Kuisketassu - Taivasklaani

Kuisketassu – Taivasklaani

Osa 1

Olin elänyt koko lapsuuteni sijaisemon kanssa ja hänen pentunsa kanssa, kunnes Närhipentu lähti ja hänestä tuli oppilas. Olihan se hieman tympeää olla ainoa pentu, mutta sitten Kuurakuiskaus sai kolme pentua, kaksi naarasta ja yhden kollin. He syntyivät silloin kun minä olin melkein kaksi kuuta vanha. Kuurakuiskaus ja Tiikerilumi saivat todella upeita pentuja ja se toi heille parhaimman asian ikinä; perheen pentuineen ja vanhempineen. Minulla ei ole omaa perhettä, ei isää, ei emoa eikä sisaruksia, minulla ei ole mitään paitsi klaanini. Ainoa kissa, joka on lähimpänä perhettäni tai siis oli lähellä perhettäni on Taivasklaanin parantaja Riesatassu.
Minusta ja Kuurakuiskauksen nuorimmasta pennusta, siniharmaasta Sadetassusta, tuli nopeasti hyvät ystävät. Hänellä on todella kauniit tummansiniset silmät. Minulla on kuulemma vieläkin nätimmät, hyvin kirkkaat, siniset silmät. Olen myös erikoisen värinen kissa muiden pentujen ja kuningattarien mukaan. Harvat kissat kuulemma näyttävät tälläiseltä, ainakaan klaanissa. Niinpä niin, olen tietysti kotikisujen verta, mutta niin on suurin osa Taivasklaanin kissoistakin.
Minusta tuli muutamassa silmänräpäyksessä oppilas. Ihan kuin Tähtiklaani olisi nopeauttanut ajan kulkua. Hallatähdestä tuli minun mestarini, mikä kunnia. Minulle kerrottiin jo aikoinaan, että usein päällikön oppilaasta voi tulla tulevaisuudessa jopa seuraava päällikkö. Minua ei haittaisi, vaikka jäisin vain soturiksi. On sekin jo suuri kunnia palvella klaaniaan. Muistan elävästi Sadepennun sisaren ja veljen kateelliset katseet, kun minusta tuli oppilas. He vain mulkoilivat eivätkä edes onnitelleet. Minusta tuntuu pahalta Sadepennun puoelesta, kun hän joutuu jäämään sisarustensa kanssa pentutarhaan.
Oppilaiden pesä oli ollut yllättävän iso, isompi mitä olin kuvitellut. Hallatähti antoi minun tutustua leiriin ja hieman ympäristöön leirin ulkopuolella, koska hänellä oli muuta tekemistä. Ainakin voisin tutustua muihin oppilaisiin, tunsin nimittäin jo leirin läpikotaisin. Vilkaisin kohti parantajan pesää, jonka edustalla Riesatassu istui. Hänkään ei onnitellut minua. Hän on minulle ainoa avain perheeseeni, mutta hänpä ei välitä edes viiksikarvan vertaa minusta. Käänsin katseeni pois mokomasta kollista. Hänen näkemisensä suretti minua. Ei kolli tajua ikinä, miltä minusta tuntuu tämän hetkisellä käytöksellään. Ja minä kun yriti olla hänen ystävänsä. Ja päätin vielä yrittää. Minä en ole luovuttaja.

Närhitassun tunnistin heti. Hän oli kasvanut hurjasti, mutta ei edes kääntänyt katsettaan minun suuntaani, kun tervehdi häntä. Mikä hänellekin on tullut? Luulevatko nyt kaikki oppilaat sen olleen minun syytäni? Minun syytäni, että emoni kuoli? En minä olisi tahtonut hänen kuolevan ja alan itsekin varmaan pian uskoa siihen, että tapoin emoni. Mutta aion pysyä vahvana ja olla uskomatta siihen. Minä en tappanut emoani, hän kuoli antaessaan rakkaalle pennulleen elämän. En edes teidä hänen nimeään, en tiedä isästäni mitään enkä tiedä olisiko minulla ollut sisaruksia.
Minua lähestyi täysin musta naaras, oppilas.
”Hei vain, Kuisketassu,” hän tervehti ystävällisesti siniset silmät kiiluen. ”Olen Surutassu.”
”Hei, Surutassu,” tervehdin takaisin. En tiennyt, mitä pitäisi sanoa. En ole tottunut tälläiseen, useimmiten kaikki torjuvat tai välttelevät minua, paitsi tietysti Sadetassu. Hän on ollut poikkeus.
