Yötähti, Jokiklaani

“Sinä haluat pentuja”, Yötähti sanoi hitaasti. “Minun kanssani.”
 Kirkaskuu kehräsi hellästi, puskien päällikön lapaa. “Se on ainoa asia mikä on pysynyt jatkuvana tekijänä elämässäni - halu olla emo. Perustaa perhe rakastamani kissan kanssa.”
 Yötähden sydän hypähti naaraan sanoille, ja hänen katseensa suli. “Voi sinua, Kirkaskuu.”
 Kolli nuolaisi tämän poskea. “Kyllä me voimme hankkia pentuja, jos sinä niin haluat.”
 “Minä haluan.”

~

 Siitä oli kokonainen neljänneskuu. Yötähti tuijotti harmaata, raivoavaa vettä Jokiklaanin rajana toimivassa koskessa. Siitä huolimatta, että hänen rakkauselämänsä kukoisti, Yötähti oli Jokiklaanin päällikkö, ja hänen odotettiin johtavan sitä viisaasti ja oikein - hänellä ei ollut varaa antaa rakkauselämän sumentaa näköpiiriään.
 Jokiklaanissa oli liikkeellä jotain mätää, sen hän tiesi. Valotaivas, hänen oma varapäällikkönsä, epäilytti häntä. Yötähti oli nähnyt tämän hymyilevän itsekseen kun oli luullut, ettei kukaan katsellut - tavallisesti tällaisessa ei olisi luonnollisesti mitään haittaa, mutta kun Valotaivaan hymy ei koskaan ylettynyt silmiin saakka. Niiden katse oli yhtä kylmä ja laskelmoiva kuin ennenkin.
 Yötähti oli nähnyt ystäviensä - Valotaivaan ja Kultaliljan, tämän kumppanin, supisevan nurkissa keskenään, vilkuillen ympärilleen aivan kuin eivät haluaisi tulla nähdyiksi. Kultalilja hihitteli itsekseen, seuraten punaisilla silmillään tapahtumia ympärillään.
 Jokiklaanin päällikkö polkaisi tassullaan maata. Jokiklaanissa oli tapahtunut liikaa kuolemia kuluneen vuoden aikana. Ensin Ahventassu, sitten Tuohipilvi. Yötähti kunnioitti heidän muistojaan liikaa sivuuttaakseen heidän kuolemansa.
 Niin kauan kuin Yötähti toimisi tämän klaanin päällikkönä, kaikki jokiklaanilaiset olivat hänen vastuullaan.
 “Yötähti”, ääni kuiskasi hänen korvaansa, ja kolli tunnisti viileän henkäyksen korvaansa vasten. Jokainen karva hänen turkissaan nousi seisomaan - aivan kuin sähkövirta olisi kulkenut hänen kehonsa läpi hännänpäästä viiksenkärkiin. Yötähden silmät rävähtivät ammolleen ja ne tuijottivat hänen eteensä muodostuvaa hahmoa.
 Joen vihaisesti virtaavista aalloista nousi hopeanhohtoinen, läpinäkyvä kissa, jonka silmissä tanssivat tähdenlennot.
 “Liekkitähti”, Yötähti henkäisi, muistaen kunnioitetun päällikön, joka oli ollut Jokiklaanin johdossa hänen syntyessään.
 “Minulla on sinulle viesti”, naaraan kylmänsiniset silmät pureutuivat Yötähden läpi. “En voi enää seurata sivusta. Välitän Jokiklaanin tulevaisuudesta liikaa.”
 Yötähti pidätti hengitystään huomaamattaan.
 “Jokiklaani on mätä sisältä”, Liekkitähti murisi. “Pahuus on voittanut liian monen kissan sydämet. Sinä et voi taistella tätä yksin. Tulet tarvitsemaan ystäviäsi enemmän kuin koskaan.”
 “Sinä tiedät kuka se on, etkä tiedäkin?” Yötähti henkäisi.
