. Mutta pidä suusi supussa, sillä muut klaanit eivät halua kuulla moisia väitteitä.”
”Selvä”, Valhetassu nyökkäsi ja vilkais tukkia. Oli hänen vuoronsa. Pimeässä oli melkein mahdotonta erottaa alla virtaavaa jokea, mutta juuri se sai tukin ylittämisen vain vaikeammaksi. Valhetassu kuitenkin erotti veden ja tukin helposti, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi selvästi. Yksikin harha-askel ja Valhetassu olisi taistelemassa hengestään mustassa joessa.
Kun ruoho tuntui taas tassujen alla, oli Valhetassun vaikea pidätellä helpotuksen huokausta. Turvassa taas. Ja vieläpä kokoontumissaaressa!
”Tule, Valhetassu”, Valkoviiksi naukaisi oppilaalleen. Kolli oli jäänyt odottamaan oppilastaan lähelle tukkia. ”Älä jää kaikkien eteen!”
”Anteeksi!” Valhetassu vinkaisi ja asteli mestarinsa luokse. Susitassu hypähti alas tukilta, mutta ei edes mulkaissut Valhetassua, päinvastoin; parantajaoppilaalla oli ymmärtävä katse.
”Menen vaihtamaan kuulumisia muutaman tuttavani kanssa muista klaaneista”, Valkoviiksi naukaisi oppilaalleen. ”Älä vaella liian kauas klaanilaisistamme.”
”Ymmärretty!” Valhetassu hymyili ja katsoi mestarinsa menoa. Heinätähti oli vielä kokoontumispuun juurella puhumassa pienemmälle ruskealle naaraalle. Iltataival puhui taas kovin ilmeettömästi pienelle mustalle kollille varjoissa. He taisivat olla toisen klaanin päällikkö ja varapäällikkö.
”Varjoklaanin Kanervatähti ja varapäällikkö Levi”, Susitassu kertoi, yllättäen Valhetassun. ”Ja tuo tuolla on Huminatähti, Tuuliklaanin päällikkö.”
Valhetassu kääntyi katsomaan Tuuliklaanin joukkoa johtavaa kullankeltaista naarasta, jonka turkki kiilsi kuunvalossa.
”Jokiklaani ja Taivasklaani puuttuvat vielä”, Susitassu naukaisi. ”Tunnistat heidät kyllä. Taivasklaanin päällikkö on valkoinen, Jokiklaanin musta. Käy tutustumassa muihin klaaneihin nyt, kun siihen on mahdollisuus. Varsinkin näin rauhan aikana. Minun täytyy myös mennä, muidem parantajien luokse. Emme nähneet viime puolenkuun aikaan.”
Valhetassu katsoi, kun Susitassu asteli toiselle puolelle puuta, jossa istui takkuturkkinen kolli ja mustaraidallinen naaras. He hymyilivät ja olivat selvästi iloisen oloisia, kun Susitassu saapui heidän seuraansa. Parantajilla oli helppoa ja mukavaa. Rajat eivät erottaneet heitä, kun oli hätä kyseessä. Kissajoukko ei ollut kovin kummoinen, mutta kukaan ei ollut Valhetassulle tuttu. Varjoklaani haisi jotenkin eksoottisen hämärältä. Tuuliklaanin ominaistuokussa oli hämmentävästi jotakin aivan liian tuttua.
Pieni henkäys herätti oppilaan ajatuksistaan. Hänen oranssit silmänsä laajenivat järkytyksestä, kun hän huomasi suuren valkoisen kollin astelevan tukin suunnalta kissajoukko jäljessään. Valkoinen kissa oli jäätävän iso ja lihaksikas. Kukaan ei ollut samalla korkeustasolla tuon kissan kanssa.
”Iltaa, Hallatähti”, Heinätähti ja muut päälliköt tervehtivät.
Taivasklaanin päällikkö? Hänhän oli kolossaalinen!
”Varo!” kuului kimeä kiljahdus ja Valhetassu perääntyi. Hän oli miltei astua harmaavalkoisen kollin päälle, joka näytti avuttoman pieneltä.
”Anteeksi! Olin vain kiinnostunut Hallatähdestä”, Valhetassu naukaisi pahoillaan.
