Susitassu - Myrskyklaani

Susitassu – Myrskyklaani

Ensimmäinen luku – Elämä kulkee kuin siivillä

Raesateen kuolema tuntui edelleen pistävästi rinnassa. Pentuajoista oli vain muutama kuu ja jo nyt Susitassu joutui hoitamaan parantajan tehtäviä yksin. Se oli vastuullinen työ, varsinkin nyt kun lehtikato on tulossa. Tietysti Tähtiklaani opasti häntä hänen unissaan, mutta ei se helpottanut kaipausta, joka niin kovasti tuntui Susitassun rinnassa. Moni klaani oli menettänyt parantajia ja/tai -oppilaita. Tuuliklaani oli menettänyt lahjakkaan parantajaoppilaansa ja Varjoklaani oli menettänyt lupaavan Surutassun, josta Susitassu oli alkanut pitää persoonana ja ystävänä. Jokiklaanillakaan ei ollut parantajaoppilasta. Myrskyklaani oli kokenut ehkä kovimman iskun, sillä heille oli jäänyt vain kokematon parantajaoppilas huolehtimaan klaanin hyvinvoinnista. Muut parantajat olivat olleet suureksi avuksi puolenkuun tapaamisissa, mutta viimekertainen kokous oli jäänyt välistä, sattuneista syistä. Susitassu ei ollut päässyt paikalle emonsa synnytyksen takia ja myös muissa klaaneissa tuntui olevan hankaluuksia, suurempia tai pienempiä.
Pentuajat olivat yhä kirkkaina Susitassun mielessä. Joskus hän kaipasi niitä helppoja päiviä, kun ei tarvinnut huolehtia mistään vakavasta. He pystyivät yhdessä Kettutassun ja Ilvestassun kanssa leikkimään päivät pitkät, vaikka heidän luonteensa eivät aina lyöneetkään yks yhteen. Kettutassu oli kovin villi ja riehakas, Ilvestassu taas mukautuva, hiljainen ja rauhallinen, Susitassu oli taas kiivas, pisteliäs, mutta silti auttavainen ja huolehtivainen. Hän oli veljeksistä kaikista vastuuntuntoisin, vaikka olikin nuorin. Ilvestassu oli vanhin ja Kettutassu keskimmäinen, vaikka eihän sillä sinällään mitään väliä ollutkaan. Oli vain huvittavaa, että nuorimmasta pennusta oli kuoritunut se, joka aina katsoi muiden perään ja oli kaikista vastuuntuntoisin. Kettutassu raahasi Ilvestassu aina mukaansa jonnekin aivan järjettömille ’seikkailuille’. He saivat aina vain turkilleen saastaa, kun käyttäyivät kuin aivoissa surisisi vain mehiläisiä.
Kettutassusta ja Ilvestassusta puheen ollen, Susitassu ei ollut puhunut veljilleen pieneen toviin. Olihan siitä aikaa, parantajan hommat veivät tällä hetkellä paljon aikaa, kun niin moni naaras synnytti klaaniin uusia pentuja ja lehtikatokin oli tulossa. Kettutassu ja Ilvestassu olivat taas todella yllättäen joutuneet hankaluuksiin.
Kuin ajatuksia lukien, juuri nuo kaksi soturioppilasta työntyivät Susitassun pesään. Ja Susitassu oli ollut ajatuksissaan jo hyvän tovin. Voi hiirenpapanat sentään, tulivatko he hakemaan jotakin klaaninvanhimmille? Vai oliko jollakin kuningattarella tai pennulla taas jokin hätänä? Huurrepennun ja Tarinanpennun tapaukset saisivat olla jo ihan tarpeeksi.
”Onko jokin vikana? Onko jollakin hätä?” Susitassu tivasi hämmentyneenä veljiltään, jotka yhdessä pudistivat päätään. Kettutassulla oli tuttu huvittunut virne kasvoillaan ja Ilvestassultakin liikeni pieni hymy. Ihme karvapallot.
Keskustelu tuntui synkkenevän niin nopeasti, kun puheenaihe siirtyi miltei ensisanoilla Olkipentuun ja hänen perheensä tragediaan. Voiko olla mitään niin julmaa kuin läheisen menetys? Olkipennun emo oli ollut niin vahva, mutta menettänyt henkensä juuri tärkeään ja kauniseen aikaan. Hän ei pääsisi koskaan hoivamaan omia pentujaan. Mutta ken tietää, ehkä naaras on tälläkin hetkellä pentujensa luona heitä varjelemassa.
”Oletteko päässeet jo pois uudesta rangaistuksestanne?” Susitassu kysyi virnistäen. ”Kuinka mones tämä onkaan?”
”Äh, älä viitsi!” Kettutassu pyöräytti silmiään yhä leveä hymy kasvoillaan. ”Ei me nyt niin paljon vaikeuksissa olla!”
”Minä ainakin pääsin jo takaisin soturintehtäviini”, Ilvestassu kertoi eriväriset silmät tutkien Susitassun pesän sisältöä.
”Pääsitkö?” Kettutassu mutristi huuliaan ja heilautti tuuheaa häntäänsä. ”Minä joudun vielä vaihtamaan klaaninvanhimpien sammaleet tänään!”
”Ihan hyvä vain”, Susitassu naukaisi tyytyväisenä ja kietoi häntänsä etutassujensa eteen. ”Ne on tärkeää vaihtaa ennen lehtikatoa. Ja sinun tulisi jo oppia, ettei kannattaisi juosta pää viidentenä käpälänä vaikeuksiin.”
”Pyh!” Kettutassu näytti kieltään nuoremmalle veljelleen.
