Jääpentu Myrskyklaani

Ensimmäinen luku – Love, Hope and Faith


^*^
”Heillä on se ennustus, Usko, ette kai olleet tosissanne, kun puhuitte voimien siirtämisestä ja katoamisesta ja...” punertava kissa älähti.
”Ei ole muuta vaihtoehtoa, Rakkaus! Ja emme me katoa, me vain siirrymme!” harmaa kissa murahti.
”Rauhoittukaa jo klaanien tähden. Usko on kuitenkin oikeassa Rakkaus, en usko että kukaan meistä on mielissään tästä, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ole, jos haluamme kissojen selvityvän.” valkoinen kissa sanoi.
”Toivo, he syntyvät pian, ja sinun täytyy lähteä ensin.” harmaa kissa sanoi, hieman haikeasti.
”Tiedän, vanhin pentu syntyy aivan pian ja jos emme nyt tee tätä, emme ehkä saa toista tilaisuutta.” valkoinen kissa huokaisi.
”Ole varovainen matkallasi, Toivo.” punertava kissa sanoi, pelokkaasti.
”Minä yritän, Rakkaus, mutta me näemme vielä. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun näin tapahtuu.” valkoinen kissa sanoi ja kosketti kahden muun kissan neniä rauhoittavasti.”
”Olkaa varuillanne, muut tähtiklaanilaiset eivät saa tietää tästä ennen kuin on liian myöhäistä.” Valkoinen kissa kuiskasi ja pian hän katosi keho haalistuen silmät hohtaen kirkkaammin kuin koskaan ja kun hän ne viimeisen kerran sulki, hän oli poistunut Tähtiklaanista.
^*^

”Herätys, Jääpentu,” lempeä, karhea ääni herätti valkean pennun, joka oli juuri nähnyt unta suuren hiiren nappaamisesta.
”Emooo! Olin juuri saamassa elämäni saaliin!” Jääpentu nurisi, mutta kuitenkin hymyillen maireasti.
”Herää jo, Jääpentu!” Kastepentu ärähti ja loikkasi isosiskonsa päälle. Jääpentu älähti sisarensa painosta.
”Taivaspentu! Jääpentu heräsi!” Kastepentu naukaisi.
”Kyllä minä sen huomasin, olen tässä vieressä,” Taivaspentu murahti. ”Tule jo pois hänen päältään.”
Jääpentu kompuroi ylös, kun hänen sisarensa oli noussut hänen päältään. Hän ravisteli päätään ja nuolaisi valkeaa turkkiaan muutaman kerran.
”Mikä ihme teillä oikein on?” Jääpentu naukaisi huvittuneena.
”Pääsemme katsomaan leiriä ensimmäistä kertaa ja sinä et millään meinannut herätä, joten akoi jo kyllästyttämään tämä ikuinen odotus!” Kastepentu kiljaisi innoissaan.
”Tosiasiassa nukuit ehkä muutaman silmänräpäyksen pidempään kuin me ja hän millään jaksanut odottaa,” Taivaspentu naukaisi.
”No mennään, ennen kuin emomme muuttaa mielensä!” Jääpentu naurahti ja ripein askelin asteli pentutarhan suulle. Hänen siskonsa seurasivat häntä pentutarhan suulle. Jännitys poltteli Jääpennun hännänpäätä ja vatsaa.
”Isänne odottaa ulkopuolella,” Kolibri, pentujen emo, naukaisi vielä heidän peräänsä.

Jääpentu sokaistui hetkeksi, mutta kun näkökenttä alkoi taas selvetä, hän ei voinut uskoa silmiään. Koko leiri oli valkoisen, turkkinsa valkoisen, jutun peitossa. Kissoja oli kaikkialla ja taivas oli sininen, aivan kuten kolmikon silmät.
”Tuo taitaa olla sitä lunta, josta emo ja isä aina puhuvat,” Taivaspentu naukaisi ja kokeili varovasti tassullaan valkoista lunta. ”Märkää se ainakin on.”
”Sellaista lumi on,” Tulikukka naukaisi tyttäriensä takaa. Jääpentu innostui nähdessään oranssiturkkisen isänsä ja ryntäsi hänen luokseen.
”Hei vain, Jääpentu,” Tulikukka kehräsi ja nuolaisi tyttärensä päälakea.
”Näytä meille leiri, isä!” Kastepentu pyysi ja hyppi isänsä ympärillä.
”Näytänhän minä!” Tulikukka naurahti tarttui Kastepentua niskanahasta nostane tämän selkänsä päälle.
”Nosta minutkin!” Taivaspentu naukaisi hymyillen ja pian hänkin oli isänsä selän päällä.
”Tuletko sinäkin, Jääpentu?” Tulikukka kysyi lempeästi.
”Ei, en tule,” Jääpentu hymyili. ”En ainakaan vielä.”
”Hyvä on, mutta pysy kuitenkin lähellä,” Tulikukka naukaisi ja kääntyi kohti suurta kivitasannetta. Jääpentu seurasi isäänsä ja tunsi vieläkin jännityksne polton vatsassaan.
”Tuossa on Suurtasanne, sieltä päällikkö julistaa uudet soturit ja oppilaat ja sen sellaista,” Tulikukka kertoi. Jääpentu ihaili kivista tasannetta hetken. Miltähän tuntuisi seisoa sen päällä ja katsella leiriä?
”Tässä on parantajan pesä, täällä hoidetaan kaikki vammat ja täältä löytyy kaikki yrtit,” Tulikukka naukaisi. Hänen silmissään välähti pieni tuskanhäivähdys. Jääpentu katseli hetken isäänsä ennen kuin haisteli yrttien makeaa tuoksua parantajan pesän suulla.
”Onpa hyvä tuoksu!” Jääpentu hihkaisi ja ajattelematta jäi ihailemaan yrttien lempeää hajua. ”Isä, millaisia yrttjeä on parantajan pesässä?”
Vastausta ei kuulunut. Jääpentu huomasi jääneensä aivan yksin ja vaikka kuinka etsi isänsä oranssia turkkia, ei hän löytänyt enää perhettään. Hän kuitenkin veti syvään henkeä ja rauhoitti itsensä.
”Pääsen siis pitämään oman kierrokseni, kunnes isä löytyy,” Jääpentu naukui rauhoittaakseen itsensä. Hän lähti vaeltamaan ympäri leiriä silmät tuikkien.

^*^
”Missä Toivo on, Usko?” eräs Tähtiklaanin kissa kysyi harmaalta kissalta.
