Unilaulu - Taivasklaani

Ensimmäinen luku -  



Vesi kuohusi tuhkanharmaan, pitkäturkkisen naaraan käpälien alla, kun hän ylitti puroa sulavilla loikilla astinkiviä pitkin.  Unilaulu loikkasi puron vastarannalle ja jäi odottamaan rajapartiotaan.  Savunharmaa soturi, Vinhaviiksi ja tämän oppilas vaaleanruskea ja juovikas Iltatassu olivat ainoat, jotka olivat liienneet leiristä Unilaulun johtamaan rajapartioon. Kun Unilaulu oli kuullut Kirkasmyrskyn, klaanin varapäällikön ilmoittaman määrän, harmaavalkoinen naaras hän oli kurtistanut kulmia hiukan epäillen, mutta ei ollut sanonut mitään. Taivasklaanin rajat olivat olleet rauhalliset koko lehtisateen ajan alun. Ehkä heillä tosiaan oli varaa pienentää rajapartioita nyt, kun muut klaanin näyttivät hyväksyvän heidät joukkoonsa.



“Jatketaan rajaa pitkin kohti Rikkinäistä puolisiltaa”, Unilaulu komensi ylpeänä. Tämä oli itse asiassa yksi ensimmäisistä rajapartioista, joita hän oli päässyt itse johtamaan. Soturitar heilautti paksua häntäänsä ja sukelsi sananjalkojen välistä. Rajalla Tuuliklaanin tuoksu voimistui niin, että Unilaulun silmiä kirveli. Taivasklaanin soturit olivat pitkään eläneet erillään yksinäisenä klaanina ja tuntui vieläkin omituiselta haistaa muiden klaanien rajamerkkejä.
“Yäk”, Iltatassu mumisi. “En varmaan ikinä totu heidän tuoksuunsa.” Unilaulu vilkaisi oppilasta sinivihreät silmät hyväntuulisina tuikkien, mutta ei sanonut mitään. Ei ollut soveliasta yhtyä oppilaan purnaamiseen, vaikka sisimmässään Unilaulu olikin ihan samaa mieltä.


Aurinko paistoi kirkkaana, mutta se ei lämmittänyt enää kuten ennen. Jatkuvat sateet olivat tuoneet mukanaan punan kaikkien puiden lehdille, mutta Unilaulu ei pelännyt lehtisateen kylmyyttä. Hänen muhkea turkkinsa piti kylmän poissa hurjimmillakin pakkasilla.  Sen sijaan lehtisateen ajan kosteus vaivasi häntä paljon enemmän - se tuntui jäävän hänen turkkiinsa pitkään sen jälkeen kun muiden lyhyemmät karvapeitteet olivat kuivuneet.


Partio saavutti järven rannan ja Unilaulu ihaili auringon kiloa, joka heijastui sen pinnalla leikkivistä aalloista. Tuuli oli raikas ja toi mukanaan vain aavan veden tuoksua. He olivat päässeet aivan Rikkinäisen puolisillan kupeelle, ennen kuin kukaan tajusi jonkin olevan vinossa. Järveltä puhaltanut viileä tuuli oli peittänyt alleen terävän, vaaraa uhkuvan hajun, joka ei kuulunut Taivasklaanin reviirille. Vieraita kissoja!


Unilaulu pudottautui matalaksi ja viittasi hännän heilautuksella muita tekemään samoin. Soturin vaalean sinivihreä katse pyyhki ympäristöä, mutta hän aavisti, että heidät oli huomattu jo.
“Tuolla”, kuiskasi Vinhaviiksi lähes ääneti ja nyökkäsi kohti pusikkoa, joka ympäröi puolisillalle vievää vanhaa tietä.
“Olette Taivasklaanin reviirillä!” Unilaulu huusi, vaikka tiesi, että kissat eivät olleet voineet ylittää rajaa huomaamatta tuoksumerkkejä. Hän viittasi hännällään ja Vinhaviiksi ja Iltatassu asettuivat kolmiomuodostelmaan hänen molemmille sivuilleen. Unilaulu tunsi jälleen ylpeyttä klaanitovereidensa taidoista.