”Kettutassu?” Tuiskumarjan, Kettutassun mestarin ääni kuului pesän ulkopuolelta. ”Oletko siellä?”
”Kyllä?” Kettutassu luimisti korviaan, odottaen käskyä vaihtaa klaaninvanhimpien sammalet.
”Muistatko sen yhden tehtävän, joka sinun tulisi hoitaa?” Tuiskumarja kysyi, huvittuneisuutta äänessään. Kettutassu oli saanut luonteelleen vähän liiankin sopivan mestarin ohjaamaan häntä polullaan soturiksi. Tuiskumarja oli myös riehakas ja miltei kaikesta innostuva, mikä vain innosti Kettutassua entisestään.
”Pitää mennä, nähdään”, Kettutassu sanoi hieman haikeasti, keltaiset silmät kiiluen. Lopulta tuuheaturkkinen oppilas poistui Susitassun pesästä. Susitassu vilkaisi vanhinta veljeään, Ilvestassua. Hän oli hyvä kolli, vaikka Kettutassu vei häntä mukaan päättömyyksiin. Huolenpito ja kiinnostus Olkipentua kohtaan olivat osoittaneet, että Ilvestassusta löytyi se hellempikin puoli, mutta sitä ei varmaan kannattaisi sanoa ääneen.
”Kuule”, Susitassu aloitti ja odotti, että Ilvestassu kääntyi katsomaan häntä. ”Ajattelin, jos haluaisit tulla kanssani keräämään yrttejä? Olisi mukava taas pitkästä aikaa ihan jutella ja viettää aikaa? Yrttien kerääminen on aika leppoisaa.”
”Kuulostaa hyvältä”, Ilvestassu naukaisi ja hymyili osoittaakseen kiinnostuksena. Klaanin etu on myös hänen etunsa. Ja olihan se nyt etu, kun pääsi viettämään aikaa veljensä kanssa pitkään aikaan.

Susitassu jännittyi hieman, kun Valhetassu tuli piikkihernetunnelista leiriin. Oppilas oli erityisen lihaksikas ja luontaisilla taidoillana kerännyt kunnioitusta ja kehuja. Mutta jokin tuossa kollissa hämäsi. Oranssit silmät tuntuivat porautuvan Susitassun mielen syvimpiin sopukoihin. Aivan kuin kolli olisi nähnyt hänen tunteensa, vaikka parantajaoppilas ne piilottikin ovelan tarkasti.
”Hei, Susitassu, Ilvestassu”, kolli tervehti kovin rennosti. Aivan kuin taakka olisi pudonnut hänen lavoiltaan. Tähtiklaanin läsnäolo tuntui kihelmöivän Susitassun turkilla. Valhetassun täytyi olla erityinen, mutta miten?
”Mitä yrttejä tarvitset?” Ilvestassu kysyi kaksikon hetken kuljettua lehtisateen värjäämässä metsässä.
”Kissanminttu on aina tarpeen”, Susitassu sanoi, tarkkaillen ympäristöään yrttien varalta. ”Hunajaa olisi myös tärkeää saada, samoin laventeli. Lehtikato tuo kaikenmaailman yskät ja vilustumiset, joten ne olisi tärkeä saada hoidettua nopeasti ja tehokkaasti.”
”Missä moita yrttejä kasvaa?” Ilvestassu kysyi ja Susitassu tunsi veljensä katseen turkissaan. ”Entäpä hunajaa? Missäpäin sitä on?”
”Hunajan haen huomenna Valkomyrskyn ja Merilinnun kanssa”, Susitassu kertoi. ”Kissanminttua kasvaa sen vanhan kaksijalan pesän luona, kasvatimme sitä Raesateen kanssa, jotta sitä varmasti riittäisi. Laventelia pitäisi kasvaa samalla paikalla, jos en nyt väärin muista.”
”Ovelaa”, Ilvestassu naukaisi. ”Tarvittavien yrttien viljely on todella hyvä keksintö.”
”Jääkyynel sen taisi keksiä”, Susitassu naukaisi ja Ilvestassu kurtisti kulmiaan. He eivät paljoa tienneet kuolleesta sukulaisestaan, mutta Jääkyynel oli alkanut neuvoa Susitassua auttamaan yrttejä selviytymään lehtikadon yli.
”Onko tuo laventelia?” Ilvestassu kysyi ja osoitti etutassullaan hieman kauempana erään tammen alta pilkottavaa sinertäviä, tähden näköisiä kukkia.
”Ei”, Susitassu hymyili. Hän muisteli, kuinka oli itsekin sekoittanut juuri kyseisen kasvin myös laventeliin. ”Se on purasruohoa. Auttaa kuumen laskuun ja lisää maidon tuloa. Pitäisi sitäkin kasvattaa hylätyllä kaksijalan pesällä. Mutta nyt emme tulleet kasvattamaan ja viemään uusia kasveja, nyt on muutenkin huono aika, hiirenkorvan aikaan pitää muistaa viedä.”
Susitassu puhui puoliksi itselleen, jotta muistaisi varmasti viedä viljelmälle lisää kasveja. Pitäisi vain muistaa, missä purasruhoa sitten kasvoi, kun tulisi sen siirron aika.