”Se ei kuulu sinulle, Punaturkki,” Usko naukaisi ja heilautti häntäänsä. ”Mutta koska et kuitenkaan luovuta, tunnen sinut kyllä sen verran hyvin, kerron sinulle, että hän on matkalla, kylläkin kaukana jo.”
”Miksi hän lähti ilman teitä. Te olette erottamattomat, olette aina yhdessä,” Punaturkki kallisti päätään.
”Tämän hän halusi tehdä yksin, hänen oli pakko,” Rakkaus naukaisi ja katsoi Punaturkkia ilme värähtämättä.
”Minne hän on sitten mennyt?” Jääkyynel kysyi Punaturkin takaa. ”Kai hän on sen sentään teille kertonut?”
”On,” Usko sanoi hiljaa. ”Ja me seuraamme häntä pian, kun aika koittaa.”
”Minne?” Tulitähti, oranssi kolli kysyi silmiään siristäen.
”Kauas,” Rakkaus sanoi ja kietaisi häntänsä kehonsa ympärille. ”Saatte tietää kaiken aikanaan.”
^*^

”Täällähä sinä olet, Jääpentu!” Tulikukka naukaisi helpottuneena. ”Älä karkaile noin!”
”Itsepä jätit minut jälkeen!” Jääpentu mulkaisi isäänsä.
”Ja minä pyysin pysymään kintereillä,” Tulikukka huokaisi ja tarttui Jääpentua niskanahasta ja nosti hänet selkäänsä. Jääpentu pyöräytti silmiään, kun hänen isänsä jatkoi leirin esittelyä. Hän ei kuunnellut, häntä ärsytti. Hänen isänsä oli epäreilu, itsepä hän oli unohtanut tyttärensä ja jatkanut matkaa.
”Pst! Jääpentu!” Kastepentu kuiskasi ja hivuttautui lähemmäs valkoista pentua.
”Mitä?” Jääpentu kuiskasi korvat luimussa.
”Eikö olisi jännää leikkiä piilosta leirissä?” Kastepentu kysyi siniset silmät kiiluen innosta.
”Olisi kai,” Jääpentu kohautti lapojaan. ”Emme kuitenkaan voi yhtäkkiä vain rynnätä piiloon, isä etsisi meidät kuitenkin emmekä saisi tulla ulos pentutarhasta enää. Toivoisin kuitenkin, että voisimme leikkiä piilosta muualla kuin pentutarhassa.”
”Niin...” Kastepentu naukaisi pettyneenä.
”Hei isä!” Taivaspentu naukaisi. ”Voimmeko palata pentutarhan lähistölle ja leikkiä piilosta siellä?”
Jääpentu ja Kastepentu vilkaisivat toisiaan. Heidän siskonsa oli näemmä kuunnellut heitä.
”No, hyvä on,” Tulikukka myöntyi.
”Jee!” Kastepentu innostui ja loikkasi isänsä selästä.
”Kuka etsii eka?!” Jääpentu hihkaisi ja loikkasi myös maahan.
”Odottakaa edes nyt sen verran, että pääsemme pentutarhalle asti,” Tulikukka naurahti ja saattoi pennut pentutarhan edustalle.
”Minä voin etsiä ensin, jos haluatte,” Taivaspentu tarjoutui.
”Pysykää tuoresaaliskasan tällä puolen,” Tulikukka sanoi ja asettui makuulle vahtimaan tyttäriään.
”Joojoo,” Kastepentu naurahti ja vilkaisi sitten Jääpentua. ”Tule jo, Jääpentu, Taivaspentu laskee jo!”
Kastepentu ryntäsi lähimmän lumikasan taakse ja Jääpentu seurasi häntä.
”Älä nyt samaan piiloon tule!” Kastepentu älähti ja ryntäsi kauemmas. Jääpentu katsoi harmissaan siskoaan, mutta päätti etsiä oman piilonsa. Hän kiersi muutaman lumikasan ohitse j ameni erään matalan lumikasan taakse. Hänen onnistui sulauttaa valkea turkkina lumeen ja vaikka Taivaspentu kävelisi ohitse, hän ei löytäisi Jääpentua ihan heti. Meni monia ja monia silmänräpäyksiä ja Jääpentu haukotteli. Hän ei ollut tottunut olemaan hereillä näin kauan eikä kylmässä. Nälkäkin alkoi murisuttaa vatsaa.
”Hahaa! Täällähän sinä olet, Jääpentu!” Taivaspentu kiljahti innoissaan.
”Aah!” Jääpentu huusi. ”Miten löysit minut näin pian?”
”Vatsasi murina kuuluu aika kauas,” Taivaspentu naurahti, hetken hymyili ja sitten kääntyi ja asteli kauemmas.
”Etkö ole löytänyt Kastepentua?” Jääpentu kysyi, hieman pettyneenä.
”En,” Taivaspentu naukaisi ja asteli kauemmas. Jääpentu seurasi.
”Jos ei haittaa, Jääpentu, etsisin hänet mielelläni yksin ilman että hengityksesi ja lumen narina häiritsee,” Taivaspentu naukaisi, niin lempeästi kuin pystyi. Jääpentu vain nyökkäsi ja asteli kauemmas. Hän katseli lumista leiriä, kirkasta taivasta ja ympäriinsä käveleviä kissoja. Notko oli täynnä kissoja, pieniä ja suuria. Jääpentu värähti nähdessään valkomustan, hieman vakavan kolli. Hän oli pienikokoinen, ei selvästikään soturi. Hänen siniset silmänsä olivat kääntyneet valkean pennun suuntaan ja ilmekään värähtämättä hän tuijotti Jääpentua.
”Hän on Susitassu, parantaja,” Tulikukka naukaisi hiljaa. ”Hän on hieman vakava ja tyly, mutta silti hyväsydäminen ja mukava.”
”Parantajako? Hän on vasta oppilas?” Jääpentu kääntyi katsomaan isäänsä.
”Niin. Hänen mestarinsa kuoli kesken hänen koulutuksensa,” Tulikukka naukaisi rauhallisesti.
Jääpentu kääntyi katsomaan taas parantajaoppilasta, joka jutteli suurikokoiselle ja lihaksikkaalle kollille, mustalle sellaiselle.
”Entä kuka hän on?” Jääpentu kysyi.
”Hän on Iltataival, Susitassu isä ja varapäällikkö,” Tulikukka kertoi. ”Susitassu on myös suk...”
Tulikukka hiljeni.
”Mikä?” Jääpentu hämmentyi.
”Ei mitään,” Tulikukka sanoi. ”Saat tietää sitten aikanaan.”

^*^
”Usko,” Sinihäntä naukaisi ja asteli harmaan naaraan luokse. Hän pysähtyi ja järkyttynyt ilme hänen kasvoillaan sai Uskon naurahtamaan.
