Yötähti, Jokiklaani

The Inevitable (Yötähti, Jokiklaani)


Yötähti käveli utuisessa metsässä. Puut ulottuivat korkealle hänen yläpuolelleen, kohti tähtikirkasta taivasta. Rungot hohkasivat hopeaa hänen ympärillään ja maalasivat maiseman henkeäsalpaavan kauniiksi.
 Jokiklaanin päällikkö näki kissan liikuskelevan puiden lomassa. “Liekkitähti?” hän maukaisi hiljaa. Mustaturkkinen naaras tassutteli hänen luokseen. Tämän askelista ei kuulunut ääniä, eikä hänestä jäänyt varjoa. Liekkitähti tutkiskeli häntä kylmänsinisillä silmillään ennen kuin puhui.
 “Sinä tiedät, etkö vain?”
 Yötähti oli pitkään hiljaa ennen kuin vastasi. “Minulla on… aavistus.”
 Molemmat päälliköt vaikenivat hetkeksi. Sitten Liekkitähti tuli lähemmäksi, painaen kylmän turkkinsa Yötähteä vasten.
 “Minun ei ole tarkoitus kertoa näitä asioita eläville”, naaras mumisi. “Tähtiklaanilaiset näkevät paljon sitä mikä oli, mitä on, ja mitä on tuleva. Mutta sinä näet aivan itse - ilman erityisiä voimia, ilman apua. Se hämmentää minua.”
   Yötähti väräytti korviaan. Hänen sisimpänsä tuntui äkkiä hyytävän kylmältä, tyhjältä. “Minä en aio antaa Jokiklaanin vaipua murhaajan tassuihin. Minulla on kaikki yhdeksän henkeäni jäljellä, ja ne aion uhrata klaanini puolesta.”
 Liekkitähti hymyili. “Minä tiedän.”
   Jokiklaanilaiset olivat hiljaa pitkään, ennen kuin Yötähti viimein käänsi katseensa naaraan kasvoja kohti.
 “Sattuuko se?”
 Liekkitähti kurtisi otsaansa, aivan kuin muistoihin uponneena. Hän räpäytti silmiään. “Se käy nopeammin kuin uneen vaipuminen.”


****

   Yötähti heräsi. Ulkona oli edelleen hämärää. Hän sulki silmänsä uudelleen, kuunnellen Kirkaskuun hengitystä hänen vieressään. Kuinka onnekas hän olikaan ollut näiden viime kuiden aikana - Kuutähti, hänen rakkaansa, oli palannut takaisin hänen luokseen, kuolemaa uhmaten.
 Musta kolli painoi kuononsa hellästi Kirkaskuun otsalle, pysyen siinä pienen hetken ajan. Yötähti nauttisi tästä niin kauan kuin pystyisi.
 Hän mietti miten se tapahtuisi. Hän mietti, kertoisiko siitä Kirkaskuulle tai Valkosateelle. Hän mietti, oliko hän väärässä Valosateesta. Hän mietti Liekkitähden sanoja.
 Nopeammin kuin uneen vaipuminen, naaras oli sanonut. Yötähti piti ajatuksesta. Kolli käänsi silmänsä kohti Kirkaskuun kasvoja, hengitti sisään tämän lämmintä tuoksua, ja sivuutti kipeän piston sydämessään.
 “Olen pahoillani, Kirkaskuu”, hän kuiskasi, varoen herättämästä nukkuvaa naarasta. “Olen niin kovin pahoillani, mutta tämä ei ole minun käpälissäni. En voi estää sen tapahtumista - kukaan ei voi. Minun kuolemani on välttämätön.”
 Kolli nuolaisi kumppaninsa poskea, ennen kuin nousi hiljaa kaislapediltään, ja työntyi ulos kivenalaisesta pesästään. Hän otti suunnan kohti klaaninvanhimpien pesää, asetellen ketterästä jalkansa nukkuvien vanhusten väleihin niin, ettei herättänyt ketään.
 Yötähti saapui pesän perukoille, missä valkoturkkinen vanha kolli tuhisi unissaan. Päällikkö laski päätään kohti vanhan mestarinsa päätä.
 “Utusydän”, hän kuiskasi, töytäisten vanhaa kollia nenällään. Vanhus säpsähti, nostaen päätään hämillään.
 “Yötähti? Mitä ihmettä sinä teet?”
 Päällikkö huiskaisi häntäänsä pahoittelevaan sävyyn. “Minun täytyy puhua kanssasi.”
 Utusydän tarkkaili vanhan oppilaansa silmien ilmettä, ennen kuin nyökkäsi vaimeasti ja nousi seisomaan. He onnistuivat pujottelemaan tiensä ulos pesästä herättämättä ketään, ja suuntasivat ulos leiristä.

