Kastepentu - Myrskyklaani

~

Usko muisti millaista oli olla tavallinen, elävä klaanikissa, jolla oli paljon tehtävää ja vastuuta, mutta myös ilonaiheita ja seikkailuja. Hän muisti sen kaiken ja vaikka hän nauttikin Tähtiklaanissa olemisesta ja sen helppoudesta, hän aina silloin tällöin ikävöi elävänä klaanikissana olemista. Hän tiesi sen kaikki huonot ja hyvät puolet, eikä hän halunnut nykyisten menettävän niitä.
Siksi hänen oli tehtävä Toivon ja Rakkauden kanssa se, mitä he olivat tekemässä. Se olisi heidän ja kaikkien muiden ainut mahdollisuus selviytyä, eikä epäonnistumista voinut edes harkita.
Usko vilkaisi omaa kehoaan. Hänen harmaa turkkinsa oli jo alkanut muuttua entistä läpinäkyvämmäksi ja hän tiesi olevansa haihtumassa pois. Jos hän ei pian siirtyisi toiseen kehoon, häntä ei enää olisi – ja se olisi kaikkien tuho, ei ainoastaan hänen omansa.
”Tämä on ainut vaihtoehto”, Usko kuiskasi ja katsoi alas klaanikissoihin. Hän näki heidät, mutta he eivät nähneet häntä. ”Tämä on ainut keino. Uskoni on nyt sinussa, ennustuksen kantaja.”