”Mikäs sinulla nyt on?” harmaa naaras kysyi katsoen Sinihäntää.
”Miksi olet yksin?” Sinihäntä, harmaavalkoinen naaras kysyi.
”En usko, että olet tuon takia täällä,” Usko murahti.
”Ei, en olekaan,” Sinihäntä huokaisi. ”Ihmettelin vain, minne Rakkaus on kadonnut. Ja Toivokaan ei ole palannut.”
”Ei hän palaakaan, pitkään aikaan. Rakkaus liittyi hänen seuraansa auringonkiertoja sitten,” harmaa naaras huokaisi. Hänen kehonsa oli liian haalea. Klaanit eivät selviäisi, jos hän haihtuisi. Kukaan ei onneksi ole vielä huomannut haalistumasta eikä se tapahtuisi, sillä hän liittyisi pian sisartensa seuraan.
”Minä tulin, koska tarvitsemme apua. Klaanien usko näytää horjuvan. Rauhan aika näyttää rikkoutuvan,” Sinihäntä naukaisi hiljaa, katsellen Uskoa. ”Näytät jotenkin… haalealta?”
”Niin… klaanit ovat sodan partaalla, tiedän. Onneksi loitte sen ennustuksen, joten kaikki kääntyy vielä parhain päin, eikös?” Usko naukaisi, sivuuttaen Sinihännän kommentin hänen haaleudestaan.
”Niin, jos kolmikko toteuttaa kohtalonsa,” Punaturkki naukaisi. ”Sinä olet tosiaan haalistunut, tämänkö takia te lähdette pois? Minne te oikein vaellatte?”
”Lähemmäs kuin uskottekaan, mutta silti kauas,” Usko huokaisi ja katsahti Jääkyyneltä, Tulitähteä ja montaa muuta kissaa, joiden katseet olivat huolta täynnä.
”Ovatko he haihtuneet pois?” Jääkyynel kysyi kauhuissaan.
”Eivät, ja siksi me teemme tämän. Jotta emme haihtuisi, on pakko tehdä tämä,” Usko naukaisi. Hän tunsi värähdyksen kehossaan ja hänen tähtiturkkinsa väreili. Hänen täytyisi lähteä, oli hänen aikansa liittyä sisartensa seuraan. Periaatteessa hän kuolisi, mutta periaatteessa hän eläisi toisen kissan sielussa eräänlaisena palasena.
”Teette minkä?” Sinihäntä kysyi.
”Tähtiklaani pärjätköön omillaan ilman Rakkautta, Toivoa ja Uskoa, kunnes he taas palaavat uusina ja kirkkaina valmiina taas johdattamaan klaaneja. On meidän aikamme palata klaanien pariin,” Usko naukaisi.
”Te… menette ennustettujen kehoihin!” Punaturkki hämmentyi. ”Miksi?!”
”Me haihdumme… klaanit olisivat tuhoutuneet eikä muutakaan keinoa olisi ollut. Huomenna olisi liian myöhäistä, me olemme aina kissojen kanssa, olemme aina kanssanne. Me synnymme uudestaan, eri kissoina, mutta silti samoina. Pitäkää huolta meistä ja klaaneista,” Usko naukaisi ja kun hän sulki silmänsä viimeisen kerran, hän katosi hohtavan maan läpi syöksyen kohti Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin välistä rajaa.
^*^

”Sinä löysit hänet, viimeinkin!” Jääpentu hihkaisi, kun Kastepentu asteli lumikinosten takaa.
”Pöh!!” luminen Kastepentu murahti ja asteli suoraan pentutarhaan.
”Mikäs hänellä nyt on?” Jääpentu kallisti päätään.
”Löysin hänet ehkä hieman epäreilusti tai siis ilmoitin hänen paljastummisensa hieman epäreilusti,” Taivaspentu naukaisi ja kohautti lapojaan välinpitämättömästi. ”Mutta löysin hänet kuitenkin. Ei kukaan kieltänyt lumen tiputtamista hänen päällensä, ja usko pois, se oli mitä huvittavin näky!”
”Haha!” Jääpentu naurahti. ”Mennään nyt kuitenkin hänen peräänsä.”
”Koko ajan, koko ajan,” Taivaspentu naukaisi ja pujahti pentutarhaan. Jääpentu meni aivan hänen kintereillään.
”Kastepentu, missä olet oikein pyörinyt, kun olet noin luminen!” Kolibri älähti ja vei Kastepennun takaisin ulos, mitä luultavammin putsattavaksi.
”Hahahaha!” Taivaspentu nauroi. ”Pitää varmaan pyytää anteeksi Kastepennulta.”
”Kannattaa tai hän ei pukahdakaan sinulle enää koskaan,” Jääpentu naukaisi. Hän odotti emon paluuta kärsimättömästi. Hänellä oli kova nälkä ja hän haluaisi syödä ja pian!
”Oliko teillä hauskaa?” Kolibri kysyi palattuaan.
”Oli!” Kastepentu kiljahti. ”Meillä oli superhauskaa!”
”Leiri on upea!” Jääpentu hymyili leveästi.
”Odottakaapas, kun näette mitä leirin ulkopuolella on,” eräs likaisenvalkoinen kolli naukaisi astellessaan pesään. ”Toin lisää sammalia.”
”Kuka sinä olet?” Taivaspentu kysyi kiinnostuneena likaisenvalkeasta, raidallisesta kollista.
”Tyrskytassu,” kolli hymyili. Jääpentu katseli lihaksikasta, keltasilmäistä kollia.
”Minkälaista oppilaana olo on?” Jääpentu kysyi ja astui lähemmäksi oppilasta. Kolli laski sammaleet maahan ja asetteli niitä hetken heidän petiinsä.
”Rankkaa, mutta hauskaa,” Tyrskypentu vastasi ja vilkaisi Jääpennun vieressä olevaa Kastepentua. ”Paljon harjoituksia, metsästystä ja siivoamista, mutta on se silti hauskaa!”
”Kuka sinun mestarisi on?” Jääpentu kysyi. Hän halusi tietää lisää ja toivoikin Tyrskytassun jäävän vielä hetkeksi.
”Valkosiipi,” Tyrskytassu naukaisi ja heilautti häntäänsä. ”Minun pitäisi varmaan mennä...”
”Älä nyt vielä mene, Tyrskytassu,” pentujen emo naurahti. ”Olet saanut faneja ja heillä on varmasti paljon kysyttävää.”
Jääpentu virnisti. Hän innostui, kun hänen toiveensa toteutui.
”Kuinka vanha sinä olet?” Taivaspentu kysyi.
