Hallatähti - Taivasklaani

Hallayö/tähti-Taivasklaani
Toinen osa ~ Yhdeksän henkeä

Hallayö katseli heidän uudessa leirissään häärääviä taivasklaanilaisia kissoja. Hänen veljentyttärensä, Surupentu juoksenteli pentutarhan suulla muiden pentujen kanssa. Oppilaat olivat mestariensa kanssa käyneet hakemassa sammalta ja lehtiä petejä varten. Soturit olivat käyneet kiertämässä uutta leiriä ja napanneet hieman suuhunpantavaa. Myös Hallayö oli sisariensa kanssa käynyt katsomassa reviiriä, samalla keräten tarpeellisia yrttejä Mistelisydämelle. Kun hämärä laskeutuisi, Hallayö lähtisi yhdessä Tuuliklaanin uuden päällikön Huminahuurteen kanssa hakemaan yhdeksän henkeään. Hallayö toivoi Huminahuurteen odottavan häntä rajalla, sillä valkoinen kolli ei tiennyt missä Kuulampi oikein oli.
“Eikö sinun pitäisi jo mennä?” Mistelisydän kysyi veljensä takana. Pitkäturkkinen kolli kääntyi sisarensa puoleen silmiäänsä pyöräyttäen.
“Pitäisi ja pitäisi. En tiedä lainkaan, missä se Kuulampi edes on,” Hallayö naukaisi huvittuneena.
“Sitä suuremmalla syyllä sinun pitäisi lähteä, jos ajattelit löytää sinne vielä tämän lehtikadon aikana,” Mistelisydän naukaisi pisteliäästi.
“Hyvä on, hyvä on, mehiläispää, minä lähden,” Hallayö naurahti ja nuolaisi sisarensa poskea lempeästi.
“Onnea matkaan, Hallayö,” Mistelisydän naukaisi, nyt lempeämmin. Hallayö nyökkäsi hymyillen ja pujahti ulos Taivasklaanin leiristä.

Ensimmäiset tähdet alkoivat jo valaista taivasta Hallayön astellessa Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin väliselle rajalle. Hän oli kulkenut aivan järven tuntumassa koko matkan, aivan kuten oli sovittu muiden klaanien kanssa.
“Tulithan sinä jo,” Huminahuurteen, Tuuliklaanin tuoreen päällikön ääni kuului hieman kauempaa. Hallayön katse osui pimeydessä istuvan kissan hohtaviin vihreisiin silmiin.
“Tietenkin tulin,” Hallayö vastasi rauhallisesti. “Et kai joutunut odottamaan?”
“En joutunut,” Huminahuurre naukaisi tyynesti. “Noniin, mennään.”
Kaksi päällikköä kulkivat muutaman nummen ylitse aivan joen vieressä. Ei kulunut kauaakaan, kun Hallayö kuuli jo ensimmäisen hiljaisen kuiskauksen. Hän hätkähti, mutta ei pysähtynyt. Esi-isien kuiskaukset lisääntyivät ja silloin valkoinen kolli arvasi heidän saapuneen lähelle Kuulampea. Hän haistoi vuodenajat ympärillään ja veti keuhkonsa täyteen Tähtiklaanin kissojen tuoksua silmänsä sulkien. Hän avasi ne kuitenkin heti tuntiessaan tönäisyn kyljessään. Ketään ei kuitenkaan näkynyt. Kissan valkeat ääriviivat välähtivät hetken ajaksi ja katosivat yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin.
“Hallayö,” Huminahuurre aloitti ja jatkoi: “Enää sinun tarvitsee vain lipaista kielelläsi Kuulammen pintaa ja sulkea silmäsi.”
“Selvä,” Hallayö naukaisi ja vilkaisi Kuulammen pintaa. Se kimalteli kuin tähdet, loisti kuin kuu ja lumosi hennolla liplatuksellaan. Huminahuurre kumartui Kuulammen pintaa kohti ja joi yhden kulauksen sen vettä. Hallayö teki perässä ja tunsi, kuinka väsymys ravisteli hänen kehonsa lävitse saaden hänet rojahtamaan maahan. Hän sinnitteli hereillä sen verran, että ehti nähdä muutaman Tähtiklaanilaisen kissan edessään.

Hallayö avasi silmänsä hitaasti. Hänen edessään siinsi kirkkaasti hohtava aukea, jonka takana näkyi korkeine puineen kohoava metsä. Hallayö ihaili ympärillään kohoavia puita ja hohtavaa nurmikkoa sekä suuria tähtiä, jotka valaisivat kaiken kun aurinko päivisin.
“Tervetuloa, Hallayö,” Kirsikkatähden tuttu, lämmin ääni havahdutti Hallayön ajatuksistaan. Kolli kääntyi ja näki edessään monta Taivasklaanin ja muiden klaanien kuolleita kissoja. Kirsikkatähti seisoi muutaman ketunmitan päässä Hallayöstä hymyillen.
“Olet tehnyt pitkän matkan klaanisi kanssa järvelle odottaen hetkeä, jona saisit yhdeksän henkeäsi. Ja nyt on sen aika, jolloin astut virallisesti Taivasklaanin päällikön asemaan johtaen sitä yhdeksällä hengellä,” Kirsikkatähti julisti. Hallayö kumarsi kunnioittavasti Tähtiklaanin kissoille.
Hallayö seisoi ryhdikkäästi ja katseli Kirsikkatähden ympärillä istuvia kissoja uteliaasti. Osaa heistä hän ei ollut koskaan nähnyt. Kissajoukosta astui ensimmäisenä esiin kissa, jota Hallayö ei tuntenut. Kissa oli naaras, harmaa sellainen. Hänen vihreät silmänsä hohtivat päättäväisyyttä.
“Minä olen Suruturkki, entinen Myrskyklaanin soturi. Isäni oli kauan sitten Taivasklaanin soturi, mutta hän matkasi järvelle emoni kanssa, mutta valitettavasti ei koskaan päässyt perille. Annan sinulle toivon hengen. Muista, että pimeimpinäkin aikoina on aina toivoa,” Suruturkki naukaisi ja kosketti Hallayön nenää omallaan. Hallayö tunsi kivun täyttävän hänen kehonsa korvien päistä hännänpäähän asti. Ei hän ollut odottanut henkien saamisen olevan kivuliasta, mutta hänen tulisi kestää se. Ja hän kestäisikin sen klaaninsa tähden. Hän kestäisi mitä tahansa klaaninsa tähden. Suruturkki palasi muiden tähtiklaanilaisten luokse. Hän jälkeensä Hallayön luokse saapui Lehtitähti, Kirsikkatähteä edeltänyt päällikkö.
“Lehtitähti,” Hallayö sanoi ja katseli ruskearaidallista naarasta.
“Annan sinulle viisauden hengen. Käytä sitä tehdessäsi vaikeita päätöksiä,” Lehtitähti naukaisi ja kosketti Hallayön nenää. Hallayö valmistautui jo kipuaaltoon, joka iski nopeammin kuin edellinen ja loppui myös nopeammin. Hallayö veti syvään henkeä ja koetti tasata hengitystään.
Seuraavaksi kissajoukosta astui esiin tummanharmaa kolli, jonka selkää ja häntää koristivat mustat raidat. Kollin keltaiset silmät paloivat kuin tuli.
“Minä, Punaturkki, Myrskyklaanin entinen varapäällikkö ja sinun sukulaisesi, annan sinulle totuudenmukaisuuden hengen. Valheet langettavat varjoja, jote älä koskaan pelkää kohdata totuutta,” Punaturkki naukaisi rauhallisella äänellä ja kosketti nopeasti Hallayön nenää omallaan. Seuraava kipuaalto oli siihen mennessä pahin. Se alkoi hitaasti ja kesti kauan. Jostain syystä Hallayölle tuli sellainen tunne, että Punaturkki oli tuntenut samanlaista kipua itse kauan sitten. Hallayö hätkähti muistaessaan Punaturkin sanoneen heidän olevan sukulaisia. Hän ei kuitenkaan ehtinyt kysyä Myrskyklaanin entiseltä varapäälliköltä mitään, sillä tummanharmaa kolli oli jo palannut riviin muiden luokse.
Punaturkin jälkeen rivistä Hallayön luokse asteli hänen oma isänsä, Vinhajuova, keltaiset silmät roihuten ylpeyttä.
“Isä,” Hallayö kuiskasi.
“Oma poikani, ylpeyden aihe jo syntymästään lähtien,” Vinhajuova naukaisi hymyillen ylpeä pilke silmissään ja jatkoi sitten: “ Annan sinulle rohkeuden hengen, käytä sitä klaanisi hyväksi.”
Hallayön isä kosketti poikansa nenää samalla Hallayön valmistautuessa kipuaaltoon. Hänen ihmekseen kipuaalto oli yllättävän lievä, mutta tuntui silti epämiellyttävältä. Vaikka Hallayö ei ollut ikinä paljonkaan rakastanut isäänsä, hän silti välitti tuosta urheasta kollista. Vinhajuova oli Hallayön pienestä välinpitämättömyydestä huolimatta rakastanut poikaansa, jopa enemmän kuin muita Hallayön sisaruksia. Hallayöllä oli aina ollut jotakin isäänsä vastaan, mutta tänä yönä valkoinen kolli ei halunnut ajatella syytä. Hän halusi olla iloinen.
Seuraavaksi Tulitähti astui Tähtiklaanin kissojen joukosta Hallayön eteen.
“Olet tehnyt paljon klaanisi eteen ja tulet tekemään suuria asioita vielä tulevaisuudessakin. Annan sinulle luottamuksen ja uskollisuuden hengen. Älä koskaan epäile valintojasi ja pysy aina uskollisena rakkaillesi,” Tulitähti naukaisi ja kosketti Hallayön nenää. Hallayö upotti kyntensä maahan kivun ravistellessa hänen kehoaan. “Klaanisi ansaitsee sinut johtajakseen. Muista olla klaanisi arvoinen päällikkö,” Tulitähti naukaisi vielä ja palasi sitten Kirsikkatähden viereen.
Tulitähden vieressä istunut harmaa kolli mustine juovineen nousi seisomaan ja asteli Hallayön luokse. “Minä olen Myrskysielu, Myrskyklaanin entinen soturi,Taivasklaanin sukua,” Myrskysieluksi esittäytynyt kolli kertoi. “Annan sinulle rakkauden hengen. Vaali klaaniasi kuin omia pentujasi ja seuraa sydäntäsi. Anna rakkauden johdattaa sinua.”
Hallayö veti syvää henkeä ja upotti kyntensä valmiiksi ruohikkoon. Myrskysielu kosketti Hallayön nenää ja kipuaalto ravisteli valkoisen kollin kehoa. Tämä oli kerta kaikkiaan pahin kipuaalto kaikista. Oli vähällä, ettei Hallayö kaatunut. Hän haukkoi henkeään ja katseli sumein silmin Myrskysielua, joka palasi takaisin riviin. Rakkaus tosiaan oli voimakasta.
Seuraava kissa, joka kissojen joukosta asteli Hallayötä kohti sai valkoisen kollin sydämen muljahtamaan. Tuota ruskeankirjavaa kollia hän ei olisi uskonut näkevänsä. Hänen oma veljensä, Takiaiskäpälä, asteli hänen eteensä yhtä ylväänä kuten aina.
“Hallayö,” Takiaiskäpälä hymyili ja kumarsi hieman. “On hienoa nähdä sinut.”
“Samoin sinut,” Hallayö aloitti ja oli jatkamassa, mutta Takiaiskäpälä keskeytti hänet:
“Tiedän, että sinulla olisi paljon kysyttävää, mutta nyt ei ole oikea aika kysymyksille.”
Hallayö nyökkäsi hyväksyvästi. Takiaiskäpälä oli oikeassa. Nyt ei ollut oikea aika puhua joutavia. Nyt oli tehdä hänestä päällikkö. Ensimmäinen järven taivasklaanilainen päällikkö.
“Annan sinulle anteeksiannon hengen. Muista, että anteeksianto tuo enemmän rauhaa kuin kosto,” Takiaiskäpälä naukaisi ja kosketti Hallayön nenää. Seitsemäs kipuaalto ravisteli Hallayön kehoa. Jokaisen kipuaallon jälkeen Hallayö tunsi itsensä aina vain voimakkaammaksi, vaikka kipu olikin lamaannuttavaa. Takiaiskäpälä palasi muiden Tähtiklaanin kissojen luokse ruskeankirjava turkki hohtaen. Hallayö huokaisi ja suoristautui. Hän olisi valmis kahdeksanteen henkeen. Hallayön veljen jälkeen rivistä asteli punaturkkinen naaras, jonka ympärillä leijui yrttien rauhoittava tuoksu Tähtiklaanin hajunkin läpi. Naaraan meripihkan väriset silmät leimusivat kuin laskeva aurinko. Hallayö tunnisti naaraan Tulipuroksi.
“Annan sinulle myötätunnon hengen. Käytä sitä ymmärtääksesi, mikä on muille kissoille tärkeää ja anna sen johdattaa polkuasi,” Tulipuro naukaisi ja kosketti muiden lailla Hallayön nenää omallaan. Hallayö piti katseensa Tulipurossa, vaikka kivun takia olisi halunnut vain antaa silmiensä painua kiinni ja lysähtää maahan. Hän ajatteli voiman tunnetta, joka hänen suonissaan virtaisi kivun loppuessa. Hän ajatteli klaaniaan. Hän ajatteli velvollisuuttaan.
“Sinusta tulee hyvä päällikkö,” Tulipuro kuiskasi ja palasi Tulitähden viereen.
Viimeisenä Hallayön luokse asteli Kirsikkatähti, Hallayötä edeltänyt päällikkö, Hallayön rakas ystävä.
“Olet osoittanut olevasi Taivasklaanin ansaitsema päällikkö kulkemasi polun avulla. Uskon ja tiedän, että sinä tulet johtamaan Taivasklaania ylpeästi ja tulet tekemään siitä taas vahvan muiden klaanien silmissä,” Kirsikkatähti, kilpikonnakuvioinen naaras naukaisi pehmeällä äänellään. Naaraan vihreät silmät tuikkivat lailla tähtien ylpeydestä.
“Annan sinulle päättäväisyyden ja epäitsekkyyden hengen, käytä niitä klaanisi hyväksi,” Kirsikkatähti naukaisi ja kosketti Hallayön nenää. Hallayö joutui sulkemaan silmänsä kipuaallon voimakkuuden takia. Se ei kuitenkaan ylittänyt Myrskysielun antaman hengen kivun voimakkuutta, mutta oli silti sietämätön. Kipuaalto ravisteli hänen kehonsa läpi ja Hallayöstä tuntui siltä kuin olisi jäänyt hirviön alle. Muutamassa silmänräpäyksessä kipu kuitenkin hyytyi ja hän kykeni taas avaamaan silmänsä. Hetken hän haukkoi henkeään, kunnes onnistui tasaamaan sen samalla ryhdistäytyen ja suoristautuen.
“Tervehdin sinua uudella nimelläsi, Hallatähti,” Kirsikkatähti julisti. “Olet saanut päällikön yhdeksän henkeä, puolusta niillä klaaniasi. Elä jokainen elämäsi ylpeästi ja arvokkaasti!”
“Hallatähti! Hallatähti!” Yhdeksän kissaa hurrasivat Hallatähdelle. Hallatähti kumarsi Tähtiklaanin kissoille ja iski jokaiseen vielä yhden silmäyksen ennen kuin tunsi repeytyvänsä heidän luotaan. Punaturkin kauhistunut katse oli viimeinen asia, jonka Hallatähti näki ennen kuin valkea hohde katosi.