Ilvestassu oli kovin päättäväisesti mukana Susitassn kulkemisessa. Valkea kolli kulki rinta rinnan jokaisessa mutkassa, jonka Susitassu teki. Ei se tietysti haitannut, sillä se antoi Susitassulle aikaa tutkia veljeään. Hän oli kasvanut, paljon voimakkaammaksi kuin Susitassu, mutta eihän se mikään yllätys ollut, kun valkea kolli oli kuitenkin soturikoulutuksessa ja Susitassu vietti aikaansa yrttien keskellä. Heillä oli yllättävän samanlainen ruumiinrakenne, vaikka Susitassu olikin paljon enemmän heidän emonsa, Sirppikynnen näköinen. Ilvestassu oli oikeastaan sekoitus Iltataivalta ja Sirppikynttä. Hänellä oli lihaksikas ruumiinrakenne ja vankat käpälät, mikä tuli heidän isältään. Korvat ja kasvot muistuttivat hieman enemmän Sirppikynttä. Susitassu oli taas pörheä naamasta, joka tuli ties mistä, mutta sen turkin alla oli kulmikkaat piirteet, aivan kuten Sirppikynnellä. Susitassu oli muutenkin kovin siron näköinen ja laiha, kuten Sirppikynsi.
”Onko tuolla se hylätty kaksijalanpesä?” Ilvestassu kysyi sitten ja Susitassu tarkensi katsettaan puiden lomassa häämöttävään isoon kaksijalanpesään. Nytkö jo? He olivat kulkeneet nopeasti.
”Todellakin”, Susitassu nyökkäsi ja lähti kulkemaan varmoin askelin kohti yrttiviljelmiä.
”Tuo tuossa on kissanminttua”, Susitassu naukaisi. ”Irrota joitain lehtiä tällä tavalla varovasti.”
Susitassu näytti mielellään veljelleen kuinka kerätä kissanminttua oikealla tavalla. Ja se oli tärkeää myös siksi ettei Ilvestassu repisi koko kasvia maasta ja tuhoaisi sitä lopullisesti. Kissanminttua oli toki yllättävän paljon, mutta olisi tärkeää varmistaa sen selvityminen. Ilvestassu nyökkäsi ja rupesi irrottamaan lehtiä varoen. Susitassu itse siirtyi laventelin luokse ja irrotti viletteja kukkia sen varresta. Laventeli tuoksui taivaalliselta. Se oli niin rauhoittavaa.
”Riittääkö tämä?” Ilvestassu kysyi yllättäen. Susitassu kurtisti kulmiaan ja vilkaisi veljensä keräämää kekoa.
”Tuota, kyllä”, Susitassu nyökkäsi. Se oli juuri sopivasti, kunhan Ilvestassu vain pystyisi kantamaan ne ilman, että purisi ne mössöksi. ”Irrotan muutaman laventelinkukan vielä ja sitten voimme palata leiriin.”
Susitassu otti tomerasti tarvittavan määrän laventelia ja nosti ne hellästi suuhunsa. Hän katsoi samalla tarkkaan, että Ilvestassu saisi lehdet suuhunsa varoen ja hajottamatta niitä. Jotkut oppilaat olivat toisinaan niin innokkaita, että saattoivat hajottaa ne. Mutta Ilvestassu oli rauhallinen jokaisessa liikkeessään, ja se epäilys, joka parantajaoppilasta oli kalvanut, katosi. Hän luotti veljeensä.

Susitassu hyvästeli Ilvestassun, kun he olivat saaneet tuotua kissanmintut ja laventelit hänen pesäänsä. Ilvestassu oli mennyt mestarinsa luokse, varmasti taistelukoulutukseen. Tai metsästämään. Ken tietää, ei Susitassu ollut tohtinut kysyä.
Kissanmintuille oli oma paikkansa pesän perällä, jotta ne pysyisivät mahdollisimman hyvinä pitkän aikaa. Laventelit Susitassu asetti kissanmintunlehtien viereen ja saatuaan työnsä hoidettua, hän huokaisi tyytyväisenä. Hänellä oli paljon aikaa nyt, kun kaikki yrtit oli laiettu oikeaan paikkaan. Yrttejä oli yllättävän paljon ja toivon mukaan ne eivät loppuisi lehtikadon pakkasten aikaan kesken. Susitassu toivoi hartaasti, että lehtikato olisi armollinen ja Tähtiklaani varjelisi kissoja sairastumasta.
”Susitassu?” Susitassu hätkähti. Missä oma rauha? Mitä nyt? Onko jotain sattunut?
Susitassu kääntyi katsomaan pesänsä suulle, mutta ei nähnyt ketään näkynyt.
”Tule nyt sisään”, Susitassu tokaisi. Hän ei tunnistanut kyseisen kissan ääntä. Vaikka olisi kyllä pitänyt. Tuiskupentu, hänen oma veljensä, työntyi sisään pesään. Kollin eriväriset silmät kiilsivät huolta. Susitassu näki itsensä Tuiskupennussa. Kiivas, mutta silti niin huolehtivainen.
”Mikä hätänä, Tuiskupentu?” Susitassu kysyi ja asteli pienen pennun luokse.
”Emo on käyttäytynyt hassusti”, Tuiskupentu sanoi hiljaa, ikään kuin peläten, että joku toinen olisi kuullut hänen sanansa.
”Hänellä on rankkaa”, Susitassu myönsi.
”Hän hengitti raskaasti koko yön ja on tosi väsynyt”, kilpikonnankuviollinen pentu töksäytti kulmiaan kurtistaen. ”Eikö meidän syntyessä tapahtunut jotain? Hän ei suostu nousemaan!”
”Ah”, Susitassu sai vain suustaan. Eikö heidän emonsa ole noussut koko päivänä? ”Onko hän syönyt mitään?”
”Ei minun mielestäni”, Tuiskupentu naukaisi, töyhtöpäisiä korviaan luimistaen.
”Tuota”, Susitassu nielaisi ja mietti hetken ennen kuin vastasi. ”Palaa sinä hänen luokseen, minä tulen pian.”
