Huurrepentu - Myrskyklaani

Huurrepentu – Myrskyklaani

Ensimmäinen luku – Mitä?

Kaikkialla oli pimeää. Ja aivan hiljaista. Mutta se ei ollut edes ihme Huurrepennulle. Hän tiesi nimensä, kaikeksi onneksi. Se mukava valkoinen naaras oli sen hänelle kertonut. Hänellä oli upeat keltaiset silmät ja hän oli luvannut auttaa. Hän oli kertonut kaikenlaista ja Huurrepennun oli vaikea muistaa edes kaikkea sitä tiedon määrän takia. Huurrepentu oli oppinut puhumaan sen kiltin kissan ansiosta, joka pimeydestä astui esiin ja oli puhunut niin hellällä äänellä. Hän oli silitellyt Huurrepennun korvia ja pientä kehoa. Hän oli kuulemma kaikista pienin pentu. Ja suurin oli se värikäs, vaikka Huurrepentu ei ollut vielä nähnytkään veljiään.
Se naaras oli sanonut, että Huurrepennulla tulisi olemaan vaikeaa. Hänen tulisi opetella tärkeä taito, jota hän oli ankarasti opetellut sen naaraan kanssa. Hänellä oli ollut niin kaunis nimikin, mutta Huurrepentu ei enää muistanut sitä. Hänen oli täytynyt oppia oman perheensäkin nimet ja niidenkin muistaminen oli niin vaikeaa. Hänellä oli viisi isoveljeä, Susitassu, Kettutassu ja Ilvestassu. Ja sitten tietysti olivat ne kaksi…
Jokin tömähti hänen päällensä ja Huurrepentu huusi. Hän ponnahti seisomaan ja hänen silmänsä rävähtivät auki. Hän lennähti kumoon ja makasi pentutarhan keskellä selällään ja aivan äimistyneenä. Mitä oli oikein tapahtunut. Huurrepentu kierähti vatsalleen ja nousi sitten pystyyn, vaikkakin hieman hoippuen. Muutaman hiirenmitan päässä musta pentu huusi vihaisesti toiselle kirjavalle pennulle. Musta pentu osoitti vihaisesti Huurrepennun suuntaan, mutta sitten hänen katseensa pehmeni, kun kaksikon katseet kohtasivat. Mustan pennun katse kirkastui ja hän loikki hieman kauemmas ja palasi sitten suuremman kissan kanssa, jolla oli hopeanharmaa turkki ja pistävän vihreät silmät. Vai oliko tuo väri edes vihreä? Sen oli pakko, sillä se valkea naaras oli sanonut, että Huurrepennun emolla on vihreät silmät. Jos tuo siis edes oli Huurrepennun emo.
Sen oli pakko olla. Harmaan naaraan otsassa oli nimittäin musta sirppi. Ja tämä naaras tuoksui niin ihanan tutulta ja lohduttavalta. Mustan pennun täytyi olla Pakkaspentu. Ja kirjavan Tuiskupentu. Ne olivat hänen veljensä.
Harmaa naaras, Huurrepennun emo, avasi suutaan ja taisi sanoa jotakin. Huurrepentu yritti tutkia Sirppikynnen, emonsa, muodostamia sanoja hänen huuliltaan, mutta eihän siitä mitään tullut. Harmaa naaras näytti hämmentyneeltä, kun Huurrepentu vain katsoi silmiään siristellen emoaan. Harmaa naaras yritti taas sanoa jotakin, mutta Huurrepentu vain kallisti päätään.
Jostain pesän kaukaisuudesta ilmestyi täplikäs naaras, joka sitten silmänräpäyksessö katosi niille teilleen. Musta kolli oli ilmestynyt Huurrepennun eteen, mutta Huurrepentu ei säikähtänyt. Hän katseli veljeään kiinnostuneena. Hänellä oli upeat silmät. Oikea silmä oli samanlainen vihreä kuin heidän emollaankin, mutta vasen silmä oli tummansininen. Kirjava kollipentu astui myös lähemmäs ja sanoi jotakin. Hänelläkin oli upeat silmät, samanlaiset kuin Pakkaspennulla, mutta vain värit toisinpäin. Hän myös näytti aika veikeältä. Melkein puolet hänen naamastaan oli mustan värin peitossa ja muuta oranssi läikkä siellä täällä kasvoissa.