”Kahdeksan kuuta,” Tyrskytassu hymyili ja asettui istumaan pentujen lähelle. Jääpentu vilkaisi Kastepentua. Hänen sisarensa oli ollut liian hiljainen Tyrskytassun saavuttua. Naaras liikutteli vaivaantuneesti tassujaan, mutta naukaisi sitten:
”Mitä leirin ulkopuolella on?”
”Suuri, aaltoileva järvi, paljon puita ja upeita maisemia, en malta odottaa kun pääsette näkemään reviirimme!” Tyrskytassu intoili.
”Varovasti, tai he menettävät yöunensa, Tyrskytassu,” Kolibri naurahti.
”Emmepäs!” Taivaspentu kivahti.
”Menetätte yöunenne jännitykselle,” Tyrskytassu naurahti ja nousi seisomaan. ”Minun pitää nyt mennä, Valkosiipi lupasi viedä minut metsästämään Suuren tammen luokse.”
”Suuri tammi?” Kastepentu toisti. ”Millainen se on?”
”Metsän suurin tammi, se on upea ilmestys,” Tyrskytassu naukaisi ja silmäänsä iskien pujahti ulos pentutarhasta.
”Vau!” Kastpentu henkäisi. ”Hän oli upea!”
”Ai?” Taivaspentu naukaisi. ”Minä kun luulin, että kaikki oppilaat ovat upeita, mutta sinulla on näköjään jo lemppari.”
”No niin, pennut rakkaat,” Kolibri naukaisi. ”Tulkaa syömään, jotta pääsette ajoissa uneten metsästysmaille.”
Vatsa täynnä, silmät väsymyksestä raskaat ja haukotus. Jääpentu käpertyi emonsa vatsaa vasten ja hänen sisarensa hänen ympärilleen. He pääsisivät varmasti upeiden unien ääreen.

Toinen luku – Hän on läheinen isä


Täysin lumenvalkoinen kissa ja upeasti hohtavat vaaleansiniset silmät tuijottivat syvälle Jääpennun silmiin. Aikuinen kissa puhui katseellaan niin selvästi, mutta niin epämääräisiä, että Jääpentu ei kyennyt tajuamaan, mitä valkea kissa halusi hänelle viestiä. Ja kun ensimmäinen asia tuntui valkenevan pienelle pennulle, oli hänet repäisty jo takaisin valvemaailmaan.
”Oikea unikeko”, Jääpentu kuuli hieman kuivakan äänen läheltään ja avatessaan silmänsä hän kohtasi kilpikonnakuviollisen kollipennun, Tuiskupennun, ystävänsä Huurrepennun veljen. ”Sinun sisaruksesi halusivat MINUN ilmoittavan sinulle kun suostut heräämään, että he ovat menneet pentutarhan ulkopuolelle emosi kanssa.”
”Siis mitä?” Jääpentu hämmentyi ja haukotuksen saattelemana nousi istumaan. Tuiskupentu oli yllättävän isokokoinen pentu, kasvanut jo Jääpennustakin ohi, vaikka oli selvästi nuorempi.
”Argh! Pitääkö se nyt sitten toistaa...” Tuiskupentu pyöräytti erivärisiä silmiään ja huokaisi hyvin turhautuneesti. Ihme kissa. Mikähän sitäkin nyt oikein vaivaa?
”Ei tarvitse toistaa!” Jääpentu ehti naukaista väliin. ”Hämmennyin vain, kun sinä jäit pesään, etkä ole myös ulkona.”
”En halunnut perheeni mukaan”, Tuiskupentu tuhahti, selvästi huvittuneena, mutta kurtisti kulmiaan jatkaessaan. ”EN tosin pidä siitä, että sillä voidaan perustella hommien sysäämistä minulle.”
”Anteeksi sisarteni puolesta, ei tule toistumaan”, Jääpentu luimisti korviaan pahoillaan sisartensa käytöksestä. Ihme karvapallot.
”Toivottavasti ei”, Tuiskupentu virnisti, hieman leikkisästi, ja asteli sitten kauemmas, pesän perälle.
”Oletko varma, ettet halua mukaan?” Jääpentu kysyi kilpikonnakuviolliselta kollilta. ”Minusta olisi mukavaa, jos tulisit.”
Tuiskupentu avasi suunsa, käänsi sitten katseensa muualle selvästi miettien. Kollin tuuhea häntä heilahti epävarmasti ja kolli piti katseensa tassuissaan vaivaantuneena.
”Jos ei haittaa”, Jääpentu naukaisi ja asteli lähemmäs Tuiskupentua. Kollin sisarukset olivat myös poissa, kuten myös heidän emonsa Sirppikynsi. ”Voin jäädä kanssasi tänne.”
”En halua pidätellä sinua”, Tuiskupentu vastasi nopeasti. ”Voit mennä kyllä, siskojesi luokse.”
”He kyllä pärjäävät ilman minua”, Jääpentu virnisti ja istuutui kollin vierelle. ”Eli voin jäädä kanssasi tänne. Näin jo ulkomaailmaa tarpeeksi eilen ja sitäkin edellisenä päivänä.”
”Se olisi kiva”, Tuiskupentu hymyili. ”Jos jäisit tänne.”
”Tietysti”, Jääpentu hymyili. ”Haluatko leikkiä?”
”Mitä leikkiä?” Tuiskupentu kysyi ja kohotti katseena nyt kunnolla kohtamaan Jääpennun katseen.
”Miten olisi vaikka...” Jääpentu hiljeni miettimään ja katseli ympärilleen etsiessään ideoita. ”Miten olisi jotain ei-riehakasta?”
”Esimerkiksi?” Tuiskupentu kysyi, korvat heilahtaen. Hän vaikutti vähän epäilevältä, oli varmaankin tottunut leikkimään veljensä kanssa vain taistelua. Ei kyllä sillä, oli Jääpentukin tottunut. Joskus olisi kuitenkin kiva leikkiä jotain ihan muutakin.
”Tutustumisleikkiä!” Jääpentu hihkaisi silmät hohtaen innostuksesta. ”Kysymme vuorotellen kysymyksiä ja toisen on vastattava, mitä mieltä on. Esimerkiksi jos nyt kysyisin sinulta vaikka että olisitko ennemmin soturi vai parantaja niin vastaisit kumpi olisit mieluummin?”
”Soturi”, Tuiskupentu vastasi. ”Ja varmaankin perustellaan, eikö?”
”Joo!” Jääpentu nyökkäsi. Tuiskupentu tajusi homman juonen, joten tästä tulisi varmasti kivaa!