”Olet varmaan penkonut leirin jo ihan puhki,” Surutassu virnisti. ”mutta et ole tainnut nähdä reviirimme rajoja, eikö niin?”
”Enpä ole, näen ne vasta huomenna, koska mestarini Hallatähdellä on kiireitä,” mutisen ja luimistan korviani.
”Auts, sepä ikävää. Se tulee olemaan kivaa, usko pois,” Surutassu kertoi ja innostui sitten enemmän. ”Mutta kokontumisesta tulee legendaarinen kokemus! Taivasklaani ei ole vielä ollut täydenkuun kokoontumisessa muiden klaanien kanssa ja en malta odottaa, että päsisin mukaan!”
Hän sai sen kuulostamana niin mahtavalta, että innostuin.
”Tiedätkö, mitä siellä tapahtuu? En ole kuullut mistään kokoontumisista,” kysyn kiinnostuneena.
”En ole ollut koskaan sellaisessa, mutta siellä tapaa toisista klaaneista kissoja ja pääsee kuulemaan, mitä heille kuuluu,” Surutassu kertoi minulle silmät sädehtien.
”Sinä voisit nukkua minun vieressäni oppilaiden pesässä. Vieressäni on nimittäin nyt tilaa!” Surutassu ehdotti. Totta kai suostuin, Surutassu vaikutti todella mukavalta kissalta ja meistä voisi ehkä tulla jopa ystäviä. Jos Närhitassu ei sekaantuisi…

Seuraavana aamuna heräsin omalta, uudelta sammalpediltäni yllättävän virkeänä, vaikka Hallatähti herättikin minut aikaisin. Pääsisin viimeinkin tutkimaan Taivasklaanin reviiriä ja nähdä, miltä järvi näyttää.
Kuljimme ripeään tahtiin kohti Jokiklaanin ja Taivasklaanin välistä rajaa. Ilma oli viilentynyt hurjasti sitten eilisen ja pieni kaipuu lämpimään pesään tuntui, onneksi vain vähän. Intoni nähdä reviiri sysäsi haluni palata leiriin ja pian Hallatähti pysähtyikin. Hän katseli ympärilleen ja naukaisi:
”Tuo kaislikkoinen kohta järvestä on puoliksi meidän, kiitos Jokiklaanille. Tuo kaatunut aita tuossa toimii rajana.”
Menin lähemmäs rajaa ja nuuhkaisin ilmaa. Jokiklaanilla oli erikoinen haju. Huomasin katseeni nostaessani lähestyvia kissoja ja peräännyin säikähdyksestä. Hallatähti vilkaisi minua huvittuneena.
”Se on vain rajapartio, ei mitään hätää,” päällikkö rauhoitteli. Katsoin lähestyviä kissoja, he näyttivtä hieman epäileviltä, mutta rauhallisilta.
”Hallatähti,” yksi kissoista, joukkoa johtava naukaisi. ”Olet näemmä ottanut oppilaan.”
Hallatähti vain nyökkäsi ystävällisesti. Ei siis mitään hätää, he tajusivat mestarin näyttävän reviiriä oppilaalleen. Huokaisin helpotuksesta Ehkä ei pitäisi olla niin ennakkoluuloinen muita klaaneja kohtaan, se voisi tuottaa ongelmia.
”Tule, Kuisketassu, jatketan matkaa,” Hallatähti maukui ja pitkäkarvainen kolli kääntyi ympäri jatkaakseen matkaa. Katselin kuitenkin kiiltäväturkkisia jokiklaanilaisia vielä hetken. Heitä oli viisi, kaksi oppilasta, kolme soturia. Yksi sotureista oli vaaleanharmaa mustalla korvalla ja hänen oppilaansa taisi olla harmaa, juovikas naaras. Toinen oppilaista oli punertavan ruskea ja hänen mestariaan en osannut arvioida, se olisi voinut olla kumpi tahansa jokiklaanilaisista. Kumpikaan heistä ei ollut punertavan oppilaan luona. Huomasin toisen sotureista seisovan melkein edessäni ja tuijottavan minua sinisillä silmillään aika vohaisesti.
”Mitäs oppilas siinä katselee?” kolli ärähti ja mulkaisi minua.
”Minä… minä jäin a-ajatuksiini!” älähdän ja peräännyn. Hallatähti tulee viereeni ja katsoo rauhallisesti jokiklaanilaista, mutta vaistoan päällikköni levottomuuden.
”Anna olla, Sumuturkki,” harmaa jokiklaanilainen naaras naukaisee ja astelee kollin vierelle. ”Hän on vasta oppilas, totta kai häntä kiinnostavat muiden klaanien jäsenet.”
