Kirkaskuu-Jokiklaani

Kirkaskuu – Jokiklaani

~Who am I?~

Aurinko oli hädin tuskin ehtinyt lähettää ensimmäisiäkään säteitään horisontista, kun vaaleanharmaa kissa asteli leirin aukion poikki. Taivas oli vieläkin yön sininen ja tähdet pakenivat hitaasti auringon kadehdittavaa lämpöä ja valoa. Kirkaskuu katsahti hymyillen leirin reunalta Yötähden pesän suuntaan. Hän syvällä sisimmässään toivoi päällikön ilmestyvän pesänsä varjoista ja kohtaavansa hänen siniset silmänsä ja lämpimän hymynsä. Hänen sydämensä hakkasi vieläkin yön tapahtumien jäljiltä. Hän sulki silmänsä ja kykeni tuntemaan Yötähden lämpimän hengityksen kasvojaan vasten ja hänen tutun ja lämpimän kosketuksensa ihoaan vasten. Ne sanat ja se totuus, jonka Kirkaskuu oli kuullut Yötähdeltä… Hän ei ollut Kirkaskuu, hän oli Kuutähti. Kaikki ne muistot, kaikki ne loputtomat muistot, joita hän näki herättivät vain yhden kysymyksen naaraan mieleen: Miksi minä olen täällä?
Kirkaskuu asteli kohti leirin uloskäyntiä ja vielä kerran vilkaisti toiveikkaasti Yötähden pesää kohti. Kollia ei kuitenkaan kuulunut, joten Kirkaskuu päätti lähteä vaellusretkelle. Yksin. Hän oli osittain helpottunut, että pääsi yksin lähtemään, sillä hän halusi selvittää mieltään. Hän ei kykenisi enää nukkumankaan, sillä kaikki väsymys oli poissa. Se oli kuitenkin hieman ihmeellistä, sillä hän oli valvonut todella myöhään Yötähden, kumppaninsa kanssa. Tähtien tuike ja kuun hopeinen hohde oli ollut kaunista ja luonut upean tunnelman viime yönä. Kirkaskuu hymyili ja tunsi sydämensä sykkeen taas kiihtyvän. Hän tiesi, että oli tuntenut näin tuhansia kertoja useamminkin, mutta ei se voinut olla mahdollista. *Niin tietysti, Kuutähtihän näin on kokenut, varmasti Yötähden takia *
Kirkaskuu pysähtyi järven rannalle. Järvi oli paksun jääkerroksen peittämä. Jäätä. Kirkaskuu katseli hämmentyneenä jääkerrosta ravistaen päätään. Yllättäen jään päällä seisoi kissa. Valkoinen turkki ja keltaiset silmät. Kirkaskuu ei voinut olla kurtistamatta kulmiaan kissan kadottua yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Hän tunsi tuon kissan, hän oli nähnyt hänet useasti unissaan -tai siis muistoissaan.
Hän katseli nousevan auringon paisteessa kimaltelevaa jäätä ja istui lopulta lumelle ihailemaan kaunista maisemaa. Kirkaskuu huokaisi ja sulki silmänsä. Hän kaiveli muistoja mielestään. Hän halusi muistaa entisen elämäänsä Kuutähtenä, hän halusi tietää lisää. Hän halusi tietää, kuka hän oikein oli ollut. Hän halusi tietää, miksi oli syntynyt uudestaan Jokiklaaniin. Hän puristi silmänsä tiukemmin kiinni ja ajatteli niitä kaikkia muistoja, niitä kaikkia hetkiä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Kaikki oli kuten ennenkin, järvi oli paikallaan, puut olivat paikallaan, samoin kivet. Ainoa asia, joka oli muuttunut, oli yltynyt tuuli. Kirkaskuu ei myöskään kyennyt liikkumaan, hänen tassunsa olivat kuin jäätyneet maahan. Vaikka kuinka hän yritti, hänen tassunsa eivät nousseet. Tuuli tyyntyi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, mutta jälkeensä se oli jättänyt pilvisen ja synkän taivaan. Järven vesi aaltoili ja jää oli poissa. Puiden lehdet kasvoivat silmänräpäyksessä oksiin ja kasvava ruohikko imaisi lumen maan alle.
Yllättäen Kirkaskuu seisoi viherlehden lämmön keskellä kylmän lehtikadon sijaan. Hän kompuroi hetken, kun kykeni taas liikkumaan. Yhden askeleen ottaessaan hän sinkoutui Jokiklaanin reviiriltä järven ylitse Myrskyklaanin reviirille. Hän huusi paniikin vallassa. Näkymän taas ollessa normaali, Kirkaskuu iski kyntensä ruohikkoon ja rukoili Tähtiklaanilta pysyvänsä nyt yhdessä paikassa. Innokkaat kiljaisut ja iloiset huudot saivat Kirkaskuun rohkaistumaan ja hän työntyi tutusta piikkihernetunnelista Myrskyklaanin leiriin. Hänen turkkinsa oli kuitenkin vielä aivan pörhössä säikähdyksestä. Iloiset kissat ja ääriään myöten täynnä oleva tuoresaaliskasa saivat Kirkaskuun hymyilemään ja turkin tasoittumaan. Ei ollut pakkasta, ei hytiseviä kissoja tai nälkiintyneitä pentuja. Oli lämmin ja kaikilla oli hyvä olla.
”EMO!” kipakka kiljaisu sai Kirkaskuun karvat pörhistymään. Mustavalkoinen naaras ja harmaa kolli juoksivat pikkuisine käpälineen häntä kohti.
”M-mitä...” Kirkaskuu mutisi ja perääntyi.
”Emo, emo!” harmaa pentu sanoi innoissaan silmät kiiluen. ”Kerro nyt, näitkö Varjoklaanin sotureita! Näytitkö niille, mistä Myrskyklaanin päällikkö on tehty!?”
”Mitä? Minä- ei, en minä nähnyt Varjoklaanilaisia,” Kirkaskuu sopersi hyvin hämmentyneenä kahdesta pennusta.
”Kuutähti!” Kirkaskuu nosti katseensa pennuista ja näki valkoisen, sinisilmäisen naaraan.
”Ääh… Mälsää! Päällikkö ja varapäällikkö juttuja; oliko rajalla blaablaaaa ja blaablaa!” naaraspentu jupisi hiljaa. ”Lupasit leikkiä kanssamme, joten älä viivy kauaa!”
”Mitä… minä-” Kirkaskuu mutisi hiljaa ja kääntyi sitten takaisin luultavasti Myrskyklaanin varapäällikön puoleen. Samalla hän tunnisti naaraan Heinäliekiksi.
”En aio viivytellä kauaa sinua pentujesi luota, mutta tämä on nyt tärkeää,” valkoinen naaras sanoi.
”Kerro pois, Heinäliekki,” Kirkaskuulta lipsahti sulavasti.
”Halusin vain ilmoittaa, että aikaisemmin häätämämme kettu on taas palannut reviirillemme ja lähetin partion sen perään,” valkea naaras sanoi. ”Miten metsästysreissulla meni? Eikö onnistanut?”
”Ei...” Kirkaskuu sanoi hiljaa. Hän tunsi, kuinka pelko kiinni jäämisestä valtasi hänen mielensä, mutta hän ei tiennyt edes miksi.
”No, aina ei voi onnistaa,” Heinäliekki sanoi hymyillen ja iski silmäänsä leikkisästi. ”Päästän sinut pentujesi luokse ennen kuin ne hermostuvat ja julistavat sodan sinua vastaan.”
Kirkaskuu jäi katsomaaan valkoisen naaraan menoa. Hento tuuppaisu herätti hänet ajatuksistaan. Samat pennut olivat palanneet ja katsoivat häntä odottavasti. Hetkeäkään ajattelematta hän tuuppaisi naaraspennun kumoon ja virnisti. Pentu irvisti ja loikkasi hänen kimppuunsa.
Leiri haihtui Kirkaskuun ympäriltä ja hän löysi itsensä ja saman mustavalkoisen pennun kävelemässä metsässä. Pentu oli kuitenkin kasvanut paljon ja Kirkaskuu oletti hänen olevan jo oppilas.
”Metsästämmekö täällä, näin lähellä ukkospolkua?” mustavalkoinen naaras kysyi ja katseli ympärilleen vihreät silmät innosta kiiluen.
”Kyllä,” Kirkaskuu sanoi lyhyesti, mutta tunsi sanojen vain ryöppyävän suustaan hänen tahtomattaan: ”Täällä on paljon hiiriä ja kuten kuuletkin, hirviöt ajavat vain harvoin tuolla ukkospolulla.”
Mustavalkoinen naaras pysähtyi ja kuunteli ympäristöään silmänsä sulkien.
”Olet oikeassa,” hän sanoi ja kyyristyi matalaksi. Kirkaskuu tunsi ylpeyttä mustavalkoista oppilasta kohtaan ja arveli sen johtuvan emonvaistosta.
Seuraavassa silmänräpäyksessä Kirkaskuu huomasi juoksevansa paniikinomaisesti. Sama mustavalkoinen naaras oli kaksijalkojen hyppysissä ja Kirkaskuu juoksi heidän perässään. He nousivat hirviön sisään ja vaikka kuinka kovaa Kirkaskuu koetti juosta, hän ei kyennyt tavoittamaan hirviötä.
”Et saanut häntä kiinni...” Kirkaskuu kuiskasi. ”Sinä et kyennyt pelastamaan häntä… Sinä… sinä menetit hänet!”
Seuraava muisto iski rajummin kuin edelliset. Nyt hänen vierellään oli kolme pentua, yksi musta, yksi mustan ja oranssin kirjava ja yksi mustan ja valkoisen kirjava. Kirkaskuu katsoi kauhuissaan pentuja ja tunsi muljahduksen sydämmessään. Nämä olivat kiellettyjä pentuja. Nämä olivat Kuutähden ja Yötähden pennut. Kirkaskuu perääntyi pentujen luota puoliksi pakotettuna ja maailma pyörähti ympäri. Hän oli nyt suuremman ukkospolun luona. Harmaa, arpinen kolli jahtasi häntä ja sai hänet muutaman kerran kiinnikin. Veri roiskui hänen haavoistaan ja kipu heikensi hänen lihaksiaan ja mieltään. Kirkaskuun valtasi paniikki ja hän ryntäsi ukkospolulle miettimättä mahdollista kohtaloa. Hän rääkäisi tuntiessaan kivun koko kehossaan ja kaikki pyöri hänen ympärillään. Pian hän makasi ukkospolun reunassa henkeään haukkoen kykenemättä liikkumaan. Tämä oli kaikista kivuliain kipu, mitä hän oli koskaan kokenut. Kirkaskuu oli aikaisemminkin nähnyt tämän muiston, mutta ei tiennyt Yötähden olleen paikalla. Yötähti, komea musta kolli rynnisti mäen takaa harmaansiniset silmät täynnä paniikkia. Pian myös Heinäliekki rynisti kyyneleet silmissä hänen luokseen. Hän kuitenkin katsoi Yötähteä silmiin ja hymyili.
”Näin tämä siis päättyi...” Kirkaskuu kuiskasi ja koetti koskettaa Yötähden kuonoa omallaan, mutta kaikki pimeni ennen sitä.

