Hallakajo - Jokiklaani

Oppilas: 1. luku

Hallatassu istui leiriaukean reunamalla kohdassa, jossa leiri rajautui jokeen. Hallatassu tuijotti joen jäätä, jonka päällä tuuli kuljetti pyörteilevää lunta edellään. Tuulen laannuttua Hallatassu nosti huokaisten katseensa taivaalle, joka oli kuulaan kirkas pakkasesta.

”Tähdet eivät näy, mutta olen varma, että Liljavirta näkee sinut. Hän näki kuinka sait oppilasnimesi äsken ja on sinusta hyvin ylpeä. Minäkin olen, me kaikki olemme.”

Lähestyvä kissa puhutteli lempeästi Hallatassua. Hallatassu näki tutun tummanruskean turkin silmäkulmastaan, ja tunsi lämmön kyljessään kun Saukkosydän istahti Hallatassun viereen. Saukkosydän nuolaisi Hallatassun jo valmiiksi hyvin silotettua turkkia päälaesta lohduttavasti. Saukkosydän oli sukinut Hallatassun edustavaksi seremoniaan. Ei Liljavirta, Hallatassun emo. Synnytys oli mennyt täysin pieleen, Hallatassun kaksi sisarusta olivat kuolleet ja Liljavirta vahingoittunut tavalla, jota parantajat eivät olleet osanneet korjata. Vain tarjota lisää aikaa, ja lykätä välttämätöntä. Liljavirta oli yrittänyt kovasti sinnitellä elossa nähdäkseen tämän päivän, mutta…

”Minä yritän uskoa niin”, Hallatassu maukaisi hiljaa. Saukkosydän nyökkäsi rohkaisevasti, hiljaa tukien niin kuin aina aiemminkin.

”Mutta tuntuu, että olen enemmän hukassa nyt kuin silloin heti kun…” Hallatassu joutui nielaisemaan loput sanoistaan painavan tunteen puristaessa taas rintaa.

”Miksi sinusta siltä tuntuu?” Saukkosydän kysyi syyttelemättä ja kumarsi päänsä lähemmäs Hallatassua. Hallatassu käänsi kalpean kellertävien, surusta sumeiden silmiensä katseen sijaisemoonsa.

”Minun pitäisi kai tuntea itseni onnekkaaksi kun ehdin niin pitkään valmistautua emoni kuolemaan”, Hallatassu aloitti tunnustellen hieman kuristuneella äänellä. Hallatassu yritti rykiä ääntään selvemmäksi. Saukkosydämen häntä kävi Hallatassun selällä. Kuin muistuttaen, että ei yhdenkään pennun pitäisi joutua syntymästään lähtien sellaiseen valmistautua, ja oli hyväksyttyä takellella siitä puhuessa.

”Mutta välillä suorastaan toivon, että niin ei olisi ollut”, Hallatassu jatkoi puuskahtaen, peläten että puhuminen muuttuisi muuten viivytellessä vaikeammaksi. ”Liljavirta ehti kertoa niin paljon kaikenlaista, miten minusta tulisi hieno soturi ja miten kaikki olisi aina hyvin kun vain noudattaisin soturilakia ja palvelisin klaaniani, Jokiklaania hyvin…”

Sitten Hallatassu käänsi katseensa merkitsevästi taakseen aukiolle, jossa suuri joukko kissoja oli juuri pidetyn oppilasseremonian jälkeen poistumassa hiljalleen tehtäviinsä. Jokiklaanilaiset ja myrskyklaanilaiset yhdessä.

”Mutta Liljavirta ei ehtinyt nähdä tätä. Mitä hän olisi tästä sanonut? Mitä minun pitäisi tehdä? Mihin minun pitäisi kuulua nyt kun minulla ei ole enää mitään muuta kuin klaani, joka on tämän näköinen? Mille klaanille minä äsken seremoniassa oikein lupailin asioita?” Hallatassu kyseli pitäen äänensä hiljaisena. Saukkosydän oli ollut aina loputtoman kärsivällinen, häneen Hallatassu luotti. Mutta muihin ei niin paljon, eikä Hallatassu halunnut suututtaa ketään epäilyksillään.

Saukkosydän käänsi katseensa hetkeksi samaan suuntaan kuin Hallatassu, ja hymähti miettivästi.

”Liljavirta on… oli aivan yhtä avoin ja ystävällinen kuin sinäkin, ja osasi ajatella kaikkien parasta tavanomaisten rajojenkin yli.” Enempää Saukkosydän ei osannut tarjota, koska hänkään ei tiennyt vastausta. Hallatassu tiputti lannistuneena katseensa tassuihinsa, ja tukahdutti vaivoin surun vinkaisun. Oli niin ikävä emoa. Hallatassu muisti koko ajan lisää, kun Saukkosydämen sanat kaikuivat vielä mielessä. Emo oli aina ollut väsynyt, eikä ollut monesti jaksanut tulla edes pentutarhan suulle seuraamaan Hallatassun tekemisiä, mutta oli aina kuitenkin kysellyt ja ollut kiinnostunut kaikesta mitä Hallatassu teki. Emo oli saanut Hallatassun puhumaan aina jos jokin painoi mieltä ja saanut sitten viisailla, hyvin valituilla sanoillaan Hallatassun paremmalle mielelle. Vaikka Liljavirran keho oli pettänyt ja kuihtunut, mieli oli kirkas loppuun asti.

”Hei, tämä on tärkeä päivä sinulle, uuden elämänvaiheen alku.” Saukkosydän tuuppasi kevyesti kuonollaan Hallatassua kaulasta saadakseen tuoreen, vielä pennun mitoissa olevan oppilaan kohottamaan katseensa taas. Hallatassu teki niin hitaasti, ja katseli Saukkosydäntä anellen kuin toivoen tältä löytyvät lisää rohkaisevia sanoja ja ratkaisuja, kaikkeen. Niin kuin Liljavirralta silloin kun tämä oli vielä elossa. Miten epäreilua.

”Oppilaskoulutus on rankkaa etenkin aluksi kun tulee kerralla niin paljon uutta opittavaa ja tehtävää, niin saat ajatuksesi varmasti muualle, ja aika muutenkin parantaa haavat”, Saukkosydän ohjeisti. ”Mutta voit tietenkin tulla puhumaan aina kanssani, mistä tahansa”, Saukkosydän lupasi lisäksi. Hallatassu nojautui kiitollisena vasten tuttua lämpöä hetkeksi. Painava tunne rinnassa oli hellittänyt otettaan taas. Se tuli aina vain harvemmin ja aina vain vähemmän painavampana, joten Saukkosydämen täytyi olla oikeassa.


”Nyt Kuusihäntä haluaisi varmaankin jo päästä antamaan sinulle ensimmäisiä ohjeita”, Saukkosydän sitten kehotti ja asteli kauemmas Hallatassusta. Hallatassu loi vielä yhden kiitollisen katseen sijaisemoonsa, ennen kuin suuntasi takaisin aukion keskelle. Kuusihäntä katseli Hallatassua tiivisti, istuen häntä siististi tassujen ympärille kiedottuna. Jännitys kipristeli Hallatassun tassuissa samalla tavalla kuin hetki sitten nenien kosketukseen astellessa. Hallatassu pysähtyi Kuusihännän eteen odottavasti, kykenemättä istumaan jännitykseltään. Kuusihäntä oli iso hurjan näköinen kolli jolta puuttui toinen korva taistelumuistona. Mutta kollin silmissä oli helposti lähestyttävä lämmin ilme.

”Tiedän että te kaikki oppilaat haluaisitte heti ensimmäisenä päivänä oppia pyydystämään itsenne kokoisia kaloja ja taistelemaan mäyrien ja kettujen kanssa, mutta en tarjoa muuta kuin kierroksen reviirimme ympäri tänään”, Kuusihäntä esitteli suunnitelmansa vitsikkäästi. Hallatassu vain nyökkäsi myöntyvästi. Kuusihäntä nuolaisi rintaansa vähän nolostuneena siitä, ettei ilmeisesti ollut saanut haluamaansa vastausta, innokkaan tuoreen oppilaan vastaväittelyä.

”Tuota… Aurinko ei ole vielä kovin korkealla. Ehdit käydä varaamassa itsellesi paikan oppilaiden pesästä ja syödäkin jotain. Lähdetään auringonhuipun aikaan partion mukaan ainakin osaksi matkaa”, Kuusihäntä selitti sitten asiallisemmalla äänensävyllä. Hallatassu lupasi olla ajoissa paikalla, mielissään siitä että Kuusihäntä vaikutti koko ajan mukavammalta kissalta. Hallatassu suuntasi sitten kohti isoa oppilaiden joukkiota saaliskasan vieressä. Taivastassu näytti kuvailevan hyvin ilmeikkäästi viimeisintä saalistusreissuaan kaikille joita kiinnosti, joukossa oli myrskyklaanilaisia ja jokiklaanilaisia sekaisin.

”Haluaisin tietää missä voin nukkua tästä lähtien, oppilaiden pesässä siis”, Hallatassu korotti äänensä. Turkkia kuumotti kun monta silmäparia kääntyi katsomaan. Yötassu astui lähemmäs Hallatassua, hymy silmissään.

”Vähän ahdasta siellä on, mutta kyllä me jotain keksimme. Eikä tätä kestä enää kauan, tehän olette palaamassa pian leiriinne?” Yötassu selitti kysyen sitten varmistusta lopuksi olkansa yli myrskyklaanin oppilaalta, Kielotassulta. Tämä nyökkäsi vastaukseksi. Hallatassu heilautti korviaan yllättyneenä. Todellako? Sittenhän hänen ei tarvitsisi enää pähkäillä outoa klaaninsa tilannetta.

"Ei tarvitse näyttää noin yllättyneeltä. Olethan sinäkin varmasti... Tai siis et ole. Noh, kohta saat tietää kaiken tarpeellisen! Tule", Yötassu ilakoi ja kääntyi kannoillaan. Hallatassun korvia vähän kuumotti. Hän oli vasta vähän aikaa sitten ollut pentu, jonka ei katsottu tarvitsevan tietää kaikista klaanin tapahtumista ja kiemuroista. Hallatassu seurasi joka tapauksessa huomattavasti keveämmin askelin Yötassua kuin oli kuvitellut mahdolliseksi. Kaikki näytti järjestyvän.

Oppilas: 2. luku

”Ihan mahtavaa että kalaa alkaa saamaan taas paremmin”, Yötassu tuumi ääneen tutkaillessaan saalispinoa. Hiljainen Hallatassu nyökkäsi parhaaksi ystäväkseen kehittyneen tumman oppilaan vieressä.
”Sain jo aamupartion yhteydessä kivan myyrän kuningattarille vietäväksi, niin nyt saa vieläpä herkutella hyvällä omatunnolla”, Yötassu jatkoi myhäilyään poimiessa ison taimenen pinosta. Sileät kalankyljet olivat liukkaita, ja Yötassu luimisti korviaan kun jäljelle jäävä kalojen pino vähän sortui. Hallatassu ei kuitenkaan tätä huomannut. Vaalea oppilas oli mennyt mietteliääksi.
”En ole vielä ikinä saalistanut mitään. Saanko siis syödä ollenkaan?” nuori naaras kysyi pienellä äänellä. Yötassu tuhahti väheksyvästi ja laski ison kalan hampaistaan hetkeksi voidakseen puhua.
”No saat tietenkin! Sitten vasta kun oikeasti osaat, alat saalistamaan klaanille ja saat ruokaa vasta kun olet tehnyt oman osasi muiden ruokkimiseksi”, kokeneempi soturioppilas vakuutti. Hallatassu näytti vielä empivältä.
”Tule nyt niin jaetaan tämä kala. En tietenkään aikonut yksin kaikkea hotkaista, siinähän linjatkin jo kärsivät”, Yötassu heitti vitsikkäästi ja pullisti hetkeksi poskensa, kuin olisi paksu kissa. Tämä sai Hallatassun viikset värähtämään huvituksesta. Yötassu nyökkäsi hyväksyvästi ja otti kalan taas suihinsa. Ystävykset etsivät rauhallisen leirinnurkan missä syödä nousevan lehtikadon auringon valossa. Aurinko lämmitti joka päivä enemmän.

”Hallatassu!” Kyseinen oppilas nosti hätkähtäen päänsä kuullessaan nimeään huudettavan. Suomuinen kalankylki jäi suupieleen oltuaan vasta matkalla pureksittavaksi. Hallatassu kiirehti piilottamaan sen suuhunsa, kun näki Kuusihännän, mestarinsa, lähestyvän. Ruskea kolli nyökkäsi tervehdyksen Yötassulle ennen kuin jatkoi oppilaansa puhuttelua.
”Näen että olet kohta saanut syötyä. Olethan saanut myös levätä tarpeeksi eilisen rajakierroksen jälkeen?” Kuusihäntä uteli tuuheaa häntäänsä heilauttaen.
Hallatassu ei voinut muuta kuin nyökätä vastaukseksi, suu täynnä pureksimatonta kalaa.
”Se on mukava kuulla. Perinteisesti kaikki rajat kierretään heti ensimmäisenä koulutuspäivänä, ja se voi olla aika rankkaa, mutta hyvin te oppilaat siitä yleensä selviätte”, Kuusihäntä jatkoi jutustelua. Vaalea oppilas mumisi jotain myöntävää vastaukseksi.
Yleensä Hallatassu tykkäsi siitä, miten hänen mestarinsa oikeasti halusi jutella oppilaansa kanssa ennen käskyluetteloa. Nyt poikkeuksellisesti Hallatassu toivoi Kuusihännän sanovan pian asiansa, jotta pääsisi pureksimaan kalansa loppuun. Posket alkoivat puutua.
”Ajattelin viedä sinut tänään harjoittelemaan metsästystä. Aamupartio kuulemma löysi hyvän myyräpaikan jossa se olisi helppoa”, Kuusihäntä selitti suunnitelmansa. Hallatassu ei kääntynyt katsomaan, mutta saattoi kuvitella Yötassun hieman röyhistävän rintaansa.
”Onko kaikki hyvin?” Kuusihäntä vihdoin huomasi jonkin olevan vialla ja väräytti ainoaa korvaansa uteliaana. Hallatassu pakottautui pureksimaan kalaansa hätäisesti ja nielaisi sitten suurena möykkynä vihdoin alas. Vähän turhaa hyvän kalan tuhlausta, mutta nyt ei voinut mitään.
”On, kiitos kysymästä, olen kohta valmis, kuulostaa tosi mahtavalta”, vaalea oppilas kiirehti lupailemaan asiaankuuluvasti, vaikka puhuikin vähän voipuneella äänellä. Nyt särki kurkkua.
”Hienoa. Tavataan pian tuossa leirin suuaukon ulkopuolella ja jatketaan siitä”, Kuusihäntä ohjeisti ennen kuin vielä kerran uteliaana kulmaansa kohotettuaan kääntyi kannoillaan.
Yötassu romahti nauramaan tassuihinsa heti, kun Kuusihäntä oli turvallisen etäisyyden päässä.
”Ei ollut kivaa”, ystävyksistä pinteessä ollut mutisi sovittelevasti ja jatkoi kalan syömistä, hyvin pienin haukuin.
”Olipas! Näytit ihan samalta kuin minä aiemmin”, Yötassu ilakoi ja pullisti poskensa vielä näyttääkseen mitä tarkoitti. Hallatassu pyöräytti vaivihkaa silmiään.
”On ihme, ettei Kuusihäntä huomannut heti”, tummaturkkinen oppilas ei osannut päästää tapahtumasta irti jatkaessaan itsekin syömistä.
Hallatassu nosti vielä katseensa mestariinsa. Tämä oli jäänyt juttelemaan jonkun soturin kanssa aivan leirin suuaukolle. Varmaan jotta näkisi, milloin vaalea oppilas olisi valmis ja suuntaisi ulos.
”Ehkä hän oli vain hienovarainen”, Hallatassu yritti selittää. Yötassu mutisi enää vain ympäripyöreän vastauksen. Hän halusi antaa ystävälleen aikaa syödä rauhassa ennen ensimmäistä saalistusoppituntia. Se oli kaikille aina ikimuistoinen, eri syistä.

”Pysähdytään tähän vähän kauemmas, niin ettemme aja myyriä koloihinsa ennen aikojaan”, Kuusihäntä keskeytti matkanteon pienen tovin jälkeen ja heilautti häntänsä Hallatassun eteen estääkseen tätä ottamasta enää askeltakaan. Vaalea oppilas kavahti vähän säikähtäneenä kauemmas. Hän oli ehtinyt jo uppoutua liikaa ympäriinsä katseluun. Jokiklaanin reviiri leirin ulkopuolella tuntui vieläkin niin suurelta ja ihmeelliseltä kevyessä, kimmeltävässä lumivaipassaan.
”Onko tässä vai myyriä?” Hallatassu kysyi rehellisen ymmällään ja nosti kellertävien silmiensä katseen mestariinsa.
”On, ja paljon joka puolella. Ensimmäinen oppitunti käydäänkin saaliin paikantamisesta. Sinun täytyy oppia käyttämään kaikkia aistejasi. Yritä vain rohkeasti”, Kuusihäntä kehotti. Nuori oppilas käänsi katseen eteensä epäröivästi. Hän olisi kaivannut lisää ohjeistusta, mutta kai Kuusihäntä tiesi mitä teki… Hallatassu ei tiennyt.
Vaalea oppilas otti pari varovaista askelta eteenpäin, niin kevyesti kuin osasi. Ensin hän yritti paikantaa katseellaan myyriä. Mutta eivät nämä tietenkään tyhminä hyppineet esillä paljaalla lumella. Hallatassu kurtisti kulmiaan mietteliäästi, mitä sitten? Uuden idean saatuaan oppilas yritti haistella ilmaa nenä korkealla. Mutta juuri syöty kala häiritsi vielä liikaa, eikä Hallatassu saanut mitenkään mieleensä miltä myyrän pitäisi tuoksua. Lehtikadon kylmä peitto vaimensi hajuja muutenkin.
Nuori oppilas laski päänsä nyt jo vähän hädissään. Miten tämän pitäisi toimia? Pieni turhautunut huokaisu karkasi Hallatassun suusta.
Ja samassa herkät korvat värähtivät poimiessaan rapinaa, juuri hangen alta, aivan parin ketunloikan päästä. Hallatassu seurasi vaiti ja aloillaan hetken myyrän kulkua varmistuakseen havainnostaan, pidätellen sisällään pulppuavaa intoa aisoissa. Sitten oppilas kääntyi mestarinsa suuntaan ja osoitti häntää heilauttamalla paikantamansa myyrän suunnan.
Kuusihäntä nyökkäsi hyväksyvästi silmänsä hitaasti sulkien, ja Hallatassun läpi kulki miellyttävä lämmin väristys. Mutta sitten Kuusihäntä nykäisi päällään oppilastaan perääntymään. Vaalea naaras totteli mukisematta, mutta hyvin ymmällään. Eikö hän pääsisikään samalla lailla heti kokeilemaan omin neuvoin saaliin nappaamista?
”Katso tarkkaan nyt, niin voit oppia tämän hyvin nopeasti”, Kuusihäntä maukaisi matalalla äänellä ohittaessaan oppilaansa. Hallatassu katsoikin silmää räpäyttämättä, kuinka ruskea kolli laskeutui vaanimisasentoon. Nuori naaras nyökkäsi pienesti itsekseen. Tuota hän oli nähnyt vanhempien oppilaiden tekevän keskenään leirissä harjoitellen.
Kuusihäntä eteni kuin lumen pinnalla liitäen. Soturin raskaat tassut laskeutuivat uskomattoman kevyesti ja ääneti hangelle vuoron perään. Vatsakarvat eivät aivan viistäneet hangen pintaan, ja häntä pysyi hallitusti alhaalla paikallaan.
Hallatassu seurasi kasvatuksen jännityksen vallassa, kuinka Kuusihäntä pysähtyi ketunmitan päähän rapinan lähteestä. Mitä seuraavaksi? Vaalea oppilas ei olisi todellakaan osannut itse keksiä tässä tilanteessa. Kuusihäntä kallisti aavistuksen päätään kuullakseen paremmin. Rapina vaimeni. Hallatassu pidätti hengitystään.
Yhtäkkiä Kuusihäntä loikkasi korkealle ilmaan. Lumi ei ollut enää syvää, mutta Kuusihäntä upposi sinne etutassujaan ja päätään myöten. Hallatassun viikset värähtivät tahattomasti huvituksesta, kun hetken aikaa hänen mestaristaan näkyi vain ruskea takamus lumen pinnalla.
Oppilas kuitenkin vakavoitui vaikuttuneena, kun tämän mestari nosti päänsä, saaliinsa kanssa. Myyrä oli jo tapettu, ja roikkui velttona kollin hampaissa. Hallatassu haistoi lämpimän saaliintuoksun myyrästä, ja painoi sen tarkasti mieleensä.
”On tärkeää osata saalistaa tällaista piensaalista hangesta näin. Jotkut lehtikadot ovat sekä hyvin kylmiä että runsaslumisia. Tällöin loikkaamalla pääsee hangen alle, ei kuitenkaan jään läpi”, Kuusihäntä opetti. Hallatassu kuunteli silmät kirkkaina.
”Pääsenkö nyt itse kokeilemaan?” Nuori naaras kysyi innokkaana. Tänään voisi olla päivä, jolloin Hallatassu saa ensimmäisen saaliinsa! Se ei olisi kalaa, parasta mitä jokiklaanilainen tiesi, mutta tärkeä saalis kuitenkin.
”Tietenkin. Paikanna ensin uusi myyrä”, Kuusihäntä ohjeisti kävellessään kauemmas myyränsä kanssa.
Hallatassu onnistui jälleen kuulemaan myyrän, ja lähestyminen vaanien onnistui myös ongelmitta. Vaalea oppilas oli niin monta kertaa pentuna nähnyt sen oppilaiden leveillessä toisilleen. Lisäksi lehtikadon ansiosta ei tarvinnut varoa aluskasvillisuutta, vain hanki piti vaimeaa ääntä tassujen alla.
Hallatassu jäi kuitenkin empimään, kun olisi pitänyt loikata. Hänen myyränsä oli ohuemman hangen kohdassa. Vaalea naaras epäröi vain hyppäävänsä päänsä pahki kiveen, jos yrittäisi samaa kuin mestarinsa Kuusihäntä. Eli pitäisi loikata jotenkin matalammalle…?
Hallatassu empi liian pitkään. Myyrä kuuli tai jotenkin muuten aisti olevansa metsästettynä. Nuori oppilas puuskahti turhautuneena ja kömpelösti loikkasi hangen alla pakoon rapistelevan myyrän suuntaan. Hallatassun etukäpälät upposivat haroen lumeen. Oppilas tunsi osuvansa johonkin, ja riuhtaisi kynsin ylös hangesta. Ote oli liian löysä, ja pian myyrä lensi pienessä kaaressa ilmassa, vinkuen mennessään. Hallatassu unohtui sydämenlyönnin ajaksi ihmettelemään koko hullua näkyä. Sitten vaalea oppilas ponkaisi liukastellen myyrän perään, ja onnistui nappaamaan sen hampaisiinsa ilmasta. Pienet luut rusahtivat poikki, ja myyrä mykistyi veltoksi, koettelemuksestaan vapautuneena.
Hallatassu tunsi häpeää ja onnistumisen ylpeyttä sekaisin kääntyessään katsomaan mestariaan, elämänsä ensimmäinen saalis hampaissaan.
”No tuota…” Kuusihäntä aloitti epävarmasti. Hallatassu huomasi tämän taistelevan pysyäkseen virallisen asiallisena.
”Minun oli tarkoitus opettaa sinulle vasta paljon myöhemmin lintujen nappaamista, johon voi liittyä saaliin perään loikkaaminen ilmaan, mutta käy se näinkin”, ruskea kolli päätti sanansa, ja nyt tämän silmissä oli selkeästi huvituksen lämpö. Hallatassu laski katseensa, korvia kuumotti.
”Se oli hieno saalistus. Sait myyrän kiinni, ja se on pääasia. Seuraavalla kerralla mieti vähemmän ennen kuin toimit, niin taposta tulee siistimpi. Luunsiruja täynnä olevaa saalista ei kehtaa kenelle tahansa tarjota”, Kuusihäntä kuitenkin asiallisesti huomautti. Koulutus ei ollut pelkkää hupailua ja kehuja.
”Varmasti toimin sitten nopeammin”, Hallatassu lupasi yhtä lailla mestarilleen kuin itselleen. Täysin nappiin suoritus ei mennyt. Mutta nuoresta naaraasta ei ollut ikinä tuntunut niin ylpeältä kuin tämän saadessa kantaa ensimmäinen saaliinsa saalispinoon, klaanin ruokkimiseksi.

Oppilas: 3. luku

”Tämä on tylsintä hommaa ikinä” Savitassu murisi ja pöyhi tassuillaan kuivaa sammalpinoa varaston perältä entistä äkäisemmin. Hallatassu aivasti ennen kuin pystyi vastaamaan.
”Mutta eikö klaaninvanhimmista huolehtiminen ole yhtä kunnioitettava ja tärkeä tehtävä kuin taisteluharjoitus tai rajapartioon osallistuminen?” nuori naaras tuumi sovittelevasti. Hallatassu käytti epävarmasti itselleen vieraiden puuhien sanoja – ei hän ollut vielä mihinkään partioon päässyt. Savitassu taisi kuulla tämän haparoinnin vaalean oppilaan äänestä.
”Onko joku mestari onnistunut täyttämään aivosi höyhenillä? Ajattelet muka noin vaikka et ole päässyt vielä kaikkeen mukaan”, harmaa kolli hörähti. Hallatassu painoi päänsä, toisaalta iloisena siitä että oli onnistunut piristämään oppilastoveriaan ja toisaalta häpeissään lapsellisesta hyväuskoisuudestaan.
”Hallatassu on oikeassa”, Yötassu riensi tomerasti maukaisten puolustamaan nuorta ystäväänsä ja loi tiukan katseen porukan ainoaan kolliin.
”Sitä paitsi, kohta on hiirenkorvienaika ja ennen kuin huomaammekaan viherlehden. Sitten tämä on kivempaa kun ei tarvitse tonkia tomuisia varastoja vaan saa tuoretta sammalta suoraan metsästä”, musta naarasoppilas jatkoi maalaamalla mukavan mielikuvan. Savitassu kohautti lapojaan rauhoittuneena. Tällä oli muutenkin jo hyvä tukko sammalta, samoin kuin Yötassulla. Sen huomatessaan Hallatassu kiirehti kokoamaan oman pölyisen kasansa kokoon ja riensi suojaisan pusikon alta peruuttavien oppilaiden perään.
Kolmikko suuntasi varisevan saaliinsa kanssa kohti klaaninvanhimpien pesää. Nämä olivat pyytäneet kaikki yhtä aikaa makuualustojen vaihdosta, joten hommaa riitti useammallekin oppilaalle. Aamupäiväinen Jokiklaanin leiri kuhisi elämää. Aamutassu huusi varoituksen taisteluliikkeitä harjoitteleville Meritassulle ja Pähkinätassulle, jotka meinasivat ajautua etenevään sammalvuoreen. Saalista jakavat Heinähäntä ja Havukynsi kokosivat paheksuvasti tuhahtaen saaliinsa turvaan kuivaa sammalta varistavan joukkion edestä. Lopulta kolmikko pääsi ahtautumaan kantamustensa kanssa klaaninvanhimpien pesään, ja leirin äänet vaimenivat taakse.
”Sieltähän te tulette. Luulisi ettei reissussa kestäisi noin kauan kun sammal on omassa leirissä ja yhdessä paikassa vain odottamassa noutajaansa”, Mustakynsi murisi omaan tapaansa, kuten vähän kaikesta mahdollisesta. Lempeämpi Usvajalka pyyhkäisi lyhyesti hännällään kärttyisen mustan kollin suuta. Mustakynsi pärskähti ja hymähti tyytymättömästi.
”Höpsis. Älkää kuunnelko häntä. Olemme hyvin kiitollisia kaikesta huolenpidosta. Autamme myös parhaamme mukaan. Katsokaahan, keräsimme vanhat makuualustat tuonne valmiiksi pois kannettaviksi. Ne ovat tuossa oksien vieressä jotka voitte käyttää vielä uudestaan”, harmaantunut lempeä klaaninvanhin vakuutti ystävällisesti. Juuri saapuneet oppilaat laskivat kantamuksensa ja katselivat toisiaan hetken epävarmoina. Kuka tekisi minkäkin homman? Klaaninvanhimmat katselivat uteliaina oppilaita, ja Hallatassu tunsi turkkiaan kuumottavan kaikesta huomiosta.
”Me tässä vähän juoruilemme samalla, älkää yhtään häiriintykö”, Pääskyhäntä kurkotti ilmoittamaan oppilaille. Sitten klaaninvanhimmat jatkoivat ilmeisesti keskeytynyttä keskustelua viimeaikojen luisevasta saaliista narisevilla äänillään ja kiusallinen hiljaisuus rikkoutui.
”Äh minua eivät juorut kiinnosta yhtään. Korvat putoavat. Minä vien vanhat sammaleet pois niin kootkaa te uusia pesiä”, Savitassu ilmoitti ja kääntyi kokoamaan vanhoja tunkkaisia sammalia pois kannettavaksi. Yötassu eikä Hallatassu valittanut harmaan kollin omin päin tekemästä päätöksestä. Päinvastoin, vasta vähän aikaa sitten nimetty oppilas halusi tietää mahdollisimman paljon klaanin tapahtumista. Mutta äänen Hallatassu ei sitä myöntäisi, ainakaan jos Savitassu oli liian lähellä, ettei taas tulisi sanomista. Kyseinen harmaa kolli pakeni onneksi pian paikalta suunnattoman sammaltukon kanssa.
Hallatassu kumartui muotoilemaan tassuillaan ensimmäistä pesää kokoon. Aluksi vaalea oppilas katseli mallia kokeneemmalta Yötassulta. Etenkin oksien nivominen yhteen oli konstikasta, ja siinä tummaturkkinen oppilas oli erityisesti kehuttu. Oksista nivominen oli Jokiklaanin erikoisuus, sillä pesien pitäisi kellua, jotta tulvan sattuessa ne vain huuhtoutuisivat alavirtaan josta ne olisi helppo hakea takaisin. Samoin ne olivat pelastaneet edellisten sukupolvien pentuja monet kerrat. Lopulta oikeat liikkeet löytyivät lihasmuistista, ja Hallatassu pystyi jatkamaan työskentelyä höristäen samalla korviaan kuuntelemista varten.
”Kuulitko, että Telkkälaulu ja Terhoturkki ovat jättäneet toisensa? Se tapahtui kyllä yhtä nopeasti kuin aluksi päätyivätkin yhteen”, Kuikkalaulu kuului aloittavan uuden jutun. Mustakynsi tämän vieressä laski päänsä käpälilleen muristen jotain naaraiden juoruista. Musta kolli sulki silmänsä, mutta hengitti liian tiheästi nukkuakseen, ja korvat värähtelivät ääniä seuraten.
”Kuka tahansa saattoi nähdä miten siinä tulee käymään. Olivat aivan liian räiskyviä molemmat luonteeltaan. Ainakin Telkkälaulu tarvitsee jonkun todella pitkäpinnaisen rinnalleen”, Pääskyhäntä lausui ja nyökkäili tietäväisesti sanojensa painoksi.
”Onkohan asia ihan noin. Niiden oikkujen takana on lempeä ja herkkä kissa”, Lehtimyrsky lisäsi puolustelevasti. Pääskyhännän niskakarvat pörhistyivät aavistuksen haasteesta. Mutta sitten vanha tummanruskearaidallinen naaras kohensi asentoaan ja heittäytyi jatkamaan aihetta toiselta kantilta, entistä innokkaammin.
”Hyvä sentään että erosivat nyt eivätkä sitten vasta kun olisivat pentuihin päässeet. On aina surullista miten emo ei halua kertoa pentujen isää vain joidenkin pienten riitojen takia”, Pääskyhäntä selosti.
”On niitä paljon muitakin syitä kuningattarilla”, Raskasjalka osallistui yllättäen keskusteluun klaaninvanhimpien pesän perältä. Hallatassu joutui kiertämään rakentamansa pesän toiselle puolelle, lähemmäs, voidakseen kuulla kunnolla.
”Ehkä parempi olla menemättä niihin kaikkiin. Varmasti joka klaanissa hyppii puoliverisiä kissoja, on toisia klaaneja, kotikisuja, erakoita…” Pääskyhäntä päätti yllättäen yrittää kääntää keskustelun pois pahimmista juoruista.
”Kyllä jokainen kissa silti haluaa varmasti tuntea vanhempansa. Minä ainakin olen loputtoman kiitollinen saatuani itse tietää totuuden, vaikka… siitä seurasi välillä hankaluuksia”, Usvajalka maukaisi hiljaisella, vakavalla äänellä. Hallatassu oli koko ajan jähmeämmin möyhinyt sammalta edessään tassuillaan oksakoriin, mutta nyt hän lopetti kokonaan ja nosti katseensa siniharmaaseen kissaan. Häntä kiinnosti kovasti tietää, mitä Usvajalka oli saanut tietää, ja mitä siitä oli seurannut.
”Hei, tuo pesä on jo varmasti täydellinen, ja on rumaa tuijottaa”, Yötassu sihahti hiljaa rientäessään äkkiä tuuppaamaan oppilaskaveriaan. Hallatassu hätkähti laskemaan katseensa. Onneksi vaalean oppilaan tökeröä käytöstä ei ollut tainnut muu kuin tuo toinen, tummaturkkinen oppilas huomata. Ainakin klaaninvanhimmat olivat jo ehtineet uppoutua valituskuoroon siitä, miten lisääntyvä lumien sulamisen kosteus kolotti nivelissä.
Hallatassu kiirehti korvaamaan tehottoman kuuntelun ohessa sammalen taputtelunsa ja kokosi loput pesät railakasta vauhtia yhdessä Yötassun kanssa. Niistä ei tullut yhtä hienoja kuin ensimmäisestä, mutta hyvin virkaansa sopivia silti. Lopulta Hallatassu siirtyi hengästyneenä kauemmas ja klaaninvanhimmat pääsivät valitsemaan uudet pesänsä.
”Ota sinä Usvajalka tuo erityisen sopusuhtainen. Kun sinulla on ollut vaikeuksia nukkua jos on pienimpiäkään lumppuja makuualustassa”, Kivivirta tarjosi Hallatassun ensimmäistä pesää harmaalle vanhalle naaraalle käheällä äänellä maukumalla. Usvajalka kiitti Kivivirtaa nyökkäämällä ja asteli hitaasti tuolle vaaleaa oppilasta lähimpänä olevalle pesälle. Nuori naaras katseli pienesti ylpeänä kun siniharmaa vanha naaras sai nopeasti asetuttua aloilleen ilman lisämuotoilun tarvetta. Sitten Hallatassu oli kääntymäisillään lähteäkseen. Ei hänen tarvinnut jäädä mitään kehuja odottamaan, oma tunne riitti. Muut tehtävät odottivat. Mutta hiljainen maukaisu sai Hallatassun kääntymään takaisin.
”Kuulehan…” Vaalea oppilas värähti. Hän miltei tiesi mistä Usvajalka häntä puhuttelisi.
”Kuningattarilla, emoilla, tosiaan on syynsä jättää asioita kertomatta. Mutta ei ole väärin pitää korviaan ja silmiään auki, jos haluaa saada tietää jotain”, Usvajalka sanoi matalalla äänellä niin, että varmasti vain Hallatassu kuuli. Tämä räpäytti silmiään hämillään. Vanhan siniharmaan naaraan katse oli läpitunkeva, viisas ja tietäväinen. Usvajalka oli varmasti huomannut ja tiesi täsmälleen, mitä vaalea oppilas oli klaaninvanhimpien luona pesien rakentamisen lisäksi tehnyt.
”Selvä, kiitos”, Hallatassu vastasi ujosti ennen kuin peruutti pois klaaninvanhimpien pesästä. Hän ei uskaltanut rikkoa katsekontaktia Usvajalan kanssa, jottei olisi enää yhtään enempää epäkunnioittava.
”Siinähän sinä olet! Oliko jollakin sinulle vielä asiaa?” Yötassu huudahti niin että sai Hallatassun kääntymään säikähtäneenä ympäri. Vaalea oppilas vilkaisi ennen ystävälleen vastaamista vielä vähän hätääntyneenä Usvajalan suuntaan klaaninvanhimpien pesän hämärään. Tämä oli syventynyt keskusteluun viereensä asettuneen Raskasjalan kanssa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hallatassu päätti jostain syystä toimia samoin.
”Ei, olin vain vähän hidas. Anteeksi”, Hallatassu selitti. Tummaturkkinen oppilas pyyhkäisi vähättelevästi hännällään.
”Ei se mitään. Ehdin vain jo huolestua että unohdimmeko vaikka jonkun pesän tekemisen kokonaan. Mutta tule nyt, minulla on hirveä nälkä. Äläkä huoli, saat edelleen syödä vapaasti kunhan jotain oppilashommia teet, aina siihen asti kunnes alat oikeasti käymään partioissa”, Yötassu ohjeisti kiireesti ja lähti loikkimaan kohti saalispinoa. Tällä taisi tosiaan olla kova nälkä. Hallatassu oli vain tyytyväinen. Hän valehteli harvoin, saati parhaalle ystävälleen. Mutta tämän, juuri heränneen ajatuksen nuori naaras halusi pitää vielä itsellään.
Klaanit olivat täynnä kissoja jotka eivät tienneet isäänsä, eikä siitä tunnuttu tekevän isoa numeroa. Hallatassusta ei tuntunut siltä, ja hän tiesi myös miksi. Hänen isänsä, kuka olikaan, oli Hallatassun viimeinen elossa oleva perheenjäsen.

Oppilas: 4. luku

Hallatassu käveli vaitonaisena mestarinsa Kuusihännän perässä. Valkea nuori naaras hyppeli ajatuksissaan sulavesilätäköiden yli ja ympäri. Oppilaan ajatukset olivat jo koittavassa ensimmäisessä taisteluharjoituksessa, ja jännitys kipristeli epämukavasti vatsanpohjalla.

”Hyvä, harjoitusaukio näyttää olevan jo melko kuiva ja vieläpä tyhjä muista harjoittelijoista”, vaaleanruskean kollin mutina sai Hallatassun nostamaan katseensa. Tämä kurotti päätään nähdäkseen kyseisen aukion mestarinsa takaa. Maa oli tallautunut tasaiseksi lukuisten harjoitusten myötä, eikä koittava hiirenkorvan aika saisi varmaan yhtäkään vihreää versoa nousemaan tuolle alueelle.

”Mutta eikö pitäisi olla muitakin?” Hallatassu kysyi arasti. Häntä jännitti kauheasti ensimmäinen taisteluharjoitus. Siinä hän tunsi olevansa vielä vähemmän lahjakas kuin metsästyksessä, ja senkin vaalea naaras oli mennyt jo möhlimään.

”Olet varmaankin kuunnellun vanhempien oppilaiden juttuja”, Kuusihäntä hymähti ja käänsi lempeiden silmien katseensa nuoreen oppilaaseensa. Tämä nuolaisi nolostuneena rintaansa. Kyllä, oli hän kuunnellut, ja ilmeisesti ymmärtänyt asioita ihan väärin.

”Sen aika koittaa vielä. Jokainen aloittaa mestarinsa kanssa aivan perusteista. Älä huoli. Kaikki oppivat kyllä”, ruskea kolli lupasi rauhoittavasti. Sitten tämä hypähti taas liikkeelle ja laskeutui aivan harjoitusalueen keskelle, jossa hieman koholla oleva maa oli kaikkein kuivinta. Hallatassu seurasi perässä ja yritti pitää katseensa ylhäällä, hännän pystyssä, niin kuin oppimaan haluavan innostuneen oppilaan kuuluisi.

”Aloitetaan puolustusliikkeistä. Nykytilanteen takia uusia oppilaita ei päästetä partioon ennen kuin niiden perusteet ovat hallussa. Kun kaikennäköistä on tapahtunut, mikä on kun niitä luopioita ei saada kuriin, voivat pomputtaa klaaneja mielensä mukaan...” Kuusihäntä aloitti, mutta päätyi sitten murisemaan itsekseen katse kovana. Hallatassu kallisti päätään ymmällään, ja polki maata pienesti tassuillaan turhautuneena. Hän tiesi vielä niin vähän.

”Ei se mitään. Me pärjäämme. Ja kohta sinäkin pärjäät. Pysy nyt siinä, niin minä peruutan vähän tuonne noin”, ruskea soturi havahtui sitten taas ohjeistamaan. Mestari perääntyi ketunloikan päähän oppilaastaan ja kohtasi sitten tämän katseen. Hallatassu levensi seisoma-asentoaan vakaammaksi, se tuntui hyvältä idealta.

”Et ole vielä valmis kohtaamaan soturia noin päätä pahkaa. Tällä hetkellä valttejasi ovat pieni koko, nopeat liikkeet ja ketteryys. Kevennä vähän asentoasi, kuin olisit vaanimassa ja valmistautuisit loikkaamaan”, Kuusihäntä kumosti heti Hallatassun yrityksen oivaltaa jotain omaa. Vaalea naaras kuitenkin nieli pettymyksensä nopeasti ja kiirehti seuraamaan ohjeita. Hän muisteli harvoja metsästyskertojaan, ja seisoi pian keveämmin tassujensa kärjillä.

”Hyvä. Ensimmäiseksi saat väistää hyökkäystäni. Kierähdä vastakkaiseen suuntaan kuin millä tassulla läimäisen, niin saat tarpeeksi etäisyyttä”, Kuusihäntä selitti. Hallatassun vaaleankellertävär silmät laajenivat pelosta.

”Älä huoli. Pidän kynnet piilossa, enkä osu lujaa vaikka et ehtisikään pois alta. Täällä ei ole tarkoitus moukaroida oppilaita mustelmillle”, ruskea kolli kiirehti vakuuttelemaan. Hallatassu joutui painamaan päänsä harmistuksesta. Miten hänestä ikinä voisi tulla soturi, kun koko ajan joutui hyysäämään kuin pentua.

”Ensimmäinen tärkeä sääntö opittavaksi. Taistelussa pitää olla aina valppaana”, Kuusihännän ääni sai Hallatassun napsauttamaan katseensa ylös. Ruskea kolli syöksyi jo kohti vaaleaa oppilastaan. Tämä ei ehtinyt miettimään mestarinsa sanoja, vaan kierähti pois tieltä kyllä, mutta hyökkäävän tassun alitse viiksikarvan päästä. Nuori naaras nousi henkeään haukkoen jaloilleen. Jännitys oli purkautunut hakkaavaksi sydämeksi ja puuskaiseksi hengitykseksi. Vaalea turkki oli saanut mutakuorrutuksen. Hallatassu nousi liukastelleen jaloilleen samalla kun Kuusihäntä kääntyi ympäri ja asteli lähemmäs. Ruskean kollin raidallisessa turkissa ei ollut karvakaan pois sijoiltaan.

”Se oli hieno väistö, mutta sinulla oli tuuria matkassa. Hiemankin myöhemmin niin olisin osunut sinuun, sillä kiersit väärän tassun kautta. Yritetään uudestaan”, Kuusihäntä käskytti. Hallatassu nyökkäsi, halukkaana korjaamaan virheensä. Parin yrityksen jälkeen nuori oppilas sai jo ajoitettua väistön niin, että ehti vielä hyvin jaloilleen ennen kuin Kuusihäntä ehti kääntyä ympäri.

”Hienoa, osaat kuunnella hyvin ohjeita”, Kuusihäntä kehui lopuksi. Hallatassusta tuntui jo rauhallisemmalta, ja innokkaalta suorastaan. Eivät kai taisteluharjoitukset vielä tässä olisi? Ruskea kolli tutkaili oppilastaan mietteliään näköisenä.

”Voisimme harjoitella erilaisia väistöjä lisää, mutta haluat varmaan oppia myös itse hyökkäyksiä. Kokeillaan nyt sellaista, että saat luvan kanssa väistää hyökkäystäni hyökkäävän tassun alta, ja sitten läimäiset omallasi minua lisäksi kylkeen samalla kun väistät. Jos teet sen oikein, menetän helposti tasapainoni. Mutta jos se tuntuu liian vaikealta, voit väistää myös toiselta puolelta ja yrittää läimäistä jalat alta. Yllätä minut”, Kuusihäntä kertoi seuraavaksi ja kääntyi ottamaan etäisyyttä pilke silmissään. Hallatassu nyökkäsi itsekseen ja tutkaili jo eteensä seisahtunutta kollia, valiten kohteekseen tämän toisen etujalan.

”Älä mieti liian pitkään, mutta älä myöskään kerro silmilläsi mihin aiot hyökätä”, Kuusihäntä heitti vielä viimeiset ohjeet ennen kuin syöksähti taas kohti oppilastaan. Hallatassu ehti hädintuskin omaksua sanat, ja päätyi väistämään hyökkäävän tassun alta vaistonvaraisesti niin kuin ensimmäisellä kerralla. Hallatassun väistö oli kömpelö ja oppilas kupsahti kyljelleen ennen aikojaan. Hätäisesti tämä potkaisi takajaloillaan Kuusihännän hyökkäävän tassun lapaa. Ruskea kolli ei ollut käyttänyt hirmuisesti voimaa tassunläimäykseen, mutta tönäisyn voimasta liikerata meni silti liian pitkäksi ja tämä kompuroi melkein naamalleen mutaan. Hallatassu sihahti myötätuntoisesti, ja jäi odottamaan toruja.

”Siinähän oli jo asennetta. Aivan kuin ensimmäisellä metsästyskerralla, sinulla on kyky saada tilanteet toimimaan eduksesi”, Kuusihäntä pärskähti ravistellessaan mudan rinnuksiltaan. Hallatassu hypähti kauemmas väistääkseen roiskeet, ja liukastui itse mutaan rähmälleen. Taistelukenttä oli muuttunut vetiseksi harjoitusten aikana. Hallatassu oli tainnut jaksaa yrittää aika monta kertaa samoja asioita uudestaan ja uudestaan.

”Sinun ei tarvitse lainkaan huolehtia pärjäämisestäsi, Mutatassu”, mestari vakuutti oppilaalleen huvittunut kehräys äänessään. Hallatassu ravisteli turkkiaan, mutta muta roikkui tiukasti kiinni, hiljalleen kovettuen lämmittävässä auringossa. Ennen niin vaalea oppilas vilkaisi vähän harmistuneena tummaksi ja takkuiseksi muuttunutta turkkiaan. Sitä tämä kuuli kysyvän rykäisyn.

”Ei tämä haittaa, voidaan jatkaa harjoituksia”, Hallatassu kiirehti lupaamaan mestarilleen, joka oli kallistanut päänsä kysyvästi hyvin samalla tavalla kuin oppilaansa aiemmin.

”Hyvä. Ehdimme vielä muutamat kerrat ennen kuin minun pitää päästää sinut siistiytymään ja lepäämään kokoontumista varten. Muistathan?” Kuusihäntä selitti. Hallatassu nyökkäsi pontevasti. Hänen väistöihinsä ja vastahyökkäyksiin tuli lisää puhtia loppuharjoitusten ajaksi. Koittavan kokoontumisen johdosta vatsanpohjalla ja tassunkärjissä kipristeli taas jännitys, mutta miellyttävä sellainen.

Vaikka ainakin Susitassu moitti jälkeenpäin Hallatassun olleen kokoontumisessa tylsä hiirulainen, Hallatassu oli tyytyväinen päivän saavutuksiin käpertyessään uupuneena kokoontumisen reissusta pesäänsä nukkumaan.

Jo pelkästään kokoontumisen saari oli ollut iso ja vieras. Lisäksi itse kokoontumisessa oli ollut niin paljon vieraita kissoja, että ensikertalainen oli päätynyt turvallisesti viettämään koko ajan jokiklaanilaisten oppilaiden joukossa. Vaalea oppilas oli osallistunut pienesti kohteliaasti keskusteluihin muiden klaanilaisten kanssa, meuhkaamisen ja taidoilla ylpeilyn sijaan, mikä varmaan oli saanut Susitassun luulemaan Hallatassun käyttäytymistä tylsän välinpitämättömäksi. Mutta nuori naaras oli vain valinnut sanansa tarkoin ettei tietämättömyyttään suuttuttaisi ketään. Lisäksi hän oli kuunnellut ja katsellut tarkkaavaisesti ja oppinut varmasti muista klaanilaisista enemmän kuin ne kovaäänisimmät. Seuraavalla kerralla Hallatassu olisi varmasti rohkeampi ja enemmän äänessä, ja saisi osoittaa tietävänsä nyt enemmän. Odottakaa vain.