Hallatähti avasi silmänsä. Hän odotti näkevänsä edessään Kuulammen ja sen hohtavan pinnan eikä ympärillään loputtomiin jatkuvaa pimeää, punaisen usvan peittämää metsää. Hallatähden ympärillä leijui veren metallinen ja hapan haju.
“Missä ihmeessä minä oikein olen?” Hallatähti henkäisi ja katseli ympärilleen keltaisia silmiään siristäen. *Kuuluuko tämä henkien saamiseen?*.
“Etkö ole ennen kuullut Synkästä metsästä? Pahojen, kuolleiden kissojen metsästä?” Kolkko, ärtynyt ääni kuului Hallatähden takana. Valkoinen kolli kääntyi salaman nopeasti ympäri ja kohtasi harmaan, arpisen kollin jäänsiniset silmät. Vihan täyttämät silmät.
“Olen kyllä kuullut kyseisestä paikasta, mutta enpä ole ennen käynyt,” Hallatähti irvisti kulmiaan kurtistaen kohdatessaan kollin katseen.
“No huh, minä kun jo luulin, että olet joku aivan tietämätön karvapallo!” Hopeakäärme naurahti.
“Kuka sinä olet?” Hallatähti kysyi kylmästi. Hän ei pitänyt olinpaikastaan. Hän halusi pois. Hän halusi klaaninsa luokse.
“Hopeakäärme, klaanien yksi pahimmista vihollisista!” Harmaa kolli julisti paljastaen veren tahrimat hampaansa.
“Hieno kuollut vihollinen,” Hallatähti tuhahti. “Mitä teet täällä, etkä tuolla klaanien keskuudessa?”
“Minut kukistettiin elämän tieltä. Älä huoli, minulla on suunnitelma, jonka avulla kyllä pääsen taas elävien huulille,” Hopeakäärme virnisti.
“Ja miksi sinä minulle tästä kerrot?” Hallatähti kysyi, oikeasti ihmeissään.
“Noh, siihen on omat syynsä. Annan sinulle varoituksen. Sinä tulet kohtaamaan suunnitelmani ensimmäisen palasen hyvinkin pian!” Hopeakäärme nauroi. “Ja hän on minun oma tyttäreni.”
Hallatähti luimisti korviaan. Tuolla pedollako tytär?
“Kyllä vain, minulla on ikioma tytär!” Hopeakäärme sanoi, aivan kuin olisi lukenut Hallatähden ajatukset. ”Lupaan, että tulet tapaamaan hänet vielä ennen pitkään…” Hopeakäärme madalsi ääntään. “Ja sinä tulet klaanisi kautta kärsimään hänen pentujensa takia.”

Hallatähti haukkoi henkeä herätessään. Hän räpytteli silmiään hätäisesti ja meni hetki ennen kuin hän tajusi olevansa Kuulammella. Hän vilkaisi vieressään heräilevää Humahuurretta, kullankeltaista naarasta.
“Tervetuloa, Hallatähti,” Huminahuurre naukaisi ja päätään hieman laskien kumarsi kunnioittavasti Hallatähdelle.
“Tervetuloa myös sinulle, Huminatähti,” Hallatähti naukaisi ja kumarsi Huminatähdelle.
”Osaat varmaankin itse kotiin?” Huminatähti kysyi ja nousi seisomaan.
”Uskoisin niin,” Hallatähti totesi ja Huminatähti nyökkäsi tyytyväisesti. He hyvästelivät toisensa nopeasti ennen kuin heidän tiensä erosivat. Hallatähti loikkasi pitkä valkea turkki hulmuten joen ylitse. Kaukana horisontissa nouseva aurinko värjäsi tumman taivaan vaaleammaksi sinisekssi ja kauniin oranssiksi. Hallatähti oli aina pitänyt oranssista, se oli jotenkin lumoava väri. Ja vedensininen. Se oli toinen väri jota Hallatähti rakasti. Hallatähti saapui pian omalle reviirilleen, mutta halusi jäädä vielä kulkemaan veden äärelle, sillä aurinko värjäsi sen oranssiksi ja veden liplatus oli niin rauhoittava ääni.
Tuuli käänsi yllättäen suuntaa. Hallatähti pysähtyi ja kurtisti kulmiaan. *Outoa, ei tuulen pitäisi tällä tavalla käyttäytyä. Toivottavasti ei ole tulossa myrsky.* Hallatähti oli jatkamassa matkaansa kohti kotiaan, mutta veren haju tulvahti hänen nenäänsä ja se nosti hänen niskakarvansa pystyyn. Veren metallinen haju tuli ukkospolun suunnalta. ”Voi ei!” Hallatähti parahti ja ryntäsi kohti ukkospolku. Hän pelkäsi, että joku hänen kissoistaan oli eksynyt ukkospolulle ja loukkaantunut. Tai pahimmassa tapauksessa kuollut.
Ukkospolku oli hiljainen, olihan nyt vielä kovin aikaista. Hallatähti pälyili ympärillee, muttei nähnyt ketään ja veren haju katosi ukkospolun ällöttävän hajun alle.
”Haloo?! Onko täällä joku?” Hallatähti huusi, toivoen saavansa vastauksen. Hento yskähdys kuului läheltä. Hallatähti kääntyi katsomaan muutaman ketunmitan päässä olevaa puskaa ja huomasi oranssin hännän sen alla. Hallatähti juoksi nopeasti kissan luokse pelon kasvaessa, mutta Hallatähti oli oppinut olemaan rauhallinen, vaikka mikä olisi.
”Hei?” Hallatähti naukaisi varovasti. Hän huomasi puskan takana valko-oranssin naaraan, jonka valkea turkki oli punaisen veren tahrima. Naarasta hän ei kuitenkaan tunnistanut. ”Mitä on tapahtunut?”
”Perheeni… He heittivät minut pois hirviöstä… min-” naaraan lause katkesi yskänpuuskaan. Hallatähden vaistot käskivät häntä viemään naaraan leiriin hoidettavaksi. ”Pystytkö kävelemään?” Hallatähti kysyi. Naaras pudisti päätään ja katsoi pahoillaan valkeaa kollia. ”Sitten joudun kantamaan sinut. Minä en nimittäin jätä sinua tänne kuolemaan.” Hallatähti sanoi päättäväisesti ja hetken mietti, miten saisi naaraan selkänsä päälle. Lopulta hän päätti yrittää ja pian naaras oli hänen selkänsä päällä. Aluksi oli tuntunut mahdottomalta saada naaras mahdollisimman hyvin selän päälle, mutta se oli loppujen lopuksi onnistunut. Nyt vain olisi saatava naaras leiriin ja pidettävä hänen toivonsa yllä.
”Mikä sinun nimesi on?” Hallatähti kysyi ja lähti kulkemaan kohti leiriä varovaisin askelin.
”Vadelma,” naaras sanoi. Hallatähti hymyili. Se oli nätti nimi.
”Minä olen Hallatähti, Taivasklaanin päällikkö ja lupaan, että tulet vielä kuntoon,” Hallatähti naukaisi rauhoittavasti.