Kirkaskuu avasi silmänsä ja haukkoi henkeään. Hän makasi järven rannalla ja rauhoitti itsensä muistaessaan, missä hän oli. Hän nousi istumaan ja vilkaisi taakseen ja sitten taas jäätynyttä järveä. Hän sulki silmänsä ja naukaisi irvistäen:
”En minä vielä lopettanut.”
Hän syöksyi takaisin muistoihinsa sillä silmänräpäyksellä ja kävi läpi jokaisen mahdollisen keskustelun ja kohtaamisen. Hän näki metsäpalon, hän näki ensitapaamisensa Yötähden kanssa, hän näki jokaisen käymänsä taistelun ja hän näki jokaisen ilon ja surun hetken. Hän ehi käydä monet hetket läpi ennen kuin joku töytäisi hänet hereille.
”Kirkaskuu? Mitä sinä täällä teet? Oletko kunnossa?” hänen sisarensa kysyi.
”Mitä?… Joo, joo… Olen ihan kunnossa,” Kirkaskuu vastasi hymyillen karistaen samalla muistojen pyörähdykset mielestään. ”Me emme ole kotoisin Jokiklaanista, Yötuhka.”
”Mitä?” hänen sisarensa hämmentyi. ”Olethan varmasti kunnossa...”
”Olen!” Kirkaskuu sähähti. ”Sinun täytyy nyt uskoa minua! Etkö sinä muka tunne vetoa Myrskyklaaniin?”
Yötuhkan ilme rauhoittui, mutta hän ei sanonut mitään. Hän vain katseli järveä ja sen toisella puolella näkyviä pieniä täpliä. Kirkaskuu katsoi kulmat kurtussa siskoaan odottaen vastausta.
”Olen tuntenut kyllä,” musta naaras vastasi lopulta ja vilkaisi Kirkaskuuta. ”En vain vieläkään usko, että emme kuulu tänne...”
”Kyllä me kuulumme Jokiklaaniin, mutta olimme alunperin Myrskyklaanin kissoja...” Kirkaskuu hiljeni.
”Mitä?” Yötuhka kysyi ja kääntyi katsomaan sisartaan.
”Sinun pitää uskoa minua! Minä… minä tiedän menneisyytemme...” Kirkaskuu sanoi hiljaa ja hautasi kasvonsa käpäliinsä.
”Miten sinä tiedät?” Yötuhka kysyi ja käpertyi Kirkaskuun viereen. Hän kehräsi rauhoittavasti.
”Minä kuulin sen kaiken Yötähdeltä… Minä olen nähnyt kaikki ne muistot… Minä olin Kuutähti, Myrskyklaanin päällikkö,” Kirkaskuu sanoi ja sulki silmänsä. ”Minä… minä taidan kaivata heitä siellä.”
”He kaipaavat varmasti myös sinua,” Yötuhka sanoi. ”Sinä olit heidän päällikkönsä.”
”Tiedän...” Kirkaskuu kuiskasi ja avasi taas silmänsä katsoen horisonttiin sydän särkyen.
”Haluasit mennä sinne, etkö vain?” Yötuhka kysyi kietoen häntänsä sisarensa ympärille.
”Haluaisin vain kertoa, että olen kunnossa,” Kirkaskuu naukaisi. ”Kukaan heistä ei ole kuullut minusta mitään sen jälkeen kun synnyin tänne… Kuutähti lupasi varjella heitä, olla heidän kanssaan kuolemansakin jälkeen!”
”Niin,” Yötuhka sanoi ja katsoi lempeästi siskoaan. ”Mutta ajattele, mitä tapahtuisi jos menisit sinne? Mitä sinun pitäisi tehdä? Et voisi enää palata, koska sydämesi särkyisi heidän puolestaan. Sinä kuulut nyt tänne.”

Kirkaskuu asteli edes takaisin kärsimättömänä sammalpedillään -oikeastaan Kuutähden sammalpedillä. Kirkaskuu ei taaskaan tiennyt olotilansa syytä ja se alkoi raivostuttamaan. Joka kerta sama juttu. Nyt kaikki tuntui kuitenkin erilaiselta. Hän ei ollut leirissä, hänen tassunsa oli loukkaantunut ja hajut olivat tuiki tuntemattomat.
”Harmaa?” Kirkaskuun karvat nousivat pystyyn, kun hän näki häntä puhuttelevan suden. Susi oli valkoinen ja sen katse oli lempeä.
”Mitä?” Kirkaskuu älähti ja perääntyi.
”Älä huoli, Harmaa! Eivät he tee pahaa, pidän huolen siitä!” valkoinen susi yritti rauhoitella, mutta hänet työnsi kumoon suuri harmaa susi. Se ärisi Kirkaskuulle ja paljasti kellertävät hampaansa.
”Pysy kaukana!” Kirkaskuu huusi ja väläytti omat hampaansa sudelle. Valkoinen susi ryntäsi harmaan suden eteen.
”Mitä me puhuimme? Et saa hänen luottamustaan syöksyilemällä ja pelottelemalla!” valkea susi ärisi. Kirkaskuu koetti tasoittaa hengitystään, mutta paniikki repäisi hänet irti Kuutähden kehosta. Hän seisoi nyt katsojana ja se oli uutta ja todella pelottavaa. Hän näki ensimmäistä kertaa Kuutähden ja hän oli kuin peilikuva Kirkaskuulle, lukuun ottamatta muutamia arpia. Kuutähti seisoi niin rauhallisena ja vihreät silmät täynnä tyhjää. Tai oikeastaan ne olivat täynnä vihaa. Kirkaskuu katsoi koko hetken raskaasti hengittäen aivan kuin hän ei saisi happea. Kuutähti osasi käsitellä susia, hän pääsi lähtemään muutamassa auringonkierrossa ja klaani oli helpottunut. Kirkaskuu oli hämmentynyt ja ylpeä. Kuutähti ei pelännyt susia eikä koiria. Hän ymmärsi niitä. Hän muisti sen hetken, jona koira oli pelastanut Kuutähden koirilta. Se oli muuttanut Kuutähden suhtautumisen koiriin. Ja hän vieläpä ymmärsi koiria!
Kirkaskuun keho syöksyi kohti seuraavaa muistoa. Hän näki kaiken ulkopuolisen silmin taas. Kuutähti oli järven rannalla ja katseli horisonttiin. Kirkaskuun sydäntä pisti, kun hän kuuli naaraan sanat:
”Koko elämäni olen ollut täällä, veden toisella puolella ja sinä olet siellä toisella puolella. Kohtalo on julma ja repäisee elämäni kahtia, kun asettaa sieluntoverini toiseen klaaniin. Olen aina pitänyt rakkautta tärkeämpänä kuin soturilakia, mutta nyt en voi antautua sille. Olen päällikkö ja vaikka kuinka Jokiklaani kutsuisi minua, joudun pysymään täällä...”
Kirkaskuu katsoi, kuinka Kuutähti käänsi selkänsä järvelle. Hänen silmistään valui kyyneleitä ja hän melkein kaatui sydäntään painavasta tuskasta. Kirkaskuu tunsi hänen kipunsa ja ei voinut pidätellä omia kyyneleitään enää.

”Kirkaskuu kiltti herää!” ääni kaukaisuudesta vääristi metsän ja taivaan. Kirkaskuu tunsi, kuinka hänet tempaistiin takaisin Jokiklaaniin ja hänen omaan kehoonsa.
”Hän herää! Tähtiklaanin kiitos!” Yötuhkan ääni kuulosti huolestuneelta ja silmänsä avatessaan Kirkaskuu huomasi sen paniikin, joka parantajan sekä hänen siskonsa kasvoilla oli.
”Mitä? Miksi olen parantajan pesässä?” Kirkaskuu katseli ympärilleen hämmentyneenä keho täristen.
”Aloit unissassi hengittää yllättäen hyvin raskaasti ja aloit vinkumaan. Suustasi alkoi valua kuolaa ja sätkit kuin olisit kärsinyt kouristuksista. Ja äsken sinä itkit..?” Yötuhka nielaisi ja Kirkaskuu näki hänen sisarensa silmissää kyyneleitä.
”Olen kunnossa, ihan todella!” Kirkaskuu vakuutti.
”En olisi siitä ihan varma,” parantaja kuiskasi ja vilkaisi Yötuhkaa, joka poistui vastahakoisesti.
”Mitä? Miten niin?” Kirkaskuu kurtisti kulmiaan ja koetti nousta seisomaan, mutta hänen jalkansa eivät kantaneet.
”Lakkasit hengittämästä, kun saavuin luoksesi. On ihme, että olet edes hengissä!” parantaja kertoi hiljaa.
”Voi ei...” Kirkaskuu nielaisi. ”Se johtuu varmasti siitä, kun repeydyin hänen kehostaan...”
”Mitä?” parantaja katsahti Kirkaskuuta.
”Mitä? Ei… ei mitään!” Kirkaskuu sopersi. ”En ollut hengenvaarassa, minä vain… Tapasin Tähtiklaanin kissoja...”
”Ja lakkasit hengittämästä?” parantaja katsoi Kirkaskuuta hieman hämmentyneenä.
Kirkaskuu avasi suunsa, mutta ei tiennyt mitä vastata. Häntä voitaisiin pitää hulluna, jos hän kertoisi miten asiat olivat oikeasti menneet, mutta mitään muutakaan selitystä hän ei keksinyt.
”Pidän sinut nyt varmuuden vuoksi tämän yön täällä, emme voi tietää mikä sinulle tuli,” parantaja sanoi väsyneesti. Kirkaskuu nielaisi ja luimisti korviaan. ”Toivokaamme vain, että sinulla ei ole mitään vakavaa sairautta.”
Kirkaskuu pidätteli kyyneliään. Hän tiesi vallan hyvin, mikä oli vikana. Hän oli kaksi kissaa samaan aikaan ja se hämmentäisi ketä tahansa. Kirkaskuu haukotteli ja laski päänsä sammalpedille. Levottomin ajatuksin hän vaipui lopulta takaisin uneen.

