Yötähti, Jokiklaani // Valotaivas, Jokiklaani // Aamutähti, Synkkä metsä

Viimeinen luku ~ I was here







“... saamme kasvattaa pentuja yhdessä, täällä?”
 Yötähden korvissa suhisi. Kirkaskuu oli tiineenä. Hän odotti pentuja. Heidän yhteisiä pentujaan. Päällikkö oli aivan varma, että hänen sydämensä oli lakannut lyömästä juuri sillä hetkellä. Kolli räpytti silmiään nopeasti.
 “Voi, Kirkaskuu”, hän kuiskasi, upottaen kasvonsa naaraan pehmeään turkkiin. Hän puri hammasta ollakseen itkemättä - koska kuinka hän nyt kertoisi rakkaalleen, että hän oli Tähtiklaani vieköön kuolemaisillaan?
 Kirkaskuun kehräys kaikui hänen korvissaan. Yleensä se lämmitti Yötähden sydäntä ja luita ytimiin saakka, mutta nyt…
 Se oli kaikki vain ohimenevää. Niin hetkellistä. Yötähden aika oli lopussa, hänen tarinansa oli tullut päätökseen - ja Kirkaskuu odotti pentuja.
 Meidän pentujamme.
 Yötähti halusi huutaa naaraan turkkiin, hän halusi vaikertaa taivaalle itsesäälin vallassa, hän halusi taistella koko Tähtiklaania vastaan ihan vain sen vuoksi, että he eivät ottaisi häntä riveihinsä.
 Että hän saisi olla täällä vielä. Että hän saisi kasvattaa nämä pennut Kirkaskuun kanssa. Että hän saisi suojella klaaniaan ja perhettään, vaihtaa kieli Valkosateen ja Aurinkohännän kanssa, käydä syvällisiä keskusteluja Utusydämen kanssa, rakastella kumppaninsa kanssa.
 “Yötähti?” Kirkaskuun ääni oli epäröivä. “Mikä on?”
 Musta kolli kokosi itsensä ja työnsi riehuvat tunteensa etäämmälle. “Kaikki hyvin, Kirkaskuu”, hän niiskaisi. “Minä vain… olen yllättynyt.”
 “Etkö ole iloinen?” Kirkaskuun iloinen ilme muuttui masentuneeksi.
 “Totta kai minä olen iloinen”, Yötähti laski kuononsa naaraan otsalle. “Tämä on loistava uutinen. Ja minä rakastan sinua, Kirkaskuu.”
 Naaraan kehräys palasi, eikä hän huomannut katkeraa ilmettä rakastamansa kollin silmissä.