Oppilas: 5. luku

Aurinko paistoi lämpimästi ja tuuli heilutti äänettömästi vielä lehdettömien puiden oksia. Linnut lauloivat keskenään kilpaa. Tasaiseksi tallautuneella polulla varpunen retuutti oksanpätkää mukanaan pesätarpeiksi. Se kuitenkin jätti liian ison kantamuksensa närkästyneenä sirkuttaen kun kaksi kissaa, täysikasvuinen soturi sekä keskenkasvuinen oppilas, lähestyivät.
Jos ennen ensimmäistä taisteluharjoitustaan Hallatassu oli ollut jännittynyt huonolla tavalla, nyt hän oli sitä hyvällä tavalla. Nuoren oppilaan askelissa oli lennokkuutta, kulku mutkittelevaa, ja tyytyväisyys paistoi silmistä. Kuusihäntä vilkuili huvittuneena syrjäkarein rinnallansa kulkevan opetettavansa toikkarointia.
Pian odotettu kohde, joki, tuli näkyviin ja Hallatassu pyrähti edelle, vain seisahtuakseen aivan veden rajalle. Sulavedestä paisunut joki virtasi vuolaana nuoren naaraan nenän alla. Sen pyörteilevä ja villi vesi oli kylmän harmaata, anteeksiantamatonta. Mutta joki vuodenaikojen mukaan vaihtelevine ilmeineen oli Hallatassulle ennestään tutumpi kuin mikään muu. Jokiklaanin kaikki pennut pääsivät jossain vaiheessa leirin nurkalle kahlaamaan valvotusti veteen, jotta uiminen ja kalastaminen olisi sitten pienestä lähtien luonnollista.
Erityisesti Hallatassulla jokeen ja veteen liittyi paljon hyviä muistoja. Kahlausretket olivat ainoita joille emo Liljakukka oli pinnistellyt ja jaksanut tulla mukaan, silloin kauan aikaa sitten kun lehtisateen ruska oli ollut viime hetkiään kauneimmillaan...
”Osaat nyt siis varmasti uida?” Kuusihännän varmistus pudotti Hallatassun muistelmistaan takaisin nykyisyyteen. Vaalea oppilas käänsi kellertävien silmiensä katseen mestariinsa ja nyökkäsi ponnekkaasti.
”Olen odottanut tätä”, Hallatassu maukaisi ja heilautti häntäänsä itsevarmempana kuin aikoihin. Kuusihännän ainoa korva värähti osoituksena kiinnostuksesta. Vaaleanruskea kolli oli tähän asti ollut loputtoman kärsivällinen ja rauhallinen oppilaansa virheiden kanssa. Nyt tämä odotti näkevänsä kenties jotain uutta haparoivien alkuaskeleiden sijaan.
”Hyvä on. Tämä on hyvä kalapaikka, mutta tähän aikaan vuodesta virtaus on voimakasta. Jos sitten tipahdat jokeen, niin muistat vain antaa virran viedä sinut rantaan, älä taistele sitä vastaan”, Kuusihäntä antoi viimeiset ohjeensa uimisesta. Matkalla joelle Hallatassu oli saanut niin kattavan teoriaopetuksen uimisesta, että varmaan tuuliklaanilainenkin oppisi niillä ohjeilla. Vaalea oppilas kuitenkin edelleen nyökkäili kohteliaan hiljaisena silmät kirkkaina ymmärtämisen merkiksi, kuin olisi kuullut kaiken ensimmäistä kertaa.
”Se siitä. Opit hyvin katsomalla, joten seuraapa tarkasti minua taas. Sinun pitää olla lähellä veden pintaa, mutta ei niin, että varjosi osuu kalaan”, ruskearaidallinen soturi mutisi ohjeita samalla kun kumartui lähemmäs vedenpintaa rantakivellä, toinen tassu jo valmiiksi vähän koholla. Joki sai vielä hetken virrata rauhassa auringon säteiden kimallellessa sen pinnalla. Hallatassu näki kuinka hänen mestarinsa hetken hakemisen jälkeen kohdisti katseensa johonkin joen pohjassa lähellä rantaan. Vaalea oppilas ei edes ehtinyt kuiskata kysymystään siitä mitä seuraavaksi pitäisi tehdä, kun Kuusihäntä sinkautti tassunsa veteen ja salaman nopealla liikkeellä kauhaisi sätkivän välkehtivän kalan rannalle. Kolli kääntyi puraisemaan sen hengettömäksi ennen kuin eväkkäällä olisi tilaisuutta sätkiä takaisin jokeen. Hallatassu tuijotti silmät ihastuksesta suurina. Niin sulavia ja varmoja liikkeitä.
”Kokeile rauhassa, tässä riittää hölmöjä, tai siis rohkeita eväkkäitä jotka uivat aina takaisin säikähdyksen jälkeen”, Kuusihäntä kannusti oppilastaan ja nuoli huuliaan kalan jäljiltä. Hallatassu vastasi mestarinsa sanavalinnan korjaukseen lyhyellä huvittuneella kehräyksellä. Saalista piti muistaa kunnioittaa. Sitten vaalean oppilaan katse kävi viipyvästi kalassa ja naaraan vatsa kurni. Hallatassu kuitenkin kääntyi päättäväisesti ympäri ja asteli omalle kalastuskivelle. Nuori oppilas oli päättänyt, ettei siitä päivästä lähtien söisi enää saalispinosta ennen kuin olisi todella tuonut siihen jotain. Hän alkoi osata tarpeeksi.
Mutta voi kun nyt olisi voinut vatsan murinalta keskittyä oppimaan kalastuksen. Hallatassu rutisti naamansa keskittyneeseen kurttuun tiiratessaan virtaavan veteen. Hopeisia kalankylkiä vilahteli ohitse, ja osa jäi hetkeksi aloilleen. Vaalea naaras lukitsi katseensa yhteen kalaan ja yritti kaapata sen tassullaan nopeasti kuten oli nähnyt mestarinsa tekevän. Tassu kuitenkin haroi tyhjää, ja Hallatassu kompuroi pikaisesti kauemmas, ettei olisi kallistunut päistikkaa jokeen. Kala joen pohjassa siirtyi vain aavistuksen kauemmas, kuin ilkkuen ja tietäen, ettei keskenkasvuinen oppilas yltäisi siihen.
”Valitsit aika syvälle yltävän kiven. Kokeile tästä minun kiveltäni”, Kuusihäntä alkoi heti neuvoa ja pyyhkäisi hännällään kiveä kutsuvasti. Siinä kohtaa ranta oli ollut hyvin auringon paahdettavana, ja kaikki lumi oli ehtinyt sulaa ja maakin kuivua. Hallatassu katsoi vuoroin kumpaakin kiveä harmistuneena.
”Mutta tässä olisi hyvin kalaa. Hyvin tyhmää, tai siis uskaliasta kalaa”, nuori naaras mutisi hiljaa. Kuusihännän viikset värähtivät huvituksesta.
”Kokeile sitten vain. Mutta tuota menoa päädyt vielä jäiden keskelle kylpyyn, älä sitten syytä minua”, vaaleanruskea soturi huomautti. Hallatassu kohotti katseensa. Toisella puolella jokea jokitörmä oli suojannut rantaa auringolta, ja kapea jääkieleke kurotti vielä jokeen. Nuoren oppilaan empiessä Kuusihäntä istahti mukavammin aloilleen ja kiersi hännän tassujensa ympärille lämmikkeeksi. Kuin odottaen jotain pitkäkestoista näytöstä. Hallatassu asteli lopulta pää haastavasti pystyssä takaisin ensin valitsemalle syvän veden kivelleen.
Kalaa oli kertynyt pohjaan entistä enemmän. Hallatassu kuitenkin tiesi aika varmasti, ettei yltäisi yhteenkään niistä. Mutta hän oli oppinut, että kalat unohtivat aika nopeasti olevansa jahdattuina. Niinpä vaalea naaras kohotti katseensa syvempään veteen, jossa isoimmat kalat näyttivät uivan. Hänen ensimmäinen kalasaaliinsa tulisi olemaan sellainen, että kaikki aiemmat soturikoulutustöppäykset unohtuisivat. Kaikista isoin kala näytti uivan laiskasti poispäin. Hallatassu jännitti takajalkansa.
”Hallatassu mitä-”
Sitten vaalean oppilaan maailman, ja kaikki aistit, täytti vesi. Vesi kohisi vienosti korvissa ja kannatteli kevyttä kissaa. Vedessä näki sumeammin kuin pinnalla, mutta hopeinen kalankylki oli siinä missä aiemminkin ja välkkyi kutsuvasti. Ajatus kulki selkeästi kun aisteilta tuli niin vähän viestejä. Hallatassu oli valinnut saaliin tarkoituksella alavirrasta ja antoi nyt virran kuljettaa itsensä kalan luokse. Viime hetkellä kala aisti lähestyvän saalistajan ja alkoi pyrkiä pakoon. Hallatassu teki vaiston ohjaamia vienoja uintiliikkeitä virtaa vastaan, jotta sai pysäytettyä lähestymisensä. Kala rauhoittuikin parin ketunloikan päähän, jos nyt sellaisista mittayksiköistä voi veden alla puhua. Nuori naaras korjasi lähestymistään niin, että lähestyi kalaa taas tarkasti sen pyrstön puolelta. Mokomilla kun oli silmät melkein kyljissä.
Sitten, naurettavan helposti muutamalla tassun kauhaisulla vaalea oppilas tavoitti kalan, ja kurotti ottamaan sen hampaisiinsa. Kalalla ei ollut mahdollisuutta. Hallatassu tunsi riemun paisuvan sisällään, samoin kuin hapen tarpeen, mutta ohjasi silti kulkunsa aivan joen pohjaan. Pintaan pääsisi varmasti nopeammin kunhan ottaisi pohjasta vauhtia.
Joen pohja oli melkein kokonaan pelkkää upottavaa mutaa. Hetken hakemisen jälkeen Hallatassu tavoitti takatassujensa alle jotain kovaa, jonkin kiven, tai kenties paksun uppo-oksan. Vaalea oppilas puristi edelleen sätkivän kalan tiukasti hampaisiinsa, ja ponkaisi. Aiemmin niin kaukana välkkynyt veden pinta syöksähti lähemmäs, ja nuoren naaraan pää rikkoi veden pinnan roiskahtaen.
Ennen kuin Hallatassu ehti alkaa hihkumaan onnistunutta suoritustaan, jokin tarttui kipeästi niskavilloista. Vaalea naaras hengähti säikähtäneenä niin, että kala melkein tippui. Oliko hän tarttunut kiinni johonkin ohivirtaavaan karahkaan? Hallatassu yritti sätkiä vapaaksi, mutta tassujen tiellä oli jotain eikä ote niskasta hellittänyt.
”Älä panikoi, ei hätää”, vaimea ääni maukaisi Hallatassun korvanjuuressa. Samassa vaalea naaras huomasi liikkuvansa kohti rantaa virran vastaisesti. Joku ui hänen vierellään ja raahasi niskasta mukanaan, jostain syystä. Hallatassu ei voinut suu täynnä muuta kuin murahtaa tyytymättömänä, ettei kaiken tämän jälkeen menettäisi isoa mahtavaa kalasaalistaan. Hänen raahaajansa ei kuitenkaan osoittanut kuulleensa vastalausetta. Hallatassu pärskähti kun kovakourainen retuutus käytti häntä veden alla.
”Sadejuova, tännepäin!” Hallatassu kuuli mestarinsa äänen ja loisketta. Vaivalloisesti vaalea naaras sai päänsä käännettyä. Kuusihäntä oli kauempana kahlannut veteen vatsaansa myöten. Kollin turkki oli pörhistynyt kuin tämä olisi mäyrien piirittämä. Hallatassu tunsi pian helpottuneena pohjan jalkojensa alla ja alkoi kahlaten pyrkiä vapaaksi. Lopulta hän vapautuikin jonkun harmaan soturin otteesta. Äkäisenä oppilas puraisi vihdoin kalansa kuoliaaksi ja paiskasi sen rantaveteen ennen kuin Kuusihäntä tavoitti vettävaluvan kaksikon.
”Oletko kunn…” Kuusihäntä yritti aloittaa, mutta ei saanut jatkaa loppuun.
”Mikä ihme teitä vaivaa?!” Hallatassu rääkäisi pöyristyneenä, ja olisi pörhistänyt turkkinsa jos se ei olisi valunut litimärkänä kiinni kehossa.
”Sinähän meinasit hukkua?” Kuusihäntä tokaisi, mutta kysyvällä äänensävyllä ja vähän epävarmasti.
”Enhän, minä vain kalastin?” oppilas toisti käyttäen ilkkuvasti samaa kysyvää äänensävyä, mutta ilman epävarmuutta.
Kuusihäntä ei ollut saanut niin kinaisaa vastausta oppilaaltaan vielä aiemmin, ja hämmennys paistoi tämän kasvoilta. Vähemmän rauhallinen kissa olisi varmasti suuttunut niin epäkunnioittavasta vastauksesta. Mutta Hallatassun maltti oli kiehahtanut pahasti yli, niin harvoin kuin sitä tapahtuikin, eikä oppilas jaksanut välittää Kuusihännän tunteista.
”Kerrankin kun osaan jotain ja sain hienon saaliin niin te meinaatte pilata sen! Tai siis sinä meinasit!” vaalea oppilas jatkoi syyttelyä kuohuksissaan ja käänsi katseensa vihdoin kunnolla ”pelastajaansa”. Sadejuova oli siniharmaaraidallinen kolli, jota monet pitivät kuulemma harmaine kirkkaine silmineen komeanakin. Nyt tämä näytti vuoroin hämmentyneeltä, vuoroin ärtyneeltä. Siltä, että jos hän olisi saanut samanlaista sättimistä omalta oppilaaltaan, niin olisi kunnon läksytys edessä.
”Kuusihäntä meuhkasi ja sanoi sinun olleen liian kauan veden alla ja ajautuneen jo alavirtaan veden mukana”, Sadejuova puuskahti kuin haluten vakuuttaa, ettei hänellä ollut osaa eikä arpaa tässä sotkussa.
”Minä vain vaanin tuota kalaa”, Hallatassu selitti hampaitaan kiristellen, yrittäen rauhoittua. Mitään vahinkoa ei ollut lopulta sattunut. Väärinkäsitys pitäisi vain selvittää, muuten Kuusihäntä ei päästäisi häntä varmaan kahteen kuuhun lähellekään jokea.
”Vaanit? Et siis tarkoituksella käynyt haukkaamassa happea pinnalla?” Kuusihäntä toisti ymmällään. Hallatassu katsoi vuoroin mestarinsa, vuoroin siniharmaan soturin ilmeitä. Molemmilla oli yllättynyt ilme kasvoillaan.
”Olin ehkä harjoitellut tätä enemmän jo kuin kaikkea muuta, mutta eikö jokainen soturi joka tapauksessa opi vaanimaan noin kaloja lopulta? Kun pohjassa ne isoimmat ovat…” Hallatassu yritti järkeillä epävarmana, äänensä hiipuen lopulta olemattomiin. Kuusihäntä pudisti hitaasti päätään.
”Jotkut tekevät sitä, mutta vasta kovan harjoittelun jälkeen enkä tiennyt että kukaan pystyisi siltikään noin kauan olla veden alla. Taisimme löytää sinusta jonkin lahjakkuuden”, ruskea soturi maukaisi vinosti hymyillen. Hallatassu räpäytti hämmästyksestä suuria silmiään hämillään. Silloin Sadejuova ravisteli turkistaan suurieleisesti ylimääräiset vedet kuin ilmoittaakseen vielä olemassaolostaan. Hallatassu hätkähti kuin sähköiskun saaneena
”Älkää kertoko kenellekään!” nuori naaras älähti kiireesti. Soturit vilkaisivat toisiaan ja sitten naulitsivat vaalean oppilaaseen katseen josta paistoi ymmärtämättömyys.
”En halua erottua joukosta. Kun siis jos tämä on jotain hienoa niin en ole edes harjoitellut enkä ansaitsisi tällaista taitoa, niin kuin vaikka ne jotka esittelevät hienoja oppimiaan taisteluliikkeitään”, Hallatassu selitti hätäisesti. Sadejuova pyöräytti silmiään välinpitämättömästi. Kuusihäntä mutristi suunsa mietteliäänä.
”Jos niin ajattelet, niin sovitaan niin. Mutta ei tuossa ole mitään hävettävää. Ja olisi parempikin että muut tietävät taidoistasi, ettei sinua taas yritetä pelastaa turhaan”, Kuusihäntä selitti, ja lopuksi ruskean kolli äänensävy muuttui helpotuksen sekaisesti humoristisen keveäksi. Sadejuova tuhahti tyytymättömästi.
”Selvä, en tästä lähtien pelasta enää ketään mistään”, harmaa kolli totesi ja roiskutteli rantaan nokka pystyssä, ravistellen tassujaan mennessään. Myös Hallatassu ja Kuusihäntä älysivät roiskutella pois vedestä vihdoin. Hallatassu ravisteli turkkinsa kunnolla ja poimi kalansa mukaansa. Samalla Kuusihäntä riensi harmaan tuohtuneen soturin perään, ehtimättä ravistella omaa turkkiaan.
”Olen kiitollinen ja Hallatassukin varmasti on kiitollinen tästä, olisit pelastanut tilanteen jos olisi ollut tosi kyseessä”, Kuusihäntä leppyytteli nopeasti puhuen. Sadejuova pysähtyi huokaisten ja kääntyi suurieleisesti ympäri. Hän lukitsi harmaiden, mittailevien silmiensä katseen Hallatassuun.
”Hieno saalis. Onneksi se ei pudonnut tämän sekaannuksen takia. Ja anteeksi jos olin liian kovakourainen”, Sadejuova maukaisi yllättävän vilpittömästi, hetkessä rauhoittuneena.
Hallatassu ei osannut muuta kuin tuijottaa noiden harmaiden silmien syvyyksiin. Kunnes Sadejuova kohotti kulmiaan kysyvästi.
Hallatassu kiirehti maukaisemaan kiitoksensa, mutta kala olikin edessä. Joten lopulta vaalea naaras päätyi vain nyökkäilemään yhä mumisten. Kalan pyrstö läpsi maata. Sadejuova haukahti naurahduksen, vähän kuin kettu. Hallatassu tunsi korviansa alkavan kuumottaa.
”Hyvä, se siitä. Mitä yleensä teit täällä itseksesi? Luulin että sinut määrättiin metsästyspartioon yhdessä Heinähännän, Savikuonon, Veritassun ja…ja…” Kuusihäntä alkoi udella kunnes unohti loput metsästyspartiosta.
”Ja Putousturkin ja Savutassun kanssa. Niinhän piti olla, mutta koko leirin oli sekaisin kun olisi pitänyt lähteä joten tulin vain itsekseni. Ei sinnekään ollut järkeä jäädä pällistelemään”, Sadejuova selitti, ja heilautti lopuksi häntäänsä terävästi vähän ahdistuneena. Kollin katse hakeutui maahan.
”Miten niin sekaisin?” Kuusihäntä toisti ja nojautui eteenpäin kiinnostuneena. Hallatassu tassutteli myös lähemmäs sotureiden kaksikkoa.
”Laholaikku on sairastunut. Yötähti kuulutti sen olevan mustayskää… Sitä uutta johon ei ole parannusta”, Sadejuova selitti vastahakoisesti hiljaisella äänellä. Sama hiljaisuus tuntui laskeutuvan kaikkialle, ja Hallatassun sisintä hyyti kylmyys ihan muusta syystä kuin yhä kosteasta turkista. Mustayskä oli niitä harvoja asioita joista kukaan ei tiennyt sen enempää kuin Hallatassukaan.
”Meidän on varmaan parasta vain palata leiriin… Luulen että tuolle kalalle on tarvetta”, Kuusihäntä totesi sitten tomeraa äänensävyä tavoitellen. Ruskea kolli lähti kuitenkin hitaasti askeltamaan kohti leiriä. Hallatassu oli vielä hetken jähmettyneenä paikoilleen. Kannattiko leiriin mennä jos siellä velloi parantumaton tauti?
Klaani ensin. Klaania oli suojeltava.
Hallatassu rohkaisi mielensä ja lähti astelemaan kalansa kanssa ylpeänä mestarinsa perässä. Saalis tuntui vielä tärkeämmältä nyt kuin hetki sitten.
Hänelle kuulumattomalla arvovallalla Hallatassu heilautti häntäänsä Sadejuovalle, pyytäen tätä seuraamaan. Kolli oli vaikuttanut neuvottomalta ja siltä, ettei lopultakaan kykenisi saalistamaan ahdistukseltaan joka oli noussut taas pintaan leirin tilanteen muistelun myötä. Sadejuova lähtikin kaksikon jatkoksi vaitonaisena. Sama hiljaisuus seurasi kolmikkoa leiriin asti, missä ei enää todellakaan ollut hiljaista kissojen hätäillessä tuoretta uutista.

Oppilas: 6. luku

”Yötassu? Onko kaikki hyvin?” Hallatassu kysyi huolestuneena kohottaen päänsä syömästään myyrästä. Hopeanvärisen oppilaan tummaturkkinen ystävä pyöritteli omaa ateriaansa haluttomana tassullaan. Pienen kalan kylki peittyi hiljalleen tomuun. Hallatassu heilautti korviaan pienesti ärsyyntyneenä tämän huomatessaan, mutta päätti antaa Yötassun selittää rauhassa.
”Ei, ei ole…. Tai ehkä vähän… En tiedä”, tummanvärinen naaras mutisi kalalleen, kohtaamatta ystävänsä katsetta. Hallatassu mutristi suutaan. Tämä ei ollut yhtään Yötassun tapaista. EI heillä pitänyt olla mitään salaisuuksia. Vaalea oppilas yritti kurottaa päätään niin, että näkisi Yötassun ilmeen. Tämä käänsi katseensa entistä kauemmas säpsähtäen. Hallatassu nielaisi turhautumisen puuskahduksen. Se ei auttaisi kumpaakaan.
Hallatassun huomion kiinnitti liike silmäkulmassa – tai enemmin sen pysähtyminen. Vaaleanharmaa ruskearaidallinen oppilas oli pysähtynyt pienen etäisyyden päähän. Pähkinätassu se taisi olla… Hallatassu oli monta kertaa nähnyt tämän Yötassun seurassa, mutta kaksikolla oli ollut aina niin hauskaa keskenään, ettei vaalea oppilas ollut halunnut keskeyttää mitään tunkemalla mukaan. Ystävällisestä Yötassusta riitti kyllä kaikille.
Hallatassu kallisti päätään ymmällään Pähkinätassua tutkaillessaan. Tämä seisoi jännittyneenä, ilme kireänä, ja katsoi selvästi suoraan heitä kohti. Oliko jokin vialla? Tai hetkinen, ehkä Pähkinätassu tietäisi mikä oli vialla, yhtenä Yötassun ystävistä!
”Pähkinätassu! Ehtisitkö käymään täällä?” Hallatassu siis huikkasi ja heilautti häntäänsä kutsuvasti. Hän uskoi tehneensä sen lämpimän ystävällisesti, mutta Pähkinätassu hätkähti kuin ampiaisen pistämänä. Ilmekin oli sitä luokkaa. Mutta Hallatassun helpotukseksi Pähkinätassu asteli silti aterioivan kaksikon luokse. Vaaleanharmaa naaras jäi kuitenkin jaloilleen, samalla lailla jännittyneenä kuin aiemmin.
”Tuota…” Hallatassu siis empi kun ei tiennytkään, mitä sanoa. Tilanne oli jostain syystä kireä ja outo. Hallatassu haki tukea Yötassulta, mutta tällä oli kova työ vältellä molempien kissojen katsetta. Oliko tämän niskakarvatkin vähän pörrössä? Hallatassu siristi silmiään, mutta päätti sitten että oli nähnyt omiaan ja antoi Yötassun olla rauhassa. Samalla Pähkinätassun ilme suli hiljalleen uteliaisuuteen kireyden sijaan.
”Sinähän olit Hallatassu?” tämä varmisti. Vaalea naaras nyökkäsi ilahtuneena kuultuaan vilpittömän äänensävyn.
”Haluaisitko liittyä seuraamme syömään?” Hallatassu kysyi ystävällisesti seuraavaksi. Olisi ehkä parempi aloittaa varovasti, ennemmin kuin töksäyttää kysymyksiä kuin kuulustelussa. Ja jos kerran Yötassu ja Pähkinätassu olivat ystäviä, varmaan Pähkinätassu olisi kiva kissa johon tutustua enemmän. Ehkä Yötassukin alkaisi itse avautua kun saisi olla ystäviensä ympäröimänä.
”Nooh…” Pähkinätassu totesikin kiusaantuneena. Hallatassu huokaisi pienesti turhautuneena, kun kahden ystävän sijaan hänellä olikin ympärillään yhtäkkiä kaksi katsetta välttelevää kissaa.
”Hei te kolme siellä! Tuletteko mukaan keräämään yrttejä?” Kaamostassun kutsu raukaisi tilanteen ennen kuin siitä kehittyi yltiöpainostava. Pähkinätassu kiirehti vastaamaan kaikkien puolesta huomattavan nopeasti, ennen kuin Hallatassu tuskin käsitti mistä on kyse.
”Hallatassu ja Yötassu syövät vielä! Minä voin tulla”, vaaleanharmaa oppilas huikkasi. Sitten tämä nyökkäsi pikaiset hyvästit kahdelle muulle oppilaalle ja asteli rivakasti tiehensä. Hallatassu räpäytti silmiään pari kertaa hämmentyneenä. Kyllä hän olisi ehtinyt mukaan, ihan kohta, ja olisi ollut kiva päästä ensimmäistä kertaa yrttienhakureissulle. Hopeanvärinen oppilas laski päänsä harmistuneena ja jatkoi syömistään yhtä haluttomana kuin Yötassu.
”…huhhuh”, tummaturkkinen oppilas huokaisi. Hallatassu ei enää edes kohottanut katsettaan kysyvänä. Hän saisi ilmeisesti tietää asioista vasta kun muut haluaisivat itse niistä kertoa.

Oppilas: 7. luku

Laholaikku oli yskinyt koko yön. Koko. Yön. Auringon laskusta uuden päivän kajastukseen. Hallatassu avasi painavat silmänsä ja huokaisi syvään. Aurinko alkoi nousta, ihan liian aikaisin. Kukaan muu ei vaikuttanut havahtuneen mustayskästä kärsivän soturin rohisevaan ja korisevaan yskimiseen, niinpä Hallatassu ei ollut kehdannut pyytää että pääsisi jonkun viereen siksi yöksi, kauemmas parantajien pesästä. Ties vaikka hänen herättämänsä kissa ei olisi vuorostaan saanut unta. Niinpä Hallatassu oli yksinään epätoivoisena yrittänyt nukahtaa; vaihtanut asentoa ja haudannut päänsä milloin petinsä sammaleeseen tai häntänsä tai tassujensa alle. Kaikki hyödytöntä. Nyt aamu oli koittamassa, eikä auttanut muu kuin nousta ylös. Kaikki aistit tuntuivat pumpulilla vaimennetuilta ja raajat kömpelöiltä.
”Anteeksi”, hopeaisen harmaa naaras mutisi törmätessään johon kuhun yhtä aikaa oppilaiden pesästä ulos yrittävään. Hän kääntyi kohtaamaan tämän katseen – Yötassu tuijotti takaisin sinisin, sumein silmin ja hymyili uupuneesti.
”Ei se mitään, minun vikani”, toinen oppilas vastasi karhealla äänellä. Tämän tumma turkki sojotti vähän sotkuisena. Hallatassu siristi silmiään epäileväisenä hetkeksi, mutta valoi sitten kasvoilleen ystävällisen ilmeen jonka toivoi ulottuvan äänensävyynkin.
”Valvoitko sinäkin yöllä?” Hallatassu kysyi ystävältään, joka oli käynyt epämiellyttävän kaukaiseksi. Nytkin Yötassu hätkähti ja pudistettuaan hätäisesti päätään pujottautui ulos oppilaiden pesästä. Tukko tummanväristä karvaa jäi kiirehdityssä poistumisessa kiinni pesän suojaksi nivotun pajukon oksaan. Hallatassu pörhisti turkkinsa turhautuneena, mutta ravisteli sen pian paikoilleen ja asteli perään rauhallisesti, yrittämättä saada Yötassua kiinni. Hän ei selkeästi ollut valmis kertomaan vieläkään mikä tätä vaivasi, mutta pian Yötassu sortuisi ahdistavan taakkansa alla ja kertoisi varmaan muutenkin. Utelemalla ennen aikojaan Hallatassu vain pahentaisi tämän oloa.
”Kuusihäntä, ehtisitkö tähän auringonnousun rajapartioon?” Hallatassun korvat poimivat mestarin nimen varapäällikkö Aurinkohännän puhuttelusta. Harmaa oppilas halusi kuulla mitä hänen mestarinsa vastaisi, mutta ei halunnut vaikuttaa salakuuntelevan. Niinpä Hallatassu kiersi lähemmäs, mutta heräilevän Jokiklaanin leirin reunoilla. Ruskearaidallinen, vain yhden korvan omaava kolli seisahtui pian liekinvärisen varapäällikön eteen, jonka ympärille oli kerääntynyt jo muodostuvan aamupartion rippeet. Hallatassu huomasi huvittuneena, että osa sotureistakin haukotteli vaivihkaa. Ainakaan hän ei erottuisi niin pahasti joukosta.
”Tulisin muuten mielelläni, mutta lupasin Hallatassulle kunnon taisteluharjoituksen tähän aamulle. Mutta nyt kun olen tässä minun pitikin…” Kuusihäntä vastasi Aurinkohännälle. Hallatassu menetti pian kiinnostuksensa keskusteluun saatuaan varmistuksen siitä, että hän olisi edelleen pääsemässä… tai ennemmin joutumassa intensiiviseen taisteluharjoitukseen. Nuoresta oppilaasta tuntui kuin hän ei jaksaisi tapella edes kärpäsen kanssa. Hallatassu asettui puuskahtaen makuulle tassujensa päälle, turhautuneen tietoisena siitä että hetken hengähdys ei voisi korvata kokonaisen yön verran univajetta. Oli vain parempi olla joutumatta horrokseen, joten odottaessaan mestarinsa vapautumista, Hallatassu yritti kovasti kiinnittää huomionsa mihin tahansa pysyäkseen hereillä.
Saukkosydän asteli pentutarhan ulkopuolelle. Ruskean kuningattaren unenpöpperöinen katse kiersi leiriaukean, ja seisahtui Hallatassuun, jolloin silmien ilme muuttui lämpimän tervehtiväksi. Hopean kirjava oppilas vastasi katseeseen heilauttamalla häntäänsä kutsuksi. Kenties kuulumisten vaihtaminen Saukkosydämen kanssa virkistäisi ja piristäisi. Ruskea naaras ei tuntunut enää niin paljon sijaisemolta kuin Liljavirran juuri kuoltua, mutta oli edelleen Hallatassulle hyvin tärkeä ja läheinen.
Nuori oppilas laski häntänsä pettyneenä, kun vasta ensimmäisen askeleen jälkeen Saukkosydän pysähtyi hätkähtäen, irvisti nopeasti anteeksipyytävästi Hallatassulle ja kääntyi kiireesti kannoillaan sukeltaen takaisin pentutarhan.
”Sadejuova, kuulin eilen että olisitte törmänneet Haukiturkin kanssa kettuun”, Hallatassu kuuli pian innostuneen huudahduksen eikä ehtinyt pitkään harmitella juttutilaisuuden menetystä. Hän käänsi katseensa kiireesti, nolostuneen kiinnostuneena kuulemaan kyseisestä uroteosta lisää. Koska Sadejuova liittyi siihen.
”Emme pelkästään törmänneet, vaan ajoimme sen pelkurin yhdessä pois! Se ei enää näytä suippoa naamansa Jokiklaanin reviirillä”, komea kellanpunainen kolli, ilmeisesti Haukiturkki, kiirehti täydentämään tarinan kuuntelijoille. Kermanvaalea naaras Koivulehti ja kaunis hopeanharmaa naaras Kaikusielu vaativat kollilta yksityiskohtia. Sadejuova istui vähän kauempana kolmikosta, keskittyen muka peseytymään, mutta kollin omahyväinen virne ja äänten suuntaan värähtelevät korvat kielivät muusta.
”Ja sitten kun pitelin tällä tavalla kettua aloillaan niin… Äh tule nyt näyttämään Sadejuova mitä teit, se oli hieno liike”, Haukiturkki kutsui taistelukaveriaan mukaan näytökseen tappelussa näkymätöntä kettua vastaan. Hallatassu henkäisi yllättyneenä yhtä aikaa naarassotureiden kanssa, kun Sadejuova loikkasi salamana kynnet ojossa Haukiturkin luokse, ja painoi näkymättömän ketun kyljestä maahan niin että tomu pölähti. Soturin loikassa ja tassuissa oli uskomatonta voimaa ja Hallatassu ei saanut silmiään irti Sadejuovasta vaikka Haukiturkki jatkoikin kiihtyneenä tapahtumien selostamista.
”Sitten minä kynsin ketun korvat kunnolla kun Sadejuova piti sen maassa. Se valitti kuin eksynyt pentu, ja kun Sadejuova vähän hellitti otettaan niin se pötki pakoon taakseen katsomatta”, Haukiturkki päätti kertomuksensa ja röyhisti rintaansa. Koivulehti virnuili innostuneena mahtavasta tarinasta, ja Kaikusielun ilmeessä oli innon lisäksi ihailua. Sadejuova siisti turkkinsa jäyhempänä kuin muut joukkiosta, mutta kollin omahyväinen virne oli syventynyt.
Aivan yllättäen Sadejuova nosti harmaiden silmiensä katseen Hallatassuun, ja nuoren naaraan henki salpaantui niiden lukituksessa. Hallatassu tiesi, että avoin tuijottaminen oli epäkohteliasta, mutta eikö sitten Sadejuovan pitäisi lopettaa ensin kun kerran aloittikin sen? Hopeaturkkinen naaras oikeutti tällä päättelyllä itselleen luvan mittailla soturia katseellaan. Hän oli päässyt jo näkemään käytännössä kollin juovikkaan harmaan turkin alta kuultavien voimakkaiden lihasten voiman. Hallatassun sydän hypähteli oudosti, kuin ei oikein muistaisi miten lyödä tavallisen tasaisesti. Siniharmaaraidallinen, juuri puhtaaksi suittu turkki hohti nousevan auringon valossa. Ja vieläkään sydän ei rauhoittunut tai olo noiden kirkkaiden harmaiden silmien katseen alla tuntunut yhtään luonnolliselta tai rauhalliselta, miksi? Mitä ja miksi Hallatassu tunsi näin? Harmaaraidallinen turkki joka…
Yhtäkkiä nuoren oppilaan mieleen välähti tehtävä, joka oli unohtunut raskauttavien tapahtumien kuten mustayskän Jokiklaaniin leviämisen takia. Se, että Hallatassun isä saattoi olla joku Jokiklaanista, kolli joka olisi harmaan naaraan ainoa elossa oleva sukulainen. Harmaan… Entä jos Sadejuova olikin Hallatassun isä? Sitäkö tämä tunne oli, pystyikö sellaisen jotenkin aistimaan?
Ja sitten vasta Hallatassun tunteet oudoiksi menivätkin. Ensin nuoren naaraan sisimmän täytti riemu siitä, että etsintä olisikin ohi ennemmin kuin oli kunnolla alkanutkaan. Mutta heti perään tunteen tilalle vyöryi raskas pettymys. Hallatassu ryntäsi leiristä ennen kuin ehti ajatella mitä teki, joku kutsui häntä nimeltä mutta kutsu kohisi korvissa kaukaisena.
Nuori oppilas pysähtyi virtaavan joen äärelle ja jäi katselemaan sen kimmeltävää vettä, toivoen joen vakaan kulun rauhoittavan myös oman sisimpänsä uomiinsa. Hän oli hirmu väsynyt. Siitä näiden kaikkien sekavien tunneheilahdusten täytyi johtua. Hallatassu huokaisi väräjävästi ja laskeutui makuulle tassujensa päälle. Ne tuntuivat ennemmin pettävän alta. Nuori naaras laski leukansa vasten viileää maata ja sulki silmänsä vähän pelokkaana. Hiljalleen turhanpäiten kiihtynyt hengitys alkoi tasaantua, viileä maa hohkasi rauhaa, ja joki virtasi tasaisesti liplattaen, aina vain, samalla tavalla…

Hallatassu ymmärsi hämärästi uneksivansa sellaista unta, joka olikin muisto. Siitä kertoivat pentutarhan lämpimät maitoiset tuoksut, virtaavan joen vaimea liplatus pentutarhan ja leirin ulkopuolella sekä pehmeä sammalpeti ja vielä pehmeämpi emon kylki johon emo oli pentunsa kietonut. Ja se, että maailma oli vielä pimeyttä, silmät eivät olleet auenneet. Mutta kosketus, hajut ja äänet toivat turvaa ja varmuutta siitä, ettei ollut yksin. Emo oli siinä. Olivat olleet vain he kaksi jäljellä, Hallapentu ja Liljavirta…
”Hei, hei, väistä, minäkin haluan nähdä! Väistä nyt Pajupentu!” kuului kimakka vaatimus.
”Älä töni Harmaapentu! Ei tässä vielä ole mitään nähtävää, eivät ne silmät vielä oikeasti auenneet”, pettynyt maukaisu vastasi.
Hallatassu rutisti unen pentu itsensä hämmentävän pienen naaman mietteliääseen ryppyyn. Oppilas ei muistanut, keitä nämä pennut olisivat. Oliko Hallatassun ollessa aivan pieni pentu pentutarhassa ollut jokin pentue, jonka pennuille oli käynyt huonosti jossain aikaisessa vaiheessa? Ei Jokiklaanissa ollut nyt mitään Harmaatassua tai Pajutassua…
Hallatassun kylkeen osui pimeyden yllättävästä syöveristä pehmeä tassu, ja hopeaisen naaraan kurkusta kumpusi kimeä säikähtänyt valitus, pennun vinkaisu.
”Antakaa siskonne olla rauhassa. Jokaisella on oma, oikea aikansa avata silmänsä”, lempeä ääni moitti ja Hallatassu kiedottiin entistä lähemmäs turvallista, lämmintä pehmeyttä. Mutta nuoresta naaraasta tuntui kaikkea muuta kuin turvalliselta. Ajatus muuttui sanoiksi.
”Mutta ei minulla ollut sisaruksia!” Hallatassu huudahti – ja avasi silmänsä. Sokaiseva kirkkaus sai oppilaan – tai tässä unessa pennun – vingahtamaan taas säikähtäneenä ja rutistamaan heti silmänsä takaisin kiinni.
”Mitä sinä oikein selität, Pakkaspentu? Näitkö unta, höpsö?” kirkas pennun ääni kikatti aivan vieressä. Hallatassu tunsi pehmeän kosketuksen viiksiensä kärkien kautta. Nuori naaras avasi silmänsä varovasti ja siristi nähdäkseen paremmin kirkkauden ja sumeuden läpi, kun silmät totuttautuivat valon maailmaan.
Naaraspentu Hallatassun vieressään oli turkiltaan kuin hänen peilikuvansa. Silmät olivat tosin harmaat. Ja tämä pentu, muka sisko, oli aivan vieras. Ja kuka on Pakkaspentu?
”Minä…” Hallatassu haparoi kuristuneella äänellä. Ei unien pitäisi näin toimia, tai muistojen!
”Ei sillä ole väliä Pajupentu. Meillä on nyt uusi leikkikaveri, niinhän? Sinä lupasit Lumisiipi että kun Pakkaspentu avaa silmänsä me voimme ottaa hänet mukaan leikkeihin!” harmaaturkkinen kollipentu selitti hopeajuovaisen siskonsa vieressä ja katseli jonnekin Hallatassun taakse yläviiston. Hopeainen naaras käänsi päätään nähdäkseen, mutta kupsahti lopulta selälleen kurottaessaan. Hän näki kerralla kunnolla emonsa – tämän turkki oli puhtaan valkea ja silmät samaa lempeän kellertävää kuin Hallatassun omat, kauniissa pyöreissä kasvoissa. Nuoren naaraan sydänalaa riipi. Emon nimen kuiskaus ”Liljavirta” takertui kurkun perään nousseeseen möykkyyn.
”Mikäs sinun nyt tuli, Pakkaspentu? Onko kaikki hyvin?” emo kysyi aavistuksen huolestuneena. Pakkaspennun emo Lumisiipi, ei Hallatassun emo Liljavirta. Mitä täällä oikein tapahtui? Nuori naaras aukoi suutaan voimattomana, tietämättä miten muotoilla hämmennyksensä sanoiksi.
”Niin, onhan tämä näkevien maailma aika sanattomaksi pistävä ensikertalaiselle. Mutta saat halutessasi mennä sisarustesi mukaan niin kyllä kaikki käy kohta tutuksi sinullekin, pikkuiseni”, Lumisiipi lohdutti kumartuessaan nuolemaan pentunsa sotkuista turkkia siistimmäksi pitkin, epämukavin vedoin. Hallatassu rimpuili pienille epävakaille jaloilleen käsittelyn alta pois – turkki oli entistä sotkuisempi.
”Okei, kiitos”, nuori naaras totesi kolkosti hänelle vieraassa kehossa hänelle vieraalla äänellä ja vältteli hänelle vieraan emon katsetta.
”Hienoa, jes, sitten mennään!” Hallatassun – tai Pakkaspennun oletettu sisko Pajupentu hihkaisi ja tuuppi siskonsa kyljestä liikkeelle niin innokkaasti, että tassut sotkeutuivat kun eivät pysyneet perässä.
Mitä Hallatassu oikein teki täällä?
”Se joka on viimeisenä aukiolla on kastemato!” Pakkaspennun veli Harmaapentu uhitteli ja pinkaisi horjahdellen juoksuun kohti pentutarhan suuaukkoa, josta tulvi valoa muuten puskien oksien varjoihin nivottuun pentujen ja kuningatarten suojaan.
Mitä Hallatassun oli oikein tarkoitus tehdä, miksi hän oli täällä?
Toistaiseksi kukaan ei ollut vastaamassa näihin totaalisen äimistyneen oppilaan kysymyksiin, eikä Hallatassun auttanut kuin seurata sisaruksiaan. Jokin veti häntä joka tapauksessa kohti pentutarhan uloskäyntiä. Harmaapentu ja Pajupentu väistivät uhkaavasti liukastellen lähellä suuaukkoa olevan toisen kuningattaren pesän. Tämän vatsa oli suuren suuri. Mutta kellertävän kirjava kuningatar ei kiinnittänyt huomiota säntäileviin pentuihin upotessaan keskusteluun Lumisiiven kanssa. Kuullessaan valkean naaraan tutun ja samalla vieraan äänen Hallatassu vastusti halua kääntyä katsomaan kannoillaan saadakseen vielä edes yhden vilkaisun kuolleen emonsa tässä unessa olevasta kuvajaisesta. Mutta se ei olisi kuitenkaan Liljavirta. Nieleskellen Hallatassu piti katseensa sisarustensa selissä.
”Hei miksi sinä pysähdyit yhtäkkiä?” Pajupennun säikähtänyt syytös sai Hallatassun keskittymään lopullisesti päämääräänsä. Hopeaturkkinen sisko oli hädin tuskin ehtinyt pentutarhan suuaukosta ulos ja Hallatassu joutui äkkiä hidastamaan askeliaan ettei törmäisi tähän. Oudossa unessaan Hallatassu oli hyvin varuillaan eikä kehdannut avata suutaan tilaa pyytääkseen, vaan pujotteli vaikeasti siskonsa ohi mahtuakseen ulos aukiolle.
”No kun täällä tapahtuu jotain jännää”, Harmaapentu totesi jännittyneellä äänellä päätään kääntämättä, hännänpää nytkähdellen. Oli vaikea sanoa oliko kolli ennemmin innostunut vai peloissaan. Hallatassu kohotti katseensa samaan suuntaan kuin harmaaturkkinen pentu – ja henkäisi järkyttyneenä. Tämä ei ollut se Jokiklaanin leiri jossa Hallatassu oli syntynyt ja kasvanut. Hajut olivat samoja, samoin kuin pesien rakenteet ja satunnaiset joesta tuodut kauniit koristekivet ja simpukankuoret. Kaikki muu oli tuttua Jokiklaania paitsi itse leirin pohja.
”Mitä sinä siinä sitä puskaa tuijotat, mennään lähemmäs!” Pajupentu moitti ja huitaisi lyhyellä hännällään aivan Hallatassun kasvojen editse kiinnittääkseen tämän huomion. Nuori naaras ravisteli pienesti päätään ja kiinnitti huomionsa nyt vasta leirin suuaukolle kerääntyneeseen kissojen joukkoon. Harmaapentu kompasteli jo puolessa välissä matkalla sen reunamille. Keskenään supattavat ja hermostuneet kissat eivät kiinnittäneet huomiota lähestyviin pentuihin.
”Nyt he palaavat! Antakaa tilaa”, joku soturi kuulutti. Samassa leirin suuaukosta alkoi astella rähjäisiä kissoja. Hallatassu ei pienessä pennun hahmossaan nähnyt muiden yli kunnolla, mutta kuuli kyllä kissajoukosta lähtevän tyrmistyneen kohahduksen – ja haistoi veren. Ennen kuin nuori naaras ehti astella lähemmäs, hänen sisaruksensa painautuivat peloissaan täristen kiinni häneen.
”Mitä te kolme siellä oikein… Myrskyjuova! Ei!!!” Hallatassu säikähti Lumisiiven kiljaisuksi muuttunutta huudahdusta. Kaunis valkea naaras ryntäsi suoraan entistä pienemmäksi tärisemään kyyristyneiden pentujensa ohi ja jäi sitten lamaantuneena seisomaan edessään avautuneen kissajoukon äärelle. Hallatassu kömpi pois sisarustensa alta ja asteli tunnottomin jaloin emonsa rinnalle. Hän ei tiennyt kuka oli Myrskyjuova, tai mitä tämän kuuluisi merkitä hänelle, mutta toisten kissojen lamauttava kauhu oli tarttunut häneenkin.
Kaksi soturia kantoi kolmatta, harmaan tabbykuvioista soturia. Tämän kollin turkki oli tomuinen ja sekaisin, ja niskasta toisen etutassun kärkeen johti runsas kuivuneen veren vana. Tuuhea häntä laahasi lohduttomasti maassa. Lumisiipi asteli kiireesti kulkueen luokse, kutsuen hätäisesti soturia nimeltä uudestaan ja uudestaan, mutta tämä ei vastannut. Lumisiipi vaikeutti muiden kulkua, mutta kukaan ei moittinut. Soturi saatiin lopulta lasketuksi leirin keskelle – kunnioittamista ja viimeistä valvontaa varten.
”Mäyrät saatiin ajettua pois, mutta…” Hallatassu kuuli voimattoman naukaisun takaansa. Kääntyessään katsomaan hän näki kuinka musta sotkuturkkinen soturi pudisteli päätään onnettomana. Siro valkea ruskealäikkäinen naaras laski häntänsä lohduttavasti tämän olalle.
”Myrskyjuova oli hieno soturi, ja tiesi mitä teki kun lähti tehtävään mukaan. Mutta…” Sitten naaras käänsi katseensa suoraan Hallatassuun, ja soturin silmät täytti sääli.
”Tulkaahan, pikkuiset. Teidänkin on hyvä hyvästellä isänne”, uusi ääni sai Hallatassun kiinnittämään katseensa toisaalle. Pitkäkarvainen punertavaturkkinen naaras tuuppi jo hänen lamaantuneita sisaruksiaan jaloilleen. Tämä viittoi myös Hallatassulle hännällään, ja naaras seurasi muita pentuja vaitonaisena. Hän tunsi kuin olevansa osa seremoniaa, jonka sääntöjä ei tiennyt.
”Voi teitä…” punertava naaras huokaisi pienesti karhealla äänellä ja otti pari ontuvaa askelta taemmas. Tämä taisi olla klaaninvanhin. Muutkin kissat näyttivät pysyttelevän aukiolla, mutta kohteliaan välimatkan päässä niin, että kumppani ja pennut saivat hyvästellä soturin ensimmäisinä rauhassa.
”Tulkaa, tulkaa rakkaani, pikkuiseni”, Lumisiipi havahtui vihdoin huomioimaan pentujaan surun paksuntamalla äänellä ja keräsi nämä hännällään aivan eteensä, aivan kuolleen soturin viereen.
”Tänään teidän olisi kuulunut vihdoin päästä näkemään isäänne kaikki yhdessä pentutarhan ulkopuolella. Ja sinunkin Pakkaspentu ensimmäistä kertaa. Mutta…” Lumisiiven ääni oli värisevä ja ohut ja murtui lopulta kokonaan. Hallatassun – tai siis Pakkaspennun sisarukset tuijottivat suurin silmin ensin emoaan, mutta laskivat sitten katseensa vaitonaisina kuolleeseen isäänsä. Tämän kasvoilla oli levollinen ilme – kuin tämä vain nukkuisi. Ohut verivana suupielessä kieli muusta.
”Myrskyjuova taisteli urheasti ja suojeli klaanitovereitaan, ja koko klaaniaan. Häntä hienompaa soturia… ja isoveljeä ei löydy koko metsästä”, joku kolli naukaisi surevan kissaperheen vierestä. Hallatassu kurkotti katsomaan emonsa jalkojen takaa, mutta ei nähnyt paljon. Kollin pitkä harmaa turkki oli yhtä tomuinen ja sotkuinen kuin… kuin veljellään sitten kai.
”…Sumuturkki”, Lumisiipi kykeni maukaisemaan heikosti. Äänensävy oli kiitollinen. Sumuturkiksi kutsuttu tuuhean harmaaturkkinen kolli asteli Lumisiiven viereen. Lumisiipi nojasi kollia vasten lyhyesti, tukea ja lohtua hakien. Sitten kissat asettuivat vieretysten jakamaan kieliä viimeisen kerran yhteisen rakkaan kanssa. Pajupentu ja Harmaapentu painautuivat vaitonaisina emoonsa kiinni, ja hetken mallia katsottuaan painoivat myös kuononsa kuolleen soturin turkkiin. Aiempi aamupäivän into ja riemu tuntuivat hyvin kaukaisilta. Tämä ilmapiiri oli Hallatassullekin tuttu – voimaton epätoivo ja suru.
Kun ei tullutkaan tervettä kolmen terveen pennun ylpeää emoa vaan kaksi kuollutta, yksi heikko pentu ja kuoleman kieliin jäänyt emo. Se oli Hallatassun tarina. Tämä oli Pakkaspennun. Kummallekin alusta lähtien rikkinäinen perhe – mutta eri puolilta.
”Tämäkinkö on sitten Tähtiklaanin suunnittelemaa?” Hallatassu hymähti epäuskoisena epäominaisen kitkerästi. Kukaan ei vaikuttanut kiinnittävän hänen puuskahdukseensa huomiota. Nuori naaras huokaisi ja päätti vain taas yrittää mennä virran mukana – painaen kuononsa kylmenevään turkkiin.