~

Kastepentu räpytteli silmiään, kun katseli muiden Myrskyklaanin kissojen touhuja leirissä. Oppilaat joko säntäilivät klaaninvanhimpien pesään, mestariedensa perässä tai olivat omissa pienissä porukoissaan, soturit näyttivät etsivän partioihin osallistujia tai oppilaitaan ja varapäällikkö istui aukion keskellä päällikön kanssa. Kastepentu olisi halunnut olla kuin oppilaat: hän myös olisi halunnut mennä oman mestarinsa kanssa harjoittelemaan saalistamista tai taistelemista. Mutta hänellä ei ollut mestaria, eikä hän ollut edes oppilas. Ei tulisi olemaan vielä moneen kuuhun, niin hänelle aina sanottiin.
"Kastepentu!" Kastepentu kuuli siskonsa Jääpennun äänen takaansa ja kääntyi häntä hieman heilahtaen.
Valkoinen pentu oli loikkinut hänen taakseen siniset silmät iloisesti hehkuen. Hän pysähtyi Kastepennun kohdalle. "Haluatko leikkiä kanssamme?"
"Keiden?"
"Minun, Taivaspennun ja Vääräpennun", Jääpentu selitti ja nyökkäsi kohti pentutarhan sisäänkäyntiä. Kastepentu pystyi jo kuulemaan pentutarhan sisältä kuuluvan innokkaan nau'unnan.
"Okei, käy minulle", Kastepentu suostui ja loikki siskonsa perässä pesän suulle. Hän tiesi jo, etteivät he leikkisi pesän sisällä – siellä ei ollut tarpeeksi paljon tilaa ja ulkona oli muutenkin mukavampaa – joten istahti odottamaan.
"Taivaspentu! Vääräpentu! Tulkaa!" Jääpentu kutsui.
Kesti vain silmänräpäys, kunnes Vääräpentu oli jo syöksähtänyt pesästä ulos. Kollin vauhti oli niin nopea, että Kastepentu horjahti ja kompastui omiin tassuihinsa. Ärtyneenä hän kampesi itsensä pystyyn ja ravisteli turkistaan roskat, mutta ei kantanut sen enempää kaunaa Vääräpennulle. Hän halusi jo leikkiä.
"Mitä leikitään?" Vääräpentu kysyi ja vaikutti siltä, että ruskealla kollilla oli vaikeuksia pysyä aloillaan. Hänen häntänsä keinahteli puolelta toiselle ja tassut nousivat vuoronperään ylös kuin valmiina lähtemään jälleen juoksemaan.
"Piilosta?" Taivaspentu ehdotti.
"Kielsin teitä lähtemästä seikkailemaan ympäri leiriä", pentutarhasta ulos tullut Kolibri huomautti. Kaksi muuta kuningatarta olivat tulleet hänen vierelleen: Unikkoviiksi, joka oli hoitanut Kastepennun, Taivaspennun ja Jääpennun imettämistä, sekä Kultahalla, joka toimi sijaisemona Vääräpennulle, Kimallepennulle ja Olkipennulle. "Leiri on vielä liian iso teille. Eksyisitte ja jäisitte muiden tassuihin."
"Minä olen jo heitä vanhempi!" Vääräpentu nurisi ja kääntyi katsomaan sijaisemoaan. "Kultahalla!"
Kultahalla pudisteli päätään. "Olen pahoillani, Vääräpentu."
"Epäreilua!"
"Haluan tutkia leiriä", Jääpentu valitti myös. "Olkaa niin kilttejä!"
"Miksette leiki jotain, mitä voi leikkiä aivan tässä pentutarhan edustalla?" Unikkoviiksi kysyi. "Ja ottakaa Olkipentu ja Kimallepentu mukaanne."
Kastepentu katseli ympärilleen, mutta ei edes nähnyt toisen pentueen kahta muuta pentua missään. Miksi heidän pitäisi ottaa heidät mukaansa, jos he eivät olleet edes tulleet ulos leikkimään? ”Eiväthän he edes ole täällä.”
”Olemme me nyt”, Olkipentu naukaisi yllättäen. Hän oli pujahtanut kuningattarien takaa ulos, ja arempi Kimallepentu seurasi häntä perässä. ”Jos kerran piilosta ei saa leikkiä, leikitään taistelua.”
”Taistelua?” Kimallepentu katsoi peloissaan siskoaan.
”Taistelu käy minulle!” Vääräpentu hihkaisi ja laskeutui matalaksi kuin olisi valmiina hyökkäämän ensimmäisen liikkuvan olennon kimppuun.
Jääpennun häntä oli suoristunut innosta. ”Ja minulle! Auts, Vääräpentu, varo vähän!”
Vääräpentu oli hyökännyt nauraen Jääpennun kimppuun suu virneessä ja häntä heilahdellen. Kolli ei ollut paljastanut kynsiään, mutta suuremman kokonsa ansiosta hän oli onnistunut vangitsemaan Jääpennun helposti alleen. Kastepentu ei oikein tiennyt, mitä ajatteli kollista. Vääräpentu vaikutti mukavalta, mutta tämä oli todella villi ja riehakas.
”Olkipentu, en oikein tiedä”, Kimallepentu sanoi. Hänen äänensä oli hiljainen, mutta Kastepentu kuuli sen silti. ”Emmekö voisi leikkiä jotain muuta?”
”Taisteluhan on kivaa!” Olkipentu vastasi. ”Mutta ei sinun ole pakko osallistua.”
Kimallepentu siirteli tassujaan hieman vaivaantuneen oloisena ja katseli leikkimielisesti kamppailevaa Vääräpentua ja Jääpentua.
”Minä voin taistella kanssasi”, Taivaspentu naukaisi Kimallepennulle lempeästi.
Kimallepentu vilkaisi hieman kauhuissaan Olkipentua, mutta suurempi, ruskeankirjava naaras vain tönäisi häntä lähemmäs Taivaspentua ja naukaisi muutaman rohkaisevan sanan. Kimallepentu nyökkäsi ja kääntyi kohti Taivaspentua.
Kastepentu käänsi katseensa takaisin Vääräpentuun ja Jääpentuun, jotka kamppailivat kömpelön näköisesti keskenään, mutta heillä näytti olevan hauskaa. Oranssiläiskäinen naaras heilautti häntäänsä ja mietti miten pääsisi leikkiin helposti mukaan. Ennen kuin hän ehti ottaa yhtäkään askelta leikkimielistä taistelua kohtaan, Olkipentu oli jo sännännyt eteenpäin ja loikannut vasten Jääpentua kaataen tämän pois Vääräpennun päältä.
Kastepentu virnisti silmät loistaen innosta ja loikkasi myös mukaan kamppailuun.

~

”Hyvä, Toivo!” Usko naukaisi kannustavasti. Hän katseli, kuinka Toivo ja Rakkaus harjoittelivat taistelua keskenään, ja Toivo oli juuri onnistunut kaatamaan Rakkauden maahan.
Rakkaus onnistui kuitenkin yllättämään Toivon ja potkaisemaan tämän äkisti pois päältään. Valkoinen kissa lennähti hieman kauemmas ja älähti iskiessään päänsä.
”Sattuiko sinuun?” Rakkaus kysyi pieni hätäännys äänessään ja kampesi itsensä takaisin tassuilleen.
Toivo oli sillä välin noussut ja hieroi tassullaan päälakeaan. ”Hieman, mutta ei se mitään. Todella hyvä liike, Rakkaus!”
”Se oli hieno”, Usko naukaisi ja hymyili. Vaikka taistelu ei Tähtiklaanissa ollut mitenkään oleellista, eikä sitä olisi tarvinnut harjoitella, hän nautti voidessaan viettää parhaiden ystäviensä kanssa tällä tavalla aikaa. Yleensä hän ei muuta tarvinnutkaan: vain ystävänsä.
”Haluatko sinä taistella nyt, Usko?” Toivo kysyi.
Usko oli pudistamaisillaan päätään kieltäytymisen merkiksi, mutta päätti suostua. ”Hyvä on. Kumpaa vastaan taistelen?”
”Minä olen saanut tarpeekseni tältä päivältä”, Rakkaus sanoi ja astui sivummalle, jotta Usko ja Toivo saivat tilaa omalle taistelulleen. ”Te kaksi voitte taistella keskenään.”
”Käy minulle”, Usko sanoi virnistäen ja katsoi Toivoa. Hän kyyristyi ja jännitti lihaksensa, mutta ei hyökännyt vielä, vaan jäi odottamaan.
Toivo jännitti myös omat lihaksensa ja heilautti häntäänsä. ”Paras voittakoot, Usko.”
”Se on selvä.”
He loikkasivat yhtä aikaa toisiaan kohti samalla, kun Rakkaus katsoi heitä arvioiden sivummalta.