//Valotaivas, Jokiklaanin varapäällikkö//

Hoikka kolli seurasi herkeämättä katseellaan Yötähteä, joka palasi leiriin kumppaninsa rinnalla.
 “Hän tietää”, Valotähti murahti Aamutähdelle, joka istui hänen vieressään. Läpinäkyvä, puhtaanvalkoinen kolli katsahti häntä, silmät hohkaten punaisina.
 “Totta kai hän tietää”, Synkän metsän kolli maukui. “Mutta sillä ei ole väliä. Suunnitelmasi on täydellinen. Sinusta tulee Jokiklaanin päällikkö kahden yön kuluessa.”
 Valotaivas vilkaisi kissan ilmestystä, joka kukaan muu Jokiklaanissa ei nähnyt. “Mutta eikö Tähtiklaani näe, mitä minä teen? Eivätkö he kieltäydy antamasta minulle yhdeksää henkeä?”
 Aamutähti niiskahti. “He näkevät vain Kultaliljan, ja mitä Hornankello teki hänen vuokseen. He saavat syyt niskoilleen.”
 Valotaivas siirsi katseensa takaisin päällikköönsä. “Aiotko puhua hänelle?”
 Aamutähti nyökkäsi. “Tänä yönä. Yötähden kohtalo on solmittu. Jokiklaani on sinun.”
 Varapäällikkö oli hetken hiljaa. “Minun on kai sitten aika puhua Yötähdelle.”
 Valotaivas ei enää katsonut Aamutähteen, vaan seurasi päällikköään tämän pesään. Varjoisa ja kostea pieni luola alkoi jo näyttää kotoisalta - se oli kutsunut häntä jo monta kuuta.
 Pian, hän lupasi itselleen. Pian minä nukun täällä.
“Yötähti”, hän tervehti asiallisesti ja kumarsi. “Tahtoisin keskustella kanssasi.”
 Musta kolli kohensi asentoaan ja nyökkäsi. “Mitä sinulla on mielessäsi?”
 “Kyse on Kultaliljasta. Minä… hän on se petturi”, Valotaivas madalsi ääntään kuiskaukseen ja painoi päänsä alas, pakottaen itsensä vapisemaan. “Hän tappoi Ahventassun. Hän haluaa tappaa sinut. Ja kun minusta tulee päällikkö, ja teen hänestä varapäällikön, hän aikoo tappaa myös minut.”
 Yötähden terävät, jäänharmaat silmät tuijottivat häntä epäuskoisena.
 “Ja… miten sinä sitten tiedät nämä asiat?”
 Valotaivas rykäisi, suoristaen selkänsä. “Olen seurannut häntä jo jonkin aikaa salaa, katsellut mitä hän oikein tekee.” Varapäällikkö sulki silmänsä. “Hän on tehnyt jotakin kamalaa.”
 “Kerro minulle”, Yötähden ääni värähti.
 Valotaivas räpytteli vimmatusti silmiään. “Kultalilja kertoi minulle aikoja sitten unesta, jota hän on nähnyt siitä lähtien kun hän on ollut pieni pentu. Sumuinen, pimeä metsä, jonka puut ulottuvat niin pitkälle pimeälle taivaalle, että niiden latvoja ei näy.”
 “Synkkä metsä”, Yötähti mumisi itsekseen.
 “Kultalilja tapasi unissaan kissan. Parantajan, nimeltä Haukkasydän.”
 Yötähti oli kuullut tarinoita Tuuliklaanin menehtyneestä parantajasta - eritoten siitä, miten julma tämä oli ollut.
“Haukkasydän oli kertonut Kultaliljalle jonkinlaisesta… rituaalista. En tiedä mistä oli kyse, mutta tiedän että Kultalilja teki sen.”
 “Mitä tämä rituaali sai aikaan? Ja mitä se vaati?”
 “Se vaati toisen kissan hengen”, Valotaivas sanoi raskaasti. “Kultalilja houkutteli Ahventassun mukanaan metsään ja tappoi hänet. Hän käytti Ahventassun henkeä suorittamaan rituaalin loppuun.”
 “Valotaivas, mitä Kultalilja teki?” Yötähden ääni oli painava.
 “Hän sitoi erään Synkän metsän vahvimmista ja vanhimmista kissoista itseensä. Kissan nimeltä Hornankello. Ja Kultalilja voi laittaa hänet tekemään mitä ikinä hän haluaa.”
 “Oletko tosissasi?” Yötähti sanoi. “En ole ikinä kuullut moisesta. En myöskään uskonut sen olevan mahdollista.”
 “Minä puhun totta, Yötähti”, Valotaivas intti, epätoivo hiipien hänen ääneensä. “Minä… rakastin Kultaliljaa. Olen ollut hänen kumppaninsa monta kuuta. Meidän oli tarkoitus hankkia pentuja yhdessä.”
 Yötähti kavahti hänen sanojaan, mutta antoi tämän jatkaa.
 “En pettäisi häntä elleivät kaikki vaistoni sanoisi että hän on petollinen kissa. Kultalilja… on sinun vihollisesi. Minun viholliseni. Jokiklaanin vihollinen.”
  Yötähti oli hiljaa ja tuijotti tyhjyyteen. Hän oli vaiti niin kauan, että Valotaivas ei ollut varma olisiko hänen tullut poistua.
 “Kiitos, Valotaivas. Minä… arvostan rehellisyyttäsi. Minun täytyy puhua Valkosateen kanssa. Tahdon tietää, onko kuvailemasi rituaali todella olemassa.”
 “Totta kai, Yötähti”, varapäällikkö maukui kumartaen, ja vetäytyi ulos pesästä.