Jokin tempaisi Huurrepennun ilmaan. Nyt hän säpsähti ja kiljaisi säikähdyksestä. Emon lempeä katse vierellä oli kuitenkin rauhoittava ja Huurrepentu tiesi, että kaikki oli siis hyvin. Maa jalkojen alla tuntui lohduttavalta ja nostaessaan katseensa ylös Huurrepentu näki valkomustan kollin, jolla oli hyvin syvät siniset silmät. Kolli oli huolestuneen näköinen ja haisteli Huurrepentua. Tuo kolli haisi niin hyvältä, raikkaalta ja rauhoittavalta. Hänessä oli jotakin samanlaista kuin siinä valkoisessa naaraassa.
Kolli sanoi jotakin, mutta sanoja oli vaikea erottaa hänen huuliltaan, kuten tavallista. Kolli pudisti päätään ja tuli lähemmäksi Huurrepentua. Kollin hengitys kutitti häntä korvista ja hän nauroi hieman ja perääntyi sitten. Nyt Huurrepentu arvasi, kuka tuo kolli oli. Sen oli pakko olla Susitassu. Se valkoinen naaras oli sanonut, että Susitassu on parantaja ja tulisi tutkimaan Huurrepentua, kun Huurrepentu avaisi silmänsä.
Susitassu näytti hyvin huolestuneelta ja järkyttyneeltä. Hän viittoili hännällään jotakin ja Huurrepennun emo seurasi valkomustaa kollia hieman kauemmas Huurrepennusta ja kahdesta muusta pennusta. Sirppikynnen kulkeminen näytti hieman vaivalloiselta, mutta naaras ei itse antanut sen välittää häneä itseään. Susitassu istuutui alas, mutta Sirppikynsi jäi seisomaan. He puhuivat jotakin ja Sirppikynnen ilme muuttui jokaisen silmänräpäyksen jälkeen surullisemmaksi ja kauhistuneemmaksi. Nyt se selvisi hänen emolleen. Oliko Sirppikynsi nyt pettynyt? Hylkäisikö hän Huurrepennun? Se valkoinen naaras oli kyllä vakuutellut, että Sirppikynsi ei koskaan tekisi niin, mutta pelko sai silti Huurrepennun vatsan pyörimään.
Hetken kuluttua Sirppikynsi asteli takaisin pentujensa luokse ja kietaisi kaikki kolme itseensä kiinni. Sirppikynsi puhui jotakin Huurrepennun veljille ja veljekset näyttivät surullisilta, vaikka tuskin ihan kokonaan ymmärsivät, mitä oli meneillään. Huurrepentu tiesi sen itse aivan hyvin. Se valkoinen naaras oli useasti varoittanut ja opettanut Huurrepentua elämään ja ymmärtämään itseään. Huurrepentu oli oppinut jo kauan aikaa sitten, että hän oli kuuro.

Sirppikynsi ei ollut hylännyt Huurrepentua, vaikka olihan se tietysti ihan arvattavissa. Oikeastaan, oli käynyt päinvastoin. Sirppikynsi oli pitänyt tiukasti kiinni Huurrepennusta eilisestä lähtien ja hellinnyt tytärtään jatkuvasti. Myös veljet olivat saaneet osansa, mutta ennemmin tuo villi kaksikko leikki keskenään. Sirppikynsi yritti pitää Huurrepennun poissa villien poikiensa leikeistä, vaikka kyllä Huurrepentu nyt pystyisi osallistumaan, tai ainakin pieni pentu halusi.
Huurrepentu könysi istumaan ja katsoi emoaan silmiin. Hän halusi tavata isänsä, Iltataipaleen, sillä eihän Huurrepentu ollut koskaan isäänsä nähnyt. Hän oli viime yönä kuullut kaikenlaista isästään siltä naaraalta, Jääkyyneleeltä. Iltataival oli kuulemma varapäällikkö, seuraava päällikkö jos jotakin tapahtuisi nykyiselle päällikölle. Se kuulosti aivan mahtavalta. Hänen isänsä oli niin korkeassa asemassa koko klaanissa! Huurrepentu ei kuitenkaan osannut ilmaista emolleen, että tahtoi nähdä isänsä. Se oli liian vaikeaa, sillä eihän Huurrepentu osannut puhua.
