Olkipentu - Myrskyklaani

Luku 1

Olkipentu olisi halunnut jatkaa nukkumista, tai ainakin levätä rauhassa pentutarhan nurkassa, mutta kun Kultahalla käskytti hänet ulos leikkimään Vääräpennun ja Kimallepennun kanssa, Olkipentu ei nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin totella. Kultahalla ei ollut heidän oikea emonsa, ainoastaan sijaisemo, mutta kuningattaren sanoja oli silti toteltava. Olkipennun ajatukset olivat vieläkin totuudesta sekaisin, eikä hän oikein tiennyt mitä ajatella Kultahallasta, Sammalrakeesta ja varsinkin heidän isästään Villivirneestä.
Olkipentu sujahti ulos pentutarhasta ja löysi heti sisaruksensa. Vääräpentu näytti siltä kuin olisi valmis hyökkäämään leikkisästi Kimallepennun kimppuun, ja Kimallepentu näytti siltä kuin olisi halunnut olla jossain muualla tai edes tehdä jotain muuta. Siinä ei ollut mitään erikoista: Vääräpentu halusi usein leikkiä taisteluleikkejä, kun taas Kimallepentu olisi halunnut jotain vähemmän rajua. Ehkä Kimallepentu pelkäsi jäävänsä suurempikokoisen Vääräpennun jalkoihin.
“Minä hyökkään ja yritä sinä työntää minut pois!” Vääräpentu hihkaisi ja heilutti häntäänsä niin isolla voimalla, että hänen koko takapuolensa heilui.
“En minä halua, Vääräpentu”, Kimallepentu pisti vastaan. “Sinä olet minua isompi! Miten minun pitäisi pystyä puolustautumaan sinua vastaan? Tehdään jotain muuta.”
Vääräpentu mutristi suutaan. “Mutta taistelu on kaikista kivointa!”
“Minä voin leikkiä kanssasi taistelua”, Olkipentu sanoi Vääräpennulle ja heilautti häntäänsä, “ja sen jälkeen voimme tehdä jotain, mitä Kimallepentu haluaa.”
Kimallepentu näytti huojentuneelta, ja Olkipentu näki Vääräpennun miettivän asiaa tarkasti. Lopulta ruskeaturkkinen kolli nyökkäsi ja kääntyi kohti Olkipentua. “Selvä! Minä hyökkään ensin!”
Olkipentu ei ehtinyt reagoida mitenkään, kun Vääräpentu oli jo loikannut ilmaan häntä kohti.
Olisit antanut minulle edes vähän aikaa varautua! Olkiväre ärähti ajatuksissaan ja kaatui maahan Vääräpennun tassujen alla.
Pennut olivat molemmat kooltaan suurehkoja, mutta toisiaan vastaan taistellessaan he eivät saaneet koostaan yhtään etua. Se oli yksi syy siihen, miksi Olkipentu tykkäsi taistella juuri Vääräpentua vastaan: hänen ei tarvinnut varoa liikaa, eikä kukaan voinut väittää hänen voittaneen vain siksi, että sattui olemaan kooltaan suurempi. Toinen syy oli se, ettei Vääräpentu hillinnyt liikaa itseään, vaan antoi kaikkensa - ja Olkipentu tiesi, ettei hänen veljensä koskaan satuttaisi häntä, kuten ei hänkään satuttaisi veljeään.
Olkipentu rimpuili Vääräpennun alla. Ruskea kolli oli painanut molemmat etutassunsa Olkipennun kylkeä vasten niin, ettei Olkipentu päässyt nousemaan ylös. Hän heilutti häntäänsä maata vasten ärsyyntyneenä. Ei kai taistelu niin lyhyeen voinut loppua? Hän ei ollut ehtinyt vielä edes tehdä mitään!
“Hah, voitin helposti!” Vääräpentu ivaili ja hänen hampaansa välähtivät hänen virnistäessään.
