Täplätassu - Jokiklaani

Luku 1 - Nimitysseremonia

Täpläpentu heräsi aamulla Kaislasydämen, hänen ja Kirvapennun sijaisemon lempeään ääneen.
“Herätys pikkuiset. Tänään on suuri päivä”, vaalea naaraskissa maukaisi ja nuolaisi kumpaakin siskosta korvalliselta. Täpläpentu räpytteli hetken silmiään ja haukotteli, ja kääntyi sitten katsomaan vieressään venyttelevää Kirvapentua.
“Päästäänkö me tänään oppilaiksi? Miksei kerrottu jo aikaisemmin?” Täpläpentu kyseli suurin silmin Kaislasydämeltä. Kuningatar naurahti hennosti, ja vastasi sitten:
“Siksi ettette menisi ylpeilemään sillä kaikille. Oppilasseremonian on tarkoitus olla yllätys”.
Täpläpentu mutristi suutaan ja katsahti sitten vieressään istuvaan Kirvapentuun. Musta naaras huiskutti häntäänsä maata pitkin ja katsoi Täpläpentua sädehtivin silmin. Läikikäs pentu siristi meripihkasilmiään ja katsoi Kaislasydäntä suoraan silmiin. Sijaisemo tuijotti hetken takaisin ja sanoi sitten pehmeällä äänellään:
“Älä tuijota minua noin, ei muillekaan oppilaille kerrota etukäteen seremoniasta”.
Täpläpentu huokaisi ja istahti sitten maahan, vaikka ei kauaa hiljaa pysynytkään.
“Ketkä meidän mestareiksi tulee? Onhan ne taitavia taistelijoita?” täplien peittämä harmaanruskea pentu alkoi kyselemään innoissaan, unohtaen jo äskeisen murjotuksensa.
“Eihän meille tule ketään ilkeää?” Kirvapentu lisäsi kääntäen vaaleita korviaan sivuillepäin. Kaislasydän nuolaisi mustaa naarasta hellästi niskasta naukaisten sitten:
“No mutta, eihän kukaan meidän sotureistamme ole ilkeä, eihän?”
Täpläpentu muljautti silmiään.
“No kyllä Hiiriraita ja Lumikatse ainakin on aika ilkeitä. Ne suuttuu tosi helposti” naaras maukaisi ja katsoi haastavasti Kaislasydäntä. Vaalea naaras töykkäisi pentua hellästi ja katsoi sitten Kirvapentuun.
“Eiväthän he ole ilkeitä, Kirvapentu?” Kaislasydän kysyi ja mustan pennun pudistaessa päätään kuningatar kääntyi taas kohti Täpläpentua.
“Jos sinulle ärähdetään siitä että sanot Pähkinäsydämen olevan sokeampi kuin Lumikatseen nappaaman kalan, ei ole minusta ilkeää. Kiitä onneasi että Pähkinäsydän ei ottanut itseensä, mieti nyt millaista itsestäsi olisi elää yhden silmän kanssa!” Kaislasydän sanoi puolustaen pienikokoista soturia joka oli menettänyt toisen silmänsä.
“Lumikatse taas on sen verran äkkipikainen ettei oikein tykännyt sinun kritiikistäsi hänen kalastustaitojaan kohtaan” vaalea kuningatar jatkoi eikä Täplätassu enää ollutkaan niin haastavalla tuulella.
“Anteeksi” hän maukaisi tuijottaen maata. Kaislasydän muuttui hetkessä takaisin lempeäksi itsekseen ja kietoi häntänsä täplikkään pennun ympärille.
“Ei se mitään, sinähän pyysit jo anteeksi. Kunhan et sano tuollaisia enää, niin kaikki on hyvin”, sinisilmäinen kuningatar kehräsi ja silitteli Täpläpennun selkää hännällään.