Pakkaspentu asteli hänen vierelleen ja hetken aikaa he katsoivat toisiaan silmiin. Jokin heidän katseensa välillä kipinöi ja sitten Pakkaspentu maukui jotakin Sirppikynnelle. Heidän emonsa näytti hieman hämmentyneeltä ja epäilevältä, ehkä jopa pelokkaaltakin, mutta lopulta nousi seisomaan ja poistui pentutarhasta. Huurrepentu vilkaisi veljeään ja kallisti päätään. Musta kollipentu nyökkäsi rohkaisevasti ja hymyili. Huurrepentu katsahti taakseen ja näki nyt emonsa ja sitten häntä seuraavaan mustan kollin, jonka ilme kirkastui hänen kohdatessaan katseensa Huurrepennun kanssa.
Kolli puhui jotakin ja katsoi Huurrepentua iloisena ja odottavana. Huurrepentu ei kuitenkaan ymmärtänyt, painoi päänsä vain apeasti. Ilmassa säkenöi hämmennys ja Huurrepentu nosti katseensa, kun tunsi isänsä katseen siirtyvän hänen veljiinsä. Tuiskupentu ja Pakkaspentu puhuivat samaan aikaan ja vaikka olisi voinut luulla, ettei iso kolli ymmärtäisi mitään, hän taisi saada selvän, kun säälivä katse kääntyi polttavana Huurrepentuun. Iltataival astui lähemmäksii ja nuolaisi tyttärensä päälakea. Kolli sanoi jotakin, joka taisi olla jotakin merkittävää, kun siniset silmät olivat täynnä niin paljon tunteita. Huurrepentu kurottautui koskemaan nenällään isänsä nenää ja nopea nenien hipaisu sai Iltataipaleen hymyilemään.
Hetken aikaa kaksi aikuista kissaa keskustelivat keskenään. Ilmapiirissä kipinöi surua, hämmennystä ja pelkoa. Se Jääkyynel oli sanonut, että ilmassa tulisi olemaan kaikensekaisia tunteita. Pakkaspentu hipaisi tuuhealla hännällään Huurrepentua lapaan ja viittoili hännällään sisartaan seuraamaan. Huurrepentu seurasi mielenkiintoa täynnä veljeään pesän seinustalle, josta kajasti kirkasta valoa. Pesän seinässähän oli reikä! Ja juuri sen kokoinen, että siitä näki ulos.
Huurrepentu kurkisti pentutarhan pesän reiästä ulos ja henkäisi. Hän nöki ehkä vain osan leiristä, mutta hän näki useita kissoja. Yhden kissan oranssi turkki sattui aluksi vähän silmiin, koska aurinko heijastui siitä niin voimakkaasti. Nopeasti oranssi kissa oli kuitenkin poissa.
Jokin kosketti Huurrepentua lapaan. Hän luuli sen olevan veljensä, mutta kohtasikin kauniin valkoisen pennun, jolla oli upeat siniset silmät ja toinen korva musta. Hän oli hiukan isompi kuin Huurrepentu, mutta selvästi vielä aika pieni.
Valkoinen pentu yritti sanoa jotakin, mutta Huurrepentu vain perääntyi muutaman askeleen ja kallisti päätään valkoiselle pennulle. Pakkaspentu asteli Huurrepennun viereen ja näytti ärjyvän vihaisesti valkoiselle naaraspennulle. Valkoinen pentu näytti aluksi myös vihaiselta ja sitten pahoittelevalta. Pakkaspentu yritti hätistää valkoisen pennun pois, mutta turhaan. Naaraspentu pysyi sitkeästi paikoillaan eikä suostunut lähtemään. Hän sanoi jotakin Pakkaspennulle, joka pudisti päätään ja maukui jotakin. Valkoinen pentu nyökkäsi ja poistui.
Pakkaspentu kääntyi katsomaan Huurrepentua ja jollakin tavalla hän ymmärsi, mitä Pakkaspentu yritti hänelle viestiä. Tuo pentu olisi halunnut leikkiä hänen kanssaan, mutta Pakkaspentu oli kieltänyt. Eipä Sirppikynsikään antanut Huurrepennun leikkiä edes omien veljiensä kanssa.
Maa tärähti tassujen alla ja Huurrepentu etsi tärähdyksen aiheuttajaa. Hieman kauempana valkoinen, musta ja harmaa läikikäs naaras oli lentänyt kumoon maahan. Hän nousi ravistellen päätään ylös. Huurrepentu kipitti nopeasti naaraspennun luokse.
Hänellä oli erikoiset silmät. Ne olivat jotenkin oudosti, aivan eri tavalla kuin muilla kissoilla, jotka Huurrepentu oli tähän asti kohdannut. Läikikäs pentu sanoi jotakin, mutta turhaan tietysti. Huurrepentu pudisti päätään ja heilautti korviaan merkitsevästi. Täplikäs pentu näytti hetken hämmentyneeltä ja sitten hänen ilmeensä kirkastui. Pentu nyökkäsi pahoillaan ja heilautti häntäänsä tervehdykseksi.