Kirkaskuu oli tapaamassa parantajaa. He puhuivat siitä yöstä, jona hän oli melkein menettänyt henkensä.
”Se saattoi johtua korkeasta stressitasostasi,” parantaja naukaisi ja hymyili rauhoittavasti.
”Olin kyllä todella ahdistunut, ja aika kauankin,” Kirkaskuu vastasi. Hän kuvitteli sen illan, jolloin oli lakannut hengittämästä ja repeytynyt muistoissa erilleen Kuutähdestä. Siitä oli jo 14 auringonkiertoa ja kaikeksi onneksi niin ei ollut enää tapahtunut. Kuutähden muistotkin olivat alkaneet vähentyä, ja oletettavasti Kirkaskuu oli tainnut nähdä jo lähes kaikki niistä. Ja nyt Kirkaskuu tiesi kuka oli; hän oli Kuutähti uudelleensyntyneenä sielunkumppaninsa Yötähden luokse.
”Aiotko kertoa Yötähdelle?” parantaja kysyi yllättäen. Kirkaskuu hymyili ja vilkaisi kauempana istuvaa huonoryhtistä päällikköä.
”Tietenkin,” Kirkaskuu virnisti ja hyvästeli parantajan hännänheilautuksella. Hän asteli hymyillen Yötähden, rakkaan kumppaninsa luokse. Yötähden katse kirkastui ja hän asteli harmaan naaraan luokse. He koskettivat toistensa neniä ja Kirkaskuu nuolaisi Yötähden poskea.
”Tule. Minulla on kerrottavaa,” Kirkaskuu virnisti ja kääntyi kohti leirin uloskäyntiä. Yötähti seurasi häntä ja yhdessä he astuivat kauas muiden katseista. He olivat nyt kahden eikä kukaan olisi häiritsemässä. Aurinko laski joka silmänräpäys yhä alemmas taivaanrannan taakse ja värjäsi kahden rakastavaisen turkit ruskeiksi.
He astelivat järven rannalle toisissaan kiinni. Viileä tuuli ravisutti heidän turkkejaan ja vesi heijasti tummenevan taivaan tähtineen. Kirkaskuu katseli vettä ja sulki silmänsä. Hän muisti, kuinka oppi uimaan samassa vedessä, mutta eri reviirillä. Kirkaskuu kääntyi katsomaan Yötähteä ja leikkisästi näykkäisi kollin korvaa. Hän asteli veteen ja viittoili Yötähteä seuraamaan häntä. Varoittamatta naaras kuitenkin roiski viileää vettä kollin päälle. Hän purskahti nauruun ja kiersi kumppaninsa toiselle puolelle. Yötähti vastasi samalla mitalla ja hetken aikaa he jahtasivat toisiaan rantavedessä. Kaikki tyssäsi siihen, kun Kirkaskuu kaatui rantaveteen ja onnistui kastelemaan koko turkkinsa. Hän könysi takaisin ylös ja vilkaisi lempeästi nauravaa Yötähteä.
”Kyllä tuo hymysi vielä hyytyy, orava,” Kirkaskuu kiusoitteli ja ryntäsi kolli kohti kaataen tämän kumoon veteen. Nyt oli Kirkaskuun vuoro nauraa. Hän asteli pois vedestä ja ravisteli turkkiaan vedestä. Yötähti kahlasi pois vedestä ja hymyili harmaalle naaraalle. Kirkaskuu hymähti hymyillen ja käveli hieman kauemmas veden luota. He katselivat hetken tummenevaa taivasta turkki turkkia vasten.
”Hän halusi tulla luoksesi,” Kirkaskuu sanoi rikkoen hiljaisuuden. ”Hän -tai siis minä- seisoin järven rannalla monet illat toivomassa, että saisimme olla yhdessä.”
”Ja se myös toteutui,” Yötähti naukaisi. ”Uskoit siihen ja uskoit rakkauteen.”
”Uskon edelleen,” Kirkaskuu hymyili ja vilkaisi vihreillä silmillään Yötähteä.
”Minun oli tarkoitus tulla luoksesi,” Kirkaskuu sanoi. ”Se oli kohtaloni.”
Yötähti kosketti Kirkaskuun kuonoa omallaan ja Kirkaskuu ei voinut olla hymyilemättä. Hän oli onnellinen, hän oli sieluntoverinsa kanssa viimein. Kirkaskuu avasi silmänsä ja tunsi sydämensä taas muljahtavan.
”Me… me saimme pentuja silloin...” Kirkaskuu kuiskasi ja muisteli niitä kolmea pentua. ”Ja he ovta Myrskyklaanissa...”
Yötähti veti Kirkaskuun lähemmäs itseään ja lohduttavasti kietoi häntänsä naaraan ympärille. Kirkaskuu nojasi kumppaniinsa ja antoi kollin hengityksen rauhoittaa hänet.
”Et ole tainnut kertoa, mitä asiaa sinulla oli,” Yötähti sanoi rauhallisesti ja Kirkaskuu hymyili taas. Yötähti tunsi hänet hyvin.
”En niin,” Kirkaskuu naukaisi ja katsahti Yötähteä silmiin.
”Mitä mieltä olet siitä, kun saamme kasvattaa pentuja yhdessä, täällä?”

//pitkästä aikaa, ja Levi, saat jatkaa ;)

Kirkaskuu – Jokiklaani

~Deep love~

Kirkaskuun mieltä painoi huoli. Huoli Yötähdestä, hänen syvästi rakastamastaan kollista. Kolli oli herättänyt hänet sätkimisellä ja raskaalla hengityksellä. Ikinä ennen ei päällikkö ollut liikkunut niin levottomasti nukkuessaan. Jokin oli ollut vialla ja Kirkaskuu oli päättänyt herättää mustan kollin. Yötähti oli haudannut päänsä Kirkaskuun harmaaseen turkkiin herättyään ja Kirkaskuu oli asettanut häntänsä kollin kyljen päälle lohduttavasti.
Nyt Yötähti kertoi päivällä ja nyt unessaan saamastaan näystä. Kirkaskuun niskakarvat nousivat pystyyn hänen kumppaninsa kertoessa Liekkitähden sanoista. Jokiklaani on mätä sisältä. Joku on solminut sopimuksen kuolleen, Tähtiklaaniin kuulumattoman kissan kanssa. Se oli hämmentävää, yllättävää ja raivostuttavaa. Miten joku voisi pettää klaaninsa?
Siihen Kirkaskuu ei edes halunnut vastata. Hän tiesi syitä, jotka olivatkin hänelle itselleen käsittämättömiä ja sellaisia, joita hänelle itselleen ei ole tapahtunut. Ne olivat sellaisia, jotka voisivat Kirkaskuun mielestä ajaa jonkun tekemään pimeitäkin asioita, mutta sitä kirkaskuu ei ymmärtänyt, miksi ei voisi etsiä toista tapaa. Ja no, tietysti siksi, koska hän tekisi niin eikä siksi voisi olettaa muidenkin tekevän samoin. Mutta Kirkaskuu tiesi niitä syitä ja niitä oli liian monta. Tai sitten Kuutähti tiesi. Eli periaatteessa Kirkaskuu tiesi. Se oli kovin sekavaa vieläkin. Hän ei tiennyt, pitäisikö hänen määritellä itsensä samaksi kissaksi vai eri kissaksi. Mutta hän halusi määritellä itsensä samaksi kissaksi.
”En ymmärrä, miten jotkut voivat pettää klaaninsa ja ystävänsä ja perheensä! En tietenkään tiedä sen kissan syytä, mutta oli se miten hyvä tahansa, kyllä hän voisi sen toisellakin tavalla hoitaa kuin solmimalla sopimuksen kuolleen kissan kanssa,” Kirkaskuu naukaisi, jopa hieman kiivaasti, kun Yötähti sai asiansa sanottua. Musta kolli katseli hetken harmaata naarasta ilmekään värähtämättä ja Kirkaskuuta hämmensi hetken päällikön olemus.
Aivan. Sillä hetkellä hän sen tajusi. Yötähti ei tiennyt, keihin voisi luottaa ja se koski myös Kirkaskuuta. Kirkaskuu ei kuitenkaan loukkaantunut, kyllä hänkin olisi epäileväinen kaikkia kohtaan Yötähden tilanteessa. Mutta kyllä Yötähden pitäisi tietää, että Kirkaskuu ei ikinä, ei koskaan ja ei mistään hinnasta solmisi pahojen kissojen kanssa minkäänlaisia sopimuksia -varsinkaan, kun Kirkaskuuhan oli uudelleensyntynyt Kuutähti ja Yötähti tunsi Kirkaskuun paremmin kuin Kirkaskuu tunsi itsensä.
”Tiedäthän, että voit luottaa minuun?” Kirkaskuu sanoi pehmeästi ja katsoi kumppaniaan syvälle silmiin. ”Kuten luotit Kuutähteen, voit luottaa myös minuun. Vaikka en olekaan nimeltäni Kuutähti, olen silti yhä se kissa, jotka rakastit ja johon luotit, myös ennen Jokiklaaniin syntymistäni.”
Yötähden katse lämpeni ja Kirkaskuu tiesi, että Yötähti luotti häneen ja oli aina luottanutkin, mutta Kirkaskuu tarvitsi vielä itselleen sen varmistuksen.
”Tiedän, Kirkaskuu,” Yötähti naukaisi ja kietoi häntänsä naaraan ympärille. ”Ja minä luotankin.”
Kirkaskuu kehräsi ja nuolaisi Yötähden poskea kietoen oman häntänsä kollin ympärille.
”Me selvitämme tämän,” Kirkaskuu sanoi katsoen kumppaniaan silmiin. ”Sinä löydät sen kissan.”