 Liekkitähti räpäytti silmiään. “Minulla ei ole lupaa lausua nimiä”, hän totesi lopulta. “Sinua sanotaan metsän älykkäimmäksi kissaksi. Käytä päätäsi.”
 Yötähti heilautti korviaan ymmärtämisen merkiksi.
 “Vielä yksi asia”, edesmennyt päällikkö maukui, kääntäen siroa, kaunisrakenteista päätään. “Jotakin muinaista ja pahaa on tehty Jokiklaanin sisällä. Sopimus kahden kissan välillä.”
 Yötähti räpäytti silmiään, hämillään. “Minkälainen sopimus?”
 Liekkitähden silmät välähtivät. “Sopimus elävän ja kuolleen kissan välillä.”
 Musta kolli nielaisi ja naaras jatkoi: “Ja tällä kuolleella kissalla ei ole mitään tekemistä Tähtiklaanin kanssa.”
 Yötähti hengitti ulos. “Miten minun on tarkoitus selvittää tämä kaikki?”
 Liekkitähti heilautti tuuheaa häntäänsä, kietaisten sen jalkojensa ympäri. “Yksin sinä et voikaan sitä selvittää. Sinulla on ystäviä - selvitä ensin, keneen voit luottaa.”
 Yötähti nyökkäsi väristen, kun naaraan kylmä hengitys osui hänen naamalleen. “Kiitos.”
 Liekkitähti räpäytti silmiään, kadoten tuuleen sekunneissa.

Seuraavana aamuna Yötähti heräsi hätkähtäen pesästään. Valkosade lähestyi häntä. Päällikkö nousi nopeasti istumaan ja tukahdutti haukotuksen.
 Pieni valkea kolli pudotti lehtinyytin päällikkönsä jalkojen juureen.
 “Ne ovat valkoyskää ehkäisemään”, parantaja maukaisi. “Jaan näitä koko klaanille.”
 Yötähti nyökkäsi. “Kiitos. Hyvää työtä.”
 Valkosade teki kunniaa ja oli aikeissa poistua Jokiklaanin päällikön onkalomaisesta pesästä, kun Yötähti kutsui hänet takaisin.
 Päällikkö katui päätöstään hetken, mutta päätti sitten ottaa askeleen eteenpäin.
 “Voinko minä luottaa sinuun, Valkosade?”
   Yötähde tarkensi katsettaan ja tarkkaili Valkosateen ruumiin kieltä. Hän kurtisti kulmiaan, mutta tämän keho ei ollut jännittynyt eikä tämä räpytellyt silmiään.
 “Totta kai”, parantaja maukaisi. Yötähti siristi silmiään ja kiersi pienemmän kissan ympäri, antaen turkkinsa osua toisen omaan.
 Hän kuuli Valkosateen sydämenlyönnit. Normaali, rauhallinen tahti.
 “Yötähti?” parantaja näytti huolestuneelta. “Mikä on vialla?”
 Päällikkö huokaisi, istuen alas. “Sain viime yönä näyn Tähtiklaanilta.”
 Pienen kollin korvat nousivat hörölle, mutta hän ei sanonut mitään, odotti vain  Yötähden jatkavan.
 “Liekkitähti vieraili luonani”, Yötähti murahti. “Ja hän vahvisti epäilykset, joita olen hautonut jo monta kuuta.”
 “Että Jokiklaanissa on jotain pahasti vialla?” Valkosade arvasi. “Minäkin olen saanut siitä merkkejä.”
 Yötähti nosti päätään uteliaasti. Valkosade vaihtoi painoa puolelta toiselle.
 “Hain kalan tuoresaaliskasasta, ja heti kun vein sen pesälleni sen silmästä ryömi ulos mato. Koko kala oli aivan mätä. Kukaan ei ikinä toisi mätää kalaa tuoresaaliskasaan, joten arvelin sen olevan merkki Tähtiklaanilta”, hän selitti. “En kertonut sinulle, koska en ollut varma.”
 Yötähti nyökkäsi, pohtivaisena. “Liekkitähti sanoi muutakin.”
 Valkosade nosti päätään, nyökäten vakavasti.