Olkipentu sen sijaan irvisti, mutta piti katseensa vakaana. Hän ei halunnut näyttää mitään heikkouden merkkejä veljelleen, tai kenellekään muulle, ja silloin hän sai ajatuksen. Vääräpentu ei käyttänyt kynsiään, joten ehkä hänen otteensa ei ollut niin tukeva…
“Oletko varma?” Olkipentu kysyi hämätäkseen veljeään ja potkaisi silloin takatassuillaan kohti Vääräpennun vatsaa. Hän ei ollut varma ylettäisivätkö hänen jalkansa Vääräpennun vatsaan tai onnistuisiko hän horjuuttamaan veljeään, mutta hän ei keksinyt muutakaan.
Olkipentu tunsi takatassunsa painuvan kollin vatsaan. Vääräpentu ähkäisi ja joutui peruuttamaan, jotta ei kaatuisi maahan. Hänen ilmeensä oli ärtynyt, kun taas Olkipennun kasvoilla säteili omahyväinen virne hänen räpöiköidessään tassuilleen. Mutta Vääräpentu ei ollut luovuttanut kokonaan: ennen kuin Olkipentu ehti kunnolla valmistaa itseään joko hyökkäykseen tai puolustukseen, Vääräpentu oli jo loikannut uudelleen ilmaan. Tällä kertaa kirjava kissa oli kuitenkin osannut odottaa yllätyshyökkäystä ja onnistui väistämään, minkä jälkeen hän loikkasi päin Vääräpennun häntää.
He jatkoivat pentumaisen kömpelöä taisteluaan ja olivat niin keskittyneitä, etteivät nähneet, kuinka Kimallepentu alkoi leikkimään Kolibrin pentujen kanssa. Olkipentu yritti parhaansa voittaakseen veljensä, mutta Vääräpentu alkoi yhä helpommin ja helpommin päästä niskan päälle, ohjaten taistelua kohti Olkipennun häviötä. Hän tunsi lihaksissaan kipua ja turkissaan pistelyä.
“Olkaa varovaisempia, Olkipentu ja Vääräpentu!” Villivirneen ääni yhytti heidät, ja Vääräpentu päästi irti Olkipennusta. Kolli ravisteli turkistaan pois roskia häntä innokkaasti heiluen.
Olkipentu istahti maahan ja tuijotti ilmeettömästi Villivirnettä.
“En halua, että satutatte toisianne”, Villivirne sanoi. Olkipentu kuuli, kuinka kolli yritti pitää isän päättäväisyyttä äänessään, mutta se värähti.
Vääräpentu heilautti häntäänsä. “Emme me satuta toisiamme! Emmehän, Olkipentu?”
“Emme.” Olkipentu alkoi nuolla tassuaan. “Miksi tulit tänne?”
Villivirne säpsähti kysymyksestä. “Katsomaan teitä, tietenkin. Ja tarkistamaan ovatko Ilvestassu ja Kettutassu jo tulleet tänne.”
“Eivät ole”, Olkipentu sanoi, vaikkei ollut edes varma keitä Ilvestassu ja Kettutassu olivat, ja nousi ylös. “Voit mennä.”
“Ei isä voi vielä lähteä!” Vääräpentu pisti vastaan ja loikki Villivirneen luokse. “Leiki meidän kanssamme!”
Villivirne nuolaisi poikansa korvaa lempeästi. Kun hän puhui, hänen äänensä oli pahoitteleva. “En voi, Vääräpentu. Minulla on vielä soturintehtäviä tälle päivälle, mutta tulen myöhemmin katsomaan teitä uudelleen. Nyt minun on löydettävä Ilvestassu ja Kettutassu jostakin.”
Niin tietenkin, ei sinulla meille aikaa ole. Ehkä on parempi, ettet tule enää uudelleen tänne, Olkipentu ajatteli hännänpää jäykkänä. Villivirne kävi pentutarhalla joka päivä katsomassa pentujaan, mutta Olkipentu tunsi silti jotain katkeruuden kaltaista. Hän ei ollut varma miksi. Muilla pentutarhan pennuilla oli oma emo, ja vaikka Olkipennulla, Vääräpennulla ja Kimallepennulla oli Kultahalla, kuningatar ei ollut muuta kuin sijaisemo. Kultahallalla oli omatkin pennut, joten Olkipentu tuli sisaruksineen naaraalle aina toisella sijalla.