Aurinko nousi taivaanrannan takaa luoden taianomaisen ilmeen talviselle metsälle. Puiden oksille ja maahan satanut lumi kimalsi kauniisti luoden upean talvisen maiseman. Kirkaskuu asteli hitaasti kohti järveä ihaillen lumen luomaa ihmemaata. Hän rakasti lehtikadon aikaa. Hän rakasti lunta. Oli tietysti kylmä ja saalista oli vähän, mutta jokin vain oli aina houkuttanut lehitkadossa enemmän kuin kesässä. Lehtikadon aikaan oli vain niin kaunista ja puhdasta.
Kirkaskuu pudottautui maahan lunta vasten kuullessaan linnun laulua aivan läheltä. Kirkaskuu hiipi niin hiljaa kuin lumen päällä pystyi lumen peittämän puskan ohitse. Naaras huomasi punarinnan loikkimassa lumessa erään puun alla. Kirkaskuu siristi silmiään ja pujahti puuta lähempänä olvan puskan taakse. Lintu ei aavistanut mitään. Kirkaskuu oli valmiina loikkaamaan linnun kimppuun, kun ympäristö alkoi muuttua. Puita ilmestyi enemmän ja lumen määrä lisääntyi.
*Ei! Ei nyt!* Kirkaskuu kirosi aina sattumanvaraisesti ilmestyviä muistojaan ja kokeili onneaan loikatessaan punarinnan kimppuun. Kylmä aalto lävisti hänen kehonsa, mutta hänen onnistui tarttua punarintaan.
”Hienoa, Kuutassu!” Kirkaskuu hämmentyi ja kääntyi katsomaan puhujaa. Hänen edessään seisoi suuri, lihaksikas oranssi kolli. *Kuutassu? Oppilas? Harvemmin minä tälläisiä muistoja näen!*
”Tule, viedään tuo leiriin,” Kirkaskuu tunnisti kollin Tulitähdeksi, Kuutähden mestariksi.
”Selvä,” Kirkaskuu vastasi lyhyesti ja seurasi syvässä lumessa kahlaten Tulitähteä.
”Tämä lehtikato on todella kylmä, on ihme että edes törmäsimme tuohon lintuun,” Tulitähti naukaisi vakavana. ”Saamasi lintu tuo varmasti iloa monellekin kissalle.”
Kirkaskuu kurtisti kulmiaan. Oliko tämän muiston nyt tarkoitus saada Kirkaskuu vihaamaan lehtikatoa? Turha luulo.
Kirkaskuu työntyi pikkihernepensastunnelista sisälle Myrskyklaanin leiriin. Aukiolla kulki hädin tuskin yhtäkään kissaa. Ainoastaan Hiekkamyrsky, Tulitassu ja Punatassu. Kirkaskuu ravisteli päätään. Oli vieläkin niin outoa, että hän kykeni tunnistamaan kissat niin helposti nimeltä. Punatassu asteli leveä hymy kasvoillaan Kirkaskuun luokse. Kollin silmät olivat niin kirkkaat. Eivät ne noin täynnä iloa olleet missään myöhemmissä muistoissa. Kirkaskuu oli tottunut paljon kylmempiin ja harkitsevaisempiin silmiin.
”Sait saalista!” Punatassu hihkaisi. Tulitähti käveli kahden oppilaan ohitse kumppaninsa luokse. Tulitähti näytti kovin vakavalta ja päällikön ilme synkkeni, kun Hiekkamyrsky lopetti puhumisen.
”Kuutassu? Onko kaikki hyvin?” Punatassun hymy hyytyi ja kolli kääntyi katsomaan Tulitähteä.
”On,” Kirkaskuu vastasi. ”Mietin vain, mistä he puhuvat.”
”Taitavat puhua Hopeakorvasta,” Punatassu sanoi hiljaa. Kirkaskuun niskakarvat nousivat pystyyn. Kuka oli Hopeakorva? Kirkaskuu ei ollut koskaan kuullutkaan kyseisestä naaraasta.
”Mitä? Onko jotain tapahtunut?” Kirkaskuu kysyi hengitys tihentyen.
”Sillä aikaa kun te olitte poissa,” Punatassu nielaisi ennen kuin jatkoi. Voi kiltti, älä ole kuollut; Kirkaskuu tunsi pelon kasvavan. ”Hänen tilansa paheni.”
”Minä menen katsomaan häntä!” Kirkaskuu murahti ja työnsi punarinnan Punatassulle. ”Vie se tuoresaaliskasaan!”
Kirkaskuu jätti hämmentyneen Punatassun punarintansa kanssa ja talsi itse kohti parantajan pesää. Vihastuttava tunne valtasi Kirkaskuun, kun hänen tassuihinsa tarttui lunta. *Vihasiko Kuutähti lehtikatoa?*
”Kuutassu!” Tulitähden säikähtänyt ääni kajahti Kirkaskuun takaa ja naaras pysähtyi. Oranssi kolli juoksi oppilaansa luokse. ”Älä mene sinne nyt, emme tahdo sinun saavan tartuntaa!”
”Mutta-” Kirkaskuu väitti vastaan, mutta hiljeni, kun Tulitähti katsoi Kirkaskuuta varoittavasti. ”Hyvä on...”
Kirkaskuu tunsi heittäytyvänsä ajassa taaksepäin lehtisateen aikaan. Hän seisoi metsän suurimman tammen alla ja katseli sen putoavia lehtiä.
”Lehtikato on tulossa,” Kirkaskuu huokaisi apeasti. ”Vaikeat ajat! Miksi pitää edes olla lehtikato?”
”Jotta luonto säilyisi ja voisi taas kukoistaa hiirenkorvan tullen. Luonto lepää lehtikadon aikana, jotta se voi taas nousta pakkasen jälkeen ja säilyä vahvana,” heleä naarasääni kuului Kirkaskuun viereltä.
”Hopeakorva!” Kirkaskuu henkäisi ja katsoi naarasta. Tuo naaras oli päässyt juuri soturiksi.
”Älä tuomitse lehtikatoa tai lehtisadetta,” Hopeakorva, hopeanharmaa kaunis naaras sanoi ja katsahti siniset silmät välähtäen Kirkaskuuta. ”Lehtikato on kauniimpaa kuin voitkaan kuvitella. Lumi ja kaikki pakkasen luoma kauneus! Kaikista eniten minä rakastan jäätynyttä järveä ja pieniä jäätyneitä puroja. Jää luo kauneutta.”
”Minä en pidä lehtikadosta,” Kirkaskuu sanoi automaattisesti ja hän oli tukehtua sanoihinsa. Miten Kuutähti voisi vihata lehtikatoa jos Kirkaskuu rakasti sitä!? ”Klaaneilla on aina vaikeaa lumen tultua! Lehtikato tuo kuolemaa!” Kirkaskuun sydäntä pisti ja hänen mielessään välähti kuva hänen kuolleesta perheestään.
”Se on vain yksi huono puoli,” Hopeakorva muistutti. ”Vaikka kuuletkin pahoja asioita jostakin, se ei tarkoita, että pitäisi uskoa ellei itse ole sitä kokenut. Lehtikadossa on niin paljon hyviä puolia ja joista et edes vielä tiedä, joita et voi vielä edes ymmärtää. Mutta lupaan sinulle, ymmärrät vielä joskus.”
Kirkaskuu tempautui nyt hieman eteenpäin ajassa. Hän oli taas Myrskyklaanin leirissä, mutta nyt lumi oli alkanut jo sulaa. Hopeakorva asteli aukion poikki ja Kirkaskuu huomasi juoksevansa naarasta kohti.
”Hopeakorva! Olet terve! Viimeinkin!” Kirkaskuu tunsi Kuutähden ilon rinnassaan.
”No mutta! Kuutassu!” naaras naurahti. ”Niin olen.”
”Tulitähti ei päästänyt minua katsomaan sinua!” Kirkaskuu parahti. ”Minusta se oli epäreilua!”
”Se oli hyvä päätös,” Hopeakorva nyökkäsi. ”Kukaan ei haluaisi valkoyskän leviävän koko leiriin. Ja tämä oli niin raju.”
”Lehtikato ei olekaan niin mukava, vai mitä?” Kirkaskuu sanoi hieman kiusoitellen.
”En minä valkoyskää lehtikadon takia saanut, höpsö,” Hopeakorva nauroi. ”Muistatko ne Tuuliklaanin kissat, joista kerroin? Sillä kissalla, joka minun kimppuuni hyökkäsi oli alkava valkoyskä.”
”Ai niinkö?” Kirkaskuu hämmentyi ja kurtisti kulmiaan.
”Niin, ja minähän en koskaan sanonut, etteikö lehtikadossa olisi huonoja puolia,” Hopeakorva naukaisi ja katsoi hieman näsäviisastellen Kirkaskuuta. ”Valkoyskäkin kesti kauemmin kylmyyden takia, mutta rakastan silti lumen ihmemaata. Hengitys höyryää, lumi kimaltelee puissa ja maassa, on rauhallista ja hiljaista ja kaunista!”
Kirkaskuu pysyi hiljaa, katsoi vain Hopeakorvaa. Kirkaskuu tunsi miettivänsä. Ehkä lehtikato ei ollutkaan niin kamala...
”On myös huonot puolet, ja niitä ei saa koskaan unohtaa,” Hopeakorva kuitenkin muistutti. ”Mutta et saa lähestyä asioita ajattelemalla vain niiden huonoja puolia. On upea taito kohdata asiat positiivisesti, ennakkoluulottomasti ja hyviä puolia suosien! Ja minä tiedän, että sinulta löytyy se taito, Kuutassu.”
Kirkaskuu ei voinut olla hymyilemättä. Tuo naaras tuntui tuntevan hänet paremmin kuin Kuutähti tunsi itsensä tuolloin nuorena oppilaana.
Kirkaskuu tempautui taas ajassa eteenpäin ja nyt oli aikasen hiirenkorvan aika. Maassa oli vielä vähän lunta, mutta oli paljon lämpimämpää ja vihreämpää kuin aikaisemmin. Kirkaskuu juoksi. Hän pujotteli Myrskyklaanin reviirillä olevien puiden lomassa ja loikki maasta pilkottavien juurten ylitse. Hänen turkkinsa hulmusi vauhdin huumassa. Nyt oli kiire. Kova kiire. Kirkaskuulla ei ollut hajuakaan miksi, mutta Kuutähdellä tai siiis Kuutassulla oli.
Kirkaskuu syöksyi leiriin. Hän pysähtyi järkyttyneenä ja suu loksahtaen auki. Hopeakorva makasi leirin keskellä veren peitossa.
”Hopeakorva!” Kirkaskuu henkäisi kauhuissaan ja työntyi kissajoukon läpi hopeanharmaan naaraan luokse.
”Kuutassu,” Hopeakorva haukkasi ilmaa. ”Luulin jo, ettet ehtisi.”
”Minä- minä olen tässä, Hopeakorva,” Kirkaskuu takelteli sanoissaan surun ottaessa vallan.
”Halusin nähdä sinut vielä kerran ennen kuin siirryn Tähtiklaanin metsästysmaille,” Hopeakorva hymyili siniset silmät kovin lasittuneina.
”Ei… ei…. Sinä et saa mennä Tähtiklaaniin vielä!” Kirkaskuu parahti. ”Ne typerät ketut!”
”Shh, Kuutassu. Rauhoitu,” Hopeakorva hymyili, ääni kähisten. ”Löydä se positiivisuus sisältäsi, Kuutassu. Löydä itsesi.”
”Minä yritän, Hopeakorva,” Kirkaskuu niiskaisi.
”Minä uskon sinuun,” Hopeakorva kehräsi viimeisillä voimillaan. ”Minä tiedän, että sinusta tulee upea kissa.”
”Hyvää matkaa Tähtiklaaniin, Hopeakorva,” Kirkaskuu kuiskasi ja kosketti nenällään Hopeakorvan poskea. Hopeakorva hymyili vielä kerran, kunnes hänen katseensa lasittui ja hänen kylkensä ei enää kohonnut. Kirkaskuu perääntyi kyyneleet silmissään kauas hopeanharmaasta naaraasta Tulitähden tullessa kuolleen naaraan luokse. Kirkaskuu tajusi silloin, että oli lähtenyt kesken arviointinsa kuullessaan Punatassulta uutiset. Ketut olivat hyökänneet Hopeakorvan kimppuun ja raadelleet tämän. Hopeakorva oli ehtinyt leirin sisäänkäynnille, kun hän ei enää jaksanut kävellä. Hopeakorva oli menettänyt lähes kaiken verensä haavojensa takia.
Kirkaskuu tunsi jonkin muuttuvan hänen sisällään. Tai sii nuoren Kuutähden sisällä. Kuutähden olemus muuttui. Hänestä tuli jotenkin paljon positiivisempi ja ennakkoluulottomampi kuin ennen.

Kirkaskuu hätkähti hereille muistostaan. Hänen tassujensa alla oli kuollut punarinta. Kirkaskuu nousi seisomaan ja ravisteli päätään saadakseen ympäristön palaamaan taas selväksi. Hän nappasi punarinnan leukojensa väliin ja lähti kulkemaan kohti Jokiklaanin leiriä. Kirkaskuu oli täysin ajatuksissaan kulkiessaan kohti leiriä. Hän tajusi, että Kuutähti oli aina rakastanut lehtikatoa, mutta hänen vanhempiensa kuoltua hän oli alkanut vihata lehtikatoa. Vaikka eihän siinä mitään yhteyttä ole, mutta hän liitti kaikkien sanomisten perusteella kuoleman lehtikatoon ja kuolema toi hänelle mieleen perheensä kuolemat. Se oli Kuutähdelle oppilaana vielä herkkä paikka. Nuori Kuutähti syytti itseään niin paljon.
”Kirkaskuu!” Yötähti tervehti kumppaniaan ja Kirkaskuu säikähdyksestä pudotti punarinnan lumelle. Yötähti pysähtyi ja katsoi Kirkaskuuta hieman huvittuneena, mutta myös huolissaan: ”Onko kaikki hyvin?”
”Kyllä, kyllä on,” Kirkaskuu naurahti ja nosti saaliinsa taas ylös. ”Olin vain niin ajatuksissani.”
”Oletko varma? Mieltäsi selvästi painaa jokin?” Yötähti sanoi korviaan heilauttaen. Tämä oli huono puoli siinä, että kumppanina oli superviisas kolli; hän huomasi kyllä, jos jotakin oli meneillään ja jos Kirkaskuun mieltä painoi jokin.
”Sain metsästäessäni muiston,” Kirkaskuu sanoi hiljaa ja lyhyesti, jotta kukaan muu ei kuulisi. Yötähti nyökkäsi siniharmaat silmät välähtäen ymmärryksen merkiksi. Pakkanen oli kiristynyt huomattavasti sitten auringonhuipun. Nyt aurinko oli jo lähempänä laskua. Kirkaskuu tajusi olleensa muistonsa syövereissä yllättävän kauan.
Kirkaskuu siristi silmiään saadessaan nopean muiston Kuutähden elinajoiltaan.
”Mitä sanoisit, jos lähtisimme auringon laskettua kävelylle?” Kirkaskuu kysyi hymyillen katsoen kumppaniaan. ”Lehtikadossa kun on hyvätkin puolensa, varsinkin näissä normaalia kylmemmissä.”
Ellei Kirkaskuu ollut ihan väärässä, näin kylmää talvea ei ollut ollut Yötähden eläessä ja nyt Kirkaskuulla oli eräs idea ja syvä toive sisimmässään, että tänä yönä tapahtuisi se asia, joka hänen eläessään oli tapahtunut -tosin Kuutähden eläessä siis. Ja olisi ihan hyvä saada Yötähden ajatukset pois edes hetkeksi siitä Liekkitähden varoituksesta.
”Käyhän se,” Yötähti sanoi siristäen silmiään kiinnostuneesti.
”Älä yritä,” Kirkaskuu näytti leikkisästi kieltään. ”Minulla on yllätys.”