Pensaikosta astui yksitellen esiin kolme kissaa. He tuoksuivat kotikissoilta, mutta olivat kaikki Unilaululle vieraita. Lisäksi heillä kaikilla oli kotikisuille epätyypillinen lihaksikas vartalo ja aiemmista tappeluista jääneitä jälkiä turkeissaan. Ensimmäisenä esiin astunut kissa oli pikimusta naaras, jonka keltaiset silmät välkkyivät ylimielisesti. Kun Unilaulu raotti leukojaan, hän saattoi aistia kissoista säteilevän vihan. Mikä syy heillä oli olla noin raivoissaan?


“Häipykää täältä heti!” Unilaulu sähisi tiukasti.
“Te kutsutte tätä reviiriksenne!” musta naaras ulvoi. “Luulette, että voitte vain tulla ja valita alueen, jota kutsutte omaksenne!”
“Ensin neljä kissajoukkoa ja nyt vielä tämä!” mustan naaraan vierelle kävellyt tabby-kuvioinen harmaa kolli jatkoi.  
“Kuulutteko te Yönkajon laumaan?” Unilaulu kysyi.
“Ei! Me emme kuulu mihinkään! Me olemme vapaita kulkijoita, ettekä te voi estää meitä menemästä minne mielimme!” musta naaras sähisi. Unilaulu tiesi, ettei taistelua voinut enää välttää ja karjaisi taisteluhuutonsa.  


Harmaavalkoinen soturi loikkasi suoraan mustaa naarasta kohti, kietoi käpälänsä tämän ympärille ja potki naarasta hurjasti suoraan naamaan takakäpälöillään. Liike oli vaativa ja vaarallinen, sillä hyökkääjän maha saattoi paljastua, jos sen teki väärin. Mustan naaraan ulvonnan yli Unilaulu kuuli partionsa liittyneen taisteluun. Harmaa naaras päästi irti vihollisestaan ja pudottautui matalaksi neljälle käpälälle. Musta naaras oli saanut kuonoonsa ja silmäkulmaansa ikävät naarmut, mutta viha hänen katseessaan oli vain yltynyt. Kissa syöksyi kohti Unilaulua valtavalla nopeudella ja raastoi hänen kylkensä turkkia, ennen kuin vilahti pois Unilaulun ojennettujen  hampaiden ulottuvilta. Unilaulu käytti pienen tauon hyväkseen vilkaistakseen, miten muilla sujui. Vinhaviiksi kynsi tabby-kuvioista kollia nopeudella ja hurjuudella, josta oli saanut nimensäkin, mutta Iltatassu oli jäänyt alakynteen itseään paljon suurempaa, mustavalkoista kollia vastaan. Unilaulu tiesi, että hänen oli toimittava heti. Hän tönäisi taas lähestyvän mustan naaraan tieltään läheiseen okapensaaseen ja ryntäsi sähisten Iltatassun luokse.


Mustavalkoinen kotikissa ei ollut tarpeeksi nopea ja Unilaulu käytti kokonsa suomaa voimaa hyväkseen ja heitti kollin kyljelleen. Hän painoi tätä kurkusta alaspäin ja yritti väistellä ilmassa huitovia käpäliä ja niiden teräviä kynsiä. Iltatassun juovikkaalle turkille oli levinnyt verta ja hänen yleensä niin rauhalliset siniset silmänsä olivat ammollaan tuskasta ja adrenaliinista.  
“Iltatassu” Unilaulu huusi, “palaa leiriin ja hae apujoukkoja! NYT!”  

Mustan naaraan hampaat upposivat Unilaulun tuuheaan häntään samalla hetkellä, kun Iltatassu kääntyi kannoillaan ja hävisi metsään. Tilanne oli nyt kolme kahta vastaan. Unilaulu parkaisi tuntiessaan kivun hännässään ja mustavalkoinen kolli käytti tilaisuuden hyväkseen luikerrellessaan vapaaksi. Unilaulu kääntyi ja raapaisi mustaa naarasta kylkeen niin, että tämän oli päästettävä irti. Vinhaviiksi syöksyi kuin tyhjästä ja taklasi mustavalkoisen kollin, joka oli ajatellut hyökätä Unilaulun selustaan.