Olkipentu ei myöntänyt sitä itselleen, mutta oman emon puuttuminen vaikutti häneen voimakkaasti - eikä todellakaan parhaimmalla tavalla. Toisinaan kirjava kissa toivoi, ettei Villivirne olisi koskaan edes kertonut heille, ettei Kultahalla ollut heidän oikea emonsa.
“Villivirne! Löysin heidät!”
Olkipentu, joka oli juuri ollut lähdössä takaisin pentutarhan sisälle, kääntyi katsomaan aukiota kohti. Lehmussydän juoksi heitä kohti perässään kaksi nuorta kollia, joiden täytyi olla kadonneet Ilvestassu ja Kettutassu. Olkipentu näki Villivirnee räpäyttävän silmiään ja tyytyväinen, jopa huojentunut ilme levisi hänen kasvoilleen.
“Tähtiklaanin kiitos!” punaruskea soturi henkäisi. “Ilvestassu ja Kettutassu! Mihin te oikein menitte? Teidän oli tarkoitus vaihtaa pentutarhaan uudet sammalet ja etsiä kirput pois klaaninvahimpien turkeista!”
“He olivat jääneet leirin ulkopuolelle kiipeilemään puihin”, Lehmussydän sanoi ja hätisteli oppilaskaksikkoa hännällään lähemmäs Villivirnettä.
“Yritin saalistaa lintua”, ketulta näyttävä oppilas sanoi ja heilautti sitten häntäänsä kohti toista kollia, “Ilvestassu puolestaan yritti estää minua.”
Olkipentu vilkaisi valkoista kollia, Ilvestassua, jota Kettutassu oli hännällään osoittanut. Ilvestassun ilme oli ehkä aavistuksen verran ärtynyt, mutta muuten kolli oli aivan tyyni, toisin kuin Kettutassu, jonka häntä keinahteli yhä puolelta toiselle. Olkipennun mielestä Kettutassussa ja Vääräpennussa oli molemmissa jotain samankaltaista vilkkautta.
“Miksi ihmeessä sinä yritit saalistaa lintua, vaikka olit juuri saanut rangaistuksen sekä käskyn palata leiriin?” Villivirne kysyi ärtyneenä ja päästi pienen huokauksen suustaan. “Joskus en ymmärrä teitä oppilaita.”
Lehmussydämen hännänpää heilahti huvittuneena, hipaisten Villivirnettä. “Olet itse ollut samanlainen. Ehkä jopa pahempi.”
Olkipentu odotti isänsä vastaavan Lehmussydämelle jotain kiertelevää, mutta sen sijaan punaruskea soturi vain pyöräytti silmiään ja käskytti kahta oppilasta ryhtymään hommiin ennen kuin joku paljon tiukempi soturi tulisi paikalle ja antaisi heille vain lisää rangaistuksia. Ilvestassu ja Kettutassu juttelivat hetken keskenään, kunnes toinen heistä juoksi klaaninvanhimpien pesälle ja toinen jäi pentutarhalle.
“Vääräpentu ja Olkipentu, missä Kimallepentu on?” Villivirne kysyi kahdelta pennulta, joiden puoleen hän kääntyi. “Haluaisin käydä tervehtimässä häntäkin ennen kuin lähden metsästyspartioon.”
“En ole varma”, Vääräpentu vastasi ja katseli ympärilleen kaulaansa kurotellen.
Olkipentu kurkisti pentutarhaan tarkistaakseen olisiko Kimallepentu siellä. Harmaaruskeaa naarasta ei kuitenkaan näkynyt missään, mutta pentu huomasi myös Taivaspennun, Jääpennun ja Kastepennun puuttuvan. Olkipentu veti päänsä pois pesän sisältä. “Leikkii varmaan Kolibrin pentujen kanssa piilosta.”
Villivirne nyökkäsi. “Käyn etsimässä hänet. Nähdään illemmalla uudelleen, muistakaa olla kiltisti ja totella Kultahallaa!”
Ainahan me tottelemme, Olkipentu ajatteli. Vääräpentu oli loikkinut Villviirneen perään, ehkä hän halusi viettää enemmän aikaa isänsä kanssa tai ehkä hänkin halusi löytää Kimallepennun. Olkipentu katseli isänsä ja veljensä menoa ristiriitaisten tunteiden riepomana. Osa hänestä halusi mennä heidän mukaansa, viettää aikaa oikean perheensä kanssa, mutta toinen osa kuiskasi hänen korvaansa, etteivät he koskaan voisi todella viettää aikaa kokonaisena perheenä. Yksi jäsen puuttui aina: Sammalrae, hänen emonsa.