Kirkaskuu ja Yötähti kulkivat lumisen reviirin läpi kohti järveä kylki kyljessä. He hengittivät samaan tahtiin ja Kirkaskuu tunsi heidän sydämienkin lyövän samaan tahtiin. Sielunkumppanit.
”Mikä se sinun yllätyksesi on?” Yötähti kysyi virnistäen. Kirkaskuu virnisti takaisin.
”En paljasta,” Kirkaskuu iski silmäänsä puhuessaan. ”Mutta tulet pitämään siitä.”
Sen enempää sanomatta Kirkaskuu pinkaisi juoksuun ja näytti kieltä Yötähdelle.
”Jos saat minut kiinni ennen järveä, kerron sinulle!” Kirkaskuu huusi ja lumi pöllysi hänen juostessaan kohti järveä. Hän kuuli Yötähden juoksevan takanaan. Päällikkö saavutti. Kirkaskuu virnisti. Antaa hänen luulla.
Yötähti oli aivan kintereillä, kun kirkaskuu yllättäen kiihdytti vauhtiaan. Kirkaskuu alkoi nauraa, mutta se katkesi siihen, kun hänen suunsa täyttyi lumesta. Yötähti oli saanut hänet kiinni ja kaatanut lumeen. He kierivät lumista mäkeä alas kiinni toisissaan. Vauhti tyssässi yllättäen ja Kirkaskuu tömähti Yötähden päälle.
”Hah! Sainpas!” Yötähti naurahti ja valahti maahan hengätyneenä. Kirkaskuu ärähti ja sylkäisi lumet suustaan Yötähden naamalle.
”Eheheh!” Kirkaskuu näytti kieltään kumppanilleen.
”Hei!” Yötähti yritti sanoa vihaisesti, mutta ei voinut pidättää nauruaan. Hetken aikaa he nauroivat toisilleen, kunnes heiltä oli loppua happi. Kirkaskuu nousi pystyyn ja samalla hetkellä taivas syttyi väreihin. Kirkaskuun suu avautui henkäisyyn, kun revontulet värjäsivät taivaan vihreäksi. Yötähti katsoi ihaillen taivasta.
”Minä tiesin! Tiesin, että tänään taivaalla olisi revontulia!” Kirkaskuu sanoi iloisena ja nuolaisi Yötähden nenää vihreät silmät loistaen. Yötähti hymyili ja nuolaisi Kirkaskuun korvaa. Yötähti virnisti sitten ja varoittamatta kierähti ympäri niin, että nyt Kirkaskuu oli lunta vasten ja Yötähti Kirkaskuun päällä. Naaras älähti yllättyneenä, kun kylmä lumi kosketti hänen ihoaan. Yötähti virnisti huvittuneena. Kirkaskuun ympärillä oleva lumi vaihtoi väriään vihertävästä vaaleanpunaiseen ja hieman liilertavaan. Kirkaskuu katsahti ylös ja nyt taivaalla lipui vaaleanpunaiset revontulet. Kauempana näkyi valkoinen viiru revontulia.
”Vau!” Kirkaskuu henkäisi kirjavalle taivaalle. Edes Kuutähtenä hän ei ollut nähnyt näin montaa eri väristä revontulta ja tämä upea näky oli kyllä kaikista parhain maisema, jonka hän oli koskaan nähnyt.
”Vau tosiaan,” Yötähti sanoi katsellen luomoutuneena revontulten tanssia tähtitaivasta vasten. Horisontissa loisti oranssi raita revontulia. Kirkaskuu oli aivan ihmeissään. Hän ei ollut tiennytkään, että revontulia voisi olla niin montaa eri väriä samaan aikaan. Toisaalta hän oli nähnyt vain kerran aikaisemmin revontulia, joten eihän hän voinut tietää, miten montaa eriväristä revontulta oli ja miten monta voisi näkyä samaan aikaan.
Kirkaskuu nuolaisi Yötähden poskea ja kehräsi katsoen kumppaniaan suoraan silmiin. Yötähti virnisti ja kosketti nenällään kumppaninsa nenää.

Rakastavaiset viettivät koko yön yhdessä ihaillen taivaalla tanssivia revontulia, jotka ylistivät heidän välistään vahvaa ja rikkomatonta rakkautta.

Kirkaskuu – Jokiklaani

Pentuja? Epäreilua.

Kirkaskuu sulki suunsa hitaasti sanottuaan yhden mieltä lämmittävimmistä asioista, joita voi hänen mielestään rakastamalleen kissalle koskaan sanoa. Sydän pamppaillen joka henkäys voimakkaammin ja hengitys huomaamattomasti tihentyen Kirkaskuu katsoi kumppaniaan Yötähtäeä hymyillen iloisesti, mutta hänen silmänsä paljastivat varmasti jokaisen muunkin kuin ilon tunteen, joka hänen sisällään myllersi, nimittäin lempeyden, huolen, jännityksen... Päällikön lähes aina suurina olevat pupillit värähtivät lähes olemattomasti, mutta sen verran, että Kirkaskuu kuitenkin huomasi sen. Hänen omat pupillinsa värähtivät myös, mutta paljon selvemmin kuin Yötähden. Nämä hyvät uutiset eivät olleet Yötähden mieltä painavaa asiaa helpottavat…
Kirkaskuu liikahti kysyvä ilme kasvoillaan, selvästi havahduttaen Yötähden ajatuksistaan, sillä kollin tummanharmaat silmät selvästi tarkensivat katseen suoraan Kirkaskuun silmiin. Kirkaskuu katsoi huolissaan kumppaniaan.
”Oletko tosissasi?” Yötähden äänessä oli pieni hippunen epäuskoa, mutta myös selvästi häkeltynyttä iloa. Kirkaskuu hymyili lempeästi ja nyökkäsi kehräten mintunvihreät silmät kimmeltäen pakahduttavasta ilosta. Yötähti hymyili myös ja nuolaisi Kirkaskuun päälakea hellästi, tuoden ilonsa esiin kehonsa hyrinällä Kirkaskuun kehoa vasten. Huoli kyti silti voimakkaana Kirkaskuun sisällä jostain käsittämättömästä syystä, mutta myös ilo siitä, että Yötähti oli iloinen tulevista pennuista, vaikka aluksi vaikuttikin aivan päinvastaiselta. Kirkaskuun olo koheni huomattavasti. Kolli oli vain alkujärkyttynyt uutisista, hyvällä tavalla, eikö? Kirkaskuu jätti ajatuksensa hetkeksi sivuun ja antoi mielensä ja kehonsa imeä kumppaninsa lämpöä.
”Mitä sinun piti kertoa minulle?” Kirkaskuu kysyi hetken rakkauden täyteisen hiljaisuuden jälkeen, katsoen sivusilmällä Yötähteä.
”Se voi odottaa”, Yötähti sanoi hiljaa ja rauhallisesti, jatkaen kuitenkin pirteämmin ja kääntäen katseensa Kirkaskuun puoleen: ”Nyt me iloitsemme näistä tulevista pennuista.”
”Ne ovat oikea ilon aihe”, Kirkaskuu myönsi ja vilkaisi nopeasti itseään ympäröivää luolaa, jonka kiviseinät kimaltelivat veden aaltoilun mukana. Kirkaskuu oli aina pitänyt pennuista ja oli haaveillut pentujen saamisesta jo jonkin aikaa, vaikka olihan Kirkaskuu periaatteessa ollut jo emo usealle pennulle; mutta se oli Kuutähden elämää. ”Minulla on sellainen erikoinen tunne.”
”Millainen tunne?” Yötähti kysyi kietoen häntäsä Kirkaskuun ympärille tiukemmin ja kuunnellen. Kolli toi päänsä lähemmäs naarasta ja heidän viiksikarvansa hipaisivat.
”Minusta tuntuu, että me saamme kolme pentua”, Kirkaskuu sanoi ja vilkaisi peilikuvaansa, joka heijastui veden pintaan. Mintunvihreät silmät ja harmaat kasvot tuijottivat takaisin niin viisaan näköisinä, että tuntui etteivät nuo kasvot edes kuuluneet Kirkaskuulle. ”En tiedä, mistä se tunne tulee, mutta olen niin varma.”
”Onko sinulla ideoita nimistä?” Yötähti kysyi sitten, kyseenalaistamatta Kirkaskuun oletusta pentujen määrästä. Saattoihan Kirkaskuu olla toki väärässä ja ehk hän vain halusi kolme pentua, mutta koskaan ei voinut olla varma.
”En ole ajatellut”, Kirkaskuu naurahti pienen kehräyksen kautta. ”Eikö se ole aika aikaista miettiä nimiä?”
”Ainahan niitä voi silti miettiä, eikö vain?” Yötähti kallisti päätään leikkisästi. Kirkaskuu siristi silmiään ovelasti ja roiskautti vettä Yötähden päälle tassullaan. Yötähti ei edes yrittänyt väistää, hymyili vain harmaat silmät nauraen.
”Tietysti voi”, Kirkaskuu huokaisi, mutta hymyili silti niin leveästi ja vihreät silmät tuikkien.
”Entä jos yhden nimi oli Kuupentu?” Yötähti ehdotti, roiskauttaen varoittamatta vettä hännällään.
”Kuupentu? Et kai ole tosissasi?” Kirkaskuu naukaisi ja katsoi epäuskoen kumppaniaan, jonka koko olemus tuntui olevan tosissaan nimiehdotuksesta. ”Eihän se ole järkevää. Sama alkupääte kuin Kuutähdellä tai siis edellisellä nimelläni. En tiedä, onko siinä järkeä?”
”Miksi ei olisi?” Yötähti haastoi, mutta kohautti sitten lapojaan, mutta piti välittävän katseen kiinni Kirkaskuun silmissä. ”Kyllä sitä ehtii miettiä. Minusta se on vain kaunis nimi.”
”Se on totta”, Kirkaskuu nyökkäsi, mutta oli vieläkin vastahakoinen. Ehtihän niitä miettiä.
”Entäpä Aurinkopentu? Tai Laulupentu?” Yötähti ehdotti, hymyillen lempeästi. ”Valopentu?”
”Kauniita ehdotuksia”, Kirkaskuu naukaisi hymyillen ja virnisti istten. ”Kohta on mahdotonta valita. Mitä mieltä olet nimistä Hallapentu tai Haavepentu?”
”Entä Unipentu?” Yötähti ehdotti ja kietoutui sitten taas kiinni Kirkaskuuhun ja naaras kehräsi lempeästi. ”Tuikepentu.”
”Kauniita nimiä kaikki”, Kirkaskuu kehräsi ja nuolaisi Yötähden poskea. ”Mutta nyt, ennen kuin keksit liikaa nimiä, ota kiinni!”
Kirkaskuu tempautui irti Yötähdestä ja pakeni luolan toiseen päähän leveä hymy kasvoillaan. Yötähden silmät välähtivät ja huonoryhtinen kolli syöksyi veden poikki kohti harmaata naarasta. Kirkaskuu lähti karkuun ja vesi roiski ympäriinsä. Varomatta luolan pohja kuitenkin syveni ja Kirkaskuu upposi veden alle henkäisten ensin säikähdyksestä. Yötähti pysähtyi ja asteli reunalle, joka erotti syvemmän ja matalamman veden. Oli liian pimeää ja mitään liikettä ei näkynyt. Kirkaskuu virnisti veden alla, sillä hän kyllä näki mustan kolli hohtavat silmät. Kirkaskuu loikkasi esiin vestä ja vetäisi Yötähden mukaansa. Kuului suuri molskahdus ja pian Kirkaskuun vatsaan sattuvaa naurua. Yötähti ravisteli vedet päältään roiskien sen Kirkaskuun päälle ja myös kolli nauroi Kirkaskuun mukana. Kirkaskuu pakeni taas nyt matalammelle puolelle ja Yötähti juosten hänen perässään. Tovin he jahtasivat toisiaan, roiskien vettä toistensa päälle ja nauraen rakkauden täyteisessä hetkessä.