Joku tuuppasi läikikkään pennun kumoon ja Huurrepentu perääntyi. Vaaleanharmaa kolli painoi täplikästä naarasta maata vasten hyvin ilkikurinen ilme naamallaan. Vaikka Huurrepentu ei täysin ymmärtänytkään, mitä tapahtui ja oliko tämä vain leikkiä, hän kurtisti kulmiaan. Läikikäs pentu ei selvästikään pitänyt siitä, että häntä pidettiin väkisin maata vasten. Huurrepentu sähähti ja loikkasi vaaleanharmaan kollipennun pois läikikkään naaraan päältä pois. Harmaa kolli vaikutti hyvin yllättyneeltä, kun oli hänen vuoronsa olla maata vasten. Huurrepentu oli kuitenkin huomattavasti pienempi ja heikompi kuin harmaa kolli, joten ennen kuin muuta pahaa tapahtuisi hän perääntyi kollin päältä pois, pitäen kuitenkin varoittavan katseen kasvoillaan.
Harmaa kolli taisi raivota jotakin, mutta Huurrepentu vain tuijotti harmaata kollia. Läikikäs naaras tuli Huurrepennun vierelle ja hetken aikaa naaras sekä kolli taisivat sähistä toisilleen jostakin. Jossakin vaiheessa harmaa kolli jähmettyi ja kipitti pesän perällä olevan naaraan luokse, joka oli tainnut herätä läikikkään naaran ja harmaan kollin tappeluun.
Läikikäs naaraspentu hipaisi hännällään Huurrepennun kylkeä ja otti askeleen lähemmäksi pesään tullutta läikikästä naarasta. He näyttivät niin paljon toisiltaan, joten isomman naaraan oli pakko olla hänen emonsa. Isompi naaras näytti kuitenkin todella kärsineeltä. Hänen häntänsä laahasi maassa ja askel vaikutti jotenkin hitaalta. Naamakin näytti niin runnellulta. Toisesta silmästä puuttui se musta läikkä.
Naaraan ilme kuitenkin kirkastui, kun hänen ja Huurrepennun katseet kohtasivat. Naaras puhui jotakin läikikkäälle pennulleen hymyillen. Läikikäs pentu näytti miettivän, miten esittäisi asian ja muutamassa silmänräpäyksessä isomman naaraan katse muuttui tutun sääliväksi. Se katosi kuitenkin yllättävän nopeasti ja naaras antoi rohkaisevan nuolaisun Huurrepennulle hänen päälaelleen. Läikikäs pentu antoi leveän ja iloisen hymyn kulkiessaan emonsa perässä hänen sammalpedilleen. Pedillä istui kolme muuta pentua, yksi tummanharmaa kolli, yksi harmaanvalkoinen raidallinen naaras ja vaaleanharmaanvalkoinen naaras. Tuo kolli oli kuitenkin eri kuin se aikaisemmin läikikkään naaraspennun kimppuun hyökännyt kolli. Tällä pennulla oli paljon lämpimämpi ja ystävällisempi katse.
Tuiskupennun ominaishaju tuntui voimistuvan ja Huurrepentu kääntyi katsomaan taakseen ja kohtasi hieman yllättyneen isoveljensä. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, heilautti vain korviaan heidän emonsa suuntaan. Sirppikynsi istui ihanan houkuttelevan sammalpedin luona ja lempeä ja makea maidon tuoksu kutsui Huurrepennun emonsa suuntaan. Hän vajosi syvään uneen syötyään täyttävän aterian, mutta tavallisten unien sijaan hän kohtasi taas Jääkyyneleen.

Oli kulunut jo usea yö siitä, kun Huurrepennun perheelle oli selvinnyt hänen kuuroutensa. Jääkyynel oli opettanut paljon ja Huurrepentu tiesi nyt kaikkien pentutarhassa olevien kissojen nimet. Se läikikäs naaraspentu oli Tarinapentu ja hänen kimppuunsa hyökännyt kolli Toivopentu. Aika typerä nimi sellaiselle kollille. Ja se pentu, joka oli yrittänyt leikkiä Huurrepennun kanssa oli Jääpentu. Ja kaikista yllättävintä oli se, että molemmat noista naaraista olivat Huurrepennun sukulaisia.