”Hallatassu?” Nuori oppilas kohotti päänsä, mutta näkikin nyt edessä tutun joentörmän – sekä kärsimättömänä ja tyytymättömänä häntäänsä viuhtovan Kuusihännän. Hallatassu ei ollut nähnyt mestariaan ikinä sellaisena.
”Mitä ihmettä sinä puuhaat? Minähän pyysin sinua nousemaan varhain jalkeille taisteluharjoitusta varten ja odottamaan minua leirissä, mutta ryntäsit tänne loikoilemaan”, Kuusihäntä murahti. Hallatassu pomppasi jaloilleen ja katseli hetken vauhkona ympärilleen. Kyllä, hän oli taas tutuissa maisemmissa, tuttujen kissojen kanssa, tutussa kehossa. Eikä ollut ilmeisesti ehtinyt torkahtaa pitkäksi aikaa, jos kerran Kuusihäntä olikin seurannut häntä heti. Kummallista, kun unessa ehtii tapahtua paljon lyhyessä ajassa, ja se kaikki oli nyt yhtä hälvenevää sotkua nuoren oppilaan mielessä. Hallatassun oli vaikea kohdistaa katseensa mestariinsa ja keskittyä tähän maailmaan, kun hän odotti koko ajan unen sisarustensa säntäävän jostain. Lumisiiven kauhunkiljahdus oli jäänyt myös soimaan korviin.
”Oletko kunnossa? Tämä ei ole yhtään tapaistasi, tällainen torkkuminen kesken tehtävien”, Kuusihäntä jatkoi lempeämmällä äänellä ja kallisti päätään huolestuneena.
”Minä…” Ei ollut Hallatassun tapaista yrittää valehdella tietään pois ongelmista, ja yleensä muutenkin totuus oli paras ratkaisu.
”En nukkunut ollenkaan Laholaikun yskimisen takia, ja kun nukahdin äsken näin tosi outoa unta”, hopeanvärinen naaras mutisi päänsä häpeissään painaen. Kuusihäntä hymisi myötätuntoisesti.
”Olen pahoillani puolestasi… ja myös Laholaikun. Voimme yrittää sopia muiden kanssa jotain vaihtoehtoisia nukkumisjärjestelyitä seuraavalle yölle, mutta sitä ennen tämän päivän velvollisuudet pitää suorittaa”, Kuusihäntä selitti. Hallatassu huokaisi uupuneesti.
”Tietenkin kun nyt on poikkeustilanne niin voin myös helpottaa aikatauluasi”, Kuusihäntä kiirehti piristämään lannistunutta oppilastaan, mutta Hallatassu tiesi mikä oli hänelle nyt parasta ja aneli: ”Ei kun pidät minulle täydet harjoitukset ettei minulla olisi liikaa aikaa ajatella… väsymystä.” Väsymystä, ja lisäksi Sadejuovaa tai outoa unta. Hallatassu ei valehdellut, mutta silloin tällöin oli helpompi jättää erinäisiä asioita mainitsematta.
Kuusihännän silmät täytti hyvä ja hyväksyntä, pieni ylpeyskin. Hallatassu oli selvästi osannut valita juuri oikeat sanat, vaikkei tykännyt ajatella että osaisi sillä tavalla manipuloida kissoja.
”Selvä on sitten, suunnataan siis heti harjoitteluaukealle. Voidaan myös metsästää matkalla jos jotain osuu kohdalle, niin jaksetaan harjoitella pidempään. Kun ajattelin tänään opettaa sinulle monimutkaisen hyökkäyssarjan johon liittyy…” Hallatassu keskittyi kaikin voimin Kuusihännän selostukseen.

Oppilas: 8. luku

Aurinko alkoi painua vuorten taakse jotka nousivat Tuuliklaanin reviirin ylle kaukaisuudessa. Se värjäsi niin taivaan kuin tyyntyneen järvenkin punertavan karvaiseksi. Hetken illuusiossa taivas ja maa olivat yhtä, mutta sitten matalalla lentävä lintu lensi järven poikki rikkoen siiven kärjillään tuon kuvajaisen. Hallatassu ei pystynyt tukahduttamaan leveää haukotusta, ja hän ei nähnyt mihin lintu jatkoi matkaansa.

”Tulet näkemään vielä lukuisia näin hienoja auringonlaskuja, nuorukainen. Nyt meidän pitäisi jatkaa matkaa ja ottaa muu metsästyspartio kiinni”, Sammalturkin lempeä kehotus sai hopean kirjavan oppilaan kääntämään katseensa maisemasta.

”Anteeksi, Sammalturkki, tulen heti”, Hallatassu vastasi, nousi nopeasti jaloilleen ja jolkotti alas kukkulan rinnettä soturin luokse. Hänen oli alun perin vain pitänyt kääntyä tarkistamaan oliko kuullut heinikossa myyrän vai tuulen, mutta jotenkin naaras oli päätynyt istahtamaan paikalleen iltamaisemaa ihailemaan. Sammalturkki, yksi Jokiklaanin vanhimmista sotureista, nyökkäsi hyväksyvästi ja hymyili iän haalentamilla sinisillä silmillään Hallatassun päästyä hänen luokseen. Hallatassu asetti askeleensa vanhemman naaraan tahtiin kun tämä lähti kulkemaan edellä. Oli kuulunut puheita siitä, että kunhan vanhan soturin viimeisin oppilas, Käärmetassu, pääsisi soturiksi, kilpikonnakuvioinen naaras siirtyisi klaaninvanhimpien joukkoon.

”En epäile ettetkö löytäisi itsekin loppua metsästyspartiota, mutta kun Kuusihäntä erikseen pyysi minua katsomaan perääsi niin sen teen”, Sammalturkki huomautti olkansa yli. Vanha soturi taisi aistia, että tahti ei ollut aivan niin nopea kuin mihin nuori oppilas olisi luonnollisesti asettunut.

”Ei tämä haittaa. Ehdin saada joella jo kaksi kalaa joten kaikki mitä nyt saan on vain ylimääräistä lisää siihen”, Hallatassu vakuutti vilpittömänä.

”Hienoja saaliita olivatkin”, Sammalturkin maukaisi hypätessään samalla polun ylle taipuneen vanhan pajun oksan yli. Hallatassu loikkasi perässä kepeän ketterästi korkeammassa kaaressa. Onneksi Sammalturkki ei enää katsonut hänen suuntaansa. Muuten Hallatassu olisi ollut liian vaivaantunut saamastaan kehusta ja olisi varmasti vain hypännyt suoraan päin pajun vartta.

Koska Hallatassun oli vaikea käsittää, että hän todella oli kehittymässä kelvolliseksi soturiksi. Etenkin kaikki jokeen liittyvä luonnistui tavallista vaivattomammin ja tuloksekkaammin – Hallatassusta oli kehkeytynyt hyvä uimari ja kalastaja. Lämmin innon ja tyytyväisyyden liekki kutkuttivat nuoren naaraan tassujen pohjissa, jotka janosivat lisää nopeutta askeliin. Mutta Hallatassu malttoi askeleensa ja antoi Sammalturkin pitää tahtinsa.

”Sieltä he tulevat”, polun kaarroksen takaa kuului Terhoturkin huudahdus. Muu metsästyspartio joko haistoi tai kuuli perää pitävän kaksikon tulon ennen kuin tätä näkyi. Koko lopun metsästyspartion sijaan pienellä pajujen ympäröimällä aukiolla odottivatkin lopulta vain Terhoturkki ja Käärmetassu. Hallatassun silmät laajenivat hämmästyksestä, mutta Sammalturkki näytti siltä kuin olisi tiennyt tästä etukäteen. Pieni tanakka vaaleanruskea soturi heilautti häntäänsä hieman kärsimättömänä, mutta lempeänä tunnetun Terhoturkin ärtymystä ei voinut muusta huomata.

”Pahoittelut viivästyksestä. Hyvä ettette jääneet odottamaan meitä. Haistoinkin, että Haukiturkki ja Sadejuova lähtivät jo omille teilleen. Ja Tammitassukin aivan äskettäin, oletan”, Sammalturkki puhutteli soturia. Terhotukki heilautti korviaan, uusi pieni ärtymyksen merkki.

”Totta, totta, ja haluaisin lähteä pikimmiten oppilaani perään katsomaan miten hän pärjää. Te voitte tehdä keskenänne mitä mielitte ja palata leiriin kun haluatte sillä sovimme muiden kanssa että emme kokoonnu erikseen enää ennen leiriin palaamista”, Terhoturkki jupisi kärsimättömänä, jakaen kuitenkin tärkeän tiedon tunnollisesti eteenpäin. Heti kun Sammalturkki oli kiittänyt tiedosta, Terhoturkki kääntyi kannoillaan ja aukean reunaman viherlehden aikana jo pitkäksi kasvaneet heinät nielaisivat kiiruhtavan soturin näkymättömiin.

”Se siitä. Käärmetassu, huomasin matkalla lintuja levähtämässä heinikossa. Nyt olisi oiva tilaisuus opetella niiden metsästämistä”, Sammalturkki selosti oppilaalleen. Käärmetassu ponnahti seisomaan heti suoremmassa kuultuaan haasteesta. Hallatassu taas puri vähän harmistuneena huultaan. Mistä Sammalturkki huomasi tämän kaiken? Mihin kukin heidän rippeiksi hajonneesta metsästyspartiostaan oli lähtenyt, ja nyt nuo linnutkin. Hopeanharmaa oppilas oli kulkenut aivan Sammalturkin tassunjäljissä, mutta ei ollut huomannut mitään. Hänellä oli selkeästi vielä paljon oppimista.

”Hallatassu, voit tulla mukaan halutessasi, tai metsästää omillasi. Mutta tiedätkin varmaan, että linnut ovat haastavinta saalista reviirillämme, ja myös haastavinta opettaa”, Sammalturkki kääntyi puhuttelemaan nuorta naarasta. Hallatassu loi nopeasti kasvoilleen perusilmeen. Hän osasi kyllä lukea pyynnön sanojen välistä – lintujen saalistus olisi helpompi opettaa vain yhdelle oppilaalle kerrallaan. Hallatassulla olisi aikaa paneutua lintujen nappaamiseen yhdessä mestarinsa Kuusihännän kanssa kunhan tämän rajapartiossa nyrjäyttämä koipi parantuisi.

”Voisin harjoitella metsästämistä itsekseni”, Hallatassu myöntyi kirkkaalla äänellä maukuen. Sammaltassu hymähti tyytyväisenä.

”Tavataan leirissä.” Ja paria heinikon kahahdusta myöhemmin Hallatassu oli yksin.


Nuori naaras istahti sukimaan turkkiaan, samalla kun mietti mitä tekisi seuraavaksi. Toisaalta houkutteli palata seuraamaan auringon laskemista, ja palata sitten joen rantaan hakemaan aiemmin haudattu kalasaalis. Yksikään kissa ei moittisi sellaisten vonkaleiden kanssa palaavaa Hallatassua. Kuusihäntäkin olisi oikein tyytyväinen sellaisesta suorituksesta ensimmäisellä itsenäisemmällä saalistusreissulla. Mutta vielä tyytyväisempi Kuusihäntä olisi jos hopeanvärinen oppilas onnistuisi saamaan muutakin saalista kuin kalaa, josta oli tullut jo helppo varma saalis. Eikä Hallatassu opiskellut soturin oppeja vain miellyttääkseen mestariaan, vaan ollakseen mahdollisimman hyödyksi klaanilleen, ja tehdäkseen siten perheensä Tähtiklaanissa ylpeäksi. Nuori oppilas käänsi siis päättäväisesti selkänsä auringonlaskulle noustessaan taas tassuilleen.

Vaikka auringonlaskun reitti olisi ollut varma tapa välttää myös Sadejuova jota Hallatassu oli alkanut vältellä koska nuoren naaraan tunteet käyttäytyivät niin käsittämättömän oudosti ja ajatukset muuttuivat hallitsemattomaksi pyörteeksi sen siniharmaan soturin liiassa läheisyydessä ja vaikka itsenäinen osallistuminen metsästyspartioon oli ollut jännittävää ja hyvin tarpeellista Hallatassulle hän oli meinannut keksiä turhan tekosyyn ettei voisikaan osallistua kun kuuli Sadejuovankin osallistuvan siihen ja sitten oli ollut pakko silti osallistua ja sitten Hallatassu oli jättäytynyt aivan partion perälle kun Sadejuova kulki edessä jottei tarvitsisi vaihtaa yhtään katsetta tai sanaa Sadejuovan kanssa koska Sadejuova, koska Sadejuova…

Hallatassu oli pysähtynyt vain muutaman ottamansa askeleen jälkeen, jäykäksi jännittyneenä kuin taisteluun valmistautuen, ja hengitti pinnallisen ahdistuneesti. Hän oli niin kovasti yrittänyt vain työntää ajatukset Sadejuovasta pois, heittäytynyt oppilastehtäviin, vältellyt kaikkia liian pitkiä taukoja. Mukaan lukien Yötassun ja Pähkinätassun kanssa vietettyä aikaa, kumpaakaan Hallatassu ei ollut nähnyt koko päivänä. Hän teki täsmälleen samaa kuin Yötassu, vältteli vaikeaa asiaa, mutta hän ei voinut muuta, koska aina kun se tuli mieleen, hän lamaantui näin.

”Rauhoitu”, nuori naaras sähähti itselleen hiljaa. Ja toisen kerran, painokkaammin. Ja sitten jostain kaislikosta kuului ilmiselvä haastava kissan sähähdys, ja vastaukseksi murinaa. Hallatassu hätkähti niin että meinasi kaatua jähmettyneiltä jaloiltaan. Hopeanharmaa oppilas kuitenkin sai tasapainonsa hallintaan ja jäi kuuntelemaan sydän pamppailen, oliko kuullut omiaan. Pelko sai aistit terävöitymään, ja Hallatassu haistoi sen mitä Sammalturkki oli haistanut aiemmin vaivatta: Haukiturkki ja Sadejuova olivat matkanneet yhdessä jonnekin joen suuntaan, josta äänet olivat kuuluneet. Olivatko soturit nyt pulassa jotain petoa vastaan? Soturioppilas kurtisti kulmiaan ja kallisti päätään, kun kuuli seuraavaksi vihaista matalaa puhetta. Yrittivätkö Haukiturkki ja Sadejuova häätää pedon puhumalla tälle rumasti? Tai sitten… ehkä soturikaksikko oli törmännyt vieraan klaanin kissaan, tai peräti vaaralliseen luopioon!

Hallatassu sai itsensä nopeasti liikkeelle. Aiemmin hän ei olisi missään tapauksessa suunnannut siihen joen suuntaan, Sadejuovan takia. Nyt hän suuntasi sinne, Sadejuovan takia, koska tämä saattoi olla vaarassa.

Matka oli yllättävän pitkä, ja nuori naaras ehti muutamaan otteeseen liukastella tiukoissa irtokivien täplittämissä polun kaarteissa. Käsittämätöntä, miten hajuaisti saattoi johdattaa niin kaukaa niin tarkasti oikealle paikalle. Samalla äänet vahvistuivat, ja oman verensä kohinan ja maahan tömisevien jalkojensa äänien yli Hallatassu yritti selvittää ketä, tai mitä, Jokiklaanin sotureilla oli vastassaan. Vaikutti kuitenkin siltä, kuin äänen lähteitä olisi koko ajan vain kaksi, hyvin vihamielisiä molemmat.

Hallatassu liukasteli pysähdyksiin, kun saapui joen rantaan. Nuoren naaraan silmät levisivät hämmennyksestä pyöreän isoiksi kuin täysikuut, ja suu avautui äänettömään yllätyksen huudahdukseen. Rannalla olivat vain Haukiturkki ja Sadejuova, ja kollit seisoivat vastakkain, turkit kaksinkertaiseksi pörhistyneinä ja suut terävähampaisessa ilkeässä irvistyksessä. Sotureiden silmissä, kylmän harmaissa ja palavan keltaisissa, tanssivat vihan ja kiihtymyksen liekit. Kumpikaan ei ollut huomannut paikalle kompastellutta pientä mitätöntä naarasoppilasta.

”Miten niin et liehittele Kaikusielua itsellesi?!” Haukiturkki rääkäisi sellaisella äänensävyllä, että Hallatassun niskakarvat nousivat pystyyn.

”Minulla ei ole mitään kiinnostusta sitä tyhjäpäätä kohtaan, niin kuin olen monta kertaa sanonut, onko sinullakin ampiaisia aivoissa?” Sadejuova murisi.

”Mutta Kaikusielulla on selvästi sinua kohtaan”, Haukiturkki syytti sylkäisten sanat suustaan kuin myrkyn.

”Minkä minä sille voin? Mistä sinä minua oikein syytät, siitäkö että olen hurmaavampi ja älykkäämpi kuin sinä?” Sadejuova nälvi ylimielisesti. Haukiturkki ravisteli päätään äkäisesti.

”Syytän sinua siitä, että takuulla annat tietoisesti Kaikusielun luulla liikoja, omaa ylimielisyyttäsi”, Haukiturkki ärisi. ”Se ei ole oikein ketään kohtaan.” Hallatassu ei ymmärtänyt mistään mitään, ja perääntyi aavistuksen, tekeytyäkseen yhä pienemmäksi ja näkymättömämmäksi. Siellä ainoa asia minkä nuori naaras ymmärsi oli se, että nämä kollit olivat hyvin vaarallisessa ja vihamielisessä mielentilassa, johon ei ollut hyvä sekaantua.

”No käännä hänen huomionsa sitten johonkin parempaan, jos voit, senkin kirpunsyömä rotanhäntä”, Sadejuova haastoi ja paljasti kaulansa itsevarmassa mulkaisussa alaviistoon. Ja siihen Haukiturkki hyökkäsi kiinni kynnet paljastettuina ja hurjasti mouruten. Hallatassu ehti katsoa vain parin sydämen lyönnin ajan, hengitys salpaantuneena, kuinka kollit kierivät kiinni toisissaan mouruten ja toistensa turkkia riipien.

”Lopettakaa!” Hallatassu parahti ja syöksi suoraan tappelevien kollien väliin, työntäen haparoivasti toisen etutassunsa Haukiturkin naamaan ja toisella hän yletti Sadejuovan kaulaan. Haukiturkki pärskähti yllättyneenä. Sadejuova taas kykeni kääntämään helposti päänsä hopeanharmaan naaraan suuntaan. Kollin harmaissa silmissä leimusi kiivastuminen.

Hallatassu tunsi kaksi Sadejuovan sydämen lyöntiä tämän leveän rintakehän läpi.

”Älä sinä sekaannu tähän!” Sadejuova ärähti ja läimäisi Hallatassun päänsivuun sen tassun selkäpuolella, jolla ei pidellyt Haukiturkkia aloillaan.

Nuoren naaraan silmissä välähti kirkkaiden valojen kirjo, ja maailma pyörähti ympäri ennen kuin katosi pimeyteen ja kylmyyteen. Veden pimeyteen ja kylmyyteen, veden joka virtasi siinä joessa jonka rannalla kollit tappelivat, joen johon Hallatassu kierähti täysikasvuisen soturin kiihtymyksestä hallitsemattoman voimakkaasta iskusta ennen kuin menetti tajuntansa.


”Anteeksi, Pakkaspentu, se oli ihan liian kova syöksy, anteeksi!” Ääni kuulosti vaimennetulta, kuin sitä olisi kuunnellut veden alta. Hallatassu ravisteli päätään ja avasi silmänsä. Korvissa soi, takaraivoa särki, ja maailma pyöri pikkuisen. Mutta pyöriminen lakkasi hiljalleen ja silmät tarkentuivat harmaaturkkisen pennun kasvoihin, ja hailakan kellertäviin silmiin. Samanlaisiin kuin Hallatassun omat. Ja niistä kuulsi syvä huoli.

”Ei se mitään, olen kunnossa, Harmaapentu”, Hallatassu sammalsi, omia aikojaan, kuin suulla olisi ollut oma tahto.

”Okei, hyvä, ethän kerro Lumisiivelle? Leikitään varovaisemmin jatkossa”, Harmaapentu pyysi peruuttaessaan pois maahan kaatamansa, päänsä lyöneen siskon päältä.

”Joo joo, en kerro. Jos opetat minulle miten sait loikkaasi noin paljon voimaa”, Hallatassu… Tai siis Pakkaspentu vastasi virnuillen samalla kun kömpi jaloilleen.

Hallatassu oli taas Pakkaspentu. Ja tällä kertaa vaikutti siltä, että Pakkaspentu kuljetti Hallatassua, eikä toisin päin niin kuin viimeksi. Nuori oppilas joutui entistä neuvottomampana seuraamaan miten hänelle vieraiden kissojen tarina kuroutui auki. Oliko tämä muisto, uni, vai kuvitelma, ja miksi Hallatassu oli heitetty siihen taas?

”No tuota, Kaislahäntä näytti sen minulle…”, Harmaapentu selitti, yhtä aikaa nolostuneena siskonsa satuttamisesta ja ylpeänä oppimastaan liikkeestä.

”Lyön vaikka vetoa että Kaislahännästä tulee sinun mestarisi”, kuului Pajupennun ääni. Pakkaspentu vaihtoi tietäväisen virneen siskonsa kanssa, kun Harmaapentu sai nolostua yhä vain enemmän.

”Mitäs täällä puhutaan mestareista?” Lumisiipi tuppautui paikalle Jokiklaanin leirin nurkkaan, jonka pennut olivat valinneet telmimiskentäkseen, pois kaikkien tieltä.

”Ei mitään ihmeellistä, arvuutellaan vain ketä meille tulee mestareiksi”, Pakkaspentu vastasi viattomasti. Hän tunsi vieressään Harmaapennun rentoutuvan aavistuksen. Lumisiipi pyyhkäisi hännällään maata ja kohotti kulmaansa epäilevästi, mutta huokaisi sitten voipuneesti.

”Olisi jo aikakin tehdä teistä oppilaita. Saisitte purkaa energianne johonkin järkevään. Pentutarhaa korjaillaan vieläkin viime leikkitappelunne jäljiltä”, Lumisiipi puuskahti. Pennut tirskahtivat keskenään, mutta syöksyivät sitten painautumaan kiinni emoonsa yhdessä tuumin.

”Olethan silti meidän emomme aina? Vaikka meistä tulee oppilaita ja sotureita pian?” Pajupentu tenttasi, sinisten silmien katse ylös luotuna. Hänen sisaruksensa seurasivat perässä, ja Lumisiipeä tapitti kolme paria pyöreitä silmiä vielä nuorten kissojen pyöreistä ja pörröisistä naamoista.

”Ei teistä nyt niin pian oppilaita saati sotureita tule”, Lumisiipi kehräsi huvittuneena. ”Mutta olen aina teidän emonne, johon te voitte tukeutua, lupaan sen, pikkuiseni, rakkaani”, Lumisiipi vakuutti ja kumartui nuolemaan vuoroin kunkin pikkuisensa päälakea.

Silmäkulmastaan Pakkaspentu näki siniharmaaraidallisen kollipennun, ja nuoren naaraan sydän hypähti. Pakkaspentu vetäytyi äkisti emonsa käsittelystä, haroi tassullaan sileäksi nuollun päälaen turkin entiseen sotkuunsa ja loikki kohdalle pysähtyneen kollin luokse.

”Hei, Routapentu”, Pakkaspentu tervehti hengästyneenä ja pysähtyi liioitellun ryhdikkäästi seisomaan kollin eteen. Routapentu nyökkäsi oman tervehdyksensä silmät ystävällisyyttä tulvien.

”Näin, että sait aika hurjan käsittelyn Harmaapennulta. Oletko kunnossa?” Routapentu kysyi. Pakkaspentu käänsi katseensa vienosti, mielissään siitä että Routapentu huolehti hänen peräänsä.

”Hurjemman käsittelyn minä sain Lumisiiveltä sen jälkeen”, Pakkaspentu vakuutti ja pyöräytti silmiään päälakensa suuntaan, puuskahtaen turhautuneena.

”Haluatko että minä silti katson?” Routapentu kysyi kumartuen kohtaamaan uudelleen Pakkaspennun sivuun käännetyn katseen.

”Ai niin kuin viimeksi? Voithan sinä, vaikka en usko että siellä tällä kertaa olisi mitään tikkua, niin kuin tassussa..." Pakkaspentu mutisi suu mutrussa painaessaan päänsä alemmas. Routapentu kehräsi lyhyen naurahduksen ja mutisi jotain tikkupäästä ja siilistä kun nousi takatassuilleen. Pakkaspentu tunsi vain vienon kosketuksen sanoistaan huolimatta kipeässä kuumottavan tykyttävässä takaraivossaan.

”Aikamoisen kuhmun sinä tulet saamaan, mutta luulen, että kaikki on hyvin jos maailma ei ala silmissäsi pyörimään tai et ala voimaan pahoin tai mitään”, Routapentu tavaili hitaasti sanoja laskeutuessaan takaisin neljälle jalalle. Pakkaspentu räpäytti hämillään silmiään.

”Mistä sinä tiedät kaikkea tuollaista?” Pakkaspentu maukaisi ymmällään. Routapentu kohautti lapojaan, mutta kollin katse viivähti parantajan pesän siinä ulkonurkassa, jossa pentujen oli ollut tapana odottaa, että parantaja lähtisi pesästä jotta he pääsisivät vähän tutkimaan paikkoja. Pakkaspennusta pitkä odottaminen oli ollut aina ikävystyttävää, kun parantaja Punamarja hoiti jotain kissaa, mutta Routapentu oli aina jaksanut istua vapaaehtoisena pitkäänkin vahdissa tylsiä sepustuksia kuunnellen.

”Noh, ei sen väliä. Mutta voitko katsoa vielä onko tassuni parantunut, en ole itse ihan varma”, Pakkaspentu tokaisi uhmakkaasti, sydän pamppailen, ja ojensi tassunsa. Routapentu vilkaisi hopeanharmaata pentua kulmiensa alta tietäväisesti hymähtäen, mutta kumartui silti katsomaan tarjottua tassua lähempää. Routapentu oli Pakkaspentua neljänneskuun nuorempi, mutta sai naaraan tuntemaan itsensä aivan pirpanaksi. Routapentu haisteli tassun läpi, ja Pakkaspentu värähti tuntiessaan kollin lämpimän hengityksen ja viiksien hipaisun.

”Näyttää hyvältä, eikä haise pahalta”, Routapentu julisti ja kohotti katseensa, laskien samalla Pakkaspennun tassun hellästi alas.

”Mutta sen sinä taisitkin jo tietää?”

Pakkaspentu nyökkäsi hitaasti. Nyt se olisi tehtävä, sanottava suoraan, ei muuten missään pääsisi eteenpäin.

”Minä pidän sinusta kovasti, Routapentu”, Pakkaspentu sanoi kiihtymyksensä syyn ääneen.

”Ja minä sinusta, Pakkaspentu, sinun kanssasi ei ole ikinä tylsää pentutarhassa. Olet paras kaverini”, Routapentu vastasi. Pakkaspentu katseli kollin harmaisiin silmiin hetken hölmistyneenä. Hän ei ollut tiennyt mitä odottaa, mutta ei ainakaan tätä. Tyytyväisyys ja harmi painivat naaraspennun sisällä. Pakkaspentu ei kuitenkaan ehtinyt selvitellä tunteitaan tai sanojaan, kun yhtäkkiä Harmaapentu ja Pajupentu pölähtivät paikalle.

”Tule jo Pakkaspentu, meistä tehdään oppilaita!” Harmaapentu sähähti malttamattomana töniessään Pakkaspennun liikkeelle kohti leirin aukiota.

”M-mitä?” Pakkaspentu änkytti.

”Joo, nyt, heti, ihan nyt heti!” Pajupentu hihkui. Virne levisi Pakkaspennun kasvoille korvasta korvaan. Mutta sitten pentu, pian oppilas, vilkaisi kaivaten taakseen. Routapentu oli istahtanut aloilleen hieman surumielisesti hymyillen, ja huikkasi hiljaa: ”Tulen pian perässä.”

Sitten Pakkaspennun näkökentän täytti kerääntyvien kissojen joukko, joka oli jättänyt keskelle tilaa kolmelle nimitettävälle oppilaalle, sekä päällikölle joka seremonian suorittaisi.

Kissat vain alkoivat hämärtyä Pakkaspennun – tai Hallatassun – näkökentässä, ja äänet muuttua etäisemmiksi.

”Pakkaspentu, olet täyttänyt kuusi kuuta… sinut tunnetaan… mestariksesi tulee Yömyrsky… Harmaapentu… Pajutassuna… tulee Loisketäplä… Harmaatassu! Pakkaspentu! Pajutassu! Pakkastassu!”


”Hallatassu! Hallatassu!”

Tällä kertaa sumeasti näkevät silmänsä avatessaan nuori oppilas kohtasi pörröturkkisen valkean kollin naaman, Valkosateen.

”Mitä tapahtui, missä olen?” Hallatassu mumisi. Valkosade ei heti vastannut, vaan tuli hyvin lähelle Hallatassun kasvoja, niin että tämä joutui melkein katsomaan kieroon. Sitten Valkosade siirtyi puolelta toiselle, niin että Hallatassu joutui seuraamaan tätä katseellaan. Ihan kuin maailma ei pyörisi jo tarpeeksi. Juuri kun nuori naaras oli ärtyneenä toistamaisillaan kysymyksensä, Valkosade vetäytyi kauemmas.

”Hyvä, alat olla ennallasi. Tipuit jokeen ja löit pääsi niin että menetit tajuntasi. Onneksi Sadejuova ja Haukiturkki olivat paikalla ja saivat sinut ylös ennen kuin hengitit vettä. Olet maannut täällä parantajan pesässä Jokiklaanin leirissä muutaman tovin tiedottomana vahdittavanani. Selvisit säikähdyksellä tällä kertaa, mutta haluaisin pitää sinut yön yli vielä täällä”, Valkosade selitti. Hallatassu nyökkäsi ymmällään. Hän oli tippunut jokeen…?

”Muistatko mitä tapahtui?” Valkosade kysyi huolestuneempana, nähtyään hämmennyksen Hallatassun ilmeestä.

Ensin Hallatassu muisti miltä Routapennun lämmin henkäys oli tuntunut hänen tassullaan, ja räiskyvän innon kun sai kuulla pääsevänsä soturiksi yhdessä sisarusten kanssa… mutta sitten nuori naaras pakottautui muistamaan oikean maailman tapahtumat. Hän muisti kyllä Sadejuovan ja Haukiturkin, mutta tappelemassa keskenään, ja sitten räjähtävän valon välähdyksen ja kivun kun Sadejuova…

Hallatassu käänsi tuskan täyttämien silmiensä katseen parantajien pesän suuaukolle, josta kuulsi sisään koittavan yön hämärää. Hän ei ollut ehtinyt uneksia kauan, aurinko oli vasta laskenut.

”…Muistan. Liukastuin kalastaessani, ei muuta”, Hallatassu mutisi.

Valkosade ei ehtinyt udella huonosti ja tottumattomasti peiteltyä valhetta lisää, kun hälinä lähestyi parantajien pesää.

”…raahautui leirin sisäänkäynnille tuossa kunnossa, voi hyvä Tähtiklaani!” Joku äimisteli. Sitten joku muu kuin puhuja, musta soturi, peitti melkein kokonaan parantajien pesän suuaukon ja valon, mutta Hallatassu erotti silti kuinka joku pienikokoisempi soturi tai oppilas nojasi kyseiseen soturiin. Ilman täytti samassa etovan paksu veren löyhkä.

”Tuo hänet tälle pedille Liekkilehmus ja häädä sitten kaikki ylimääräiset äimistelijät pois, tarvitsen tilaa. Ja lähetä myös joku hakemaan Kaamostassu, hän on joella keräämässä yrttejä”, Valkosade jakeli käskyjä tomerasti, samalla kun Hallatassu painautui pois tieltä.

Vasta aivan kohdalla hän tunnisti Pähkinätassun, niin veren peitossa ja takkuinen tämän vaaleanharmaa ruskearaidallinen turkki oli. Ja toinen meripihkanvärisistä silmistä oli täysin ummessa, tai puuttui kokonaan. Siinä jäljellä olevassa oli tyhjä, kivun lasittama katse. Hengitys salpaantui Hallatassun kurkkuun, ja näkymä runnellusta ystävästä pyyhki kaikki omat huolet ja ongelmat tiehensä.

”Voinko auttaa jotenkin?” Hallatassu kysyi tärisevällä äänellä. Valkosade huitaisi ärtyneesti hännällään.

”Kyllä, pysyt pois tieltä ja paikallasi. En kaipaa pyörtyilevää aivotärähdyspotilasta tähän lisävaivaksi”, valkea parantaja ärähti tutkiessaan sammalpedille romahtanutta Pähkinätassua, haroen tahmaista turkkia nähdäkseen todelliset haavat levinneen veren alta paremmin. Hallatassu ei osannut muuta kuin totella ja painoi päänsä tassuilleen turhautuneena.

Kaikki Sadejuovan syytä. Hallatassu olisi mahdollisesti huomannut Pähkinätassun kadonneen ja joutuneen ongelmiin, jos ei olisi ajatellut liikaa Sadejuovaa. Ja nyt nuori oppilas pystyisi olemaan avuksi ennemmin kuin vaivaksi, jos Sadejuova ei olisi…

Hallatassun täytyisi puhua Sadejuovan kanssa suoraan, kaikesta, niin kuin Pakkaspentu oli tehnyt omien tuntemustensa kanssa. Oli Pakkaspentu sitten mikä tahansa unien tai kuvitelmien kissa, Hallatassu osasi seurata ohjetta sellaisen saadessaan. Tästä ei tulisi muuten muuta kuin sakeampi sotku.

Oppilas: 9. luku

Hallatassu mateli leiriin johtavalla polulla niin nuuntuneena ja mieli maassa kuin vain kissa voi. Hopeaisen kirjavaa naarasta ei ollut tunnistaa: turkki roikkui leukaan asti mudan ruskeina tahmeina tukkoina, eikä siihen ollut tarvittu kuin yksi epätoivoinen syöksy koloonsa katoavan vesimyyrän perään rannan mudakkoa pitkin. Edes piiskaava kaatosade ei saanut turkkia siitä sotkusta puhtaaksi. Ärsytti vain, kun vesi tunki silmiin ja oli vaikea nähdä vesiverhon läpi. Sitten vieläpä tuuli yltyi hetkeksi korvissa vinkuvaksi puhuriksi, ja sai hengityksen salpaantumaan. Haukkoessaan hengitystään tasaiseksi Hallatassu sai suunsa täyteen mutaa ja haukkominen muuttui kakomiseksi.

”Oletko kunnossa? Olethan varma, ettet satuttanut itseäsi aiemmin? Kun hetkeksi menin toisaalle ja yritin saada kiinni sammakon…” Kuusihäntä kääntyi ympäri huolehtimaan oppilaansa ympärille kuin ärsyttävä kärpänen. Hallatassu huiskaisi hännällään ärtyneesti ja vähättelevästi.

”Otin yhteen mudan kanssa, en minkään luopion”, väsynyt oppilas ärähti. Kaksikon välille tuli vaivaantuneen hiljaista, ja Hallatassu tiesi puhuneensa kiihdyksissään ohi suunsa.

Paljon rauhattomuuksia oli tapahtunut Jokiklaanin reviirillä lyhyen ajan sisään. Niistä merkittävimpänä Myrskyklaanin päällikön, Kuutähden tapaturmainen kuolema, jossa pahamaineisella luopiolla Hopeakäärmeellä oli ollut osansa. Sen takia Hallatassu tiesikin valinneensa sanansa väärin. Sitten Aurinkohäntä oli heti saanut ikävimmän osan järvelle vyöryneestä suuresta päiviä kestävästä myrskystä, joka ei ottanut hellittääkseen. Varapäällikkö, tai siis entinen varapäällikkö, makasi nyt elämästään kamppailen parantajien pesässä. Niin paljon kuin entistä varapäällikköä kaikki kunnioittivatkin, ei yksikään kissa pystynyt enää kulkemaan parantajien pesän ohi ilman että pidätti hengitystään. Märän maan mutaisaan huokuun sekoittui siellä nimittäin kuvottava mätänevän lihan löyhkä. Parantajien yrityksistä huolimatta ennen niin arvokkaan kollin nahka oli tulehtunut pahasti ja tämä oli muuttunut kuin eläväksi raadoksi. Palovammat olivat olleet laajat ja jättäneet hirvittävän paljon suojatonta palovammoista kiiltelevää ja nestettä tihkuvaa ihoa.

Hallatassu pakottautui jatkamaan matkaa ennen kuin mielikuvat todella saivat hänet antamaan ylen. Hän kuitenkin muisti, mitä oli aikonut sanoa ennen hukkumistaan ahdistaviin muistoihin, ja kääntyi maukaisemaan olkansa yli mestarilleen: ”Anteeksi että tiuskaisin. Tiedän, että olet huolissasi minusta.”

Kuusihäntä kiihdytti askeliaan yhtäkkiä niin, että oli Hallatassun rinnalla. Harvemmin nuori naaras muisti, että olisi tehnyt matkaa mestarinsa kanssa näin. Siispä oppilas käänsi yllättyneenä ymmyrkäisten silmiensä katseen mestariinsa, odottavasti. Ruskearaidallisen kollin kasvoilla oli lempeämpi ilme, kuin vielä ikinä, isällinen suorastaan.

”Teit oikein huomauttaessasi asiasta”, Kuusihäntä myönsi. ”Minun kuuluisi luottaa sinuun ja taitoihisi jo enemmän, niin kuin Sammalturkki teki teidän metsästysretkellä ollessani jalkatoipilaana. Suoriuduit silloin hienosti, niin kuin kaikesta muustakin viime päivinä”, yksikorvainen kolli jatkoi kehuen ja nosti hetkeksi katseensa eteensä, myhäilevästä ilmeestään päätellen muistellen niitä onnistuneimpia hetkiä. Varmasti se harjoituskerta oli Kuusihännän muistojen joukossa paraatipaikalla, kun Hallatassu oli keskenkasvuisesta koostaan huolimatta onnistunut täydellistä ajoitusta hyödyntäen kaatamaan mestarinsa alleen suorilta jaloiltaan. Nuori naaras tunsi korviansa kuumottavan kehuista, mutta ei kääntänyt katsettaan, sillä aisti Kuusihännän jatkavan.

”Jos tämä myräkkä tästä hellittää, voisimme käydä yhdessä Yötähden kanssa Kuulammella”, mestari lopulta päätti sanansa lämpimään äänensävyyn vihjaillen. Siitä kuulsi huomattavasti ylpeyttä, ja kääntäessään lopuksi katseensa takaisin oppilaaseensa kollin silmät olivat yhtä hymyä.

Hallatassu painoi nopeasti päänsä. Hän tunsi liikuttuneensa niin mestarinsa sanoista kuin äänensävystäkin suunnattomasti. ”Kiitos”, oppilas, mestarinsa sanojen mukaan pian soturi, pakottautui maukaisemaan vastauksen.

”Hallatassu, mitä ihmettä!” Yötassu älähti leirin kulkuaukon suulta ja jäi tahattomasti äimistyksissään epäonniselta ja mutaiselta metsästysreissulta palaavan kaksikon tukkeeksi.

”Yritin sukeltaa vesimyyrän mudasta”, Hallatassu mutisi. Yötassun hämmästys suli pian huvitukseksi, ja naaraan viikset värisivät huvituksesta.

”Sano vain mitä aiot”, Hallatassu huokaisi silmiään pyöräyttäen, mikä oli virheliike. Hallatassu pärskähti kun kaatosade valeli hänen kasvonsa märäksi.

”On se vain kumma kun tulee niin paljon vettä että ei erota enää jokea rannasta, kun kaikki on yhtä velliä, niinkö?” Yötassu tirskahti virnuillen. Hallatassu pudisteli ensin päätään rauhassa paikoillaan, kunnes loikkasi yllättäen ystävänsä viereen ja ravisteli turkkinsa kunnolla. Yötassu älähti säikähtäneenä ja harppoi itse kauemmas, saaden silti sitä ennen kohtuullisen osuuden mutakuorrutuksesta. Tummaturkkinen naaras tuijotti happamana Hallatassua joka muka viattomana antoi tietä Kuusihännälle, joka jo todella halusi sateesta leiriin, mutta jälleen Yötassun ilme suli pian hymyyn.

”Ehkä ansaitsin tuon. Sitä paitsi ei taida olla väliä missä välissä saa osansa mudasta, jos on matkalla etsimään kalastuspaikkaa ja vielä kiireellä kun mestari meni jo”, Yötassu selitti. Harmaankirjava oppilas toivotti pikaisesti onnea matkaan ystävälleen, joka katosi häntäänsä heilauttaen heti leirin seinämien suojan ulkopuolella piiskaavaksi yltävään sateeseen.

”Niin, ja on se kumma kun ennen Jokiklaanille niin tärkeä vesi onkin nyt vaaraksi ja haitaksi…” Hallatassu mutisi mieli jälleen synkentyneenä kun ujuttautui liukastellen Jokiklaanin leirin aukiolle. Koko Jokiklaanin reviiri oli todella sitä samaa upottavaa velliä, joka sai kissojen turkit koko ajan likaisiksi ja märiksi. Lisäksi taisteluharjoituksista ja saalistuksesta tuli yhtä liukastelua kuten Hallatassu oli juuri saanut kokea. Toisaalta joessa veden virta oli paisunut niin, että turvallista kalastuspaikkaa oli hankala löytää, saati käydä pesemässä mutaista turkkiaan. Yleisesti näyttikin siltä, että koko Jokiklaani oli muuttunut ruskean eri sävyisten kissojen kansoittamaksi, jotka laihtuivat uhkaavasti kun saalistuksesta ja kalastuksesta oli tullut niin hankalaa ja peräti vaarallistakin. Ei viherlehtenä pitänyt näyttää siltä. Kuin olisi lehtikato – ruskea lehtikato. Hallatassu ei haluaisi enää vähään aikaan nähdä mitään ruskeaa kunhan tästä selviäsi.

Onnekseen Hallatassu törmäsi leirissä heti kissaan jonka halusi nähdä, ja nuoren naaraan piristyminen näkyi lennokkaissa askelissa. Taas tämä pienkin innostuminen ja myrskyn päälle nouseminen meinasi kostautua, kun naaras liukastui ainakin kaksi kertaa matkallaan.

"Pähkinätassu! Onko sinulla hetki aikaa?” Vaaleanruskea oppilas joutui kääntymään kokonaan ympäri, sillä Hallatassu lähestyi tämän silmättömältä puolelta. Pähkinätassu nyökkäsi vastauksen hopeankirjavan naaraan kysymykseen, ja kallisti kiinnostuneena päätään. Hallatassu asteli aivan ystävänsä eteen, ettei tarvitsisi huutaa niin kovasti kilpaa tuulen kanssa.

”Pääsen kuulemma pian Kuulammelle. Oliko reissusi ihan hirmuisen vaarallinen?” Hallatassu kysyi huolestuneena. Pähkinätassu laskikin katseensa vaikeana.

”Olihan se… Mutta kun on tarkkaavainen ja etenee rauhallisesti niin kyllä se siitä. Nyt minun täytyy etsiä Susitassu, nähdään taas Hallatassu”, ruskea naaras selitti vaisuna. Hallatassu katsoi poistuvan oppilaan perään harmissaan ja huolestuneena. Vaikutti siltä, että Pähkinätassu ei ollut kertonut kaikkea reissustaan, mutta hopeankirjava naaras oli jo oppinut, että odottamalla asiat selviävät.



Taannoin eräänä yönä, kun myrskypilvet vasta tekivät vielä tuloaan Jokiklaaniin, töytäisy sai soturin vaistoihin koulutetun oppilaan hätkähtämään hereille, sydän pamppailen ennen kuin yön hämäryydestä herättäjäksi paljastui ystävä.
Pähkinätassu oli tullut pyytämään anteeksi. Hallatassu oli pistänyt merkille ruskearaidallisen naaraan seisovan toispuoleisesti, yhtä tassuistaan varoen. Tämän ei täytynyt olla vielä niin kunnossa, että Valkosade olisi antanut luvan palata oppilastehtäviin, niin kuin Hallatassu oli saanut tehdä yhden ainoan parantajan pesässä vietetyn yön jälkeen. Niinpä naaras oli valinnut sanansa tarkoin – kiitollisena siitä, että Pähkinätassu oli tullut kaikesta huolimatta hänen puheilleen, mutta myös sanoen huolensa ääneen.
”Mutta Pähkinätassu, eihän sinulla ole mitään anteeksipyydettävää. Paitsi Valkosateelta se että lähdit ilman lupaa pois hänen pesästään.” Hallatassu oli asetellut sanansa myös niin pehmeästi, etteivät aivan vieressäkään nukkuvan Yötassun korvat värähtäneet. Vielä pienen sananvaihdon jälkeen asia oli selvitetty ja Pähkinätassu lähti onneksi ilman tarvetta lisäsuostuttelulle takaisin parantajan pesään. Silloin Hallatassusta oli tuntunut että hänelläkin olisi ollut anteeksipyydettävää siitä, että ei ollut kummoinen ystävä viime aikoina, murehtiessaan omia asioitaan. Mutta Hallatassun tapaan Pähkinätassukin olisi varmaan vain vastannut että mitään anteeksipyydettävää ei olisi. Sellaiset pienet asiat eivät tulisi ystävyyden väliin.
Lopulta niin oppilaiden pesä kuin hopeaisen naaraankin mieli olivat rauhallisia, ja olisi ollut hyvä jatkaa unia. Mutta Hallatassu ei saanutkaan pidettyä kalpean keltaisia silmiään pitkään kerrallaan ummessa, vaan ne rävähtivät yhä uudestaan auki. Niin syvään, unettomaan uneen kuin hän oli aiemmin päässytkin, nyt mieleen pyrki vain muistoja tapahtumista, jotka olivat alun perin väsyttäneet nuoren naaraan niin sikeään uneen.



Ne tapahtumat kuroutuivat jälleen uudelleen auki Hallatassun mielessä, joka nykypäivässä asteli tuulen riepotteleman nuokkuvan pajun alle pieneen suojaan leirin reunamille. Sillä tavalla aloillaan kyyhöttävät, tyhjyyteen katsovat kissat eivät olleet niinä päivinä vieras näky Jokiklaanin leirissä, joten nuori oppilas sai olla rauhassa. Kaatosade eikä ulvova tuuli yltänyt nuoren naaraan muistoihin.