Kirkaskuu asteli haukotellen ulos Yötähden pesästä. Viime yö mennyt ehkä hieman liian pitkäksi, mutta silloin tällöin valvominen ei ollut pahitteeksi, varsinkaan sellaisen kissan kanssa josta välitti. Ja Kirkaskuu välitti Yötähdestä. Yötähden näkeminen, pelkkä ajattelukin, sai Kirkaskuun hymyilemään ja mielen pirteämmäksi sekä sydämen lyömään kovempaa ja enemmän tunnetta täynnä. Kirkaskuu ei ollut mielestään koskaan, ei edes eläessään Kuutähtenä, ollut näin iloinen kenenkään kissan kanssa. Naaras toki tiedosti miten julmalta se kuulosti, mutta mitäs sitä kieltämään, kun se tuntui niin tosiasialta. Ei hän toki ääneen sitä myöntäisi.
”Huomenta, Kirkaskuu”, Aamulaulu tervehti.
”Huomenta!” Kirkaskuu naukaisi hymyillen. Aamulaulu väläytti kirkkaan hymyn harmaalle naaraalle ja asteli sitten parantajan pesään. Kirkaskuu katseli kuningarta miettien. Miltäköhän emona olo tuntuu? Kirkaskuu ei ainakaan tähän hätään muistanut, että olisi nähnyt Kuutähden muistoista naaraan kuningatar-aikoja. Ehkä se oli tarkoituskin. Ehkä hänen tulisi kokea emona olo ilman muistoja. Kirkaskuu sulki silmänsä ja muisti sitten yhden hetken ajatellessaan pentutarhaa ja kuningattarena oloa. Hän tunsi sen lämmön ja ilon ja näki edessään harmaan ja valkoisen pennun vatsan vierellä. Se onnen tunne oli pakahduttava.
”Kirkaskuu!” Yötuhka, Kirkaskuun sisar, huusi lähistöltä.
”Yötuhka?” Kirkaskuu kallisti päätään ja etsi katseellaan kolmijalkaista siskoaan. Musta naaras hymyili leveästi ja ylpeä katse vihreissä silmissään. ”Mitä kuuluu?”
”Tänään me lähdemme kolmestaan metsälle!” Yötuhka ilmoitti selvästi innostuneena ja loikki ketterästi sisarensa ympäri.
”Kolmestaan?” Kirkaskuu hämmentyi ja katseli ympärilleen. ”Kuka on se kolmas?”
”Emomme, höpsö!” Yötuhka naurahti ja kääntyi osoittamaan hännällään kohti soturien pesää, josta asteli hopeanharmaa naaras siniset silmät tuikkien tyytyväisyydestä. Kirkaskuu hymyili Kaikusielulle ja tervehti häntä hännänheilautuksella. Pieni kiusallinen tunne poltti Kirkaskuun rinnassa. Kaikusielu ei ollut Kirkaskuun emo. Olihan naaras toki synnyttänyt Kirkaskuun ja Yötuhkan, mutta naaras ei ollut heidän oikea emonsa. Kirkaskuu ei ollut tainnut edes pentunakaan kokea Kaikusielua emonaan, kuningatar oli ollut niin etäinen.
”Emme olekaan pitkään aikaan käyneet yhdessä metsällä”, Kaikusielu sanoi vetäen sateen kosteuttamaa ilmaa keuhkoihinsa.
”Eikö olekin mukavaa?” Yötuhka naukaisi iloisesti ja vilkaisi Kirkaskuuta. Mustan naaraan hymy hälveni, kun hän katsoi siskoaan. ”Eikö olekin, Kirkaskuu?”
”On! Tietysti on!” Kirkaskuu katsoi sisartaan varoittavasti. Eikö tuo typerä karvapallo muistanut yhtään, mitä Kirkaskuu oli hänelle sanonut?
”Et kai ole sopinut Yötähden kanssa mitään?” Kaikusielu kysyi, selvästi huolehtien ja ymmärtäväisesti. ”Jos olet, voit toki mennä, emme me sinua täällä väkisin pidä.”
”En ole sopinut kenenkään kanssa mitään”, Kirkaskuu vakuutti, tuntien sisarensa polttavan katseen turkissaan. Mikä ihme hänelläkin taas oli? ”Ja minusta on kyllä mukavaa mennä teidän kanssanne metsälle.”
”Hyvä kuulla”, Yötuhka katsoi Kirkaskuuta, mutta sen enempää viestimättä ärtymystään asteli kohti leirin uloskäyntiä pirteä katse kasvoillaan. ”Tulkaa jo!”

”Minusta sinä olet viettänyt liikaa aikaa päällikön kanssa”, Yötuhka kuiskasi harmaalle naaraalle, niskakarvat sojottaen joka suuntaan.
”Liikaa aikaa?” Kirkaskuu hämmentyi. Voiko jonkun kanssa olla liikaa? IHAN OIKEASTI liikaa? Eihän Kirkaskuu ollut edes ollut Yötähden kanssa niin paljoa aikaa? Eihän?
”Niin!” Yötuhka pyöräytti silmiään. ”Et ole muuta tehnytkään kuin ollut hänen kanssaan!”
”Sellaista se rakkaus on, Yötuhka!” Kaikusielu naurahti. ”Joillakin se on niin syvää...”
”Ehkä olen viettänyt hänen kanssaan suurimman osan ajastani, mutta en jokaista hetkeä kumppanini kanssa viettänyt. Mitä itse olet tehnyt?” Kirkaskuu tuhahti siskolleen huvittuneesti. ”Et ole mielestäni edes kysynyt minua seuraksesi ja olet aina itse menossa partioissa ja muuallakin.”
”Olet iloinen puolestasi, Kirkaskuu”, Kaikusielu tokaisi ennen kuin Yötuhka ehti avata suutaan. ”Olet löytänyt jonkun, josta välität koko sydämestäsi. Ja Yötähti välittää sinusta koko sydämestään.”
”Kiitos...” Kirkaskuu hymyili harmaalle, itseään vanhemmalle naaraalle. Yötuhka huokaisi.
”Rajansa kaikella”, Yötuhka naukaisi. ”Ei sitä siltikään tarvitse jokaista hengenvetoa viettää hänen kanssaan.”
”Kirkaskuuhan sanoi jo, ettei ole viettänyt jokaista hetkeä Yötähden kanssa. Olet selvästi vain kateellinen”, Kaikusielu murahti ja Yötuhkan koko keho jännittyi. Yötuhkako kateellinen? Miksi?
”E-enpäs ole!” Yötuhka protestoi, surkeasti.
”Miksi sinä olet kateellinen? Ja mistä?” Kirkaskuu kysyi, loikaten siskonsa eteen ettei hän pääsisi karkaamaan.
”En-en…” Yötuhka takelteli aluksi, huokaisi ja vastasi sitten korvat luimussa ja hyvin vastahakoisesti. ”Sinä olet löytänyt jonkun, kenen kanssa viettää koko loppuelämäsi rakkauden ympäröimänä. Minä en. Ja ehkä sinä unohdat minut ja-”
”En minä sinua unohda, kyllä sinun pitäisi tietää!” Kirkaskuu hymyili lohduttavasti, hieman turhatuen siskonsa typeryydestä. Ei Kirkaskuu ikinä unohtaisi ja jättäisi heidän yhteistä laatuaikaansa unhoksiin! ”Ja takaan sinulle, sinäkin löydät vielä kissan, jota rakastat ja joka rakastaa sinua.”
”Niin kai”, Yötuhka kohautti lapojaan, vaikuttaen siltä ettei edes halunnut löytää ketään, mutta naaraan silmät olivat toiveikkaat. ”Eipä sillä mikään kiire ole. Sinä vain löysit kumppanin niin nopeasti!”
*Löysinkin hänet jo ennen syntymääni tänne.* Kirkaskuu ajatteli mielessään sydän lyöden hetken nopeammin hänen rinnassaan.
”Joskus rakkaus käy nopeasti ja kyllä sinä Yötuhka löydät vielä kollin, jonka kanssa perustaa perheen”, Kaikusielu naukaisi hilpeästi, Yötuhkan viiksikarvat värähtäen kummallisesti Kaikusielun sanoille. ”Tulimmeko metsästämään vai annammeko tuon oravan karata?”
”Napataan se!” Yötuhka virnisti ja lähti hiipimään kohti puun juurakossa puikkelehtivaa oravaa. Kirkaskuu jäi taaemmas, antaen mustan naaraan yrittää napata saaliin itse. Kaikusielu hiipi Yötuhkan perässä, mutta jättäytyi jälkeen.
”Haa!” Yötuhka hurrasi, kun hänen tassunsa tarrautuivat oravaan. Tapahtui kuitenkin jotain, jotain aivan kummalista, sillä orava pääsi irti Yötuhkan kynsistä vinkuen ja syöksyi puuhun.
”Mitä?!” Yötuhka ulvaisi turhautuneena ja yritti kavuta puunrunkoa ylös, epäonnistuen tyylikkäästi. ”Miten sinä kamala kutuaivo pääsit pois kynsistäni?!”
”Turhaan sinä raivoat, ei se tule alas”, Kaikusielu hipaisi Yötuhkaa hännällään, jotta musta naaras lopettaisi turhanpäiväisen räyhmäämisensä.
”Ei ole mahdollista!” Yötuhka nakkeli häntäänsä. ”Miten se muka pääsi karkuun! Minun kynteni olivat jo kiinni siinä!”
”Ehkä se vain lipsahti kynsistäsi pois”, Kirkaskuu naukaisi, arvoiden puunoksien kestävyyttä silmiään siristellen. ”Odotapas.”
Kirkaskuu tarttui kynsillään tiukasti puun rungosta ja lähti kaupuamaan mahdollisimman hiljaa ylöspäin. Hän heilautti itsensä oksalle ja pysähtyi siihen etsimään oravaa. Hän maisteli ilmaa ja siristi silmiään etsien oravan punaruskeaa turkkia, kunnes huomasi oravan pujahtamassa puunrungossa olevaan koloon. Kirkaskuu virnisti ja kapusi kohti oravan pesää. Hän kurkisti sisään, mutta saalistusvietti katosi samalla silmänräpäyksellä. Orava katsoi kauhuissaan Kirkaskuuta ja suojasi hännällään poikasiaan, jotka myllersivät emonsa vatsaa vasten.
”Älä huoli”, Kirkaskuu naukaisi hiljaa oravalle ja laskeutui alas puusta kohdaten Yötuhkan hämmentyneen katseen.
”Etkö saanut sitä?” Yötuhka kysyi ja haisteli siskoaan.
”En”, Kirkaskuu naukaisi tiukasti. ”Se kasvattaa poikasia.”
”Mitääää?” Yötuhka vilkaisi puuhun, haluten selvästi mennä katsomaan. Yötuhka koukisteli kynsiään turhautuneena.
”Annetaan sen kasvattaa ne”, Kirkaskuu huitaisi häntäänsä. ”Saamme lisää oravia, jotka tuovat lisää ruokaa klaanille.”
”Miten sinä osaat kiivetä puihin?” Kaikusielu kysyi. Kirkaskuu avasi suunsa, mutta sulki sen, koska ei tiennyt mitä vastata. Hän vain osasi. Kuutähti osasi.
”Yötähti opetti”, Kirkaskuu pyöräytti silmiään lopulta keksittuään valheen.
”Tietenkin”, Kaikusielu hymyili. ”Sinä hehkut, tiedätkös.”
”Niinkö?” Kirkaskuu kallisti päätään.
”Olet erityisen iloinen”, Kaikusielu iski silmäänsä. ”Miksi?”
”Mitä? Ei Kirkaskuu minusta hehku?” Yötuhka siristi silmiään ja kiersi sisarensa ympäri.
”Odotan pentuja”, Kirkaskuu tokaisi ja Yötuhkan vihreät silmät levisivät. Kaikusielu hymyili tietävästi.
”Arvasin”, Kaikusielu naurahti tietävästi ja hymyili.
”Ja silti kiipesit puuhun?” Yötuhka kivahti loukkaantuneena. ”Olisit voinut pudota!”
”Mitä se sinua liikuttaa?” Kirkaskuu hämmentyi. ”Kyllä minä olisin päässyt turvallisesti alas. En kiivennyt edes korkealle.”
”Sinä odotat Tähtiklaanin tähden pentuja!” Yötuhka kiljaisi innosta.
”Ja?” Kirkaskuu hymyili sisarensa innolle.
”Sinä vaaransit pennut!” Yötuhka pyöräytti silmiään. ”Sinun pitäisi jättää soturintehtävät sivuun nyt!”
”Ei kukaan muukaan jätä soturintehtäviään heti saadessaan tietää odottavansa pentuja”, Kirkaskuu huokaisi hieman huvittuneena. ”Hyvin minä voin vielä metsästää.”
”Puihin kiipeäminen ei kyllä ole Jokiklaanilaisten kissojen juttu”, Kaikusielu vihjasi, mutta ei antanut Yötuhkalle aikaa yhtyä hänen mielipiteeseensä. ”No niin, palataanpa leiriin.”
”Emmehän edes saaneet vielä mitään leiriin vietävää!” Kirkaskuu protestoi, mutta turhaan. Kaikusielu ja Yötuhka olivat jo menossa eivätkä ottaneet kuuleviin korviinsakaan Kirkaskuun protestointia.
”Hyvä on sitten”, Kirkaskuu kurtisti kulmiaan puhuessaan hiljaa. ”Menen sitten yksin hakemaan saalista.”