~

Kastepentu makasi maassa hengästyneenä. He olivat leikkineet melko kauan, ja nyt kukaan ei jaksanut liikkua kunnolla mihinkään. Taivaspentu istui Kastepennun vierellä kasvot aurinkoa kohti käännettyinä, Jääpentu ja jopa Vääräpentu makasivat vähän matkan päässä heistä, Kimallepentu suki turkkiaan takaisin sileäksi, ja Olkipentu istui lähellä molempia sisaruksiaan ja haukotteli.
Aurinko lämmitti heistä jokaista ja sai heidän olonsa entistä väsyneemmäksi ja rentoutuneemmaksi. Kastepentu oli iloinen siitä, että lumet olivat sulaneet, mutta auringon porottava kuumuus alkoi olla hänelle jo liikaa. Hän oli todella kiitollinen siitä, ettei omistanut mustaa tai muutenkaan tummaa turkkia ja sääli heitä, jotka omistivat.
”Minulla on jano”, Kastepentu naukaisi pian ja kierähti kyljeltään vatsalleen. Hän oli liian väsynyt jaksaakseen nousta ylös, sillä hän oli uuvuttanut itsensä antaessaan taisteluleikille kaikkensa. Ehkä hän oli ottanut sen kaiken liian tosissaan, mutta ainakin hänellä oli ollut hauskaa.
”Joo”, Jääpentu sanoi ja nousi tassuilleen, ”niin minullakin.”
Myös Vääräpentu kampesi itsensä ylös ja ravisteli turkistaan roskia pois. Vaikka hänkin näytti väsyneeltä, Kastepentu näki hänen kultaisenoranssit silmät kiilumassa innostusta. ”Mistä me vettä saamme?”
”Vettä löytyy kosteista sammaleista”, kuului Kastepennulle tuntematon ääni.
Kastepentu katseli ympärilleen ja näki mustavalkoisen naarasoppilaan tulleen paikalle. Hän oli ilmeisesti kantanut suussaan sammalia, sillä hänen tassujensa edessä oli niitä iso kasa. Kastepentu ei ollut uskoa, että oppilas oli kantanut ne aivan itse. Hän ei olisi jaksanut puoliakaan!
”Ai noista mitä sinulla on?” Vääräpentu kysyi nopeasti ja räpäytti silmiään. Hänen suunsa oli jäänyt hieman raolleen kuin ihmetyksestä, eikä hänen katseensa siirtynyt oppilaasta hetkeksikään. Kastepennun mielestä kolli näytti siltä kuin tämän olisi nähnyt joko jotain todella pelottavaa tai todella lumoavaa.
Olkipentu läimäytti veljeään hännällään. ”Nuo sammaleet ovat kuivia, hiirenaivo”, kirjava pentu huomautti.
”Kyllä minä- Kyllä minä sen huomasin!” Vääräpentu älähti ja näytti hetken ajan hyvin hämmentyneeltä, jopa nolostuneelta. Hän koetti pörhistää turkkiaan ja näyttää suuremmalta kuin mitä todellisuudessa oli.
”Tulin vaihtamaan pesänne sammaleet”, oppilas ilmoitti hieman kylmällä äänellä ja katseli pentujoukkiota. ”Että olkaa hyvät vain.”
”Kiitos paljon”, Jääpentu naukaisi ja hymyili Kastepennulle tuttua kirkasta, toivoa täynnä olevaa hymyään.
”Joo, kiitos!” Vääräpentu naukaisi liian nopeasti ja liian kovalla äänellä.
Kastepentu alkoi olla jo niin janoinen, että nousi ylös ja katsoi Taivaspentua. ”Mennäänkö etsimään sitä vettä?”
”Joo”, Taivaspentu sanoi. Hän heilautti häntäänsä ja oli jo ottamassa askeleen kohti leirin reunaa, kun joku kuningattarista huusi heitä pentutarhan suulta.
”Pennut! Tulkaa siistittäviksi sillä aikaa, kun Häivätassu vaihtaa pesän sammaleet!”
Kastepentu kääntyi ja näki Kolibrin sekä Kultahallan seisomassa pentutarhan suuaukon edustalla. Hän vilkaisi nopeasti valko-oranssia turkkiaan, totesi sen oelvan aivan liian likainen ja lähti Taivaspentu perässään kulkemaan kohti emoaan, joka katseli heitä hymyillen. Muutkin pennut matkasivat emojaan kohti, osa paljon vastahakoisemmin kuin toiset, ja Kastepentu kuuli Olkipennun mumisevan jotain hampaidensa välistä.
Jääpentu oli ehtinyt ensimmäisenä Kolibrin luokse, ja Kolibri suki jo valkoisen pennun turkkia puhtaaksi. Kastepentu istahti toisen siskonsa kanssa emonsa luokse odottamaan omaa vuoroaan. Kimallepentu oli Kultahallan puhdistettavana, Vääräpentu koetti vaivihkaa kurkkia pentutarhaan, ja Olkipentu yritti pysyä kauempana kuin olisi toivonut, ettei hänen turkkiinsa koskettaisi. Kastepentu kuuli Kultahallan mainitsevan jotain Villivirneen – Vääräpennun, Kimallepennun ja Olkipennun isän – tulemisesta.
”Teillä täytyy olla jano”, Kolibri naukaisi, kun oli saanut Jääpennun turkin niin puhtaaksi kuin sen vain pystyi saamaan. ”Unikkoviiksi lähti hakemaan teille vettä, joten älkää poistuko leiristä sillä aikaa mihinkään. En todellakaan halua, että te katoatte johonkin näin kuumana päivänä.”
”Joo joo”,  Jääpentu sanoi.
Kolibri hymähti ja veti Taivaspennun tassuihinsa. Hän alkoi sukimaan oranssiraitaista turkkia samaan tapaan kuin oli sukinut Jääpennunkin. ”Kyllä te kohta pääsette tutkimaan leiriä. Sitten kun olette vanhempia.”
”Emmekö voisi olla jo oppilaita?” Kastepentu kysyi. Hän tiesi jo vastauksen, mutta halusi silti yrittää. Ehkä häntä onnistaisi tällä kertaa, ja Kolibri myöntyisi.
”Ette valitettavasti”, Kolibri sanoi. ”Sitäkin teidän täytyy odottaa vielä hetki.”
Kastepentu huokaisi. Hän olisi kovasti halunnut olla jo oppilas ja sitten soturi, mutta hänen täytyi odottaa. Kuten täytyi Taivaspennun ja Jääpennunkin.
Meistä tulee koko järven parhaat oppilaat ja soturit, aion olla ahkera, Kastepentu ajatteli leveä hymy kasvoillaan.