”No, ehkä siksi että minua ei kiinnosta lajitella yrttejä ja koska mieleni haluaa juosta jahtaamassa saalista klaanille!” Tuiskupentu hymyili vastatessaan. ”Hmm… Pidätkö enemmän illasta vai aamusta?”

~~~~
”Auringonnousu tuo minulle mieleen toivon”, valkoinen kissa naukaisi katsellessaan taivaanrannassa vuorien takaa kohoavaa aurinkoa. ”Se kertoo siitä, kuinka uusi aamu koittaa tuoden uuden päivän. Pimeän yön jälkeen tulee taas valoa ja aurinko tuo kasvua ja lämpöä.”
”Entä tähdet ja kuu? Eikö niillä ole merkitystä?” kolli kysyi häntäänsä heilauttaen. ”Nekin tuovat valoa pimeyteen!”
”Ne symboloivat myös toivoa, hupsu”, valkoinen kissa nauroi kollin ihmettelylle. ”Ne symboloivat toivoa vain eri tavalla. Ne hohtavat pimeässä, tuoden valoa tummaan yöhön. Tähdet, taivaalla hohtava hopeahäntä, kertovat esi-isistä, jotka varjelevat meitä ja tuovat voimaa ja uskoa kissoihin, jotka katsovat tuikkivia tähtiä. Tähtiähän ei ole kuitenkaan näkynyt kuin vähän aikaa, mutta niin.”
”Entä kuu?” kolli kysyi, uskoen valkoisen kissan sanat. ”Mitä se symboloi?”
”Kuu on kuin yön aurinko. Se kulkee ja tuo lohtua niille, jotka tuntevat olonsa yksinäisiksi”, valkoinen kissa sanoi ja vilkaisi vieressään istuvaa kollia. ”Ja aurinko on kuin päivän kuu. Ne symboloivat toisiaan. Ovat samaan aikaan vastakohtia. Molemmat ovat tarpeellisia.”
”Katsoivatko esi-isät meitä ennen kuin tähtiä oli?” kolli kysyi, kääntäen katseensa kohti värikkääksi muuttuvaa taivasta.
”Kyllä”, valkoinen kissa hymyili ja nousi seisomaan. ”Yön pimeys vain muistuttaa meitä siitä, että vaikka olisi synkät ajat, esi-isät varjelevat meitä ja nyt tuikkimalla taivaalla oisoittavat voimaansa ja olemassaoloaan.”

~~~~
”Aamu”, Jääpentu vastasi. ”Minusta auringonnousu tuo minulle mieleen toivon, sillä kun aurinko nousee pimeyden jälkeen tulee uusi päivä!”
”Aika kiva vastaus”, Tuiskupentu naukaisi hieman vaikuttuneesti, eriväriset silmät tiukasti tuijottaen Jääpentua. ”Sinun vuorosi.”
”Onko sinulla lempituoresaalista?” Jääpentu kysyi ovelasti hymyillen. Hän siristi sinisiä silmiään ja odotti vastausta. He olivat molemmat syöneet jo jonkin aikaa tuoresaalista, joten kyllä kollilla pitäisi olla jokin lempiruoka.
”Pidän aika paljon kaniinista”, Tuiskupentu myönsi, epävarmasti. ”Ja myös kyyhkysestä yhtä paljon.”
”Olet päässyt jo maistamaan kaniinia?!” Jääpentu sanoi ihmeissään. ”Epäreilua!”
”Se oli kyllä tosi hyvää”, Tuiskupentu virnisti ilkikurisesti.
”Jääpentu!” Taivaspennun kimakka ääni kuului pentutarhan suulta. Jääpentu kääntyi katsomaan ja huomasi hyvin hämmentyneenä, oranssiraidallisen sisarensa. ”Miksi olet vielä täällä pesässä?”
”Ei huvittanut tulla ulos?” Jääpentu sanoi huvittuneena. Miksi hänen pitäisi olla joka hetki sisartensa kanssa?
”Ei muka huvittanut, plääh!” Taivaspentu pyöräytti silmiään. ”Tule jo, senkin karvapallo!”
Ennen kuin Jääpentu ehti edes vastata, Taivaspentu palasi jo takaisin muiden pentujen luokse ulos.
”No”, Tuiskupentu sanoi ja nousi seisomaan. ”Sisaresi odottavat, voimme jatkaa toistekin.”
”En minä sinua tänne yksin jätä”, Jääpentu kurtisti kulmiaan.
”Et jätäkään”, Tuiskupentu pyöräytti silmiään tietävästi. ”Siksi tulen mukaan ulos.”
”Ai!” Jääpentu kallisti päätään ja nousi seisomaan. ”Toivottavasti siellä on sitten jotain mielenkiintoista.”
”Varmasti on”, Taivaspentu hihkui siniset silmät tuikkien pentutarhan suulla. ”TULETULE! Kastepentu on ihan täpinöissään!”
Tuiskupentu ja Jääpentu vilkaisivat toisiaan ja astuivat sitten ulos pentutarhasta. He saapuivat sellaisen hässäkän sekaan, että koko klaani oli aivan jännittynyt ja kissojen seassa oli korvia värisyttävää puhetta. Jääpentu työntyi muutamien soturien ohitse ja saapui Tuiskupentu perässään sisartensa luokse, jotka istuivat kaikkien soturien edessä Kolibrin kanssa. Kastepentu talloi kärsimättömästi maata tassuillaan ja piti katseensa tiukasti leirin keskellä seisovassa kollissa.
”Tyrskytassu!” Tuiskupentu henkäisi ja Jääpentu katsoi suu hitaasti aueten kermanvalkeaa, raidallista kollia. ”Ilmielävänä!”
”Hän on elossa!” Kastepentu naukaisi hiljaa, melkein kuin huokaisten.
”Ja hyvin riutuneen näköinen!” Jääpentu luimisti korviaan. ”Hänen kylkiluunsa paistavat ihan nahkasta läpi!”
Sirppikynsi, Tuiskupennun emo, istui Tyrskytassun lähellä, samoin Jääpennun isä Tulikukka. Heidän ystävänsä oli palannut kotiin.
”Hei, Jääpentu”, Huurrepennun hento, mutta aina niin iloinen ääni sai Jääpennun katseen kääntymään. Naaras hymyili ja heilautti häntäänsä tervehdykseksi kuurolle naaraalle.
”Missä hän on oikein ollut?” joku oppilaista hieman kauempana ihmetteli tovereilleen.
Jääpennun huomion vei kuitenkin valkoinen naaras, joka asteli Suurtasanteen reunalle ja katsoi koko klaania sinisillä simillään.
”Tyrskytassu”, päällikkö aloitti, hiljentäen supisevan klaaninsa. ”Kertoisitko, mitä sinulle oikein tapahtui?”