Kirkaskuu kulki matalana vaaniessaan muutaman ketunmitan päässä olevaa päästäistä. Pieni eläin oli aivan tietämätön lähellään vaanivasta vaarasta ja kun se tajusi, oli jo liian myöhäistä. Kirkaskuu upotti kyntensä päästäiseen ja nopeasti puraisi sen niskat poikki.
”Sainpa sentään jotain vietävää kotiin”, Kirkaskuu huokaisi tyytyiväisenä. ”Tekisi kyllä mieli kalaa...”
Harmaa naaras virnisti tajutessaan olevansa lähellä Yötähden näyttämää kala-apajaa ja kantoi sitten päästäisen mukanaan joelle. Laskettuaan saaliinsa maahan, Kirkaskuu asettui aivan veden ääreen ja kohotti tassunsa ylös. Hän pysyi lähes liikkumatta ja odotti, kunnes huomasi silmäkulmassaan liikettä pinnan alla. Kuului vain loiskahdus ja sitten hopeinen kala räpiköi kuivalla maalla. Kirkaskuu puraisi kalaa nopeasti ja sätkiminen loppui siihen paikkaan. Tyytyväinen hymy levisi Kirkaskuun kasvoille. Tuntui hyvältä tehdä normaaleja asioita eikä jokainen sekunti kokea tuskaa menneisyydestä ja tunnetta siitä, että mikään ei ollut sitä miltä näyttää. Tuntui hyvältä kokea turvaa muuttumattomuudesta edes hetken. Kokea normaalia elämää. Kun oli rakastava kumppani, turvallinen ja hyvä klaani sekä pennut tulossa, tuntui erittäin hyvältä ja rauhoittavalta. Mikään ei muuttuisi.
”Kirkaskuu!” Yötuhkan pistävä ääni kirveli harmaan naaraan korvissa. Hän kääntyi katsomaan taakseen ja kohtasi mustan siskonsa pistävän katseen. ”Sinun piti tulla leiriin kanssamme!”
”Mitä minä siellä?” Kirkaskuu kysyi sisareltaan, kun hän tuli joelle. ”Minä vain mätänisin siellä, jos en saisi edes metsästää. Haluan olla hyödyksi klaanillemme.”
”En minä sinua halua kieltää metsästämästä”, Yötuhka huokaisi hymyillen. ”Kunhan et kiipeä puihin etkä ole yksin! Etkö muista, mitä Yönkajon laumasta sanottiin? KUKAAN ei saa olla yksin leirin ulkopuolella. Et edes sinä.”
”Ja mitä oli tarkoittavinaan?” Kirkaskuu naurahti ja katsoi sisartaan huvittuneena, mutta tunsi pienen ärtymyksen rinnassaan. Hän arvasi jo, mitä Yötuhka tarkoitti.
”Vaikka olet päällikön kumppani, ei se anna sinulle oikeutta tehdä tällaisia asioita!” Yötuhka kivahti. Kirkaskuu luimisti korviaan ja irvisti. Nyt alkoi mennä jo yli.
”Mikä ihme sinua vaivaa?” Kirkaskuu sihahti. ”En minä luule olevani sinua parempi, vaikka Yötähti onkin kumppanini!”
”Ja silti olet täällä yksin, vaikka päällikkömme sanoikin, että emme saa mennä yksin ulos leiristä!” Yötuhka murisi, vihreät silmät vihaisesti välkkyen. Mustan naaraan silmissä oli myös huolta, joka sai Kirkaskuun hieman häpeämään tekoaan.
”Minä lähdin sen takia metsästämään, koska kohtelitte minua epäreilusti!” Kirkaskuu vastasi tuuhea hännänpää nykien, mutta pitäen äänensä yhä mahdollisimman rauhallisena. ”Ei tässä ole kyse mistään etuoikeuksista! Ei Yötähti haluaisi minun lähtevän yksin metsästämään, päinvastoin!”
”En olisi niinkään varma”, Yötuhka mutisi. ”Et ole käynyt partioissa pitkään aikaan ja menet Yötähden kanssa kahdestaan moneen paikkaan, keskellä yötäkin!”
”Jos et ole huomannut, en ole kyennyt menemään partioihin!” Kirkaskuu mulkaisi siskoaan. Miten hän saattoi unohtaa sen kohtauksen, jonka Kirkaskuu oli saanut, kun oli vielä itse löytänyt Kirkaskuun siinä tilassa sinä yönä? Valkosade oli nimenomaan kieltänyt Kirkaskuuta menemään rasittaviin partioihin vähään aikaan ja Yötuhka oli ollut siellä kuulemassa. ”Ja totta kai menen Yötähden kanssa moniin paikkoihin, olemme kumppanit! Sinulla ei ole kumppania niin et ymmärrä. Ei minulla ole oikein muita kovinkaan läheisiä ystäviä kuin Yötähti ja sinä.”
”Ehkä minä en tarvitse moista asiaa kuin kumppania”, Yötuhkan varoittava äänensävy sai Kirkaskuun niskakarvat pystyyn. ”Minä en tarvitse kumppania näyttääkseni paremmuuteni ja voimani muille.”
Kirkaskuu katsoi sisartaan tyrmistyneenä. Luuliko hän tosiaan, että Kirkaskuu oli Yötähden kanssa vain tuollaisen järjettömän syyn takia?
”En ymmärrä mikä sinua vaivaa, mutta annappa kun kerron sinulle jotain”, Kirkaskuu sanoi kuivasti ja jatkoi sitten: ”Minun ei tarvitse osoittaa paremmuuttani kellekään. Minä ole Yötähden kanssa sen takia, koska hän on minun todellinen sielunkumppanini ja rakastan häntä niin paljon, että sydämeen sattuu. Tunnen iloa, rakkautta, välittämistä ja turvaa hänen kanssaan, ja ne tunteet ovat niin vahvat, että niitä ei voi kukaan muu ymmärtää. Joten älä sinä tule minulle kertomaan, mitkä ovat minun tarkoitukseni, kun sinä et niitä tiedä.”
Yötuhka katsoi hiljaa sisartaan, hännänpää yhä nykien, mutta katse oli aivan eri. Vihreissä silmissä oli pahoittelua, surua, mutta myös kateutta ja yhä pientä kipinöivää vihaa.
”En vain ymmärrä, miksi sinä käyttäydyt näin minua kohtaan”, Kirkaskuu jatkoi, korviaan luimistaen surullisena. ”En ole koskaan väittänyt, että olisin parempi kuin sinä. Ja olen yrittänyt olla muidenkin kanssa kuin vain Yötähden seurassa. Haluan vain, että ymmärrät tarkoitukseni ja tunteeni etkä hyppää oletuksesta toiseen.”
”Sinulle tapahtuu vain hyviä asioita”, Yötuhka sanoi hiljaisen apeasti. ”Sinä löydät rakkauden, pärjäät soturintehtävissäsi, saat arvostusta ja kunnioitusta klaanitovereiltamme, saat pian jo pentujakin ja sinulla on oppilaskin.”
”Ja se oppilas kaapattiin ja sen arvostuksen olen ansainnut omilla toimillani. Mielestäni klaanilaisemme eivät arvosta minua edes mitenkään erityisesti, ei kukaan tule kehumaan eikä näytä erityistä arvostusta minuankohtaan”, Kirkaskuu naukaisi huokaisten turhautuneesti. ”Eivät kaikki löydä rakkautta heti. Monet saavat pentuja aika nopeasti, jos et ole huomannut.”
Yötuhka pudisti päätään upottaen kyntensä ruohikkoon. ”Minua pidetään heikkona, koska olen kolmijalkainen vaikka olen jo osoittanut taitoni!”
”Se ei ole minun vikani, Yötuhka, sinun täytyy näyttää vahvuutesi kovemmin ja antaumuksella”, Kirkaskuu tokaisi takaisin.
”Se siinä onkin”, Yötuhka astui lähemmäs Kirkaskuuta. ”Minä olen epäonnistunut jalkapuoli! Minun pitää osoittaa paremmuuteni, vaikka ei minun enää tarvitsisi.”
”Et sinä ole epäonnistunut, Yötuhka!” Kirkaskuu katsoi apeasti sisartaan. ”Sinä olet voimakas ja taitava, mutta et vain itse näe sitä. Ystäväsi ovat kehuneet sinua. Yötähtikin on kehunut taitojasi minulle! Sinua ei kukaan käske jättämään tehtäviäsi ja jättäytymään jälkeen, kaikki kohtelevat sinua ketä tahansa muuta soturia. Mikset vain itse näe sitä?”
Yötuhka ei sanonut mitään, näytti vain äimistyneeltä Kirkaskuun sanojen takia.
”Sinä et tarvitse neljää käpälää ollaksesi vahva”, Kirkaskuu sanoi. ”Sinä olet voimakas ja taitava ja uskollinen soturi, joka on taitavampi kuin monet muut kissat.”
”Yötassu! Et sinä tarvitse neljää käpälää ollaksesi hyvä ja arvostettu soturi!” Kirkaskuu kuuli nuoren äänen korvissaan kaikuvana. Yötuhkan suu liikkui, mutta Kirkaskuu ei kuullut mustan naaraan sanoja. Musta naaras tuntui pienenevän, muuttuvan taas oppilasikäiseksi rämäpääksi. Ympäristö väänteli ympärillä ja joki katosi. Kirkaskuu tunsi kehonsa kallistuvan maata kohti ja Yötuhkan katseen kauhistuvan, kunnes katse pimeni.