Sumuturkiksi kutsuttu kolli murahtaa ja vilkaisee minua vielä kerran. Aistin hänen silmistään, että jos hän törmää minuun ikinä kun olen yksin, turkki pöllyää. Kolli käntää selkänsä minulle ja Hallatähdelle ja lampsii tiehensä.
”Olen pahoillani, jos hän säikäytti sinut,” harmaa naaras naurahtaa. ”Hän on vähän, no… äreä.”
”E-ei se mitään, minä itsehän sen aiheutinkin,” mutisen ja vältän katsomasta mestariani. Heti ongelmissa ensimmäisellä kerralla.
”Pyh! Jokaista uutta oppilasta kiinnostaa toisten klaanien jäsenet, turha sinun on moisesta huolehtia,” Hallatähti naukaisee lohduttavasti ja nyökkää kiitoksensa jokiklaanilaiselle naaraalle. ”Tule, Kuisketassu, jatketaan matkaa.”

Kuljimme ympäri leiriä lähes koko aamun. Hallatähti kertoi minulle paljon ajasta ennen kuin Taivasklaani muutti järvelle ja se aika oli vain vähän ennen kuin minä synnyin! Hallatähti näytti minulle järven, Tuuliklaanin rajan ja koko muunkin reviirin. En tiedä, tulenko heti muistamaan missä mikäkin paikka on, mutta kyllä se siitä. On minulla aika oppia. Palasimme pian leiriin ja menin ensimmäisenä pentutarhaan tapaamaan parasta ystävääni. Sadepentu ilahtui nähdessään minut. Toivoin, että Riesatassukin olisi iloinen minun lähelläni. En haluaisi välittää parantajaoppilaasta niin paljoa, mutta en vain voi sille mitään. Hän on ainoa, joka voisi kertoa perheestäni. Hän on kuin avain, joka voisi avata silmäni ja auttaa minua ymmärtämään. Toisaalta, en haluaisi nyt mitään muuta Riesatassulta kuin anteeksipyynnön, mutta turhaan sitä edes odotan. Nyt voisin yrittää keskittyä koulutukseeni. Ja muistaa aina, että joku syyttää minua perheeni kuolemasta.

Huomasin Närhitassun muutaman muun oppilaan kanssa. Hetken ajan mietin, uskaltaisinko lähestyä heitä. Tunsinhan minä nyt Närhitassun, kyllä hän minut mukaan ottaisi, vai mitä?
”Hei, Närhitassu,” naukaisin. Toivoin hartaasti, että hän huomaisi minut. Ruskea naaras kääntyi ja katsoi minua hetken. Hänen mustavalkoinen ystävänsä mulkoili minua. Pidin kuitenkin rauhallisen ilmeeni ja katsoin toiveikkaana sitten Närhitassua.
”Ai hei, Kuisketassu,” ruska oppilas naukaisi, kuitenkin hieman vaivaantuneena. Ei se minusta johtunut, vaan hänen ystävistään. Toinen Närhitassun ystävistä katsoi minua, mutta mustavalkoisesta kollista poiketen, hänen katseessaan oli ärtymystä.
”Kuisketassu,” naaras mutisi ja vilkaisi Närhitassua arvostelevasti. ”Tämä on siis se pentu, jonka emosi adoptoi.”
”E-ei hän adoptoinut Kuisketassua, hän vain hoivasi häntä,” Närhitassu sopersi ja korotti sitten ääntään: ”Hän ei ole minun siskoni, se on selvää.”
Se oli kyllä totta, mutta silti nuo sanat satuttivat minua. Olenko edes ystäväsi enää? Meillä oli aina niin hauskaa!
Mustavalkoinen kolli astui Närhitassun viereen. ”Minä olen Elotassu.” Hän sanoi ja kurtisti kulmiaan. ”Ja tuo, minun ja Närhitassun ystävä, on Pajutassu.”
”Hei vain,” sanon hymyillen. Ehkä tämä sujuukin.
”Elotassu kiltti,” Närhitassu mutisi, mutta Elotassu sähähti hänelle. Ruskea naaras hiljeni ja Pajutassu virnuili minulle. Elotassu virnisti ja astui lähemmäs. Hän oli minua isompi, jopa Närhitassya isompi. Hänellä oli myös todella vahvat käpälät.
”Kuisketassu, niinkö?” mustavalkoinen kolli kysyi ja kallisti päätään siniset silmät välähtäen.
”Ni-niin. Se on nime-nimeni,” sopersin ja luimistin korviani. Vilkaisin Närhitassua, joka ei edes katsonut minua.