”Yönkajon lauma”, Tyrskytassu naukaisi, saaden muutamat kissat ärisemään ja nostelemaan karvojaan. Tuttu nimi, mutta kukaan ei ollut kertonut kaikkea tapahtuneesta Jääpennulle. ”He kaappasivat minut leiriinsä.”
”Mitä?!” Harmaasulka pompahti pystyyn. ”Ne kavalat kissat!”
”En ollut ainoa oppilas siellä”, Tyrskytassu yritti hiljentää kissat kuuntelemaan, mutta oli selvästi uupunut ja väsynyt, ettei hänen äänensä kantanut hälisevän kissajoukon yli. Ja sitä Jääpentu ei edes ihmetellyt, sillä kuka tahansa huomasi, kuinka laiha tuo raidallinen kolli oli.
”Kuunnelkaa!” Heinätähti mylväisi ja kissat hiljenivät samalla silmänräpäyksellä.
”Krhm!” Tyrskytassu keräsi ääntään. ”En siis ollut ainoa klaanikissa, jonka he olivat vieneet. Siellä oli eräs Jokiklaanin naaras, myös oppilas.”
”Mitä he yrittivät tehdä? Mitä he tekivät teille?” Iltataival kysyi, astuen kissajoukosta eteenpäin. Hänen katseensa oli jotenkin kylmä.
”Kyselivät tietysti tietoja”, Tyrskytassu naukaisi hiljaa, korviaan luimistaen. Iltataipaleen niskakarvat nousivat pystyyn.
”Mitä he tietävät meistä?” Heinätähti kysyi, ei lainkaan pettyneenä klaaninsa oppilaaseen, tai sitten ei vain näyttänyt sitä.
”En edes tiedä”, Tyrskytassu myönsi. ”Eivät paljoa, se kissa, joka tietoja kyseli, ei kertonut lähes mitään johtajalleen.”
”Oletko varma?” Iltataival kysyi, tummansiniset silmät lähes huomaamattomasti välähtäen.
”Hän syötti kuolonmarjoja laumalaisilleen, jotta pääsisin kotiin, joten olen varma”, Tyrskytassu sanoi ääntään madaltaen. ”Hän oli valmis tappamaan useampiakin kissoja, jotta meille klaanikissoille ei sattuisi mitään.”
”Mikä sen kissan nimi on?” Heinätähti kysyi, siniset silmät kiiluen.
”Nova”, Tyrskytassu sanoi lyhyesti, hännänpää värähtäen. Hän oli epävarma, tekikö oikein kertoessaan auttajansa nimen.
”Antakaa hänen nyt levätä, Tähtiklaanin tähden!” Sirppikynsi urahti. ”Katsokaa nyt, kuinka laiha hän on!”
”Sirppikynsi on oikeassa”, päällikkö sanoi silmänsä sulkien. ”Saat levätä ja kerätä voimiasi, kunnes koet olevasi tarpeeksi toipunut jatkamaan koulutustasi, Tyrskytassu.”
”Kiitos”, Tyrskytassun nyökkäsi kiitollisena ja Tulikukan ja Sirppikynnen saattelemana palasi moneen kuuhun oppilaiden pesään. Jääpentu katseli päällikköään. Hän selvästi mietti jotakin hyvin paljon. Mutta mitä?

~~~~
Auringonlasku värjäsi taivasta tummanoranssiksi ja pikkuhiljaa tähdet alkoivat valaista tumma taivaankantta. Valkoinen kissa katseli hymyillen vuorien taakse laskevaa aurinkoa. Hänen kiiltävä turkkinsa muutti väriä kellertäväksi auringon loisteessa ja kauempana istuva kolli katseli kaunista naarasta silmät hehkuen. Hän asteli varjoista valoon ja hitaasti, varoen askeliaan, tassutti valkean naaraan luokse.
”Aika kaunista, eikö?” kolli totesi katsellessaan auringonlaskua, mutta sivusilmällä ihaili valkoista naarasta.
”On”, naaras vastasi lyhyesti, mutta kolli ymmärsi sen olevan paras vastaus, jonka häneltä nyt saisi. Valkoisen naaraan hymy oli haikea, mutta yhtä kirkas kuten aina. Naaras loi toivoa ympärilleen ja hänellä oli aina toivoa, oli tilanne mikä hyvänsä.
Kolli katsahti alas kallion reunalta, kohdaten vain kuoleman hiljaisuuden. Klaani oli poissa, jättänyt heidät jälkeensä. He eivät tahtoneet kuunnella kahta kissaa, joilla oli vastauksia kysymättömiinkin kysymyksiin. Kissajoukko ei edes tahtonut tulla kutsutuksi klaaniksi, se oli mukamas loukkaavaa. He hylkäsivät joukkonsa jäsenet, ilman pätevää syytä. Ehkä he vain kyllästyivät kahden kissan viisauteen, jota heillä itsellään ei vielä ollut.
”He tajuavat vielä”, naaras sanoi, vilkaisi kolli ja kääntyi sitten kohti metsää palatakseen heidän pesäänsä.
”Miten voit olla varma?” kolli kysyi pysäyttäen naaraan sanoillaan.
”Eikö se ole selvää?” valkoinen naaras hymyili, kääntäen hitusen päätään kollin puoleen. ”Olemme herättäneet muutamien kissojen ajatukset ja lopulta joku nousee ja näyttää, mitä pitäisi tehdä.”
”Emo!” kimakka naukaisu sai kollin korvat heilahtamaan. Yksi pieni pentu, ainoa selvityjä viidestä pennusta, juoksi valkoisen kissan luokse ja loikki emonsa käpälien ympärillä.
”Mitä, pikkuinen?” valkoinen naaras kysyi ja hymyili katsellessaan pientä pentua.
”Esi-isät ovat taivaalla!” pentu hihkui, värikäs turkki kimaltaen tähtien valossa.
”Niin ovat, Tähti, niin ovat”, valkoinen naaras kehräsi. ”Ja he varjelevat meitä, johdattavat käpälänaskeliamme.”
”Millaisia he ovat?” pentu kysyi, tapittaen taivasta.
”Kukaan ei tiedä”, valkoinen kissa vastasi. ”Mutta jonakin päivänä se tiedetään.”
”Voinko minä nähdä heidät?” pentu kysyi, viikset väristen. ”Nimenihän on Tähti!”
”Nimesi ei ehkä kerro kaikkea sinusta ja kyvyistäsi”, valkoinen kissa huomautti.