”Hallayö?” Kirkasmyrskyn, Hallatähden varapäällikkö naukaisi hämmentyneenä nähdessään päällikkönsä ja kissan tämän selässä.
”Se on nykyään Hallatähti,” Hallatähti virnisti. ”Mutta nyt on nimeäkin tärkeämpi asia. Löysin tämän naaraan ukkospolun varrelta ja hän tarvitsee parantajaa.”
”S-selvä!” Kirkasmyrsky sanoi ja pujahti nopeasti hakemaan Hallatähden siskon. Mistelisydän ryntäsi ulos pesästään ja katsoi veljeään hoputtavasti. ”Tuo hänet nyt Tähtiklaanin tähden jo tänne!”
”Tuleeko hän kuntoon?” Hallatähti kysyi ja vilkaisi sisartaan.
”Kyllä, uskon niin,” Mistelisydän totesi sitoessaan muutamaa haavaa Vadelman kyljissä. ”Kun Riesatassu palaa, oiomme hänen vääntyneen jalkansa.”
”Hänen kaksijalkansa heittivät hänet ulos hirviöstä,” Hallatähti kertoi ja Mistelisydän ei voinut olla säpsähtämättä.
”Liikkuvasta hirviöstä?” Mistelisydän kysyi, kireyttä äänessään. ”Ne ovat kahoja ne kaksijalat!”
”En tiedä, mutta vammat viittaavat ainakin siihen,” Hallatähti huokaisi ja vilkaisi nukkuvaa naarasta.
”Minä pidän hänestä kyllä huolen, mene sinä nyt hoitamaan päällikön hommiasi,” Mistelisydän kehräsi. ”Ehdit hädin tuskin saada nimesi hurratuksi, mutta mene nyt edes esittelemään uljasta itseäsi.” Hallatähti ei voinut pidättää nauruaan, mutta ei sanonut enää mitään lähtiessään. Monet klaanilaiset tervehtivät tuoretta päällikköä ja Hallatähti vietti koko loppupäivän ystäviensä seurassa.

Auringon jo laskiessa Kirkasmyrsky tuli Hallatähden luokse meripihkanoranssit silmät kiiluen. ”Tänään on ollut todella kiireinen päivä,” Kirkasmyrsky naurahti ja istuutui Hallatähden vierelle. Hallatähti oli suurikokoisin kissa koko klaanissa ja hän olikin normaalia suurempikokoinen. Kirkasmyrsky näytti yllättävän pieneltä hänen vierellään, mutta naaraasta löytyi kyllä voimaa, sen Hallatähti oli jo oppilasaikana päässyt kokemaan.
”Niin on,” Hallatähti myönsi. ”En ehkä ole metsästänyt tai järjestänyt partioita, mutta jokaisen kissan läpikäyminen ja heille puhuminen on sekin aika uuvuttavaa.”
”Voi, sen kyllä uskon,” Kirkasmyrsky naurahti, mutta vakavoitui hieman. ”Miten se sujui? Henkien saaminen siis?”
”Aika hyvin,” Hallatähti totesi. ”Näin Kirsikkatähden.” Kirkasmyrsky jännittyi, mutta Hallatähti ei ymmärtänyt miksi. ”Myös häntä edeltänyt päällikkö oli siellä, Lehtitähti.”
”Miltä hän näytti?” Kirkasmyrsky kysyi.
”Hänellä oli meripihkan väriset silmät, niinkuin sinulle ja hänen turkkinsa oli täplikäs ja ruskea,” Hallatähti kertoi ja vilkaisi oranssia naarasta vierellään.
”Hallatähti!” Mistelisydämen äänni kajahti alempaa. ”Hän on hereillä, se löytämäsi kissa siis, että jos tahdot puhua hänelle kannattaa tehdä se nyt.”
”Selvä, kiitos kun tulit kertomaan,” Hallatähti sanoi ja nousi seisomaan. ”Jutellaan huomenna lisää.”
”Hyvää yötä!” Kirkasmyrsky sanoi ja Hallatähti loikkasi Vuoksikalliolta alas ja tassutti nopeasti parantajien pesään.

”Vadelma,” Hallatähti maukui astuessaan parantajan pesään. Vaalean naaraan pää ponnahti pystyyn hänen nähdessään suuren valkean kollin.
”Sinä pelastit minut, kiitos!” Vadelma sanoi kirkkaalla äänellään siniset silmät hohtaen kiitollisuutta.
”En olisi voinut jättää sinua sinne ukkospolullekaan,” Hallatähti hymyili ja istuutui. ”Oletko kunnossa, sattuuko sinua minnekään?”
”Mistelisydän kysyi tuon jo,” Vadelma naurahti ja pudisti päätään. ”Mutta eipä satu, ehkä vähän jalkaan, mutta se on paljon lievempää kuin päivällä.”
”Entä sydän?” Hallatähti kysyi hiljaa. ”Perheesi hylkäsi sinut, se on varmasti kipeämpää kuin mikään muu kipu.”
Vadelma katsoi poispäin ja Hallatähti aitsi hänen surunsa. Hän astui lähemmäs naarasta ja laski lohduttavasti häntänsä hänen selkänsä päälle. ”Olet tervetullut Taivasklaaniin, jos haluat.”
Vadelma katsahti Hallatähden silmiin ja katsoi kiitollisena häntä. ”Kiitos, Hallatähti, se olisi kunnia. Mietin asiaa.”
”Lepää toki, tulen taas aamulla käymään,” Hallatähti hymyili ja astui ulos pesästä. Leiri oli hiljaa ja vain tuuli piti ääntä kahisuttaessaan puiden lehtiä. Hallatähti vilkaisi taakseen kohti parantajan pesää ja ajatteli Vadelman sinisiä silmiä. Hän oli tuntenut jotain ne nähdessään, mutta ei ollut varma mitä.