”Olet siis se pentu, jonka parantajaoppilaamme pelasti,” Elotassu naukaisi ja lipaisi huuliaan. ”Pelasti kuolemalta, vaikka sinun olisi pitänyt kuolla perheesi mukana.”
Sihahdan ja huitasen Elotassun kasvoja käpälälläni. Hän ei väistä ja saakin pienen naarmun.
”Minun ei kuulunut kuolla, minulla on tarkoitus, koska olen elossa! Minua ei sinun sanasi kiinnosta, sinä et minun elämääni ohjaa!” huudan päin kollin naamaa. Hän näyttää hetken yllättyneeltä, mutta sitten hän väläyttää hampaansa minulle.
”Eikö sitten sisaruksillasi ja emollasi ollut tarkoitusta? Oliko heidän tarkoituksensa kuolla?” hän sähisi ja tarttui minua niskanahastani. Rimpuilen ja huudan apua. Olimme valitettavasti hieman leirin ulkopuolella ja ääneni ei kantanut tarpeeksi paniikkini takia.
”Eipä ihme, että nimesi on Kuisketassu, kun ei sinusta lähde minkäänlaisat ääntä tai voimaa!” Pajutassu nauroi. Elotassu kantoi minua kohti järveä. Tunnistin polun, jota pitkin olimme aikaisemmin Hallatähden kanssa kävelleet järvelle. Paniikki valtasi kehoni. Tiesin, että he aikoisvat heittää minut veteen. *Enhän minä osaa uida!*
”Tänään sinä opit uimaan,” Pajutassu nauroi ilkeästi. ”Tai sitten sinä hukut!”

Elotassu laski minut kaislikon luokse ja minä yritin samantien paeta, mutta turhaan. Elotassu tarttui hampaillaan hännästäni ja nosti minut taas ilmaan. Huusin kivusta ja rimpuilin. Elotassu meinasi kaatua, mutta piti tasapainonsa. Hän kantoi minut aivan järven tuntumaan ja epäröiden pysyi hetken paikoillaan ennen kuin lähti kahlaamaan. Hän pysähtyi, kun hänen vatsakarvansa koskettivat vettä. Tunsin Elotassun tärisevän. Vesi oli siis hyvin kylmää. Yritin taas rimpuilla, vaikka tiesin, että kaikesta huolimatta päätyisin veteen.
”Hyvää uintia!” Elotassu huusi ja heitti minut pidemmälle järviveteen. Huusin taas apua, mutta ääneni katosi veden alle. Suuni täyttyi kylmästä vedestä ja kaikilla voimillani nousin pintaan. Vedin raivokkaasti henkeä ja huusin apua. Näin, kuinka Närhitassu yritti lähetä hakemaan minua, mutta Pajutassu esti häntä. Elotassu tuijotti minua rantavedestä muutaman ketunmitan päässä. Yritin uida häntä kohti, mutta upposin takaisin veden alle. Nopeasti nousin takaisin pintaan ja haukoin ilmaa keuhkoihini.
Aika pian huomasin kolmen muun oppilaan jo kadonneen. Olin yksin ja hukkuisin varmasti pian, sillä en osannut uida ja paniikkikin upotti minua kohti järven pohjaa. Yritin huutaa apua, mutta hengästyneenä kurkustani ei lähtenyt kuin heikko vingahdus. Potkin takajaloillani minkä ehdin ja etutassuillanikin kauhoin minkä pystyin. Onnistuin pysymään pinnalla, se oli hyvä juttu. Etsin hetken, aika monta silmänräpäystä, keinoa uida eteenpäin, jotta pääsisin turvaan rannalle. Lopulta huomasin onnistuvani ja pääsin eteenpäin. Aluksi hieman hitaasti, mutta lopulta pääsin vauhtiin. Uin yllättäen todella sujuvasti. Eikä vesikään ollut enää kylmää.
”Minähän uin!” innostuin ja huomasin paniikin hälvenevän. Aloin sukeltelemaan ja tekemään erilaisia temppuja.
”Ja tämähän on kivaa!” innostuin lisää. Huomasin mestarini juoksevan salamannopeasti kohti rantaa ja hän hyppäsi veteen valkea turkki heiluen vauhdin huumassa. Hän kuitenkin pysähtyi rantaveteen huomatessaan minun uivan. Uin hänen luokseen ja katsoin ylpeänä häntä. Hän näytti kuitenkin säikähtäneeltä ja huolestuneelta. Elotassu ja Pajutassu katsoivat järkyttyneinä rannan tuntumassa ja Närhitassu näytti huojentuneelta. Pajutassu kuitenkin tönäisi häntä.