”Ai”, kolli naukaisi nielaisten. ”Ei se mitään. Hallatähti kerää ihmetystä ja hän on p-pelottavan kokoinen...”
”Ainakin hän on voimakas”, Valhetassu naukaisi virnistäen. ”Olen muuten Valhetassu, Myrskyklaanista.”
”O-olen Närhitassu, Taivasklaanista”, harmaavalkoinen kolli takelteli.
”Sinua taitaa jännittää olla täällä”, Valhetassu naukaisi. ”Mutta ei sinulla ole hätää. Sinulla on melkein koko klaanisi tukenasi.”
”Se on totta”, Närhitassu suoristautui ja rohkaistui hieman. ”Ja Hallatähti ainakin pelottaa muita klaaneja!”
”Totta!” Valhetassu naurahti.
”Jokiklaani!” Närhitassu henkäisi, vihreät silmät välähtäen jännityksestä. Kalanhaju tulvahti nenään, mutta ei pahalla tavalla. Puiden lomasta asteli esiin huonoryhtinen musta kolli ja häntä seurasi vaaleanruskea kolli ja sitten loput klaanista.
”Valhetassu”, Valkoviiksi kutsui oppilastaan ja kolli istui muiden Myrskyklaanin kissojen joukossa. ”Tule, kokoontuminen alkaa.”
”Nähdään!” Valhetassu hymyili Närhitassulle, joka hymyili takaisin.
Valhetassu istui mestarinsa viereen ja katseli haltioituneena, kun päälliköt kapusivat puiden oksille. Liiankin tuttu haju vei huomion Valhetassulta ja oppilas katseli hämmentyneenä ympärilleen. Hopea?
”Varjoklaanin metsästysmaat suosivat lehtisateesta huolimatta hyvin klaanimme tarpeita”, Kanervatähti kertoi. ”Valotassu sai soturinimensä; Valosydän!”
”Valosydän! Valosydän!” Varjoklaanin kissat hurrasivat oudon aavemaisesti ja muutama Tuuliklaanilainen yhtyi mukaan.
”Klaanimme sai myös kaksi uutta oppilasta, Sammakkotassun ja Tummatassun”, Kanervatähti kertoi ja kaksi oppilasta röyhistivät rintaansa kauempana. Varjoklaani hurrasi taas, Tuuliklaanin kera. Valhetassu kurtisti kulmiaan. Miksi kolme muuta klaania eivät liittynee mukaan? Hallatähti oli kuitenkin hurrannut mukana. Suuri valkoinen kolli myös puhui seuraavaksi:
”Myös Taivasklaanin kissoja on suosinut hyvä metsästysonni”, Hallatähti kertoi matalalla, mutta kovin ystävällisellä äänellään. ”Suosikoon metsästysonni myös muitakin klaaneja vaikean lehtikadon edessä.”
Kaikki neljä muuta klaaninpäällikköä nyökkäsivät kiitollisina ja klaanit pitivät hyväksyvää mutinaa. Heinätähti nousi seisomaan, kun Hallatähti oli istunut.
”Klaaniimme on syntynyt kolme uutta pentua Sirppikynnelle ja Iltataipaleelle; Tuiskupentu, Huurrepentu ja Pakkaspentu!” Taivasklaani ja Jokiklaani onnittelivat iloisilla naukauksilla Myrskyklaanin kissojen kansa. Iltataival hymyili ylpeänä muiden varapäälliköiden ympäröimänä ja Taivasklaanin varapäällikkö taisi onnitella kollia.
”Yötähti”, Heinätähti nyökkäsi mustalle päällikölle ja Yötähti nousi seisomaan. Hän oli istunut hyvin hassusti puunoksalla. Heinätähden puheenvuoro oli ollut hyvin lyhyt eikä hän ollut maininnut ketusta mitään eikä metsästyonnesta. Mutta ehkä se ei ollut tarpeen.