Parantajien pesässä oli ollut hyvin vierasta nukkua, vieraalla epämukavalla sammalpedillä yrttien tukahduttavassa katkussa. Hallatassu ihmetteli, miten yksikään parantaja pystyi viettämään koko elämänsä sellaisessa pimeässä tukahduttavassa sopessa. Nuori oppilas oli myös jännittänyt, tulisiko tapahtunut vahinko joen rannassa ilmi. Koska vahinkohan se oli ollut.

Hallatassu oli saanut häpeissään huomata, että hän oli ainoa joka oli valehdellut. Sillä aikaa kun naaras oli vielä maannut tiedottomana, Sadejuova ja Haukiturkki selittivät kiertelemättä joen rannan tapahtumat kysyttäessä niin Valkosateelle kuin tämän paikalle kutsumalle varapäällikölle. Valkosateen mutinoiden perusteella ”kollien kosioriita” ei ollut aivan ennenkuulumatonta, mitä se sitten tarkoittikin. Joka tapauksessa Haukiturkissa ja Sadejuovassa ei ollut paljon paikkailtavaa, ja nämä pääsivät pian Valkosateen hieman kovakouraisesta haavojen käsittelystä Aurinkohännän läksytettäväksi.



Voi Aurinkohäntä… Silloin vielä terve ja ylväs, elämä ja kenties päällikkyys edessä.



Tapaus ei ollut edes sen vertaa merkittävä, että päällikkö itse olisi kutsuttu selvittelemään tapausta. Soturit kävivät vain vaitonaisina pyytämässä anteeksi Hallatassulta, ja joutuivat sitten suoraan aamuun kestävään yhteiseen vartiovuoroon. Yhtä lailla selvittelemään välejään, kuin valvomaan yönsä sotureille sopivaa käyttäytymistä muistellen.

Eikä siinä vielä kaikki.

Hallatassu oli yrittänyt etsiä sopivaa väliä jutella Sadejuovan kanssa kaksin, saadakseen epäilyksilleen varmistuksen. Lyhyiden anteeksipyyntöjen aikana parantajien pesä oli ollut täynnä yhä toipuvasta Laholaikusta, Pähkinätassun haavoja siistivästä parantajasta ja parantajaoppilaasta (Hallatassu uskoi kuulleensa moitteita siitä, että haavat eivät olleet enää aivan tuoreita ja siksi vaikeammin käsiteltävissä) sekä nolostuneista täysikasvuisista sotureista, ja ilmapiiri oli ollut hyvin vaivaantunut. Mutta Hallatassu tarvitsi vielä sen kaksinkeskisen juttutuokion, toivon mukaan sitten hän pystyisi taas käyttäytymään Sadejuovan seurassa yhtä tavanomaisesti kuin muiden klaaninsa kissojen. Nuori naaras huomasi odottavansa enemmän tunnemyrskyjensä laantumista, kuin todella välittävänsä siitä olisiko Sadejuova hänen isänsä vai ei.

Mutta vaikka kyseessä ei ollut mikään soturiksi nimeämiseen liittyvä vaitiolovelvollinen yövartio, Hallatassusta ei tuntunut hyvältä puuttua kollien rangaistukseen. Pitkin yötä, yrittäessään saada parantajien pesässä unta, nuori naaras oli vähän väliä hiippaillut pesän suulle odottamaan sopivaa tilaisuutta juttutuokiolle, yhtä lailla kuin haukkaamaan raitista ilmaa. Ei suinkaan vain katselemaan kollikaksikkoa, Sadejuovaa, vain katselemisen vuoksi.

Siniharmaa soturi oli tunnollisesti ison osan yötä vain todella valvonut nukkuvaa leiriä, yhdessä Haukiturkin kanssa. Sadejuovan turkki hohti miltei täyden kuun valossa hopeaisena, ja korosti vielä enemmän nuoren soturin liikkeitä kun tämä välillä jaloitteli pientä rinkiä. Hallatassu huomasi välillä anelevansa mielessään, että kunpa Sadejuova edes vilkaisi parantajien pesän suuntaan, jotta nuori oppilas voisi viittoa tälle jonkin merkin… Tai kunpa edes vain hetken katselisi, jotta Hallatassu tietäisi soturin ajattelevan häntä, muistavan hänen olemassa olonsa. Koska… koska sitten kai juttutuokiosta tulisi luontevampi, Hallatassulla oli aikamoinen kysymys kysyttävänään. Mutta ei. Aluksi soturit olivat keskustelleet päät yhteen painuneina, selvästi paremmissa väleissä, jopa törkkien toisiaan leikkimielisesti tassulla tai hännän huitaisulla kuin veljekset. Loppu yö vaikutti kuluvan hiljaisuudessa ja rauhallisena.

Tämän rauhan oli keskeyttänyt Kaikusielu. Aurinkohäntä ei ollut suoranaisesti kieltänyt yövartioon käskettyjä sotureita olemaan myös syömättä, mutta niin käytännössä oli käynyt kun vartiovuoro oli astunut heti voimaan ilman aikaa käydä saalispinolla. Siispä kaunis hopeanharmaa naarassoturi hiippaili sotureiden pesästä öiselle aukiolle, ja kävi hakemassa saalispinolta sotureille syötävää, vain hiljainen kuu todistajanaan. Sekä Hallatassu. Kun Kaikusielu kulki aukiolla ympärillään vilkuillen, nuori oppilas vetäytyi parantajien pesän varjoihin, etteivät yön vähäisestä valosta kiiluvat silmät paljastaisi häntä. Samaan aikaan tassujen kihelmöinti käski Hallatassua nojautumaan eteenpäin, nähdäkseen ja kuullakseen paremmin miten vartiossa oleva soturikaksikko suhtautuisi kurnivien vatsojen pelastajaan. Mutta hopeankirjava naaras upotti kyntensä maahan ja pysyi aloillaan. Hän joutui vain terästämään katsettaan, kun sanoista ei saanut mitään selvää.

Kaikusielu oli tuonut molemmille sotureille jonkin pienen jyrsijän. Kollit odottivat vierekkäin, yllätyksestä valppaina ja jännittyneinä, kuin oppilaat jotka olivat juuri kuulleet koittavasta nimitysseremoniastaan. Ensimmäisen jyrsijän Kaikusielu laski Sadejuovan eteen, pitäen katseensa maassa. Sadejuovan katse viipyi hetken hopeaisen naaraan alas luoduissa silmissä, ja sitten kolli seurasi kuinka Haukiturkki sai oman osansa saaliistuomisesta. Kaikusielu ei irrottanut katsettaan Haukiturkin kellertävistä silmistä, ja vielä ylös noustessakin hopeaisen ja punertavan soturin katseet olivat toisissaan kuin mitään muuta maailmassa ei olisi. Jostain syystä Hallatassu tunsi ikävän, onton kylmän pistoksen sisimmissään sen nähdessään. Kuin olisi ollut kateellinen.

Ontto tunne muuttui kuristavaksi, kun kaikesta huolimatta Kaikusielu käänsi katseensa hetkeksi Sadejuovaan. Parantajan pesässä piilotteleva oppilas näki kuinka hopeanharmaa soturi maukaisi jotain Sadejuovalle, johon kolli vastasi nyökäten hitaasti ja silmänsä sulkien. Juuri kun kuristava tunne Hallatassun sisällä alkoi muuttua kitkeräksi, Kaikusielu onneksi käänsi katseensa takaisin Haukiturkin suuntaan ja kosketti kuonollaan tämän poskea. Hallatassu melkein kuuli Haukiturkin tyytyväisen kehräyksen piilopaikalleen asti. Sitten öinen tapaaminen raukesi, ja heilautettuaan häntäänsä hyvästiksi Kaikusielu kiiruhti takaisin sotureiden pesään. Naaras vilkaisi mennessään jonnekin taivaalle, ja Hallatassu seurasi tätä katsetta. Taivaanranta alkoi vaaleta merkkinä koittavasta aamusta.

Viimeisenä tekonaan ennen omalle paikalleen epämukavalle tilapäiselle sammalpedille palaamista Hallatassu vilkaisi olkansa yli kaipaavasti.
Sadejuova katseli hänen suuntaansa. Hallatassun sydän jätti lyönnin välistä. Sitten järki astui peliin. Nuori naaras oli jo ehtinyt niin syvälle parantajan pesään, ettei häntä mitenkään voisi varjoista kunnolla nähdä. Lisäksi Sadejuovan katse eteni tasaisesti parantajan pesästä pitkin leiriaukion laitaa – tämä vain suoritti viimeistä valvontakierrosta ennen kuin vartiovuoro olisi lopussa. Hallatassu ravisteli päätään turhautuneena kuin hätistääkseen pörrääviä ötököitä. Kunpa hölmöt tunnepiikit saisi ihan vain sillä kuriin.



Hallatassu hypähti säikähtäen pois muistelmistaan ja kauemmas piilopaikastaan kun yksi pajun isoista oksista rasahti hänen korvan juuressaan. Hengittämättä, niskakarvat säikähdyksestä pörrössä nuori naaras katseli kuinka tuo oksanhaara niiasi ensin pari kertaa tuulelle, joka kerta syvemmälle, ennen kuin lopulta rasahti poikki ja lähti kaatumaan leiriin.
”Varokaa!” nuori oppilas ulvahti hädissään räpiköidessään yhä kauemmas. Kaksi nuorempaa oppilasta oli leikkinyt mudassa aivan Hallatassun vieressä, ja nämä onneksi älysivät olla kyselemättä ja juoksivat pienen matkan yhdessä hopeanharmaan naaraan kanssa. Hallatassu irvisti kun tunsi mutaa roiskahtavan selkäänsä, ja kuuli myös Lahnatassun vinkaisevan säikähtäneenä. Mutta se tarkoitti, että oksan oli täytynyt tulla jo alas asti. Kolmikko pysähtyi hengästyneenä katsomaan, kuinka kaatunut pajun oksa upposi syvemmälle mutaan.
”Loukkaantuiko kukaan?” Valotaivas jyrähti jolkottaessaan paikalle ja kuulosti aika hurjalta. Vaaleanruskea kolli oli ennemmin kuitenkin säikähtänyt kuin vihainen. Kaikki oppilaat pudistivat päätään, he olivat ainoat sillä leirin nurkalla. Kaikkien kissojen pörhistyneet turkit laskeutuivat, kun tilanne rauhoittui.
”No Tähtiklaanin kiitos siitä. Hallatassu, ja…. Sadejuova sieltä, raivatkaa tuo oksa sivummalle nyt alkajaisiksi. Raahataan se ulos leiristä vasta kun tämä myrsky hellittää. Ja te kaksi oppilasta siinä, Lahnatassu ja Särkitassu, käykää varoittamassa kaikkia ettei nähtävästi ole hyvä istuskella isojen puskien tai puiden alla tällä tuulella. Turha alkaa mitään klaanin kokoontumista pitämään kun ei täällä ääni kanna. Noh, toimikaa!” Varapäällikkö ei antanut käskyttäessään varaa vastaväitteille. Nuoremmat oppilaat kiihdyttivät tiehensä, ja Hallatassu kääntyi yhtä aikaa vastahakoisena ja odottavana kannoillaan, katsoakseen mistä ihmeestä Valotaivas oli poiminut Sadejuovan hänen työparikseen.
Hallatassu hätkähti, kun näki siniharmaan soturin seisovan aivan takanaan. Sadejuovan kasvoilla saattoi aivan hetken ajan olla säikähtänyt ilme, mutta jos oli niin se katosi nopeasti. Hieman kauempana Haukiturkki, Hopeakaiku ja Vatukkaviiksi sekä Sadejuovalle siirretty oppilas Pikitassu näyttivät hajaantuvan. Soturit heittäen pari oudoksuvaa katsetta kaksikon suuntaan. Ennen kuin Hallatassu ehti selvittämään mielessään, mitä oli todella tapahtunut, Sadejuova kulki hänen ohitseen ja murahti: ”Tule”.
Soturi puski lapansa vasten oksan taivasta kohden törröttävää haaraa ja alkoi työntää ärähtäen. Mudalla oksa liukui helposti, mutta märkä maa alkoi pian myös pakkaantua karahkan edelle ja hidastamaan sen kulkua. Hetken neuvottomana tuijotettuaan Hallatassu kiirehti painamaan omalla lavallaan toisesta kohtaa avuksi, ja oksa kulkeutui leirin reunalle yhteisvoimin.
”Se siitä”, Sadejuova totesi ja pyöräytti lapojaan ponnistuksen päätteeksi.

”Olitko Liljavirran kumppani?” Hallatassu ei tiennyt, mistä sanat noin vain kumpusivat. Ne olivat olleet hänen kielellään lukuisia kertoja aiemmin, mutta myrskyn alettua ja Sadejuovan päädyttyä yhtäkkiä mestariksi kaksinkeskisiä sopivia hetkiä ei ollut. Tämäkin hetki oli kaukana sopivasta, mutta ainakin he olivat viimein kaksin.
Sadejuova käänsi katseensa hitaasti Hallatassuun, ja kollin ilme oli tulkitsematon, mutta harmaissa silmissä oli kylmä sävy. Hallatassu tunsi yhtä aikaa lehahtavansa kuumottavan punaiseksi, mutta myös kylmien väreiden kiipeävän pitkin selkäänsä. Nuori naaras kuitenkin piti kollin katseen.
”Suunnilleen”, Sadejuova lopulta maukaisi kolkolla äänensävyllä ja kääntyi lähteäkseen. Hallatassu säpsähti kun kolli kääntyi niin rivakasti ympäri, että huitaisi hännästään irtomutaa oppilaan naamaan. Se sai nuoren naaraan kuitenkin terästäytymään.
”Oletko siis isäni?” Hallatassu kiirehti varmistamaan huutaen Sadejuovan perään, älyttyään ettei Sadejuovan vastaus välttämättä selventänyt tilannetta. Kissoilla voi olla monta kumppania… jos nyt Sadejuova oli ollut Liljavirran kumppani oudon vastauksensa perusteella. Sadejuova jatkoi matkaansa, ja Hallatassu epäili ettei kolli ollut kuullut häntä enää.
”En”, Sadejuova heitti kuitenkin olkansa yli, ja ravasi sitten suoraa juoksua ulos leiristä.
Hallatassu jäi seisomaan aloilleen, ja katsoi pitkään sitä kohtaa josta Sadejuova oli kadonnut leirin suuaukosta ulos. Sade valui valtoimenaan jo valmiiksi likomärkänä tummana kiiltelevää turkkia pitkin, samoin kuin muta naamaa pitkin alas, mutta ainoa myrsky jonka nuori naaras tiedosti oli hänen sisällään.
Jos Sadejuova ei ollut hänen isänsä, niin kuka oli? Liljavirta, rakas emo, muuttui yhtäkkiä muistoissa astetta vieraammaksi. Emon muisti pentuajoilta vain emona, ei kauniina naarassoturina jolla voisi olla jotain suhdekiemuroita. Sadejuova ainakin oli käyttäytynyt niin kylmästi, ettei tältä saisi lisää vihjeitä Liljavirtaan liittyen. Oliko Hallatassu ollut niin töykeä? Ei kai. Ei hopeankirjavasta naaraasta ainakaan tuntunut siltä.
Koska päällimmäinen tunne joka peitti kaiken epävarmuuden ja hämmennyksen alleen ja kihelmöi lämpimänä ja väreilevänä Hallatassun korvien kärjistä hännänpäähän oli ylitsevuotava riemu. Sellainen, joka sai naaraan kasvoille nousemaan hölmön virneen ja ohikulkevan Pöllösateen ärähtämään: ”Mitä siinä ilakoit noin? Mene vaikka etsimään jostain klaaninvanhimmille kuivaa sammalta makuualustaan jotta ne lakkaisivat valittamasta riivatun kosteudesta kolottavista lonkistaan. On täällä muutakin huolehdittavaa kuin klaaninvanhinten lonkat…”

Oppilas: 10. luku

Oli kuin Tähtiklaani itse olisi suojellut yhteyspaikkaansa. Heti ensimmäisen alaspäin viettävän askeleen jälkeen Hallatassu tunsi, kuinka tuuli laantui törmätessään lammen ympärille nouseviin kallioihin. Sade oli tauonnut miltei kokonaan täksi hetkeksi, ja vain satunnaiset pisarat jättivät kuulammen hohtavalle pinnalle leviäviä laineita. Hopeankirjava naaras ei kuitenkaan ehtinyt jäädä ihastelemaan tätä rauhallista ja kaunista hetkeä, kun hänen yönmusta päällikkönsä johti tietä edellä tasaista tahtia. Yötähti oli ehtinyt käydä jo useita kertoja aiemminkin Kuulammella, ja tämän tassut asettuivat tottuneesti ikivanhoihin kissantassun painaumiin kivessä, jotka saivat kylmät väreet kulkemaan pitkin Hallatassun selkää. Naaras tunsi kuitenkin mestarinsa Kuusihännän olevan aivan kannoillaan, ja tämän läsnäolo rauhoitti.

Yötähti asteli aivan lammen rannalle ja kävi kyyryyn veden äärelle. Kuusihäntä jäi yhdessä Hallatassun kanssa taemmas valvomaan päällikön kielten jakamista Tähtiklaanin kanssa, kuten mestari oli oppilastaan jo matkalla opastanut. Lyhyesti saattajilleen nyökättyään Yötähti kumartui lipaisemaan tummaa pilvitaivasta ja pilvien välistä kuin kynnen viiltona hohtavaa kuuta heijastavaa synkkää vettä kielelleen, vetäytyi kauemmas ja sulki silmänsä. Hetken odotettuaan Hallatassu huomasi rentoutuvansa huomattavasti. Tavallisesti Kuulammella kuului käydä kuun loistaessa pilvien peittämättä taivaalla, mutta nyt sellaisen odotteluun ei ollut varaa. Onneksi Tähtiklaani näytti silti kuuntelevan, ja käynti sujuisi kuten pitäisi.

Nuori naaras vilkaisi mestariaan, mutta tämä tuijotti jäyhän eleettömästi Yötähteä, ajatuksissaan. Tarkoitus ei ollut turista mitään kuulumisia, vaan odottaa kunnioittavasti. Niin Hallatassu teki, ja tuijotti ajankulukseen veteen yhä tippuvista pisaroista leviäviä aaltoja. Korvat värähtelivät pienesti kuuluvasta liplatuksesta. Tip. Tip. Aallot olivat aina niin pienestä alkavia, mutta yhä kauemmas ja yhä isompina leviäviä renkaita. Yksin tai yhdistyviä, tip, tip, toisiinsa törmääviä, uudestaan, ja uudestaan alkavia, tip, ja leviäviä, läheltä, tip, uudestaan läheltä, tip, kauas, lähemmäs, tip, uudestaan kauemmas, uudestaan, uudestaan, uudestaan, tip, tip tip…


”Minä voin mennä hakemaan joelta yrttejä mitä ne nyt olivatkaan Routatassun kanssa!” Hallatassu maukui innostuneena, mutta ei aivan omaltaan kuulostavalla äänellä. Naaras oli myös aurinkoisessa, kuivassa Jokiklaanin leirissä, joka ei ollutkaan kuitenkaan hänen Jokiklaanin leirinsä. Parantajan pesän edessä, joka oli yhtä vieras kuin kissat sen edessä. Tai no, yksi kissa oli tuttu. Aiemmasta unesta, sellaisesta jossa Hallatassu oli silloin ja on taas Pakkaspentu… Tai no, Pakkastassu varmaan nyt.

Pitkän punaturkkinen naaras istui ympäriinsä siisteihin pinoihin levitettyjen yrttien keskellä ja oli kääntynyt katsomaan Hallatassua yllättyneen näköisenä. Pieni mustaturkkinen, varmaankin vastikään oppilaaksi nimitetty kolli seisoi aivan tämän oletetun parantajan edessä ja oli myös kääntynyt katsomaan Hallatassua säikähtäneen oloisena. Siniharmaaraidallinen kolli oli se ainoa tuttu, Routatassu nimeltään, ja myös ainoa joka näytti odottaneen Hallatassun – tai siis Pakkastassun puhuvan. Kollin kasvoilla karehti huvittunut ilme.
”Vesiminttua, siis”, punaturkkinen parantaja totesi hieman kuivasti rikkoen hiljaisuuden.

”Pakkastassu. Olet ollut niin usein Routatassun mukana, että luulisi sinunkin jo oppineen jotain. Lisäksi olisi hyvä että muutkin kun parhaat ystävät olisivat mukana yrttejä keräämässä silloin tällöin, että oppisivat edes vähän niistä. Naakkatassu ei ole päässyt vielä kertaakaan, joten antaisitko vuoron jollekin muulle kerrankin?” parantaja jatkoi äänessään huonosti peiteltyä kitkeryyttä. Pakkastassu kuitenkin nosti leukansa haastavasti pystyyn, lannistumatta lainkaan.

”Jos meitä on enemmän saamme kerättyä myös enemmän yrttejä. Voitaisiin tuoda samalla joelta vaikka, vaikka…” hopeankirjava naaras vilkaisi kesken selityksen sivusilmällä Routatassua, joka muotoili suullaan jonkun yrtin nimen, ja teki hienovaraisia maata kuopivia liikkeitä tassuillaan.

”Raunioyrtin juuria!” Pakkastassu huudahti vihjeen älyttyään hyvin luonnottoman rempseästi hakevan lauseensa päätteeksi. Parantaja heilautti tuuhean punaturkkista häntäänsä ja kävi tuijotuskilpailua Pakkastassun kanssa epäileväisenä. Hopeankirjavan oppilaan katse piti. Parantaja huokaisi voitettuna.

”Hyvä on. Ja katsokaa jos kaislatkin olisivat hyvän pituisia. Niitä voisi tuoda myös hieman.”

”Selvä, Punakukka, tulemme pian takaisin”, Routatassu maukaisi ja lähti astelemaan kohti leirin uloskäyntiä. Pakkastassu jolkotti pian perässä, ja piti katseensa tiiviisti edessäpäin, sillä tunsi Punakukan katseen polttelevan selässään. Kiirehtivien askeleiden ääni kertoi Naakkatassun älynneen seurata kaksikkoa omatoimisesti.

Poistuvalla yrttienkeruupartion kärjellä oli niin kiire, että Pakkastassu ja Routatassu meinasivat törmätä heti leirin ulkopuolella harmaaseen kolliin ja hyvin kauniiseen vaalean kellertävään tabby-kuvioiseen naaraaseen.

”Hei mitä Tähtiklaanin nimeen!” Harmaa kissa, joka oli oikeastaan Harmaatassu, älähti leiristä tulijoita väistäessään. Pakkastassu tanssahteli veljensä ympäri niin että horjahti vasten Routatassua joka hoiperteli päin leirin puskaseinämää. Kellertäväturkkinen naaras hieman Harmaatassun jäljessä seisahtui niin äkisti että tämän kantama kalasaalis läpsähti märästi naaraan rintaan ja naaras päästi inhoavan murahduksen kurkustaan. Naakkatassu ehti pysäyttää kulkunsa ennen kuin ajautui sekasortoon mukaan.

”Anteeksi, kiire keräämään yrttejä”, Pakkastassu naukaisi nopeasti ja virnisti veljelleen sekä vilkaisi hieman säikkynä kellertäväturkkista naarasta joka katseli hyvin tuohtuneesti leiristä syöksynyttä oppilasjoukkoa. Naaralla näytti olevan paljonkin sanomista, mutta kalasaalis esti tätä puhumasta.

”No saisitte silti olla varovaisempia. Olimme Kultatassun kanssa saalistamassa koko aamupäivän”, Harmaatassu hymähti ja katseli vuoroin Pakkastassua ja Routatassua, kuin olisi halunnut sanoa jotain muutakin. Pakkastassu aisti Routatassun vierellään.

”Okei. Mekin mennään saalistamaan, yrttejä nimittäin, nähdään myöhemmin!” Pakkastassu huikkasi ja jatkoi kiirehtien matkaansa, pois kireästä ja kiusallisesta tilanteesta. Routatassu seurasi, ja Naakkatassu huusi: ”Odottakaa!” jossain kauempana, ehtimättä oikein tapahtumien kulkuun mukaan. Jälleen Pakkastassu tunsi polttavan katseen selässään. Joku päivä hän varmaan palaisi puhki kaikesta siitä tuijottamisesta, toilailujensa johdosta…

Toilailuista puheen ollen, naaras kääntyi varuillaan katsomaan Routatassua, pyytääkseen anteeksi että tönäisi tätä. Parantajaoppilas oli ainoa, joka ei ikinä tiuskinut tai suuttunut hänelle, mutta toisaalta ainoa kissa jolta Pakkastassu tunsi tarpeelliseksi pyydellä anteeksi tekemisiään.

Pakkastassu kuitenkin unohti mitä aikoi tehdä kun pyrskähti nauramaan huvittuneena parantajaoppilaan nähdessään.

”Mitä?” Routatassu kysyi ymmällään.

”Olet kuin kävelevä puska, voidaan kerätä yrtit turkistasi!” Pakkastassu nauroi hyvin lehtevälle ystävälleen. Routatassun viikset värähtivät huvituksesta.

”Aha”, tämä hymähti huvittuneena, ja katseli pitkään huvituksesta virnistelevää ja muikeailmeistä Pakkastassua, niin että kerrankin miellyttävä lämpö levisi naaraan sisälle. Joen lempeä solina alkoi jo kantautua edessä siintävän pajukon lomasta.


”Vietkö nämä juuret jo leiriin, Naakkatassu, olet ollut suureksi avuksi, kiitos”, Routatassu pyysi lempeästi mustalta oppilaalta, joka oli yrittänyt jo hyvän tovin repiä yhtä sitkeää raunioyrttiä kosteasta joen rinteen maasta. Naakkatassu lopetti heti tekemisensä ja otti Routatassun lähemmäs tuuppaamaan yrttijuurikasan suuhunsa silmät kehuista säihkyen.

”Vien ne heti, ja nopeasti!” Naakkatassu mumisi tomerasti kantamustensa läpi, ja lähti harppomaan kohti leiriä ylös joentörmää. Innokkaan oppilaan lastista tippui ainakin yksi juuri tämän huomaamatta. Routatassu huokaisi pienesti.

Parantajaoppilas älähti yllättyneenä, kun hänet kaadettiin yhtäkkiä matalaan, viherlehdestä lämpimään rantaveteen niin että loiskahti.

”Voi sinua juonijaa. Kaksin taas kerran”, Pakkastassu totesi matalalla äänellä pidellessään etutassuillaan kollia selällään allaan.

”En suinkaan. Sattumalta noita juuria tuli kerätty hyvin heti tähän alkuun, ja sattumalta Naakkatassu oli nuori ja innokas kun kysyin häneltä aivan viatonta palvelusta”, Routatassu selitti ja pyöräytti silmiään.

”Vai mitä sinä minusta luulet?” Pakkastassu ei vastannut kollin kysymykseen, vaan kumartui aivan likelle tämän kasvoja, niin että naaraan seuraavien sanojen henkäisyt saivat kollin viikset värähtelemän.

”Luulen, että halusit viettää vähän aikaa kanssani, ilman polttelevia katseita”, Pakkastassu hymisi tietäväisesti.

Kumartuessa Pakkastassun asento oli muuttunut epävakaammaksi, ja Routatassu sai kaksikon kiepautettua ympäri niin, että hopeankirjava naaras kastui vuorostaan. Vesi pisaroi Routatassun turkista kaaressa paikkojen vaihdon kierähdyksen aikana, ja ropisi heleästi joen pintaan. Pakkastassu ei pistänyt lainkaan pahakseen kastumista, vaan kiehnäsi vapaana olevaa yläkehoaan matalassa vedessä, lämpimästä ja auringon valossa kimaltelevasta virrasta nauttien. Routatassu ei sanonut mitään, katsoi vain. Pakkastassu näki oman, vedessä puoliksi makaavan hahmonsa kollin tummanharmaista silmistä heijastuksena.

”Mitä sinä minusta luulet, toistan. Minusta tulee parantaja, ja sinusta aivan pian soturi, kävit juuri Kuukivelläkin”, Routatassu sanoi vähän lannistuneella äänellä, kuin kävisi hävittyä väittelyä.

”Luulen, että tämä on hölmöä ja meidän pitäisi puhua suoraan”, Pakkastassu tokaisi. Naaras kurkotti vedestä tippuvat etutassunsa ja veti Routatassun aivan lähelleen lavoista, kollin vastustelematta lainkaan.

”Minä rakastan sinua, Routatassu, enkä anna minkään tulla väliimme”, Pakkastassu henkäisi pitäen kollin katseen.

”Minäkin rakastan sinua, Pakkastassu. Mutta…” Routatassu vastasi, yrittäen jatkaa epävarmalla äänensävyllä, mutta silloin Pakkastassu kohottautui hieromaan kuonoaan vasten kollin poskea.

”Hyss. Ole vain minun nyt. Voin lainata sinua parantajaksi Jokiklaanille silloin tällöin, mutta muuten olet minun”, Pakkastassu kuiskutti Routatassun korvan juuressa. Kolli huokaisi onnellisesti ja hautasi kuononsa Pakkastassun vielä kuivaan kaulan turkkiin, saaden naaraan kehräämään.

”Ja sinä olet minun. Nyt ja aina”, kolli jatkoi matalalla lämpimällä äänellä, joka valoi käsittämättömän onnellisen ja kihelmöivän lämpimän tunteen Pakkastassun sisälle. Suunnattoman, paisuvan rakkauden tunteen, jolle ei tuntunut olevan mitään esteitä tai rajoja.



Tuo tunne vaihtui yllättäen kylmän ja kostean kiven hohkaamaan hyytävyyteen sekä jäykkiin raajoihin.

”Hallatassu, kuulitko, voidaan mennä”, Kuusihäntä sihahti matalla äänellä. Nuori naaras ravisteli päätään pienesti hämmentyneenä. Hän kohtasi vuoroin ärtyneen Kuusihännän, ja vuoroin jo osin polkua nousseen Yötähden katseen. Päällikön ilme oli tulkitsemattoman neutraali.

”Anteeksi, minä, minä…” Hallatassun korvia kuumotti. Oliko hän todella mennyt nukahtamaan?
”Olit ihan ajatuksissasi. Sellaista sattuu. Mutta ei hidastella enää, myrsky saattaa pahentua minä hetkenä hyvänsä”, Kuusihäntä selitti rauhoittuneempana. Nyökättyään pikaisen vastauksen Hallatassu loikki jo matkaansa jatkaneen Yötähden perään niin kiireesti, että liukasteli mennessään. Toisaalta naaras oli helpottunut, että oli onnistunut jotenkin silmät auki uneksimaan Pakkastassusta eikä oikeasti nukahtanut – toisaalta häntä hirvitti että niin oli pystynyt käymään, ja kylmää puristavaa hirvityksen tunnetta lisäsi unen sisältö.

Mitä tämä Pakkastassu halusi hänestä? Edelleen uni tai mikä lie tuntui viestivän suoraan puhumisen tärkeyttä. Mutta Hallatassuhan oli kysynyt jo asiaansa Sadejuovalta suoraan, mitä vielä puuttui? Lisäsyynä hirvitykselleen aiemmin nuori oppilas oli pitänyt unensa Pakkastassua ihailtavan tomerana ja suorapuheisena, aivan vastakohtana itselleen, mutta nyt paljastuikin että Pakkastassu oli rikkonut soturilakia pahasti ottaessaan parantajasta kumppanin… Ja mikä ihme oli Kuukivi?


”Hallatassu, olet aika vaisuna. Eihän sinua harmita, että et ehtinyt aivan vielä tähän kokoontumiseen saada soturinimeä?” Kuusihäntä kysyi hidastaessaan kokoontumisseurueen hännillä pää painuksissa astelevan Hallatassun rinnalle. Mutta kyseisen naaraan katse oli kirkas tämän nostaessa päänsä, ja Kuusihännän ilme muuttui huolestuneesta yllättyneeksi. Ruskaraidallinen soturi ei voinut mitenkään arvata, mitä hänen oppilaansa mielessä liikkui.

Hallatassun mieleen oli jälleen palannut Routatassun rakastavista silmistä heijastunut Pakkastassun kuvajainen, niin samanlainen kuin Hallatassu itse. Mutta se haihtui nyt antaen sijaa nykyisyydelle, ja Kuusihännän uteliaisuudesta pyöreiden keltaisten silmien mittailevalle katseelle.

”Ei, ei tietenkään. Niin kuin Yötähtikin sanoi seremonia on parempi pitää sopivammalla ajalla, kun ei ole myrsky ja kokoontuminen ja kaikki yhtä aikaa. Ei minulla ole kiire pelkästään titteliä saada, kun tiedän mitä osaan ilman sitäkin”, Hallatassu vakuutti, kiitellen itseään siitä että onnistui mielessään kertaamaan Kuusihännän sanat oikeaan kysymykseen vastatakseen. Ruskearaidallinen soturi nyökkäsi hyväksyvästi ja pyrähti pieneen juoksuun saadakseen muun joukon kiinni. Hallatassu seurasi mestariaan, toivoen ettei enää eksyisi ihan muihin ajatuksiin. Ainakin piti keskittyä väistelemään mutaisimpia kohtia järvenrannan lähestyessä, ettei olisi ihan mutainen ja huolittelemattoman näköinen kokoontumisessa.

Seuraavaksi Pähkinäsydän auttoi Hallatassua pitämään ajatuksensa nykyisyydessä. Juuri soturinimensä saanut ruskea naaras kysyi miten Hallatassun tuore Kuulampireissu oli sujunut, mutta hopeankirjava naaras ei ikinä saanut tilaisuutta vastata tuohon kysymykseen.

”Tukki on kadonnut!”

”Eikä ole senkin hiirenaivo, se on vain upoksissa.”

”Mutta emme silti pääse saareen!”

Varjoklaani ja Tuuliklaani olivat ehtineet jo parveilemaan kokoontumissaaren edustalle – mutta miksi kaikki olivat jääneet siihen? Pian Hallatassu ehti tarpeeksi lähelle voidakseen erottaa vastauksen muiden kissojen päivittelyistä – ja näki myös upoksissa olevan tukin. Hallatassu istahti muiden tavoin pöllämystyneenä rantaan, ja etsi katseellaan niin päällikkönsä kuin varapäällikönkin neuvoa hakeakseen. Yötähti ja Valotaivas vaikuttivat yhtä neuvottomilta kuin muutkin kissat. Tiukka tuuli pörrötti kaikkien turkkeja, taivaalta pirskotti yhä vain vettä ja järvestä huokui kylmää. Kissat asettuivat vaistomaisesti lähemmäs istumaan toisiaan, ja tunnelma oli jopa tiiviimpi kuin tavallisessa kokoontumisessa, vaikkakin kaukana ystävien tapaamisen ja aselevon tuomasta hilpeydestä ja levollisuudesta.

”Vain Jokiklaani pääsisi nyt saareen.”

”No sepä tässä auttaisi paljon.”

”Pidetäänkö kokousta ollenkaan?”

”Pidetäänkö kokous nyt rannassa?”

Hallatassun korvat värähtelivät milloin kenenkin äänessä olevan kissan suuntaan. Etenkin juuri saapuneet myrskyklaanilaiset olivat äänessä. Ohimennen nuori naaras vilkaisi kovassa tuulessa aaltoilevaa synkkää vettä ja värähti pelkkää ajatustakin, että pitäisi lähteä uimaan saareen. Eivät jokiklaanilaisetkaan aivan mitään kaloja olleet.

Yhtäkkiä näkymä järvelle muuttui entistä synkemmäksi, ja Hallatassu kohotti katseensa muiden tavoin säikähtäneenä taivaalle. Se vähäinenkin mitä kuusta oli näkynyt oli peittynyt paksujen pilvien taakse. Hallatassu henkäisi järkyttyneenä, eikä huomannut että oli noussut jaloilleen ja pörhistänyt vaistomaisesti turkkinsa.

”Mutta eihän aselepoa ole rikottu! Mitä tämä merkitsee?” ihmeteltiin hermostuneina ja ymmällään joka puolella.

”Pitääkö kokous päättää?” joku kysyi, ja sai odottamattomalta taholta vastauksen.

"Ei toki. Olette juuri siinä missä pitääkin!" joku kissa huudahti kauempaa, mutta selkäpiitä karmivalla äänensävyllä, maukuen yhtä aikaa ilkeästi ja sileän sulavasti kuin nurmella lipuva käärme. Iso osa kissoista kohahti vielä enemmän kuin kuun peittyessä, ja loput kuuntelivat ymmällään. Mutta vieraan, harmaaturkkisen ja taisteluiden arpeuttaman kollin kertoessa asiansa ja aikomuksensa noiden loppujenkin klaanikissojen kurkusta alkoi kummuta haastavaa murinaa, kun kissan henkilöllisyys selvisi. Kaikki olivat kuulleet Hopeakäärmeestä. Viimeistään klaanikissat alkoivat sähähdellä ja luimistella korviaan säikähtäneinä tai haastavina kun iso joukko luopiota, isoin mitä Hallatassu oli ikinä nähnyt, asteli esiin kukkulalle Hopeakäärmeen molemmin puolin.

”Ne jotka taistelevat minua vastaan, kuolevat ja ne jotka siirtyvät puolelleni voittavat!" Hopeakäärme uhosi. Hallatassun ei kauan tarvinnut miettiä vastaustaan, vaan nuori naaras nosti ylpeänä lukuisten klaanitovereiden kanssa leukansa pystyyn ja karjaisi: ”En ikinä! Mieluummin kuolen!” Koittavan taistelun ilmapiiri sai karvat pystyyn, tassut kihelmöimään ja sydämen hakkaamaan. Aistit terävöityivät, ja Hallatassu pystyi poimimaan yksittäisiä luopioita Hopeakäärmeen joukosta. Sekä Hopeakäärmeen kasvoille leviävän murhanhimoisen ruman virneen.

”Hyökätkää!” Hopeakäärme ärähti joukkiolleen ja lähti ensimmäisenä harppomaan alas rinnettä. Klaanikissat eivät jääneet odottamaan kohtaloaan kuin lamautuneet saaliseläimet, vaan syöksyivät hurjasti mouruten ja toisilleen kannustuksia huutaen kohtaamaan järven reviirin valloitusta yrittävän roskajoukon. Ympärillä juoksevat klaanitoverit, ja oikeastaan kaikki järven klaanikissat yhtenä rintamana edetessään, valoivat Hallatassun vereen kuuman taistelun janon. Klaanikissat taistelisivat oikeudenmukaisuuden ja vapautensa puolesta, ja metsä olisi tämän jälkeen toivottavasti vapaa monesta pahantahtoisesta ilkimyksestä. Ja Tähtiklaani olisi varmasti heidän puolellaan.


”He taistelevat kuin luopiot. Taistele sinäkin, taistele kuin luopio”, Kuusihäntä maukui nopeasti Hallatassulle, ilmestyttyään jostain oppilaansa viereen. Mutta hopeankirjava naaras ei ehtinyt nähdä mestaristaan kuin ruskean vilauksen, kun tämä jo puski kumoon keskenään sekoittuvaan kissajoukkoon tunkeutuneen valkean luopionaaraan, ja kissat katosivat taisteluun lukkiutuneina muiden lomaan. Hallatassu hidasti vain hetkeksi kulkuaan, kunnes sai poimittua kohteekseen takkuisen mustan turkin omaavan luopion joka paini paljon itseään pienemmän myrskyklaanilaisen oppilaan.

”Taistele itsesi kokoisten kanssa, senkin pelkuri!” Hallatassu murisi loikatessaan kiinni muuhun keskittyneen luopion suojaamattomaan lapaan kynsin ja hampain. Hopeankirjava naaras kuuli luopiokollin sähähtävän kivusta. Hallatassu kiilasi takajalkansa kunnolla maahan ja riuhtaisi yhdellä ponnistuksella luopion pois oppilaan kimpusta ja sai tämän vieläpä kierähtämään maahan selälleen niin että jalat sätkivät ilmaa. Hallatassu sylkäisi mustaa pahanmakuista ja karkeaa karvaa suustaan, silmät syttyneenä innostuksesta. Hänestähän löytyi voimaa, nyt kun ei tarvinnut yhtään varoa tai pidätellä niin kuin taisteluharjoituksissa omia klaanitovereita vastaan.

Innostus loppui kuitenkin lyhyeen kun heti vähän jalansijaa saatuaan musta luopio syöksähti kynnet ojossa kohti Hallatassun kurkkua odottamattomasti. Hallatassu huudahti säikähtäneenä ja hypähti kauemmas, saaden kuitenkin pienen viilloin pitkistä ja likaisista kynsistä kurkkuunsa.

”Mitä sinä…” Hallatassu älähti ennen kuin ajatus alkoi raksuttaa.

”Taistele kuin luopio.”

Musta kolli huitoi teräväkyntisillä tassuillaan minne vain ylsikin mitään varomatta, solvauksia sylkien (”Alkoiko nättiä pehmoklaanikissaa pelottamaan?”) ja silmissä hullunkiilto. Hallatassun silmät ja korvat ja kurkku olivat koko ajan vaarassa. Nuori naaras peruutti iskuja väistellen samalla kun yritti koota ajatuksiaan.

”Taistele kuin luopio.”

Luopiot eivät yrittäneet varoa pahaa vammauttamista tai tappamista, eivätkä käyttäneet järjestelmällisiä tai hiottuja hyökkäyksiä. Luopiot taistelivat selvitäkseen ja tappaakseen, täysin vaiston varassa.

Ja niin täytyisi Hallatassunkin.

Nuori naaras kohottautui takajaloilleen ja lopetti peruuttamisen. Hän alkoi ensin vastata kollin tassun läimäisyihin, kääntäen ne sivuun omillaan. Luopio ärähti turhautuneena, kun ei saanutkaan ajettua Jokiklaanin oppilasta enää enempää nurkkaan. Sitten vielä se Myrskyklaanin oppilas, varmaankin Kielotassu, ilmestyi Hallatassun vierelle, ja klaanikissojen taistelukoulutus pääsi oikeuksiinsa. Jokainen klaanikissa kun oppi taistelemaan toverin rinnalla. Vaistomaisesti Kielotassu ja Hallatassu vuorottelivat iskujaan, antamatta luopiolle hengähdystaukoa, ja lopulta kun tämän suojaus petti Hallatassu onnistui sivaltamaan kynsillään tätä kunnolla naamaan, mitään kohdetta varomatta, niin kuin kollikin oli tehnyt.

Hallatassu ei käsitellyt ikinä edes saalista niin raa’an voimakkaalla tavalla, joten nyt koko toista etujalkaa vavahduttava tunne oli vieras. Nuoren naaraan kynnet pureutuivat syvälle kissan lihaan, ja veri purskahti saman tien lämpimänä tassun varpaiden välistä. Osuma oli sen verran liikettä vastustava, että Hallatassu horjahti takaisin alas neljälle jalalle sen jälkeen. Mutta luopiosta ei ollut enää vastukseksi. Tämä ulvoi tuskissaan, ja haroi verestä värjäytyvää naaman turkkiaan tassuillaan ennen kuin lähti hoipertelemaan pois.

”Jes, siitäs sait!” Kielotassu huudahti hengästyneenä ja katsahti Hallatassuun. Jokiklaanin oppilas nyökkäsi vastaukseksi ja ravisteli enimmät veret ja mustan turkin tukot tassustaan vähän värähtäen. Mokomat luopiot kun pakottivat Hallatassun taistelemaan niin kunniattomasti.

Hallatassu ja Kielotassu kääntyivät molemmat säikähtäneinä katsomaan kun kuulivat kauhistuttavan rääkäisyn. Myrskyklaanin hurja soturi Iltataival oli selättänyt jonkun luopion, ja epäröimättä kumartui puraisemaan tämän kaulasta hengettömäksi. Soturin siniset silmät välähtivät tämän kääntyessä katsomaan taistelusta syrjemmälle päätyneeseen kaksikkoon.
Kielotassu lähti juoksemaan kohti klaanitoveriaan, mutta matkalla tähän törmäsi luihu ja pieni mutta vikkelä ruskeankirjava luopionaaras. Kielotassu kuitenkin käännähti pian sähähtäen jaloilleen taistelemaan tämän naaraan kanssa ja ennen kuin Hallatassu ehti rientää auttamaan, kaksikko katosi toisiaan jahdaten kissajoukkoon.

Hallatassu joutui pureutumaan kynsillään maahan kun kääntyessään katsomaan hän vasta todella älysi kuinka huimaavan iso joukko kissoja taisteli kiinni toisissaan tässä kokoontumissaaren edustalla. Mourunta, solvaukset, kivun rääkäisyt ja sähähdykset sekoittuvat toisiinsa karmivaksi kuoroksi. Katsetta oli vaikea kohdistaa mihinkään, kissoja oli niin paljon ja nämä liikkuivat niin vikkelästi kohteesta toiseen. Lisäksi taivas oli entisestään synkentynyt ja sade yltynyt, ukkonenkin jyrisi jossain. Märkinä kiiltävät turkit näyttivät kaikki samoilta ja oli mahdoton sanoa kumpi puoli oli voitolla – mutta se olisi ainakin varmaa, että klaanikissojen tarina olisi lopussa, jos he nyt häviäisivät.

”Taistele kuin luopio.”

Ennen kuin hirvityksen lamaannus ehti ottaa vallan, Hallatassu ponnisti liikkeelle ulvaisten. Tästä selviäisi vain taistelemalla, taistelemalla, ja taistelemalla.

Ensimmäisen luopion kiinnittäessä huomionsa hopeankirjavaan naaraaseen haastavasti sähähtäen Hallatassu käytti juoksun liikevoiman hyväkseen ja puski päänsä alas painaen tuon luopion kaislikkopöpelikköön. Hallatassu ei jäänyt katsomaan mitä luopio siitä tuumasi, vaan käännähti vauhdissa ympäri mudan liukkautta kerrankin kiitellen ja syöksyi päätä pahkaa jonkun kahden oppilaan kanssa taistelevan hirmuisen ison ja arpisen kollin vatsan alle. Hallatassu kuopi tassuillaan tukot ruskeaa karvaa ja tunsi tyytyväisenä taas lämpimän veren virtaavan kynsien lomitse, sekä kuuli vielä sitäkin tyydyttävämmän kivun rääkäisyn. Kun Hallatassu pääsi takaisin jaloilleen ne kaksi oppilasta eivät aikailleet vaan syöksyivät yhdessä tuumin hämääntyneen luopion niskaan.

Hallatassu käytti yhden tovin liikaa varmistaessaan, että oppilaat pärjäisivät. Nuori naaras ähkäisi kivusta ja yllätyksestä, kun jotain kovaa iskeytyi hänen kylkeensä. Hallatassu oli hetkessä kyljellään mudassa. Hän ei tuhlannut aikaa varmistaakseen, kuka tai mikä häneen oli iskeytynyt, vaan ponkaisi jaloilleen ja pois alta. Ruskealaikukkaan harvakarvaisen kollin kynnet upposivat tyhjään mutaan roiskahtaen, ja tämä kirosi jotain mikä sai ”Ketunläjä!” kirouksen kuulostamaan pentujen lorulta.

”Sinä olet taas sellainen kalalta löyhkäävä liukas tapaus, niinkö? Te jopa maistutte kalalta, tai ainakin yksi tovereistasi”, kolli ilkkui suoristautuessaan ja lipoi julkeasti huuliaan. Hallatassua etoi kun hän näki veren tahrimat juovat kollin suun ympärillä. Hän ei antaisi tuon kollin paeta ehjänä tai kenties elävänäkään, jos tämä olisi päättänyt jonkun Jokiklaanilaisen elämän.

”Ja sinä et tiedä, mitä olet saanut vastaasi”, Hallatassu ärähti ja hypähti tassut ojennettuina kynnet esillä kohti kollia. Mutta tämä kumartui ovelasti, ponnisti takajaloilleen ja sai heitettyä hädin tuskin niskaansa laskeutuneen Hallatassun ympäri hypyn liikerataa jatkaen. Nuori naaras mätkähti mutaan ja haukkoi henkeään keuhkojen tyhjennyttyä iskun voimasta. Mutta laikukas kolli ei antanut Hallatassulle aikaa toipua, vaan lähti juoksemaan kohti terävähampaisesti irvistäen.

Hallatassu perääntyi vähän hädissään, hän oli ihan pyörällä päästä. Samassa naaraan takatassut kastuivat kunnolla. Hän oli päätynyt aivan järven rantaan, ja samassa tiesi mitä pitäisi tehdä. Hallatassu asettui seisomaan tassuillaan niin kevyesti kuin pystyi, mutta laski kuitenkin päänsä kuin muka yrittäisi pitää asemansa kollin voimaa vastaan. Tuo luopiokolli ei todellakaan tietäisi mikä siihen iskisi.