”Miksi ihmeessä olet vedessä?” mestarini tivasi. Vilkaisin kolmea oppilasta. He olivat selvästi käyneet hakemassa mestarini ja kertoneet varmasti jonkin valheen.
”En tiedä, mitä he sinulle ovat kertoneet, mutta he minut veteen heittivät,” murahdin. Närhitassu katsoi minua pahoillaan. Ymmärrän kyllä, mutta miksi hän ei pane enemmän hanttiin? En voisi luottaa häneen, hän vain korvasi minut kahdella muulla. Miksikö? Koska he ovat vahvoja, vanhempia ja arvokkaampia.
”Huoh! En teidä, ketä uskoa, mutta...” Hallatähti aloitti, mutta keskeytin hänet:
”Elotassun käpälät ovat märät. Ja katso, minun turkkiani on hänen suunsa ympärillä.”
Valkoinen päällikkö kääntyi katsomaan mustavalkoista oppilasta ja asteli lähemmäs. Aitsin päällikön kasvavan ärtymyksen. Mustanvalkea ppilas luimisti korviaan ja perääntyi. Lopulta hän pakeni paikalta Närhitassu ja Pajutassu perässään.
Hallatähti katsoi pettyneenä pakoon juoksevia oppilaitaan. Ymmärsin kyllä miksi. Kuka tahansa olisi pettynyt oppilaisinsa, jotka satuttavat muita ilman syytä.
”Toivottavasti olet kunnossa,” Hallatähti naukaisi ja kääntyi minun puoleeni. ”Tule, palataan leiriin. Parantaja saa vilkaista sinua.”
Nyökkäsin ja lähdin seuraamaan mestariani. Huomasin turkkini olevan jo lähes kuiva. Hämmennyin. Elotassunhan turkki oli ollut vielä ihan märkä, mutta miksi minun turkkini kuivui näin nopeasti?

Mistelisydän tutki minut ja totesi minun olevan aivan kunnossa. Itse kylläkin tiesin jo olevani kunnossa, ei minulla ollut edes kylmä. Hän kuitenkin määräsi minut lepoon ja lämpimään pesään sairastumisen varalta. Kukaan ei kaipaisi vilustuneita, varsinkaan näin lehtikadon aikaan. Tylsää, mutta tottelin. En halunnut väittää vastaan, varsinkaan kun Riesatassu oli kuuntelemassa. En haluaisi kuulla häneltä nyt vähään aikaan mitään, paitsi tietysti sen ansaitsemani anteeksipyynnön, mutta kaipa minun täytyisi vain tyytyä kohtalooni. Astelin ripeästi oppilaiden pesään ja käperryin sammapedilleni. Suljin silmäni ja tunsin kuinka väsymys painoi jokaista kehonosaani. Lopulta nukahdin mietteisiini.

Kuisketassu – Taivasklaani

Osa 2

Kuisketassu pysytteli vuoteessaan aivan liikkumatta ja näytteli nukkuvaa, vaikka ei sille mitään tarvetta oikeastaan ollutkaan. Hän oli herännyt jo aikoja sitten, jo ennen kuin auringon ensisäteetkään olivat ilmestyneet horisonttiin. Oli vaikeaa saada unta, kun olo oli kamala. Painajaisetkin riivasivat kauhuillaan. Koko klaani tuntui vihaavan Kuisketassua. Surutassu oli poikkeus. Niin myös Sadetassu. Mutta ei se siltikään lohduttanut. Ne olivat vain kaksi kissaa ja koko leiri oli täynnä kymmeniä kissoja.
Surutassu oli lähtenyt jo aikoja sitten aamupartioon ja jo silloin Kuisketassu oli ollut hereillä. Surutassu kaikeksi onneksi luuli, että Kuisketassu nukkui vielä. Närhitassun uudet ystävätkin olivat kadonneet samaan aamupartioon. Närhitassu itse nukkui ja muutamia kertoja Kuisketassu oli vilkaissut entistä ystäväänsä haikeasti, toivoen, että ajat olisivat samat kuin pentutarhan aikaan.
Kuisketassu kietaisi nopeasti tummanruskean häntänsä kasvojensa eteen ja sulki silmänsä kuullessaan liikettä pesän suulta. Joku astui sisään. Ilmassa leijui tuttu haju. Hallatähti?
”Herätys, Kuisketassu”, päällikkö sanoi hiljaa Kuisketassun viereltä ja hipaisi hännällään oppilaansa selkää. ”Opetan sinulle tänään, miten loikata korkealle.”