Eivät he koskaan olisi kokonainen perhe. Muut saattoivat kieltää sen, pyyhkiä sen mielestään, mutta Olkipentu ei saanut ajatusta pois - ja ajatusten mukana alkoivat tunteet, kuten katkeruus, suru ja viha, kasvaa hänen sisällään.
“Miksi näytät noin tuskaiselta?” kollin ääni kysyi aivan Olkipennun takaa, ja kirjava pentu kääntyi äkisti ympäri.
Hän kohtasi kahden erivärisen silmän katseen, vihreän ja sinisen. Olkipentu ei ollut aiemmin tajunnut Ilvestassun silmien olevan eri väriä, mutta enemmän kuin silmät pentua yllätti kollin ääni. Se oli matala ja rohiseva, ehkä aavistuksen verran normaalia ääntä hiljaisempi, sellainen ääni, jota hän ei ollut odottanut kollilta, mutta joka kuitenkin sopi tälle paremmin kuin mikään muu.
“En minä näytä tuskaiselta”, Olkipentu pisti vastaan. Hänen turkkinsa karvat nousivat hieman pystyyn, mikä teki hänestä vain pörröisemmän näköisen.
Ilvestassu hymähti. “Etpä tietenkään. Olen Ilvestassu.”
“Tiedän”, Olkipentu sanoi. Hän oli kuullut kollin nimen mainittavan aiemmassa soturien ja oppilaiden välisessä keskustelussa. Pentu oletti, että Ilvestassu sanoisi jotain jatkaakseen vähäsanaista keskustelua, mutta kolli vain katsoi häntä odottavana.
Haluaako hän minun vielä sanovan jotakin? Mitä ihmettä voisin edes enää sanoa? Olkipentu hämmästeli silmät aavistuksen verran kavenneina, kun hän tuijotti valkoista oppilasta - ja silloin hän kuuli Kultahallan äänen päässään muistuttamassa kohteliaista tavoista, kuten itsensä esittelystä. Hän oli vähällä lyödä itseään. Äh, olen minäkin yksi hiirenaivo! “Olen Olkipentu.”
“Tulihan se sieltä”, Ilvestassu sanoi huvittuneen oloisena. “Olet Villivirneen ja Sammalrakeen pentu.”
Olkipentu nyökkäsi. Hän avasi suunsa aikeina kysyä oppilaalta oliko tämä tuntenut Sammalraetta millään tavalla, mutta muutti mieltään ja sulki suunsa. Hän ei tuntenut Ilvestassua vielä mitenkään, eikä ollut edes varma haluaisiko kolli vastata hänen kysymykseensä. Kukaan ei koskaan oikein puhunut Sammalrakeesta mitään Olkipennun tai hänen sisarustensa lähettyvillä, jos puhuivat koskaan. Joskus Olkipennusta tuntui siltä kuin hänen emonsa olisi unohdettu kokonaan.
“Minun täytyy nyt siivota pentutarha. Mene sillä välin leikkimään sisarustesi kanssa”, Ilvestassu sanoi pehmeästi ja kun hän lähti kävelemään kohti pentutarhaa, Olkipentu säntäsi yhtäkkiä tämän edelle tukkien kollin tien.
“Odota!” Olkipentu henkäisi ja tunsi sitten kasvojensa kuumenevan. Mitä hän oikein kuvitteli tekevänsä? Ilvestassulla oli velvollisuuksia, ja Olkipentu oli jo nyt hidastanut kollin työtä tarpeeksi. Silti hän seisoi Ilvestassun edessä leuka pystyssä yrittäen näyttää mahdollisimman isolta kuin olisi pelännyt, että hänet vain työnnettäisiin pois.
Ilvestassu räpäytti yllättyneenä kaksivärisiä silmiään.
Olkipentu odotti, että kolli sanoisi jotain, mutta kun niin ei tapahtunut, hän avasi jälleen suunsa. “En jaksa aina leikkiä. Voinko auttaa sinua?”