Hallatassu sihahti kivusta kun kollin kynnet ja hampaat pureutuivat hänen lapaansa. Mutta sitten kolli irrotti otteensa ja älähti yllättyneenä, kun Hallatassu antoikin tämän työntää itsensä täysin kumoon ja ympäri niin että molemmat päätyivät järveen. Silloin nuori naaras toimi. Hän kääntyi veden alla tottuneen sulavasti ympäri, pureutui kollin kaulaan leuoillaan ja sukelsi pohjaan. Niin veri kuin vesikin täyttivät Hallatassun suun, mutta hän oli oppinut jo pentuna olemaan välittämättä siitä ja pitämään keuhkonsa kuivina nielemättä tai pärskimättä. Toisin kuin tämä luopio. Järvi ei ollut siinä rannassa syvä, mutta veteen tottumaton kolli hätääntyi täysin ja sätki tehottomasti jaloillaan eri suuntiin löytämättä jalansijaa pohjasta tai pääsemättä pintaan. Hallatassu varmisti tämän vielä pitämällä kollin naaman mudassa. Kollille arvokasta hengitysilmaa nousi hohtavien kuplien purskauksina pintaan. Naaraan keuhkot eivät olleet lähimainkaan äärimmäisesti hapen tarpeessa, kun luopion liikkeet kävivät ensin veltoiksi, sitten tämän keho sätki muutaman kerran kouristuksenuomaisesti, ja valahti lopulta kokonaan liikkumattomaksi. Kuplia ei enää tullut. Hallatassu päästi tyytyväisenä irti ja ui pintaan. Hänen puolestaan kalat saisivat syödä tuon kirppusäkin.

Vain parin tassunvedon jälkeen Hallatassu tunsi jalkojensa yltävän pohjaan. Vasta siinä veden voimaa vastaan kahlatessaan naaras alkoi tuntea väsyneiden lihasten painon sekä lukuisien haavojen kirvelyn ja jomotuksen, joista puolienkaan ilmestymistä hän ei ollut edes huomannut. Hallatassu joutui haukkomaan henkeä rantaan päästyään, ja katseli voipuneena ympärilleen, myös taakseen järvelle pikaisesti.

Myöhemmin ehtisi katua sitä, että ei katunut pätkääkään toisen kissan elämän päättämistä. Nyt oli vielä taisteltava, aina vain taisteltava. Kissojen määrä tai taistelun melu eivät olleet tuntuneet vähentyneen lainkaan.

Hallatassun huomion kiinnitti takaisin taisteluun liian tutun kuuluinen ulvaisu. Se sai sydämen jähmettymään hetkeksi ja kylmän valahtamaan korvista hännänpäähän. Nuori naaras joutui turhautuneena hetken hakemaan katseellaan, ennen kuin löysi mitä pelkäsi. Kuusihäntä makasi maassa heikosti jaloillaan vastaan puskien samalla kun se sama hurjan iso ja arpinen harmaaturkkinen kolli kuin aiemmin kahden oppilaan kimpussa oli pureutunut soturin niskaan. Hallatassu ulvaisi peloissaan ja raivoissaan ja syöksähti kohti kaksikkoa. Harmaa luopio kuitenkin näki kai silmäkulmastaan Hallatassun tulon ja käännähti ajoissa ympäri läimäisemään tassullaan naaraan kumoon. Hallatassun silmissä välähti valojen kirjo kuin tähtitaivas, ja ikävä jomotus asettui heti sykkimään päänsivuun. Kohottaessaan katseensa kuitenkin maasta johon oli rähmälleen lentänyt oppilas huomasi helpottuneena, kuin Kuusihäntä pyrki jo jaloilleen. Mutta Hallatassun olisi kuulunut huolehtia ennemmin itsestään.

”Kyllä teitä kirppuja riittää. Sinutkin olisin mielelläni hoidellut jo aiemmin, mutta kyllä tämäkin käy. Hyvää matkaa sinne raatojen valtakuntaan jota te palvotte”, harmaa luopio murisi ilkeästi tummalla jylisevällä äänellä aivan Hallatassun korvan juuresta.

Sitten kaikki kävi liian nopeasti. Hallatassu ynähti yllättyneenä, kun hän nousi yhtäkkiä kokonaan ilmaan. Sitten maailmasta tuli pyörivää tuskan sotkua. Kolli ravisteli häntä niskasta puolelta toiselle kuin mäyrä, ja Hallatassu kirkui ja rääkyi täyttä kurkkua kun tunsi turkkinsa ja ihonsa repeytyvän terävien hampaiden otteessa. Veri maistui makean kitkeränä kurkun perällä, ja valui lämpimänä pitkin lapoja ja naamaankin ja täytti näkökentän punaisella. Hallatassu ei enää edes tuntenut mitään kun kolli viskasi hänet lopulta sivuun kuin tylsäksi käyneen sammalpallon. Maailma oli punainen ja pyöri, siitä maantasosta mudasta katsottuna johon Hallatassu oli laskeutunut ja liukunut vähän matkaa. Hengitys oli pinnallista ja tiheää, ja sydän löi koko ajan nopeammin korvatakseen puuttuvan ja yhä ulos vuotavan verimäärän. Keho alkoi täristä shokin ja kylmän kourissa, ja veri pulppusi kouristusten tahdissa.

”….kuolee ihan kohta, tee jotain Kaamostassu!!” Joku kolli sähisi ääni täristen.

”Ai, tu-tuleeko parantajatkin kokoontumisiin?” Hallatassu mumisi ihmeissään. Joku parahti ääneen. Lisää hätääntyneitä ääniä, pari kissan hahmoa säntäämässä. Mutta eikö kokoontumisissa pitänyt olla rauha kaikista taisteluista ja hauskaa kavereiden kanssa? Hallatassu ynähti tuntiessaan jotain epämääräisen jomottavaa niskansa alueella, jotain tassujen kosketusta. Hän yritti olla ajattelematta sitä.

”…saa verenvuotoa tyrehtymään…”

”Mi-minusta on tulossa ihan pian so-soturi, tiesittekö…” Hallatassu kähisi yrittäessään rauhoitella tilannetta jollain mukavalla puheenaiheella. Yksikään kissa ei enää katsonut häneen. Oliko hän sanonut jotain väärin, suututtanut kaikki?

”A-anteeksi…” Hallatassu nyyhkäisi ja yritti kohottaa päänsä. Tuntuipa sumuiselta ja raskaalta, hyvin raskaalta, ja oli pimeää, ja kylmää, hyvin kylmää.

”Ei, pikkuinen, älä… Ei se mitään, saat anteeksi, saat kaiken anteeksi, teit oikein ja hyvin, oikein hyvin, soturini…” Hallatassu tunnisti Kuusihännän vasta kun tämä tuli hymisemään sanansa aivan naaraan kasvojen eteen ja kosketti neniä tämän kanssa. Hallatassu hymyili voipuneesti. Kylläpä mestarin kehut tuntuivat aina yhtä mukavilta. Pääsisiköhän kohta taas kalastamaan? Se oli kaikkein mukavinta harjoittelupuuhista.

Yhtäkkiä maisema valaistui hetkeksi huomattavasti suunnattoman jyrähdyksen saattelemana, ja järvi näytti hohtavan.

”Salama!”

”…sytytti puskan rannasta palamaan…”

”Varokaa!”

Äänet olivat yhtä sekasotkua Hallatassun päässä eikä hän tiennyt yhtään mitä tapahtui. Mutta hetken ajan hän näki Kuusihännän vihreät silmät päättäväisinä ja kirkkaina.

”Me teemme sinusta soturin vielä, jaksa vielä hetki. Raskasjalka tule tänne heti!”

Hallatassun loputkin voimien ja järjen rippeet hälvenivät tasaisesti. Hän kuuli ja näki vain vaimennetuin aistein.

”…Pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen…”

Hallatassu alkoi nähdä sumeana lähestyvän liekehtivän valon, jonkun kissan hahmon mukana, samalla kun joku ääni toitotti jotain vieressä.

”…Hän on oppinut soturilain ja antanut elämänsä klaaneja palvellen…” Sitten toinen ääni, sieltä liekehtivästä punaisena ja keltaisena tanssivasta valosta, liittyi puhumaan.

”Te olette selvästi antaneet periksi. Minä en anna. Tästä hyvästä minut tullaan tuntemaan joko Jokiklaanin kaameimpana tai parhaimpana parantajana. Toivottavasti voit antaa anteeksi, Hallatassu.”

”…Ottakoon Tähtiklaani vastaan hänet soturina. Hänet tullaan tuntemaan…” toinen ääni jatkoi messuamista samalla kun lämmin valo lähestyi yhä vain.

Sellaista tuskaa Hallatassu ei ollut tuntenut ikinä elämässään, se onnistui jopa läpäisemään kaiken muun tukahduttaneen sumun. Se lävisti nuoren kissan kuin maailman terävin ja pisin kynsi ja säkenöi kuumana ja hohkaavana kaikkialle kehossa. Hallatassu huusi niin että ääni särkyi pian ja kuului pelkkää vinkuvaa kähinää. Joku piteli aloillaan, tai muuten Hallatassu oli sätkinyt ja kouristellut hallitsemattomasti.

”…Hallakajona!” Se huudahdus oli viimeinen mitä tuo eräs juurinimetty Jokiklaanin soturi otti mukaansa maailmasta pimeyteen.

Soturi: 1. luku

Hallatassu tiedosti ennen silmiensä avaamista, kuinka hänen oli lämmin, pehmeä, kivuton ja hyvä olla. Rauhan alla piili kuitenkin hermostus siitä, että niin ei olisi pitänyt olla. Naaras avasi silmänsä ja tiheästi, kevyen jännittyneesti hengittäen nousi jaloilleen, kohdaten täysin vieraan maiseman. Hallatassu katseli ympärilleen, kaikilla aisteillaan. Lempeän sininen, kenties hopeainenkin heinistä heijastuva öinen hämy helli silmiä. Kukoistavan niityn mehevät tuoksut täyttivät nenän ja naaras avasi suunsa raolleen ja antoi makeuden asettua kitalakeensakin. Korvat värähtelivät hennon havinan kuuluessa joka puolella, kun lämmin tuuli havisutti heiniä ja kutitteli turkissa. Taivas oli lukemattomien tähtien peitossa.
”Mitä teen täällä?” nuori oppilas mietti. Hän ei muistanut miten oli päätynyt sinne missä nyt oli, mutta niin rauhallista kuin öisellä viherlehden niityllä oli ollakin, jokin epämukava paha aavistus kylmäsi sisältäpäin.

”Hei, urhea soturini”, kuului sitten lempeä ja sydäntä särkevän tuttu ääni. Hallatassu kääntyi salamana ympäri – ja näki emonsa Liljavirran lähestyvän, kauniimpana kuin koskaan. Puhtaan valkea turkki hohti kimmeltävästi, tassun askeleet jättivät jälkeensä tähtien hohdetta ja keltaiset silmät hehkuivat kuin auringon kehrät. Liljavirta näytti terveeltä, nuorelta ja vahvalta soturilta, yhtä aikaa vieraalta kun Hallatassu ei ollut ikinä nähnyt emoaan terveenä, mutta myös niin tutulta että pala nousi kurkkuun.
”Liljavirta!” Hallatassu huudahti hengitys salpaantuneena, ja kompuroi painautumaan vasten emonsa kylkeä. Nuori naaras hautasi kasvonsa emonsa turkkiin, ja haistoi kauan kaivatun tutun emon tuoksun. Siihen oli kuitenkin sekoittunut uudenlaista, vierasta kirpeyttä ja raikkautta – kuin lehtikadon hankea tai viherlehden puhdistavaa sadetta. Kaikkea yhtä aikaa. Hallatassu ei kuitenkaan välittänyt, vaan kehräsi autuaana jälleennäkemisestä, ja Liljavirta antoi hänen olla siinä. Kuitenkin emon turva sai kadonneet, pelottavat alitajunnan pois lukitsemat muistot palaamaan ja lopulta Hallatassu – tai siis Hallakajo vetäytyi värähtäen kauemmas.

Kivun vihan ja uhon ulvaisuja ja rääkäisyjä tummia sateesta ja verestä märkiä turkkeja myrskyävä taivas ulvova tuuli säntääviä hahmoja liukas muta kirvelyä ja kuumotusta haavoissa hätä kun ystäviä vaarassa toisen kissan repeävä nahka omien kynsien alla toisen kissan veren maku kitkerän makeana suussa veden syvyyksiin jäävä liikkumaton hahmo hopeaiset kuplat kohoamassa pintaan… Kaikki taistelun muistot yhtenä sotkuna, ja sitten kaiken muun hukuttava, punahehkuisena loimuava säteilevä riipivä repivä kivun kidutus… Hallakajo henkäisi terävästi ja tuska täytti hänen sumenevat silmänsä.

”Minä olen kuollut nyt, niinhän? Ja kuolin soturina, omani ja kaikkien klaanien puolesta”, Hallakajo sanoi ensin tärisevällä äänellä, mutta sai lopuksi voimaa sanoihinsa. Hän oli ylpeä itsestään, mutta surullinen, hyvin surullinen myös. Oli vaikea seisoa neljällä jalalla pää korkealla ja emon katseen kohdaten niin kuin velvollisuutensa suorittaneen, klaaninsa puolesta uhrautuneen soturin kuuluisi varmaan tehdä.
”Voit hyvin ollakin”, Liljavirta maukaisi tulkitsemattomalla äänellä. Hallakajo väräytti korviaan hermostuneena, mutta myös kiinnostuneesti. Hän oli juuri kysymässä tarkennusta Liljavirran puheille, kun toinen, tuttu ääni keskeytti.

”Aina sama juttu, ei mitään selkeitä sanoja”, Pakkastassun ääni kuului yllättäen toisesta suunnasta. Hallakajo kääntyi yllättyneenä ympäri, eikä ehtinyt nähdä Liljavirran tiukentunutta ja arvostelevaa ilmettä.
”Pakkastassu!” Hallakajo huudahti ilahtuneena. ”Tai siis…” hän jatkoi epävarmempana, kun näki hopeankirjavan tabbyn siristävän silmiään loukkaantuneena. Tietenkin tämän täytyi olla jo soturi… Ja Hallakajo oli loukannut tätä. Mutta ei hän vielä tiennyt kaksoisolentonsa soturinimeä.
”Sinun olisi hyvä olla puuttumatta tähän”, Liljavirta totesi hiljaa tulokkaalle, aavistus murinaa äänessään. Hallakajo kääntyi yllättyneenä taas toiseen suuntaan, emonsa puoleen. Tämän ilme oli tyyni ja tulkitsematon, mutta tuuhea valkea häntä viuhtoi tiuhemmin puolelta toiselle kuin aiemmin. Pakkastassu asteli vain mitään sanomatta Liljavirran vierelle niin että Hallakajon ei tarvinnut enää kääntyillä koko ajan. Pakkastassu loi lyhyen ylimielisen katseen Liljavirtaan, johon tämä vastasi katseella jossa oli kylmyyttä kuin järven syvimmässä pohjassa. Hallakajo tuijotti vuoroin ymmällään kumpaakin – ja tuli sitten vasta huomanneeksi, kuinka Pakkastassu näytti vähemmän hohtavalta kuin Liljavirta, ja kimmeltävien tähtien sijaan tämän turkkia täplitti kevyt pyörteilevä usva.
”Tee mitä haluat, niin kuin aina ennenkin”, Liljavirta huokaisi tuijotuskisan päätteeksi, ja laski päänsä silmät sulkien. Hallakajon katseessa välähti suuttumus, oliko Pakkastassu mennyt loukkaamaan hänen emoaan? Sitten Liljavirta kohotti taas katseensa Hallakajoon, ja naaraan turkkia kuumotti ja kihelmöi molempien Tähtiklaanin kissojen tuijotus. Jos Pakkastassu nyt oli edes Tähtiklaanissa, kun näytti niin erilaiselta kuin Liljavirta ja kaikki mitä Hallakajo oli Tähtiklaanin kissoista kuullut. Pakkastassu puhui ensimmäisenä.
”Mitä Liljavirta tässä meinaa on se, että sinä voit vielä valita. Tähtiklaanissa sinua odottaa rakkaita, mutta niin myös elävien maailmassa. Ja lisäksi lupaan, että et kuule tai näe tarinaani loppuun jos heität nyt leikin kesken ennen aikojaan”, hopeankirjava naaras selitti ja heitti terävähampaisen virnistyksen loppuun, kiusoitteleva pilke silmissään.

”Liljavirta?” Hallakajo kysyi heti apua hieman hätääntyneenä. Puhuiko Pakkastassu totta, voisiko hän nyt kuolla? Mutta tapahtuisiko se liian aikaisin, kesken, oliko Tähtiklaanilla vielä oikeasti muita suunnitelmia hänen varalleen? Mikä Pakkastassu edes oli, oltiinko Hallakajoa nyt houkuttelemassa jonnekin pimeyden syövereihin? Sillä eihän hän, kuolettavasti haavoittunut hätäsoturikasteenkin saanut mitätön yksi kissa voisi noin vain saada ilman mitään uhrausta tai vastapalvelusta päättää selviävänsä takaisin elävien kirjoon?
Liljavirta nyökkäsi hitaasti. ”Kuulit totuuden, niin rujosti kuin se aseteltiinkin. Saat valita. Minä ja sisaruksesi ja muut rakkaasi rakastamme sinua aina ja odotamme sinua niin pitkään kuin tarvitsee”, Liljavirta lupasi lämpöä ja lohtua äänessään. Mutta sitten Tähtiklaanin soturin ilme vielä koveni. ”Toisaalta, edessäsi on tuskien taival palatessasi, enemmän kuin yhdellä tavalla.” Kylmät väreet kulkivat pitkin Hallakajon selkää ja naaras luimisti korvansa hetkeksi. Pakkastassu näytti pyöräyttävän silmiään väheksyvästi ja istahti takamukselleen niin että heinikko pölähti tähtien kimalletta. Liljavirta ei näyttänyt tästä välittävän.
”Mutta olet vahva, ja tiedän, että pystyt elämään valinnan kanssa minkä teetkin”, Liljavirta päätti sanansa ja asteli koskettamaan kuonollaan Hallakajon päälakea. Tuttu kosketus valoi rohkaisevaa lämpöä, mutta myös Tähtiklaanin voimaa nuoreen soturiin, jolla oli elämä vasta edessä.

”Sitten haluan palata”, Hallakajo ilmoitti päättäväisesti. Liljavirta nyökkäsi, silmissään menetyksen surua mutta myös päällimmäisenä ylpeyttä. Pakkastassu ponnisti jaloilleen voitonriemuisasti hymyillen. Ja alkoi haihtua hämärtyvään hämyyn, taivas tuntui sammuvan.
”Rakastan ja kaipaan sinua aina, kiitos kun tulit nyt luokseni”, Hallakajo maukaisi kiireesti emolleen kaipauksen paksuntamalla äänellä. Liljavirta hymyili lempeästi.
”Ja odotan mielenkiinnolla mitä sinulla on vielä kerrottavana, Pakkas….” Hallakajo lateli entistä kiireemmin Pakkastassulle, tietämättä vieläkään tämän soturinimeä eikä kehdannut enää käyttää sitä väärää ja jätti siis lauseen lopun roikkumaan ilmaan. Kiireen hätäännys sai Hallakajon viuhtomaan hännällään levottomana. Siitä aiheutuvaa heinien kahinaa ei enää kuulunut, kaikki sammui pimeyteen, niitty ja kaikki siitä mikä oli hellinyt aiemmin Hallakajon aisteja.
”Pakkaspuro”, hopeankirjava naaras maukaisi auttavasti. Hallakajon täytyi pinnistellä kuuloaan. Sitten niitty, emo ja Pakkaspuro kaikki sulautuivat pimeyteen erottamattomasti.

Sitä pimeyttä ilmaan mitään ajatuksia, muistoja tai kipuja kesti aivan liian vähän aikaa. Kun Hallakajo seuraavan kerran heräsi, riipivä kuumottava kipu oli ainoa mikä hänet toivotti tervetulleeksi takaisin elävien kirjoihin. Tuore soturi vaikeroi ja valitti avuttomana aloillaan, riipi kynsillään makuualustaansa ja näki tuskan sumentamilla silmillä vain kissojen hahmoja tunnistamatta yhtäkään.
”Niele nämä, Hallakajo, kipu helpottaa”, ääni viilsi terävänä kivusta ja kuumotuksesta painavan pään läpi. Hallakajo vajosi voihkaisten huohottamaan sammalilleen ja rutisti silmänsä takaisin kiinni. Mikään ei auttanut. Kipu jatkui, ja pienestäkin ponnistelusta alkanut maailman pyöriminen ja keikkuminen velloi vaikka kuinka yritti olla vasten tasaista maata. Mutta oli pakko yrittää, Liljavirta uskoi häneen ja oli sanonut hänen olevan tarpeeksi vahva.

”Vettä, jano”, Hallakajo sai kähistyä ensimmäiset selkeät sanat. Hän ei saisi kurkustaan mitään alas niin pitkään kuin se olisi kuin kuiva joenuoma. Aivan yhtäkkiä soturin kuonolle tarjottiin ja painettiin ihanan kylmää ja virkistävää vettä tippuvaa sammalta. Hallakajo ei ymmärtänyt miten se ilmestyi siihen niin äkkiä, maailma taipui ja pyöri omituisesti hänen ympärillään, mutta janoinen naaras ei välittänyt, kun alkoi ahnaasti litkiä vettä suuhunsa. Olo parani heti.

”Jos nyt kokeilisit näitä unikonsiemeniä. Sinun on parempi nukkua kun kuume on vielä noin korkea ja sinulla on paljon tuskia”, ääni, tai oikeastaan Valkosade jatkoi huolehtivasti, mutta tomeralla äänensävyllä johon ei ollut vastaan mukisemista. Hallakajo nyökkäsi voipuneesti ja kohotti kivusta irvistäen päänsä takaisin ylös. Mustat pienet siemenet näkyivät epämääräisesti parantajien pesän maalattialla. Hallakajo yritti kankeasti ensin kumartua nuolaisemaan ne suuhunsa, mutta vellonta niin pään sisällä kuin vatsassakin pahenivat ja naaras joutui kohottautumaan takaisin suoraksi pystyyn vaikeroiden. Sitten hän yritti haroa siemenet tassulleen voidakseen nuolla ne siitä, mutta liikkeet olivat kömpelöt ja voimattomat ja siemenet vain pyörivät maassa kauemmas. Hallakajo oli avuton kuin pentu, ja ärähti turhautuneena. Siihen sekoittui valitusta, ponnistelut olivat saaneet pään tuntumaan raskaalta ja koko kehon tärisemään yrityksestä, turkki liimautui tuskanhiestä märkänä kylkiin. Erityisesti niskassa tuntui kireältä ja kuumottavalta, säkenöivän kipeältä kuin pikku ötökät olisivat syöneet tietään sisältä ulos ja ulkoa sisälle.

”Tässä, ole hyvä”, Kaamostassu ilmestyi jostain tarjoamaan siemeniä tassullaan aivan Hallakajon kuonon alle. Soturi kumartui lipaisemaan ne kiitollisena suuhunsa ja nieli kiirehtien. Hän halusi pois tästä elävien kirjoista edes hetkeksi jos se oli kerran tällaista. Hän yrittäisi kyllä kohta uudestaan, mutta nyt väsytti liian paljon, ja sattui, voi Tähtiklaani kun se sattui!
”Haluan sanoa sanottavani nyt heti, ja voin kertoa uudestaan myöhemmin jos et tästä muista mitään, mikä olisi ymmärrettävää”, Kaamostassu jatkoi vakavana, ääni hieman täristen. Valkosade seisoi vähintään yhtä totisena vieressä. Hallakajo laski yhä vain painavammaksi käyvän päänsä tassuilleen, mutta piti katseensa ylös luotuna parantajaoppilaaseen.
”Haluan pyytää anteeksi. Olit vuotamassa kuiviin taistelukentällä eikä mikään mikä minulla oli mukana tai mitä tein riittänyt saamaan verenvuotoa loppumaan. Niskastasi puuttui niin iso kaistale nahkaa. Joten, tein ainoan mitä keksin pitääkseni sinut hengissä, ajattelin että sillä ei ollut enää väliä kun olisit kuollut muuten joka tapauksessa”, Kaamostassu jatkoi, ja parantajan äänensävy muuttui lopussa katumuksesta ohueksi. Tai sitten Hallakajo vain kuuli huonommin.
”Ei se mitään…” soturi mutisi ja räpäytti silmiään kerran hitaasti ja raskaasti. Kaamostassu vilkaisi nopeasti Valkosadetta ja veti sitten isosti henkeä.
”Paju syttyi salamaniskusta palamaan. Olin nähnyt mitä tuli tekee iholle, vanhoille arville ja haavoille, kun Aurinkohäntä haavoittui. Minä… Minä poltin sinua palavalla oksalla. En ole ikinä aiheuttanut yhdellekään kissalle sellaista tuskaa. Verenvuoto kyllä lakkasi, mutta nyt, niin kuin Aurinkohännälläkin, sinulla on paha tulehdus ja korkea kuume. Mutta Aurinkohäntä on selviämässä, ja sinäkin selviät, sinun täytyy vain jaksaa taistella. Teemme kaikkemme auttaaksemme sinua. Anteeksi”, Kaamostassu selitti yllättävän vakaalla äänellä ja epäröimättä, toistaen lopuksi raskaasti huokaisten anteeksipyyntönsä.
”Ei se mitään…” Hallakajokin toisti entistä epäselvemmin. Kaamostassu joutui jo kumartumaan lähemmäs. ”Kiitos”, hopeankirjava soturi henkäisi viimeiseksi ennen kuin silmät painuivat auttamattoman raskaina kiinni. Hallakajo ehti kuitenkin nähdä kuinka kireys katosi parantajaoppilaan ilmeestä ja asennosta, niin kuin kuuluikin, tämähän oli vain tehnyt mikä oli ollut tarpeen. Ainoa mikä Hallakajoa tilanteessa ärsytti oli se, kuinka hän oli sillä tavalla muiden vaivoina omaa heikkouttaan ja avuttomuuttaan.

Hallakajo seilasi unen ja valveen rajalla. Molempia sävytti kuumeen sumeus ja kivun kaiken muun vaimentava syke. Mutta molemmat väistyivät hiljalleen, Hallakajo ei tiennyt kuluiko siinä kauan vai vähän aikaa. Joka tapauksessa hän alkoi saada kiinni kirkkaasta, elävästä todellisuudesta pala kerrallaan.

”Voi pikkuiseni, tiedän että selviät. Olet aina ollut taistelija. Sinusta kasvoi hieno soturi.” Saukkosydämen lempeitä sanoja ja lohdullinen nuolaisu kuumeesta ja pesemättömyydestä takkuun takertuneelle päälaen turkille.

”…näet nyt että ei sinusta olisi ollut Liljavirtaa pelastamaan sen kummemmin kuin minustakaan, senkin tyhmä nuori nulikka. Anna jo menneiden olla, pidät kiinni haamuista.”
”Ja sinun pitäisi vihdoin kantaa vastuu! On totta että vain Tähtiklaani tietää olisivatko Liljavirta ja muut pennut selvinneet jos et olisi ollut niin itsekäs pelkuri, tai Hallakajo paremmassa kunnossa jos olisin ehtinyt aiemmin paikalle. Mutta joka tapauksessa et menettänyt heitä kaikkia, vielä. Sinun pitää ottaa vastuu vielä kun voit, Liljavirran vuoksi, ja Hallakajon itsensäkin, vaikka Liljavirta vain sääli sinua ja sinä olit vain ylimielinen voitontavoittelija.”
”Älä puhu Liljavirrasta tuohon sävyyn!”
”Älä itse käyttäydy kuin olisit oikeasti rakastanut häntä senkin kankea vanha pelkuri!”
”Mitä sinä puhut noin epäkunnioittavasti, pennunkarvainen hiirenaivo!?”
”Annapa minulle jotain aihetta kunnioittaa sinua!”
”Hyvä, niin teen, koska sinulla on vielä selvästi soturikoulutus kesken!”
”Sadejuova ja Mustakynsi tappelevat!”
”Älä siinä meuhkaa Ahventassu vaan hae sotureita irrottamaan heidät toisistaan…”

Mustakynsi. Mustakynsi on Hallakajon isä. Kuumehoureinen soturi yritti pitää tärkeimmistä tapahtumista ja keskusteluista kiinni kuin hänen henkensä riippuisi siitä.

”Sinun täytyy selvitä, Hallakajo. Sinulla on kaikki vasta edessä… Meillä voisi olla kaikki vasta edessä… En halua menettää sinuakin.” Kiihkeitä sanoja aivan läheltä matalalla äänellä. Jos ei olisi ollut niin paljon kuumetta, olisi tullut kylmiä väreitä.

”Anteeksi, tyttäreni. Minusta ei ollut kumppaniksi tai isäksi, mutta Tähtiklaanin ei silti pitäisi yrittää viedä minulta koko perhettä vain itsekkyyteni ja, ja… pelkuruuteni takia. Taistelukentällinen luopioita, milloin vain. Etenkin kun olin nuorempi. Mutta hentoja pentuja, kasvatus, kumppanin rakkaus vaalittavaksi ja hyvänä pidettäväksi… En tiennyt mitä tehdä. En osannut arvostaa äitisi loputonta lempeyttä ja ymmärtäväisyyttä, tunsin itseni liian arvottomaksi ne ansaitakseni. Mutta toisaalta en halunnut että kukaan muukaan ne saisi jakaa… Olin itsekäs ja lopulta pelkuri, kun minua olisi eniten tarvittu. Sillä kaikkein eniten rakkaudessa pelkäsin menetyksen tuskaa, ja koin sen lopulta suurempana kuin olisin kokenut jos olisin uskaltanut koittavasta huolimatta olla läsnä. Vähäinenkin yhteinen koettavissa oleva aika jäi kokematta, kun luulin että olisi parempi käydä eron tuska läpi ennen vääjäämätöntä. Olin tyhmä, itsekäs, ja pelkuri. Anteeksi, toivon että voit antaa anteeksi, ja Liljavirta ja sisaruksesi myös Tähtiklaanissa. Toivottavasti minut otetaan tyhmyyksistäni huolimatta sinne ja näen teidät kaikki yhdessä siellä jos tämäkin päättyy huonosti… Mutta sitä ennen taistele, haluaisin oppia tuntemaan sinut jo täällä, kuten eräs hiirenaivo vakuutti minut tekemään. Taistele, urhea tyttäreni, taistele.” Sanat päättyivät lempeään mutta pikaiseen hännän sipaisuun selälle, varoen sitä polttavinta kohtaa. Samalla toiset askeleet kauempaa lähestyivät, ja ne lähellä olevat askeleet kaikkosivat liian nopeasti. Voi puhu minulle vielä, isä, pidä minut hereillä ja kiinni tässä maailmassa.

Hallakajo oli liian väsynyt avaamaan silmänsä, mutta kuuli ja muisti kaiken. Mustakynsi oli hänen isänsä. Nuori soturi kertasi tämän sanojen sanomaa mielessään uudestaan ja uudestaan, enemmän kuin mitään muuta sumeissa kuumehoureiden muistoissaan. Kunnes kaikki lopulta upposi vasta kunnolla tajuntaan yhdellä kertaa. Ja tuo urhea tytär nyyhkytti hiljaa itsekseen yön pimeydessä petinsä sammaleiden tukahdutukseen. Hänellä oli isä, joka ei ollut ehkä paras mahdollinen isä, mutta oli kuitenkin, elossa, läsnä, ja halusi oppia tuntemaan Hallakajon. Ja moni muukin halusi hänen selviävän. Olisi sitten minkälainen Tähtiklaanin kirous tai sairauden myrsky tahansa hänen kehossaan valloillaan, kuoleman kynnet jo hipomassa turkkia, Hallakajo päätti taistella sen kaiken pois ja rämpiä takaisin elävien kirjoihin.

Ja yhtäkkiä vain tuli aika, kun pää nousi pediltä ilman huimausta tai jomotusta. Maailma oli kirkas ja elävä ilman että silmiä tai päätä särki. Sai nostaa pään ylös, nähdä ja kuulla maailman, ilman kivun vihlovaa rangaistusta kaikesta ylimääräisestä liikkeestä.
”Näytät paljon paremmalta, Hallakajo. Miltä tuntuu?” Aurinkohännän maukaisu kuului syvemmältä parantajien pesästä. Terästäytymisestä huolimatta Hallakajo säpsähti kääntyessään kohtaamaan pahoin palaneen entisen varapäällikön katseen. Tämän koko toinen kylki oli karvaton ja arpisen nahkan peitossa. Hallakajo nuolaisi nolostumisen peittääkseen rintaansa tottumuksesta, ja huomasi sitten vasta kuinka hänen oma turkki oli aivan kaameassa kunnossa. Takkuinen, likainen ja huolittelematon. Nuori naaras unohti kokonaan vastata alkaessaan tomerasti sukia itseään edustavampaan kuntoon.
”Älä huoli, et näytä läheskään näin komealta”, Aurinkohäntä maukaisi viikset värähtäen. Hallakajo muisti äkisti olleensa keskellä keskustelua ja käänsi päänsä salamana takaisin kollia, tai ainakin yritti. Jokin kiristi kipeästi niskassa ja naaras sähähti kivusta.
”Tuo vaatii vähän totuttelua, mutta totut kyllä. Tiedän kokemuksesta”, Aurinkohäntä lohdutti. Sitten vasta Hallakajo tiedosti taas miksi hän oikeastaan oli parantajien pesässä.
”Hyvä tietää… Voin ihan hyvin kiitos kysymästä entä sinä?” Hallakajo mutisi häpeissään tahdittomuudestaan, ääni vähän täristen. Häntä myös hermostutti. Voi hyvä Tähtiklaani, hänellä tulisi olemaan ikuisesti karvaton palanut kireän ihon laikku niskassaan lapojensa välissä.
”Koko ajan paremmin, kiitos kysymästä, Valkosade ja Kaamostassu tietävät mitä tekevät.” Aurinkohännän vastaus meni täysin ohi nuoren soturin korvien.

Hallakajoa ei kiinnostanut pätkän vertaa kuinka kaunis hän oli, voisi näyttää vaikka rotalta kunhan vamma ei estäisi häntä olemasta luotettava soturi niin taistelussa kuin metsästäessäkin. Olihan hän yhä soturi? Aurinkohäntä oli joutunut luopumaan varapäällikkyydestä, siirtyisikö tämä klaaninvanhimpien joukkoon? Pitäisikö Hallakajonkin?

”Onko kaikki hyvin?” Aurinkohäntä kysyi kun hätäännyksen ja huolen täytyi levitä ilmeiseksi Hallakajon ilmeeseen.
”Tuleeko meistä vielä sotureita?” Hallakajo melkein kuiskasi, korvat luimussa. Naaraan yllätykseksi Aurinkohäntä kohottautui ähkäisten jaloilleen ja asteli Hallakajon luokse. Nuori soturi tuijotti avoimesti eikä saanut sanaakaan suustaan. Juurihan vielä ennen kokoontumiseen lähtöä Aurinkohäntä oli vielä suunnilleen tehnyt kuolemaa.
”Valkosade ja Kaamostassu tekevät parhaansa, ja kun kerran minusta he kursivat vielä kokoon soturin niin kyllä sinustakin. Älä yhtään hätäile. Pahin on jo meillä molemmilla takana”, Aurinkohäntä vakuutti ja laski häntänsä rohkaisevasti Hallakajon alaselälle. Se tuntui oudolta, hännän pitäisi olla lavalla. Varoisivatko kaikki sitä kohtaa jatkossa sillä tavalla? Hallakajo ehti vain aavistuksen kohottaa kulmiaan kysyvästi ja nytkäyttää päätään taaksepäin ennen kuin heti hillitä itsensä. Aurinkohäntä kuitenkin huomasi.

”Olen menettänyt kokonaan tuntoaistin suurimmasta osaa omia vammojani, ja uskon että sinäkin. Jotain kipua voi olla reunamilla jäljellä. Valkosade tai Kaamostassu voivat kokeilla kun palaavat tarkistamasta muiden taistelussa olleiden kissojen haavoja”, Aurinkohäntä selitti arvaten Hallakajon ajatukset ja veti häntänsä pois. Nuori soturi vain nyökkäsi kohtaloonsa alistuen. Pitäisi pyytää Valkosadetta tai Kaamostassua tarkastamaan pian. Hallakajo halusi olla tietoinen muuttuneista vajaavaisuuksistaan, ne pitäisi pitää mielessä jatkossa.

”Voi Hallakajo, olet hereillä! Ajattelinkin kuulleeni keskustelun ääniä täältä”, riemastunut maukaisu sai molemmat palovammapotilaat hätkähtämään.
”Saukkosydän”, Hallakajo vastasi hymyillen. Nyt vihdoin päästiin niihin elämän valitsemisen hyviin puoliin. Nuorella soturilla oli elävien maassa paljon rakkaita, jotka odottivat hänen näkemistään, samoin kuin Hallakajo heidän.

Saukkosydän nuoli melkein vauhkona ympäri Hallakajon korvia samalla kun sopersi miten huolissaan oli ollut ja miten huonolta hänen lyhyen ajan kasvattityttärensä oli näyttänyt. Hallakajo painoi päänsä ja irvisti niin kuin pentuna, juuri ennen oppilasseremoniaansa saman käsittelyn alla. Tosin silloin Saukkosydän ei ollut hätääntynyt, eikä Hallakajosta tuntunut syylliseltä.

”Anteeksi, kun aiheutin niin paljon huolta”, Hallakajo mutisi häpeissään. Saukkosydän vetäisi kielellään vielä yhden hirmu pitkän vedon Hallakajon otsan yli, niin että tuntui turkkia lähtevän mukana ja kaljuja laikkuja syntyvän lisää.
”Ei sinun tarvitse mitään pyydellä. Sellaista sattuu taistelussa, ja on Tähtiklaanin siunaus, että selvisit siitä. Monella muulla oli paljon huonompi onni, muista klaaneista sekä Jokiklaanista”, Saukkosydän jatkoi ääni hiipuen, vastahakoisena. Hallakajo huitaisi hännällään ärtyneenä.
”En ollut huono-onninen vaan typerä ja huolimaton! Ryntäsin pelastamaan Kuusihäntää enkä katsonut tarpeeksi omaa selustaani. Mutta muistan hänet nimitysseremoniasta taistelukentällä, joten onnistuin, niinhän?” Hallakajo tiuski, tarttuen lopuksi toiveikkuuteen.

Mutta Saukkosydän ei vastannut. Ruskeaturkkinen naaras muuttui jännittyneeksi eikä kohdannut enää Hallakajon katsetta.
”Muistan sinut, ja muitakin kissoja siltä ajalta kun viruin täällä puolitajuissani, mutta en muista Kuusihännän käyneen minua katsomassa. Mutta se johtuu vain minusta, niinhän, en vain muista, niinhän?” nuori naaras naukui sanansa hitaasti pudotellen, ja nousi samalla jaloilleen. Ne kantoivat käyttämättömyydestä huolimatta naaraan painon vakaina. Hallakajo huomasi olevansa jo sijaisemoaan isompi. Saukkosydän katseli kaikkea muuta kuin Hallakajoa silmiin, kuin pahanteosta kiinni saatu pentu, ja heilautti korviaan hermostuneena.

”Hallakajo, paljon ehti tapahtua taistelukentällä sen jälkeen kun sinä menit tiedottomaksi”, kuului yhtäkkiä parantajien pesän suuaukolta maukaisu. Ääni oli käheä, ja pesän hämärään astelevan kollin turkki vanhuuden harmentama ja ohennut. Hallakajo tunnisti Raskasjalan, ja jokin liikahti naaraan muistojen perukoilla, jokin tärkeä, joka sai Hallakajon kunnioittamaan Raskasjalkaa enemmän kuin aiemmin.
”Sinä tiesit nimityksen sanat ja teit minusta soturin. Kiitos”, Hallakajo henkäisi ja painoi päänsä hyvin syvään kunnioittavaan kumarrukseen, välittämättä kiristävästä niskanahasta tai pienestä huimauksesta, jonka täytyi johtua syömättömyydestä. Klaaninvanhin vastasi tähän kumarrukseen pienellä nyökkäyksellä.
”Olen ehtinyt olla mukana aivan liian monessa taistelussa. Mutta harvassa tällaisessa”, Raskasjalka selitti, ja viimeinen sana oli painotettu murahduksella ja ärtyneellä hännän sivalluksella. Saukkosydän oli koko ajan katsellut Raskasjalkaa, toiveikkaan oloisena. Nyt vanha harmaa kolli nyökkäsi Saukkosydämellekin, ja ruskea naaras kääntyi vihdoin Hallakajon puoleen. Nuoren naaraan silmät levisivät hämmennyksestä, kun hän kohtasi sijaisemonsa säälin täyttämän katseen.

”Klaanikissat tietävät kunnioittaa parantajia, ja antavat heidän tehdä työnsä ja velvollisuutensa taistelukentällä kaikkia kissoja kohtaan. Mutta nämä luopiot ja erakot, saastaiset rotansyömät ketunläjät…” Raskasjalka jatkoi entistä tuomitsevammin äristen, ja Hallakajo käänsi säikähtäneenä katseensa kolliin.
”Heti kun he tunnistivat joukosta parantajat ja sen miten nämä yrittivät pitää kaikkia taistelussa voitettuja klaanikissoja elossa, luopiot ottivat parantajat kohteekseen. Kaamostassu ja Valkosade etenkin olivat keränneet syrjemmälle paljon haavoittuneita kissoja, muitakin sinun lisäksesi, ja heillä oli tassut täynnä teidän hoivaamisessa. Taistelu oli sekava, ja meistä moni ei voinut keskittyä parantajien suojeluun… Jääkyynel sai surmansa”, Raskasjalka päätti surullisena. Hallakajo räpäytti silmiään, voimatta uskoa kuulemaansa. Voimatta uskoa, että hän todella oli selvinnyt sellaisesta raakalaisten surmanloukusta, tai että nämä olivat todella kehdanneet murhata parantajan.

”Mutta Valkosade ja Kaamostassu selvisivät lähes naarmuitta. Kuusihäntä taisteli heitä, ja sinua, ja kaikkia suojellakseen kuin kissa Leijonalaumasta, iski kumoon ja hääti karkuun luopioita kuin pahaisia rottia”, Raskasjalka jatkoi. Hengitys takertui Hallakajon kurkkuun, ja jalat alkoivat täristä. Nuori naaras yritti kovasti muistaa sen mistä Raskasjalka kertoi, mutta hän muisti Kuusihännän olleen vain koko ajan vierellään, puhelemassa, pitämässä vihreiden silmiensä kiivaassa katseessa Hallakajon elävien kirjoissa.
”Mutta, Kuusihäntähän… Hän oli ihan kunnossa, hän oli koko ajan siinä… Mikä hänet muka…” Hallakajo sopersi. Muistoissa oleva musta aukko tuntui hiljalleen nielaisevan ja turruttavan hänet kokonaan.
”Ei häntä yksittäinen luopio nujertanut. Taistelu päättyi kun Varjoklaanin Kuurankukka hoiteli sen Hopeakäärmeen lurjuksen”, Raskasjalka sylkäisi luopiolauman oman oikeuden päällikön nimen, ”ja Kuusihäntä, niin kuin moni muukin klaanikissa, löydettiin jälkeenpäin elottomana, ilman selkeää yksittäistä kuoloniskua. Jokiklaanista myös Kanelituuli, Havukynsi, Heinähäntä ja Lahnatassu menehtyivät. He ja monet muut kissat muista klaaneista antoivat kaikkensa klaaninsa, ja kaikkien klaanien suojelemiseksi. Tähtiklaani ottakoot heidät kaikki vastaan”, Raskasjalka maukaisi ja painoi päänsä. Saukkosydän ja Aurinkohäntä tekivät samoin.

Hallakajo näki edelleen edessään vain Kuusihännän kirkkaat vihreät silmät, ja kuuli rohkaisevan äänen korvissaan. Niin taistelukentältä, kuin kaikista niistä lukuisista harjoituksista. Hallakajon ilme kirkastui. Eihän Kuusihäntä ollut häntä vastassa Tähtiklaanin rajalla, niin kuin Liljavirta tai Pakkaspuro, Raskasjalka siis huijasi! Tai oli erehtynyt jotenkin.
”Ei Kuusihäntä ole kuollut, luulette väärin”, Hallakajo myhäili päätään pudistellen. Saukkosydän kohotti surullisen katseensa nuoreen soturiin ja laski häntänsä tämän lavalle lohduttavasti.
”Voi Hallakajo. Hänet kannettiin leiriin muiden tavoin, viimeistä kunnioittamista varten”, ruskea naaras selitti, kehtaamatta väittää suoraan että hei kyllä se on kuollut kuin kivi. Hallakajon sydän muljahti syvälle sijoiltaan ja kylmyys valtasi sisimmän. Kyllä tässä taidettiinkin puhua totta, Kuusihäntä todella oli, niin kuin moni muukin…

”Minun… Minun täytyy käydä myös sanomassa hänelle hyvästit, hän oli minulle kuin isä, hän uskoi minuun, mutta minä petin hänet…” Hallakajo selitti, ravisteli hännän pois lavaltaan ja lähti epämääräisesti horjahtelemaan kohti Raskasjalkaa, ja tämän ohi parantajien pesän sisäänkäynnille, suunnatakseen aukiolle kannettujen menehtyneiden sotureiden luokse. Raskasjalan häntä ilmestyi kuitenkin jostain Hallakajon eteen, ja naaras pysähtyi ärtyneenä puuskahtaen.
”Hallakajo, taistelusta on kulunut jo yli neljänneskuu. Heidät kaikki on jo haudattu”, Raskasjalka huokaisi raskaasti. Nyt Hallakajo hoiperteli takaperin ja törmäsi Saukkosydämeen. Ruskea naaras astahti hieman kauemmas antaen hortoilevalle hopeankirjavalle soturille tilaa, ja naukaisi lohduttavasti: ”Et sinä ketään pettänyt.”
”Miten niin?” Hallakajo tiuskaisi kimeällä äänellä. Hänen näkökenttänsä oli täynnä mustia pilkkuja ja huolen ja surun tummentamia silmäpareja. Ahdisti, oli vaikea hengittää, mitkään hengenvedon puuskaukset eivät tuntuneet riittävän.
”Mitä te härnäätte kaikki minun potilastani!” Valkosateen pöyristynyt maukaisu kantautui parantajien pesän suulta, ja parantajan hahmo peitti lopunkin pesän perälle siilautuvan valon. Hallakajo ulvaisi ja kompuroi kaikkien ohi ulos aukiolle.

Ulkona Hallakajo painoi ensin päänsä sähähtäen. Aurinko oli paljon kirkkaampi kuin hän muisti. Sitten silmät vetistäen soturi kohotti päänsä ja kävi katseellaan läpi koko leirin aukion. Se oli tyhjä, aivan niin kuin Raskasjalka oli sanonut. Hopeankirjavaan kiivaasti hengittelevään naaraaseen ei ensin kiinnitetty huomiota. Mutta kun Hallakajo lähti koko ajan voimattomammilta tuntuvilla jaloillaan laahustamaan kohti leirin suuaukkoa, jotkut seurasivat häntä katseellaan.
Hallakajo kaatui kerran, mutta raapi itsensä takaisin pystyyn. Joku kutsui häntä nimeltä. Naaras ei pysähtynyt, ei hän voisi, olla pakko päästä pois, pois tästä paikasta. Leirin suuaukko tuli ja meni ja jäi taakse, mutta se ei riittänyt, tuska ei helpottanut, painava tunne muuttui koko ajan painavammaksi, näkymä silmien edessä sumeni, ja rinnasta kumpusi valitus.

”Pakkaspuro… Ole kiltti ota minut nyt luoksesi, Pakkaspuro, ota nyt heti, vie minut pois täältä”, Hallakajo alkoi hokea ja pälyillä ympärilleen hervottomana, kuin voiden nähdä Pakkaspuron jossain luuraamassa valmiina viemään pois tästä maailmasta. Hallakajo ei tullut lopulta katsoneeksi edes minne käveli, vaan naaras kiljahti säikähtäneenä, kun jokin raapi häntä ja takertui turkkiin kiinni joka puolelta. Soturi riuhtaisi itsensä irti tummanvihreälehtisestä piikkipensaikosta sellaisella voimalla, että kompastui istahtamaan takamukselleen jalat sojottaen mikä mihinkin suuntaan.