“Miksi Täpläpentu on surullinen?” harmaa naaraspentu tassutti läikikkään naaraan vierelle ja katsoi häntä vaaleansinisillä silmillään.
“E-en minä ole surullinen?” Täpläpentu naukaisi niin että hänen äänensä kohosi hieman kimakaksi. Hän näki sivusilmällään kuinka Kirvapentu lähti ulos pentutarhasta vasta heränneiden Kyyhkypennun ja Leijonapennun kanssa. Tosiasiassa pentu tunsi olonsa hieman rauhallisemmaksi nyt kun pieni Laventelipentu oli tullut hänen luokseen, muttei silti halunnut myöntää apeaa oloaan.
“Okei sitten!” sileäturkkinen, kuvioiltaan hieman leopardimainen pentu sanoi pirteästi ja hyppäsi sitten kiehnäämään Täpläpentua vasten.
“Voitko tulla leikkimään mun kanssa? Kultapentu nukkuu vielä vaikka sen piti tulla piilosiille mun kanssa!” Laventelipentu pyysi ja katseli vanhempaa pentua anovasti. Täpläpentu ei voinut olla tuntematta pientä syyllisyyttä siitä että harkitsi ensin pennun työntämistä pois, ja päätti sitten mennä leikkimään nuoremman pennun kanssa.
“Emo- taisiis Kaislasydän” Täpläpentu huikkasi pentutarhan suulta vaalealle naaraalle, joka  oli mennyt juttelemaan Aamulaulun, Laventelipennun emon, kanssa.Täpläpentu oli päättänyt että kutsuisi sijaisemoaan jatkossa tämän oikealla nimellä, kun hänestä kerran oli tulossa oppilas.
“Me mennään Laventelipennun kanssa leikkimään” täplikäs naaras jatkoi kun heidän emonsa kääntyivät katsomaan häntä.
“Katso sitten vähän Laventelipennun perään”, Aamulaulu maukui vahvalla mutta lempeällä äänellään.
“Äläkä likaa itseäsi!” Kaislasydän lisäsi kääntyen sitten taas keskustelemaan eriväriset silmät omaavan kuningattaren kanssa.

Leikittyään aikansa piilosta hellyyttävän pentukaverinsa kanssa, Täpläpentu kuuli ulvaisun virtakiveltä. Musta, huonoryhtinen ja sojottavaturkkinen Yötähti seisoi Virtakiven päällä, ja katseli tiukasti klaaninsa kissoja.
“Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Virtakivelle klaanikokoukseen!” arvostettu päällikkö kajautti ja kissat kerääntyivät päällikkönsä ympärille suureen rinkiin. Täplätassu etsi katseellaan sisarensa joka istui jo Kaislasydämen vieressä hieman ujon näköisenä.
“Onko se nyt? Onko se nyt?” Täpläpentu kuiskasi innoissaan sijaisemolleen joka nyökkäsi ylpeän näköisenä.
“Nyt teistä tulee oppilaita”, tämä vastasi hiljaa ja suki kummankin ottopentunsa turkkia sileämmäksi. Täpläpentu röyhisti rintaansa ja yritti kuunnella mahdollisimman tarkkaan Yötähden sanoja. Lopulta, liian pitkältä tuntuneiden selostusten jälkeen, Täpläpentu kuuli jo kauan odottamansa sanat.
“Täpläpentu” päällikkö aloitti arvokkaasti ja täplikäs naaras kuuli ihastelevan henkäyksen viereensä hivuttautuneen Laventelipennun suusta.
“Olet nyt täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä soturioppilaaksi. Tästä päivästä lähtien sinut tunnetaan nimellä Täplätassu, siihen asti kunnes saat soturinimesi”, Yötähti puhui ja Täpläpentu- Täplätassu astui keskemmäs kissojen muodostamassa ringissä.
“Olen valinnut sinulle aivan erityisen mestarin. Tammihuurre, oma entinen mestarini”, arvostettu päällikkö ilmoitti. Täplätassu ei osannut erottaa sisällään pyörivästä tunteiden sekamelskasta sillä hetkellä vallitsevaa tunnetta. Joka tapauksessa hän juuri ja juuri sai hillittyä kielensä sanomasta:
“Hänhän on aivan ikivanha!”
Yötähti katsoi nuorta laikukasta naarasta kuin olisi aistinut tämän ajatukset, ja nimitysseremonian keskellä hän käänsi katsettaan häpeillen poispäin. Naaras toivoi ettei päällikkö oikeasti ollut huomannut hänen reaktiotaan, Yötähti oli nimittäin tunnettu viisaudestaan- jopa pennut tiesivät sen.

“Tammihuurre, luotan että välität tälle tuoreelle oppilaalle kaikki ne asiat joita minullekin olet aikoinaan opettanut. Olet saanut loistavaa koulutusta jo edesmenneeltä mestariltasi, minkä olet osoittanut minunkin koulutuksessani. Uskon että välität kaiken tietämäsi Täplätassulle”, Yötähti viimeisteli nimityksen, ja laiskalla hännänheilautuksella kutsui mestarin ja oppilaan koskettamaan kuonojaan. Täplätassu asteli mahdollisimman ylvään näköisenä Tammihuurteen, ruskeatäplikkään kollin luokse ja nosti kuonoaan ylettääkseen painamaan kirsunsa mestarinsa kuonoa vasten.
“Täplätassu! Täplätassu!” kissat heidän ympärillään hurrasivat, ja kovimpana kaikista erottuivat Kirvapennun, Laventelipennun sekä Kaislasydämen äänet. Tuore oppilas vetäytyi takaisin rinkiin Yötähden kutsuessa vuorostaan Kirvapennun esiin.