 “Hän sanoi”, jatkoi Yötähti, “että joku Jokiklaanista on tehnyt muinaisen sopimuksen kuolleen Synkän Metsän kissan kanssa.”
 Valkosateen selkäkarvat nousivat pystyyn. “Minkälaisen sopimuksen?” hän kähähti. Yötähti pudisti päätään.
 “Kunpa tietäisin.”
 Valkosade huokaisi, katsahtaen päällikköään synkästi. “Tämä on pahempaa kuin luulin.”
 “Emme tiedä kehen voimme luottaa”, Yötähti lisäsi. “Haluan jutella Aurinkohännän ja Valotaivaan kanssa.”
 “Jätä Aurinkohäntä minulle”, Valkosade murahti. “Minä tunnen hänet. Hän ei pysty peittämään ajatuksiaan minulta.”
 Yötähti vilkaisi parantajaa ja nyökkäsi. Valkosade oli yksi kykenevimmistä kissoista jonka hän tiesi - ellei tämä olisi seurannut parantajan polkua, hänestä olisi tullut Yötähden varapäällikkö.
 Päällikkö astui ulos pesästään ja näki Valotaivaan järjestävän päivän partioita. Kirkaskuu ja Kultalilja keskustelivat hyväntuulisesti sotureiden pesän ulkopuolella ja kuuntelivat samalla varapäällikköä.
 Kirkaskuun silmät kohtasivat Yötähden ja hetken ajan valo pilkahti mintunvihreessä katseessa, mutta huolestunut ilme hämärsi ne hänen nähdessään päällikön ilmeen.
 “Kun olet valmis, tule tapaamaan minua pesääni”, Yötähti kuiskasi Valotaivaan korvaan, ennen kuin kääntyi takaisin kohti Virtakiven luolaa. Hän tunsi Kirkaskuun katseen niskavilloissaan, mutta ravisti ajatukset rakastamastaan naaraasta pois päästään ja raivasi tilaa mysteerille, joka kuristi tätä klaania.
 Yötähti makasi kaislapedillään hyvän tovin ennen kuin Valotaivas ilmestyi pesän suulle.
 “Yötähti?”
 Kolli heilautti häntäänsä merkiksi siitä, että tämä sai käydä sisään. Päällikkö tarkkaili ystäväänsä - tämä oli suuri, komea ja lihaksikas kolli, jota kunnioitettiin sekä oman klaanin että muiden klaanien keskuudessa. Hänestä oli tullut soturi paljon muita ikäisiään aiemmin. Valotaivas oli koko klaanin kultapoika, eikä kellään ollut hänestä pahaa sanottavaa.
 Yötähti siristi silmiään. Hän tiesi Valotaivaan olevan vaarallisen älykäs, ja totta puhuen varapäällikön puhtoisuus epäilytti häntä.
 Valotaivas kohotti kulmiaan. “Yötähti? Mitä asiaa sinulla oli?”
 Musta kolli ei sanonut vieläkään mitään, tyytyi vain tuijottamaan varapäällikkönsä eleitä ja ilmeitä ja luki niitä parhaansa mukaan.
 Valotaivas huokaisi ja istui alas, päätyen tuijottamaan päällikköään silmiin.
 “Voinko minä luottaa sinuun, Valotaivas?” Yötähti kysyi, samoin kuin oli tehnyt Valkosateen kanssa.
 Kysymys näytti hämmentävän varapäällikköä. “Tietenkin. Mitä sinulla oikein on mielessäsi?”
 Yötähti siristi uudelleen silmiään. Jokin oli vialla.
 “Ja miksi sinä etsit minusta valehtelun merkkejä?” varapäällikkö murisi.
 Musta kolli väräytti viiksiään. “Koska minulla on omat epäilykseni sinusta, Valotaivas. Sain näyn Tähtiklaanilta - joku Jokiklaanissa on tehnyt sopimuksen Synkän Metsän kanssa. En tiedä tarkalleen minkälaisen sopimuksen, mutta epäilen että se ei ole mitään hyvää.”