”Ai!” pentu naukaisi, hieman pettyneenä, mutta hänen ilmeensä kirkastui taas yhdessä silmänräpäyksessä. ”Mutta minä näin sen, sen sellaisen hohtavan kissan. Sen silmät liekehti kuin tuli!”
”Olet nähnyt unta”, kolli naukaisi väliin. ”Näet aina niin villejä unia.”
”Mutta nyt minä näin sen ihan hereillä!” Tähti protestoi. ”Ihan varmasti näin, isä! Hän seisoi tuola noin ja sanoi, että tuli tähdistä, koska minä kutsuin!”
”Ehkä näit”, valkoinen kissa iski silmäänsä pennulle, mutta piti katseensa puiden lomassa, toivoen näkevänsä vilauksen hohtavasta kissasta. ”Ehkäpä sinä näit.”

~~~~
Jääpentu loikkasi komeassa kaaressa emonsa sammalpedin yli. Kolibri, harmaa naaras, asteli hitaasti tyttäriensä perässä, mutta ei asettunut sammalpedille. Naaras katseli pentujaan mietiskellen ja ennen kuin Jääpentu ehti kysyä emoltaan mikä hänellä oli, Tulikukka astui pesään.
”Täälläpä on aika tungosta, eikö?” Kultahalla vitsaili, kuitenkin hieman jäinen katse Tulikukan suuntaan.
”Älä huoli, Kultahalla”, Kolibri hymyili. ”Minä poistun niin Tulikukka mahtuu oikein hyvin tänne.”
”Minne sinä olet menossa?” Täplätuuli kysyi raahautuessaan pesään. Jääpentu vilkaisi täplikkään naaraan häntää ja hänen sydäntään vihlaisi. Voisiko hännästä päästä jotenkin eroon?
”Metsälle vain”, Kolibri kohautti lapojaan. ”Ja Tulikukka halusi viettää aikaa pentujen kanssa, joten tämä sopii molemmille aika hyvin.”
”Et kai ole menossa yksin?” oranssi kolli kysyi hiljaa ja Jääpennun emo pudisti päätään.
”En tietenkään, hupsu”, naaras naurahti. ”Ikijää on tulossa kanssani.”
”Sano hänelle terveisiä”, Sirppikynsi huikkasi nopeasti, kääntäen katseensa nopeasti pois. Jääpentu kallisti päätään harmaan naaraan käytökselle.
”Pitäkää kivaa”, Kolibri sanoi kolmme tyttärelleen ja poistui sitten pesästä.
”Isä isä!” Taivaspentu hihkaisi ja loikkasi Tulikukan kimppuun. ”Mäyrähyökkäys!”
Jääpentu perääntyi hieman. Hän rakasti isäänsä, mutta nyt häntä ei huvittanut mennä mukaan leikkiin. Hän katseli, kun hänen toinen sisarensa Kastepentu yhtyi leikkiin. Jääpentu perääntyi varjoihin.
”Tulikukan ja Kolibrin pennut tulevat yllättävän hyvin toimeen isänsä kanssa”, Kultahalla kuiskasi lähes äänettömästi, mutta sen verran kovaa, että Jääpentu kuuli sen.
”He tuntuvat olevan läheisempiä isänsä kanssa”, Täplätuuli myönsi. ”Eihän siinä mitään.”
”Ei, ei niin”, Kultahalla naukaisi, kuitenkin terävästi. ”Kolibri tuntuu vain niin etäiseltä.”
”Kaikki eivät ole samanlaisia emoja, Kultahalla”, Täplätuuli huomautti.
”Minä olen nähnyt kymmeniä ja kymmeniä kuningattaria, Täplätuuli”, Kultahalla sanoi terävästi ja sai äänenpainoillaan Jääpennun korvat värähtämään. ”Ja minusta Kolibrissa on jotain mätää.”
”Jääpentu on kettu!” Taivaspentu kiljaisi innoissaan ja sai Jääpennun silmät laajenemaan yllätyksestä. ”Hän vaanii avutonta myrskyklaanilaista!”
”Haa!” Tulikukka syöksyi Jääpennun luo ja nappasi valkoisen pennun niskanahasta. ”Ketut eivätkä mäyrät pysäytä minua!”
”Entäs tällainen kettu?” Jääpentu virnisti ja pyöräytti itsensä isänsä pään päälle ja rimpuillen pääsi irti isänsä löyhästä otteesta. Hän heittäytyi ovelasti isänsä selän päälle ja potki takakäpälillään hänen niskaansa.
”Voi ei!” Tulikukka naukaisi dramaattisesti ja leikkisästi. Kolmen naaraan isä kaatui voivotellen maahan. ”Kettu voitti Myrskyklaanin parhaimman soturin!”
”Minä en olekaan kettu!” Jääpentu julisti. ”Olen oikeasti Jokiklaanin päällikkö!”
Tulikukka hätkähti hieman ja hänen jäänsinisissä silmissään oli kauhua, mutta vaikka vain hetken, Jääpentu hämmentyi ja irrotti otteensa isänsä oranssista turkista.
”Haa!” Tulikukka huudahti ja painoi Jääpennun maata vasten hellästi. ”Myrskyklaani voittaa!”
”Myrskyklaani on paras!” Kastepentu hihkaisi ja samalla Tulikukka hellitti otteensa, jotta Jääpentu pääsi istumaan.
”Totta kai se on”, Jääpentu virinisi. ”Mehän olemme myrskyklaanilaisia ja olemme uskollisia Myrskyklaanille!”
Taivaspentu lisäsi jotakin, mutta Jääpentu ei kuunnellut. Hän vilkaisi isäänsä, jolla oli outo, tyhjä katse silmissään, joka kuitenkin hälveni sillä silmänräpäyksellä, kun kolli huomasi Jääpennun katsovan häntä.
”Minun täytyy mennä”, Tulikukka naukaisi, saaden sanoillaan tyttärensä kauhistuneiksi.
”Mitä? Miksi?” Taivaspentu kurtisti kulmiaan ja pomppasi isänsä eteen.
”Palaan kyllä pian”, Tulikukka vakuutti. ”Tuon teille tuoresaalista, teillä on varmasti jo nälkä.”
”Onko sinun pakko mennä?” Jääpentu kysyi ja kallisti päätään. ”Voimmeko tulla mukaasi hakemaan tuoresaalista?”
”Käyn samalla Tyrskytassun luona”, Tulikukka naukaisi ja Kastepentu liikahti isänsä sanoille. ”En viivy kauaa, lupaan palata nopeammin kuin huomaattekaan!”
”Selvä”, Jääpentu nyökkäsi, hieman pettyneenä. Teimmekö jotain, kun hän haluaa pois?