”Niinkö?” Kuisketassun valtasi innostus. Hän ei ehkä ollut syntyperältään taivasklaanilainen, mutta ehkä se tänään selviäisi. Jos hänen onnistuisi loikata korkealle, ehkä se kertoisi, että Kuisketassu oli edes osittain taivasklaanilainen?
”Kappas”, Hallatähti kehräsi huvittuneena. ”Oletpa sinä jo virkeä?”
”Minä… heräsin jo vähän aikaa sitten”, Kuisketassu hymyili, luimistaen hieman korviaan. Oliko väärin olla hereillä vuoteessa? Hallatähden ilmekään ei värähtänyt, mutta Kuisketassu tiesi Hallatähden tietävän oppilaansa salaavan jotakin.
”Ainakin olet saanut vähän hereillä”, Hallatähti suoristautui, hymyillen, ja poistui oppilaiden pesästä nuori Kuisketassu kintereillään. ”Mennään. Mistelisydän antoi viimeinkin luvan palata vähän rasittavimpiin askareisiin, joten ajattelin heti sinua. Olen pahoillani, että koulutuksesi on vähän jäänyt.”
”Ei se mitään”, Kuisketassu lupasi. ”Olet päällikkö ja pelastit klaanitoverisi! Ja se on tärkeää!”
”He ovat sinunkin klaanitovereitasi”, Hallatähti sanoi ja Kuisketassua kylmäsi. Hallatähti oli tosiaan tarkkasilmäinen. Ja se oli karmivaa. Ennen kuin Kuisketassu ehti vastata mestarilleen, Hallatähti puhui jo metsästämisestä:
”Muistathan, että pitää kulkea mahdollisimman hiljaa?”
”Tietysti”, Kuisketassu kuiskasi. Hän oli muutenkin aika hiljainen, joten eipä siinä hiljaa olemisessa mitään ongelmaa ollut.
”Taivasklaanilaisina me olemme hyviä loikkareita ja pystymme nappaamaan lintuja vielä silloinkin, kun ne yrittävät lentää karkuun”, Hallatähti väläytti ylpeän katseen oppilaalleen, jonka vatsassa alkoi myllertää pelko. Olisiko hän edes ansainnut taivasklaanilaisuuden, jos ei pystynyt samaan kuin muut, oikeat, taivasklaanilaiset?
”Tietysti se vaatii kehittämistä ja harjoittelua, että pystyy loikkaamaan vieläkin korkeammalle”, Hallatähden äänessä oli jotakin kannustavaa. Yrittikö päällikkö vain lohduttaa peloissaan olevaa oppilastaan vai tarkoittiko hän sitä todella? ”Minäkään en hyppäisi niin korkealle kuin hyppään, ellen olisi ensin harjoitellut ja kehittänyt itseäni paremmaksi.”
”Huomenta, Hallatähti”, Kirkasmyrskyn heleä ääni kuului kaksikon edestä ja silmänräpäyksessä varapäällikkö ilmestyi puiden lomasta orava hampaissaan. Hänen takanaan tuli kaksi muuta kissaa, Elotassu ja Pajutassu. Kuisketassu käänsi katseensa pois oppilaista samalla silmänräpäyksellä ja luimisti tummia korviaan. Hallatähdestä huokui hämmennystä ja päällikkö otti askeleen kohti varapäällikköään. Oliko siinä jotakin varoittavaa?
”Odota hetki, Kuisketassu”, Hallatähti sanoi ja vei Kirkasmyrskyn syrjempään. Kuisketassu tunsi kahden vanhemman oppilaan pistävät katseet turkillaan, mutta ei edes vilkaissutkaan heihin päin. Hän saisi varmasti ilkeät sanat niskaansa ja niitä oli sadellut jo ihan tarpeeksi.
”Pelkuri”, Elotassu sihahti hiljaa ja Kuisketassun niskakarvat pörhistyivät sanoista, joita hän ei ollut odottanut. ”Ajoit meidät hankaluuksiin. Riiviö. Ketunläjä. Käheäkurkku.”
”Teemme sinusta variksenruokaa, kun silmäsi välttävät, käheakurkku”, Pajutassu murisi, vilkuillen varuillaan Hallatähteen ja Kirkasmyrskyyn. ”Päällikön lellikki, mutta silti niin avuton. Päälliköhän tarvitsee aina varjon, johon klaani voi verrata vahvaa päällikköä. Ei hän sinua muuten olisi oppilaakseen ottanut.”