//Aamutähti, Synkän metsän ensimmäinen kissa//

Aamutähti asteli kohti Hornankelloa, toista Synkän metsän kissaa joka oli sidottu elävien maailmaan. Kultalilja ja Valotaivas olivat löytäneet muinaisen Pimeän Parantajan rituaalin, joka sitoisi Synkän Metsän kissan sielun heidän omaansa, pakottaen heidät palvelemaan heidän orjinaan. Aamutähti halveksi Valotaivasta, ja vannoi tuhoavansa tämän ajan ollessa kypsä.
 Hornankello, valkoharmaa keltasilmäinen naaras, istui Kultaliljan luona, vahtien tämän unta. Yksi selvä ero heidän välillään oli - Hornankello nimittäin rakasti Kultaliljaa. Ei hän sitä ääneen sanonut, mutta Aamutähti näki että Hornankello tekisi kerta kaikkiaan mitä tahansa nuoren naaraan puolesta.
 “Hornankello”, tervehti Aamutähti. “Minulla on asiaa.”
 Naaras kohotti kasvonsa ja kurtisti kulmiaan epäileväisesti. “Mitä sinä haluat, Aamutähti?”
 “Tulin varoittamaan sinua”, valkea kolli vastasi, kietaisten häntänsä tassujensa ympäri. “Valotaivas on myrkyttänyt Yötähden mielen.”
 Hornankello siristi silmiään. “Mitä tarkoitat?”
“Yötähti tietää, mitä Kultalilja teki”, valkea kolli maukaisi maireasti. “Hän tietää, että Kultalilja tappoi Ahventassun. Hän tietää rituaalista, jonka he suorittivat. Hän tietää sinusta.”
 Kuultavan naaraan silmät aukenivat ammolleen. “Valehtelija”, hän sähisi.
 “Katso minua silmiin, Hornankello”, murisi Aamutähti. “Valehtelenko minä?”
 Iäisyydeltä tuntuvan ajan naaras katsoi Aamutähden katseen todenperäisyyttä. “Et. Sinä puhut totta.”
 Aamutähti taivutti päätään ja nyökkäsi kevyesti. Hornankello sähähti turhautuneena. “Minä sanoin hänelle… minä yritin sanoa Kultaliljalle, että Valotaivas ei ollut hyvä. Että se kirottu käärmeensikiö pettäisi hänet ennen pitkää. Mutta Kultalilja oli sokea Valotaivaan karismalle, ja tässä sitä ollaan.”
 “Yötähti voi olla halutessaan kylmäsydäminen”, Aamutähti sanoi hiljaa. “Pelkään Kultaliljan kohtalon puolesta. Jos Yötähti uskoo klaaninsa olevan vaarassa, hän ei epäröi tappaa. En usko, että hän poikkeaa siitä Kultalijan kohdalla?”
 Hornankellon pää painui alas. “Kirous ja kuolema”, hän murisi, mutta vihan takana oli suurta surua.
 “Sinä voit estää sen”, Aamutähti sanoi hiljaa. “Yötähti ei ole kertonut vielä kenellekään. Hän miettii vielä, mitä tehdä. Mutta sinä voit estää sen kaiken.”
 Hornankellon keltaiset silmät aukesivat. “Minä tiedän. En voi antaa Kultaliljan kuolla. Enkä voi antaa Yötähden karkoittaa häntä pois klaanista, kylmiin öihin. Hän ei selviäisi.”
 Aamutähti peitti hymynsä ja kumartui niin lähelle, että hänen viiksensä kutittivat naaraan korvaa. “Sinä tiedät, mitä sinun pitää tehdä, Hornankello.”
 Naaras jäi paikoilleen, mutta Aamutähti kääntyi ympäri palatakseen Valotaivaan luokse. Hänen työnsä olisi pian tehty, ja hänen sielunsa olisi jälleen vapaa.