~

”Minulla on kummallinen olo”, Rakkaus sanoi ja avasi silmänsä. Hän makoili pää tassujensa päällä maassa ja tuijotteli Uskoa ja Toivoa. ”Onko teilläkin?”
Toivo räpäytti silmiään ja nyökkäsi. ”On.”
”Jos tekin tunnette sen, sen täytyy olla jotain vakavaa”, Usko sanoi matalalla äänellä. Hänkin oli tuntenut sen: se oli outo, kummallinen tunne, kuin turkilla ajelehtivat värähdys tai sulava jää hänen selässään, ja se aiheutti kihelmöintiä ja pahoinvointia. Hänen olonsa oli heikko, sekä fyysisesti että henkisesti, eikä hänen olonsa ollut helpottunut päivien myötä. Vain pahentunut.
”Mitä se voisi olla?” Rakkaus kysyi ja kohotti päänsä. Usko näki punertavan kissan silmistä paistavan huolen ja väsymyksen ja oli hyvin varma siitä, että Rakkaus näki hänen kasvoiltaan sen kaiken saman.
”Minä en ole varma”, Toivo vastasi ennen kuin Usko ehti sanoa mitään, ja harmaa naaras sulki suunsa. Hän olisi sanonut aivan samaa kuin Toivokin: hän ei tiennyt. ”Mutta eiköhän tämä mene kohta ohi.”
Usko ei ollut asiasta niinkään varma. Tuntui siltä, kuin hänen olonsa oli vain pahentumassa, ei parantumassa, mutta hän ei viitsinyt sanoa siitä mitään. Ehkä oli parempi elätellä toivoa siitä, että heidän olonsa palautuisi normaaliksi. Usko ei voinut olla miettimättä kuinka paljon hän kuulosti Toivolta omissa ajatuksissaan sillä hetkellä. ”Niin, ehkäpä.”

~