Hallatähti-Taivasklaani
Kolmas osa ~ Hyökkäys

Hallatähti juoksi pitkä, valkea turkki hulmuten vauhdin huumassa. Hänen askeleensa tömisivät kosteaa maata vasten. Kauhistunut ja vihainen Iltatassu oli rynnännyt häntä vastaan, kun hän oli ollut metsästämässä. Oppilas oli hädin tuskin kyennyt edes hengittämään saati sitten kertomaan, mistä oli tulossa ja mitä oli tapahtunut. Iltatassun sanoista Hallatähti oli kuitenkin kyennyt erottamaan sanat taistelu, tunkeilijat ja Unilaulu ja Vinhaviiksi alakynnessä. Sen enempää ajattelematta hän oli käskenyt oppilaan leiriin hakemaan apujoukkoja ja lähtenyt itse tukemaan klaanitovereitaan järvelle.
Saapuessaan järven vieressä olevan nummen päälle Hallatähti huomasi kolme klaaniinsa kuulumatonta kissaa, luultavasti kulkukissoja, ja kaksi oman klaaninsa kissaa, Unilaulun ja Vinhaviiksen, vanhan, osittain veden alla olevan puolisillan päällä. Viha kumpusi syvältä päällikön kurkusta ja hän päästi ilmoille vihaisen taisteluhuutonsa. Märkä harmaavalkoinen naaras Unilaulu käänsi katseensa päällikköönsä iloisena kun taas hänen vierellään oleva tabbykuviollinen kulkukissa näytti vajoavan syvälle pelon uumeniin. Hallatähti irvisti ja syöksyi kohti puolisiltaa, jolla kissat keikkuivat hälyttävästi. Silta näytti kovin epävakaalta, joten nyt pitäisi olla viisas, ettei kukaan joutuisi enää veteen.
Hallatähti pysähtyi aivan puolisillan tuntumaan ja silmäili vastustajiaan ja klaanitovereitaan. Ensimmäisenä silmään pisti Unilaulun häntä, josta tihkui verta ja sitten Vinhaviiksen muutamat verta tihkuvat haavat kyljissä. Vihollisilla oli myös muutamia ikävän näköisiä haavoja, mutta ne eivät kiinnostaneet Hallatähteä nyt yhtä paljon. Kaikki näyttivät uupuneilta ja turkit tihkuivat veren lisäksi myös paljon vettä. Musta naaras katsoi olkansa yli Hallatähteä hännänpää nykien, Hallatähti ryhdisti asentonsa ja pörhisti tuuheaa turkkiaan entisestään vihollisten vihaisten katseiden alla. Hän oli aika varmasti koko metsän suurin kissa ja useimmat perääntyivät hänet nähdessään. Sisimmältään Hallatähti oli kuitenkin todella lempeä, vaikka saattoikin näyttää pelottavalta ja uhkaavalta kokonsa ja sitö vielä entisestään korostavan pitkän turkkinsa takia. Kulmiaan kurtistaen hän astui lähemmäs hyökkääjiä kohti. Hän oli tarpeen vaatiessa myös julma ja juuri nyt sitä tarvittiin.
”Poistukaa Taivasklaanin reviiriltä!” Hallatähti murahti varoittavasti ja keltaiset silmät välähtäen. Musta naaras kääntyi nyt kokonaan ympäri ja kohtasi Hallatähden keltaiset silmät omillaan.
”Sinä et määräile meitä, me kuljemme missä tahdomme,” musta naaras sihisi uhmakkaasti. ”Te ’klaani’kissat kuvittelette, että voitte ottaa minkä tahansa alueen itsellenne ja kieltää muilta sen käyttämisen.” Naaras vaikutti pelottomalta, mutta hänen silmissä oli kaikesta huolimatta pienie epävarmuuden pilke.
”Tämä on Taivasklaanin reviiriä ja oikeutetusti merkitty. Pyydän teitä poistumaan, joko hyvällä tai pahalla,” Hallatähti totesi rauhallisemmin, mutta pitäen uhkaavan asentonsa ja katseensa. Tabbykuviollinen kolli näytti mustaturkkista ystäväänsä pelokkaammalta eikä vaikuttanut halukkaalta uhmaamaan suurta valkoista kollia ja hän ottikin yhden varovaisen askeleen taaksepäin päästäkseen kauemmas Hallatähdestä. Unilaulun takana oli mustavalkoinen kolli, joka huohotti ja vältteli katsomasta Hallatähteä. Musta naaras piti vihaisen katseensa tiukasti Hallatähdessä.
Hallatähti siirsi katsettaan hitaasti kissasta toiseen ja antoi sillalle nopean silmäyksen. Puinen silta kirskui epäilyttävästi ja pahimmassa tapauksessa se saattaisi pettää, jos hän astuisi sen päälle. Hän ei saisi näyttää epäröintiä viholliselle.
Oli oikeastaan oikea ihme, että silta oli vielä pystyssä, sillä se oli heikko eikä varmasti kestäisi enää edes pennunkaan painoa. Unilaulu oli yksi Taivasklaanin kookkaimmista kissoista ja hänen tuuhea turkkinsa oli varmasti tuplasti painavampi nyt, kun se oli kastunut. Jos yksikään noista kissoista tekisi liian voimakkaan hypyn puolisillan päällä, se saattaisi pettää kokonaan aiheuttaen todella pahan kaaoksen.
Hiljaisuus oli jatkunut jo vähän liiankin pitkään kissojen välillä. Musta naaras irvisteli vihaisesti hännänpää nykien yhä enemmän keltaiset silmät palaen yhä syvenevää vihaa. Jos Hallatähden klaanitovereille tapahtuisi jotakin, hän olisi vihaisin kissa koko järvellä. Hän ei sietänyt ryppyilijöitä ja varsinkaan sellaisia jotka uhkasivat hänen klaanitovereitaan. He olivat juuri asettuneet omalle reviirilleen ja tottuneet uuteen kotiinsa ja nyt jo heitä uhkasi kolme katkeraa kissaa. Ilmakin oli alkanut jo kylmentyä huomattavasti ja vesikin oli varmasti ollut jääkylmää. Unilaulu ja Vinhaviiksi olisi saatava leiriin lämmittelemään mahdollisimman pian. Nyt juuri lehtikadon alla kukaan ei kaipaisi sairaita kissoja.
”Mitä oikein odotat?” musta naaras sihisi hampaidensa välistä. ”Etkö uskalla hyökätä? Mitä oikein odottelet? Me emme peräänny!”
Hallatähti siristi silmiään puhuessaan. ”Uskallan, mutta haluan antaa teille mahdollisuuden välttyä suuremmilta vahingoilta. Poistukaa tai joudutte katumaan.”
”Typerät reviireillä asuvat kissat,” musta naaras sähähti ja vilkaisi tovereitaan. ”Annammeko tuon määräillä meitä?” Hallatähti antoi Vinhaviikselle ja Unilaululle sellaisen katseen, joka antoi heille merkiksi kerätä voimia.
Naaraan toverit eivät vastanneet mitään, vilkuilivat Hallatähteä vain epävarmoina. ”Pelkurit!” naaras karjaisi ja loikkasi samassa silmänräpäyksessä ilmaan kynnet auringonvalossa välkkyen kohti Hallatähteä. Hallatähti sähähti varoittavasti naaraalle ja syöksyi pois alta sukkelasti. Naaras oli selvästi ennakoinnut Hallatähden väistön, koska laskeutui sulavasti maahan ja kääntyi salamannopeasti ympäri.
Hallatähti ja kulkukissa olivat nyt vastakkain, keltaiset silmät kipinöiden vihaa toisiaan arvioidessaan. Musta naaras epäröi hieman, johtuen varmasti suureksi osaksi Hallatähden koosta ja kyllä kannattaisikin epäröidä. Hallatähti ei ollut mikään kevyt eikä heikko kissa. Naaraan varmuus kuitenkin palasi samalla hetkellä, kun Hallatähti tunsi terävät kynnet kyljissään. Hän ei ollut kuullut klaanitovereidensa varoitushuutoja, koska oli ollut liian keskittynyt mustaan kulkukissaan. Typeriä virheitä taas kerran.
Hallatähti päästi vihaisen mourunnan ja nousi kahdelle käpälälleen lähes vaivattomasti. Hän oli voimakas eikä yhden pienen kulkukissan nostaminen ollut temppu eikä mikään. Kissa hänen selässään päästi yllättyneen älähdyksen ja päästi säikähtäen irti, ja sen Hallatähti ymmärsi hyvin. Hänkään ei nimittäin haluaisi liiskaantua yli kaksi kertaa suuremman kissan alle. Hallatähti laskeutui nopeasti takaisin kaikille neljälle käpälälleen, liike oli ollut riskialtis, sillä hän oli paljastunut vatsansa mustalle naaraalle. Kulkukissa ei ollut kuitenkaan käyttänyt tilaisuuttaan hyväksi vaan näytti hämmentyneeltä, kun suuri kolli oli pystynyt nousemaan niin vaivattomasti kahdelle käpälälle toinen kissa selässään.
Hallatähti loikkasi yllättäen selkäänsä hypänneen kissan kimppuun ja iski kyntensä kollin kylkiin. Mustavalkoinen turkki pöllysi, kun Hallatähti kynsi kulkukissan kylkiä kevyesti terävillä kynsillään. Mustavalkoinen kolli rojahti Hallatähden painon alla maahan ja huusi kauhuissaan apua ja armoa. Hallatähti ei halunnut vahingoittaa kulkukissoja pahasti, olihan lehtikato tulossa, ja siksi hän välttikin tekemästä kovin syviä haavoja. Hän halusi vain varoittaa ja ajaa tunkeutujat pois Taivasklaanin reviiriltä. Musta naaras päästi vihaisen mourunnan Hallatähden takaa ja valkea kolli arvasi naaraan loikkaavaan hänen kimppuunsa, joten hän loikkasi pois mustavalkean kissan päältä ja pääsikin juuri viime tingassa pois mustan naaraan kynsien ulottuvilta. Kääntyessään ympäri Hallatähti näki mustan naaraan toverinsa päällä kihisten raivosta. Verinen mustavalkoinen kolli nousi nopeasti seisomaan ja pian hän ja musta naaras olivat karvat pystyssä Hallatähteä vastaan. Tilanne oli epäreilusti yksi vastaan kaksi.
Hallatähti silmäili vuorotellen molempia vastustajiaan; musta naaras oli täynnä niin paljon vihaa, että hän olisi valmis uhraamaan kaiken, kunhan saisi Hallatähden vain luovuttamaan. Mustavalkoinen kolli oli taas paljon epävarmempi ja sen näki jo hänen pelokkaista silmistään, mutta pelon alta hänestäkin uhkusi paljon vihaa ja kolli oli uskollinen toverilleen. Hänkin olisi siis valmis uhraamaan paljon voitolle. Musta naaras vilkaisi Hallatähden taakse nopeasti, mutta kohtalokkaasti paljastaen hänen toverinsa aikeet.
Hallatähti syöksyi sivummalle enempää ajattelematta ja sivusilmällään huomasi harmaan kollin ilmassa. Hallatähden yllätykseksi Unilaulu loikkasi harmaan kollin perään ja painoi hänet maahan. Hallatähti katsahti kysyvästi naarasta, joka vain nyökkäsi sinivihreät silmät täynnä itsevarmuutta. Päällikkö huomasi kuitenkin klaanitoverinsa hieman tärisevän, luultavasti kylmyyden takia, mutta antoi Unilaululle kannustuvan ja kiitollisen katseen. Vinhaviiksi loikkasi sillalta klaanitovereidensa rinnalle, hänkin hieman täristen kylmästä. Kollin silmissä paloi kuitenkin vahva taisteluntahto, joten Hallatähti ei kieltänyt kumpaakaan auttamasta, eikä kieltäminen olisi edes auttanut, sillä olivathan nuo kaksi uskollisia sotureita. Ja sitä paitsi apu oli tarpeen. Voittaminen voisi olla helppoa, sillä mustan naaraan ystävät olivat epävarmoja siitä, pitäisikö hyökätä mustan naaraan kanssa vai luovuttaa hyvän sään aikana. Hallatähden klaanitoverit olivat heikkona ja mustan naaraan toverit varmasti tottelisivat naaraan käskyä hyökätä.
Vilkaistessaan tabbykuviollista kollia Hallatähti huomasi hänen olevan vielä mustavalkoistakin kollia pelokkaampi ja tabbykuvillisen kollin silmät myös harhailivat hallitsemattomasti Hallatähden ja maan välillä. Hallatähti pörhisti karvojaan taas saaden harmaan kollin värähtämään. Miten ihmeessä kolli oli uskaltanut hypätä valkean kollin kimppuun hetki sitten?
Musta naaras liikahti kärsimättömästi ja hän antoi varoittavan vilkaisun harmaalle kollille. Silloin Hallatähti keksi, mistä se johtui, musta naaras oli hallitsevassa asemassa, se oli ollut itsestäänselvyys Hallatähdelle jo siitä lähtien, kun hän oli nähnyt kyseisen naaraan. Tässä oli kuitenkin jotain muutakin. Tabbykuviollinen kolli pelkäsi mustaa naarasta ja pahimmillaan hän saattaisi joutua kärsimään, jos perääntyisi nyt taistelun edestä.
Musta naaras päästi lähes äänettömän äännähdyksen ja samalla kaikki kolme heistä hyökkäsivät. Musta naaras syöksyi kohti Hallatähteä, tabbykuviollinen taas Unilaulun kimppuun ja Vinhaviikselle jäi sitten mustavalkoinen kolli. Hallatähti sähähti ja hyökkäsi mustan naaraan kimppuun. Kynnet repivät hänen valkeaa turkkiaan yhtä nopeasti kuin hänkin repi mustaa turkkia. Nyt Hallatähti ei varonut vahingoittamasta kulkukissaa kuten oli tehnyt aiemmin. Nyt auttaisivat vain kovat otteet. Veren haju tulvahti ilmaan ja sitä roiskui naaraasta -ja varmasti Hallatähdestä itsestäänkin- hänen valkealle turkilleen. Hallatähti päätti silloin, että turha verenvuodatus tulisi lopettaa siltä seisomalta, joten hän perääntyi muutaman askeleen ja loikkasi sitten mustan naaraan päälle. Naaras luhistui heti valkean kollin painon alla. Hallatähti kuuli hyökkääjän päästävän kivuntäyteistä pihinää ja naaras rimpuili kollin otteessa, mutta turhaan. Kului turhankin monta silmänräpäystä ennen kuin naaras luovutti ja päästi enää kivuliasta ääntä ja hän hengitti myös raskaasti. Naaraalla ei ollut enää energiaa taistella vastaan.
Unilaulun huuto sai Hallatähden nostamaan katseensa heikosta naaraasta klaanitoveriinsa. Unilaulun kimpussa oli nyt kaksi kissaa. Mitä Vinhaviikselle oli oikein käynyt?
Hallatähti huomasi taivasklaanilaisen kollin makaamassa kauempana maassa, mutta kaikeksi onneksi hän hengitti -vaikkakin raskaasti- ja pääkin oli onneksi ylhäällä. Vinhaviiksi oli kuitenkin selvästi heikkona ja Unilaulun oli täytynyt houkutella molemmat kulkukissat kimppuunsa pelastaakseen Vinhaviiksen hengen. Siinä oli oikeaa rohkeutta, ja varsinkin nyt, kun Unilaulukin jo jo haavoittunut ja väsynyt ja kylmissään ja turkki märkänä.
Hallatähti ei jäänyt sen enempää miettimään eikä edes vilkaissut mustaa naarasta, kun jo syöksyi kohti Unilaulua ja häntä kohti hyökkääviä kolleja. Toinen kulkukissoista loikkasi Unilaulun selkään samalla, kun toinen syöksyi edestä kohti naaraan kaulaa. Yhdessä he saivat Unilaulun kumoon painon alla. Hallatähti sähähti vihaisesti ja tarttui toista kissoista niskanahasta ja veti hänet pois Unilaulun kimpusta. Mustavalkoinen kolli päästi yllättyneen älähdyksen, kun Hallatähti veti häntä kauemmas Unilaulusta. Hallatähti vilkaisi suuntaan, jossa leiri oli, mutta ketään ei näkynyt eikä kuulunut vieläkään. Mikä heillä oikein kesti?
Kulkukissa alkoi rimpuilla, kun Hallatähti keskittyi ihan muuhun ja hänen otteensa kirposi. Kulkukissa pakeni Hallatähden otteesta, mutta suuntasi suoraan taistelevan Unilaulun kimppuun. Hallatähti juoksi hänen peräänsä, mutta musta naaras syöksyi hänen eteensä.
”Älä kuvittelekaan!” naaras karjaisi ja huitaisi väsyneesti kynsillään Hallatähden naamaa. Valkea kolli ehti juuri ja juuri väistää terävien kynsien tieltä. Unilaulu näytti olevan taas alakynnessä eikä ihme. Kyllä Hallatähtikin olisi hänen tilassaan, jos olisi kahta kissaa vastaan ja kylmissään Unilaulu näytti pärjäävän juuri ja juuri, mutta apu olisi varmasti tarpeen. Hallatähden olisi päästävä apuun, mutta musta naaras ei päästäisi häntä. Ei ainakaan helpolla.
Hallatähden raivo kasvoi kasvamistaan eikä apujoukkoja näkynyt vieläkään. Musta naaras huitoi kiihtyvään tahtiin kynsillään Hallatähteä ja samalla kaksi kollia olivat Unilaulun kimpussa ja Vinhaviiksikin näytti huonolta, hänen hegityksensä oli tiheää ja turkki oli yltä päältä veressä. Jotain oli tehtävä.
Hallatähti syöksyi varoittamatta mustan naaraan kimppuun ja iski hänet maata vasten kovalla voimalla. Samalla silmänräpäyksellä hän syöksyi taas auttamaan Unilaulua, jonka toinen kissa oli painanut maata vasten. Unilaulu rimpuili ja saikin itsensä taas pystyyn. Pienempi kolli oli kuitenkin varautunut tähän ja Hallatähti huomasi kulkukissan nostavan nopeasti tassunsa. Hallatähti arvasi heti, minne harmaa oli tähtäämässä. Epävarmasti harmaa kolli huitaisi kynsillään kohti Unilaulua kurkkuun.
Veri roiskahti harmaan kollin päälle, mutta se ei ollut Unilaulun vaan Hallatähden. Valkea kolli oli syöksynyt heidän väliinsä estäen mahdollisesti vakavan loukkaantumisen ja saanut vasempaan kylkeensä ikävät haavat. Toisena vaihtoehtona Hallatähti olisi voinut välttää oman loukkaantumisensa ja kaataa harmaan kolli kumoon, mutta jos hän olisi tehnyt sen, kulkukissa olisi silti voinut osua Unilauluun ja kissat olisivat voineet lentää senkin lisäksi takaisin veteen. Hallatähti katsoi keltaiset silmät roihuten vihaa harmaata kollia sähisten uhkaavasti. Hän ei olisi enää lainkaan varovainen tai lempeä hyökkääjiä kohtaan. He olisivat voineet tappaa Unilaulun!
”Häipykää täältä niin kuin olisi jo!” Hallatähti karjahti ja kaatoi harmaan kollin maahan. Hallatähti painoi etutassuillaan kulkukissaa rinnasta ja katsoi vihaisesti tätä silmiin. Musta naaras liikahti kauempana ja nousi huterasi pystyyn.
”Jos ette tahdo pahempaa vahinkoa, häipykää!” Hallatähti sihahti harmaalle kollille ja hellitti otteensa. Harmaa kolli pakeni nopeasti kauas Hallatähdestä mustan naaraan luokse ja auttoi tätä pysymään pystyssä. Mustavalkoinen kolli juoksi Hallatähden ohitse auttamaan. Musta naaras sihahti tovereilleen, mutta luovutti ja antoi heidän auttaa, kun ei meinanut pysyä pystyssä. Hallatähti oli iskenyt mustan naaraan pään maahan ehkä jopa liiankin kovaa, mutta kyllä naaras selviäisi. Hallatähti oli ennenkin tehnyt saman liikkeen ja kaikki olivat kyllä selvinneet. Hallatähti pysyi kuitenkin Unilaulun edessä suojelevasti.