//Yötähti, Jokiklaanin päällikkö//

Valkosateen pesässä oli lämmin, ja yrttien ja marjojen tuoksu täytti Yötähden sieraimet. Pieni valkea kolli ilmestyi pesänsä uumenista tyyni ilme kasvoillaan.
 “Yötähti”, hän tervehti kunnioittavasti.
 “Valkosade”, päällikkö koetti parhaansa mukaan pitää hermostuneisuutensa poissa äänestään.
 Parantaja näki suoraan hänen lävitseen. “Mikä on vialla?” Tämän jäänharmaat silmät tutkiskelivat päällikköä.
 Yötähti nielaisi. “Mitä sinä tiedät rituaaleista?”
 Valkosade räpytteli silmiään hämillään. “Rituaaleista? Hyvin vähän”, hän totesi. “Useimmat kissat eivät edes tiedä niiden olemassaolosta. Tiedän, että oikein tehtynä ne voivat olla hyvinkin voimakkaita. Varjokorppi on kertonut minulle tapauksesta, jossa erään naaras, joka ei kyennyt saamaan pentuja, sai hedelmällisyytensä takaisin jonkin rituaalin ansiosta.”
 Yötähti nyökkäsi. Se oli siis mahdollista.
 “Minun pitää puhua sinun, Aurinkohännän ja Utusydämen kanssa. Tule mukaani, mennään jonnekin missä saamme olla rauhassa.”
 “Entä Kirkaskuu?” Valkosade näytti hämmentyneeltä. “Eikö hänkin kuulu luottopiiriisi?”
 Yötähti hengitti hitaasti ulos. “Hänen… ei tarvitse tietää mitä tapahtuu. Ei vielä.”
 “Kuten tahdot, Yötähti.”
 Yötähti herätti Utusydämen niin vaivihkaa kuin mahdollista, kun taas Valkosade kävi hakemassa Aurinkohännän sotureiden pesästä. Sen kummempia selittämättä Yötähti johdatti kolme kissaa yön selkään ja kohti jokea.

“Mistä on kyse, Yötähti?” Aurinkohäntä vaati saada tietää. Tämän arpeutunut nahka näytti edelleen yhä raa’alta vaikka hänen onnettomuudestaan oli monta vuodenaikaa. Unenrippeet olivat kadonneet hänen sinisistä silmistään.
 “Kultalilja”, päällikkö sanoi hitaasti. “Hän on petturi. Hän on suorittanut rituaalin, joka sitoi Synkän metsän kissan hänen palvelukseensa.”
 Kaikki vaikenivat.
 “Rituaali?” toisit Utusydän.
 “Miten sinä tiedät tämän?” kysyi Valkosade epäileväisenä.
 “Valotaivas kertoi minulle”, Yötähti maukui hiljaa.
 Yllätys paistoi hänen seuralaistensa kasvoilta. “Valotaivas petti oman kumppaninsa? Mutta he vaikuttavat niin läheisiltä…” sanoi Utusydän mietteliäästi.
“Miten Kultalilja teki sen?” kysyi Aurinkohäntä, edelleen epäileväisen näköisenä.
 Yötähti nielaisi. “On olemassa kissoja, jotka kykenevät kommunikoimaan kuolleiden kanssa, vaikka he eivät olisikaan parantajia tai päälliköitä. Valotaivas kertoi minulle, että Kultalilja on nähnyt unia Synkästä metsästä siitä saakka, kun hän oli pentu.”
 “Oletko puhunut hänen kanssaan?” kysyi Valkosade.
 “En vielä”, Yötähti pudisti päätään. “Mutta aion kohdata hänet vielä tänä yönä. Haluan teidän apuanne todistamaan Kultaliljan syyllisyys.”
 “Miten aiot tehdä sen?” kysyi Aurinkohäntä.
 “Joko minä tai Valkosade joutuu matkustamaan Synkkään metsään”, Yötähti sanoi vakavana. “Ja etsimään Haukkasydämen. Ainoa tapa saada selville totuus on kysyä häneltä. Valotaivaan mukaan Haukkasydän on se, joka kertoi Kultaliljalle rituaalista.”
 Valkosade sulki silmänsä ja nielaisi. Synkkään metsään meneminen… oli vaarallisimpia asioita mitä unissa voi tehdä. Yötähti kosketti parantajan lapaa hännällään.
 “Meidän täytyy saada selville totuus”, hän sanoi hiljaa. “En luota Valotaivaaseen edelleenkään täysin… en ole varma mistä on kyse, mutta hän salailee vieläkin jotain. Minä näen sen hänen silmistään ja huomaan sen hänen äänestään. Valotaivas peittää sen hyvin, mutta hänessä on jotakin. Jotakin, mikä saa minut epäilemään, onko varapäällikköni todella niin puhdassydäminen kuin hän antaa ymmärtää.”