”Jokiklaaniakin on suosittu pennuilla”, Yötähti kertoi kovin tavanomaisesti ja muut kissat selvästi uppottivat kollin sanat aivan tavallisina ja hurrasivat. Mutta Valhetassu huomasi iloa ja ylpeyttä, jota Jokiklaanin päällikkö yritti piilottaa. ”Kirkaskuu odottaa pentuja ja on siirtynyt pentutarhaan, toivomme pentujen syntyvän terveinä lehtikadon alkuun. Hallatähti, halusin varoittaa ketusta, jonka hajujälki johtaa teidän reviirillenne.”
”Kiitos”, Hallatähti naukaisi keltaiset silmät välähtäen. Valhetassu tarkkaili Jokiklaanin kollia. Kirkaskuu oli hänen kumppaninsa. Miksi hän olisi muuten ilmoittanut kyisesin naaraan siirtyneen pentutarhaan? Ehkä hän tosiaan toivoi pentujen selvityvän lehtikadosta, mutta se pieni piilotettu ylpeys päällikön äänessö oli paljastanut pentujen olevan hänen.
Huminatähti oli viimeisenä vuorossa ja hän kertoi vain uudesta oppilaasta, jonka nimeä Valhetassu ei ollut kuullut. Hän oli huomannut hyvin jäänsinisen silmäparin tuijottavan itseään Tuuliklaanin kissojen joukosta. Kissalla oli yönmusta turkki ja siksi häntä oli vaikea erottaa taivasta vasten.
”Ennen kuin kokous päättyy”, Yötähti oli yllättäen taas äänessä ja Heinätähtikin oli seisaalle ja siirtynyt Yötähden vierelle. ”Halusimme puhua teille Yönkajon laumasta.”
”Se saastainen lauma!” joku karjahti.
”Kai se on jo lähtenyt?”
”Mitä ne haluavat?”
”Tämä on meidän kotimme!”
”Etsisivät omansa!”
Heinätähti hiljensi äänekkään kissajoukon ja puhui: ”Myrskyklaanin Tyrskytassu oli kaapattu Yönkajon lauman toimesta.”
”Ja niin myös Supitassu Jokiklaanista”, Yötähti kertoi ja klaanikissat henkäisivät vihaisesti, kun kuulivat oppilaiden nimet ja heidän kidnappauksestaan. ”He olivat yrittäneet kerätä tietoja ja pitäneet oppilaita pienessä pesässä jumissa, joten kehoitan kaikkia erityiseen varovaisuuteen erityisesti nyt, kun he ovat menettäneet aikaisemmat vankinsa. Älkää päästäkö pentuja silmistänne älkääkä oppilaita yksin minnekään.”
”Ne saisivat jo lähteä! Tämä on meidän kotimme!” Valkomyrsky ärähti ja monet kissat yhtyivät myrskyklaanilaisen mukaan, Jokiklaani eniten.
”Kiitos neuvosta, Yötähti, Heinätähti”, Kanervatähti nyökkäsi, hieman kireästi ja nousi seisomaan hännänpää nykien. ”Mutta älkää neuvoko, mitä meidän tulisi tehdä.”
”He vain varoittivat”, Hallatähti huomautti silmiään siristäen, mutta pysyi paikoillaan. ”He eivät neuvoneet meitä tarkalleen, he vain varoittivat mahdollisesta uhasta. Ja sitä tulee arvostaa.”
”Tietenkin”, Kanervatähti hengitti terävästi ja loikkasi alas puusta sen enempää sanomatta ja siirtyi oman klaaninsa luokse.
”Kokous on ohi!” Huminatähti julisti ja klaanit alkoivat liikehtiä levottomasti kohti omia päälliköitään. Valhetassu ei kuitenkaan liikkunut oman klaaninsa suuntaan vaan kohti mustaa tuuliklaanilaista. Hän vaikutti niin tutulta.
”Valhetassu!” Valkoviiksi kutsui hämmentyneenä oppilastaan. ”Väärä suunta!”
”Tiedän”, Valhetassu mutisi hiljaa, vilkaisi vielä hajun suuntaan ja kääntyi sitten mestarinsa puoleen. ”Tulossa!”