Unilaulu ja Vinhaviiksi joutuivat perääntymään taistellen. Unilaulu tunsi lihastensa väsyvän ja hännästä säteili kipua edelleen terävinä sysäyksinä. Tabbykuvioinen kolli yritti kiertää nyt Vinhaviiksen selustaan ja Unilaulu loikkasi vihollisen niskaan niin, että molemmat menettivät tasapainonsa ja kaatuivat suoraan järveen. Rannan vesi oli matalaa, mutta molemmat kissat rääkyivät säikähdyksestä ja Unilaulu tunsi kollin kynsien repivän tukoittain karvaa hänen lavoistaan. Vaaleanharmaa naaras räpiköi pintaan hyytävän kylmän veden tehdessä hänen turkistaan raskaan vankilan. Unilaulu jännitti lihaksensa ja loikkasi puolisillan karkealle puulle. Kun Vinhaviiksi hyppäsi hänen viereensä, puu heidän allaan alkoi valittaa ja ulista pelottavasti, aivan kuin se olisi elänyt omaa elämäänsä.


Kaikki kissat huohottivat raskaasti ja lopen uupunut Unilaulu ymmärsi häviönsä vääjäämättömyyden. Hänellä ja Vinhaviiksellä ei ollut pakotietä muualle kuin järveen, mutta kummallakaan tuskin olisi voimia uida niin kauas, että he pääsisivät nousemaan rantaan jossain turvallisessa paikassa. Mustaturkkisen vihollisnaaraan silmät loistivat häijysti tämän noustessa puolisillan puupinnalle.  


“Marrauh!” Huuto sivalsi ilman halki kuin fyysinen isku, mutta Unilaulu ei ollut milloinkaan ollut yhtä helpottunut, kuin kuullessaan Hallatähden taisteluhuudon. Tabbykuvioisesta kollista kohosi säikähtänyt ulvaisu kun Hallatähti syöksyi taisteluun keltaiset silmät loimuten.
//Kuu jatkaa? :)

Oh rakastan sun tarinoita! Koitan jatkaa viikonlopun aikana Hallatähdellä.
En nyt usko, että sulle tarvii mitään kokemuspisteitä antaa sun tarinoista, kun oot kuitenkin ollu ennen Risen yp jne enkä nyt siksi annakaan!

Kiitos Kuu! <3 Olin oikeastaan hiukan toivonut, että saisin KP:itä... Mulle tulee lisää kirjoitusmotivaatiota, jos saan pisteitä ja pääsen kehittämään hahmoa siten :)

Jos haluat kokemuspiseteitä tarinoistasi, voin kyllä antaa niitä c:
Laitan ne nyt tähän jatkoksi mun aiemmalle viestille:
23 kp:tä ja 4 hyökkäystä, 5 puolustusta ja 4 taistelua!

Ps. jatkan Hallatähdellä mahd. pian, sen tarina on lähes valmis

Toinen -



Hallatähden kysymys lämmitti Unilaulun mieltä ja hän suostui sen enempää miettimättä. Kuunsirppi oli nousemassa hyvää vauhtia taivaalle ja pimeys toi mukanaan pakkasyön. Vaikka Unilaulu oli kuolemanväsynyt, hän ei siltikään olisi halunnut lähteä päällikön seurasta. Soturitar hapuili sanoja kielelleen, yritti muuttaa kokemansa kiitollisuuden ja arvostuksen sanoiksi, mutta ei kuitenkaan osannut. Hän katsoi Hallatähden keltaisiin, pimeässä kimmeltäviin silmiin ja toivoi voivansa välittää tunteensa pelkällä katseella. Hallatähti räpäytti silmiään ja Unilaulusta tuntui, että hän ymmärsi.



“Meidän molempien täytyy levätä, jos aiomme päästä hereille ennen auringonhuippua”, Hallatähti naukui hyväntuulisesti. Unilaulu hymyili. “Hyvää yötä, Hallatähti.” Harmaa naaras kumarsi ja tassutti sitten haukotellen sotureiden pesään, jossa hän käpertyi tiiviisti kerälle ystävänsä Täpläsydämen viereen. Täpläsydän kohotti unisesti päätään.

“Voitko jo paremmin?” kilpikonnakuvioinen naaras kysyi hiljaa.

“Paljon paremmin”, Unilaulu vastasi ja huomasi puhuvansa totta. Pian Täpläsydämen hengitys syveni uudelleen hänen vaipuessaan takaisin uneen. Unilaulu sen sijaan jäi vielä valveille. Hän olisi voinut vaikka vannoa Hallatähden katseen saattaneen häntä koko matkan sotureiden pesälle asti – vai oliko hän vain jostakin syystä toivonut niin käyneen ja siksi kuvitellut sen? Unilaulu huokasi ja heitti asian uneliaasta mielestään. Hän oli totisesti ansainnut leponsa.