 "Tarvitsen apuasi", Yötähti sanoi hiljaa heidän pysähdyttyään joen rannalle. Hän katsoi kuun valaisemia pikkukiviä ja räpäytti hitaasti silmiään, ennen kuin käänsi ne kohti Utusydäntä.
 Vanha kolli tarkkaili päällikköä tuuheiden kulmiensa alta. "Mikä painaa mieltäsi? Autan jos suinkin kykenen."
 "Minä kuolen", Yötähti maukaisi, hiljaa mutta varmasti. "Se on väistämätöntä. Todellinen kysymys on se, mikä Jokiklaanin tulevaisuus tulee olemaan."
 Utusydän aukaisi suunsa, mutta sulki sen saman tien. "Sinulla on kaikki yhdeksän henkeäsi jäljellä. En ymmärrä mitä yrität sanoa."
 Yötähti pudisti päätään. "Henkieni määrällä tuskin tulee olemaan väliä. Minä tulen kuolemaan, mitä luultavimmin lähitulevaisuudessa, ja Jokiklaanin kohtalo on vaakalaudalla. En luota Valotaivaaseen."
 Utusydän vaihtoi painoaan jalalta toiselle. "Valotaivas on ollut pelkästään uskollinen sinulle. Hän hoitaa varapäällikön vastuun moitteettomasti, ja on erinomainen taistelija sekä terävä-älyinen johtaja." Vaalea kolli siristi silmiään. "Kuka tahansa päällikkö olisi tyytyväinen siihen, että saisi Valotaivaan kaltaisen soturin klaaniinsa."
 Yötähti heilautti häntäänsä. "Tiedän", hän kuiskasi. "Sen vuoksi en voikaan yksinkertaisesti tuomita häntä. En voi todistaa epäilyksiäni mitenkään."
 "Mitä sinä luulet että Valotaivas on tehnyt?"
 Yötähti vilkaisi Utusydäntä vaivihkaa. "Luulen, että hän on tehnyt jonkinlaisen sopimuksen Synkän Metsän kissojen kanssa. Niin sen täytyy olla", hän mumisi ajatuksiinsa uppoutuneena.
 "Tämä ei ole tapaistasi, Yötähti", vanha kolli sanoi varovasti.
 "Tiedän, mutta minulla ei ole valinnanvaraa", Yötähti totesi hitaasti. "En tiedä kauanko aikaa minulla on jäljellä. Ja kun kuolen, haluan seuraajakseni jonkun, joka johtaa Jokiklaania oikein."
 "Et voi irrottaa Valotaivasta hänen asemastaan pelkän aavistuksen perusteella", Utusydän murahti.
 "Olet oikeassa", Yötähti vastasi. "Aurinkohäntä ja Valkosade ovat kumpikin sopivia johtamaan tätä klaania, ja minun on puhuttava heidänkin kanssaan."
 "Näitkö enneunen omasta kuolemastasi?" Utusydän kysyi varoen. Yötähti heilautti häntäänsä.
 "Jotakin sinne suuntaan."
 "Ja mihin sinä tarvitset apuani?"
 Yötähti katsahti vanhaa kollia hymyillen. "Jos minä kuolen ennen kuin selvitän kuka ja mikä Jokiklaania mädättää, minä tahdon että klaanissa on edes joku joka tietää ketä minä epäilin."
 Musta kolli huokaisi syvään, kollin huono ryhti korostuen entisestään. "Mutta minä toivon totisesti, että olen väärässä."

Aamun pikkutunnit hupenivat, ja päivä kului kuin siivillä. Elämän kulku näytti kovin ohikiitävälle, kun Yötähti makasi pesässään ajatuksiinsa uponneena. Hän kävi tapaamassa Valkosadetta ja Aurinkohäntää, mutisi varoituksensa Valotaivaasta ja rukoili jälleen että hänen epäilyksensä olivat pelkkää vainoharhaisuutta.
 Kirkaskuu mainitsi hänen poissaolevaisuudestaan, ja Yötähti yritti keskustella naaraan kanssa ja pitäytyä hetkessä - mutta pimeät ajatukset harhauttivat hänen mieltään ja vetivät hänet hiljaiseksi.
 "Yötähti", Kirkaskuun ääni oli hiljainen. "Mikä sinulla on?"
 Kolli havahtui mietteistään ja räpytteli silmiään. “Kerron myöhemmin”, hän murahti. “Älä huolehdi siitä nyt. Se ei ole ajankohtaista.”
 Kirkaskuun sievät muodot kurtistuivat tämän katsoessa pohtivasti kumppaninsa päälle. “Lupaatko?”
 “Lupaan.”
 