Hyökkääjät kävelivät pois Hallatähden näkyvistä ja lähes samalla hetkellä hän kuuli lähenevät askeleet ja pian kukkulan päällä seisoi viisi taivasklaanilaista soturia karvat pörhöllä. Taistelu oli kuitenkin jo onneksi ohi. Hallatähti huomasi huolestuneen katseen Kirkasmyrskyn oransseissa silmissä ja pian varapäällikkö puolijuoksi kukkulan alas päällikkönsä luokse. Loput neljä seurasivat pian perässä.
”Ovatko kaikki kunnossa? Mitä tapahtui?” Kirkasmyrsky kysyi kiivaasti ja vilkaisi jokaista loukkaantunutta kissaa. Vinhaviiksi oli jalkeilla ja nilkutti kohti Hallatähteä.
Hallatähden entinen oppilas Valkohäntä katsahti päällikköään kysyvästi ennen kuin avasi suunsa:
”Missä ne kapiset kulkukissat on?” kolli kysyi hännänpää nykien.
”Poissa,” Hallatähti sanoi ja vilkaisi taakseen kohti Unilaulua. ”Saimme häädettyä heidät, vaikkakin valitettavasti syvin haavoin.”
”Mekö siis tulimme liian myöhään?” Susikynsi kysyi, selvästi pettyneenä. Kolli olisi näemmä tahtonut taistella.
”Mikä teillä oikein kesti?” Vinhaviiksi ärähti ja katsoi klaanitovereitaan loukkaantuneesti.
”Oppilaasi se ei saanut sanoja suustaan,” Kultasavu murahti. ”Hän oli liian hengästynyt kertomaan ja emme siksi tiennyt mitä oikein tapahtuu ja missä kuin vasta hetki sitten.”
”Ongelma saatiin hoidettua, se on tärkeintä,” Hallatähti rauhoitteli nopeasti. Hän ei jaksaisi kuunnella toisten riitelyä nyt. ”Oli hyvä, että ette sännänneet umpipähkää minnekään, silloin olisi mahdollisesti voinut tulla enemmän vahinkoja.”
”Niinhän Kirkasmyrskykin sanoi,” Mustaloimu sanoi. Hallatähti nyökkäsi ja väläytti hymyn Kirkasmyrskylle. Hän oli ollut todella hyvä valinta varapäälliköksi.
”Tulkaahan nyt, palataan leiriin. Heidän haavansa pitää hoitaa,” Kirkasmyrsky sanoi päättäväisesti hetkeä myöhemmin ja alkoi johdattaa joukkoa takaisin leiriin.
Hallatähti jättäytyi taaemmas Unilaulun rinnalle Hän halusi puhua urhean ja hyvin taistelleen naaraan kanssa..
”Taistelit hyvin,” Hallatähti sanoi. ”Oli rohkeaa taistella kahta kissaa vastaan samaan aikaan, varsinkin kun olit jo loukkaantunut ja väsynyt.”
”Kiitos,” Unilaulu kiitti ja vilkaisi Hallatähteä kiitollisena. ”Sinua tässä pitäisikin kiittää enemmänkin.”
”Miksi?” Hallatähti hämmentyi hetkellisesti, vaikka olihan se nyt ihan ilmiselvää, että Unilaulu oli kiitollinen päällikkönsä avusta taistelussa.
”Syöksyit eteeni tuolla,” Unilaulu sanoi. ”Olisin voinut loukkaantua todella pahasti, pahimmassa tapauksessa jopa kuolla.” Sillä hetkellä, kun Unilaulu kuvaili tapahtuman, Hallatähti muisti saamansa ikävän ja kivuliaan vammansa vasemmassa kyljessään. Kipu säteili haavoista pidemmällekin. Veri oli värjännyt hänen valkean turkkinsa ilkeän näköiseksi.
”Ennemmin arvet kyljessä kuin sinä kuolleena, eikö vain? Se oli vähintä, mitä pystyin tekemään,” Hallatähti sanoi ja hymyili. ”Kukaan ei haluaisi sinun siirtyvän Tähtiklaaniin, eikä varsinkaan näin aikaisin. Olet hyvä kissa klaanille, Unilaulu.”
Hallatähti ei ehtinyt kuulemaan mitään vastausta Unilaululta, kun heitä vastaan juoksi Mistelisydän ja hänen oppilaansa Riesatassu.
”Vinhaviiksi ja Unilaulu tarvitsevat hoitoa nopeammin,” Hallatähti sanoi sisarelleen ennen kuin paranatjata ehtivät tehdä mitään. Naaras ei jäänyt väittelemään veljensä kanssa vaan hoputti Unilaulua ja Vinhaviikseä kulkemaan nopeammin hänen pesäänsä. Hallatähti asteli parantajan pesän suulle odottamaan vuoroaan. Kirkasmyrsky tuli päällikön luokse ja istuutui hänen viereensä.
”Oletko kunnossa?” naaras kysyi huolestuneesti katsoen Hallatähteä silmiin.
”Olen,” Hallatähti naurahti, jopa hieman hämmentyneenä varapäällikkönsä huolehtivaisuudesta. Hän muisti kuitenkin oman aikansa varapäällikkönä, jolloin oli ollut myös huolehtivainen Kirsikkatähden suhteen. ”Olisi voinut käydä pahemminkin, onneksi ne kolme tajusivat lähteä.”
”Järjestänkö ylimääräisiä partioita?” Kirkasmyrsky kysyi.
”En usko, että tarvitsee, mutta voit lisätä partioissa olevien kissojen määrää,” Hallatähti totesi. ”En usko heidän palaavan, mutta koskaan ei tiedä, he olivat aika vihaisia. Eikä heistä ole vähään aikaan taistelemaankaan.”
”Selvä,” Kirkasmyrsky nyökkäsi. Naaras oli selvästikin sanomassa jotakin, mutta sulki suunsa Mistelisydämen tullessa hakemaan veljeään sisälle pesään hoidettavaksi.