Kului vain silmänräpäys, kun Kirkaskuu avasi silmänsä taas. Hän tunsi tassut kylkeään vasten ja huomasi Valkomyrskyn nuorena oppilaana ja Yötuhkan hieman kauempana, myös nuorena.
”Sainpas!” Valkomyrsky, silloin Valkotassu julisti. ”Et sinä minulle pärjää!”
”Päästä nyt irti!” Kirkaskuu rimpuili ja nousi seisomaan karistellen sammalta turkistaan. ”Jätit kannustukseni ja tärkeän sanomani kesken!”
”Sanoit jo tarpeeksi”, Yötuhkan, silloisen Yötassun, ääni oli lempeä. ”Ymmärrän.”
”Hienoa!” Valkotassu hihkaisi mustan sisarensa sanoille. ”Olemme ylpeitä sinusta juuri sellaisena kuin olet!”
”Toivottavasti uskot ja ymmärrät sen”, sanat ryöppysivät Kirkaskuun suusta.
”Uskon”, Yötassu hymyili kirkkaasti. ”No niin! Ottakaa kiinni, jos saatte!”
”Arvaa vain! Minä olen nopeampi kuin tuuli!” Kirkaskuu julisti ylpeästi ja lähti jahtaamaan sisartaan. Muisto haalistui ja siirtyi seuraavaan, jossa Kirkaskuu jatkoi juoksuaan, mutta nyt ympäristö oli jotenkin epätavanomainen. Kaikkialla oli valkeaa hohtoa ja tähtitaivas oli niin lähellä. Ilmassa leijui perhosia ja useita valkeita palloja. Askeleet veivät Kirkaskuuta eteenpäin ja lopulta hän pysähtyi, leijuen ulos kehostaan hämmentyneenä. Nyt kehosta irtaantuminen ei tuntunut pahalta. Oli vain rauhallinen olo, mikä oli kummallista.
Kirkaskuun edessä seisoi harmaa, kaunis tähtiturkkinen naaras. Suru vihreissä silmissä oli selvä.
”Kuutähti..?” Kirkaskuu kuiskasi hiljaa. Naaras oli nuoren näköinen, nuorentunut sitten kuolemansa hetkestä, mutta ei paljoa. Haaleat, hyvin harvassa olevat arvet oli lähes näkymättömissä harmaan turkin seassa.
Tähtiklaanilainen naaras huokaisi syvään ja eteni kohti aukeaa, joka pilkotti metsän takaa. Naaras pysähtyi kuitenkin puiden lomaan eikä mennyt muiden kissojen joukkoon, jotka kulkivat turkit hihtavina aukiolla.
Kirkaskuu katseli Myrskyklaanin edellistä päällikköä mielenkiinnolla. Hänen tähtiturkkinsa hohti niin kirkkaasti ja tähdet leikkittelivät harmaalla turkilla niin iloisesti, mutta silmissä kiilsi suru. Niiden seassa oli toivoa. Toivoa jostakin paremmasta.
Toivoa Kirkaskuusta.

”Kirkaskuu kiltti, herää nyt!” Kirkaskuu kuuli sisarensa hätäntyneen äänen korvassaan ja avasi silmänsä saman tien, kun muisto hälveni. Yötuhkan kasvoilla paistoi kamala huoli ja paniikki. ”Mikä sinulle tuli? Hengitit raskaasti ja sitten hengitykseni melkein katosi ja pelkäsin jo, että saat taas samanlaisen kohtauksen kuin silloin yöllä!”
”Ja silti haukuit, kun en ole ollut partioissa”, Kirkaskuu mutisi niin hiljaa, että ei ollut varma kuuliko hänen sisarensa ja nousi istumaan. ”Kauanko olin tajuttomana?”
”Et onneksi kauaa, ihan vain hetken”, Yötuhka huokaisi helpottuneena. ”Et herännyt! Tähtiklaanin tähden minä säikähdin, senkin sammakko!”
”Ei se ole minun syytäni!” Kirkaskuu kivahti. ”En minä halua vaipua tuollaiseen tilaan!”
”Tilaan?” Yötuhka kallisti päätään ja katsoi harmaata siskoaan kysyvästi. ”Tiedätkö, mistä tuo äskeinen johtui?”
”Sinun itsesi vähättely herätti muiston!” Kirkaskuu huokaisi ja Yötuhka näytti hämmentyneeltä. ”Etkö muista yhtään, mitä olen sinulle kertonut?”
”Liittyykö tämä nyt siihen Myrskyklaani juttuun?” Yötuhka irvisti. ”Luulin, että vitsailit. Luulin, että se oli joku vaihe, kun koit epävarmuutta istestäsi.”
”Mitä?” Kirkaskuu henkäisi. ”Ja sinä vielä lohdutit ja sanoit, että he kaipaavat minua!”
”Yritin vain auttaa, tunnuit olevan niin allapäin silloin”, Yötuhka naukaisi pahoillaan.
”Ja minä luulin, että ymmärsit ja uskoit minua...” Kirkaskuu käänsi katseensa pois. Oli jo tarpeeksi tuskallista, että hän sai näitä muistoja ja sitten vielä se, että Yötuhka oli oikea hiirenaivo ja kehtasi valehdella ja vähätellä hänen kokemuksiaan!
”Ei siinä ole järkeä”, Yötuhka selitti. ”Miksi syntyisit uudestaan vain saadaksesi muistutuksia edellisestä elämästäsi? Eikö uudestaan syntymisellä pitäisi saada toinen mahdollisuus ilman edellistä elämää ja sen tuskia? Ja onhan ajatus muutenkin todella outo, joten mitäpä edes miettimään moista...”
”Ymmärrän toki, ettet usko”, Kirkaskuu sanoi sisarelleen. Hän ei edes yrittänyt selittää sisarelleen tosiasiaa. ”Mutta minä en ole sekaisin. Muista vain, mitä sanoin sinulle itsestäsi”, Kirkaskuu sanoi hiljaa. ”Sinä olet paras soturi tuollaisena.”
”Muistan. Kiitos”, Yötuhka sanoi hymyillen.
Kirkaskuu naukaisi avaten silmänsä tutkien sisarensa silmissä pauhaavaa tunnemyrskyä. ”Mitä sinä pelkäät?”
”Minä… minä en edes tiedä”, Yötuhka veti hermostuneesti henkeä sanottuaan sanansa. ”Sinulla on noita ihme ’muistohuolia’ ja minussa on jotain vikaa ja olet Yötähden kanssa ja minä käyttäydyn kuin idiootti sinua kohtaan kun en ymmärrä sinun ongelmaasi vaikka kovasti yritän...”
”Sinä olet minun siskoni, Yötuhka”, Kirkaskuu sanoi vakavana. ”Aina ei ymmärrä, mutta voi silti olla tukena, kuten olit muutama kuu sitten, kun kerroin sinulle ensimmäisen kerran edellisestä elämästäni.”
”Minulla on vain ollut vaikeaa”, Yötuhka käänsi selkänsä häveten, ehkä sanojaan, ehkä tunteitaan.
”Olet aina minun rakas siskoni, Yötuhka, muista se”, Kirkaskuu naukaisi ja tuuppasi sisartaan.
”Anteeksi”, Yötuhka niiskaisi hiljaa. ”Käyttäydyin tosi tökerösti sinua kohtaan… Minä vain- minä vain olen tuntenut oloni niin epävarmaksi ja yksinäiseksi. Lupaan olla tukenasi.”
”Et ole koskaan yksin”, Kirkaskuu vakuutti. ”Lupaan sen sinulle.”

Kirkaskuu kehräsi iloisesti nähdessään Yötähden tulevan häntä vastaan, kun Kirkaskuu palasi parantajan luota. Valkosade oli halunnut tutkia Kirkaskuuta ja ehdottanut, että muutaman päivä päästä kannattaisi siirtyä pentutarhaan.
Oli kulunut jo useita päiviä Yötähden ja Kirkaskuun yöllisestiä retkestään vedenalaiseen luolaan ja pentujen paljastuksesta. Monet kissat Jokiklaanissa olivat jo huomanneet Kirkaskuun yllättävän nopeasti pyöristyneen vatsan. Monet olivatkin jo onnitelleet Kirkaskuuta tulevista pennuista. Yötähdellä oli iloinen pilke silmäkulmassaan, kun Kirkaskuu nosti oman katseensa kumppaninsa silmiin. Naaras oli päättänyt antaa kaiken sen pahan olla, jota he olivat Yötuhkan kanssa käyneet muutamia päiviä sitten läpi. Yötuhka oli pyytänyt useasti heidän läpikäymänsä tilanteen jälkeenkin anteeksi ja luvannut yrittää ymmärtää, mitä Kirkaskuu kävi läpi. Ei kukaan voinut kuitenkaan tosissaan ymmärtää, mitä harmaa naaras joutui käymään läpi, ei edes Yötähti. Yötähti oli kuitenkin aina läsnä ja tukena. Hän oli Kirkaskuun kumppani ja paras ystävä. Hän ei kysellyt turhia eikä painostanut kertomaan, mitä kaikkea Kirkaskuu muistoissaan näki, oli vain ymmärtäväinen ja auttoi minkä pystyi. Oli Yötähden ansiota, että Kirkaskuu edes ylipäätään ymmärsi, mitä ne kaikki unenomaiset muistot merkitsivät. Hän ymmärsi, kuka oli ennen ollut. Kirkaskuu ei kuitenkaan ymmärtänyt miksi. Miksi hän oli syntynyt uudestaan Jokiklaaniin? Kuka hän oli nyt? Pitäisikö hänen olla Kuutähti vai Kirkaskuu? Erosivatko ne kaksi kissaa edes toisistaan? Mitä tapahtuisi, kun Kirkaskuu kuolisi?
”Mitä Valkosade sanoi?” Yötähti kysyi lempeästi hymyillen Kirkaskuulle, kun he eteneivät reviiriä pitkin kohti erästä matalaa kallionkiellekettä, josta oli upeat maisemat järvelle ja auringonlaskulle. Kirkaskuu tunsi kumppaninsa hännän hipaisevan omaansa ja Kirkaskuu hipaisi Yötähteä takaisin. Se yhteys, se syvä tunne, jota Kirkaskuu tunsi Yötähteä kohtaan, oli jotain erityistä. Ehkä se oli syy. Ehkä sielunkumppanuus oli se syy, miksi hän oli syntynyt uudestaan. Jotta hän voisi olla Yötähden kanssa ja elää onnellista, oikeaa klaanielämää sieluntoverinsa kanssa.
Kirkaskuu asettui istumaan sammaleiselle kalliolle, vilkaisi taivaanrannassa laskevaa aurinkoa ja sitten Yötähteä, joak painautui kiinni kumppaninsa kylkeen. Hetken hiljaisuus kehräyksen kera toi rauhaa Kirkaskuun mieleen.
”Me saamme kolme pentua”, Kirkaskuu vastasi viimein muistellen Valkosateen sanoja ja kietoi häntänsä Yötähden hännän ympärille ja nojasi hennosti päällään kollin päätä vasten. ”Me saamme hienon perheen, Yötähti, jota saamme kasvattaa yhdessä.”