“Olet vasta pentu.”
“Olen kohta oppilas!” Olkipentu sanoi, vaikka ei tiennytkään tulisiko hänestä lähiaikoina oppilasta, ja pörhisti jälleen turkkiaan. “Lisäksi olen suurempi kuin monet muut pennut! Kyllä minä jaksan ja pystyn auttaa.”
Ilvestassu naurahti. “Selvä on sitten. Tule perässä niin näytän sinulle, mitä meidän on tehtävä.”
Olkipentu seurasi Ilvestassua pentutarhaan. VAlkoinen kolli kertoi pesässä oleville kuningattarille sammaleiden vaihdosta, ja kuningattaret poistuivat pentujensa kanssa aukiolle, jotta Ilvestassu voisi, Olkipentu mukanaan, siivota pentutarhan helpommin. Kun viimeinenkin kissa oli lähtenyt pesästä, Ilvestassu kääntyi katsomaan Olkipentua.
“Viemme kaikista vanhimmat sammaleet pois ja tuomme uutta tilalle. Lisäksi kaikki ylimääräiset roskat on siivottava”, Ilvestassu alkoi selittää. “Ymmärrätkö?”
Olkipentu nyökkäsi. Tehtävät eivät kuulostaneet millään tavalla monimutkaisilta, ja lisäksi hän oli aiemminkin nähnyt sammaleiden vaihdon tapahtuvan, tai ainakin osan siitä. Yleensä pentutarhan siivoamisen aikana hän oli leikkinyt sisarustensa tai pesätovereidensa kanssa pitkin leiriä, eikä keskittyminen tietenkään ollut lähelläkään sitä, mitä pentutarhassa oli tapahtunut.
Ilvestassu pyysi Olkipentua etsimään pesästä kaikki suuret roskat pois sillä aikaa, kun Ilvestassu itse tutki, mitkä sammaleista olisi vaihdettava uusiin. Olkipentu löysi pesän nurkasta kaarnanpaloja, jotka joku nuoremmista pennuista oli todennäköisesti tuonut pesään aarteina, ja viedessään niitä ulos hän toivoi, etteivät ne olleet tärkeitä. Vääräpennun pedin läheltä löytyi seinämästä tai katosta pudonneita oksia, mikä sai Olkipennun pohtimaan oliko hänen veljensä hyökännyt seinämän kimppuun nukkuessaan.
PEsän siivoamisessa kestä kauemmin kuin Olkipentu oli ajatellut, mutta lopulta hän oli valmis. Huonoimpien sammaleiden etsiminen oli Ilvestassulla vielä kuitenkin kesken, joten Olkipentu asettui sivummalle katselemaan valkoisen kollin touhuja. Ilvestassu nuuhki sammaleita, tökki niitä välillä käpälällään ja kaapi sitten valitsemiaan sammaleita kasoina pois maasta.
“Minä vien ne ulos”, Olkipentu sanoi ja ennen kuin Ilvestassu ehtisi kieltää häntä, hän oli jo ottanut sammaltukon hampaihinsa ja lähtenyt loikkimaan ulos pentutarhasta.
“Siinä vasta pentu”, Ilvestassu mumisi katoavan pennun perään räpäyttäen silmiään.
He jatkoivat samalla tavalla: Ilvestassu kasasi tarpeeksi pieniksi kasoiksi käyttökelvottomat sammalet, ja Olkipentu vei ne ulos pesästä. Kun he saivat työnsä päätökseen, pentutarhan pesän lattia oli täynnä sammalettomia aukkoja. Se näytti Olkipennun silmään oudolta, jopa häiritsevän vialliselta.
“Noin”, Ilvestassu sanoi ja katseli hetken ajan tassujensa tulosta ennen kuin jatkoi, “nyt vain uusien sammaleiden hakeminen. Kiitos Olkipentu, sinusta oli suuri apu.”
Olkipentu nousi tassuilleen ja piiskasi huomaamattaan ilmaa hännällään. “Haluan auttaa vielä!”
“Uudet sammalet on haettava leirin ulkopuolelta, enkä mitenkään voi ottaa sinua sinne mukaan. Olet vasta pentu.”