”Kiitos”, Tuiskupentu sanoi, äänessä jotain pientä avuttomuutta. Pentu loikki nopeasti pois pesästä ja Susitassu istui hetken yksin ymmyrkäisenä. Mikä ihme Sirppikynttä nyt vaivasi? Oliko hänellä kipuja?

Susitassu asteli ilman mitään yrttejä pentutarhaan ja työntyi sisään päättäväisenä ja varmana. Hän ei antaisi emonsa ryttyillä hänelle, ei vaikka mikä olisi. Tällainen käytös ei ollut Sirppikynnen kaltaista.
Harmaa kuningatar makasi tutulla paikallaan kolme pentua lähettyvillään. Mintunvihreissä silmissä oli outo katse, ja sen katseen Susitassu tunnisti.
”Sirppikynsi”, Susitassu kuiskasi, kun huomasi Tulikukan tytärten nukkuvan. Hän ei tohtisi herättää nukkuvia pentuja. ”Muistatko, mitä minä sanoin sinulle, jos sinulle tulee kipuja? Ne tulee hoitaa heti ettei käy mitään pahempaa.”
Sirppikynsi vain ynähti, mutta ei muuten liikkunut.
”Emo”, Susitassu murahti ja pyöräytti sinisiä silmään. ”Mihin sinua sattuu?”
”Takajalkoihin”, naaras vastasi hiljaa ja apeasti. ”En voi kävellä, ilman että sattuu. Pelkään, että en voi jatkaa soturina.”
Susitassu ei vastannut mitään, siirsi vain kolme sisarustaan syrjempään ja tutki emonsa takajalkoja. Hän nosti niitä ja tutki Sirppikynnen eleitä ja äännähdyksiä. Helpotus tuntui Susitassun rinnassa.
”Sinun täytyy vain jaloitella”, Susitassu naukaisi huvittuneena. ”Et ole liikkunut melkein ollenkaan, ja sen takia käpäliisi sattuu. Olet normaalisti lähes aina juoksemassa tai veryttelemässä koipiasi. Ala mennä, kipu helpottaa kyllä, kun taas jaloittelet tarpeeksi.”
”Niinkö?” Sirppikynsi kysyi hämmentyneenä.
”Kyllä vain”, Susitassu nyökkäsi. ”Mene isän kanssa metsälle. Minä voin katsoa heidän peräänsä hetken.”
”Oletko varma?” Sirppikynsi kysyi ja nousi vaivalloisesti istumaan. ”Eikö sinulla ole muita töitä?”
”Mene nyt vain”, Susitassu pyöräytti hymyillen silmiään. ”Mielelläni minä tutustun heihin.”
”No… Selvä”, Sirppikynsi hymyili ja asteli nilkuttaen ulos pentutarhasta, vilkaisten vielä taaksen ennen kuin katosi kokonaan.
”Onhan se järkevää tutustua teihin”, Susitassu mutisi hiljaa. Hän moitti itseään, kun ei ollut tunnistanut edes oman veljensä ääntä aikaisemmin. Ja Sirppikynsi tarvitsi liikettä. Mutta ei tästä tietenkään tapaa voinut tulla. Muutkin kuningattaret pystyivät hoitamaan Sirppikynnen pentuja tarpeen vaatiessa. Olihan niin ennenkin tehty.
”Susitassu!” Huurrepennun äänen Susitassu tunnisti. Hän oli kuullut valkoisen naaraan kimakan ääneen silloin, kun hän oli hermostunut emolleen.
”No hei”, Susitassu sanoi kaikille kolmelle, mutta katsoi Huurrepentua, jotta tämä näkisi, mitä Susitassu hänelle sanoi. Huurrepentu kehittyi yllättävän hyvin huulilta lukemisessa.
”Sinä haiset kirpeältä”, Huurrepentu naukaisi ja nyrpisti nenäänsä, mutta purskahti sitten nauruun. Pakkaspentu istui sisarensa vierellä, suojeleva katse silmissään. Tuiskupentu pyöräytti silmiään, mutta näytti olevan samaa mieltä.
”Onko parantajana kivaa?” Tuiskupentu kysyi.
”Ei se soturina olemista päihitä”, Pakkaspentu tokaisi, mutta ei ylimielisesti eikä halveksuvasti. ”Ei ainakaan minun mielestäni. Ei minusta olisi notkumaan Tähtiklaanin perässä ja lajittelemaan outoja yrttejä.”
”Ei kaikista olekaan parantajiksi”, Susitassu nyökkäsi mustalle pennulle. ”Se on kutsumus.”
”Parantaja on tärkeä”, Huurrepentu sanoi kömpelösti, kun yritti tulla mukaan keskusteluun, vaikka häneltä oli mennyt suurin osa ohi.
”Parantaja on tärkeä”, Susitassu toisti hitaasti ja Huurrepentu hymyili. Ehkä Huurrepennusta voisi tulla hänen oppilaansa? Kun tuntui aika mahdottomalta, että pennusta voisi tulla soturia. Vaikka olihan se selvää, että Huurrepennulta löytyi luonnetta soturiksi.
”Pitää olla joku auttamassa, jos jotain sattuu”, Tuiskupentu myönsi nyökkäillen.
”Tietysti”, Pakkastpentu kyyristyi vaanimisasentoon ja katsoi ovelasti Tuiskupentua. ”Pitäähän jonkun osata parantaa, kun kissat sotivat!”
”Eivät kissat nyt sodi”, Susitassu tokaisi korviaan luimistaen. Onneksi. Yökajon lauman hyökkäys oli ollut tarpeeksi…
”Yökajon lauma sotii!” Pakkapentu sylkäisi. ”Ja kyllä klaanitkin kohta sotivat! Kissat kihisivät, kun tulitte yöllä kotiin!”