Klaanin kissojen hurrattua siskosten nimiä seremonian päätyttyä, monet kissat tulivat onnittelemaan heitä. Etukärjessä Tuhkasavu, siskosten isä.
“Olen niin ylpeä teistä! Minun omat pikku pentuni ovat oppilaita!” musta, Kirvatassua muistuttava kolli naukui ja katseli pentujaan meripihkanvärisillä silmillään. Kaislasydämen katseesta poiketen isän katse ei ollut kuitenkaan lempeä ja lämmin, vaan ennemminkin kylmä ja etäinen. Sellainen joka tuntui sanovan:
“Vihdoinkin te olette hyödyksi jossain”. Ei kukaan muu Tuhkasavun tylyä katsetta huomannut, eikä Täplätassu sitä halunnut tuoda esille. Hän ei ollut oikein koskaan ollut läheinen isänsä kanssa, kuten ei Kirvatassukaan. Vaikka joskus täplikäs naaras tunsikin pientä kateutta siitä, kuinka Kirvatassu vietti enemmän aikaa Tuhkasavun kanssa kuin hän itse. Ei ero suuri ollut, eikä naaras sitä yleensä huomioinutkaan, mutta välillä se vain tuntui iskevän kasvoille.

Läheistempien kissosjen tungettua eturiviin onnittelurykelmässä, paikalle alkoi myös valua sellaisiakin kissoja joiden kanssa Täplätassu ei ollut aiemmin puhunut. Suurin osa onnittelijoista oli oppilaita, siskosten uusia pesätovereita. Raidallinen naaras, Elotassu ryntäsi Täplätassun ja Kirvatassun luo ja oli jo heti valmiina esittelemässä taisteluliikkeitään kunnes kellertävä kolli, Ampiaistassu, kehotti häntä ‘tukkimaan kuononsa’, ja tuli itse esittäytymään. Muitakin oppilaita tuli esittäytymään, mukaanlukien Supitassu, harmaa, juovikas naaras joka jäi Täplätassun mieleen siksi, että kissa tuntui koko ajan olevan omissa ajatuksissaan.
“Hei, onnittelut Täplätassu. Mä olen Supitassu, ei varmaan olla aiemmin puhuttu”, vanhempi oppilas mutisi ja heilautti vaivautuneen oloisesti häntäänsä.
“Joo, ei olla oikein puhuttu sun kanssa”, Täplätassu sanoi, ja jatkoi sitten virnistäen:
“Toisaalta sä et näytä puhuvan muutenkaan oikein kenenkään kanssa”.
Supitassu katsahti häntä ensin hämillään, ja lähti sitten pois heilauttaen häntäänsä sen merkiksi että juttutuokiomme oli ohi.
“Hei, Supitassu! Odota, en mä tarkottanut sitä pahalla!” Täplätassu vinkaisi mutta vanhempi oppilas oli jo häipynyt jonnekin. Täplätassu oli jo lähtemässä juovikkaan naaraan perään, mutta hänen tiensä tukki pitkäturkkinen vaaleanruskea kolli.
“Onnea Täplätassu! Olet varmasti hyvin innoissasi päästessäsi oppilaaksi! Minäkin pääsin soturiksi tuossa jonkin aikaa sitten, mutta muistan edelleen kuinka innoissani olin kun sain oppilasnimeni”, lihaksikas, suurikokoinen kolli kertoi.
“Olen muuten Käärmemieli, mikäli et nimeäni satu muistamaan. Olisin mielelläni ottanut jommankumman teistä oppilaakseni, mutta en ole ollut soturina vielä tarpeeksi pitkään” tuo kertoi ja Täplätassu alkoi rentoutua kollin seurassa. Käärmemieli vaikutti oikein mukavalta, vaikka leikkiessääni vielä pentutarhassa hän oli tuntunut täplikkäästä naaraasta hieman pelottavan oloiselta. Nuori oppilas heilutti korviaan tyytyväisenä, ja Käärmemieli lähti onnittelemaan vuorostaan Kirvatassua.