Myrsyklaani oli yllättäen ensimmäisenä pois saarelta ja he kulkivat hiljaisuudessa muutamaa supinaa lukuun ottamatta puiden lomassa. Kokouksen lopputapahtumat olivat saaneet klaanikissat ärtyneiksi. Miksi muut eivät voineet ottaa varoitusta hyvällä? Miksi Varjoklaani oli aina niin kärttyinen Myrskyklaania kohtaan? Ja Jokiklaania? Jokiklaanin ja Myrskyklaanin välit olivat selvästi rauhanomaiset. Harvinaisen rauhanomaiset. Mitä Kuutähti oli tehnyt, kun oli saanut Jokiklaanin luottamaan Myrskyklaaniin ja kahden klaanin välit niin läheiseksi?

Väsymyksen ansiosta Valhetassu nukahti melkein heti, kun oli päässyt takaisin omalle sammalpedilleen. Hän ei ollut tottunut valvomaan tällä tavalla ja Synkkä metsä oli vaivannut hänen lepohetkeään aikaisemmin ja vienyt mahdollisuudet nukkua. Punainen usva leijaili Valhetassun ympärillä ja hän ärähti turhautuneena. Hän ei halunnut olla täällä. Hän halusi pois. Hän halusi Tähtiklaanin kissan luokse. Hän halusi nähdä tavallisia unia aivan kuten muutkin kissat.
”Valhetassu”, Hopean ääni kuului oppilaan takana. Musta naaras katsoi myrskyklaanilaista hymyillen ovelasti. ”Olit täydekuun kokoontumisessa”
”Mistä sinä sen tiesit?” Valhetassu kysyi oransseja silmiään siristäen.
”Et saapunut tänne tavalliseen aikaan”, Hopea vastasi heilauttaen vahvaa häntäänsä.
”Sinä olit kokoontumisessa”, Valhetassu vastasi kylmästi. ”Olet klaanikissa. Tuuliklaanista. Olet elossa ja olet Tuuliklaanin soturi.”
”Tietysti olen”, Hopea naurahti. ”Mutta voitko olla varma, että olen tuuliklaanilainen?”
”Sinä haiset Tuuliklaanin kissalta, Hopea”, Valhetassu huomautti. Hän tunnisti Tuuliklaanin ominaishajun ja Hopea ei voinut enää kieltää sitä.
”Täällä eivät klaanien rajat päde, aivan kuten ne eivät päde myöskään Tähtiklaanissa”, Hopea vastasi silmiään pyöräyttäen. Upeat silmät, se oli pakko myöntää.
”Miksi et kertonut?” Valhetassu kysyi, upottaen kyntensä maahan. Oli kaksi asiaa, josta Valhetassu oli katkera. Miksi hänelle ei ole kerrottu kaikkea!?
”Miksi olisi tarvinnut? En nähnyt koskaan syytä kertoa, että olen Tuuliklaanin kissa”, musta naaras vastasi lapojaan kohauttaen.
”Et myöskään vaivautunut kertomaan tämän paikan nimeä”, Valhetassu sylkäisi. ”Synkkä metsä. Pahojen kissojen paikka.”
Hopea katsoi kylmästi Valhetassua. Naaras oli yllättynyt. Ja vähän kauhuissaan, vaikka ei näyttänytkään sitä suoraan.
”Se Tähtiklaanin kissa kertoi sinulle”, naaras sanoi irvistäen ja ällöksyen katseellaan. ”Tiedätkö sinä edes hänen nimeään? Voitko luottaa häneen, jos et edes tiedä hänen nimeään?”
”Sille on syynsä, miksi hän ei kerro nimeään ja sinä et tiedä niistä mitään”, Valhetassu mulkaisi Hopeaa. Hopeallakin oli ihan varmasti toinen nimi! Valhetassu luimisti korviaan, kun hän näki vaaleansinisen perhosen lentävän kauempana, useiden ketunmittojen päässä. Se hohti himmeästi, mutta juuri sen verran, että sen pystyi erottamaan. Miten se oli tänne päätynyt?