”Olitko sinä hereillä?” Susitassu siristi silmiään ja musta pentu hymyili hermostuneesti.
”Me kaikki olimme hereillä yöllä, kun tulitte kotiin”, Huurrepentu naukaisi. ”Jopa Kolibrin pennut ja Täplätuulen pennut.”
”Ahaa”, Susitassu kurtisti kulmiaan ja katsoi sisaruksiaan. Yksi oli innokas soturi, yksi oli hänen kaltaisensa, vaikkakin soturin alku ja yksi oli toiveikas ja kuuro.
”Sinä arvioit meitä”, Huurrepentu töksäytti ja Susitassu järkyttyi sisarensa tarkkanäköisyydestä, mutta ei näyttänyt uutta tunnetilaansa pennuille. ”Miksi?”
”Mietin, miten hienoja kissoja teistä tulee”, Susitassu kertoi kaikille kolmelle ja Huurrepennun silmät tuikkivat innosta.
”Minusta tulee ainakin upea soturi!” Pakkaspentu julisti.
”Et ole ainoa!” Tuiskupentu sanoi ovelasti ja hymyili innokkaana. Pakkaspentu loikkasi veljensä niskaan ja kaksikko aloitti leikkitappelun.
”Hei, Huurrepentu”, Susitassu kosketti naaraan lapaa ja puhui sitten. ”Aiotko yrittää olla soturi?”
”Tietysti”, naaras hymyili. ”Minä tunnen sinun liikkeesi.”
”Tunnet?” Susitassu kuiskasi hämmentyneenä.
”Tulikukka on tulossa”, Huurrepentu naukaisi ja Susitassu hämmentyi. Kului hetki ja sitten Tulikukka työntyi sisään pentutarhaan.
”Hei, Susitassu”, oranssi kolli naukaisi ja asteli istten tytärtensä luokse.
”Mitä ihmettä?” Susitassu ihmetteli ääneen.
”Minä tunnistan hänen askeleensa”, valkoinen pentu kertoi. ”Tunnen ne maasta. Ja emo on tulossa! Minä haistan hänet!”
”Sinulla on terävät aistit, jotka korvaavat kuulosi”, Susitassu kuiskasi haltioituneena. Sirppikynsi työntyi pesään ja näytti paljon virkeämmältä.
”Muista käydä nyt useasti päivässä ulkona, niin kipu helpottaa”, Susitassu naukaisi ja harmaa naaras nyökkäsi hymyillen. Susitassu hymyili takaisin ja kääntyi lähteäkseen. Tylsyys kohtaisi. Tekemisen puute.
”Hei, Susitassu?” Täplätuuli naukaisi kysyvästi. ”Voimmeko puhua?”
”Toki”, Susitassu kääntyi ympäri, mutta Täplätuuli työntyi hänen ohitseen.
”Pesässäsi”, täplikäs naaras naukaisi ohimennen ja jätti Susitassun jälkeensä. Parantajaoppilas syöksyi naaraan perään.

”Mitä asiaa? Koskeeko tämä pentujasi?” Susitassu kysyi. Hän mietti Tarinapentua, mutta hän tiesi, että Täplätuuli ei ollut samanlainen murehtija kuin Sirppikynsi saattoi olla pentujensa suhteen.
”Ei”, Täplätuuli naukaisi tomerasti ja tarttui hampaillaam hännästään ja toi sen kehonsa eteen. ”Vaan tätä.”
”Häntääsi?” Susitassu kysyi varmistukseksi. ”Se on halvaantunut, ei tule liikkumaan enää.”
”Tiedän”, Täplätuuli huokaisi ja katsoi vakavasti Susitassua. ”Valhetassu antoi minulle idean jokin aika sitten. Hän mietti, olisiko mahdollista irrottaa tämä häntä.”
”Mi.. minä… tuota”, Susitassu takelteli. ”En osaa oikein sanoa, kun siinä on riskinsä.”
”Millaiset riskit?” Täplätuuli siristi silmiään, koukisti kynsiään hermostuneesti ja liikahti levottomasti. Susitassu pidätteli nielaisua ja piti katseensa rauhallisena. Kuningatar kysyi parantajaoppilaalta, NUORELTA JA KOKEMATTOMALTA parantajaoppilaalta hyvin vastuullista asiaa.
”Tulehdus, verenhukka ja se kipu...” Susitassu luetteli pahoillaan miettien hännänpoiston riskejä. Täplätuuli huokaisi ja sulki alistuneesti silmänsä.
”Mutta voin yrittää”, Susitassu sanoi päättäväisesti. ”Kysyn vain neuvoa Tähtiklaanista.”
”Oikeasti?” Täplätuulen vihreät silmät kirkastuivat ja naaraan mieliala nousi rajusti.
”Lupaan yrittää”, Susitassu hymyili. Hän tiesi, että naaraan häntä oli nykyään vain edessä ja ainoastaan haitaksi, joten sen poistaminen voisi tuoda helpotusta. Hännän poisto voisi jopa mahdollistaa paremman loppuelämän ja soturin tehtävistä paremman suoriutumisen. Klaaneissa on ollut moniakin kissoja, jotka olivat menettäneet häntänsä syystä tai toisesta ja selvinneet moitteettomasti. Susitassua vain ahdisti ajatus, olihan hän kokematon ja Täplätuulella oli pentuja! Entä jos jokin menisikin vikaan ja pennuilla ei olisi enää emoa?