”Olivat ne kyllä aika vahvoja kissoja,” Mistelisydän mutisi laittaessaan hämähäkinseittiä Hallatähden haavoille.
”Eivät soturin veroisia, mutta voimakkaita,” Hallatähti myönsi. ”Varsinkin se naaras, hän olisi ollut valmis uhraamaan varmaan henkensäkin, jotta olisi voittanut meidät.”
”Pyh, heillä ole toivoakaan voittaa taivasklaanilaisia,” Mistelisydän tuhahti. ”Paitsi ehkä sinunlaistasi kirppusäkkiä vastaan.”
”Hei!” Hallatähti älähti ja naurahti. ”Mitä tuo oli tarkoittavinaan?”
”Katso itseäsi!” Mistelisydän kiusoitteli pilke silmäkulmassaan. ”Olet iso ja kömpelö.”
”Itse olet kitukasvuinen ja haisuli,” Hallatähti vastasi samalla mitalla ja peitti vasemmalla tassullaan kuononsa.
”Haisuli?!” Mistelisydän henkäisi kauhuissaan. ”Kuinka kehtaat! Minähän tuoksun ihanilta yrteiltä. Sinä olet se ketä tässä pitäisi haisuliksi sanoa, katso nyt turkkiasikin.”
”Se on verinen urhean taistelun jälkeen, senkin luolassa asuva erakko,” Hallatähti murahti ja näytti kieltä.
”Lopettakaa jo!” Vinhaviiksi kivahti kauempaa. ”Minulle annettiin ohjeeksi levätä, mutta eihän täällä voi levätä kun te kiljutte siellä kuin lokit!”
”Saat kohta vain hiirensappea ruuaksi, jos vielä kerran nimittelet minua,” Mistelisydämen äänensävy muuttui leikkisästä varoittavan vihaiseksi. Vinhaviiksi vain mutisi jotain epäselvästi. Mistelisydän otti haukut vain Hallatähdeltä, se oli heidän välinen juttunsa.
”Eikö Unilaulu ole täällä?” Hallatähti kysyi Mistelisydämeltä. Päällikkö ei ollut nähnyt naarasta kun oli tullut sisälle.
”Hän on tuolla kauempana,” Mistelisydän sanoi ja heilautti korviaan pesän nurkkaa kohti, jossa tummaturkkinen naaras nukkui sulautuen varjoihin.
”Hän on onnekas, kun pystyy nukkumaan tässä melussa!” Vinhaviiksi murahti taas. Mistelisydän antoi kollille varoittavan katseen.
”Tulevatko he kuntoon?” Hallatähti kysyi hiljempaa.
”Kyllä, vammat eivät olleet kovin pahoja, Vinhaviiksi sai syvimmät haavat, mutta kyllä hänkin toipuu pian.” Mistelisydän vastasi.
”Kuinka kauan pidät heitä täällä?” Hallatähti kysyi ja vilkaisia Unilaulua nopeasti.
”Vinhaviiksi on täällä ainakin kaksi yötä, Unilaulun päästän huomenna,” Mistelisydän maukaisi ja viimeisteli työnsä. ”Kukaan teistä ei kuitenkaan taistele sitten pariin päivään. Vinhaviiksi voi palata kouluttamaan Iltatassua, mutta ei mitään rajua. Sallin kuitenkin rauhallisen metsästämisen sinulle ja Unilaululle tämän yön jälkeen, kunhan tulette näyttämään haavojanne.”
”Mitä? Minä voin kyllä ihan hyvin!” Vinhaviiksi sihahti ja koetti nousta ylös protestoidakseen parantajan päätöstä.
”Älä edes luule,” Mistelisydän astui rauhallisesti lähemmäs savunharmaata kollia. ”Jos nyt nouset ylös ja rasitat itseäsi, Iltatassu tarvitsee uuden mestarin.”
”Kiitos, Mistelisydän,” Hallatähti kehräsi. ”Pidä huolta heistä.”
”Pysytkin sitten leirissä tänään,” parantaja varoitti huvittuneena.
”Kyllä, emo,” Hallatähti vastasi leikkisästi keltaisesti silmiään pyöräyttäen. Hallatähti kuuli vielä Vinhaviiksen päästävän turhautuneen huokauksen ennen kuin hän poistui pesästä.

Auringon lähestyessä laskuaan Hallatähti asteli aukion poikki suoraan tuoresaaliskasalle, joka oli vielä yllättävän täynnä saalista näin myöhäisen lehtisateen aikaan. Päällikkö valitsi itselleen yhden kolmesta kasan oravasta ja vei sen hieman kauemmas itselleen nautittavaksi. Hän ei ollut syönyt mitään koko päivänä ja nälkä oli ehtinyt kasvaa jo aikamoiseksi. Oravan herkullinen tuoksukin vain kasvatti näläntunnetta.
Liike parantajanpesän suulla herätti päällikön huomion herkullisesta oravasta. Unilaulu oli tullut ulos yrttejä täynnä olevasta pesästä ja suuntasi kohti tuoresaaliskasaa. Naaralla oli varmasti yhtä kova nälkä kuin Hallatähdelläkin. Hallatähti nousi seisomaan ja nosti oravan leukojensa väliin ja suuntasi Unilaulun luokse. Heillä oli jäänyt juttutuokio kesken aikaisemmin ja koska he molemmat söivät yksin, joten miksi he eivät voisi syödä toistensa seurana?
”Kelpaako seura?” Hallatähden kysymys taisi yllättää harmaan naaraan, sillä tämän niskakarvat nousivat hennosti, lähes huomaamattomasti pystyyn. Unilaulu katsahti ylöspäin.
”Tietysti,” Unilaulu hymyili, yllätyneesti. Unilaulu oli kokenut soturi ja Hallatähdestä oli aina mukavaa jutella klaaninsa kissojen kanssa. Sitä paitsi, Hallatähti ei ollut jutellut Unilaulun kanssa paljoakaan eikä siksi tuntenut häntä kovin hyvin. Hallatähti asettui taas syömään oravaansa Unilaulun vierelle..
”Miten haavat voivat?” Hallatähti kysyi sitten ja vilkaisi Unilaulua.
”Kiitos Mistelisydämen yrttien, niihin ei satu enää lähes lainkaan,” naaras vastasi pirteästi.
”Hyvä kuulla,” Hallatähti hymyili ja jatkoi sitten huvittuneemmin. ”Entä Vinhaviiksi? Hän oli aika kärttyisänä aikaisemmin.”
”Niin oli,” Unilaulu kehräsi huvittuneena. ”Kyllä hänkin pärjää, hän ei ainakaan enää valita. Entä sinun vammasi?”
”Mistelisydän osaa hommansa,” Hallatähti vastasi lyhyesti. Haavat kyljissä olivat vielä vähäsen ilkeät, mutta kyllä hän pärjäisi, kunhan -Mistelisydämen ohjetta noudattaen- hän ei rasittaisi haavoja liikaa. Yrttejä pitäisi nyt säästää, kun oli tulossa kylmät ilmat, mutta muutaman kerran Hallatähti oli meinannut mennä sisarensa luokse hakemaan lisää yrttejä kipeisiin haavoihinsa.
”Niistä kissoista tulikin odotettua suurempi ongelma,” Unilaulu mutisi ja liikautti hämähäkinseittistä häntäänsä hieman.
”Niin tuli,” Hallatähti myönsi vilkaisten nopeasti Unilaulun vammoja ja viimeisteli sitten oman ateriansa. ”Toivotaan, että ei tule muita taisteluita pitkään aikaan, varsinkaan nyt kun lehtikato on aivan nurkan takana.”
Unilaulu nyökkäsi sen merkiksi, että oli samaa mieltä valkean päällikön kanssa. Hallatähti katseli muutaman silmänräpäyksen naarasta. Hän ei ollut itsekään varma miksi, mutta katselipahan vain.
”Kiinnostaisiko sinua lähteä huomenna metsästämään?” Hallatähti kysyi sitten harmaalta naaraalta. ”Yksin voisi olla vähän riskialtista lähteä näiden vammojen kanssa, jos jotain sattuukin. Itse en kuitenkaan haluaisi olla vain toimettomana huomenna. Joten mitä sanot?”


//Halla c:?

Hallatähti-Taivasklaani
Neljäs osa ~ Paha tunne

Hallatähdellä oli lämmin olo, vaikka pakkanen paukkui kuin viimeistä päivää. Olisi voinut luulla sen johtuvan metsästyksen tuomasta fyysisestä lämmöstä, mutta tämä lämpö tuli sisältä. Hallatähti harvoin tunsi uusien tuttavuuksien kanssa tälläistä… iloa? Vaikka olihan Hallatähti ennakkoluuloton ja niin edespäin ja Unilaulu ollut Taivasklaanissa jopa kauemmin kuin Hallatähti, mutta harvoin Hallatähti koki eräänlaista syvää yhteyttä uuteen tuttavaan.
Tälläinen ihan rauhallinen metsästysretki ja mukava jutteluhetki oli aivan mahtava asia. Ajatukset saivat rauhassa virrata eikä tarvinnut miettiä mitään klaanin hoitamisasioita. Hallatähti ei edes muistanut, milloin olisi vain ilman mitään kiirettä viettänyt aikaa ja metsästänyt jonkun kanssa ja nauttinut olostaan ilman jatkuvaa stressiä. Ja vieläpä tällaisen mukavan lämpimän olon kanssa. Unilaulu oli todella, todella mukava. Miten Hallatähti ei ollut ennen edes kuvitellut tutustuvansa tähän naaraaseen?
Unilaulun kertomus omasta oppilasajastaan oli saanut Hallatähden hymyilemään leveästi. Hän yritti itsekin muistella omaa oppilasaikaansa ja hetken päästä hän muistikin yhden tarinan, jota hän kyllä useimmiten häpesi ja sai siitä jatkuvasti kuulla letkautuksia siskoltaan…
”Minulla ei ehkä ole ihan tuollaista menneisyyttä mestarien, mutta muistan kuinka kerran, vielä hyvin tuoreena oppilaana olimme Kirsikkatähden kanssa menossa joelle harjoittelemaan metsästystä,” Hallatähti aloitti ja vilkaisi sivusilmällään Unilaulua, joka katseli Hallatähteä mielenkiintoa sinivihreissä silmissään. ”Kun saavuimme joelle, Kirsikkatähti käänsi katseensa vain silmänräpäykseksi poispäin kuunnellaakseen ympäristössä olevia saaliseläimiä. Kun hän sitten taas kääntyi ja oli alkamassa selittämään, miten saaliseläinten liikkeitä tulisi tarkkailla, hän kohtasi minut tippumassa juuri sillä samalla hetkellä jokeen. Paksu turkkini oli aivan märkä ja Kirsikkatähti pidätteli silloin vähän liiankin selvästi nauruaan.” Hallatähti henkäisi syvään naurahdettuaan ja Unilaulukin naurahti ja hymyili huvittuneena.
”Tiedän hyvin pitkän ja paksun turkin tuskan, kun se on kastunut”, Unilaulu myönsi hymyillen, mutta huokaisi tuskaisesti, varmasti ajatellessaan painavan turkin painoa.
”Se on oikeaa painajaista!” Hallatähti naurahti ja heilautti häntäänsä.
”Kirsikkatähti oli hyvä päällikkö”, Hallatähti totesi sitten hieman haikeasti ja hymyili muistellessaan häntä edeltänyttä päällikköä ja rakasta mestariaan.
”Ja niin olet sinäkin, Kirsikkatähti valitsi sinut varapäällikökseen syystä,” Unilaulu sanoi hymyillen lempeästi. ”Olet epäitsekäs ja urhea, sen osoitit kertaalleen jo pari päivää sitten kun pelastit meidät. Olet kaikkea sitä, mitä me päälliköltä odotamme.”
”Kiitos,” Hallatähti naurahti hieman. ”Tässä on kyllä vastuuta, kun olemme ihan uudella alueella ja toisten klaanien seassa nyt. En tiedä yhtään, mitä muut klaanit ajattelevat meidän palaamisestamme tänne.”
”Sen näemme aikanaan,” Unilaulu nyökkäsi ja katsahti horisonttiin. ”Mutta uskon, että he kyllä hyväksyvät meidät jonakin päivänä. Olemmehan me Taivasklaani ja me kuulumme muiden klaanien joukkoon, niin Tähtiklaanikin meille sanoi!”
”Hyvin sanottu,” Hallatähti naurahti ja katsoi hetken aikaa Unilaulua silmiin. ”Haetaan nappaamamme saaliit ja palataan leiriin, ei kannata liikaa rasittaa haavojamme ellemme halua saada selkäämme Mistelisydämeltä. Tai minä ainakin häneltä selkääni saisin. Ihan kirjaimellisesti.”