Seuraava aamu koitti kuulaana. Valotaivas lähetti partiot matkaan, Kirkaskuu metsästyspartion johdossa. Leiri oli puolityhjä. Yötähti ilmestyi pesästään väsyneenä ja vaihtoi katseita Valkosateen kanssa.
 “Valotaivas”, Yötähti kutsui varapäällikköään. Vaaleanruskea kolli käännähti hänen ääntään kohti. Tämä räpytteli meripihkanvärisiä silmiään ja tuli Yötähden luokse.
 “Oletko miettinyt kertomaani?” Valotaivas madalsi ääntään kuiskaukseksi.
 “Olen”, sanoi Yötähti hiljaa. “Aion matkata Synkkään metsään itse kysymään Haukkasydämeltä totuutta. Minun täytyy saada kuulla se häneltä. Jos puhut totta, aion tuoda Kultaliljan oikeuden eteen omin kynsini.”
 Valotaivaan ilme ei värähtänytkään ensiksi. Vieno tuulenvire pyyhkäisi aukion halki, tuoden joen tuoksua mukanaan.
 Sitten Yötähti näki hänet. Läpikuultava ja hohkaava valkoharmaa naaras, jolla oli takkuinen turkki ja keltaiset silmät, joiden pupillit olivat niin kapeat että ne miltei katosivat näkyvistä. Se oli kuin Tähtiklaanin soturi, mutta ei aivan - tähtien tuike puuttui hänen silmistään ja turkistaan, eikä tämän tuoksu ollut lähelläkään sitä kylmää ja savuista ominaistuoksua, joka kuului jokaiselle tähtiklaanilaiselle. Sen sijaan tuuli kantoi hänen nenäänsä mädän hajun.
 Naaras ei sanonut mitään, vaan liu’utti kyntensä esille. Hän säntäsi juoksuun suoraan Yötähteä kohti. Se kävi niin nopeasti, että Yötähti hädin tuskin ehti äännähtää - naaras, jonka Yötähti oletti olevan Hornankello, meni suoraan hänen lävitseen.
 Yötähti tunsi kehonsa paiskautuvan ilman halki, ja jääkylmät kynnet takertuivat häneen sisältäpäin. Ne halvaannuttivat hänen keuhkonsa ja lävistivät hänen sydämensä. Yötähti kiemurteli selällään kivusta lamaantuneena, yrittäen etsiä näkymätöntä vihollistaan. Hornankello oli hänen sisällään. Kuolleen naaraan sielu repi häntä rikki sisältä päin.
 Yötähti kuuli hälinää ympäriltään. Joku huusi hänen nimeään, ja hän tunnisti Valotaivaan äänen. Valkosadetta kutsuttiin. Hän kuuli luiden napsahtelevan hänen sisällään ennen kuin hän varsinaisesti tunsi sen - mutta sekuntien sisällä tuska iski hänen jokaiseen soluunsa kuin liekit olkiin. Se oli kuin hän olisi palanut ja jäätynyt elävältä samanaikaisesti. Yötähden keho kouristeli, ja hän oksensi verta tämän kylkiluiden puhkaistessa hänen keuhkonsa. Kollin näkö hämärtyi nopeaa tahtia, mutta tämä yritti parhaansa mukaan tarkentaa katseensa ympärillään parveileviin kissoihin.
 Valotaivas oli suoraan hänen yläpuolellaan. Tämän silmät olivat kauhusta ja järkytyksestä lasittuneet - mutta kun Yötähden katse lukittui häneen, jokin varapäällikön olemuksessa muuttui. Tämän silmistä tuli kylmät ja pohjattomat, ja pahansuopa ilo kimalsi niistä. Tämän suupielet kaartuivat selkäpiitä karmivaan ja luonnottomaan hymyyn - se näytti miltei uppoavan hänen kasvoihinsa.
 Sinä se olit. Minun olisi pitänyt tietää.
Yötähti sulki silmänsä.