”Keksikää sillä aikaa suunnitelma, jolla voitatte ilkeä, klaaniin hyökkäävän ketun!” Tulikukka iski silmäänsä ja poistui sitten pentutarhasta.

~~~~
”Onko sinun pakko mennä?” värikäs kissa kysyi, hopeiset silmät täynnä huolta.
”On”, valkoinen naaras sanoi, katsoen horisonttiin. Ympärillä lensi tuhansi perhosia ja ne loivat hentoja tuulenvireitä lentäessään suuressa joukossa.
”Miksi?” värikäs kissa kysyi. Hänen turkkinsa kimalsi kuin tähtitaivas ja oli yhtä selkeä kuin monia vuosia sitten. Häntä ei unohdeta. Hänet muistetaan.
”Näetkö, kuinka haalea minä olen”, valkoinen naaras kysyi apeasti ja hiljaa. Värikäs kissa luimisti korviaan, hopeiset silmät täyttyen kyynelistä. ”Tähti.”
”Ei ole reilua”, värikäs, kuollut kissa sanoi kivahtaen valkean kissan päälle.
”Tähti”, valkoinen kissa sanoi lohduttavasti ja laski haalean häntänsä Tähden selälle. ”Me näemme vielä.”
”Se et ole sinä”, Tähti sanoi irvistäen. ”Sinä et palaa enää.”
”Mutta toivo palaa”, valkoinen kissa muistutti huokaisten. ”Toivo palaa ja elää, vaikka ei palaisikaan minussa.”
”Miksi he unohtavat sinut?” Tähti kysyi, turkki välähtäen. ”Mutta muistavat minut?”
”Minä en elä tarinoissa samalla tavalla kuin sinä”, valkoinen kissa muistutti nuorempaa kissaa. ”Sinusta kerrotaan tarinaa sinuna, kissana, joka toi tähdet taivaalle kaikkien kissojen nähtäväksi. Minusta tarinaa kerrotaan asiana, ei kissana. He eivät kerro siitä, kuinka Toivo-kissa antoi toivoa, he muistavat vain toivon, joka eli kissoissa ja kuinka kissat kasvattivat toivoa muissa.”
”Se on typerää!” Tähti älähti ja ravisti päätään turhautuneena.
”Se on välttämätöntä”, Toivo sanoi kulmiaan kurtistaen Tähden lapsellisuudelle. ”He eivät saa ajatella, että toivo on kissa. Toivon on oltava heissä kaikissa kissasta riippumatta!”
”Mutta ilman sinua ei olisi heissäkään toivoa! Sehän on selvää!” Tähti murahti, perääntyen valkean kissan luota pettyneenä. ”En halua, että menet...”
”Jään sydämeesi, muistathan?” Toivo lohdutti. ”Rakastan sinua, muistathan sen?”
”Minäkin sinua”, Tähti sanoi apeasti. ”Hyvästi, emo.”
”Hyvästi”, valkoinen kissa sulki silmänsä kiitokseksi ja asteli sitten kauemmas värikkäästä kissasta, kavuten nummen päälle. Hohtava ympäristö väreili hänen ympärillään ja hän käveli hitaasti nummen reunalla. Hän katsahti nyt pieneltä näyttävää värikästä kissaa ja heilautti häntäänsä tervehdykseksi. Hän katseli värikästä kissaa, joka koko sydämestään uskoi hänen olevan emonsa. Ja Toivo toivoi, että hän olisikin tuon upean kissan emo.
”Jonakin päivänä sinäkin palaat elävien maahan”, Toivo kuiskasi hiljaa ja kääntyi sitten pois aukealta ja sukelsi metsän siimekseen.

”Aiot palata elävien maahan, niinkö?” kuului karhea ääni, joka sai Toivon pysähtymään niille sijoilleen. Hento tuulenvire kulki hänen turkkinsa lävitse. Hän katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään. ”Aika rohkeaa. Oletko varma, että haluat menettää itsesi? Syntymällä uudestaan toisessa kissassa?”
”Miten sinä edes sen tekisit?” kuului heleämpi ääni ja puiden lomasta asteli esiin punainen naaras. ”Onko se edes mahdollista?”
”Totta kai se on”, karhea ääni kuului nyt Toivon takaa. Hän kohtasi harmaan, sekaturkkisen naaraan, joka asteli varjoista niin salamyhkäisesti, että hänen kehonsa tuntui imeytyvän varjoihin. ”Siihen pitää vain uskoa.”
”On se mahdollista”, Toivo sanoi hiljaa. ”On aika palata ja vahvistaa toivoa.”
”Entäpä uskoa?” harmaa naaras kysyi silmiään siristäen. ”Eikö sitäkin pitäisi vahvistaa? Vai oletko eri mieltä? Minusta elävissä kissoissa alkaa olla jo vähän liikaa vain oman etunsa hakua eikä luottamusta lainkaan esi-isiin.”
”Eivätpä he edes ole mitenkään järjestäytyneitä, että voisivat uskoa esi-isiin kunnolla”, punertava kissa huomautti. ”Minusta he tarvitsevat rakkauta toisiaan kohtaan, jotta voisivat uskoa paremmin.”
”Hah!” harmaa kissa irvisti selvästi vihastuneena punaisen kissan kommenttiin.
”Mihin he tarvitsevat toivoa?” Toivo kysyi ja katsoi kahta, kissaa, jotka hiljenivät miettimään. ”Entä mihin uskoa? Entä rakkautta?”
”Elämään”, harmaa kissa vastasi hiljaa. ”Tarkoitukseen. Hyvään elämään.”
”Rakkaus vahvistaa toivoa, toivo uskoa ja usko rakkautta, eikö?” punainen kissa kysyi, siniset slmät kimaltaen.
”Siinähän on järkeä”, harmaa kissa nyökkäsi. ”Olen Usko.”
”Minä olen Rakkaus”, punertava kissa sanoi. ”Tai niin minut on määritelty.”
”Olen Toivo”, Toivo katsahti edessään istuvia kissoja. ”Tai se on nimeni. En tosin pidä siitä, että minut määritellään itse Toivona. Minä vain vahvistan sitä.”
”Mielenkiintoista”, Usko siristi silmiään. ”Määrittelet valtasi ja itsesi tarkoituksen eri tavalla kuin on tarkoitettu.”
”Mistä voit olla varma, miten tarkoitukseni on määritelty?” Toivo kysyi ja ennen kuin Usko edes vastasi hän hiljensi harmaa kissan. ”En halua vastausta tai sinun käsitystäsi minusta. Haluan kuulla enemmän teistä ja teidän käsityksestänne teidän tarkoituksestanne. Mikä on sinun tehtäväsi?”