”Pajutassu, Elotassu”, Kirkasmyrsy naukaisi napakasti ja asteli kahden oppilaan luokse meripihkanväiset silmät välähtäen. ”Palaamme leiriin. Ja te menette samantien klaaninvanhinten luokse tarkistamaan punkkien tilanteen. Niitä alkaa varmasti ilmestyä jo nyt, kun hiirenkorvan aika on alkanut.”
”Selvä...” Elotassu nurisi ja tömisteli tönäisten ohimennen Kuisketassua. Pajutassu mulkaisi Kuisketassua ja yhdessä kaksikko katosi puiden lomaan.
”Nähdään ja metsästysonnea!” Kirkasmyrsky toivotti ja hymyili Kuisketassulle rohkaisevasti.
Kuisketassu katsoi mestariaan, jonka kasvoilla oli hetkisen ärtymystä, kunnes se silmänräpäyksessä katosi, kun hän kääntyi katsomaan oppilastaan.
”Jatketaan matkaa”, Hallatähti naukaisi ja lähti jatkamaan matkaa. Päällikön hännänpää kuitenkin nyki vähän väliä, vaikka päällikkö yrittikin sitä peitellä.
”Hallatähti?” Kuisketassu pysähtyi metsän reunalle ja päällikön katseessa paistoi huoli. ”Onko kaikki hyvin? Mitä tuolla tapahtui?”
Hallatähti huokaisi, pysähtyi ja astui lähemmäs oppilastaan. ”Kun kuulin siitä, miten he kohtelivat sinua järvellä, annoin heille rangaistuksena pysyä leirissä jonkin aikaa ja hoitaa oppilaiden mielestä ne ikävimmät tehtävät.” Hallatähti piti tauon ja vilkaisi leirin suuntaan. ”Kirkasmyrsky oli vienyt heidät kaikesta huolimatta metsälle, eivät he kuulemma saaneet itse metsästää, mutta olivat kiellostani huolimatta ulkona leiristä.”
”Ai”, Kuisketassu sanoi hiljaa ja nuolaisi rintaansa vaivaantuneesti. Hän ei ollut tiennyt tästä rangaistuksesta aikaisemmin. Hän oli nyt suuremmissa hankaluuksissa Elotassun ja Pajutassun kanssa.
”Kirkasmyrskyn tarkoitus oli kuitenkin hyvä”, Hallatähti myönsi kuitenkin ja silitti lohduttavasti oppilastaan tuuhealla hännällään. ”Tahdon heidän lopettavan ne touhunsa.”
Kuisketassu tiesi aivan liian hyvin, mistä touhuista Hallatähti puhui. Vaikka Kuisketassu ei ollutkaan kertonut kaikesta mestarilleen, eikä kyllä kellekään muullekaan, Hallatähti varmasti arvasi, että kiusaajat olivat tehneet enemmänkin kuin yrittäneet hukuttaa Kuisketassun. Ja hukuttaminen oli ehkä se pahin juttu, ainakin tähän asti.
”No niin”, Hallatähti sanoi pirteästi, varmasti kohottaakseen Kuisketassun mielen. ”Mennään. Palan halusta opettaa sinulle taitojani.”

Kuisketassu katsoi, kuinka hänen mestarinsa ponnisti hurjan korkealle ja laskeutui sulavasti ja kevyesti takaisin maahan. Hallatähti oli todella taitava ja voimakas kissa. Hän loikkasi niin korkealle ja se oli aivan päätähuimaavaa!
”Sinun vuorosi”, Hallatähti maukui ja viittoili oppilastaan tulemaan lähemmäs. ”Laita kaikki voimasi takajalkoihisi ja tähtää katseellasi. Se ei ehkä aluksi suju, mutta laita koko kehosi peliin. Ponnista takajaloillasi, ohjaa koko kehollasi.”
”S-selvä”, Kuisketassu nielasi ja asteli hieman kauemmas suurikokoisesta mestaristaan. Hän ei todellakaan ollut varma, tulisiko tämä ikipäivänä onnistumaan.
Kuisketassu tunsi lämpimän ja kannustavan katseen turkillaan ja huomasi mestarinsa katsovan häntä. Hallatähden katseessa ei ollut häivähdystäkään arvostelua eikä lainkaan negatiivisuutta, joka olisi karistanut Kuisketassun toivonrippeet. Päinvastoin, kollin katse oli lämmin ja ymmärtäväinen. Kuisketassu veti syvään henkeä ja antoi mestarinsa katseen antaa itselleen voimia.