“Johan minä sanoin, että olen suurempi kuin muut ja kohta oppilas”, Olkipentu pisti vastaan. Hän ei aikonut luovuttaa. Hän halusi jo päästä ulos leiristä ja nähdä maailma sen takana, vaikkakin sitten vain hetkeksi - sen lisäksi hän halusi todella myös auttaa Ilvestassua. Pennusta tuntui hyvältä, kun hän pääsi hoitamaan pentutarhaa - tarkoittihan se myös sitä, että hänen sisaruksensa saivat paremmat pedit. “Sitä paitsi sammalta löytyy ihan läheltä, eikö löydykin? Emme me ole kauas menossa.”
Ilvestassu tuijotti ilmeettömänä Olkipentua, kunnes huokaisi ja pudisti pienesti päätään. “Hyvä on sitten. Mutta muista pysyä lähellä minua äläkä missään nimessä lähde seikkailemaan yksin! Äläkä kerro emol- Kultahallalle. En halua enempää ongelmia.”
Olkipennun ruskeille kasvoille levisi virne. “Älä huoli. Lupaan, etten aiheuta sinulle lainkaan ongelmia.” Pentu nousi tassuilleen ja loikkasi ulos pesästä, Ilvestassu aivan kintereillään. “No niin, minne päin menemme?”
Ilvestassu käveli Olkipennun ohitse ja näytti hännällään merkkiä seurata. Olkipentu tajusi, minne kolli oli suuntamassa, kun he kiersivät pentutarhan taakse ja sitten pitkin leirin rajaa. Siellä oli yksi reitti ulos, pieni aukko seinämässä, mutta kukaan ei juurikaan käyttänyt sitä.
“Miksi menemme tätä reittiä?” Olkipentu kysyi ja otti edelle päässeen Ilvestassun kiinni. Hänen askeleensa olivat vielä pieniä pennun askeleita, joiden kanssa oli vaikea pysyä kollioppilaan kintereillä.
“Siksi ettei kukaan huomaisi meitä”, Ilvestassu sanoi ja vilkaisi Olkipentua. “Sinä et saisi poistua leiristä, joten on valittava vähemmän käytetty kulkureitti.”
Olkipentu ymmärsi, kuinka paljon ylimääräistä vaivaa Ilvestassu sai, kun hän antoi pennun tulla mukaansa kysymättä keneltäkään ensin. “Miksi suostuit ottamaan minut mukaan?”
“En tiedä”, Ilvestassu vastasi suoraan. “Ehkä siksi, että se vaikutti olevan ainut keino hiljentää sinut.”
Olkipentu oli kuulevinaan huvittuneisuutta kollin äänessä. “Totta puhuen olin valmis kinuamaan”, hän mumisi.
“Uskon sen”, Ilvestassu naurahti. Hetken päästä hän pysähtyi ja nuuhki seinämässä olevaa pientä aukkoa. “Selvä, olemme perillä. Mene sinä edeltä.”
Olkipentu syöksähti Ilvestassun ohitse aukkoon. Kolli huusi vielä jotain hänen peräänsä, mutta pentu ei innoissaan ollessaan kuullut mitä. Piikkiherneet repivät hänen turkkiaan, kunnes hän tajusi kyyristyä niiden tieltä pois. Lopulta pentu pääsi vapaaksi leirin ulkopuolelle, ja jo yksi katse sai hänet avaamaan suunsa hämmästyksestä ja ihastuksesta.
Maailma leirin ulkopuolella oli valtava! Puita jatkui silmänkantamattomiin, maata peitti saniaiset ja sammalet, sekä hänelle täysin tuntemattomat kasvit. Sininen taivas näkyi korkeiden puiden takaa, ja Olkipentu pohti voisiko hän koskettaa Tähtiklaania, jos kiipeäisi aivan puun latvaan.
Olkipentu pyörähti innoissaan paikoillaan ja loikkasi kömpelösti lähellä olevan kiven päälle. “Olen vapaa”, hän henkäisi ja tajusi vasta silloin kuinka vangituksi hän oli leirin sisällä tuntenut. Kaikki leirin kolot ja mutkat oli tutkittu jo useaan kertaan, mutta sen ulkopuolella kaikki oli aivan uutta. “Haluan näyttää tämän Vääräpennulle ja Kimallepennulle.”