”Mitä sinä täällä sekoilet, törmäilet ja puhut jostain Pakkaspurosta”, matala ääni murahti väheksyvästi. Hetken hakemisen jälkeen Hallakajo sai näköpiiriinsä siniharmaaraidallisen kollin, Sadejuovan. Tämä näytti tulleen leirin suunnasta. Kollin silmät olivat yhtä viileän tulkitsemattomat kuin ennenkin, niissä ei ollut sitä samaa säälivää surua kuin muilla.
”Kuusihäntä on kuollut. Minun piti pelastaa hänet”, Hallakajo valitti Sadejuovalle, ja nosti päänsä haastavasti pystyyn. Kuin haastaen Sadejuovaakin voivottelemaan ja surkuttelemaan, niin kuin muut. Se vain pahentaisi Hallakajon oloa ja hän saisi syyn sännätä jälleen kauemmas, pois täältä, jos vaikka sitten Pakkaspuro tulisi hakemaan hänet pois.
”Niin sinä pelastitkin. Ja olit menettää oman henkesi siinä samalla. Sitten Kuusihäntä pelasti sinut, ja monta muuta, ja menetti henkensä. Hän oli urhea soturi, ja tiesi mitä teki. Mitä Kuusihäntä sanoisi nyt jos näkisi sinut vollottamassa noin, itsestään selvän velvollisuuden suorittamisen takia?” Sadejuova tokaisikin paheksuvasti kuin tyhmälle. Hallakajo laski katseensa hämmentyneenä. Naaras värähti kun tunsi yhtäkkiä lämmön vierellään. Sadejuova ei arkaillut tai varonut häntä niin kuin muut. Melkein kuin ajatuksissaan Hallakajo alkoi setviä jalkoja takaisin alleen, häpeissään käytöksestään. Mitä Kuusihäntä todella sanoisi? Ja minkälaisena vollottavana raukkana muiden täytyi nyt häntä pitääkään.

”Tules nyt takaisin leiriin. Minä raahasin sinut sinne jo kerran, ja olisi ikävää jos olisin tehnyt sen turhaan. Koska tuossa kunnossa tuota menoa hoipertelet itsesi kuoliaaksi”, Sadejuova ärähti tuupatessaan Hallakajon pystyyn. Hopeankirjavan naaras nyökkäsi voipuneena, jaksamatta sanoa vastaan. Sitä paitsi, Sadejuova tuntui lämpimältä, voimakkaalta ja luotettavalta siinä vieressä. Hallakajo nojasi koko painonsa häneen, kun hidas matka takaisin leiriin alkoi.
”Raahasit minut jo kerran?” Hallakajo hätkähti kuitenkin toistamaan.
”Niin”, Sadejuova huokaisi raskaasti, kuulostaen ensimmäistä kertaa siltä kuin ei haluaisi puhua asiasta suorasukaisesti, niin kuin kaikesta muusta aiemmin. Kolli käänsi harmaiden silmiensä katseen suoraan Hallakajoon, niin että naaras värähti.

”Taistelun häly kantautui Jokiklaanin leiriin, ja kiirehdimme paikalle. Siinä vaiheessa oli jo liian myöhäistä monelle… Melkein sinullekin…” Sadejuova selitti ja nosti puhuessaan katseensa kaukaisuuteen rauhattomana, kuin voiden nähdä kaiken sen sekasorron taas edessään.
”Kiitos, ja anteeksi”, Hallakajo sanoi hiljaa, saamatta vastausta. Hän ei voinut mitenkään tietää, että Sadejuova taisteli sillä hetkellä kovasti voidakseen taas unohtaa Hallakajon veren hajun, ja Hallakajon veren puhdistamisen omasta turkistaan.
”Tuskien taival, enemmän kuin yhdellä tavalla”, Hallakajo sen sijaan mutisi itsekseen muistaessaan jotain muutakin. Liljavirran saatesanat. Voi, hän ottaisi vaikka kokonaisen kuun korventavan kuumeen kärsimystä jos vain Kuusihäntä ja muutkin olisivat elossa…
Mutta tämä taival oli kuljettava nyt sellaisena kuin se oli. Ajatuksissaan Hallakajo nojautui lähemmäs Sadejuovaa. Onneksi hänellä oli rakkaita siinä auttamassa.

Soturi: 2. luku

Hallakajo tunsi jälleen naurettavan suuren helpotuksen vyöryvän ylitseen, kun vesimyyrä räpiköi loikan lopuksi hänen kynsissään ansassa. Mutta naarassoturi ei antanut voitossa paistattelun pidentää pienen jyrsijän kärsimystä, vaan kumartui puraisemaan tämän niskan poikki. Kun veltostunut ruskeanharmaa karvamytty oli turvallisesti Hallakajon hampaissa, tämä pyöräytti lapojaan tunnustelevasti. Siitä tulisi ehkä pinttynyt tapa. Mutta kun palanut iho kiristi jokaisesta isommasta repäisystä, oli vaikea uskoa, että se kuitenkin piti, eikä repeäisi noin vain. Ja oikeastaan tunnon menettämisen ansiosta kiristyminen ei suoranaisesti edes sattunut, tuntui vain, tuntui hassulta.
Polku leiriin oli vielä melko paljas, mutta satunnaisia tippuneita lehtiä pyörteili hopeankirjavan soturin jaloissa. Hallakajo asteli leiriä kohtia itseensä tyytyväisenä kuin ensimmäisen saaliinsa napannut oppilas. Menisi aikaa, että nuori soturi pystyisi taas todella uskomaan ja luottamaan itseensä ja kykyihinsä, pienestä rajoituksestaan huolimatta. Se tapahtuisi jokainen napattu saalis kerrallaan, jokainen voitettu harjoitustaistelu kerrallaan. Joitakin asioita piti muistaa tehdä vähän eri tavalla, tai varautua kiristävään tunteeseen ja liikeradan rajoittumiseen, mutta kaiken kaikkiaan Hallakajo tunsi fyysisesti olevansa entisellään.

Siihen fyysiseen puoleen se tavallisuuteen palaaminen rajoittuikin. Hallakajon mieliala alkoi apeutua leirin lähestyessä. Nuori soturi veti henkeä kuin olisi sukeltamassa. Sitä hän olikin. Sukeltamassa taiteilemaan muuttuneiden suhteiden virroilla, yrittäen pysyä riepottelun mukana. Muuttuneita suhteita elossa olevien kissojen kanssa – ja kokonaan puuttuvia niiden osalta, jotka olivat kuolleet suuressa taistelussa.
Kuusihäntä ei päässyt ikinä näkemään häntä soturina.
Mutta sitä Hallakajo nyt oli, ja soturilla oli velvollisuudet. Samoin kun yhä elossa olevia läheisiä, joten oli hyvä keskittyä näihin, kun haamujen kaipaaminen alkoi satuttaa liikaa. Muistaminen oli hyvä, musertava ja lamauttava suru ei.

Ensimmäiseksi Hallakajo suuntasi vesimyyränsä kanssa klaaninvanhimpien pesään. Tuulen kylmetessä ja auringon lämmön muuttuessa alati valjummaksi vanhimmat olivat alkaneet valittamaan ties mitä kolottavia lonkkiaan. Hallakajo nyökkäsi tervehdyksen ilmeisesti näiden pesän ulkoseinää paikkailemaan käsketyille Järvitassulle ja Valotassulle, jotka oman hätäisen tervehdyksensä jälkeen jatkoivat kiireesti puuhiaan. Klaaninvanhinten pesä ei ollut ainoa paikkailua vaativa, mutta nämä olivat vähintään yhtä vaativia kuin kuningattaret työn tarkkuudesta.
Klaaninvanhimpien pesässä tuoksui vähän ummehtuneelta, ja Hallakajo pakottautui olemaan nyrpistämättä nenäänsä. Ilmeisesti oppilaita odottaisi pian myös sammaltenvaihtourakka, kunhan olisivat saaneet kaikki tarvittavat paikkaukset tehtyä.
”Hallakajoko se siellä? Tökkikää joku Mustakynsi hereille”, makuusijansa pesän edustalle asettanut Pääskyhäntä raakkui ilmoituksen. Hallakajo seisahtui odottamaan ja naaraan turkkia kihelmöi epämiellyttävästi huomiosta.
”Taas?” Mustakynsi kuului murahtavan. Hallakajo heilautti häntäänsä kaaressa tervehdykseksi, ja lähti puikkelehtimaan kohti Mustakynnen kauempana olevaa makuusijaa. Tarpeeksi likelle päästyään Hallakajo kumarsi päänsä kunnioittavasti ja laski kantamuksensa mustan kollin eteen.
”Et ole enää oppilas, olet tyttäreni, milloin oikein lakkaat nöyristelemästä”, Mustakynsi murahti. Hallakajon suupieltä nyki, ja naaras kumartui koskettamaan neniä isänsä kanssa. Aivan aavistus hyväksyvää, ilahtunutta hyrinää kantautui Mustakynnen rinnasta.
”Syömmekö täällä sisällä, vai ulkona?” Hallakajo kysyi nyökäten kohti vesimyyrää. Mustakynsi tuijotti hetken vesimyyrää, nosti kuononsa ilmaan ja lopulta tuhahti kietoutuen häntäänsä tiukemmin.
”Tuuli on erityisen kylmä tänään. Syödään täällä”, musta kolli ilmoitti vetäen vesimyyrän tassullaan itseään lähemmäs. Hallakajokin istahti kietoen häntänsä tassujensa ympärille. Klaaninvanhinten pesässä todella oli hieman vetoisaa, oppilailla riittäisi hommaa.

Muut klaaninvanhimmat jatkoivat keskenään keskustelua, torkkumista, kuka mitäkin, kiinnittämättä paljonkaan huomiota kaksikkoon. Tämä oli nähty jo monta kertaa, tämä ”yhdessä syöminen”. Itse asiassa Mustakynsi yleensä söi, ja samalla puhui lämpimikseen sekä vastaili Hallakajon tarkoin valittuihin harvoihin kysymyksiin. Juttelu oli se pääasia tässä yhdessä syömisessä.
”Tämähän on vielä lämmin. Kiitos. Vaikka ei sinun tarvitsisi tällaisia oppilaiden hommia alentua…” Mustakynsi mutisi maistellessaan pieniä suupaloja myyrästä.
”Ei ehkä tarvitsisi. Mutta minä haluan”, Hallakajo vastasi lyhyesti. Hän oli jo oppinut olemaan välittämättä Mustakynnen alituisen kärttyisestä ja suorasanaisesta sanailusta, ja osasi vastata yhtä lailla kaunistelematta. Sillä tavalla heidän keskustelutuokioistaan sai eniten irti. Sillä tavalla hän oli parhaiten päässyt tutustumaan isäänsä, ja tämän kautta myös emonsa siihen puoleen jota ei löytynyt omista pentuajan pehmentämistä muistoista.
”Minä kun niin kovasti yritin aina välttää tulemasta sinun hyysättäväksesi kun olit vielä oppilas ja nyt sitten… Noh, kyllähän emosikin osasi käsitellä meistä oppilaista kaikista parhaiten niitä sen ajan kärttyisimpiä vanhimpia”, Mustakynsi totesi huokaisten. Hallakajo ojentautui istumaan suoremmassa kiinnostuneena, mutta tottuneesti antoi Mustakynnen jatkaa muistelujaan omaa tahtiaan.
”Hänellä oli joku erityinen mieltymys kärttyisiin kissoihin. Minusta etenkin vitsailtiin että olin jo pentuna kuin klaaninvanhin valittamiseni perusteella. Ehkä minä siinä voitinkin Sadejuovan”, Mustakynsi röhähti sitten huvittuneena, ja haukkasi oikein ison suullisen myyrästä hyvällä mielellä.

Hallakajo heilautti korviaan vaivaantuneena. Hän tykkäsi kuunnella kuinka Mustakynsi kertoi siitä millainen oli nuorena, millainen hänen emonsa oli nuorena, ja miten he olivat tutustuneet tavallisten oppilastouhujen yhteydessä, viihtyneet keskenään, rakastuneet, olleet onnellisia jonkin aikaa, kunnes jo pentujen odotusaikana alkoi ilmetä ongelmia ja Mustakynsi vetäytyä, pelkuruuttaan kuten itse jaksoi aina toistaa…
Mutta Hallakajo tuli aina jotenkin kiusallisen itsetietoiseksi kun oli puhetta Sadejuovasta. Siitä miten tämä oli ollut Mustakynttä ja Liljavirtaa huomattavasti nuorempi, mutta kuitenkin jonkin aikaa oppilaana näiden kanssa yhtä aikaa, ja tykästynyt Liljavirtaan. Liljavirtakin kai Sadejuovaan. Mutta Sadejuova ei ollut vielä kai tarpeeksi kypsä, kai Mustakynsi sitten oli ollut, Liljavirralle, kai… Hallakajo ei tiennyt varmasti, sillä Mustakynsi aina puhui Sadejuovasta lyhyesti ja ympäripyöreästi. Hopeankirjava naaras ei ollut kehdannut kysyä tarkemmin, eikä ollut varma, halusiko oikeastaan edes tietää kaikkea.
Hallakajo ei tykännyt ajatella Liljavirtaa sellaisen kollien kosiokamppailun keskipisteenä, valinnan tekijänä, tai Sadejuovaa rakastamassa emoaan. Hallakajo ei tiennyt kumpaa näistä karttoi enemmän, kumpi näistä seikoista herätti hänessä sen kiusallisemman vaivaantuneisuuden.

”Otatko sinä loput?” Mustakynsi kysyi kun vesimyyrä, ja keskustelu, alkoivat lähetä loppuaan. Hallakajo pudisti pienesti päätään.
”Haen joka tapauksessa jotain isompaa syötävää, ja syön muiden sotureiden kanssa, kuten viimeksi ehdotit”, Hallakajo totesi sovittelevasti. Mustakynsi oli viimeksi moittinut sitä, kuinka tämä nuori soturin alku viettää liikaa aikaa klaaninvanhimman tarinoita kuunnellen kuin joku pahainen pentu, tutustumatta ikäisiinsä tai vanhempiin sotureihin ja saamatta kuulla näiden tärkeitä kokemuksia ja neuvoja. Tietysti Hallakajo kaipasi kuulemma jonkun kunnon kollinkin rinnalleen.
Mutta Mustakynsi murahtikin Hallakajon vastaukselle tyytymättömänä kumartuessaan syömään loppuja vesimyyrän jäännöksiä.
”Jätät minut tänne ikävystymään itsekseni vai? No olkoot, menehän siitä, ilakoimaan ikäistesi kanssa”, kolli nurisi. Hallakajo pyöräytti silmiään varmistettuaan, ettei Mustakynsi katsellut hänen suuntaansa. Jos hänellä kerran sattui olemaan vähän vanhemman puoleinen kolli isänä, miksi sen piti olla se kaikkein hankalin niistä? Tai no, ehkä Hallakajo oli ainoa joka ei räjähtäisi sellaisessa tilanteessa.
Nytkin tätä oikeasti huvitti.
”Voin haudata luut mennessäni”, Hallakajo tarjoutui kun Mustakynsi kohottautui taas suunympärystään kielellä lipoen. Mutta kolli kohotti tassunsa vesimyyrän jäännösten päälle esteeksi.
”Oletko sinä kuurompi kuin minä? Sanoin että ala laputtaa, ja anna niiden laiskojen oppilaidenkin tehdä jotain, muuten ne veltostuvat yhä vain lisää”, Mustakynsi hymähti arvostelevasti, mutta harvinainen pilke silmäkulmassaan. Hallakajo lähti perääntymään ilman lisävastalauseita, mutta kumarsi päänsä vielä kunnioittavasti. Mustakynsi huitaisi hännällään ärtyneesti, mutta suli pieneen hymyyn kun näki Hallakajon lempeän, hieman kiusoittelevan hymyn hyvästiksi.
Mustakynsi mietti olisiko Hallakajo mielissään vai kiusaantunut siitä, jos saisi tietää mustalta kollilta, että näytti aivan emoltaan sillä tavalla hymyillessään. Toistaiseksi Mustakynsi päätti pitää asian omana tietonaan – ettei Hallakajo vain lakkaisi hymyilemästä sillä tavalla.

Leiriaukea aukeni jälleen kuka minnekin kiiruhtavia sotureita ja oppilaita täynnä Hallakajon edessä. Valotaivas näytti melkein suu vaahdossa käskyttävän tuplamäärän metsästyspartioita liikkeelle, viittoen kohti epämääräisen matalaa saalispinoa vuorin tassuillaan, hännällään ja korvillaan kuin olisi saanut sätkyn. Hallakajoa huvitti, mutta monet nuoremmista oppilaista, joista useat kantoivat pesien tai leirin seinämien vahvistamisen ja tilkitsemisen tarvikkeita, kiersivät varapäällikön kaukaa ja hätäisesti.
Hallakajon katselut keskeytyivät kun hän tunsi hipaisun takajalassaan. Silmät hämmästyksestä pyöreinä naaras kääntyi katsomaan kuinka joukko pentuja katosi klaaninvanhinten pesään. Klaaninvanhimmat kyllä pitivät ääntä jos joku oli heidän tiellään, mutta voi pentuja, jotka vain puikkelehtivat menemään. Hallakajo siristi silmiään kiinnostuneena, kun näki viimeisenä kirjavan kilpikonnakuvioisen hännän vilahtavan pesään. Se näytti jotenkin tutulta. Hallakajo ei ollut ikinä kaveerannut pentujen kanssa, mutta ehkä voisi alkaa olla sellaisen aika, kun saattoi olla senkin aika lähellä, että hopeankirjava soturi saisi oman oppilaan…

Vatsan kurina sai Hallakajon liikkeelle. Tämä suuntasi katuvin mielin kohti melkein olematonta saalispinoa – olisi pitänyt suostua Mustakynnen tarjoukseen ja syödä edes jotain itse napatusta vesimyyrästä. Nyt Hallakajo hädin tuskin kehtasi ottaa itselleen pienen kalansintin pienestä saalispinosta, eikä sekään riittäisi kuin taittamaan nälän kärjen. Miten hänellä saattoikin olla nyt jo sellainen nälkä, kuin muka keskellä lehtikatoa? Hänen oli täytynyt olla jotenkin huolimaton ja liian ajatuksissaan viime aikoina edes syödäkseen kunnolla.
”Et sinä tuolla toivu voimiisi. Ota tämä”, Hallakajo kuuli käskymäisen kehotuksen ja jostain pyörähti aiemmin pinosta puuttunut iso kala hänen jalkojensa juureen. Naaras kääntyi äkisti ympäri niin että ehti hetken kohdata Sadejuovan katseen. Mutta siniharmaan kirjava kolli oli jo kääntämässä päätään pois, suussaan toinen vähintään yhtä iso kala.
”Tuota…” Hallakajo yritti aloittaa pyynnön, mutta unohti jo ottaneensa yhden kalan pinosta suuhunsa niin tehdessään ja nyt se läiskähti toisen päälle maahan, ja siitä Hallakajon tassuille. Naaras hypähti vähän taaksepäin vaistomaisesti, suoraan saalispinoon, ja jatkoi horjahdellen yhä kauemmas siitä selvittyään. Sadejuova kääntyi kulmaansa kohottaen vilkuilemaan ympäriinsä hyppivää Hallakajoa. Naaraan korvia kuumotti.
”Se ruoka on tarkoitus syödä eikä talloa maahan. Etenkin kun makasit hyvän tovin tiedottomana, niin luulisi olevan kiinni kirittävää, siis nälkä, ja saaliin maistuvan”, Sadejuova totesi kuivasti.
Hallakajo olisi halunnut paeta takaisin klaaninvanhimpien pesään.
Miksei hän voinut saada aikaan yhtäkään tavallista ja luontevaa keskustelua tai tapaamista Sadejuovan kanssa? Luontevuuden löytyminen ja tutustuminen oli lopulta käynyt niin helposti Mustakynnen kanssa. Mutta Sadejuova oli aina joko pelastanut häntä jostain, oli tarvetta ollut tai ei, tai keskustelut olivat olleet aiheeltaan aina kiusallisia ja kollin pois ajavia. Kaiken kaikkiaan Sadejuovan täytyi pitää Hallakajoa hyvin outona, vielä oudompana tämän jälkeen. Mutta oli vain pakko yrittää. Yrittää tutustua Sadejuovaan, ettei Hallakajolla olisi omassa kodissaan Jokiklaanissa kissaa jonka kanssa oli kiusallista tai peräti vaikeaa tulla toimeen. Kun välit tuntuivat muuttuvan koko ajan vain hankalammiksi. Hallakajo suoristautui vielä, tyytyväisenä sentään siitä että Sadejuova ei ollut ehtinyt mennä menojaan.
”Kun minä tuota… Kiitos kalasta, voisimmeko ruokailla yhdessä? Kun Mustakynsi on kertonut viime aikoina paljon emostani niin ajattelin että sinunkin kanssasi…” Sadejuovan ilmeen synkentymisestä Hallakajo tiesi osuneensa taas väärään. Hän oli luullut että ainakin Liljavirta olisi helppo yhteinen aihe mistä aloittaa, mutta ei näköjään sinne päinkään.
”Mustakynsi osaa kertoa kaiken tarpeellisen …Liljavirrasta, ja varmaan siinä vauhtiin päästessään minustakin”, Sadejuova hymähti happamasti. Hallakajo luimisti aavistuksen korviaan kollin äänensävylle. Mustakynnestä Sadejuova ei selvästi pitänyt paljonkaan, ja Liljavirran nimen Sadejuova sanoi aina samalla tavalla tukahtuneesti, ja varoi tarkoin käyttämättä sanoja jotka viittaisivat Liljavirran olleen Hallakajon emo.
”Sitä paitsi, satuin jo lupautumaan syömään Ruskalehden kanssa”, Sadejuova päätti ja kääntyi edes häntäänsä hyvästiksi heilauttamatta. Hallakajo jäi hölmistyneenä katsomaan tämän perään, kalat ja kaikki muukin saalis unohtuneena. Hänestä tuntui todella epäreilulta – etenkin viimeisimmän keskustelun perusteella jäi sellainen kuva, että Sadejuova ei halunnut puhua hänen kanssaan vain koska hän sattui olemaan juuri Mustakynnen ja Liljavirran jälkeläinen! Ärtymys ja epäreiluuden mustuus korvensivat kuin myrkky naaraan sisimmässä, ja saivat tämän murahtamaan itsekseen.

Sitten lisää Sadejuovan sanoja rekisteröityi Hallakajon mieleen.
Ruskalehti? Se kuningatar?
Hallakajo etsi vastahakoisesti katseellaan Sadejuovan taas näköpiiriinsä. Ja todella, pentutarhan ulkopuolella odotti ison pentuvatsansa ympärille makoilemaan kaartunut oranssiturkkinen naaras, iloisesti häntäänsä Sadejuovalle heilauttaen.
Sadejuova vastasi siihen. Sadejuova ei ollut ikinä tervehtinyt Hallakajoa sillä tavalla. Hallakajon suu avautui hämmennyksestä raolleen jo silloin. Eikö Sadejuova ollutkaan aina ja kaikille äreä ja suorapuheisuuksia lyhyesti laukova kärtty? Hopeankirjavan naaraan korvat painuivat luimuun.
Kissat koskettivat neniä. Sadejuova laski kalan kuningattaren eteen. Ja nuolaisi Ruskalehden poskea. Ja asettui aivan kiinni tähän maahan. Sadejuovan harmaat silmät eivät olleet Hallakajolle tutun tunteettoman pohjattoman kylmät, vaan täynnä lämpöä, tuota kuningatarta kohtaan. Hallakajo saattoi melkein kuulla molempien kehräyksen, sinne saalispinolle asti jossa toljotti suu nyt apposen auki.
Myrkky roihahti vihreiksi liekeiksi Hallakajon sisällä.
”Tuota… Onko tuo iso kala…” Joku kysyi hiljaisella äänellä Hallakajon vierestä. Soturi kääntyi äkäisen nopeasti ympäri, turkki pörhistyneenä ja hurjistuneena niin että kysymyksen esittänyt oppilas Pisaratassu sävähti.
”Syö vaikka kaikki itse kokonaan, minä en sitä syö!” Hallakajo ärähti ja läimäisi kalan tassullaan kohti ruskearaidallista oppilasta sellaisella raivon voimalla, että tämä joutui väistämään.
”En tietenkään kaikkea itse, vaan kuningattarille…” Pisaratassu jäi selittämään, mutta Hallakajo ei jäänyt kuuntelemaan tai ärhentelemään lisää tuohtumukseensa syyttömälle oppilaalle. Piti päästä pois rauhoittumaan. Joki saisi sen tehdä. Joen veden vakaa leppeä virtaus, ja hiljainen liplatus. Hallakajo alkoi jo heti rauhoittua niitä ajatellessaan, syöstessään kuvan Ruskalehdestä ja Sadejuovasta yhdessä pois mielestään niitä vihreitä, vieraudessaan pelottavia liekkejä ruokkimasta.

Soturi: 3. luku

Hallakajo seisahtui heti astuttuaan Jokiklaanin leiriin. Tuuli ajoi edellään värikkäitä lehtiä aukiolla ja pennut jahtasivat niitä hihkuen innoissaan. Aurinko valaisi ja lämmitti satunnaisia laikkuja lehtiään tiputtavien, harvenevien puskien läpi. Kuningattaret näyttivät jakavan kieliä yhdellä valokylpykohdalla katse vähän väliä pennuissa viipyillen. Klaaninvanhimmat olivat toisella laikulla, kauempana pennuista etteivät jäisi näiden jalkoihin. Vapaalla olevat oppilaatkin näyttivät valinneen yhden valaistun kohdan näyttäessään toisilleen oppimiaan taisteluliikkeitä. Tehtävissään kulkevat soturit ja oppilaat pysähtyivät matkoillaan kääntämään kasvot edes hetkeksi kohti aurinkoa. Kaikki yrittivät imeä itseensä viimeisiä lämpimiä auringon siunauksia ennen koittavaa lehtikatoa ja auringon tehon hiipumista.
Hallakajo laski lopulta tuomansa kaksi pulleaa kalaa saalispinoon ja kohotti kulmiaan sitä tutkaillessaan. Kalaa oli kyllä ihan hyvin saatavilla vielä, mutta silti kasassa tuntui olevan vain ruipeloita sinttejä ja pari hassua vesimyyrää. Joku ilmestyi vierelle pyöräyttämään vielä yhden vesimyyrän lisää kasaan. Hallakajo saattoi arvata että tämä joku oli samasta metsästyspartiosta jossa hän oli itsekin ollut mukana vaikka naaras olikin harhautunut vähän omille teilleen kalastamaan.
”Sinähän ihan hohkaat märkää ja kylmää! Etkö muka palele?” hopeankirjava soturi kuulikin tutulla äänellä tokaisun. Silmäkulmastaan Hallakajo näki kuinka Saukkosydän katseli kasvattiaan huolestuneen oloisesti päästä varpaisiin.
Hallakajo kääntyi kohti puhuttelijansa päätään kallistaen, ja heilautti tuuheasta hännästään siihen viipymään jääneitä vesipisaroita. Hopeankirjava soturi oli napannut viimeiset kalansa aivan läheltä leiriä, niinpä hän ei ollut ehtinyt kuivua lyhyellä paluumatkallaan.
”Turkkimmehan pitävät niin hyvin vettä, että en minä läpikotaisin ole märkä eikä siis ole kylmäkään”, Hallakajo vakuutti.
”Mutta sinähän olet ihan kokonaan märkä! Tipahditko jokeen?” Saukkosydän ei jättänyt päivittelyään.
Hallakajo heilautti korviaan kiusaantuneena. Hän arvasi mihin suuntaan keskustelu oli menossa eikä pitänyt siitä.
”Tuota… Minähän tykkään kalastaa enemmän sukeltamalla. Etenkin nyt, kun kalat alkavat lehtikadon lähestyessä siirtyä uimaan lähemmäs pohjamutia”, Hallakajo selitti. Saukkosydän heilautti ärtyneenä häntäänsä, kuten Hallakajo oli arvannutkin ruskean soturin reagoivan.
”Vedet kylmenevät koko ajan joten sinun pitää olla varovainen. Klaanin ruokkiminen on tärkeää, mutta sitä ei turhan päiten pidä tehdä henkensä kaupalla. Rannalla kalastaminen on ennenkin riittänyt pitkälle”, Saukkosydän moitti ja mutristi suutaan arvostelevasti. Hallakajo tyytyi laskemaan päänsä myöntyvästi.
”Pidän tuon mielessä”, Hallakajo lupasi, ja Saukkosydämen asento muuttui rennommaksi.
”Hienoja kaloja olet kyllä kieltämättä napannut”, ruskea soturi totesi hyväksyvästi nyökäten, ja hätkähti sitten muistaessaan kysyä: ”Oppilaat ovat vielä kiireisiä kun pitää tämän kirotun kovan tuulen repimiä aukkoja paikkailla, joten voisitko viedä toisen niistä pentutarhaan? Ruskalehdelle ainakin, kun hänen pitäisi kohta jaksaa synnyttää.” Hallakajo väräytti korviaan entistä kiusaantuneempana, ja tunsi inhottavan piston sydänalassaan.
”Tuota… Mustakynsi oli halunnut kai tavata minut niin anteeksi nyt en ehdi”, Hallakajo selitti tekosyyksi ja poistui nopeasti paikalta ennen kuin syyllisyys alkaisi liikaa paistaa hänestä. Kuuntelemalla taakseen jättämänsä ruskean soturin askelia Hallakajo päätteli että Saukkosydän kyllä katsoi toisen naarassoturin perään niin pitkään että tämä epäili joka tapauksessa jotain, ennen kuin poimi itse kalan ja lähti kohti pentutarhaa.

Hallakajo pysähtyi ja huokaisi turhautuneena kunhan Saukkosydän oli kadonnut. Tuntui pahalta käydä katsomassa Ruskalehteä, kun usein Sadejuova oli tämän kanssa, ja myrkyllinen kateuden ja pettymyksen sekainen paino täytti aina silloin Hallakajon sisimmän. Mutta tämä välttelykään ei tuntunut oikealta, vaikkakin toistaiseksi paremmalta vaihtoehdolta.

Kuin itsekseen nuoren harmaan soturin askeleet veivät ulos leiristä, ja kohti jokea. Niin kuin melkein aina kun Hallakajo sai tehtävänsä tehtyä ja saisi olla omassa rauhassa ilman tunnon tuskia velvollisuuksien hoitamatta jättämisestä.
Kun leirin äänet – oppilaille käskyjä huutavat mestarit, seuraavaa partiota järjestelevä Valotaivas – jäivät taakse, Hallakajo luimisti korviaan harmistuneena. Hänen olisi pitänyt olla tuolla muiden kanssa, sosiaalisena, mutta nuoresta naaraasta oli silti parempi vältellä Sadejuovaa ja Ruskalehteä parhaansa mukaan. Että kyllä tunteet siitä jäähtyisivät, aikuinen ja kokenut soturi siitä jotenkin järkevöityisi itsekseen. Koska Sadejuova näytti niin tyytyväiseltä oloonsa. Hallakajo tässä oli vain hölmö ja lapsellinen.

Kaikesta huolimatta innostunut odotus alkoi kihelmöidä lämpimästi turkin alla Hallakajon lähestyessä vakiopaikkaansa joen rannalla. Askeliin tuli lennokkuutta, silmät olivat kirkkaat ja valppaat. Hallakajo yhtä lailla odotti kuin kammosi sitä uutta ajanviettotapaa jonka pariin pakeni aina yksin vetäytyessään. Koska eihän hän toki vain jokeen tuijotellut rauhoittuessaan, vaikka muista ehkä siltä näytti.
Nuori naaras asettui mukavasti joen rannalle istumaan, häntä tassujensa suojana. Jotenkin Hallakajo ei tuntenut joen veden kylmyyttä, mutta maa kyllä alkoi hohkata lähestyvän talvikadon jäätävyyttä. Toistaiseksi puista pudonneet lehdet vielä pehmensivät ja lämmittivät välissä, mutta kohta nekin muuttuisivat olemattomaksi hötöksi ja olisi jäljellä vain routainen maa ja pian sen peittävä jäätävä hanki ja jää.
Hyvän asennon löydettyään Hallakajo tyhjensi ajatuksensa lähestyvästä lehtikadosta, kuten kaikesta muustakin liittyen tähän maailmaan. Naaras keskittyi vain tuijottamaan jatkuvana ja rauhoittavana virtaavaa jokea, silmäänsä räpäyttämättä, rauhoittuvan hengityksen muuttuessa hitaammaksi ja syvemmäksi. Katselemaan joen pimeisiin syvyyksiin, ja kuuntelemaan aavistuksenomaista liplatusta, joka alkoi pikkuhiljaa kuulostaa kumeammalta ja kaukaisemmalta, samoin kuin joki muuttua aina vain synkemmäksi ja sumeammaksi….
Hallakajo niin odotti sitä, että pääsisi taas tuntemaan miltä tuntuu rakastaa vapaasti, ja saada tulla rakastetuksi. Pakkaspuro näyttäisi sen hänelle. Pakkaspuro, joka sai oltua yhdessä Routalehden kanssa, vaikka tämä oli parantaja, enemmän kuin Hallakajo Sadejuovan kanssa.

Yhteiset hetket, usein aamun hämärissä tai illan pimennossa, reviirin laitamilla, joen mutkassa. Rakastavaa kiusoittelua, pitkiä, merkitseviä katseita, toisen ohikiitävät kosketukset, toisen turkin pehmeys ja lämpö, sama lämpö sanoissa silmissä kaikessa, rakkauden lämpö.
Se alkavan viherlehden ilta kun Jokiklaanin parantaja Punakukka joutui kaksijalkojen nappaamaksi, klaani suri lohduttomana, ja Routalehtikin oli kerrankin aivan neuvoton. Kun hänen pitäisi astua yhtäkkiä klaanin kokonaisvaltaiseksi parantajaksi, kun Punakukan paluusta ei ollut tietoa. Kun Punakukalla piti olla vielä monta kuuta aikaa opettaa ja neuvoa, ilman että Routalehden tarvitsisi selvitä yksin.
Silloin Pakkaspuro veti Routalehden mukanaan pois leiristä, pois ahdistuksesta, pois parantajan velvollisuuksista, ja vietti ensimmäistä kertaa yön yhdessä Routalehden kanssa, poissa leiristä, sanoivat tai ajattelivat muut mitä tahansa. Mutta klaani sai seuraavana päivänä päättäväisen ja osaavan parantajan takaisin, ja oli tyytyväinen.
Hallakajo ei tiennyt saisiko hän ikinä viettää sellaista yötä kenenkään kanssa, tai saisiko hän ikinä olla kenellekään niin tärkeä, ja hän oli kateellinen, mutta myös kiitollinen, että pääsi kokemaan sen edes Pakkaspuron kautta. Sen molemminpuolisen rakkauden, tärkeyden, toisen kanssa ollessa. Sen että elämällä oli tarkoitus, kun rakkauden lämmin liekki ajoi eteenpäin kaiken yli ja läpi.

Siksi Hallakajo ei odottanut sitä repivää kipua johon hän saapui.
”Juokse, Suotassu, nopeasti hakemaan Routalehti!” Pakkaspuro henkäisi raskaasti kun kivun aalto hellitti. Käskytetyn ruskean naarasoppilaan kellertävät silmät olivat kauhusta levällään, eikä tämä päässyt liikkeelle kyljellään maassa huohottavan hopeaisen soturin luota.
”Mitä siinä vitkastelet, tottele mestariasi!” Pakkaspuro napautti niin voimakkaalla äänellä kuin kykeni tuottamaan. Suotassu hätkähti liikkeelle ja pinkoi tiehensä niin että tomuinen, kuiva maa pölähti.
Oli todella kuuma viherlehden päivä, ja Pakkaspuro oli hiestä märkä maatessaan kyljellään kuivaksi koppuraksi kuivuneella sammalmättäällä. Kurkkua kuivasi kuin ei olisi saanut vettä päiväkausiin.
”Joku saa kynsiä korvani tämän idean johdosta…” Pakkaspuro hymähti synkeästi itselleen. Routalehti oli ainoa joka tiesi hänen odottavan pentuja, koska Pakkaspuro oli halunnut olla joutumatta pentutarhaan aiemmin kuin pakko. Olisi tullut liikaa kyselyjä että kuka on pentujen isä ja miksei tämä käy katsomassa pentuja odottavaa kumppaniaan. Nyt Pakkaspuro ja Routalehti olivat saaneet nauttia yhteisestä onnestaan, joka pian kasvaisi, katseilta piilossa kuten ennenkin. Sitten Pakkaspuro kyllä joutuisi pentuineen jumiin pentutarhaan eikä Routalehti voisi siellä vapaasti olla hänen kanssaan. Tai siis, jos hopeainen soturi ensin selviäisi tästä, voi hyvä Tähtiklaani miten surkea idea tarkoituksella hankkiutua synnyttämään ulos leiristä…
Pakkaspuro puri hampaansa yhteen ja ulisi hiljaa kun seuraava puristava kipu vavisutti kehoa. Juuri kun naaras luuli että aalto menisi ohi, ja voisi taas hengittää vapaammin, heti uusi supistus sai tavallisesti itsensä niin kurissa pitävän soturin parahtamaan kivusta ääneen ja kynsimään sammalta tukkoina irti.
”Pakkaspuro!” Routalehden huolestunut huudahdus sai kuitenkin kivun tuntumaan lievemmältä. Routalehti oli täällä. Kaikki menisi hyvin. Kaikki meni hyvin aina kun sai olla Routalehden kanssa. Mukava muisto valtasi Pakkaspuron ajatukset hetkeksi.

Lähestyvä kaunis lämmin viherlehti aavistuksena lämpimässä ja leppeässä tuulessa. Vielä sulamisvesistä paisunut joki. Ja vain he kaksi.
”Routalehti, uskon odottavani pentujamme”, Pakkaspuro oli ilmoittanut asiansa heti kun oli varma että oli todellakin kaksin kumppaninsa kanssa. Korvat värähtelivät pientenkin äänien suuntaan.
Routalehden harmaat silmät täytti ilo ja onni, niin syvästi, mutta vain niin hetkeksi, kun sitten parantaja sysäsi sydämensä tuntemukset pois järjen alle tapansa mukaan. Kollin kasvot valtasi synkeä huoli.
”Tämä menee koko ajan vaarallisemmaksi, ja koko ajan peruuttamattomammaksi, Pakkaspuro”, Routalehti totesi.
Pakkaspuro heilautti häntäänsä tulistuneena, ja nosti leukansa haastavasti pystyyn.
”Entä sitten? Olet iloinen pennuista, etkä halua jättää minua, niinhän? Kaikki on mennyt hyvin tähänkin asti, olet voinut olla sekä parantaja että kumppanini, niinhän?” harmaa naarassoturi kertasi. Ja Routalehden silmät valtasi taas se sama ilo, lämpö, ja rakkaus kuin aiemmin, pidättelemättömänä.
”Rakastan päättäväisyyttäsi, Pakkaspuro, ja kaikkea sinussa. Ja rakastan pentujammekin. Olet oikeassa”, parantaja kehräsi voimatta sanoa muuta kuin mitä sydän todella tunsi. Pakkaspuro ojentautui hyväilemään kuonoja vastakkain kumppaninsa kanssa kehräten, mutta vetäytyi vielä kauemmas, uusi tulisuus silmissään.
”Ja näytämme jonakin päivänä kaikille että Tähtiklaani, ja kaikki, ovat väärässä ja meidän jälkeemme muutkin parantajat saavat rakastaa. Niinhän?” Pakkaspuro esitti hitaasti. Routalehti naurahti hermostuneesti, ja vilkaisi ympärilleen, kenties peläten näkevänsä puskissa piilottelemassa klaanitovereiden lisäksi Tähtiklaanin sotureita.
”Katsotaan. Ainakin kolliparantajat, ehkä. Koska naarasparantajat voivat helposti kuolla synnytykseen ja se olisi katastrofi klaanille…” Pakkaspuro heilautti häntäänsä väheksyvästi kumppaninsa hiipuville selityksille.
”Taas sinä pohdit liian järkeviä. Tylsää. Tule, mennään uimaan, täällä alkaa olla lämmin”, Pakkaspuro kutsui virnistäen, ja lähti astelemaan kohti auringonvalossa kimmeltävää vettä.
Routalehti pudisti päätään hyväntuulisesti hymähtäen.
”Klaani ihmettelee kun tulen märkänä yrttienkeruureissulta aina vain kun sinä olet mukana.” Mutta siitä huolimatta kolli seurasi kumppaniaan, vilkaistuaan vielä ympärilleen että he ovat kaksin.

”Missä… Onko muita?” Pakkaspuro huohotti epäselkeän kysymyksen kun Routalehti oli ehtinyt tarpeeksi lähelle. Aina sama juttu ensin, eihän ketään ole näkemässä. Yrttikantamuksensa laskettuaan Routalehti kumartui nuolaisemaan kumppaninsa kosteaa poskea hätäisenä tervehdyksenä.
”Lähetin Suotassun etsimään lisää vettä, ja muut eivät tiedä tästä. Niin kuin halusit. Mutta tämä on hyvin vaarallista, minä sain yksin tuotua vain vettä ja välttämättömimmät yrtit hätätilanteiden varalta. Muuten joudut selviämään yksin, ja ilman kivunlievitystä”, aina niin rauhallinen Routalehti selitti vähän ääni värähtäen. Pakkaspuro kohotti päänsä ponnistellen niin että sai kohdattua parantajan harmaissa silmissä vellovan huolen.
”Minä olen valmis tähän, ja mihin tahansa muuhunkin, kunhan sinä olet rinnallani, kumppaninani”, Pakkaspuro lupasi, ja värähti lyhyestä kivun aallosta. Routalehden katse pehmeni.
”Kuten minäkin. Autetaanpas nyt siis pentumme maailmaan”, Routalehti muuttui tomerammaksi ja ohjasi kivusta romahtaneen Pakkaspuron parempaan asentoon sammalille. Sitten kolli tunnusteli jo melko tottunein ottein pinkeää vatsaa.
”Ei mene kauan, kun ensimmäinen tulee. Vatsasi ei ole kovin iso, muut eivät epäilleet mitään, joten luulen että korkeintaan kaksi pientä pentua tulossa”, Routalehti ilmoitti. Pakkaspuro nyökkäsi totisena. Routalehti valoi häneen voimaa ja uskoa.
”Juo tästä ennen seuraavaa ponnistusta”, Routalehti kehotti tuupaten vettä tippuvan sammaleen Pakkaspuron eteen. Naaras litki veden ahnaasti ja kiireesti, kun tunsi tiukan puristavan tunteen taas yltyvän kivuliaaksi. Routalehti ehti vain hätäisesti järjestellä yrttinsä paremmin saataville, ennen kuin kääntyi kivusta ulvovan Pakkaspuron puoleen, katse harhaillen, hetken tietämättä mihin asettua.
”Olit jo kumppaninani hetken, voisitko olla nyt parantaja ja vaikka kiskoa ne pennut ulos jo!” Pakkaspuro rääkäisi hampaitaan kiristellen. Routalehti katosi naaraan näköpiiristä, tai sitten Pakkaspuron näkö sumeni hetkeksi kaiken hukuttavan kivun alle. Suukin oli vain auki äänettömässä huudossa kun siihenkään ei tuntunut voimia riittävän. Sitten kivun terävin harja yllättäen taittui, ja jätti Pakkaspuron huohottamaan.
”Tässä, ensimmäinen, kaunis naaras”, Routalehden ääni palautui ensin kumeana mutta sitten selkeämpänä. Pakkaspuro räpytteli sumeutta ja hikeä silmistään ja suli hymyyn märän tummanharmaan, melkein mustan karvamytyn nähdessään. Pentu jo valitti pienesti kimeällä äänellä ja liikehti metsänpohjalla, oli niin lämmin ettei sitä tarvinnut nuolemalla lämmittää ja houkutella liikkeelle pitkään.
”Hei kaunokainen, pikkuiseni”, Pakkaspuro leperteli kumartuessaan nuolemaan ja toivottamaan pennun tervetulleeksi maailmaan. Myös Routalehti kumartui hetkeksi nuolaisemaan pentua ja kosketti lyhyesti nenällä Pakkaspuron kuonoa rakastavasti.
”Hän tulee saamaan ainakin yhden sisaruksen, kuten arvelin, joten sinun täytyy vielä jatkaa hetki, rakkaani”, Routalehti varoitti samalla. Pakkaspuro nyökkäsi päättäväisesti. Hän pystyisi tähän. Pystyisi, vaikka oli vaikea kohdistaa katsetta, vaikka kuuman lehtikadon ilman hengittäminen sattui, vaikka tassut olivat tunnottomat kivusta. Mutta hänellä oli Routalehti, ja nyt jo yksi ihana kaunis pentu, hänen ja Routalehden yhteinen.
Pakkaspuro puri hampaansa yhteen ja rutisti silmänsä kiinni kohdatessaan kivun vielä kerran, päästämättä ääntäkään. Ettei uuden pennun ensimmäinen muisto olisi emon kivun parkaisu.
”Komea harmaa kolli. Kovasti isäsi näköinen”, Routalehti totesi nostaessaan toisen pennun ensimmäisen viereen. Kollin turkki todella oli harmaa ja hyvin pörröinen kosteanakin. Nuoltuaan kollipentuakin tervehdykseksi Pakkaspuro kokosi kömpelösti hännällään pennut vasten vatsaansa, Routalehden avustuksella. Pennut alkoivatkin heti tomerasti imeä maitoa. Pakkaspurosta tuntui, että synnytyksen jälkikipu ja onni turruttivat yhtä lailla. Routalehti tarkasti kiireesti, että Pakkaspuro olisi kunnossa pentujensa tavoin, ja asettui sitten makuulle kumppaninsa viereen, niin että vanhemmat ympäröivät pennut.
”He ovat molemmat kauniita. Olen niin iloinen”, Routalehti huokaisi onnellisena, tutkaillessaan kirkkain silmin pentuja.
”Minä myös. Pennuista, ja siitä että sain synnyttää heidät sinä kumppaninani”, Pakkaspuro kehräsi. Sanoilla oli monta merkitystä. Routalehti oli alun perin antanut periksi ja ottanut Pakkaspuron kumppaniksi soturilakia rikkoen. Toiseksi, vaaroista huolimatta Routalehti oli myöntynyt siihen, että vain he kaksi olivat paikalla pentujen syntyessä.
”Meidän pitäisi ehtiä vielä päättämään nimet, yhdessä muistathan”, Pakkaspuro muistutti sitten vielä ja vilkaisi pikaisesti ympärilleen vainoharhaisena. Kuka tahansa voisi tulla mistä tahansa milloin tahansa. Routalehti nyökkäsi myöntävästi.
”Miten olisi Sumupentu kollille nimeksi? Olemme kohdanneet toisemme usein aamun tai illan hämärissä, kun ei ole aurinkoa lämmittämässä sumua pois”, Routalehti runoili. Pakkaspuro kääntyi vilkaisemaan kumppaniaan kulmat koholla, vähän virnistäen.
”Olipa syvällistä.” Routalehti nuolaisi rintaansa nolostuneena.
”Eikö se ole sitten hyvä?” kolli kysyi hiljaa, mutta vain muodon vuoksi. Hän tiesi Pakkaspuron jo pitävän nimestä siitä miten naaras katsoi häntä kellertävillä silmillään, joista kuulsi uupumuksen yli ilo ja rakkaus.
Pakkaspuro kääntyi koskettamaan nenällään kollipennun harmaata pörröistä turkkia. Sumupennun turkkia.
”On se, todella hyvä. Voisiko samaan malliin toisen nimi olla Usvapentu?” Pakkaspuro ehdotti hymyillen. Routalehti kumartui vuoroin nuolaisemaan molemman pennun päälakea.
”Sumupentu, Usvapentu”, kolli lausui nimet vuoroin. ”Ette ole saapuneet tähän maailmaan tavalla, jota Tähtiklaani tai mikään muukaan klaani osaisi nyt katsoa hyvällä. Mutta toivon että se muuttuu. Siitä välittämättä, vaikken voikaan kertoa olevani isänne, rakastan teitä, pentuni, ja pidän teistä huolen.” Sitten Routalehti kohotti katseensa Pakkaspuroon.
”Samalla lupauksella jonka olen antanut äidillenne. Ja kuten olen pystynyt pitämään sen lupauksen, pidän tämänkin.” Pakkaspuron silmät sumenivat yhtä lailla liikutuksesta kuin väsymyksestä. Kissat kietoivat häntänsä yhteen ja katselivat toisiaan hellästi, heidän pentujensa tuhinan ollessa ainoa ääni metsänpohjalla.
Sitten kaikki meni rikki, kun jostain alkoi kuulua kiirehtiviä, lähestyviä juoksuaskelia.
”Älä jätä minua”, Pakkaspuro pyysi, melkein nyyhkäisi poikkeuksellisen arkana ja epävarmana, ja painoi poskensa vasten Routalehden poskea, hautasi pehmeään ja turvallisen tuoksuiseen turkkiin.
Askeleet lähestyivät, joen suunnalla olevan rinteen ylle nousi tomupilvi.
”En ikinä, lupaan sen”, Routalehden ääni kuulosti kaukaiselta. Pakkaspuro hautasi kuononsa alemmas, syvemmälle turkkiin Routalehden niskaan. Ja nukahti, tai menetti tajunsa, siihen, joutumatta kokemaan sitä kuinka Routalehden oli kuitenkin varmasti pakko viime hetkellä vetäytyä sopivamman etäisyyden päähän kumppanistaan Suotassun juostessa alas rinnettä jonkin kohtaamansa Jokiklaanin partion kanssa.