***



Unilaulu heräsi seuraavana aamuna vasta myöhään. Hänen lihaksensa olivat kangistuneet yön aikana ja taistelusta saadut ruhjeet särkivät. Kaikesta huolimatta hän tunsi yllättävää intoa tulevaa metsästysretkeä ajatellessaan.



Naaras työnsi kuononsa ulos sotureiden pesästä ja äkkäsi ensilumen sataneen yön aikana. Lumi oli kietonut maailman hiljaisuuteen ja rauhan tunne tuntui vallanneen leirin metsän sykkeen hidastuttua talven tahtiin. Illuusio rikkoutui miltei saman tien kahden pennun juostessa Unilaulun ohitse. Heidän kirkkaat äänensä olivat täynnä riemua uudesta elementistä. Unilaulu kehräsi kaksikolle huvittuneena ja kahlasi sitten hangessa aukiolle.



Hallatähti oli selvästi herännyt jo, sillä tassunjälkien vana kulki päällikön pesältä tuoresaaliskasalle ja siitä pienen mutkan kautta parantajan pesään. Hallatähti oli varmaankin mennyt tarkistamaan sotureidensa kunnon. Unilaulukin kävi tarkistamassa tuoresaaliskasan, mutta se oli tyhjillään. Hän huiskautti tuuheaa, harmaata häntäänsä, mutta ei ollut tosissaan pettynyt. Hän ehtisi syödä kyllä myöhemminkin.



Hetken kuluttua Hallatähden valkoinen hahmo ilmaantui parantajan pesältä. Hallatähti huomasi Unilaulun odottamassa ja nyökkäsi tälle tervehdyksensä.

“Toivottavasti olosuhteiden muutos ei haittaa ja haluat silti lähteä metsälle”, Hallatähti naukui lähestyessään. Unilaulu kehräsi huvittuneena.

“Saat ehkä lisäetua valkeasta turkistasi, kun se sulautuu lumeen, mutta enköhän minäkin pärjää”, harmaa, paksuturkkinen soturi vastasi. Hallatähti naurahti ja heilautti häntäänsä lähdön merkiksi.



“Miten Vinhaviiksi voi?” Unilaulu kysyi päälliköltään heidän suunnatessaan metsään.

“Paremmin, tai ainakin hän oli innokas lähtemään parantajan pesästä”, Hallatähti vastasi ja keltaisissa silmissä välähti yllättäen huvittuneisuus. “Hän sanoi, että hänen karvansa olivat jäätyä yksin parantajan pesässä! Tosin varmistin vielä Mistelisydämeltä, että pesä oli tilkitty tarpeeksi tiiviiksi lehtikatoa varten.” Unilaulua lämmitti huomata, miten vitsejä kertoessaankin Hallatähti osasi silti olla vakava, kun oli kyse hänen klaanilaistensa hyvinvoinnista.



Puusta putoavan lumen tömähdys sai kaksikon hiljenemään ja pudottautumaan vaanimisasentoon. Unilaulu näki oravan laskeutuneen puun juurelle etsimään syötävää. Hän vilkaisi kysyvästi Hallatähteä, joka nyökkäsi ja jättäytyi jälkeen. Innoissaan päästessään näyttämään kykynsä Unilaulu hiipi lähemmäs kuvitellen olevansa täysin painoton. Lumi ei päästänyt narskahdustakaan hänen käpäliensä alla. Lyhyen pyrähdyksen jälkeen veltto orava roikkui hänen hampaistaan.

“Hyvää työtä”, Hallatähti kehui ja Unilaulu väläytti hänelle hymyn, ennen kuin hautasi pörröhännän lumeen puun juurelle.



He jatkoivat kauemmas leiristä, mutta lumisade oli karkottanut suurimman osan riistasta pesiinsä. Jonkin ajan kuluttua Unilaulu huomasi Hallatähden viiksien värähtävän. Tuokion kuluttua hänkin huomasi ilmassa laskeutuvien siipien havinaa ja naulasi sinivihreiden silmiensä katseen naakkaan, joka oli epähuomiossa laskeutunut heidän lähistölleen. Unilaulu jättäytyi sivummalle ja seurasi, miten Hallatähti pyydysti linnun vaivattoman näköisesti. Hallatähti raahasi naakan Unilaulun luokse ja he hautasivat sen lumikätköön.