Hallatähti istuskeli pesänsä edustalla ja katseli leirissä pesistä toiseen kuljeksivia kissoja. Osa makoili maata lämmittävissä auringonläiskissä ja vaihtoi kieliä keskenään. Kaikesta hyvästä huolimatta Hallatähdellä oli paha tunne sisimmässään. Jotakin oli tulossa, mutta Hallatähdellä ei ollut mitään hajua mikä se paha voisi olla. Tunne oli kuitenkin selvästi olemassa. Hallatähti pelkäsi olevansa vain vainoharhainen sen takia, että kaikki oli tuntunut sujuvan niin hyvin tähän asti. Hän päätti antaa asian juuri tämän vainoharhaisuuden takia olla, vaikka tunne yhä nakersi häiritsevästi hänen takaraivossaan.
”Hei, Hallatähti, onko kaikki hyvin?” Kirkasmyrskyn ääni sai Hallatähden säpsähtämään ja herättämään hänet hänen ajatuksistaan.
”Hei, Kirkasmyrsky,” Hallatähti tervehti varapäällikköään hännänheilautuksella ja huokaisi. Hän ei voisi valehdella tarkkasilmäiselle varapäällikölleen, mutta jotakin oli silti keksittävä. ”Olen vain huolissani klaanista.”
”Ainahan sinä,” Kirkasmyrsky pyöräytti silmiään, mutta puhui kaikesta huolimatta lempeästi. ”Mutta se on ihan ymmärrettävää, olethan päällikkömme ja päälliköt ovat aina huolissaan klaanistaan. Se on kuin velvollisuus.”
”Omalla tavallaan huono velvollisuus minusta,” Hallatähti hymähti huvittuneesti.
”Mikä sinua huolettaa klaanissamme? Onko jotain tapahtunut?” Kirkasmyrsky kysyi sitten ja Hallatähti tunsi liekinoranssin naaraan hivuttautuvan lähemmäksi. Naaraan hengitys oli hieman epätasainen, johtuen varmaankin naaraan kasvavasta huolesta päällikköään kohtaan.
”Klaanimme on sopeutunut hyvin uudelle reviirille, tämähän muistutta kovasti vanhaa reviiriä, mutta en tiedä, miten muut klaanit sopeutuvat meihin”, Hallatähti naukaisi. Toki tämäkin asia huoletti Hallatähteä, mutta siitä ei tämä outo tunne johtunut. Eikä hän voisi sanoa varapäällikölleen, että minulla on tämä tunne, että jotakin tulee tapahtumaan. Kirkasmyrsky oli kuitenkin ymmärtäväinen, mutta ei hän kuitenkaan osaisi auttaa.
”Onhan se heille hankalaa, ja ihan ymmärrettävää,” Kirkasmyrsky naukaisi. ”Mutta heidän täytyy vain tottua. Meidän tulomme tänne on Tähtiklaanin tahto ja me kuulumme tänne.”
”Vaikka suurin osa tottuisikin, heidän joukossaan on silti kissoja, jotka eivät hyväksy millään oloamme täällä”, Hallatähti totesi nyökäten ja vilkaisi varapäällikköään. ”Mutta kuten sanoit, me kuulumme tänne eivätkä he saa meitä täältä enää pois.”
”Ja koko klaani on sinun tukenasi”, Kirkasmyrsky muistutti vielä virnistäen. ”Minun täytyy nyt mennä. Huikkaa minulle, jos tarvitset juttukaveria!”
”Tietysti”, Hallatähti hymyili ja katsoi, kuinka oranssi naaras kipitti odottavan metsästyspartionsa luokse. Kirkasmyrsky oli alkanut vähän rauhoittumaan, kun tarkemmin ajatteli. Hän oli kovin temperamenttinen naaras, mutta oli selvästi oppinut vähän hillitsemään itseään. Hän hoiti tehtävänsä hyvin, itse asiassa parempi sana oli mainiosti. Mutta jokin naaraassa oli outoa, tarkemmin hänen käytöksessään.
Hallatähti huomasi Iltatassun astelevan aukion poikki tuoresaaliskasalle. Hallatähti katseli oppilasta ilmekään värähtämättä. Hän oli ylpeä oppilaasta, kun tämä oli jaksanut juosta hakemaan apua muutama päivä sitten ja pelastanut kahden kissan henget.
Oppilas nappasi kasasta oravan ja tiaisen ja suuntasi kohti pentutarhaa. Hallatähti ei voinut olla hymyilemättä, sillä tuo vaaleanruskea oppilas oli niin huolehtivainen. Vinhaviiksi oli vieläkin parantajan pesässä eikä pääsisi vielä vähään aikaan kouluttamaan Iltatassua. Hallatähti sai tästä idean. Hän loikkasi Vuoksikalliolta alas ja jäi pentutarhan suulle odottamaan Iltatassua.

”Iltatassu”, Hallatähti naukaisi, kun ruskea oppilas astui ulos pentutarhasta.
”Hallatähti!” Oppilas henkäisi ja kyyristyi hieman, luultavasti säikähdyksestä.
”Mitä puuhailet?” Hallatähti kysyi ystävällisesti ja hymyili hieman rauhoittaakseen oppilasta.
”Vien kuningattarille ruokaa, ei tässä kauheasti muutakaan tekemistä ole,” Iltatassu aloitti, mutta jatkoi sitten hieman kauhistuen. ”Mutta onhan se tärkeää, en tietenkään valita!”
”Heheheh!” Hallatähti naurahti katsoen lempeästi oppilasta, joka oli kauhistunut sanavalinnoistaan. ”Ei mitään hätää, olen ylpeä, että teet tälläistä tärkeää työtä ja vielä tiedostat sen olevan tärkeää.”
”Niinkö?” Iltatassun ilme kirkastui ja kollin viikset värähtivät. Oppilas oli tietysti innoissaan, saihan kehuja itse päälliköltä.
”Tietysti,” Hallatähti hymyili ja kumartui hieman lähemmäs oppilasta. ”Kerropas, onko sinulla tylsää, kun Vinhaviiksi on parantajan hoidossa? Voit olla ihan rehellinen.”
”On,” Iltatassu sanoi apeasti korvat luimistuen. ”Pelkään, että jään jälkeen, kun en saa koulutusta.”
”Tulehan sitten”, Hallatähti naukaisi ja kääntyi ympäri. ”Vien sinut metsälle.”
”Mitä!?” Iltatassu henkäisi innoissaan. ”Oikeastiko?”
Hallatähti nyökkäsi oppilaalle, jonka vaaleansiniset silmät tuikkivat ilosta ja innosta. Oppilas loikki innoissaan Hallatähden vierellä, kun he poistuivat leiristä.
”Kerropas, Iltatassu,” Hallatähti naukaisi, kun he olivat päässeet ulos leiristä. ”Mitä Vinhaviiksi on sinulle opettanut.”
”Saalistusasennon, ja ihan ne perusasiat saalistuskesta eli sen, että pitää olla hiljaa ja katsoa, ettei häntä laahaa maassa”, Iltatassu aloitti ja vilkaisi Hallatähteä ylpeänä. ”Osaan jo saalistaa hiiriä ja vastaavia pieniä eläimiä aika hyvin, vaikka itse sanonkin.”
”Entäpä lintuja?” Hallatähti kuiskasi ja painoi ruskean oppilaan maata vasten. ”Tuolla on yksi.”
Iltatassun keho värisi hetken innostuksesta, kunnes hän rauhoitti itsensä.
”Kyllä Vinhaviiksi on vähän kertonut lintujen saalistamisesta”, Iltatassu kertoi hiljaa vilkaisten Hallatähteä. ”Meidän piti mennä sen rajapartion jälkeen kokeilemaan lintujen nappaamista...”
”No nyt pääset kokeilemaan”, Hallatähti kuiskasi keskeyttäen Iltatassun, jotta tälle ei tulisi paha mieli ja katsahti punarintaa virnistäen, joka nokki puunkantoa neljän ketunmitan päässä. ”Pysy hiljaa ja tuulen alapuolella ja katso etukäteen mihin astut. Liiku hitaasti sitä kohti jottei se huomaa sinua, nyt se onneksi keskittyy täysin tuon kannon nokkimiseen, että se saattaa olla helppo saalis.”
”Selvä!” Iltatassu kuiskasi silmät tuikkien ja lähti lähes heti liikkumaan kohti punarintaa. Oppilas liikkui mahdollisimman hiljaa ja varoi askeliaan, yrittäen pitää katseensa linnussa. Hallatähti katsoi oppilaan etenemistä tarkasti. Iltatassu oli taitava metsästäjä, se oli kyllä myönnettävä.
Iltatassu pääsi yllättävn lähelle lintua, mutta lintu nosti päänsä yllättäen kannosta ja alkoi vilkuilemaan ympärilleen paniikinomaisesti. Iltatassu loikkasi kynnet ojossa linnun kimppuun ja lensi kaaressa kannon ylitse. Kuului kova tömähdys ja Hallatähti juoksi oppilaan luokse.
Vaaleanruskea kolli oli makasi maassa hieman vinksallaan ja Hallatähti pidätteli pelokasta henkäystään. Toivottavasti mikään paikka ei ollut mennyt sijoiltaan.
”Iltatassu?” Hallatähti kysyi huolestuneena. ”Oletko kunnossa?”
”Minä sain sen!” Iltatassu hihkaisi ja pomppasi pystyyn ilman mitään ongelmaa. Hänen kynsiensä alla oli veltosti sätkivä punarinta.
”Loistavaa! Hienosti napattu!” Hallatähti kehui ja hymyili leveästi. Iltatassu katsoi innosta pakahtuen vuorotellen Hallatähteä ja nappaamaansa lintua. Iltatassu nopesti puraisi linnulta hengen pois ja kuiskasi pitäen katseensa Hallatähdessä:
”Kiitos, Tähtiklaani.”