“He tulevat kyllä näkemään tämän kaiken ajallaan”, Ilvestassu sanoi, ja Olkipentu vilkaisi alas kolliin. Ilvestassun kaksiväriset silmät tuijottivat häntä pilkehtien.
“Mitä muuten yritit kertoa minulle aiemmin?”
“Yritin varoittaa sinua piikkiherneistä, senkin hiirenaivo.”
Olkipentu liikautti korvaansa. “Hups.”
“Tule alas sieltä ja aletaan etsiä hyviä sammaleita”, Ilvestassu naukaisi.
Olkipentu totteli oppilasta ja loikkasi alas kiveltä. Hän kuunteli tarkasti, kun Ilvestassu selitti miltä hyvät sammalet näyttivät, missä niitä todennäköisesti oli ja miten ne kaivetaan esille ehjinä. Sen jälkeen kolli vielä näytti kaiken Olkipennulle ja käski vielä kerran tämän pysyä aivan lähellä ja kiltisti, ettei mitään pahaa tapahtuisi.
Olkipentu olisi halunnut juosta syvemmälle metsään ja tutkia jokaisen hiirenkolon ja kiven, mutta ei halunnut rikkoa lupaustaan siitä, ettei aiheuttaisi Ilvestassulle ongelmia karkaamalla tai tekemällä mitään muutakaan tyhmää. Pentu pysytteli kollin lähellä, kaivoi sammalta maasta ja kasasi sitä nätiksi keoksi lähelle aukkoa, josta he pääsisivät takaisin leiriin. Lopulta samalta oli kerätty tarpeeksi.
Ilvestassu katseli sammalkasaa tyytyväisen oloisena ja näpäytti Olkipennun korvia. “Hienosti tehty, Olkipentu. Sinusta oli suuri apu.”
“Niin varmasti olikin”, Olkipentu virnuili takaisin. Virne kuitenkin katosi nopeasti ja hän jäi tuijottamaan sammaleita mietteliäänä, hieman epäröivänä. “Ilvestassu?”
“Niin?” kolli kysyi ja kääntyi katsomaan Olkipentua.
“Tunsitko sinä Sammalraetta hyvin?”
Ilvestassu huokaisi, ja Olkipentu tunsi kollin hännän koskettavan hänen kylkeä lohduttavasti. “En oikeastaan. Olen pahoillani.”
“Ei se mitään. Jotenkin arvasin sen”, Olkipentu sanoi. Hän kohotti päänsä ja katsoi kollia hymyillen, kaikki merkit alakuloisuudesta yhtäkkiä kadonneina. “Viedäänkö nämä nyt leiriin?”
“Viedään vain. Ota sinä niin paljon kuin pystyt ja minä otan loput”, Ilvestassu sanoi ja oli selvästi ymmärtänyt, ettei Olkipentu halunnut puhua emostaan enempää. Kaksikko palasi suut täynnä sammalta leiriin ilman, että kukaa huomasi Olkipennun olleen leirin ulkopuolella, ja viimeistelivät pentutarhan lattian hiljaisina. HIljaisuus ei kuitenkaan ollut millään tavalla painostava, ja kun työ oli viimein saatu täysin päätökseen, Olkipentu tajusi Ilvestassun lähtevän.
“Sinä tulet takaisin, etkö tulekin? Ehkä seuraavalla kerralla voit näyttää minulle ja Vääräpennulle jotain taisteluliikkeitä”, Olkipentu sanoi Ilvestassulle oranssit silmät päättäväisyyttä leimuten.
Ilvestassu hymähti. “Minulla ei taida olla muuta vaihtoehtoa.”
“Sitähän minäkin. Nähdään pian, Ilvestassu.”
“Samaa sinulle, Olkipentu.”
Ruskeankirjava pentu katseli, kuinka Ilvestassu suuntasi kohti tuoresaaliskasaa, josta Kettutassu oli sillä hetkellä valitsemassa ruokaa. Hän todella toivoi, että Ilvestassu tulisi pian takaisin pitämään hänelle seuraa, ja ehkä ensi kerralla Vääräpentu voisi myös olla heidän kanssaan.