”Tietysti sille on syynsä”, Hopea huokaisi turhautuneena Valhetassun sanoille. ”Mutta täällä koulutetaan kissoja suuremman hyvän vuoksi, Valhetassun. Emme me sinusta tee pahaa. Me teemme sinusta tärkeän ja parantamaan klaanit. Iltataival on melkein puoliksi varjoklaanilainen! Hän ei kuulu kumpaankaan klaaniin. Ja entä sinun emosi ja hänen veljensä? Heidän isänsä on Varjoklaanin kissa ja heidät tehtiin väkisin. Ilman Kuutähden suostumusta. He eivät kuulu kumpaankaan klaaniin, mutta ovat silti valmiita kuolemaan Myrskyklaanille, koska he eivät tiedä isästään. Ja jos tietäisivät, olisivat silti uskollisia myrskyklaanilaisille, koska he eivät luota isäänsä. Ja minä tiedän, että he tietävät isänsä henkilöllisyyden. Ja sinäkin tiedät vielä. Joskus soturin tekee heidän kuolematon uskollisuutensa klaanille, jossa he elävät. Mutta suurimmaksi osaksi niin ei ole. Ystävät, pennut ja perhe toisessa klaanissa ei ole klaanien väleille sopivaa ja klaanit eivät selviydy, jos jokainen kissa on puoliverinen. Häivätassu, Pihkatassu ja Korppitassu eivät saa saada pentuja, koska ovat puoliverisiä. Sinä sait Tähtiklaanilta voimia, mutta sinun tulee käyttää niitä klaanien pelastamiseen ja parantamiseen! Meillä on tassumme pelissä sinun voimissasi!”
”Minä en usko”, Valhetassu aloitti, mutta hiljeni hetkeksi. Mitä tapahtuisi, jos hän kieltäisi Hopean?
”Mitä sinä et usko?” Hopea kysyi siniset silmät hohtaen epäilyksestä. Puiden lomassa istui harmaa kolli, jonka siniset silmät hohtivat painostavasti.
”En usko sinun sanomaasi!” Valhetassu sähähti niin, että usva leijaili hänen ympäriltään kauemmas. Hopea katsoi valkoiset hampaat hohtaen Valhetassua.
”Minä en halua toimia klaaneja vastaan”, Valhetassu jatkoi. ”Yrität saada minut vastaan omaa klaaniani ja tappamaan kissoja! Minä en halua enää koulutusta sinulta enkä keneltäkään muultakaan Synkän metsän saastaiselta kissalta!”
”Hän on tehnyt päätöksensä”, harmaa kolli oli nyt paljon lähempänä ja hän hiljensi Hopean kalsealla äänellään. Hopea koukisteli kynsiään siihen malliin, että hän oli ollut valmis hyökkäämään Valhetassun kimppuun. Kollin siniset silmänsä hohtivat yhä voimakkaammin. ”Anna voimasi ja sydämesi johdattaa itseäsi. Tulet huomaamaan, että me olemme oikeassa. Ennemmin tai myöhemmin.”

Valhetassu heräsi raskaasti hengittäen. Se harmaa, arpinen kolli oli niin tutun näköinen. Tihkutassu! Se kolli oli melkein samannäköinen Tihkutassun kanssa! Harmaa oppilas nukkui pari sammalpetiä kauempana, mutta Valhetassu erotti hänet pimeässä helposti, paljon helpommin kuin ennen. Oliko nyt aamu? Ei voi olla! Valhetassu katsahti pesän suulle, mutta ulkoa ei tullut lainkaan valoa.
”Miksi näen kaiken yhtä selvästi kuin päivällä?” Valhetassu ihmetteli hiiren hiljaa ääneen. Rasahdus kauempana sai läikikkään oppilaan kääntämään katseensa pesän suulle. Hänen aistinsa. Ne olivat terävöityneet täyteen mittaansa.
Valkea valo kirkastui ja Valhetassu huomasi kylkensä päällä valkoisen perhosen. Se asteli hitaasti Valhetassun päälaelle ja laskeutui lopulta oppilaan kuonon päälle.
”Sinä”, Valhetassu kuiskasi ja perhonen räpäytti siipiään. ”Minä muistan sinut. Olit siellä, kun ensimmäistä kertaa saavuimme tänne.”
Perhonen irrotti otteensa Valhetassun kuonosta ja lepatti kauniisti kohti pesän suuta. Perhonen kuitenkin pysähtyi vielä ennen kuin lensi ulos. Se tuntui katsovan suoraan Valhetassuun. Heleä ääni kuiskasi hiljaa.
”Me varjelemme.”