”Kiitos”, Täplätuuli sanoi kiitollisena ja hyvästeli sitten Susitassun korvien heilautuksella, jättäen kollin yksin omaan pesäänsä. Valkomusta kolli istui hetken tyhjä katse silmissään sammalpedillään miettien, miten voisi onnistua poistamaan Täplätuulen hännän?

”Susitassu”, Keltahammas ärisi tutusti ja Susitassu avasi tyytyväisenä silmänsä. Hänellä oli mennyt ikuisuudelta tuntunut aika nukahtaa ja viimeinkin hän oli päässyt Tähtiklaani maille ja parantajien koulutukseen.
”Hei, Keltahammas”, Susitassu sanoi ja nousi istumaan. Hän huomasi muitakin parantajia Keltahampaan vierellä. ”Ja hei Jääkyynel ja..?”
Susitassu jähmettyi. Hän ei tuntenut tätä naarasta. Tai kollia? Ei sillä kai väliä ollut.
”Olen Jänismarja”, kolli sanoi. Hänen turkissaan oli varmasti kaikkia harmaan sävyjä ja kollilla oli hyvin kirkkaat vihreät silmät, joissa oli vivahde ruskeaa. ”Mukava tavata.”
”Samoin”, Susitassu nyökkäsi pienelle kollille, joka nyökkäsi oudosti.
”Susitassu”, Keltahammas murahti, mutta ystävällisesti. ”Lehtikato on tulossa, joten koulutuksesi täytyy jatkua.”
”Minulla olisi kyllä kysyttävää”, Susitassu tokaisi päättäväisesti ja Jääkynel katsoi lempeästi Susitassua. Raesateen mestari. Susitassu tiesi paljon valkomustasta naaraasta.
”Millaista?” Jääkyynel kysyi ja nousi seisomaan, vilkaisten Jänismarjaa. Kolli vaikutti vastahakoiselta. Miksi?
”Mistä klaanista sinä olet?” Susitassu kysyi hetken mielijohteesta. ”En ole ennen kuullut sinusta.”
”Taivasklaanista”, kolli tokaisi mittaillen Susitassua. ”Olin sen nykyisen parantajan mestarin mestari.”
”Selvä”, Susitassu nyökkäsi ja kääntyi sitten Jääkyyneleen puoleen. ”Mietin, pystyisinkö poistamaan Täplätuulen hännän?”
”Poistamaan sen?” Keltahammas yskäisi. ”Kokonaan?”
”Se voisi helpottaa hänen oloaan huomattavasti”, Jääkyynel myönsi mietteliäänä. ”Ja se on mahdollista. Hän ei pysty soturintehtäviin nyt, kun häntä on tiellä.”
”Siinä on tulehdusriski”, Keltahammas huomautti.
”Tiedän kaikki riskit”, Susitassu sanoi, vilkaisten harmaata naarasta. ”Mutta hännässä ei ole tuntoa ja pahin mikä voisi tapahtua, on kuolema verenhukkaan, mutta epäilen sitä vahvasti.”
”Tarvitset apua”, Jänismarja sanoi tietävästi. ”Et voi suorittaa tuollaista tehtävää yksin. Tarvitset kissoja, joilla on tietoa ja joista on apua.”
”Voit aina kysyä toisia parantajia”, Keltahammas vitsaili, mikä hämmensi Susitassua. Rajat eivät koskeneet parantajia?
”Eivät he ehdi nyt”, Susitassu huokaisi tietäväisenä. ”Mutta voin aina yrittää kysyä heiltä apua?”
”Klaanissasi on paljon kykeneviä kissoja apuun”, Jääkyynel iski silmäänsä ja pyyhkäisi hohtavaa ruohoa tassullaan. ”Tiedät kyllä, ketkä.”
”Uskoisin”, Susitassu nyökkäsi, miettien kissoja, joilla voisi olla kykyä ja vahvuutta auttaa.
”No niin”, Keltahammas naukaisi silmiään pyöräyttäen. ”Nyt voimmekin sitten kertoa sinulle yrteistä tulehdusten sun muiden hoitoon.”

Susitassu heräsi hätkähtäen ja nosti päänsä hämmentyneenä ylös. Mitä oli tapahtunut? Keltahammas oli koko yön opettanut hänelle yrttejä tulehdusten hoitoa varten ja Jänismarja oli kertonut keinoja kuinka tyrehdyttää verenvuoto tehokkaasti. Jääkyynel oli vain istunut sivussa ja katsellut toisinaan ympärilleen. Miksi? Susitassu oli ollut aikeissa kysyä, mutta jokin oli herättänyt hänet.
Valkomusta kolli nousi seisomaan ja työnsi päänsä varovasti ulos pesästään ja pesän suulla roikkuvien kasvien alta. Hän henkäisi sisään, kun huomasi leirin olevan aivan erilainen. Leirin ympärillä virtasi joki ja kasvillisuus oli lähes aivan erilaista. Puut olivat paljon rehevämpiä ja matalampia. Kauempana näkyi toki korkeampia puita, mutta leirissä olevat olivat pienempiä, mutta silti hyvin suojaavia. Lehdet olivat lehtisateen takia kellertäviä ja punaisen kirjavia. Yö tuuditti Susitassulle tuntematonta leiriä ja kuu loi hopeankelmeän hohteen kaikkialle. Hopeanharmaa naaras oli ainoa, joka näytti elonmerkkejä. Susitassu siristi silmiään ja katseli harmaata naarasta, joka asteli leirin poikki. Susitassu yritti haistella ilmaa, mutta hän ei saanut yhtäkään hajun häivähdystäkään kiinni.