Onnittelujen jälkeen Tammihuurre asteli ruskea häntä ylväästi pystyssä Täplätassun luo.
“Onnittelut vielä minultakin, Täplätassu”, vanha kolli sanoi ystävällisesti. Hän viittoi  hännänpäällään Täplätassua seuraamaan, ja lähti kävelemään kohti leirin suuaukkoa.
“Nyt pääset ensimmäiselle retkellesi leirin ulkopuolelle”, kolli naukui rusehtavalaikkuiselle oppilaalleen.
“Lähdemme kiertämään reviirin rajoja”.

Mahtavaa, kun oot taas meidän kanssa kirjottelemassa
Tekstisi oli mukavan sujuvaa ja ihana lukea nuorten kissojen tarinoita, odotan innolla jatkoa ja sitä, millainen elämä Täplätassulla tulee olemaan :)
Saat 15 kp:ta ja 2 pistettä karismaa!

-Kuu

Luku 2 - Ensimmäinen oppitunti

Täplätassu lähti leiristä ulos seuraten mestariaan Tammihuurretta, sekä hänelle aiemmin esittäytynyttä Käärmemieltä. Lisäksi hänen perässään käveli Supitassu joka näytti jo unohtaneen aikaisemman tapahtuneen, sekä hänen mestarinsa Kirkaskuu. Täplätassu loikki innoissaan eteenpäin, eikä olisi malttanut pysytellä joukon mukana. Hän kuitenkin hillitsi itsensä lähtemästä pinkomaan minnekään edeltä, olihan hänen ensimmäinen kertansa ulkona leiristä. Täplikäs naaras kuunteli tarkkaavaisesti kun Tammihuurre kertoi klaanien rajoista ja väleistä.
“Nyt olemme lähellä Taivasklaanin rajaa. Aiemmin olimme rajanaapureita Tuuliklaanin kanssa, mutta Taivasklaanin palattua muiden klaanien keskuuteen, heidän reviirinsä valikoitui täältä”, vanha kolli kertoi ja muut kissat siirtyivät Täplätassun ja tämän mestarin edelle. Käärmemieli kävi laittamassa hajumerkin vähän matkan päässä olevaan puuhun.
Kiertäessä seuraavalle rajalle, eli kohti Varjoklaania, hiirenkorvan aikaiset pienet saaliseläimet rapistelivat pensaikossa houkuttelevasti. Tammihuurre taisi huomata Täplätassun nälkäisen ilmeen, ja päätti sitten näyttää hieman metsästysliikkeitä.
“Osaatko kertoa hajusta mikä eläin tuolla liikkuu?” Tammihuurre kysyi täplikkäältä naaraalta. Oppilas mietti hetken, ja kysyi sitten hieman epävarmana:
“Olisiko se hiiri?”
Täplätassulla ei oikeasti ollut aavistustakaan, ei hän ollut ikinä kiinnittänyt oikein huomiota siihen miltä eri saaliit tuoksuivat, ja häntä alkoi hieman hävettää että ainoa minkä hajun hän tunnisti oli kala. Kyllähän soturin nyt pitäisi riistaeläimet tunnistaa!
“Ei, se ei ole hiiri. Tuolla pusikossa on päästäinen” Tammihuurre maukaisi ja nuolaisi oppilaan korvallista.
“Mutta ei se mitään, kyllä sinä ne vielä opit tunnistamaan” mestari jatkoi kannustavasti.
Täplätassu nyökkäsi hieman lannistuneena mutta pomppasi sitten jaloilleen yhtäkkiä innostuneena.
“Voinko yrittää napata sen?” hän intoili ja rummutti täpinöissään etutassuillaan maata. Tammihuurre sihahti ja pudisti päätään.
“Et ainakaan nyt, kun säikytit sen varmaan Myrskyklaaniin asti” vanha kolli tuhahti mutta ei kuitenkaan vihaisesti. Täplätassun luimistaessa korviaan pettyneenä, soturi kuitenkin jatkoi:
“Voin kuitenkin näyttää sinulle miten vaanitaan pikkueläimiä”.