Hallatähti katseli laskevaa aurinkoa hieman leirin ulkopuolella. Taivas värjäytyi kauniin punaiseksi ja oranssiksi. Vielä tämä yö ja sitten olisi kokoontuminen. Hallatähti paloi halusta tavata päälliköt taas kerran ja kertoa oman klaaninsa kuulumisista kaikille muille klaaneille. Tosin, häntä myös karmi se, että heitä ei varmaankaan kiinnostanut mitä niin sanotulle tunkeilijaklaanille kuului. Taivasklaanin tulisi osoittaa paikkansa järven luona, mutta se, miten se tapahtuisi, oli hyvin vaikea selvittää ja Hallatähden pää oli palanuyt jo puhki loputtomasta ajattelusta. Monelle ei riittänyt edes se, että Taivasklaani oli taistellut muiden klaanien rinnalla Yönkajon laumaa vastaan ja pelastanut häviöllä olevat klaanikissat.
Tähtiklaanikaan ei ollut ilmoittanut tahdostaan muille klaaneille. Voisivat edes sen tehdä, jotta muiden klaanien olisi helpompi sopeutua Taivasklaanin läsnäoloon järvellä ja jotta Taivasklaanillakin olisi helpompaa sopeutua ja elää muiden klaanien rinnalla. Nyt klaanikissat yrittivät uskoa Hallatähden ja hänen siskonsa, parantajan, sanaan Tähtiklaanin tahdosta.
Hallatähden korvat värähtivät, kun hän kuuli jo kovaa vauhtian sulavan lumen narahtavan. Päällikkö kääntyi katsomaan taakseen ja huomasi Unilaulun harmaavalkoisen turkin. Hallatähti hymyili ystävällisesti naaraalle ja viittoili häntä tulemaan luokseen.
”Iltaa, Unilaulu”, Hallatähti maukui naaraalle.
”Iltaa, Hallatähti”, Unilaulu nyökkäsi ja laski maahan oravan. Hallatähti vilkaisi Unilaulu kysyvästi.
”Kirkasmyrsky pyysi minua tuomaan sinulle tuoresaalista”, Unilaulu hymyili. ”Hän olisi itse tullut, mutta oli jo menossa iltapartioon.”
”Yliuolehtiva varapäällikkö, voiko parempaa toivoa”, Hallatähti vitsaili. Jos totta puhuttiin, Hallatähdellä oli kyllä huutava nälkä. Hän oli ollut niin ajatuksissaan koko päivän, että oli unohtanut täysin syödä. Unilaulu hymyili hieman ja näytti hieman hämmentyneeltä.
”Jaetaan toki tämä ateria”, Hallatähti tarjosi. ”Seura kelpaisi.”
”Tietysti”, Unilaulu naurahti. ”Täytyy myöntää, tänä iltana auringonlasku on jotenkin erityisen kaunis.”
”Niin on”, Hallatähti nyökkäsi ja haukkasi palasen oravasta. ”Miten päiväsi on mennyt?”
”Eipä mitään ihmeellistä”, Unilaulu kohautti lapojaan, mutta Hallatähti aisti iloa naaraan olemuksessa. ”Tosin Mistelisydän ja Vinhaviiksi tappelivat tänään ja sitä oli aika huvittava kuunnella.”
”Mistä he oikein kinastelivat?” Hallatähti kiinnostui ja höristi korviaan.
”Ensin Vinhaviiksi olisi halunnut palata jo tehtäviinsä, mutta Mistelisydän kielsi ja Vinhaviiksi päästi hyvin turhautuneita huokauksia monta silmänräpäystä. Lopulta Mistelisydän kyllästyi kuuntelemaan ja uhkasi tunkea hiirensappea Vinhaviiksen turkkiin ja pitää hänet tahallaan liian pitkään pesässään”, Unilaulu kertoi ja piti tauon ottaessaan palasen oravasta. ”Ei mennyt kauankaan, kun Vinhaviiksi aloitti valittamisen haavoissaan olevista yrteistä. Voit vain arvata, mitä Mistelisydän siihen sanoi.”
”Kyllä!” Hallatähti naurahti, kun jo ajattelikin mitä hänen siskonsa oli tiuskaissut Vinhaviikselle. Hänen hymynsä kuitenkin katosi, kun hän tunsi kylmät väreet selkäpiissään. Paha tunne hiipi hänen mieleensä ja lamaannutti hänen hymynsä.
”Onko kaikki kunnossa?” Unilaulu kysyi ja otti askeleen lähemmäs päällikköä.
”On… on toki”, Hallatähti nyökkäsi ja nousi kunnolla istumaan. ”Asiat, jotka olen unohtanut tehdä, vain putkahtivat mieleeni. Olen koko päivän ollut ihan ajatuksissani.”
Unilaulu katsoi hetken Hallatähteä silmiään siristäen, mutta ei kysynyt tarkemmin, yllätti vain sanoillaan:
”Jos haluat ajatuksesi taas virtaamaan oikeaan suuntaan, ehkä parasta olisi hankkia jotain ajatukset tyhjentävää tekemistä? Se voisi auttaa, jotta muut ajatukset katoaisivat.”
”Se on ihan hyvä idea”, Hallatähti myönsi ja katsahti syötyä oravaa. ”Jos tahdot auttaa, voisimme piipahtaa huomenna taas metsästämässä, se oli viimeksi oikein mukavaa. Metsästys ilman mitään odotuksia ja hyvässä seurassa auttavat aina. En ole pitkään aikaan kunnolla vain ollut ja tehnyt tavallisia askareita, päällikkyys vie paljon energiaa ja aikaa.”
Unilaulu näytti yhden silmänräpäyksen ajan yllättyneeltä, kun jo sitten hymyili. ”Sinulla taitaa olla rankkaa päällikkönä, mutta älä huoli, tulen mielelläni taas metsälle kanssasi. Se oli minustakin todella mukavaa.”
”Se on siis sovittu?” Hallatähti kysyi innostuen, mutta yritti hilliten itseään. Hän oli aina rakastanut metsästämistä ja vain rauhassa käveleskelemistä. Nyt oli vain liian vaarallista olla yksin, Yönkajon lauman uhan takia. Mutta ainahan oli paljon upeampaa meytsästää ystävän kanssa. Voiko Unilaulua edes kutsua vielä ystäväksi? Ehkä tässä vaiheessa klaanitoveruus olisi parempi termi.
”Tietysti”, Unilaulu nyökkäsi hillitysti, mutta hänenkin silmistään hohti innostus. ”Jos tulen noutamaan sinut, kun päällikkön työt ovat niin tylsiä, että ethän sinä muuallakaan ole.”
”Ne ovat varsinkin nyt, kun Mistelisydän repii korvani muuten päästäni, jos loukkaan itseni ja haavat aukeavat”, Hallatähti naurahti ja virnisti leveästi.
”Metsästetään siis vielä rauhallisesti”, Unilaulu maukui nauraen hieman. ”Emmehän halua korvatonta päällikköä, emmehän?”
Hallatähti vastasi Unilaulun nauruun ja virnistykseen. Mielikuva sai Hallatähden samanaikasesti kauhistumaan ja nauramaan.
”Täytyy mennä”, Unilaulu naukaisi, pahoittelevasti. ”Lupasin Täpläsydämmelle.”
”Huomiseen siis”, Hallatähti nyökkäsi ja toivotti naaraalle hyvät yöunet. Unilaulu hyvästeli pienellä, melkein huomaamattomalla kumarruksella päällikkönsä ja asteli sitten leiriin.

Hallatähden mieli oli ihanan lämmin. Hänen mielessään pyörivät pahat ajatukset ja oletukset olivat kadonneet ja hänestä tuntui, että uni voisi tällä kertaa tulla ajoissa ja helposti. Päällikkö oli kuitenkin väärässä käperryttyään sammalpedilleen ja kietaistuaan tuuhean häntänsä nenänsä eteen. Väsymys oli toki läsnä, mutta uni ei millään meinannut tulla. Hallatähti huokaisi turhautuneesti ja asteli ulos pesästään. Leirin sisäänkäynnillä istui vahdissa Mustaloimu. Mustan kollin häntä värähti ja korvat heilahtivat ja hohtavat siniset silmät kääntyivät katsomaan Hallatähteen. Päällikkö heilautti häntäänsä soturille, joka nyökkäsi ja käänsi katseensa takaisin eteenpäin. Hallatähti hiipi tarpeidentekopaikalle häiritsemättä muita ja hoidettuaan tarpeensa hän asteli Vuoksikalliolle ja jäi miettimään, mitä voisi tehdä, jotta uni tavoittaisi hänet.
Jotain välähti edessäpäin. Jotain pientä ja nopeaa. Ja hohtavaa. Tähtiklaani? Ei se voinut olla. Mutta se näytti erehdyttävästi tähtiturkilta.
Sama kissa vilahti taas, mutta toiseen suuntaan ja aktosi savuna ilmaan. Hallatähti siristi silmiään ja astui Vuoksikallion reunalle. Tuntui kuluvan piinaavan monta silmänräpäystä ennen kuin hohtava kissa juoksi uudestaan leirin poikki. Hallatähti loikkasi sen perään ja yritti pysäyttää sen, mutta tipahti suoraan kissan lävitse. Hohtava kissa katosi taas hetkessä pimeyteen ja Hallatähti jäi hämmentyneenä katsomaan ympärilleen. Taas hohtava kissa ilmestyi, mutta tällä kertaa hitaasti kävellen aukion poikki. Kissa kääntyi katsomaan tullessaan Hallatähden kohdalle Hallatähteä, mutta ei sanonut mitään. Hallatähti kuitenkin arvasi jo tähtiturkkisen kissan katseesta kaiken.
Jotain oli tulossa, mutta edes Tähtiklaani ei tiennyt mitä. Mutta sevästi Tähtiklaanikin oli aistinnut sen saman pahuuden, joka Hallatähteäkin oli vaivannut. Nyt pitäisi vain odottaa, kunnes aika kertoisi, mitä tuleva olisi tuova. Pieni tähtiturkkinen kissa nyökkäsi ja räpäytti sinisiä silmiään. Naaras näytti erehdyttävän paljon Surutassulta.
Silmänräpäyksessä tähtiturkkinen kissa oli kadonnut ja Hallatähti jäänyt aukiolle hämmentyneenä, mutta huojentuneena. Tähtiklaani varjelisi heitä ja auttaisi, kun ajat muuttuisivat ja jotakin selviäisi. Nyt hän saisi unen päästä kiinni.