Päivä muuttui illaksi, ilta muuttui alkuyöksi, ja kun Kirkaskuu oli aikeissa vetäytyä Virtakiven alaiseen kaislapesään, Yötähti pysäytti hänet. Kolli hymyili varovaisesti ja heilautti päätään kohti leirin uloskäyntiä.
 “Seuraa minua.”
 Kirkaskuun ilme muuttui kiinnostuneeksi, ja tämän silmät kimalsivat uteliaasti tämän lähtiessä seuraamaan päällikkönsä jalanjäljissä.
 Ilmassa tuoksui viherlehti. Yöt olivat valoisampia kuin normaalisti, ja lämmin tuuli pörhötti Yötähden tuuheaa turkkia. Hän nautti sen lempeästä kosketuksesta, mutta ei kyennyt työntämään mietteistään pois tulevaisuuden tuomaa pimeyttä.
 Yötähti katsahti nopeasti Kirkaskuun suuntaan, varmistaen että naaras seurasi häntä edelleen. Hän johdatti tämän joenhaaran ohi, koivuvesakon läpi, ennen kuin vihdoin pääsi pienen joenpoukaman äärelle. Yötähti astui veteen, heilauttaen häntäänsä Kirkaskuulle, ja sukelsi pinnan alle. Vesi oli sameaa, mutta mukavan lämmintä. Hän kauhoi kallioista rinnetta alaspäin, kunnes päätyi pienelle luolansuulle.
 Yötähti ui sisään Kirkaskuu aivan kannoillaan, ja kaksikko päätyi vedenalaiseen luolaan, josta vain harvat tiesivät. Kesti hetken, että silmät tottuivat pimeään. Päällikkö kehräsi nähdessään Kirkaskuun ällistyneen ilmeen.
 “Mikä tämä paikka on?” hän kysyi henkäisten.
 Yötähti heilautti häntäänsä, kutsuen naaraan lähemmäksi.
 “Se on vain luola. Sitä ollaan käytetty joskus viherlehden aikaan säilyttämään suuria kalamääriä, ja pitämään ne kylminä. Ne pysyivät täällä hyvinä monta päivää”, päällikkö selitti. “Viherlehdet ovat olleet hiljattain kylmempiä ja kalaa on tullut vähemmän, joten tälle paikalle ei ole ollut liiemmin käyttöä.”
 Kirkaskuu naurahti pehmeästi, painautuen kumppaninsa märkää turkkia vasten. “Minusta tämä on hieno paikka.”
 “Niinkö tuumaat?” musta kolli painoi kasvonsa lähemmäksi.
 Syvä kipu viilsi Yötähden sydäntä hänen nähdessään hämärässä Kirkaskuun edelleen lempeästi ja iloisesti kimmeltävät silmät. Kuinka hän kertoisi tälle? Kuinka edes aloittaa?
 Mutta Kirkaskuu puhui ensin.
 “Kuulehan”, naaras huokaisi, katsellen vesilammikkoa, joka kasvoi tämän turkista putoilevien vesipisaroiden myötä. “Olen huomannut, että sinua on häirinnyt jokin. Ja minä tiedän, että olet vastahakoinen puhumaan siitä.” Kirkaskuu räpäytti silmiään, kohottaen katseensa. “Ja haluan, että puhut siitä minulle. Voit luottaa minuun, nyt ja aina. Lupaan ja vannon.”
 Yötähti katsoi pitkään sitä syvää ilmettä naaraan mintunvihreissä silmissä. Kolli nielaisi ja nyökkäsi.
 “Minullakin on sinulle kerrottavaa”, Kirkaskuu maukaisi hiljaa.
 “Niinkö?”
 “Niin”, naaras kehräsi. “Kävin puhumassa Valkosateen kanssa tänä aamuna.” Kirkaskuu näytti miettivän sanojaan. Hän huokaisi syvään, ennenkuin hymy valaisi tämän kasvot. “Yötähti… Minä odotan pentuja.”