Ja sitten Hallakajo havahtui. Hän istui kylmällä maalla, joen virratessa kylmän harmaana, kun aurinko oli paksujen läpäisemättömien lehtikadon pilvien takana. Kylmä tuuli sai hopeankirjavan naaraan pörhistämään turkkinsa ja käpertymään pienemmäksi. Mutta harmi sai Hallakajon käpertymään loppuun asti, makuulle, ja peittämään kasvot tassuilla. Surkeus ja kaipuu velloivat nuoren naaraan sisällä siinä kuin unen, tai kuvitelmien, Pakkaspuron sisällä aiemmin onni ja rakkaus. Hallakajo aina odotti niin niiden kokemista, vaikka tiesi jossain sisällään, että joutui aina lopulta jättämään sen maailman, ja palamaan omaansa. Kerta kerran jälkeen hän odotti enemmän ja enemmän pakenemista, ja toisaalta musertui raskaammin kun ei saanutkaan jäädä haaveisiin. Molempien tunteiden vahvistuminen pelotti, mutta Hallakajo tunsi, että ei voinut muuta kuin kerta toisensa jälkeen paeta umpikujastaan edes hetkeksi onneen.
Pakkaspuro yritti kai kovasti koko ajan viestittää, että rakkaus voittaa, ja kaikki on mahdollista. Hänellä oli Routalehden kanssa yhdessä sellainen onni vaikka sen ei olisi pitänyt olla mahdollista. Soturilain, ja Tähtiklaanin, piti asettaa sellaiselle läpipääsemätön seinä. Hallakajolla ei ollut edes sellaista seinää edessään, hänen olisi pitänyt olla helppo löytää itselleen jokin rakkaus.
Mutta kun hän ei halunnut mitä tahansa. Hän halusi Sadejuovan. Naaras oli sen verran älynnyt, lopulta, että alusta asti, hänen sydämensä oli päättänyt olla katsomatta minnekään muualle. Alusta asti, siitä kun kolli oli syöksynyt pelastamaan häntä joesta.
Ja heidän välissään tuntui olevan erilainen seinä. Ei kiinteä ja selkeä, jonka pystyisi ylittämään tai kiertämään, niin kuin Pakkaspuro ja Routalehti olivat tehneet. Tämä seinä oli häilyvämpi, vaikea käsittää, vaikeampi kiertää. Se tuntui Sadejuovan asettamalta seinältä, vain Hallakajolle. Ja se oli epäreilua. Se, että Hallakajo halusi nimenomaan vain ja ainoastaan Sadejuovan, ja se, että Sadejuova asetti seinän vain ja ainoastaan hänelle.

Hallakajo nosti huokaisten katseensa taivaalla vellovaan pilvimassaan. Vaikka kaikki olisikin yhtäkkiä vapaata ja mahdollista, niin mitä sitten?
Jotenkin Hallakajo ei pystynyt kuvittelemaan, että he Sadejuovan kanssa käyttäytyisivät mitenkään imelän lepertelevän rakastuneesti. Se ei tuntunut Sadejuovan tavalta. Eikä Hallakajo sellaista halunnutkaan. Mitä hän sitten halusi? Hän halusi toistaiseksi vain… olla Sadejuovan lähellä. Tai jotain. Jotain enemmän. Naaras ei oikein edes tiennyt. Joka tapauksessa, hän ei tulisi tietämäänkään, ei saisi edes mahdollisuutta kunnolla kokeilla, elleivät ne seinät katoaisi. Se tuntui melkein kaikkein epäreiluimmalta.

Soturi: 4. luku

Toisen kissan lämpö kiinni kyljessä tuntui hyvältä. Mutta voi kun Mustakynsi tuntui olevan koko ajan enemmän luuta ja nahkaa, se tuntui pehmeän aina hyvässä kunnossa pidetyn mustan turkin läpikin. Lehtikato koetteli aina kaikkia, mutta etenkin niitä vanhimpia ja nuorimpia… Ja etenkin sellaista vanhinta joka suostui aina vasta viimeisenä syömään omat suupalansa kun ruoasta oli puutetta, antoi raavaille sotureillekin ensin koska näiden muka oli niin tärkeä pitää kuntonsa ja voimansa klaanin ruokkimiseksi ja puolustamiseksi. Hallakajo nojasi hetkeksi lempeästi leukansa Mustakynnen päälaelle, ja musta soturi väräytti korviaan ja murahti vastaukseksi, mutta painautui kuitenkin likemmäs vasten seuralaistaan.
Hallakajo päätti pörhistää hopeankirjavaa turkkiaan lisää Jokiklaanin leirin nurkissa hiipivää lehtikadon kylmää viimaa vastaan. Hän siristi silmiään kun pieniä lumikiteitä lennähti päin kasvoja ohi rientävien oppilaiden jäljessä. Kaikilla oli tassut täynnä töitä, Hallakajonkin pitäisi pian liittyä takaisin uurastajien joukkoon.
Mustakynsi värähti ja yskähti Hallakajon vieressä.
”Oletko saanut tarpeeksi ruokaa? Eihän Usvajalan yskä ole tarttunut sinuun?” kirjava naaras kääntyi huolehtimaan isästään.
”Kaikki on hyvin, sinun pitäisi varmasti olla ennemmin jossain partiossa kuin minusta huolehtimassa”, Mustakynsi murahti aavistuksen käheällä äänellä. Hallakajo heilautti häntäänsä terävän tyytymättömästi.
”Ja sinun pitäisi olla vanhimpien pesässä eikä sen ulkopuolella kököttämässä täällä lumessa tuulen pieksettävänä”, soturi käskytti parhaimmalla arvovallallaan, jotta Mustakynsi ei vain huitaisisi sivuun oikeasti tärkeää asiaa.
Musta eläköitynyt soturi käänsikin tummien silmiensä katseen tyttäreensä. Silmissä oli harvinaisen lempeä ilme, ja Hallakajo vetäytyi kiusaantuneena taemmas, rikkomatta kuitenkaan katsekontaktia.
”Siellä pesässä on niin tunkkaista nyt… Mutta emosikin osasi tuon. Laittoi parilla valikoidulla sanalla rettelöivät soturit nippuun ja pinoon. Voi että”, Mustakynsi totesi ja käänsi lopuksi päätään pienesti pudistaen katseensa jonnekin eteenpäin, näennäisesti puuhakkuutta täynnä olevan leiriaukion suuntaan, jolla varjot olivat alkaneet pidentyä lyhyen päivän pimetessä. Mutta Hallakajo tiesi Mustakynnen näkevän kauemmas, muistoihinsa, rakkautta täynnä oleviin muistoihin.
Hallakajon rintaan asettui ahdistava puristus. Voi että, tosiaan. Nyt hän oli jo kateellinen vanhemmilleenkin – nämäkin olivat saaneet kokea pidäkkeettömän vastavuoroisen rakkauden, toisin kuin Hallakajo.

”Hallakajo, oletko sinä vapaana tehtävistä nyt? Ja eikö niin että et ole lähtemässä kokoontumiseen tänään?” Hallakajon havahdutti ahdistuksesta Pähkinäsydämen kutsu.
”Minä, tuota, joo…” Ruskea, yksisilmäinen soturi kallisti päätään kysyvästi Hallakajon epäselkeälle vastaukselle.
Hopeankirjava naaras joutui selvittelemään kurkkuaan yllätettynä ja nuolaisi rintaansa nolostuneena. Hän ei muistanut milloin oli viimeksi jutellut Pähkinäsydämen kanssa kunnolla. Sadejuovan välttely oli hiljalleen muuttunut koko klaanin välttelyksi, vaadittujen tehtävien vaitonaiseksi suorittamiseksi. Paitsi että Mustakynsi jaksoi jatkuvasti vaatia Hallakajon vaikka väkisin juttuseuraksi, niin kovasti kuin aina alkoikin jossain vaiheessa moittia että nuorella soturilla olisi varmasti jotain tärkeämpääkin tekemistä.
”Olen siis käytettävissä. Vapaana. Ei ole tehtävää, enkä mene kokoontumiseen”, Hallakajo sai maukaistuksi. Pähkinäsydän nyökkäsi hitaasti, ja väräytti korviaan vaivaantuneena.
”Ollaan keräämässä Susiviillon kanssa kalastusporukkaa, kun aiemmat päivän partiot eivät saaneet paljon saalista niin se olisi kuitenkin tehtävä. Säästetään vain varapäällikön vaivoja kun mennään käskemättäkin, sellaisten joukolla jotka eivät ole menossa kokoontumiseen”, Pähkinäsydän selitti.
”Ketä kaikkia partioon on tulossa?” Hallakajo kysyi mahdollisimman rennon välinpitämättömästi, mutta tunsi Mustakynnen arvostelevan katseen niskassaan.
Voi miksi Hallakajon oli pitänyt edes ohimennen mainita, että hänellä oli olevinaan riitaa Sadejuovan kanssa ja siksi hän vältteli kollia. Sen jälkeen Mustakynsi ei ollut muuta tehnytkään kuin patistanut tytärtään sopimaan välinsä – jos ei muun niin klaanin yhteisen hyvän takia. Kaikkien pitäisi tulla toimeen keskenään, etenkin kaikkein rankimpaan vuodenaikaan.
”Noh, sain jo Unikkokukan mukaan, ja Susiviilto kertoi menevänsä jututtamaan Pihkakäpälää ja Hiiriraitaa. Soturit ottavat ehkä koulutettavia oppilaitaan mukaan. Mutta siinä se”, Pähkinäsydän selitti, aavistus ihmetystä äänessään ja vaihtaen levottomasti painoa jalalta toiselle. Aiemmin Hallakajo oli aina ollut heti ja kyseenalaistamatta valmis tekemään jotain klaanin hyväksi. Joskus kauan aikaa sitten aiemmin, kun asiat eivät olleet menneet vielä niin käsittämättömän solmuun.
Hallakajo korjasikin viivyttelynsä ponkaisemalla saman tien seisomaan, niin että Mustakynsi murahti saatuaan pienen kylkiosuman.
”Hyvä, milloin mennään?” hopeankirjava soturi hihkaisi kuitenkin tätä huomaamatta.
”Vaikka heti, Susiviilto näyttää olevan valmis myös kierroksellaan”, Pähkinäsydän totesi vilkaistessaan kohti leirin sisäänkäyntiä. Suuri tummanharmaa kolli seisoskeli siellä juttelemassa pienen soturijoukon kanssa, ja kohtasi lyhyesti Pähkinäsydämen katseen. Mustakynsi käytti tauon keskustelussa hyväkseen ja kosketti hännällään Hallakajon kylkeä saadakseen tämän huomion.
”Muistakin sitten tehdä muutakin kuin vetäytyä omiin oloihisi tuijottelemaan jokea. Seurueessasi on paljon mukavia nuoria sotureita”, musta kolli hymähti.
Hallakajo kumartui vielä kasvotusten isänsä kanssa, ja siristi silmiään.
”Vain jos sinä muistat heti vetäytyä klaaninvanhimpien pesään suojaan ja lämpimään.”
Mustakynsi pyöräytti silmiään, ja kohottautui ähkäisten jaloilleen. Hallakajo nyökkäsi hyväksyvästi, ja lähti astelemaan liikkeelle lähteneen Pähkinäsydämen perään.

Pähkinäsydän pysähtyi juttelemaan Susiviillon kanssa. Kaksikon katseet vain toisissaan. Niin lähekkäin että turkit hipoivat.
Hallakajo veti terävästi henkeä ja pakottautui olemaan pysähtymättä. Sen sijaan hän ravisteli turkkiaan rivakasti kuin häätääkseen masentavat ajatukset, ja käänsi katseensa Pihkakäpälään joka kertoili jotain malttamattoman oloiselle Sisutassulle, oppilaalleen. Päästyään lähemmäs hopeankirjava naarassoturi sai selvää sanoista.
”…ja lehtikadon aikaan rannassakin kalat uivat aivan pohjassa, joten…” Ahaa, Hallakajo totesi mielessään, kalastusopetusta. Nuori naarassoturi jäi empien sijoilleen. Toisaalta opetus ei sinänsä häntä kiinnostanut, hän tiesi jo nuo kaikki asiat. Toisaalta, hänen olisi ehkä hyvä alkaa kuuntelemaan tuon tapaisia opetuksia sillä korvalla, että hän itse pääsisi kenties pian opettamaan omaa oppilasta. Asian osaaminen itse ja sen opettaminen toiselle ovat kaksi aivan eri asiaa.
Hallakajo päätyi viettämään kalastusseurueessa ison osan aikaa puolella korvalla Pihkakäpälän opetuksia oppilaalle kuunnellen. Sillä sai ajatukset pois turkin läpi kynsivästä kylmästä tuulesta, vatsaan asti yltävästä jäisestä hangesta, ja joesta joka oli melkein jäätynyt umpeen ja josta kalat olivat kadonneet kuin niitä ei olisi ikinä ollutkaan. Ennen kaikkea ajatukset sai pois leirissä odottavasta kylmyydestä, kun niin paljon kuin päivällä viettikin aikaa velvollisuuksia tehden ja Mustakynnen kanssa jutellen, pesään joutuisi päivän päätteeksi käpertymään yksin.
Ja Hallakajo uskoi onnistuvansakin siinä, että saisi uutta sisältöä elämäänsä. Pääsisi irti solmuistaan ja kaikesta vanhasta. Kunnes leiriin palatessa sai kuulla uutisen, että Ruskalehti oli kuollut liian äkisti alkaneeseen synnytykseensä. Parantajat olivat olleet kokoontumisessa, johon joku vieras lauma oli tunkeutunut niin, ettei kukaan ollut päässyt tunkeilijoiden läpi hakemaan parantajia saarelta. Tämän Yönkajon lauman puheet kuulostivat siltä, etteivät uhrit siihen loppuisi, jos nämä eivät saisi haluamaansa.

Soturi: 5. luku

Sadejuova oli ollut Hallakajolle aiemmin kuin heikkoa jäätä… Sellaista josta näki kaukaa läpikuultavan, vaarallisen, niin että tiesi että milloin jää alkaa säröilemään, milloin oli parempi kiertää kaukaa ollakseen turvassa. Mutta niin ei ollut enää. Eikä Hallakajo ollut ainoa.
Ne muutamat ystävät joiden kanssa hän oli nähnyt Sadejuovan metsästävän, jakavan ruoan, juttelevan – kyllä, sitä kaikkea, koska vaikka naaras ei ollut antanut itsensä lähestyä, hän oli kyllä katsonut kaukaa… Niin ne muutamat ystävätkin näyttivät nyt yhtä neuvottomilta kuin Hallakajo aiemmin. Punaturkkinen Haukiturkki, tämän upean kaunis kumppani Kaikusielu ennen kuin naaras siirtyi Haukiturkin pentuja odottaen pentutarhaan, Vatukkaviiksi. Pyysivät Sadejuovaa mukaan metsästämään, juttelemaan, mutta vaikka Sadejuova aina lähti, niin kuin muihinkin velvollisuuksiin pyydettäessä, hän ei todella lähtenyt mukaan, ei koko sydämellä, ei Ruskalehden kuoleman jälkeen, ja vetäytyi aina ensimmäisen tilaisuuden tullen jonnekin pois, nyt aivan yksin ja aina yksin, Ruskalehden kuoltua. Kaikki alkoi Ruskalehden kuolemasta eikä tuntunut loppuvan. Kirotut Yönkajon laumalaiset kun tulivat sekoittamaan klaanien elämää. Ja niin ystävät lopulta lakkasivat pyytämästä sitä kiusallisen ilmeetöntä ja vaitonaista varjoa seuraansa, eikä heitä voinut syyttää.
Hallakajo tuli miettineeksi, oliko hän ollut itse samanlainen, Kuusihännän kuoleman jälkeen tai itsepintaisesti Sadejuovaa kaivatessaan. Mutta ei kai, koska häntä pyydettiin yhä mukaan. Pähkinäsydämen, Saukkosydämen, ja muiden ystävien lisäksi paljon etenkin eräs kolli, viime aikoina, kiertoreittien kautta mutta aina se sama vaaleanruskea Pyökkiturkki. Pyökkiturkki ehdotti sinun pyytämistä rajapartioon, kalastuspartioon, metsästyspartioon… Ja myöhemmin kollin ilmeisesti kerättyään rohkeutta kaksinkeskeisistä juttutuokioista Hallakajon kanssa tämä oli alkanut enemmän itse tulla pyytämään naarassoturia mukaan joukkioihin. Eikä Mustakynsi olisi jättänyt Hallakajoa rauhaan jos tämä ei olisi aina suostunut.
Vaikka naaras tiesi, mitä Pyökkiturkki halusi. Ja hän myös tiesi, että ei voisi vastata siihen. Mutta Mustakynsi ei tiennyt, vaan väitti, että eihän lemmen kuulukaan leimahtaa parista juttutuokiosta, antaisit toiselle nyt mahdollisuuden, menes nyt siitä nuoremman seuraan.
Mutta kun Hallakajo oli saanut tuntea, mitä on, kun se oikeasti leimahtaa, roihahtaa, kerrasta, eikä suostu sammumaan. Mikään, mitä Pyökkiturkki pystyisi tarjoamaan, ei jäisi muuta kuin sen toisen varjoon, ennen kuin Hallakajo saisi sen jotenkin tukahdutettua. Tätä jotakin, keinoa, ei ollut vielä löytynyt, ja olisi vain reilua Pyökkiturkkia kohtaan, jos hopeankirjava naaras saisi asiansa selväksi mahdollisimman nopeasti, ettei vaaleanruskea kolli luulisi olemattomia. Kuitenkin niin, että Mustakynsi näkisi Hallakajon yrittäneen, ja antaisi sitten tyttärensä olla rauhassa.

”Väistä jos et aiokaan ottaa mitään, jooko, ei tässä ole koko päivää aikaa odotella”, nyreä oppilas Ampiaistassu puuskahti ja harppoi vastausta odottamatta Hallakajon ohi saaliskasalle. Hopeankirjava naaras väisti hiljaisena. Hän oli jo pidemmän aikaa tuijottanut poissaolevasti saalispinoa, hiljalleen kylmenneille pienten eläinten turkeille ja kalojen kiiltäville kyljille leijailevaa lunta, sitä kaikkea miettiessään. Hänellä alkoi olla koko ajan enemmän solmuja selvitettävänä. Yhä vain poissaolevana Hallakajo katsoi kuinka Ampiaistassu roikutti puoliksi maassa raahaten jonkun onnekkaasti nappaaman lohen pentutarhaan kuningattarille ja pennuille. Liukasteli mennessään kaikesta tassujen tallomisesta jäisen liukkaaksi muuttuneella leiriaukiolla. Mutta sitten naaraan katseen kiinnitti lähestyvä Pyökkiturkki, joka selkeästi katseli ennemmin soturia kuin saalispinoa tämän takana.
”Hei, Hallakajo!” Pyökkiturkki tervehti jotenkin hengästyneen kuuloisena. Oliko tämä juuri juossut kovasti, haukkonut henkeä jostain syystä?
”Hei”, Hallakajo tervehti ja katseli kollin kultaisena kellertäviin silmiin odottavasti.
Olisivatpa ne harmaat, Hallakajo huomasi syyllisenä ajattelevansa. Hän ei enää muistanut, milloin oli puhunut Sadejuovan kanssa viimeksi. Naaras väräytti vaivaantuneena viiksiään, niiltä varisi vähän lunta.
”Ajattelin, jos sinulla on nälkä, niin tuota… Kun olit tässä pinolla ja minäkin… Tai siis voisimmeko jakaa jonkin saaliin, syödä yhdessä?” Pyökkiturkki maukui takellellen. Hallakajo väräytti korviaan kaikesta huolimatta kiinnostuneena. Vaaleanruskea, hiljainen kolli ei ollut vielä kertaakaan pyytänyt saada viettää kaksinkeskistä aikaa Hallakajon kanssa.
”Käyhän se. Valitsetko sinä meille jotain?” Hallakajo suostui ja esitti kysymyksen viitaten hännällään saalispinoon.
”Hienoa! …En. Tai siis, sinä saat valita, suosikkisi, mikä sinulle käykin, kaikki käy minulle…” Pyökkiturkki selitti ja vaihtoi painon koivelta toiselle, pörhisti turkkiaan kylmää vastaan ja antoi taas melkein heti laskettua, joko kiusaantuneena tai levottomana. Jos tällä oli jo kiire päästä syömään, niin miksei vain valinnut itse saalista? Hallakajo huomasi pyöräyttävänsä vähän turhautuneena silmiään kun asteli poimimaan saalispinosta mitä ensimmäisenä suuhun sattui. Kahdelle kissalle ehkä juuri ja juuri tarpeeksi ison mustarastaan.
Hallakajo ei ollut tottunut sellaiseen pentukarvan pehmeään käsittelyyn. Kuin Pyökkiturkilla ei olisi lainkaan omaa tahtoa. Mustakynsi ja… Sadejuova olivat ihan jotain muuta.
”No niin, hienoa, anna minä kannan sen niin valitse kiva paikka”, Pyökkiturkki yllätti Hallakajon harpatessaan eteenpäin ottamaan linnun Hallakajon hampaista, ja katsoi samalla naarasta syvälle silmiin. Hallakajo joutui rikkomaan tuon yllättävän ja oudon kiivaan katsekontaktin kun kakoi vähän höyhenten kutittaessa kitalakea, mutta antoi siivekkään Pyökkiturkille vastustelematta, vaikka pieni ärsyynnys saikin naaraan niskakarvat pörrölle, ne harvat jotka eivät olleet palaneet ikiajoiksi pois.
Hallakajo vakuutti itselleen mielessään, että tekisi pian Pyökkiturkille selväksi, ettei halunnut tämän kanssa enempää kuin ystävyyttä, koska sitä vaaleanruskea kolli selvästi yritti. Muuten asiat menisivät vain koko ajan kiusallisemmiksi.

”Mitä ihmettä täällä tapahtuu, saalista on ihan tarpeeksi, ei tarvitse varastaa kenenkään suusta”, sävytön ääni aivan läheltä takaa sai molemmat kissat säpsähtämään. Ääni, jonka Hallakajo tunsi heti.
”Enf mfinä…” Pyökkiturkki sössötti suu täynnä lintua Sadejuovalle. Hallakajo taas yritti säälittävän epätoivoisesti heti tavoittaa siniraidallisen kollin katsetta, kuin huomiota kerjäävä pentu. Mutta Sadejuova onnistui pitämään kovan arvostelevan katseensa ainoastaan Pyökkiturkissa, kuin Hallakajoa ei olisi ollutkaan.
”Me aioimme alusta alkaen jakaa tuon Pyökkiturkin kanssa”, Hallakajo selitti ja yritti pitää ärsyynnyksestä nykivän hännänpäänsä aloillaan, kun Pyökkiturkki ei saanut enää sanoja ilmoille ja Sadejuovalla oli niin syyttävä asenne. Sadejuova tarjosi Hallakajolle vain korvan väräytyksen, ennen kuin asteli Pyökkiturkin eteen silmiään siristäen. Pyökkiturkki nojasi hermostuneena kauemmas, ja loi Hallakajon suuntaan hämmennyksen täyteisin suurisilmäisen katseen. Hallakajo ei osannut vastata millään eleellä.
”Tehkää mitä haluatte”, Sadejuova murahti lopulta ja asteli hännällään ilmaa terävästi sivaltaen pois. Vasta siinä vaiheessa sinijuovaisen kollin täytyi astella läheltä Hallakajoa…
Ja Hallakajo tunsi kokovartaloväristyksen kulkevan korvista hännänpäähän, vetävänsä syvään henkeä kuin syvältä sukellukselta pintautuneena. Miten sitä oli voinut kaivata niin jonkun toisen tuoksua… Ja sen haihtuessa jokin kiristyi naaraan rinnassa. Hallakajo katseli lasittunein silmin leirin suuaukkoa vielä sittenkin kun Sadejuova oli jo kadonnut. Lunta leijaili vähemmän, hidastuen, ja taivas oli jo aivan kirkas ja aavistuksen vaaleanpunertava auringon alkaessa laskea.

”Haluatko mennä sinne päin vai syömään?” Pyökkiturkki maukaisi ja asteli Hallakajon näköpiiriin pudottaen puhettaan vaimentavan linnun vihdoin suustaan. Hopeankirjava naaras ravisteli kevyesti päätään.
”Minne päin?” tämä maukaisi hölmistyneenä. Pyökkiturkki tulkitsi Hallakajon käytöksen omalla tavallaan, ja asteli lähemmäs naarasta suoristautuen aika vakuuttavaan pituuteen.
”Onko Sadejuova aiheuttanut sinulle harmia? Koska jos niin on, niin minä voisin vähän puhutella häntä”, Pyökkiturkki tarjoutui rintaansa röyhistäen, yrittäen kaikella hyvällä tahdolla tarkoittaa sanomaansa ja olla vakuuttava ja rohkea. Ja Hallakajoa ärsytti, ettei hän vain millään voinut arvostaa tuota kollin elettä ja yritystä, ja kaikkea muuta tämän tarjoamaa, niin paljon kuin kuuluisi. Ei voinut muuta kuin haikailla sen toisen kollin perään, joka käyttäytyi kuin hän olisi vuorotellen kuin ilmaa tai hiirenaivoinen pentu…
”Ei, ei sillä tavalla. Mietin vain, mihin hän nykyään menee, kun Ruskalehti…” Hallakajo tuli sanoneeksi mietteliäänä. Pyökkiturkki oli tarjonnut luotettavaa apuaan, ja hopeankirjava naaras halusi tarjota vaaleanruskealle soturille jotain mihin tarttua. Mutta Hallakajo yritti myös kiinnittää huomionsa johonkin muuhun kuin rinnassaan yhä vain kiristyvään ja tiivistyvään ahdistukseen.
”Ai mihin Sadejuova menee? Aika usein hautakumpujen suuntaan, en ole seurannut mihin oikeasti. Mutta mennään me johonkin pirteämpään paikkaan, tuolla pentutarhan vieressä on hyvin tiivistetyt leirin seinämät niin tuuli ei häiritse”, Pyökkiturkki totesi ja kumartui kiireesti poimimaan linnun suuhunsa, vaihtaen innokkaasti puheenaihetta. Hallakajo hädin tuskin kuuli Pyökkitukin viimeistä ehdotusta hautakumpujen maininnan jälkeen, vilkuili vain entistä jännittyneempänä kohti leirin uloskäyntiä. Lehtikadon ainaisen kolkko kylmä tuuli tuntui aiemmasta laantumisesta huolimatta yhtäkkiä aiempaa kylmemmältä, vilu ja väristys asettuivat syvälle.

Pyökkiturkki pysähtyi korvat värähdellen ja kääntyi ympäri. Hän oli kuunnellut Hallakajon seuraavia askelia, joita ei ikinä kuulunut. Kolli rykäisi saadakseen Hallakajon huomion käännettyä itseensä. Naaras kohtasikin ensin kollin kellertävien silmien mittailevan hämmentyneen tuijotuksen, mutta laski sitten katseensa häpeissään.
”Olen pahoillani, mutta minun pitää mennä, vaikka lupasin ruokailla kanssasi”, Hallakajo maukaisi tukahtuneella äänellä pikaisesti ja lähti rivakasti askeltamaan kohti leirin suuaukkoa. Sadejuovan perään.
”Ei se mitään. Odotanko sinua? Säästänkö sinulle jotain?” Pyökkiturkki huikkasi naaraan perään, äänessään pelkkää vilpittömyyttä. Hallakajo ei kyennyt vastaamaan. Hän ei millään halunnut pahoittaa Pyökkiturkin mieltä… mutta ei myöskään valehdella palaavansa vaaleanruskean kollin rinnalle. Oli siis parempi pysyä hiljaa.

Leirin ulkopuolella lumi ei ollut tallautunut tasaiseksi, ja hanki ritisi Hallakajon tassujen alla, mutta pakkasesta jäätynyt pinta ei rikkoutunut vaan kantoi kissan päällään kuin kevyimmän hiiren. Pakkanen nipisteli polkuanturoita ja nenänpäätä, mutta ilmeen värähtämättä Hallakajo suuntasi kohti kaikilta kulkureiteiltä syrjäisempää aukeaa.
Hallakajo hidasti ensin askeliaan ja seisahtui sitten etäisyyden päähän hautakumpujen aukiolta, ja siellä keskellä melkein selin häneen istuvalta Sadejuovalta. Hopeankirjava naaras toivoi, että rintaan kertynyt kiristys ja kylmyys hellittäisivät hänen päästessä näkemään taas Sadejuovan, mutta eihän se nyt näköjään riittäisi, ei enää. Kireys ei irrottanut otettaan. Kuin takiainen.
”Mitä haluat? Vai harjoitteletko muuten vain hiippailua? Aika huonosti meni, olet ylätuulessa, sen verran kuin sitä nyt on jäljellä”, Sadejuova hymähti kääntymättä katsomaan Hallakajoa. Naaras oli ollut juuri aikeissa askeltaa, todellakin hiippailla, lähemmäs, mutta siniharmaaraidallisesta kollista huokuva luotaantyöntävyys sai tämän jämähtämään aloilleen. Hiljaisuus oli todella hiljainen, se tuuli oli lopulta laantunut. Kirkkaassa ilmassa oli kiristyvää pakkasta, saaliseläimet olivat painuneet lämpimiin piiloihinsa. Yöstä tulisi hyvin kylmä.
”Sanoit…” Hallakajo aloitti käheästi, mutta joutui keräämään ääneensä lisää voimaa. Välinpitämättömyyden näytelmästään huolimatta Sadejuovan korvat olivat värähtäneet Hallakajon suuntaan.
”Sanoit minulle kerran… Moitit minua, kun vollotin kuolleiden perään”, Hallakajo maukui. Sadejuova ei vieläkään kääntänyt katsettaan häneen. Hallakajon häntä viuhtoi hitaasti puolelta toiselle, ja naaras seisoi odottaen jännittyneenä, kuin seuraten saaliskalan liikkeitä joessa. Uisiko kala joessa yhä vain varomattomana lähemmäs vai huomaisiko hänet ja polskisi karkuun? Mutta hiljaisuuden jatkuessa hiljalleen Hallakajon hännän liike hidastui, ja lopulta pysähtyi. Naaras mutristi suutaan pettyneenä. Hän ei osannut väitellä kenenkään kanssa.
”Niin?” Sadejuova onneksi ei jättänyt Hallakajon sanoja täysin huomiotta. Naaras huomasi innostuneena roikkuvansa kiinni edes niin lyhyessä vastauksessa, ja jatkaminen tuntui helpommalta.
”Mitä sinä itse teet nyt?”
Sadejuova jätti vastaamatta, mutta nousi kuitenkin jaloilleen. Kolli antoi katseensa kiertää lumen peittämää kasveista karun paljasta näkymää ympärillään. Yksittäiset joen pyöreiksi hiomat rantakivet täplittivät muuten tasaista maata, ne oli kaivettu aina uudestaan lumen alta esille. Kivet jotka oli tuotu jokiklaanilaisille niin rakkaasta joesta merkeiksi. Parissa paikassa kiven alla maa oli vähän koholla, klaaninvanhinten oli täytynyt joutua käyttämään puoli ikuisuutta jäisen maan kaivamiseen. Sadejuova vältteli taidokkaasti sitä suuntaa missä Hallakajo oli, naaraan uskaliaasti liikkuessa lähemmäs kollia. Mutta sivuprofiilistakin Hallakajo näki, kuinka tuska pääsi välähtämään kollin harmaissa silmissä tämän ohittaessa katseellaan yhden niistä uudemmista kummuista.
”Kaikki saavat joskus olla heikkoja… Sanoa, että on paha olla, ja hakea tukea toiselta”, Hallakajo lausahti tunnustelevasti. Hän oli nyt niin lähellä, että näki kuinka Sadejuovan ilme kiristyi ennen kuin ilmeetön naamio asettui tunteiden päälle, kuinka korvat kävivät pienessä luimussa ja niskakarvat pörrössä ennen eleettömyyteen palaamista.
”Hakea tukea… ” Sadejuova toisti hiljaa sanat kuin yksittäisinä ja vieraina ilman yhteistä merkitystä tai vaikutusta. Kolli murahti lähes äänettömästi, ja hampaat paljastuivat irveeseen, kuin jokin olisi ällöttänyt tätä. Hallakajo luimisti korviaan hämmentyneenä.

Noiden harmaiden, sirojen korvien liikkeen silmäkulmassa täytyi kiinnittää kollin huomio ja tämä käänsi päätään. Eleen täytyi olla vaistomainen, Sadejuovan ilme oli hetken neutraalin rauhallinen ja yllättynyt. Sitten kolli kavahti kauemmas aluksi kompuroiden, kai huomatessaan vasta silloin Hallakajon tulleen niin lähelle. Sadejuova suoristi ärähtäen ryhtinsä, ja lähti askeltamaan jäykin ja kiireisin askelein kauemmas, pois hautakummuilta, kohti toista Jokiklaanin reviiriä halkovista joenhaaroista. Sen solina kuuluisi jos joki olisi sulana.
”Sade…” Hallakajo hengähti kollin perään, mutta älysi pian että tämä oli jo ehtinyt aivan liian kauas kuullakseen. Sadejuova katosi vauhtiaan hidastamatta lehtikadon lehdettömäksi luurangoksi muuttaman pajun taakse. Näköjään Hallakajo ei osannut edes huutaa kunnolla ellei ollut kyse elämästä ja kuolemasta… Itselleen katkeran turhautuneena naurahtaen hän joutui loikkaamaan liikkeelle kollin perään rynnätäkseen. ”Mikset sinä vain voi puhua minulle!” Hallakajo tiuskaisi tuskastuneena Sadejuovan perään ennen kuin ehti hillitä itsensä. Ääni kantautui terävänä kuulaassa ilmassa, ja kolli kääntyi äkäisen nopeasti ympäri heti kun Hallakajo oli päässyt taas näköetäisyydelle puskan ympäri. Hopeankirjava naaras jarrutti kompuroiden, yllättyneenä niin nopeasta reaktiosta.
”Puhua? Mistä? Et taida edes tietää, kun olet vielä tuollainen pentu. Jättäisit minut rauhaan”, Sadejuova syytti äänessään rinnasta kumpuavaa murinaa. Kollin harmaat silmät leimusivat kylmästi, vaarallisesti. Samaan tapaan kuin silloin kauan aikaa sitten ennen kuin tämä kävi ystävänsä Haukiturkin kimppuun. Ei, vielä kylmemmin. Nyt silmistä puuttui nälvinnän vahingoniloinen pilkekin.
Mutta Hallakajollakin oli rajansa. Kaiken kokemansa jälkeen hän oli kaukana pennusta. Ja Sadejuovan puheissa oli suoranaista ristiriitaa, hopeankirjavasta naaraasta tuntui kuin syyllisyyttä jostain mokasta oltaisiin sysäämässä hänen kontolleen. Hallakajo suoristautui täyteen pituuteensa, ei pakottanut pörröön nousevia niskakarvojaan alas ja asteli terävästi askeltaen pari askelta lähemmäs Sadejuovaa. Hän kohtasi itseään vähättelevästi katselevan kollin katseen leimuavin silmin. Hän haluaisi pyyhkiä tuon ilmeen pois Sadejuovan kasvoilta.
”Ai minä en jätä sinua rauhaan? Sinä se tässä olet aina ilmestynyt luokseni. Kannoit pois suuren myrskyn taistelusta. Saatoit takaisin leiriin kun murruin Kuusihännän kuoleman takia. Muistuuko yhtään mieleen? Ja tuonne on haudattu ihan yhtä lailla monta minulle rakasta kissaa.” Hallakajo lateli ja kallisti sitten päätään mietteliäänä ja silmiään syyttävästi siristäen. ”Miksi siis jankutat että olisin aina vain nuori ja pentu enkä muka älyäisi mistään mitään?”
Sadejuova pyöräytti silmiään puuskahtaen, kohdellen Hallakajoa taas kerran kuin hiirenaivoa joka ei puhu järkeviä. Naaras sivalsi ärsyyntyneenä hännällään ilmaa. Siitä välittämättä Sadejuova lähti astelemaan kiirehtimättä kohti Hallakajoa, pää ja häntä ylvään korkealla, katse laiskan innottomasti naaraaseen luotuna kuin Sadejuovasta tämä olisi älyttömän tylsää ajanhukkaa. Hallakajoa inhotti miten Sadejuova kohteli niin usein muita kissoja, vihollisista ystävään, kuin nämä olisivat häntä paljon alempiarvoisia. Ja Hallakajoa oli ärsytetty yli sen rajan, että hän pidättelisi enää puheitaan.
”Miksi kohtelet kaikkia niin ilkeästi ja alentavasti? Etenkin minua”, Hallakajo maukaisi loukkaantuneena ja syyttävästi.
Sadejuovan askeleet hidastuivat aavistuksen, muuttuivat jähmeäksi, ja kolli näytti yllättyneeltä. Todella yllättyneeltä, ylimielisyyden naamio suli hetkessä kokonaan pois. Ja Hallakajo älysi sen todellakin olleen vain naamio. Vain häntä varten.
”Olet yrittänyt tarkoituksella työntää minut pois, niinhän?” Hallakajo nyt siis totesi pehmeästi. Sadejuova pysähtyi, ja Hallakajo näki kuinka tämän katse harhaili, pikkuisen maahan jalkojen juuressa, pikkuisen Hallakajon yli, vähän tämän viereen. Kuin kolli ei enää haluaisi kohdata Hallakajon katsetta, mutta tämän katse kuitenkin hakeutui aina takaisin Hallakajon kasvoihin. Naaras ei tiennyt yhtään miltä näytti, mutta hänestä tuntui yllättäen hyvin rauhalliselta.
”Kysyt varmaan taas kohta miksi miksi miksi”, Sadejuova ärähti lopulta ja riuhtaisi katseensa kokonaan irti. Mutta katse laskeutui vielä lehdettömän puskan läpi hyvin näkyvillä siintäviin hautakumpuihin, ja sama kipu kuin aiemmin, mutta vahvempana, vääristi kollin kasvot tuskaan.
Kovin moni kissa ei hautakummuilla käynyt, koska rakkaiden tiedettiin elävän Tähtiklaanissa, ja nämä kulkivat vielä taakse jääneiden rakkaidensa unissa. Mutta Sadejuova ei tuntenut rauhaa, ja Hallakajo halusi auttaa. Hän yritti ottaa lempeän ja rennon ilmeen ja asennon, ilman mitään syyttävää tai odottavaa mukana. Kuin emo joka yrittää saada pennun puhumaan murheistaan.
”Niin. Miksi?” Hallakajo lausui pehmeästi.
”Kaikki joita olen ikinä rakastanut on viety minulta”, Sadejuova maukaisi nopeasti tukahtuneella äänellä, mutta jatkoi sitten enemmän takellellen: ”ja aina ennen kuin edes… Liljavirta valitsi Mustakynnen, ja Ruskalehdelläkin oli toinen, pentujen isäkin… Vaikka kuinka yritin olla hänelle ja sitä ennen Liljavirralle hyvä, parempi kuin mitä olen, ja sitten…sinä” Sadejuova ravisteli päätään, ja pudottautui istumaan jotenkin pienesti ja kyyhöttävästi, katse tassuissaan. Hallakajon oli vaikea kuvitella että tuo kolli oli ikinä ollut ylimielinen, saati vain vähän aikaa sitten.
”On parempi että menet pois, ja otat vastaan mitä se Pyökkiturkki ikinä tarjoaakin… ja yrität olla kuolematta. Kun minussa täytyy olla jokin kirous”, Sadejuova mumisi silmänsä sulkien.
”Onko sinulla ampiaisia aivoissa? Tietenkään ei ole mitään kirousta”, Hallakajo naukaisi yrittäen olla kuulostamatta liian huvittuneelta – tai helpottuneelta. Sadejuova oli yrittänyt työntää häntä pois vain pelkonsa takia, ei siksi ettei pitäisi Hallakajosta. Kai.
”Saman tien minä voisin väittää että niin olisi. Kun emoni kuoli kun olin pieni, Kuusihäntä kuoli juuri kun olin saanut hänestä isähahmon, Mustakynsi kertoi totuuden vasta kun oli jo vanha eikä elä enää pitkään. Ja koska jossain vaiheessa todellakin hölmönä pienenä oppilaan luulin että sinä olisit ollut isäni, voisin saman tien suositella sinuakin olemaan varovainen”, Hallakajo huomasi jutustelevansa hyväntuulisena sysätäkseen oman epävarmuuden pistoksen sivuun, mutta viimeisten sanojen kohdalla Sadejuova nosti katseensa naaraaseen täysin hölmistyneen näköisenä niin, että Hallakajon oli pakko peittää nolostuksensa keskittymällä silottelemaan turkkia rinnassaan hetkeksi.
”Se oli siis silloin, kauan aikaa sitten… Mutta miksi olet täällä nyt?” Hallakajo säikähti vähän kun kuuli Sadejuovan äänen yhtäkkiä lähempää. Kolli oli noussut seisomaan, ja katseli Hallakajoa paikalleen naulitsevasti. Naaras tunsi kuinka hengitysrytmi vähän takkusi, ja sydän hypähti hakkaamaan kiivaammin. Sadejuova katsoi häntä, harmailla silmillään, vain häntä.
Voi hyvä Tähtiklaani.
”Koska… Minä näen sinut”, Hallakajo huomasi lausahtavansa hitaasti, ja toivoi saman tien että hanki imaisisi hänet sisäänsä. Voi. Hyvä. Tähtiklaani. Sadejuovan täytyi luulla häntä vuorostaan aivan ampiaisaivoksi.
”Näet minut?” Sadejuova toisti ja astui vielä lähemmäs, silmät pyöreinä ja kiihkeän odottavina. Kuin koko Sadejuovan olemassaolo riippuisi Hallakajon seuraavista sanoista. Niin lähellä, että Hallakajon täytyi jo kääntää päätään yläviistoon. Ja niin lähellä, että kollin vahva ja lämmin tuoksu lisäsi sydämenlyönteihin yhä vain kierroksia, lämmitti ja kutkutti sisällä.
”Näen sinut, en yhtäkään niistä esityksistä joita olet käyttänyt. Sen mitä olen nähnyt kun otteesi on herpaantunut kanssani. Ja… Pidän siitä, haluaisin oppia tuntemaan sitä lisää. Sinun ei tarvitse olla aina kiltti, tai aina kärttyinen. Sinun tarvitsee olla vain sinä minulle. Haluan sinut, Sadejuovan”, Hallakajo sai sanotuksi, ja tunsi itsensä hengästyneeksi, ja tyhjäksi. Kuin kaikki mitä hän ikinä oli ollut tai halusi olla olisi kuulusteltu.
Sadejuova kuroi pienellä askeleella viimeisen välimatkan umpeen, ja kosketti kuonollaan Hallakajon poskea hellästi.
”Kiitos, Hallakajo”, Sadejuova maukaisi matalan lämpimällä äänellä joka kutitteli naaraan korvassa ja sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää hännän päähän. Hallakajon katse oli jähmettynyt siihen kohtaan, jossa Sadejuova oli ollut vielä hetki sitten, ja nyt tuo vaalean kellertävien silmien katse muuttui kaukaiseksi ja utuiseksi, onnelliseksi. Pakkastaivas sai enemmän hempeitä värejä auringon laskiessa, ja ne tuntuivat täydellisesti kuvaavaan Hallakajon sisintä. Sadejuova… Oli nyt siinä.

Mutta sitten ei ollut enää. Kolli vetäytyi kauemmas, niin että pystyi taas katselemaan Hallakajoa silmiin. Hallakajosta tuntui heti vaillinaiselta, kylmältä ja kolkolta. Mutta ilme Sadejuovan silmissä sai nuo tunteet unohtumaan hetkeksi. Se oli ihmettelevän tutkiva, kuin pennulla joka näkee maailman pesän ulkopuolella ensimmäistä kertaa.
”Mitä?” Hallakajo kysyi ääni värähtäen.
”Ihmettelen miten noin ihana kissa voi välittää tällaisesta itsekkäästä hiirenaivoisesta ketunläjästä. Miten juuri minä voin saada tuollaisen katseen osakseni juuri sinulta”, Sadejuova jatkoi samalla ihanalla lämpimällä vahvalla äänellä kuin aiemmin.
”Välittää?” Hallakajo toisti sillä raivostuttavan värisevällä piipittävällä äänellä, joka ei tuntunut voivan mitenkään välittää kaikkea sitä mitä hän tunsi. Sadejuova kallisti päätään kysyvästi, vähän empivästi.
Ja Hallakajo päätti, että ei luottaisi enää sanoihin. Hän sulki uudestaan etäisyyden kahden kissan väliltä, ja painoi poskensa vasten Sadejuovan kuonoa. Sadejuova näytti ymmärtävän. Toistaiseksi kaikki oli sanottu, enää oli vain tehtävää. Sadejuova nojasi vielä lähemmäs ja Hallakajo sulki silmänsä kun tämä puski päällään naaraan poskea, päänsivua, niskaa, ja hopeankirjava naaras myötäili siinä mukana, hengitti syvään toisen turkkiin, kun hopeankirjava turkki sekoittui yhdeksi siniharmaan juovikkaan kanssa kuin yhdistyvät joenhaarat, ja kissojen kehräykset sekoittuivat yhdeksi sointuvaksi värinäksi.