Parantajaoppilas astui esiin pesästä ja yritti arvioida ympäristöään, mutta hänen pettymyksekseen hän ei tunnistanut olinpaikkaansa. Hopeanharmaa kissa seisoi nyt kuunvaloa vasten ja katsoi suoraan Susitassuun mintunvihreillä silmillään. Hänen valkoiset tassunpäänsä hohtivat kuin ensilumi kuunvalossa ja koko hänen turkkinsa kimelteli kuin tähdet taivaalla. Lavasta liikkui yksi valkea kimallus tähdenlennon lailla kohti naaraan vatsaa ja lopulta se katosi. Susitassu katsahti ihmetellen harmaata naarasta. Yksi musta korva sai parantajaoppilaan henkäisemään. Hopeanharmaa naaras, mintunvihreät valloittavat silmät, valkoiset tassunpäät ja musta korva. Hän tiesi, kuka tämä naaras oli.
”Kuutähti?” Susitassu kuiskasi, mutta harmaa naaras ei hievahtanutkaan Susitassun puhuessa. ”Oletko sinä Kuutähti?”
Harmaa naaras vilkaisi vatsaansa ja sitten taas Susitassua, mutta nyt jotenkin apealla tavalla.
”Pentuja?” Susitassu hämmentyi. Mitä kuollut päällikkö yritti sanoa. ”Mitä tarkoitat?”
Vihreät silmät välähtivät ja nyt kolmea tähdenlentoa kulki naaraan kasvoilta hänen vatsansa suuntaan.
”Kolme pentua?” Susitassu kallisti päätään. Yksi tähdenlento välähti kirkkaammin kuin muut kaksi ja hävisi hitaammin naaraan turkkiin. ”Kuoleeko yksi? Vai onko se pentu jotenkin erityinen?”
Naaras ei vieläkään puhunut. Hän vain katsoi Susitassua, mutta nyt hymyili lempeästi. Ympäristö välähti punertavan oranssiksi ja ilmapiiri muuttui ahdistavaksi. Pimeys nielaisi kaiken ympäriltä ja oranssit haukansilmät tuijottivat Susitassua ahdistavasti. Parantajaoppilas perääntyi katseen tieltä, mutta joutui vain kohtamaan useamman silmäparin. Vihreät silmät kuitenkin syttyivät pimeyteen ja toivat rauhoittavamman tunteen Susitassulle.
Susitassu oli taas takaisin harmaan naaraan luona.
”Onko tulossa taistelu? Vai paha kissa?” Susitassu kysyi hämillään. ”Onko joku sinun pennuistasi se, joka voi pelastaa kaikki?”
Kuutähden olemus alkoi muuttua ja pian Susitassu tunnisti oman emonsa. Musta sirppi hohti valkoisena kissan otsassa.
”Sirppikynsi?” Susitassu siristi silmiään. Ei hänen emonsa ollut koskaan saanut vihreäsilmäistä tai oranssisilmäistä pentua. Kuutähti asteli Susitassun luokse ja katsoi merkitsevästi parantajaoppilasta sirppi kirkkaasti hohtaen otsassaan.
Susitassu nyökkäsi. Hänen tulisi puhua emolleen. Hän oli käynyt jokin aika sitten, ennen pentujensa syntymää, Kuulammella jostain syystä Heinätähden kanssa. Eikä Susitassulle oltu kerrottu mitään. Nyt olisi aika selvittää sen käynnin syy.
Kuutähti perääntyi muutaman askeleen ja alkoi hälvetä tuhkan lailla ilmaan.
”Missä sinä olet?” Susitassu kuiskasi hiljaa katsoessaan, kuinka Myrskyklaanin entinen päällikkö katosi hitaasti ilmaan. Kuutähti vain hymyili ja vielä kerran vihreitä silmiään väläyttäen mureni ilmaan.

”Mitä?” Susitassu pompahti pystyyn ja katseli ympärilleen. Oliko hän nyt omassa pesässään eikä unessa? Kyllä Tähtiklaanin kiitos. Tuttu haju ja oma sammalpeti. Ja tutut äänet pesän ulkouolella. Susitassu ei jäänyt sen enempää odottamaan vaana asteli määrätietoisesti kohti pentutarhaa. Heinätähti kuitenkin pysäytti hänet.
”Huomenta, Susitassu”, päällikkö sanoi hymyillen ja Susitassu pidätteli silmien pyöräytystä. Miksi juuri nyt? Voitko olla yhtään hyödyttömämpi juuri nyt?
”Huomenta vain, Heinätähti”, kolli sanoi, tajuten turhautuneen ja kireän äänensävynsä vasta jälkeenpäin.
”Onko jokin vialla?” valkoinen naaras kysyi, kulmaansa kohottaen.
”Minun täytyy puhua emolleni siitä teidän Kuulammen käynnistänne”, Susitasssu naukaisi. Vastuuntuntoinen päällikkö, kun ei ole voinut kertoa klaanin PARANTAJALLE, joka hoitaa Tähtiklaanin asioita.
”Ihan hyvä”, Heinätähti kuitenkin sanoi. ”Hän ei suostunut kertomaan minulle, mitä hän kuuli Tähtiklaanista.”
”Ai?” Susitassu kallisti päätään. Miksi?
”Ja sitten ne pennutkin syntyivät”, Heinätähti nyökkäsi pentutarhan suuntaan. ”Hän ei ole ehtinyt puhua siis sinullekaan?”
”Eipä näemmä ole”, Susitassu sanoi hampaitaan kiristellen. ”Sain juuri näyn hänestä, minun pitäisi kai puhua hänelle siitä käynnistä.”
”Näyn?” Heinätähti siristi silmiään kiinnostuneena, mutta myös huolissaan. Ja huolissaan sitä pitäisikin varmaan olla.