Täplätassu nosti katseensa innoissaan ja matki mestarinsa asentoa niin hyvin kuin osasi.
“Jatkakaa te vain matkaa, me otetaan teidät kiinni” Tammihuurre huikkasi Kirkaskuulle joka nyökkäsi ja lähti johdattamaan Käärmemieltä ja Supitassua eteenpäin.
“Painaudu ihan kiinni maahan”, ruskeatäpläinen kolli ohjeisti Täplätassua ja painoi oppilaan selkää hieman alaspäin hännällään.
“Myös häntä kiinni maahan, ihan suoraksi” soturi sanoi ja Täplätassu suoridti kiemuralla olleen häntänsä.
“Hyvä, nyt asento on oikein” Tammihuurre kehui ja täplikäs naaras nosti korviaan innostuksesta. Seuraavaksi mestari ohjeisti Täplätassua liikkumaan oikealla tavalla. Tammihuurre miltei ryömi maassa näyttäessään mallia, mutta Täplätassun yrittäessä samaa hän piti hirveää metakkaa ja sai myös kuulla siitä.
“Aseta askeleesi pehmeästi maahan, tällä tavoin” vanha kolli näytti ja Täplätassu painoi tassunsa varovasti maahan yrittäen olla päästämättä ääntäkään.
“Hyvä!” kolli kehui ja nousi itse ylös.
“Muista sitten varoa oksia ja lehtiä, ettet niitä rapistelemalla säikytä saalista pois. Mutta nyt juostaan vähän, ja otetaan toiset kiinni että pääset tutustumaan nämä rajat kokonaan” ruskea soturi huikkasi ja lähti hölkyttämään eteenpäin. Täpläpentu pinkaisi mestarinsa perään, ja pian he jo saapuivat lopun partion luokse. Kirkaskuu oli juuri asettamassa hajumerkkejä läheisen kiven juutelle.
“Olemme nyt Varjoklaanin rajalla”, Tammihuurre kertoi ja nyökkäsi kohti mäntyisäksi muuttuvaa metsää.
“Hyi, mikä täällä haisee? Pahempi haju kuin sammakonläjät!” Täplätassu nyrpisti kuonoaan ja oli yökkäävinään.
“No se se luultavasti onkin. Varjoklaanilaiset syövätkin sammakoita” Käärmemieli asteli hänen vierelleen ja naurahti. Täplätassu nauroi myös, ja kysyi sitten nuorelta soturilta:
“Syökö ne oikeastikin sammakoita? Hyi miten ällöttävää!”

Täplätassu kuuli kuinka Tammihuurre yskäisi närkästyneenä.
“Käärmemieli, olet soturi. Tuo on aika pentumaista käytöstä” vanha soturi murahti ja katsahti sitten Täplätassuun.
“Ja kyllä, he syövät myös sammakoita, mutta myös normaalia riistaa kuten mekin. Ja ajattelepas, heidän mielestään kala on aivan yhtä ällöttävää kuin sinusta sammakot” kolli selitti rauhallisesti. Täplätassu pyöräytti silmiään ja virnisti Käärmemielelle.
“On ne sammakot kyllä paljon ällöttävämpiä kuin kala”, hän sanoi ja sai osakseen tiukan katseen mestariltaan. Naaras kuitenkin vain virnisti, huomattuaan myös Supitassun virnuilevan Tammihuurteen takana.

Kierrettyään rajat kokonaan, kissat palasivat leiriin peräkanaa. Täplätassu yritti etsiä katseellaan Kirvatassua, mutta pettyi kun ei nähnyt sisartaan missään. Asia kuitenkin katosi hänen mielestään kun harmaavalkoinen kolli asteli hänen luokseen.
“Hei Täplätassu! En ole varma muistatko minua nimeltä, mutta olen Harhatassu” vanhempi oppilas esitteli itsensä.
“Käytiin jo Kirvatassun kanssa laittamassa teille pedit valmiiksi, sillä aikaa kun olit kiertämässä rajoja. Tuletko katsomaan?” kolli kysyi iloisesti. Täplätassu nyökkäsi innoissaan ja astui sisään oppilaiden pesään. Nurkassa hieman erillään muista harvoista sisällä olevista oppilaista istuskeli pienikokoinen pikimusta kolli pyörittelemässä yksikseen sammalpalloa. Täplätassu oli jo avaamassa suunsa, kun Harhatassu keskeytti hänet.
“Se on Naakkatassu. Nyt ei näytä olevan hyvä hetki mennä juttelemaan, se vaikuttaa aika ärtyisältä” raidallinen kolli mutisi ja Täplätassu sulki suunsa sanomatta mitään. Kolli kyllä näytti tottapuhuen melko ärtyisältä, mutta naaras olisi silti halunnut käydä edes esittelemässä itsensä.

“Tässä on sun peti” Harhatassu esitteli iloisena upouuden sammaleista kyhätyn patjan.
“Saat nukkua minun ja Kirvatassun vieressä!”

Ihana tarina taas Täplällä, ja mukava tuo opetustuokio Tammihuurteen kanssa!
Saat 14 kp:ta ja 4 metsästystä!

~Kuu

Sent from Topic'it App