“Yötähti”, lempeä ja syvä ääni kutsui hänen nimeään. Yötähti avasi hitaasti silmänsä, räpytellen sinertävässä valossa. Kettutähti seisoi hänen rinnallaan.
 “On aika.”
 Yötähti ei sanonut mitään, mutta nyökkäsi. Valkosade, Aurinkohäntä ja Utusydän tiesivät Valotaivaasta. He toisivat totuuden esille.
 “Mitä tapahtui Hornankellolle?” hän kysyi hiljaa, nostaen katseensa Kettutähden syviin, meripihkaisiin silmiin.
 “Hän kuoli”, Kettutähti vastasi hiljaa. “Hän katosi. Hän rikkoi luonnonlakeja tappamalla sinut, ja se repi hänen sielunsa sirpaleiksi.”
 Yötähti nyökkäsi, hyväksyen kohtalonsa. “Hyvä on. Vie minut Tähtiklaaniin.”

Illan tullen Yötähti oli ottanut paikkansa tähdissä. Hänen kehonsa hehkui tähtien valoa, ja hänen sisimmässään paloi iäinen, kylmä tuli.
 Mutta hän jätti paikkansa ja kiipesi alas taivaalta, loikkien ilman halki kevyesti ja vaivatta. Hän asteli Jokiklaanin leirin keskelle, missä hänen ruumiinsa luona pidettiin valvojaisia. Yötähti ei kiinnittänyt huomiota Valotaivaaseen ja Kultaliljaan, jotka seisoivat sivummalla. Hän ei katsonut enää Valkosadetta, Aurinkohäntää tai Utusydäntä, jotka surivat häntä. Sen sijaan hän painoi turkkinsa Kirkaskuun pehmeää harmaata karvaa vasten ja kuunteli tämän sydämen pamppailua. Naaras oli haudannut kasvonsa Yötähden karheaan, kylmään turkkiin, ja nyyhkytti hiljaa.
 Kuolleen päällikön sydäntä särki nähdä hänen rakastamansa naaras niin murtuneena.
 “Sinä pääset tästä yli”, Yötähti kuiskasi tämän korvaan. “Sinä kasvatat pennuistamme vahvoja Jokiklaanin sotureita. Sinusta tulee mahtava. Ja minä katselen sinua ylhäältä Hopeahännästä, kunnes sydämesi lyö viimeisen kerran, ja keuhkosi ottavat viimeisen hengenvetonsa.”
 Hetken päällikkö vielä viipyi kumppaninsa rinnalla, ennen kuin hän nousi jaloilleen. Suru valtasi Yötähden kun hän vihdoin ymmärsi, ettei tulisi puhumaan Kirkaskuun kanssa enää ennen tämän omaa kuolemaansa. Nuo mintunvihreät silmät eivät katsoisi häntä enää niin pitkään aikaan. Hänen pentunsa eivät tuntisi isäänsä ennen kuin oli heidän oma aikansa liittyä Tähtiklaaniin. Yötähti nielaisi ja käänsi selkänsä ruumiilleen, loikkien kohti tähtiä.
 Musta kolli kääntyi vielä viimeisen kerran katsomaan kumppaninsa kyyristynyttä hahmoa.
“Tähdissä nähdään, Kirkaskuu”, hän kuiskasi. “Tähdissä nähdään.”




//tulen kirjoittamaan jatkoluvun Valkosateen ja Valotaivaan näkökulmasta, ja siitä mitä tapahtuu nyt Yötähden kuoleman jälkeen.