”Niin”, Susitassu nyökkäsi. ”Kuutähti yritti viestiä minulle jotain, tosin aika vaivalloisesti, kun ei kyennyt puhumaan.”
”Kuutähti?” Heinätähti henkäisi ilmaa. ”Sinä näit hänet Tähtiklaanissa?”
”Emme olleet Tähtiklaanin mailla”, Susitassu huomautti, saaden Heinätähden hämmentymään. ”Olimme jossain leirissä. Hän näytti oudolta, turkki hohti kuin tähtiklaanilaisilla, mutta hän ei kuitenkaan ollut tähtiklaanilainen. Hän ei pystynyt puhumaan, mutta yritti silti kommunikoida. Lopuksi hän hajosi ilmaan tuhkana.”
”Todella… outoa”, päällikkö sanoi, siniset silmät täynnä ristiriitaisia tunteita. ”Minulle sanottiin joskus, että hän vaeltaa kaukana.”
”No ehkä se on se syy sitten”, Susitassu naukaisi mietteliäänä. ”Mutta nyt, minun täytyy saada tietää, mitä Kuulammella tapahtui silloin.
”Tietysti”, Heinätähti nyökkäsi. ”Kun saat jotain selkoa näyistäsi, kerrothan minulle?”
”Tietysti”, Susitassu sanoi ja kipitti sitten nopeasti pentutarhaan. Hänen emonsa oli ollut varmaan juuri lähdössä kävelylle, kun Susitassu kutsui hänet luokseen.
”Susitassu?” Sirppikynsi hämmentyi, mutta seurasi sitten poikaansa syrjemmälle ja he lähtivät yhdessä kävelylle. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, ja Susitassu oli tyytyväinen.
”Minun täytyy tietää, mitä sinulle kerrottiin silloin, kun olit Kuulammella”, Susitassu tokaisi suoraan ja katsoi emoaan.
”Niinkö?” Sirppikynsi vaikutti jotenkin… vaivaantuneelta.
”Sain näyn, että minun tulisi puhua sinulle”, Susitassu sanoi kireästi.
”Aivan”, naaras huokaisi. ”En vain ymmärrä, miksi minulle kerrottiin se pitkä ennustus.”
”Ennustus? Pitkä?” Susitassu siristi silmiään.
”En kertonut siitä, koska minulle sanottiin, ettei se ehkä lopulta toteudukaan kokonaan”, Sirppikynsi sanoi. ”JA koska se on niin pitkä, niin en muista kaikkea siitä.”
”Kerro se, minkä muistat”, Susitassu sanoi ja vilkaisi ympärilleen. Puussa loikki yksi orava ja sen perässä toinen.
”Selvä”, Sirppikynsi nyökkäsi. ”Punaturkki puhui jostain synkistä ajoista, ja siitä, että joku vihollinen nousee tuhojen tuhkista.”
Susitassu jännittyi hieman. Tuhkista? Eikö Kuutähti ollut juuri hajonnut tuhkaksi..?
”Ja ensimmäinen osa koski jotain kolmea kissa, jotka tekevät joatin pimeydessä”, Sirppikynsi jatkoi mietteliäänä. ”Toinen osa koski aivan selvästi Yönkajon laumaa, kun puhuttiin ulkopuolisesta kissajoukosta ja välien hajoamisesta. Kolmas osa… en ole ihan varma, kai se oli sitten jotain sodista tai välien mustumisesta?”
”Aivan”, Susitassun hännänpäätä kihelmöi. Miksi kertoa soturille, joka ei muistanut kunnolla tärkeää ennustusta? Miksei Tähtiklaani voinut kertoa parantajalle?
”Se viides osa koski jotakin kissaa, joka nousee pahaksi ja hänellä on jotain kykyjä”, Sirppikynsi kertoi. ”Kuudes osa koski sitten pelastajia, jotka nousevat aika luultavasti sitä pahutta vastaan, mikä on aika ilmeistä. Ja hän on jostain kielletystä liitosta?”
”Onpa monta osaa”, Susitassu tuhahti.
”En saanut kuulemma edes koko ennustusta, koska se on vielä kesken, koska ei ole varmaa, tuleeko sitä pahaa kissaa vai ei”, Sirppikynsi huokaisi turhatuneena. ”Seitsemäs osa...”
”Seitsemäs?” Susitassu toisti ja pysähtyi leirin edustalle. Aika tuntui kulunene niin opeasti heidän kävellessään kierroksen loppuun.
”Se liittyi jotenkin koko ennustukseen merkitsevästi. Joku joskus kuollut kissa, jolla on ennustus jostain periytyvyydestä, on elossa? Hänestä ei kerrottu enempää. Se tuntui jäävän kesken”, Sirppikynsi sanoi pahoillaan ja vilkaisi poikaansa.
”Kiitos”, Susitassu nyökkäsi ja hymyili. ”Saan tästä ajateltavaa.”
Sirppikynsi hymyili ja työntyi sitten piikkihernetunnelista sisään leiriin. Susitassu jäi kuitenkin ulkopuolelle ja vilkaisi kohti taivasta.
”Kenestä te oikein puhutte? Kissa joka on kuollut, mutta on taas elossa? Ja hän on koko jutun ydin, vai?” Susitassu kuiskasi hiljaa Tähtiklaanille, toivoen hartaasti, että saisi edes jonkin sortin vastauksen. Missä Kuutähti oli? Mitä hänelle oli tapahtunut? Ja miksi hän otti yhteyttä Susitassuun ja miksi Tähtiklaani ei ollut kertonut parantajalle tärkeästä ennustuksesta vaan otti yhteyttä naaraaseen, jolla on hyvin vaikeaa juuri nyt?