Hallatähti sai kiinni vielä toisen linnun, ja Unilaulu äkkäsi pikkuruiset jalanjäljet hangessa. Hän haastoi päästäisen vielä tuoreehkon tuoksun ja hiipi seuraten jälkiä. Harmaa, paksuturkkinen kissa näki pienen tunnelin suuaukon maassa. Hän viittoi Hallatähden odottamaan tunnelin suuaukolla, etsi hetken aikaa lähistöltä ennen kuin löysi etsimänsä. Toisella puolella pientä kohoumaa lumessa oli toinen tunnelin suu. Unilaulu päästi maukaisun ja kaivoi tarmokkaasti lunta. Metelöinnistä säikähtänyt päästäinen syöksähti ensimmäisestä tunnelista suoraan yllättyneen Hallatähden käpäliin.



Päällikön keltaisissa silmissä oli vaikuttunut ilme ja Unilaulu tunsi ylpeyden lämmittävän rinnassaan.

“Missä olet oppinut tuollaista?” päällikkö kysyi hämmästyneenä. Unilaulu hymähti, mutta aloitti tarinansa kaksikon kääntyessä paluumatkalle.

“Ensimmäinen mestarini, Varishäntä, oli varsinainen mestari mitä torkkujen ottamiseen tuli”, Unilaulu aloitti sinivihreät silmät hyväntuulisesti tuikkien.



Varishäntä oli ollut vanha, tummanharmaa kolli, joka oli selvästi oppinut löysäilyn taidon vanhetessaan. Soturi oli usein käskenyt Unilaulun aamulla yksikseen metsälle harjoittelemaan ja häipynyt itse johonkin torkuille. Varishäntä oli saapunut Unilaulun luokse usein vasta iltapäivällä, mutta hän oli aina odottanut, että Unilaulu osasi näyttää oppineensa jotakin uutta. Yksinäiset aamupäivät olivat aluksi turhauttaneet Unilaulua, mutta lopulta hän oli oppinut opettamaan itseään - sillä tavalla hän oli keksinyt uuden tavan metsästää päästäisiä. Unilaulu muisteli kaikesta huolimatta Varishäntää lämmöllä. Hän oli nauttinut mestarinsa seurasta, sillä tämä oli aivan erilainen kuin muut, tunnolliset, tiukkapipoiset ja ahkerat klaanikissat. Varishäntä oli ollut sydänjuuriaan myöten uskollinen, mutta hän ei siltikään ottanut klaanielämää kuolemanvakavasti vaan tokaisi usein, että elämää tuli elää myös itseään varten.



Varishäntä oli siirtynyt klaaninvanhempien pesään kesken Unilaulun oppilasajan ja Unilaulu oli saanut itselleen uuden, täysin erilaisen mestarin. Unilaulu kävi edelleen usein tapaamassa Varishäntää klaaninvanhimpien pesässä, eikä tämän huumorintaju ollut himmennyt hitustakaan.


Uusi mestari oli ollut malliesimerkki “tunnollisesta, tiukkapipoisesta ja ahkerasta klaanikissasta”, joita Varishäntä oli katsonut ylen ja uusi mestari olikin pannut Unilaulun harjoituksissa koville.

“Mutta se onkin jo toinen tarina”, soturitar päätti kertomuksensa. Hän oli yllättynyt, miten helppoa Hallatähdelle oli puhua ja miten aika sai siivet aina kun Unilaulu oli tämänseurassa. Nytkin auringonhuippu oli jo reippaasti takanapäin. Unilaulu tarkkaili juuri kuultua tarinaa sulattelevaa Hallatähteä ja toivoi äkisti, että tämäkin viihtyi hänen seurassaan samalla tavalla.

Oon vähän jäljessä näissä tarkistamisissa ja kirjoittamisissa, mutta kiire oli niellyt mut kokonaan syövereihinsä.
Kirjoitin Hallatähdellä jatkoa! On jotenkin ihanaa ja suloista, kun Unilaulusta on helppo puhua Hallatähdelle :3
Saat 20 kokemuspistettä, 4 karismaa ja 5 metsästystä!