Silmäkulmassa vilahti jotakin. Kuisketassu huomasi tuulen leijuttavan linnunsulkaa. Oliko tämä merkki? Pitäisikö hänen yrittää napata se? Kuisketassu antoi itsensä antautua yritykseen ja kaikki tuntui etenevän hidastettuna. Hän kyyristyi ja kaikilla voimillaan ponnisti kohti sulkaa. Hän kurotti tummanruskeat käpälänsä valkeaa sulkaa kohti ja Hallatähden ohjeiden mukaan piti vakaan asennon koko kehonsa avulla. Hän paljasti kyntensä ja huitaisi kohti sulkaa. Kaikki tuntui sujuvan niin hyvin. Laskeutumisesta ei tosin oltu puhuttu mitään.
Kuisketassu tömähti kostealle nurmikolle ja älähti keuhkojensa tyhjentyessä. Hallatähti rynnisti oppilaansa luokse valkea turkki hulmuten vauhdissa.
”Oletko kunnossa?” Hallatähti kysyi ja näytti moittivan itseään. Hän mutisi jotakin Iltatassusta ja typeryydestään ja virheidensä toistamisesta.
”Jo-joo!” Kuisketassu sai ähkäistyä ja nousi istumaan. Se oli kyllä kunnon täräys. Kuisketassu huokaisi, mutta yllätyksekseen hänen kynsiinsä oli trattunut se sama valkea sulka. ”Minä nappasin sen!”
”Mit- Niin tosiaan nappasit”, Hallatähti naukaisi ylpeästi. ”Kyllä sinusta taivasklaanilaista löytyy. Ja sisältä varsinkin.”
Kuisketassu hymyili leveästi. Hän voisi olla hyvillä mielin Taivasklaanin riveissä, hän kykeni loikkaamaan korkealle. Hänen ei tarvinnut lähteä!
”Laskeutumista täytyy tosin harjoitella”, Hallatähti hyrisi kehrätessään huvittuneesti. ”Mutta kyllä se siitä. Olet hyvä loikkaaja, luonnonlahjakkuus.”
”Kiitos?” Kuisketassu sanoi, hieman nolona. Hän ei todellakaan moittinut mestariaan siitä, ettei ollut puhunut mitään laskeutumisesta, mutta olihan se vähän outoa ettei päällikkö ollut muistan ut sanoa siitä mitään. Kehut olivat vielä nolostuttavampia. Luonnonlahjakkuusko? Miten se oli edes mahdollista, jos Kuisketassu ei ollut syntyperäinen taivasklaanilainen?
”Se oli kyllä hieno loikka”, harmaa, paksuturkkinen naaras asteli aukealle ja hymyili niin lämmittävästi. ”Nappasit todella taitavasti tuon sulan.”
”Kiitos!” Kuisketassu melkein henkäisi sanansa kurkkuunsa hämmenyksissään. Toinen kehu ja toiselta kissalta. Joka oli vielä katsonut ja nähnyt Kuisketassu suorituksen!
”Unilaulu!” Kultasavu huusi hieman kauempaa ja Unilaulu pyöräytti silmiään.
”Anteeksi, kun tarkkailin loikkaasi”, Unilaulu sanoi, aivan kuin olisi tiennyt Kuisketassun ajatukset ja vilkaisi sivusilmällä Hallatähteä. ”Olin vaanimassa hiirtä, kun huomasin sinut ja upean loikkasi.”
”Ei se mitään”, Kuisketassu sanoi katsoen tassujaan vaivaantuneena.
”Unilaulu! Minne Tähtiklaanin nimeen sinä katosit?!” Kultasavu huusi, nyt vihaisemmin ja selvästi turuhatuneesti.
”Kannattaa mennä, ennen kuin hän todella raivostuu!” Hallatähti nauroi ja hänen keltaisissa silmissään kipinöi huvittuneisuutta.
”Niinpä niin!” Unilaulu naurahti ja hännänheilautuksella hyvästeli Hallatähden ja Kuisketassun. Kuisketassu katsoi naaraan astelevan takaisin puiden lomaan.
”Haluatko nyt metsästää? Jos sopiva tilaisuus tulee, voit yrittää kokeilla tuota loikkaasi”, Hallatähti virnisti ja katsoi oppilastaan silmät tuikkien. Kuisketasu nyökkäsi napakasti ja vilkaisi korkeita puita hieman kauempana. Hänestä tulisi hyvä soturi, Hallatähti oli hyvä mestari. Mutta epäilykset silti vainosivat Kuisketassun mieltä. Hän tiesi, että oppilastoverit vaanivat häntä jokaisena heikkona hetkenä.