luku 1.
Rakkaudella ei ole taivaskaan rajana.
-
Usko, Toivo ja Rakkaus. Niin se oli aina ollutkin ja tulee aina olemaan. Jos heitä ei olisi koskaan ollutkaan, kaikki onnelliset ja positiiviset asiat olisivat vaipuneet unholaan.
Mutta siellä he olivat, Tähtiklaanissa. He olivat olleet siellä niin kauan, että kaikki olettivat heidän olleen siellä aina, vaikkakaan se ei ole totta.
Hekin olivat olleet joskus vain kissoja.
-
Taivaspentu räväytti taivaansiniset silmänsä auki. Naaras katseli ympärilleen ehkä hieman hädissään. Hän ei ollutkaan enään unessa. Taivaspentu sulki silmänsä, jotka tuntuivat raskailta huonosti nukutun yön jälkeen. Naaraspentu muisti, että miltä tuntui silloin kun silmät olivat olleet vielä kokonaan kiinni. Kaikki oli ollut pimeää, mutta emon ja isän tuoksu oli tuttu joihin Taivaspentu silloin takertui. Sitä paitsi, olihan Kolibri ja Tulikukka hänen vanhempiaan, jotka auttaisivat häntä aina kaikessa. Taivaspentu aukaisi silmänsä uudestaan, sillä aamuaurinko paistoi naaraan silmiin ilkeästi. Hän pyörähti toiselle kyljelleen ja tuijotti suoraan Kastepentua silmiin.
"En tiennyt että olit hereillä", Taivaspentu sanoi. "Olisit puhunut, sillä en saa unta."
"En viitsinyt, sillä nukuit niin huonosti yöllä. Puhuit unissasi ja pyörit koko ajan", Kastepentu hymyili. "Näitkö painajaista?" Taivaspentu mietti kysymystä. Hän ei muistanut unestaan mitään enään. Paitsi sen, että oli ollut tuttujen kissojen keskellä ahdingossa. Taivaspentu kohautti olkiaan.
"En muista. Se oli vain typerä uni", Taivaspentu huitaisi häntäänsä merkiksi ettei asialla tosiaan ollut väliä.
"Mistä te puhutte?" Lopulta herännyt Jääpentu kysyi ihmeissään. Taivaspentu huokaisi.
"Ei mitään. Tai no, unista", hän sanoi. "Taisimme herättää sinut."
"Itse asiassa", lempeä ääni puhui: "Herätitte jokaisen pentutarhassa!" Heidän emonsa Kolibri maukui lempeästi ja alkoi sukimaan pentujaan karhealla kielellään. Kolmikko virnisti toisilleen salaa.
-
"Toivo, sinussa on jotain vikaa", Rakkaus sanoi huolestuneella äänellä. "Oikeastaan meissä kaikissa on!" naaras henkäisi. Toivo ja Usko nyökyttelivät päätään.
"Uskon.. että olisi aika jatkaa eteenpäin. Niin kuin puhuimme aiemmin", Toivo sanoi. Rakkaus luimisti.
"Entä jos emme ole valmiita? Tai kolmikko?" Rakkaus kyseenalaisti tovereitaan. Naaras ei haluaisi menettää Toivoa ja Uskoa, sillä välitti heistä kovin paljon.
"Kolmikko syntyy hyvin pian. Meillä ei ole paljoa aikaa", Toivo sanoi. "Kaikki menee hyvin Rakkaus, rauhoitu. "
"Lisäksi, me olemme valmiina", Usko sanoi puskien rauhoittaen ystäväänsä. Rakkaus silti uskalsi olla erimieltä.
"Minun pitäisi hyvästellä eräs.." Rakkaus mietti ääneen. Toivo ja Usko katsoivat toisiaan pikaisesti tietäen ketä naaras oikein tarkoitti. "Mutta en tällä kertaa", punaturkkinen naaras pudisti päätään. "Hän.. hän kyllä ymmärtää. Tai jos ei ymmärrä, niin tulee kyllä myöhemmin ymmärtämään."
-
Pieni naaras paini hurjasti Olkipennun kanssa pentutarhan edessä. Tulikukka oli luvannut näyttävänsä heille leiriä kunnolla, kunhan saapuisi partiosta. Taivaspentu oli innoissaan. Hän tiesi, että kun pääsisi pian katsomaan leiriä, niin ei olisi kauaa edes siihen kun heistä tulisivat oppilaita!
Olkipentu painoi naaraan maahan, mutta pieni hiekanoranssi naaras käytti kokoaan hyödyksi ja livahti Olkipennun alta pois. Siitä Olkipentu hämmästellen mätkähti maahan.
"Hahaa! Voitin!" Taivaspentu hymyili pää kallellaan. Olkipentu nousi ylös ravistellen päätään hymyillen. Taivaspentu oli saanut rohkaistettua muita leikkimään.
"Terve pennut", kuului ääni Taivaspennun selän takaa. Naaraspentu pyörähti vikkelästi ympäri nähden isänsä leveän hymyn.
"Sinä tulit!" Taivaspennun silmät loistivat. Tulikukka nyökkäsi.
"Kuten lupasinkin. Hae siskosi, niin voimme mennä", soturi jatkoi ja Taivaspentu pinkoi pentutarhaan.
"Hei! Jääpentu ja Kastepentu! Isä tuli vihdoin", Taivaspentu kajautti ja kolme siskosta lähti ulos. Kolibri lähti mukaan, ihan varmuudeksi.
Ulkona kauempana pentutarhaa, pennut loikkivat ympäri isäänsä kysellen kysymyksiä.
"Tulikukka, kerro meille kaikki leiristä!" Tulikukka nauroi, samoin Kolibri. Ja niin Tulikukka alkoi kertomaan klaaneista heille kaiken..
-
Rakkaus avasi silmänsä. Hän oli vehertävällä nummella. Punaturkkinen naaras oli noussut ylös hapartaville jaloilleen. *Missä olen?* Naaras oli pohtinut hetken hädissään. Kunnes oli muistanut.
Hän oli kuollut. Hän oli Tähtiklaanissa. Hänet oli noutanut Tähtiklaaniin Toivo ja Usko. Ketkäs muukaan?
Rakkaus oli pohtinut ensimmäisiään hetkiään Tähtiklaanissa. Naaras ei olisi millään halunnut uskoa silloin sitä, että hänen henki olisi nyt toisaalla. Kirkas, tähtiturkkinen henki. Mutta toisaalta, Rakkaus oli nykyään ylpeä siitä, että oli päässyt esi-isiensä luokse. Rakkaus nousi ylös viileältä maalta ja käveli Uskon ja Toivon luokse puskien heitä lempeästi. He olivat aina kolmestaan.
-
He olivat kierrelleet ympäriinsä leiriä tutustuen eri kissoihin. He olivat myös nähneet paljon leirin uusia paikkoja. Jääpentu, Kastepentu ja Taivaspentu kääriytyivät emonsa viereen pentutarhassa. Aurinko oli laskenut.
Taivaspentu huomasi siskonsa nukahtaneensa. Taivaspentu huokaisi syvään tasoittaen hengityksensä. Ja hieman ennen nukkumaan menoa Taivaspentu tajusi sen, että hän rakasti perhettään todella paljon. Niin paljon, ettei Tähtiklaanikaan voisi sitä tietää.
//loppu inspis lopussa nii tuli vähän lyhyt, mut ihasama (;
Pääsivu 
Kalenteri
Aihe: Taivaspentu - Myrskyklaani