 Valotaivaan silmät kapenivat. “Ja sinäkö epäilet, että minä tekisin tällaisen sopimuksen?”
 Yötähti katsoi suoraan Valotaivaan meripihkanvärisiin silmiin, tutkiskellen niiden ilmettä. “En tiedä. Teitkö?”
  “En!” varapäällikkö murisi. “Olemme olleet ystäviä niin kauan kuin muistan. Miksi epäilisit minua petturuudesta? Olenko koskaan antanut sinulle syytä epäilyyn?”
 Yötähti käänsi päänsä pois. “Et. Se tässä minua epäilyttääkin.”
 Valotaivas hengitti ulos. “Aivan. Minä olen epäilyttävä, koska en tee ikinä mitään väärin.”
 “Niin. Ja se, mitä oma vaistoni minulle sanoo”, Yötähti totesi. “Ja minun vaistoni ei sano sinusta mitään hyvää.”
 Valotaivas näytti järkyttyneeltä, mutta verhosi ilmeensä kivisen maskin taakse. Hän ei sanonut enää mitään.
 “Voit mennä. Raportoi kaikki epäilyttävä toiminta minulle”, Yötähti huiskautti häntäänsä. Valotaivas vilkaisi häntä syrjäsilmällä, mutta teki kunniaa ja poistui.
 Yötähti käpertyi pesäänsä ja kiersi tuuhean häntänsä kehonsa  ympärille.
 Valotaivaan tapaaminen ei juuri tuonut helpostusta hänen oloonsa. Hän ei vieläkään tiennyt, oliko varapäällikkö syypää tähän kaikkeen. Yötähti sulki silmänsä ja vaipui uneen.

 Hän avasi silmänsä, ja näki pelkkää pimeää. Usva leijaili hänen näkökenttäänsä - se kietoutui hänen tassujensa ympäri, ja hän upotti kyntensä mustaan maahan.
 Pitkät, lehdettömät ja ohuet puut ulottuivat niin pitkälle taivaaseen, ettei niiden latvaa näkynyt. Yötähti hengitti ulos, ja näki oman henkäisynsä muuttuvan ilmassa höyryksi. Hän pörhisti turkkinsa kylmää vastaan.
 Äkkiä kylmänväreet kulkivat hänen selkäpiitään pitkin - mutta se ei johtunut ilmasta, vaan siitä että joku katseli häntä. Yötähti tunsi sen. Hän käänsi hitaasti päätään, katsahtaen olkansa yli.
 Kaksi paria punaisia silmiä tuijotti häntä. Kauhu puristi hänen sydäntään kylmillä kynsillään hänen nähdessään valkohampaisen, mielipuolisen virneen kaartuvan kummankin silmäparin alle.
 “Sinä kuolet”, kumea ääni puhui, ja Yötähdestä tuntui, kuin se tulisi hänen päänsä sisältä. “Sinä kuolet, etkä saa meitä kiinni. Jokiklaani on meidän.”
 
Yötähti heräsi hätkähtäen, ja tunsi lämpimät tassut turkillaan. Joku hyssytteli häntä.
 Päällikkö käänsi päätään ja kohtasi Kirkaskuun katseen. Naaras oli huolissaan ja sen näki.
 “Mikä sinulla on, Yötähti?”
 Musta kolli huokaisi, haudaten kasvonsa naaraan pehmeään turkkiin.
 “Kerron kohta.”
 Hän hengitti syvään naaraan tuttua tuoksua, täysin tietoinen kaikesta vaarasta ja selvittämättömistä ongelmista hänen klaaninsa keskuudessa. Oliko äskeinen uni painajainen vai enne? Hän puhuisi Valkosateen kanssa. Kirkaskuun keho rentoutui, ja hän käpertyi kollin viereen, ymmärtäen päällikön ahdingon.
 Yötähti oli sanattoman kiitollinen Kirkaskuulle. Voisiko hän luottaa tähän?
 Päällikkö katseli mintunvihreitä silmiä ja toivoi totisesti, että voisi.