Jääkyynel oli kertonut, että Huurrepennun kannattaisi opetella joitakin häntäviittomia, jotta muut kissat ymmärtäisivät Huurrepentua. Myrskyklaanilaiset kuulemma osasivat jo, mutta Huurrepentu ei ymmärtänyt miksi. Toisaalta, Huurrepentu ei itse osannut eivätkä muut myrskyklaanilaiset kykenisi opettamaan häntä, sillä hänhän ei kuullut ohjeita.
Huurrepentu tömähti maata vasten ja huomasi Tarinapennun kirkkaan hymyn. Läikikäs naaras läpsi leikkisästi Huurrepentua kasvoille ja Huurrepentu nauroi ja pani vastaan. Tarinapennun silmät levisivät yllättäen ja hän perääntyi Huurrepennun päältä. Sirppikynsi näytti hyvin ärsyyntyneeltä ja patisti läikikkään naaraan poistumaan. Huurrepentu pompahti ylös ja katsoi hämmentyneenä emoaan ja sitten ystäväänsä.
Sirppikynsi tarttui tytärtään niskanahasta ja vei hänet sammalpedille. Huurrepentu ärähti ja puikkelehti sillä samalla silmänräpäyksellä pois, kun hänen käpälänsä koskettivat maata. Sirppikynsi asteli hänen peräänsä ja yritti napata tyttärensä takaisin leukojensa väliin, mutta Huurrepentu väisteli ahkerasti emonsa yrityksiä.
”Lopeta!” Huurrepentu kivahti lopulta ja Sirppikynsi näytti siltä kuin Huurrepennulta olisi pudonnut kaikki karvat maahan. Muutama muukin katsoi Huurrepentua yllättyneenä ja he selvästi puhuivat Huurrepennun puhumisesta. Huurrepentu tiesi kyllä, miltä itse kuulosti ja tajusi vasta nyt, että olisi voinut puhua aikaisemminkin. Jääkyynel ei ollut vain maininnut siitä mitään, että Huurrepentu voisi puhua myös valvemaailmassa. Ehkä Jääkyynel ei siis itsekään tiennyt tai tajunnut, että Huurrepentu osaisi puhua valvemaailmassa.
”Haluan leikkiä Tarinapennun kanssa”, Huurrepentu naukaisi ja katsoi emoaan merkittävästi. Sirppikynsi näytti osittain helpottuneelta, mutta samalla hyvin hämmentyneeltä. Sirppikynsi nyökkäsi sitten hymyillen lempeästi ja palasi hoiperrellen, kuten tavallista, pedilleen.
Tarinapentu heilautti häntäänsä ja katsoi kysyvästi ja yllättyneesti Huurrepentua.
”En kuule vieläkään”, Huurrepentu maukui. ”Mutta pystyn kyllä itse puhumaan.”
Seuraavaa kysymystä Huurrepentu ei valitettavasti ymmärtänyt, pudisti vain päätään. Tarinapentu nyökkäsi ja sen enempää varoittamatta loikkasi Huurrepennun kimppuun.
”Hei!” Huurrepentu nauroi painiessaan Tarinapennun kanssa. Hän pääsi yllättävän nopeasti ja helposti irti toisen, isomman pennun otteesta ja loikkasi sitten taas ystävänsä kimppuun. Ei mennyt montaakaan silmänräpäystä, kun Tarinapentu oli maata vasten ja täysin Huurrepennun armoilla.
”Voitin!” Huurrepentu ylpeili ja virnisti. Tarinapentu näytti nauravan ja sätki hetken, kunnes näytti luovuttavan ilmeensä ja Huurrepentu irrotti otteensa.
Tarinapentu könysi seisomaan ja osoitti tassullaan Huurrepentua. Huurrepentu osoitti itseään kysyvästi tassullaan ja Tarinapentu nyökkäsi. Tarinapentu alkoi sitten hyppiä ja hymyili suu auki.
Huurrepentu ei aivan tajunnut ja kallisti päätään. Tarinapentu osoitti taas Huurrepentua ja loikki uudestaan täynnä innostusta ja sitten näytti hetken aikaan hyökkäävän Huurrepennun kimppuun.
”Olen hyvä taistelija..?” Huurrepentu kysyi epävarmasti ja Tarinapentu nyökkäsi iloisesti.
Oliko se totta? Oliko Huurrepentu hyvä? Hän ei ollut koskaan ennen yrittänyt. Mutta voisiko Huurrepennusta edes tulla taistelijaa, tai edes soturia, jos hän ei pystynyt kuulemaan?