Soturi: 6. luku

Hallakajo räpytteli unesta sumeat silmänsä kirkkaiksi. Naaras hengitti syvään keuhkot virkistävällä kylmällä ilmalla täyttäviä vetoja, ja katseli kuinka uloshengitysilman pilvi leijui haihtuakseen kylmälle harmahtavien pilvien täplittämälle taivaalle lämpimästä sotureiden pesästä. Tavallista lämpimämmästä Hallakajon mielestä, näinä muutamana kuluneena ihanana päivänä.
Sadejuova uinui vielä kuono hännän alla Hallakajon kyljessä kiinni. Hopeankirjava naaras laski katseensa hellästi kumppaninsa puoleen. Kollin siniharmaan juovainen kylki kohoili rauhalliseen tahtiin, ja tämän kasvoilla oli täydellisen levollinen ilme. Sitä Hallakajo oli nähnyt koko ajan enemmän viime aikoina, kuten muutakin uutta Sadejuovassa, ja rakasti sitä, rakasti kaikkea sitä mitä oli nähnyt Sadejuovan jo aiemmin olevan ja näki yhä enemmän kun tämä ei enää yrittänyt pitää yllä kylmän välinpitämätöntä tunteetonta kuorta. Rakastava lämpö tuntui paisuttavan Hallakajon leijumaan ilmaan henkäyspilven perään.
Sadejuova tuntui jotenkin havaitsevan jokaista piirrettään tarkasti tutkailevan katseen. Kolli liikehti pienesti unissaan, murahti, ja avasi sitten harmaat silmänsä.
”Huomenta, Hallakajo. Miten nukuit?” kolli kysyi vielä unen paksuntamalla tokkuraisella äänellä luodessaan katseensa ylös. Hallakajo kehräsi huvittuneena.
”Minun pitäisi kysyä sitä sinulta ensin, hassu. Mutta nukuin hyvin kiitos”, naaras hymisi ja nuolaisi pari kertaa kollin päälakea, silotti unessa kääntyilystä sojottavia karvatuppoja.
”Aa, niin kai…” Sadejuova mutisi ja nousi silottelemaan pitkillä kielen vedoilla turkkiaan lisää. Hallakajo käänsi katseensa pienesti vaivaantuneena rykäisten kohti pesän suuaukkoa. Lumikatse asteli ulos sopivasti, ja Hallakajo seurasi kuinka tämän juuri suittu puhtaan valkoinen turkki keräsi pilvien lomasta siilautuvat auringon säteet häikäisevästi.
Hallakajo tiesi aivan varmasti, että hän rakasti Sadejuovaa koko sydämellään ja nautti tämän kanssa olemisesta suunnattomasti, ja hän arveli kollin tuntevan samoin. Mutta yhdessä olo oli jotenkin vielä kompastelevaa, kiusallisia hiljaisuuksia tuli usein… Kuin kumpikaan ei oikein osaisi tätä, ei uskaltaisi tehdä sitä mitä tahtoi vaan tanssi varovasti ympärillä kuin heikolla jäällä. Eikä tuntunut olevan aikaa kunnolla harjoitella. Sadejuova oli saanut uuden oppilaan. Ja muitakin viimeaikaisia tapahtumia ajatellessaan Hallakajo käänsi katseensa Punahännän kylmään, tyhjään pesään.
Suunnaton huoli oli vallannut Jokiklaanin muutama päivä sitten kollin lähdettyä rohkeasti viemään viestiä muille klaaneille tarpeen tulevasta kokoontumisesta kokoontumissaaren vallanneen vieraan lauman ongelman selvittämiseksi. Hallakajo tahtoi ajatella sen niin, että asiaan löytyisi selvittelemällä joku ratkaisu. Monet muut jokiklaanilaiset puhuivat suoraan klaanin häätämisestä, tappelusta, tappamisesta… Eikä heitä voinut toisaalta syyttääkään. Saari oli kaikkein lähimpänä Jokiklaanin reviiriä, joten laumalaiset olivat ottaneet tavaksi metsästää ja suorastaan julkeasti varastaa jokiklaanilaisten nappaamia saaliita metsästyspartioilta, koska vieraita oli auttamattomasti enemmän. Lopulta pahempien kahakoiden ja haavoittumisten välttämiseksi Jokiklaani oli menettänyt keskellä pahinta lehtikatoa ison osan metsästysalueestaan, mikä olisi tullut tarpeen etenkin kun joki oli suurelta osin jäässä. Hetken oli näyttänyt siltä, että Punahännästä olisi tullut uusin vieraan lauman uhri kun tästä ei kuulunut mitään. Sitten Myrskyklaani sai viestin kulkemaan, että Punahäntä oli kunnossa, ja tapaaminen toteutuisi, asiat selviäisivät. Jokiklaani rauhoittui.
Muutamaksi päiväksi. Kun lopun aikaa hiljaisuudessa heräilleet ja turkkinsa siistineet Hallakajo ja Sadejuova astelivat leiriaukealle, jokiklaanilaisten askeleissa ja äänensävyissä oli taas enemmän kiirettä ja kireyttä. Kokoontuminen olisi tänään, muutamat rauhan päivät tuntuivat menneen nopeasti kuin tyyni lähestyvän myrskyn edellä. Hallakajo huokaisi pienesti.
”Aivan, eikö tästä ikinä tule loppua. Aivan kuin emme olisi saaneet olla rauhassa edes neljänneskuuta kerrallaan moneen kuunkiertoon”, Sadejuova murahti. Hallakajo käänsi katseensa kolliin yllättyneenä, taas kerran, siitä kuinka tämä tuntui ymmärtävän häntä niin hyvin. Mutta Sadejuova ei vastannut katseeseen, kolli oli laskeutunut nautinnolliselta näyttävään venytykseen unesta kankeiden lihastensa vetreyttämiseksi. Hallakajo tunsi itsensä ensin taas hupsuksi sivusta katsojaksi ihaillessaan, kuinka lehtikadosta huolimatta jäntevät ja vahvat lihakset kiristyivät kollin sileän kiiltävän turkin alla. Ja sitten Hallakajo tunsi voitonriemun sekaista mielihyvää muistuttaessaan itselleen, että Sadejuova oli nyt todella hänen, jos nyt niin kehtasi edes ajatella kenestäkään kissasta…
”Mikä tuo ilme on?” Sadejuova kysyi napsauttaessaan katseensa yllättäen Hallakajoon. Naaras pärskähti yllättyneenä ja kiinnitti katseensa pieneen saalispinoon kuin siellä olisi ollut mielenkiintoisin asia ikinä, kolmipäinen kala tai jotain.
”M-minulla vain on nälkä, ehditäänköhän syömään jos meitä ei ole määrätty mihinkään partioon vielä?” Hallakajo keksi nopeasti.
”Ai, haluatko jotain sieltä pinosta? Äsken näytti siltä että aikoisit syödä minut”, Sadejuova maukaisi peittelemättömän huvittuneena – ja hieman omahyväisenkin kuuloisena. Hallakajo ei tarjonnut kollille enää lisää huonosti keksittyjä tekosyitä joihin tarttua.
”Hallakajo, Sadejuova, onko teitä ohjattu liittymään vielä mihinkään partioon?” Valotaivas saapui pelastamaan Hallakajon kiusallisesta tilanteesta.
”Ei. Mutta jos mahdollista haluaisin osallistua vasta myöhempään partioon, lupasin viedä tässä aamupäivällä Naakkatassun harjoittelemaan maariistan metsästystä, ja hän ei ole vielä valmis liittymään partion tahtiin”, Sadejuova pyysi vakaalla mutta kunnioittavalla äänensävyllä. Valotaivas nyökkäsi jäyhästi ja käänsi katseensa odottavasti sitten Hallakajoon.
”Selvä, entäs sinä, Hallakajo, toiveita?” Valotaivas tuntui aina avoimesti tarjoavan kaikki mahdollisuudet valita, mutta vakava varapäällikkö vaikutti kuitenkin odottavan aina kuuliaista tottelua – tyytymättömyys näkyi koventumisena ilmeessä, hännänpään nykäyksenä. Oppilaita varapäällikkö tuntui hieman hirvittävän, mutta soturit osasivat paremmin lukea pieniä eleitä ja ilmeitä. Nytkin siis Hallakajo pudisti pienesti päätään ja laski katseensa alistuneesti. Hänellä ei ollut mitään tekosyitä, eli selvä, näin taas tänään. Hallakajo ja Sadejuova joutuisivat eri partioihin ja näkisivät toisiaan taas vähän, puhumattakaan mistään kaksinkeskeisestä ajasta. Hopeankirjava naaras tunsi kuinka Sadejuovan turkki hipaisi hänen omaansa. Liikahtiko Sadejuova tarkoituksella vai ei, kenties lohduttavasti?
”Voisiko Hallakajo tulla ainakin aluksi mukaani, kokeilemme joitain Myrskyklaanin yhdessä metsästämisen tekniikoita josko saisimme tehokkaammin riistaa pienentyneeltä maa-alaltamme”, Sadejuova maukaisi kysymyksen. Hallakajo räpäytti silmiään hämmästyneenä. Oliko Sadejuova suunnitellut sellaista alusta alkaen, vai keksinyt juuri, Hallakajoa piristääkseen, tämän pettymyksen huomaten? Pelkkä idea, ja se että Sadejuova huomio hänet niin, sai lämmön hehkumaan Hallakajon sisällä ja naaras pidätteli itseään kehräämästä.
Valotaivas vilkaisi ympärilleen, näytti hetken katselevan tyhjyyteen jotain laskelmoiden ja nyökkäsi sitten pienesti.
”Kyllä se onnistuu. Ehditte molemmat iltapäivän partioihin, aamulle kokoon saamani ovat aivan tarpeeksi isoja ainakin muualle kuin Varjoklaanin suuntaan lähetettäväksi”, Valotaivas totesi, ja jatkoi matkaansa häntäänsä hyvästiksi heilauttaen.
Hallakajo ja Sadejuova molemmat rentoutuivat huomaamatta kiirineestä jännityksestä. Pettymys erilleen joutumisesta sekä Valotaivaan kuulusteleva olemus olivat vain pienempiä syitä sille. Tässäkin keskustelussa oli kierrelty ja kaarreltu vieraan lauman suoran maininnan välttämiseksi, sillä se sai poikkeuksetta kaikki kärttyisälle ja happamalle tuulelle.
Mutta nyt kaiken siihen liittyvän saisi unohtaa edes hetkeksi – kokoontuminen koittaisi vasta kuun noustessa. Hallakajo katseli tyytyväisenä ja rauhallisena, kuinka Sadejuova kutsui Naakkatassun oppilaiden joukkiosta luokseen ja selitti tarkemmin päivän suunnitelman. Hopeankirjava naaras nyökkäsi Naakkatassulle tervehdyksen, kun oppilas kääntyi innokkaana katsomaan kuka tulisi metsästysavuksi sinä päivänä. Hallakajo ihaili kuinka tottuneesti ja selkeästi Sadejuova ohjeisti oppilasta, silloin ja myöhemminkin. Siniharmaan juovainen kolli näytti pystyvän keskittymään täysin tyynenä oppilaansa opastamiseen, ja huomioi Hallakajoa vain kertoessaan tälle toiveitaan metsästyskuvioon asettumisesta. Naaras itse olisi vain vähän väliä unohtunut katselemaan kumppaniaan, ja ei olisi varmaan edes huomannut jos kärsimätön oppilas olisi alkanut kiipeilemään ylitse.
Mutta se oli aivan tarpeeksi, Hallakajo oli tyytyväinen kun sai viettää kumppaninsa kanssa aikaa edes jotenkin. Ja tiivis yhdessä metsästäminen oli hauskaa, yrittäessä ajaa saalista piilossa odottavaa kaveria kohti, vaikkakin vaikeaa tottumattomille jokiklaanilaisille. Jos ei muuta niin ainakin kolmikko oppi paremmin työskentelemään yhdessä ja seuraamaan toistensa merkkejä, vaikka saaliiksi tuli lopulta yksi pieni vesimyyrä.

Hallakajo nosti katseensa taivaalle. Kuu loimotti kilpaa ympärillään hopeahäntää täplittävien tähtien kanssa. Taivas oli kirkastunut kiristyvän pakkasen hälvennettyä pilvet edeltään. Pakkasen vaihtelut eivät olleet tavattomia lehtikadon aikaan, ja hopeankirjava naaras oikeastaan piti siitä kuulaasta, kaiken rauhoittavasta viileydestä jonka se toi mukanaan, aivan kuin sinä auringonlaskun aikana kun he ensimmäisen kerran Sadejuovan kanssa todella löysivät toisensa…
Mutta tämä pakkanen oli kiristynyt nopeasti todella purevaksi, ja sen lisäksi laskeutunut hiljaisuus ja kaiken pysähtyminen saivat karvat nousemaan. Vain puut paukkuivat ja natisivat silloin tällöin säikäyttävästi niidenkin joutuessa sopeutumaan nopeaan ilmanalan vaihdokseen. Mutta ilman niitä ääniä olisi voinut luulla, että pakkasen kovettaman hangen päällä lähes ääneti kiitävä klaanikissojen joukko olisi ainoa elävä sielu järven ympärillä. Joukko eteni pitkänä jonona paksuun hankeen tallautunutta polkua pitkin, mutta muuten oli liian hiljaista, liikkumatonta, ja mikään ei edes haissut miltään, kylmä vaimensi kaiken. Kuu hohti niin kirkkaasti, että heitti kulkijoiden varjot tummina ja terävinä kumpuilevaan hankeen ja elottoman oloisina harottaviin paljaisiin mataliin pensaisiin. Nähdessään niiden häilyvän silmäkulmastaan Hallakajosta tuntui kuin joku todella seuraisi kokoontumiseen suuntaavaa joukkiota.
”Paleletko sinä?” Sadejuova ilmestyi kysymään aivan Hallakajon korvan juureen niin, että naaraan täytyi varoa hypähtämästä säikähdyksestä. Hän pakotti turkkinsa silottumaan hieman – se oli noussut pystyyn hirvityksestä enemmän kuin pelkkään lämpimänä pysymiseen tarvitsisi. Etenkin nyt kun isompi ja paksuturkkisempi Sadejuova käveli aivan liki kumppanissaan.
”Ehkä vähän… ja tämä kalmankaltainen luonnon hiljentyminen hirvittää minua jotenkin tänään, säikyn varjoja, ilma on outo”, Hallakajo myönsi pienellä äänellä. Hän ei kertoisi kenellekään muulle kuin Sadejuovalle sellaista. Sadejuova hymähti mietteliäästi.
”Ilmassa on tosiaan jotain väärää… Ehkä se johtuu vain siitä, että on täysikuun aika ja suuntamme tänne kun saari olisi tuolla”, kolli murahti lopulta ja heilautti häntäänsä jonnekin takaviistoon. Jokiklaanilaiset olivat päättäneet kiertää saaren varmuuden vuoksi mahdollisimman kaukaa – tänä iltana ei ollut tarkoitus haastaa riitaa tai taistella, vaan tavata muut klaanit.
Mutta Sadejuovan äänessä oli enemmän pidäteltyä murinaa kuin aiemmin sinä päivänä vieraan lauman aiheen ympärillä tanssiessa. Mitta alkoi olla itse kullakin täysi vieraiden tunkeilijoiden pompoteltavana olevista, ja todella, kun Hallakajo havahtui katselemaan muita vaitonaisia kulkijoita, yhden jos toisenkin katseet kävivät saaren suunnassa niskakarvojen pörhistyksen tai hampaiden paljastuksen kera.
Hallakajo tunsi olonsa vaivaantuneeksi kaiken sen pidätellyn vihamielisyyden keskellä. Hän itse ei ollut edes tavannut yhtäkään niistä vieraista… ehkä yhtenä harvoista jokiklaanilaisista. Mutta jos hän oli mitään kuullut tunkeilijoista, niin sen, että nämä eivät olleet mitään kunniattomia luopioita niin kuin Hopeakäärmeen sakki, vaan lauma kissoja jotka pitivät yhtä ja halusivat löytää paikan jossa olla yhdessä turvassa. Hyvin samaan tapaan kuin klaanit. Mutta tämä järvi ei ollut tarpeeksi iso heille kaikille. Voi mikä ihme voima oli johdattanut sen lauman tänne järkkymään rauhaa ja tasapainoa? Hallakajo toivoi vain että mahdollisimman moni kävelisi tästä pois naarmuitta lopulta. Toivottavasti liika lynkkausmieliala ei valtaisi klaanien neuvonpitoa sillä Hallakajo uskoi olevansa yksin mielipiteensä kanssa eikä omannut tarpeeksi julkeutta tai rohkeutta tuodakseen itseään esille sellaisessa tilanteessa.
”Näytät synkältä, mietitkö sitä laumaa, vai jotain muuta?” Sadejuova arvasi kun Hallakajo oli tarpeeksi kauan kulkenut vaitonaisesti naama mutrussa ja häntä levottomasti viuhtoen.
”Sitä juuri… Mutta mietitään jotain muuta, kokoontumisesta ei varmaankaan tule ratkiriemukas niin en haluaisi synkistellä nyt jo”, Hallakajo puuskahti.
”Kuten mitä?” Sadejuova jutusteli hieman poissaolevana, myös kolli näytti kiinnittävän huomiota ympärillä aistittavaan kireyteen, ja olevan tavallista valppaampana. Myös Sadejuova tuntui näkevät hiippailijoita varjoissa.
”Ihan mitä tahansa, mikä saa minut unohtamaan mihin olemme menossa ja miksi, et varmasti onnistu ennen Varjoklaanin rajaa”, Hallakajo kehräsi pienesti kiusoitellen. Kaksikon edellä kulkenut Aukiotassu oli hidastanut kulkuaan ja väräyttänyt korviaan kiinnostuneena taaksepäin kun Sadejuova oli puhunut laumasta, mutta nyt oppilas heilautti häntäänsä terävästi - Hallakajo saattoi arvata tämän pyöräyttävän silmiään samalla - ja loikki edemmäs, mestarinsa Lumikatseen rinnalle.
Sadejuova kääntyi katsomaan Hallakajoa veikeän päättäväinen ilme kasvoillaan. Naaras mietti antaisiko hän Sadejuovan ensin aloittaa rauhassa mitä tämä oli keksinytkin vai kommentoisiko tätä uutta puolta kollissa.
Mutta ennen kuin Hallakajo ehti tehdä päätöksen, ilme Sadejuovan kasvoilla muuttui yllättyneestä tyhjäksi, sitten hämmentyneeksi, ja lopulta kollin silmät levisivät kauhusta, suu avautui huutoon jota ei ehtinyt tulla ennen kuin oli liian myöhäistä. Kaikki se sen pienen ajan sisällä jona Hallakajo kuuli vastakkaisesta suunnasta lumen ropinan hangelle puskan oksilta, loikan kahahduksen hangella, joku ulvaisi kivusta ja säikähdyksestä jossain edempänä, toinen loikka hangella, Hallakajo ehti käsittää mitä on tulossa, rääkäisy jokiklaanilaisten jonon takaosasta, naaras päätti että ei kääntäisi päätään saadakseen yllätyksen edun, ja sitten kova terävä paino iskeytyi kiinni vasempaan lapaan, mutta keskitykseltään Hallakajo ei edes tuntenut kipua vaan ponnisti samalla vartaloaan kiertäen ennen kuin hyökkääjän vauhti ehtisi kokonaan kaikota törmäyksen vaikutuksesta, ja kaksi kissaa pyörähtivät ympäri ilmassa, Sadejuova loikkasi vaistomaisesti kauemmas pois alta, ja selkä edellä maahan tömähtikin hyökkääjä, Hallakajo päällä. Antamatta ihmetykselle, säikähdykselle, pelolle, millekään sijaa Hallakajo kumarsi päänsä, puraisi ja riuhtaisi taaksepäin mihin osuikin, ja ilman täytti mustien karvojen pöllähdys ja kivun rääkäisy. Seuraavaksi Hallakajo näki hyökkääjästään enää vain mustan pörhistyneen paksun hännän kun tämä ryntäsi sinne mistä tulikin pirskoen verta mennessään.
”Mitä tapahtuu”, Hallakajo mumisi hämillään ja yritti kerätä itsensä seisomaan suorassa, mutta jalat eivät tuntuneet tottelevan, ja naaras ei saanut katsettaan irti karvan ja veren sekaisesta läikästä aiemmin niin puhtaan valkealla lumella. Tulisipa se hiljaisuus takaisin.
”Kimppuumme hyökkäävät nuo laumaksi itseään väittävät rotat”, Sadejuovan murahdus kuului vierestä, ja Hallakajo kiinnitti kaiken halunsa ja tahtonsa siihen. Sadejuova oli pörhistänyt turkkinsa niin että näytti kahta isommalta kuin oli, ja sähisi hampaat rumassa haastavassa irveessä pienemmälle kollille, joka näytti vielä aavistuksen keskenkasvuiselta. Mutta kunnioitettavasti tämän vitivalkoinen turkki oli vähintään yhtä pörrössä ja päättäväinen ilme kasvoilla ja roihu tummansinisissä silmissään.
”Meidät johdatettiin tänne, tämä reviiri kuuluu meille ja teidän kuuluu poistua!” kolli sähisi Sadejuovalle. Sinijuovaisella kollilla oli lyhyt pinna, ja tämä ei vastannut vaan huitaisi valkeaa kollia isolla tassullaan kynnet kuunvalossa välähtäen. Pienempänä ja ketterämpänä toinen ehti loikata juuri ja juuri pois alta, mutta ilmaan kollien väliin jäi leijumaan valkeita karvoja, hassusti kuin teeskennellen lunta.
”Eipäs kun sinun kuuluu nyt ryömiä sinne mistä tulitkin tai vaihtoehtoisesti menettää tässä ja nyt karvaa, nahkaa ja raajoja, oma valintasi”, Sadejuova uhkasi kiertäessään kollin ympäri uhitellen niin että tämä joutui peruuttamaan perässä. Hallakajo harppasi kumppaninsa rinnalle turkkinsa pörhistäen ja mulkaisi valkeaa kollia sähisten. Vihdoin tämän silmiin hiipi epäilys, ja taakseen katsomatta kolli loikki pois – mutta ei pötkinyt pakoon kuten mustaturkkinen toverinsa vaan pienen kaarroksen jälkeen palasi taistelun tiimellykseen. Kun Hallakajo ja Sadejuova olivat sanailleet tämän kanssa, taistelu oli siirtynyt pääosion edessä aukeavalle aukiolle, johon valkea kolli suuntasi.
Hallakajo henkäisi kauhuissaan nähdessään koko sen sekasorron. Kissoja kiinni toisissaan, valkoinen lumi pöllyämässä ja värjäytymässä verestä, sähinää, kirkumista ja ulvomista vihasta, kivusta, pelosta. Ja sitten… Hallakajon sisimmän valtasi kylmä ja tukahduttava kauhunsekainen suru. Lumikatseen aamulla niin kauniisti hohtaneesta valkeasta turkista ei näyttänyt olevan jäljellä kuin punaisia riekaleita, kun kaksi isoa kollia, punaruskea ja oranssin ja mustan kirjava, seisoivat tämän liikkumattoman ruumiin yllä julkeasti virnistäen. Ja virneet katkesivat lyhyeen kun Aukiotassu ja Vanilijatassu yksissä tuumiin loikkasivat epätoivosta ja vihasta rääkäisten toisen kolli niskaan, mutta tämä kääntyi äkisti selälleen litistäen oppilaat alleen ja tämän kaveri kumartui kohti yllättyneen näköisen Aukiotassun kurk… Liian kaukana, he kaikki olivat liian kaukana eikä Hallakajo olisi ehtinyt sinne vaikka olisi heti lähtenyt juoksemaan. Ei, ei taas, ei tätä, ei näin.
”Pystytkö tähän?” Sadejuovan vahva lämmin ääni oli kuitenkin Hallakajon kanssa sillä kertaa. Hallakajo ei ollut yksin niin kuin silloin mudassa järvenrannassa luopioiden keskellä oppilaana.
Hallakajo siirsi katseensa taistelevista kissoista kumppaniinsa. Tämä sävähti vain juuri ja juuri huomattavasti. Hopeankirjava naaras kallisti päätään pienesti ymmällään, kunnes älysi miksi se valkea kolli oli luovuttanut nopeasti hänet nähdessään. Hallakajo sylkäisi inhosta väristen lopun mustan turkin ja verisen nahkan suustaan ja pyyhkäisi tassullaan kuonoaan. Sekin värjäytyi kirkuvan punaiseksi. Hallakajo rutisti silmänsä kiinni näkyä vastaan. Miten hän oli saattanut tehdä yhtäkkiä jotain sellaista toiselle kissalle, miksi ne olivat tulleet tänne ja laittaneet hänet tekemään sellaista, taas… Ja pakkohan hänen oli koska nekin tuolla paraikaa… Voi hyvä Tähtiklaani.
”Hallakajo” Sadejuova pyysi, ei kysynyt. Hallakajo avasi silmänsä ja nosti katseensa. Kollin silmät paloivat, tämä oli valmis uhraaman kaiken Hallakajon, klaaninsa, kaikkien klaanien puolesta ylivoimaista vihollista vastaan. Ja äkkiä Hallakajo tiesi pystyvänsä samaan, sama kylmä rauha ja päättäväisyys, vaisto, koulutus, valtasivat naaraan kuin heti ensimmäisessä hyökkäyksessä. Tämä oli hänen velvollisuutensa. Hän häätäisi niin monta tunkeilijaa pois kuin pystyisi, ja tappaisi loput, jos nämä eivät ymmärtäisi hyödyntää soturilain määräämää armoa, pelastaakseen rakkaansa. Sadejuova sai sen kaiken aikaan hänessä, hänen Sadejuovansa, rohkea urhea luotettava ihailtava soturi.
”Rakastan sinua”, Hallakajo sanoi. Sanoi ensimmäistä kertaa kunnolla ääneen mitä tunsi, nyt hän oli täysin varma, nyt oli oikea aika. Tai ehkä viimeinen aika ikinä. Sadejuovan päättäväisen katseen valtasi lämpö hetkeksi, ja kolli kurotti koskettamaan kuonollaan Hallakajon veren tahrimaa kuonoa, kavahtamatta enää lainkaan.
”Minäkin rakastan sinua”, Sadejuova vastasi. Sama veri väikkyi kelmeän tummana kuun valossa kollin harmahtavassa turkissa tämän vetäytyessä taas kauemmas, ja päättäväisyys oli palannut tämän silmiin. Hallakajo tiesi nyt omiensa peilaavan niitä. Äänettömiä sanoja ja lupauksia vaihdettiin. Ja kun joku huusi läheisen kukkulan tai erityisen korkean lumipenkan takaa: ”Suojelkaa parantajia!” ja täysin toisessa suunnassa joku oppilas kiljaisi kauhuissaan, Hallakajo ja Sadejuova lähtivät empimättä ja taakseen vilkuilematta eri suuntiin. He tekisivät mitä täytyisi, ja selviäisivät tästä yhdessä vaikka taistelisivatkin nyt erillään.

Hallakajo ei ehtinyt kukkulalle asti kuin parin loikan verran kun joku tarttui syvälle uppoavin kynsin naaraan toiseen takajalkaan ja tämä paiskautui leukansa kolauttaen jäiseen hankeen ennen kuin ehti edes sähähtää kivusta. Maailma heilui ja huojui ja veren järvimudanhappamanmakea maku tulvahti suuhun, mutta millekään sellaiselle ei ollut aikaa. Hallakajo rääkäisi estotta kivusta kun hänen selkäänsä alettiin kynsiä, ja karva ja nahka repeytyivät. Sydän alkoi hakata, aistit terästyivät, ja maailma selkeni. Hallakajo keräsi jalkansa alleen, ja ponnisti. Yllättynyt tukahtunut ynähdys kertoi hyökkääjään horjahtaneen pois Hallakajon päältä. Naaras ei antanut tälle aikaa toeta, vaan nousi jaloilleen, käännähti ja läimäisi kynnet esillä mihin ensimmäiseksi osui. Ruskeankirjava kolli horjahti ja sähähti kivusta kuonoon tulleesta iskusta, mutta Hallakajo ei jäänyt mittelemään voimia tai vaihtamaan iskuja tämän kanssa, vaan jatkoi matkaansa. Parantajia olisi suojeltava tällä kertaa paremmin kuin viimeksi.
Hopeankirjavan naaraan eteneminen oli hitaampaa kuin aiemmin. Sydämen hakkaamisen ja selviytymisvaiston kiihkonkin läpi selässä jomotti polttelevasti ja repivästi, lämpö valui pitkin toista etujalkaa, ja naaras liukasteli yhtä lailla omansa kuin muiden kissojen veren tehdessä jäisen lumen liukkaaksi. Aika käyttäytyi kummallisesti kivussa ja taistelussa, ja Hallakajo ei tiennyt ehtikö hän hypätä yhden vai kolmen taistelevan keskenkasvuisten kissojen kaksikon yli, väistää kolme vai viisi toisiaan hutkivaa tai jahtaavaa taisteluparia, kumartua kahden vai neljän häneen tai johonkin toiseen tähdätyn läimäisyn tai potkun alta pois, ja aina oikaista kulkusuuntansa liukastellen ja kivusta irvistäen, ennen kuin naaraan kylkeen hyökättiin ja molemmat kissat rääkyivät solvauksia ja sähisivät kaatuessaan puremaan ja kynsimään toisiaan maahan.
Juuri kun Hallakajo ehti ajatella, että tätä kilpikonnakuvioista naarasta olisi hankalampi saada heitettyä pois päältä, Punahäntä ilmestyi jostain työntämään alistajan pois. Hallakajo ehti luoda yhden kiitollisen katseen pinteestä päästäjäänsä, kun ikävän kotiinpaluun kokenut soturi jo katosi taistelun tiimellykseen. Hengästyneenä, väsyneenä, mutta helpottuneena hopeankirjava naaras totesi tunnistavansa taistelevien kissojen joukosta ehjemmän näköisiä ja tutun näköisiä muiden klaanien kissoja, kiitos Tähtiklaanin heidän ohjaamisestaan paikalle. Mutta helpotus oli lyhyt, kaikki jokiklaanilaiset olivat pahoin kärsineitä ja uupuneita, ja muiden klaanien saapumisesta huolimatta vieraan lauman jäseniä näytti olevan hirmuisesti.

Nyt Hallakajo oli jo niin lähellä kukkulaa jonka takana parantajat oletettavasti olivat, että kuuli sen takaa epämiellyttävän tutun kivun rääkäisyn. Hopeankirjava naaras painoi päänsä päättäväisenä loikatessaan kukkulan huipulle. Hän ei antanut itsensä keskittyä liikkumattomiin ruumiisiin, parantajien tai sotureiden, vaan laskelmoi mitä oli vielä tehtävissä, ketä hän voisi vielä auttaa. Oli pakko pysyä liikkeellä kauhun, väsymyksen ja kivun edellä.
Kaamostassu yritti enemmän tukkia höyryävän lämpimän veren pulppuamista Routaruusun kurkusta kuin suojata itseään selkäänsä kynsivältä mustavalkealta isolta kollilta. Hallakajo rääkäisi haastavasti rynnätessään kohti kollia jotta saisi kiinnitettyä tämän huomion mahdollisimman aikaisin pois Kaamostassusta. Kolli kääntyikin kohti kutsujaansa, ja näytti entistä isommalta. Hallakajo ei osannut muuta kuin väistää ensimmäistä valtavan ison tassun läimäisyä, joka näytti siltä, kuin se olisi voinut viedä kerralla puoli päätä mennessään. Kolli irvisti ilkeästi, omahyväisesti, tietäen olevansa vahvoilla. Hallakajo sähisi haastavasti, yritti pitää kaiken voimattomuuden ja lannistumisen pois olemuksestaan. Jostain ilmestyi onneksi Tuuliklaanin Kultamarja Hallakajon rinnalle, ja naarassoturit kohottautuivat takajaloilleen voidakseen yhdessä tarjota kollille haastavamman vastuksen. Omahyväisyys kollin kasvoilla muuttui epävarmuudeksi kun soturit läimivät vuoroin tassuillaan tätä antamatta levähdyksen hetkeä. Mutta sitten kollin rinnalle ilmestyi ensin toinen, ja sitten kolmas laumalainen, ja kahdella naaraalla oli vastassaan mustan ja valkean kirjava turkkimeri.
”Hyvä kun tulitte Victor, Nathan, tehdään noista hiirulaisista nyt selvää”, se keskelle jäänyt yhä porukan isoin kolli murahti omahyväisyytensä takaisin saaneena ja loikkasi kohti Kultamarjaa, joka näytti jähmettyvän paikoilleen liian pitkäksi aikaa. Hallakajo loikkasi kullanvärisen naaraan ja ison kollin väliin, ja tunsi kynnet kyljessään, ties kuinka monetta kertaa sinä iltana. Sitten ilmat iskeytyivät pihalle naaraasta lumeen laskeutuessa ja kollin mätkähtäessä hänen päällensä. Silmät päässä pyörien Hallakajo haukkoi henkeä ja itsensä takaisin keskittymään tilanteeseen. Hopeankirjavalla naaraalla oli täysi työ yrittää olla päätymättä kokonaan kollin alle, karkean hoitamattoman turkin hautaamaksi, ja hän yritti selällään luikerrella itsensä vapaaksi painavien tassujen ja terävien kynsien otteesta, sähisten, kynsien, purren minne yletti, ja hetkeksi hämmentynyt kolli vain väisteli. Mutta isokokoisen laumalaisen ei tarvitsisi kuin laskea itsensä alas niin Hallakajo ei saisi henkeä.
Kultamarja kirkui apua parantajille, ja Hallakajo oli hävettävän helpottunut kun pari jokiklaanilaista saapui repimään kollin pois hänen kimpustaan. Mutta siinä vaiheessa oli jo liian myöhäistä. Hallakajon sydämessä väänsi, kun hän näki Routaruusun makaavan maassa yksin, veren hidastuvasti pulputessa tämän kaulasta, silmät mitään näkemättä tuijottaen. Pelko ja raivo valtasivat hopeankirjavan naaraan tämän etsiessä Kaamostassua jota suojella, tai laumalaista joka repiä hengettömäksi. Mutta Hallakajon katse löysi vain Punahännän, joka oli kumartunut rauhoittelemaan selkeästi kuolevaa oppilasta. Tuskastuneena itsekseen ynähtäen Hallakajo syöksyi takaisin kukkulan toiselle puolelle päätaisteluun.
Jokiklaanin soturi etsi lähimmän vieraan kissan, hyppäsi tämän niskaan ärähtäen ja purki turhautumistaan karvan ja nahkan kuopimiseen takajaloilla. Hallakajo pysähtyi vasta, kun vastustaja liikehti enää kankeasti hänen allaan. Mutta se ei ollut pääsyy naaraan rauhoittumiseen, vaan vieraita hajuja, ääniä, kehoja, oli alkanut tulvia taisteluun mukaan, ja Hallakajo nousi ylös ja otti varuillaan ja horjahtaen askeleen taemmas. Jalat tärisivät väsymyksestä, kivusta, mutta lähinnä väsymyksestä, voi niin väsytti. Mitä vielä, lisää laumalaisia? Voi hyvä Tähtiklaani, auta meitä.
Mutta nämä olivat resuisemman näköisiä, erilaisia, mutta… Mutta juuri kun Hallakajo alkoi hätääntyä mahdollisesta ylivoiman kasvamisesta, lähin vieras kissa kävikin laumalaisen kimppuun.

Soturi: 7. luku

Taistelu oli ohi.
Hallakajo yritti pysyä aloillaan ja hiljaa, kun Kaamostassu asetteli aristavaan haavaan lavassa jotain yrttien haudetta ja suojaavaa sidettä. Pari kivun sähähdystä pääsi karkaamaan. Haavaa poltteli vielä puhdistamisen jäljiltä. Hopeankirjava naaras huokaisi helpotuksesta, kun parantajaoppilas siirtyi käsittelemään jo aiemmin palanutta ja arpeutunutta aluetta keskemmällä selkää, jossa vihollisen soturin hampaat eivät olleet uponneet niin syvään paksuuntuneen nahkan läpi, eikä tuntoa muutenkaan ollut kyseisellä alueella.
”Voit ehkä nyt huokaista helpotuksesta, mutta sinun täytyy muistaa pyytää muita tarkistamaan tarkemmin tuo alue, koska itse et tunne alkavaa tulehdusta”, Kaamostassu huomasi tarkasti hoitamansa potilaan reaktion. Hallakajo nyökkäsi, turtana ja jäykkänä aloillaan pysymisestä ja väsymyksen painaessa soturin raajoja taistelun jäljiltä.
”Haavat hampaista tulehtuvat aina helpommin kuin kynsistä...” Kaamostassu jatkoi hiljaa kuin itselleen muistuttaen. Jonkun tuskan kiljahdus sai parantajan kääntämään äkisti päänsä. Koko tilapäinen kokoontumispaikka tuulensuojaisessa notkelmassa lähellä Jokiklaanin leiriä oli täynnä vaikeroivia ja paikattavia sotureita, kaikki klaanit sekaisin. Myös se Taivasklaani. Pahimpien kirvelyjen aikaan Hallakajo oli saadakseen ajatuksensa pois kivusta julkeasti tuijottanut ja mitannut katseellaan järven klaanien avuksi saapunutta vierasta klaania. Ainakin näiden parantaja työskenteli hyvin tehokkaasti auttaen kaikkien klaanien haavoittuneita, mutta sekään ei tuntunut riittävän pitkälle. Haavoittuneita oli niin paljon….
”Voinko mennä? Voisit mennä hoitamaan kipeämmin apua tarvitsevia”, Hallakajo maukaisi toiveikkaana ja levottomana. Hän oli katsellut ympärilleen jo niin paljon kuin paikalleen hoitoa varten kahlittuna saattoi, mutta Sadejuovaa ei ollut näkynyt eikä kuulunut.
”Sinun olisi parempi olla mahdollisimman paljon aloillasi, jotta haava umpeutuu kunnolla eikä ala vuotamaan uudestaan”, Kaamostassu empi.
”Minun täytyy löytää Sadejuova”, Hallakajo vastusti epäominaisen jyrkällä äänensävyllä, ja nousi jaloilleen sanojensa vakuudeksi. Kaamostassu puuskahti turhautuneena.
”Hyvä on. Minulla ei ole aikaa pidellä potilaita aloillaan tässä kaaoksessa. Kunhan lupaat, että et päädy uudestaan paikattavaksi. Yrtit ovat aivan liian vähissä näin syvimpänä lehtikatona tämän laajuuden taistelun osallisten paikkaamiseen”, Kaamostassu ärähti ja loikki yrttinyytteinensä seuraavan hoidettavan luokse tuhlaamatta aikaansa enää Hallakajoon. Ja sehän passasi naaraalle kuin paremmin.
Hallakajo kokeili jalkaansa ensin varovasti, ja kun totesi sen kantavan luotettavasti ja suhteellisen kivutta painonsa, naaras loikki kiertämään notkelmaa sen yläreunoja pitkin, mistä näki kaiken ylähäältä päin. Hallakajo oli toiveikas, että Sadejuova olisi ollut vain aivan toisella laidalla kuin hän, mutta se lämpimänä läpättävä toivo valahti pian ontoksi ja painavaksi vatsan pohjalle. Sadejuova ei ollut notkossa, Hallakajo joutui toteamaan sydän hakaten. Naaras loi katseensa kohti Varjoklaanin rajaa, sinne missä Jokiklaanin kokoontumiskulkueen kimppuun oli hyökätty. Taistelutantereelle. Kaikki, jotka suinkin pystyivät, olivat taistelun jälkeen raahautuneet kuulutetulle kokoontumispaikalle, mutta Sadejuova ei ollut noiden joukossa.
Etäisesti Hallakajo kuuli, että klaanien päälliköitä kutsuttiin neuvonpitoon, mahdollisesti yhtä lailla menneistä tapahtumista kuin siitä mitä seuraavaksi tapahtuisi. Nyt kun kaaos haavoittuneiden hoitamisessa, sotureiden kokoontumisessa ja tilanteen kartoittamisessa oli hieman hellittänyt. Mutta Hallakajo ei voinut rauhoittua kuuntelemaan. Soturia kylmäsi enemmän kuin avantoon putoaminen hänen suunnatessaan takaisin sinne, mille kaikki muut olivat kääntäneet selkänsä.

Kaikki hiljeni. Tuuli oli ainoa, joka sai liikettä aikaan maisemassa. Täällä ei ollut mitään elävää, enää.
Hallakajo kulki liikkumattomien, kylmenevien ruumiiden joukossa. Karvat sojottivat verisiniä klimppeinä saman veren jäätyessä toisaalla maassa kovaksi ja kiillottomaksi. Tämä oli suoraan kuin pahimmasta painajaisesta. Jotain minkä nähdessään ja tietäessään oppilas jos toinenkin päättäisi ettei ikinä haluaisi soturiksi asti. Tässä ei ollut mitään järkeä. Eikö muka maailmassa ollut tarpeeksi tilaa jokaiselle klaanille ja laumalle? Eikö muka kunkin niistä esi-isien kuulunut ohjata jälkeläisensä oikealle ja turvalliselle tielle? Mikseivät he klaanien ohjaajat olleet voineet tehdä niin, miksi heidät oli pitänyt ajaa toisiaan vastaan? Niin paljon päättyneitä elämiä, niin iso osa niin kovin liian aikaisin.
Hallakajo seisahtui vieraan näköisen keskenkasvuisen naaraan viereen. Tuuli pöllytti molempien turkkeja, mutta puuskan lakattua toisen turkki jäi kohoilemaan rytmikkäästi hengityksen tahdissa, toisen oli täysin liikkumatta. Sulavasta lumesta ja verestä tahmaantunut ruskearaidallinen turkki sojotti silottamattomana. Kauniit siniset silmät tuijottivat tyhjään yllättyneinä. Kuin syyttäen, miksi en saa enää ryntäillä ja vitsailla ystävieni kanssa niin kuin ikäiseni kuuluisi. Tähänkö elämäni oli tarkoitus johtaa, sainko lopulta mitään merkityksellistä aikaa, oliko minulla yhtään väliä tälle maailmalle vai olinko vain pois viskattavissa oleva hetken leikkikalu?
Hallakajo kumartui nuolaisemaan nuorukaisen silmät kiinni, ja tunsi vielä pentumaisen pehmeän karvan tämän kuonossa. Hallakajon sydän pirstaloitui, ja naaras kohotti päänsä värisevästi hengähtäen. Miten hän saattaisi joku päivä synnyttää omat pentunsa näin anteeksiantamattomaan, kovaan kolkkoon ja julmaan maailmaan? Jalat uhkasivat pettää alta. Mutta silloin hopeankirjava naaras kovetti sydämensä tunteettoman kuoren sisään. Hallakajon katseen valtasi sumea tyhjyys, jonka ei voinut antaa saada mitään tunnetta, muuten hän ei pystyisi tähän. Täytyisi kävellä, täytyisi nähdä, löytää Sadejuova, jos hän olisi täällä. Hallakajo astui ruskeaturkkisen naaraan liikkumattoman kehon yli.
Hallakajo saapui paikalle, jolla hänen ja Sadejuovan tiet olivat eronneet. Hopeankirjava naaras sulki silmänsä ja näki elävänä mielessään lihaksikkaan leveäharteisen soturin, siniharmaan juovikkaan turkin joka oli kiihtymyksestä pörrössä, mutta kuitenkin huolitellun kiiltävä, päättäväisyyden kovettamat harmaat silmät, mutta niiden pohjaan kätkeytyvän kaipauksen ja pelon. Hallakajo oli peilannut noita tunteita, mutta soturit olivat tietäneet velvollisuutensa ja rynnänneet auttamaan muita. Sadejuova… tuohon suuntaan. Hallakajon jalat olivat painavat kuin jokin olisi pidätellyt häntä, mutta soturi pakotti itsensä liikkeelle. Oikea jalka oli ehtinyt jo kangistua pienen pysähtymisen aikana, ja vihlonta paheni ja käynti muuttui aavistuksen ontuvaksi. Mutta soturi kiersi vakaasti ilmeettömänä veriläntit ja karvatukot ja astui vainajien ympäriinsä sojottavien raajojen yli, kun ei voinut kiertää. Niitä oli vain niin paljon, vainajia. Voi kunpa…
Hallakajo tunnisti heti siniharmaan juovikkaan turkin, suuren kiven juurella. Turkki melkein sulautui tuohon jäätävän kylmään kiveen. Hopeankirjava naaras kiskoi itsensä ontuvaan juoksuun, ja irvisti fyysisestä haavojen tuskasta yhtä lailla kuin menettämisen jäätävästä pelosta.
”Sadejuova!” Hallakajo maukaisi voimattomasti kutsun ketunmitan päästä liikkumatonta kehoa saamatta vastausta. Sadejuova oli häneen selin. Kollin turkki oli sekaisin, pörrössä, mutta veretön. Selkäpuolelta. Mutta entä vatsa, entä kaula… Hallakajo nielaisi ja astui loput askeleet rauhallisemmin. Taivas oli synkimmän lehtikadon synkimmän yön synkän syvän sininen, ja kuukin antoi vain kylmää ja kovaa valoa. Kaikki tuntui epätodelliselta, jonkun Hallakajolle veistelemältä painajaiselta.
”Sadejuova, ole kiltti ja herää”, Hallakajo alkoi anella ääneen. Raukkamaisesti, ei yhtään itsenäisen rohkeana Jokiklaanin soturina. Hän tarvitsi Sadejuovaa. ”Tiedän että tekisit velvollisuutesi mielelläsi, kuolisit klaanisi puolesta, mutta älä, kiltti, minun vuokseni lähde vielä… Anna Tähtiklaani Sadejuovan olla täällä vielä pidempään… Ei vain klaanille, vaan minulle. Anna minun olla itsekäs. Anna… anna Sadejuovan olla hengissä”, Hallakajo puheli tärisevällä ja heikolla äänellä, kun kurotti katsomaan Sadejuovan liikkumattoman selän yli. Katsoi tassujen kärjistä korvien kärkiin. Päätä pitkin valui yksi kuivunut verinoro, ei muuta. Hallakajon hengitys takertui rintaan, ei kulkenut enää. Naaras kurotti kaulaansa ja laski kuononsa kollin turkkiin raajat kylminä ja raskaina paikoilleen jähmettyneinä. Hallakajo odotti kohtaavansa sen saman elottoman kylmyyden kuin sillä silmät auki kuolleella nuorukaisella aiemmin.
Sadejuovan kylki kohoili pienesti. Turkissa oli lämpöä ja tuttu tuoksu. Pian kosketuksen jälkeen tuo kylki liikahti enemmän, ja Sadejuovan suusta kantautui koriseva ynähdys. Hallakajo kohotti katseensa äkisti uudestaan silmät epäuskosta levinneinä. Oliko Tähtiklaani kerrankin kuullut häntä? Sydän alkoi taas hakata, ja veri kiertää tassuissa kihelmöivästi.
”Hallakajo”, Sadejuova sai muodostettua nimen heti ensimmäisenä virottuaan, ja räpytteli harmaita harittavia silmiään kunnes sai kohdistettua katseensa Hallakajoon olkansa yli. Naaraan suusta purkautui helpottunut huokaisu.
”Kyllä, minä olen tässä”, Hallakajo lähes nyyhkäisi ja laski kuononsa uudestaan Sadejuovan turkkiin, niskan seutuville. Naaras tunsi pidättelemättömän tunnepuuskan vavisuttavan kehoaan. Sellaista helpotusta hän ei ollut ikinä ennen kokenut.
”Au”, Sadejuova ähkäisi, ja Hallakajo astahti äkisti kauemmas kuin kolli olisi polttanut.
”Anteeksi, kun säikäytin, mutta pääsi on painava. Omani on tällä hetkellä hyvin… herkkä. Kuin munan kuori. En muista mitä tapahtui”, Sadejuova selitti hitaasti ja yritti kohottautua jaloilleen. Hallakajo kuitenkin näki kuinka kollin katse alkoi uudestaan harittaa, lihaksikkaat jalat täristä kuin ensiaskeliaan ottavalla pennulla, ja Sadejuova horjahti vaarallisesti. Hallakajo syöksyi tukemaan kollia lavasta työntämällä.
”Sinut pitää viedä parantajien luokse. Luulen, että olet lyönyt pääsi, ehkä tuohon kiveen”, Hallakajo ehdotti huolestuneena ja nyökkäsi kohti lohkaretta. Sadejuova alkoi pudistaa päätään, mutta pysäytti liikkeen alkuunsa ja rutisti silmänsä kiinni. Kolli veti pari kertaa kiivaasti henkeä ilmeisen huonovointisena ennen kuin avasi silmänsä uudestaan.
”Ei, minussa ei ole mitään paikattavaa enkä ole kuolemanvaarassa niin kuin varmasti moni muu tästä näystä päätellen”, Sadejuova maukui ja viittoi ympärilleen hännällään katse tiiviisti eteensä keskitettynä. Jokainen sana kuulosti ilmassa viiltävän kovalta, oli muuten niin hiljaista. Ei kuulunut edes kokoontumispaikan loukkaantuneiden voihkaisuja, hanki vaimensi ne äänet johonkin toiseen todellisuuteen. Olivat vain Hallakajo, ja Sadejuova, joka ei vaikuttanut pysyvän pystyssä ilman apua, josta kolli vieläpä kovasti kieltäytyi.
”Mutta”, Hallakajo alkoi vastustella ja haki Sadejuovan katseen omaansa.
”Sinussa on verta”, Sadejuova kääntyi sitä vastoin huolehtimaan maukuen Hallakajon vastalauseiden päälle. Voi Sadejuova. Itsepäinen ylpeä hiirenaivo, Hallakajo ajatteli, mutta ei voinut olla kehräämättä pienesti kun kolli kumartui nuolemaan naaraan turkkia, ja nuuhki jo sidottua haavaa hauteen alla. Kylmä nopeutti sen rauhoittumista, mutta Sadejuovan kosketus sitäkin enemmän.
Hetken Hallakajo oli jo luullut, ettei enää ikinä saisi kokea sitä Sadejuovan lämpimän vakuuttavaa rauhoittavaa kosketusta. Kulkiessaan sen kaiken kuoleman keskellä. Yhtäkkiä Hallakajo tiedosti taas sen kaiken kauheuden ympärillään, ja joutui tukahduttamaan värähdyksen. Naaras keskittyi tietoisesti vain Sadejuovaan.
”Minä sain luvan lähteä. Ei sinun tarvitse minusta huolehtia”, Hallakajo maukaisi lempeällä äänellä, ja kehräsi taas lyhyesti tyytyväisenä kun näki, että Sadejuova sai katseensa kohdistettua jo ilman ongelmia naaraan kasvoihin. Sadejuova uskoi Hallakajoa ja nyökkäsi. Kumppanit koskettivat kuonoja vastakkain pitkään ja hellästi ja kietoivat häntänsä yhteen ohikiitävästi, kehräykset sekoittuivat yhdeksi.
”Mennään pois täältä, meitä aletaan varmaan muuten pian etsiä”, Sadejuova rikkoi yhtäkkiä yhteyden ja kohotti päänsä levottomana etsien suuntaa. Kollin oli täytynyt kiinnittää huomiota Hallakajon ohi ympärillä vallitseviin tuhon jälkiin taas, siltä ei voinut välttyä. Mutta siniharmaajuovainen soturi oli pystynyt sivuuttamaan sen ja näkemään muutakin. Ilmeisesti lumeen jääneet jäljet huomattuaan Sadejuova irtautui Hallakajon tuesta ja lähti vain hieman huojuen johtamaan tietä Hallakajon tulosuuntaan. Hopeankirjava naaras veti henkeä, ja seurasi aavistuksen ontuen. Kuullessaan ontuvan askelluksen rapinan hangella Sadejuova kääntyi tyytymättömänä ja laski uudestaan katseensa Hallakajon lapaan epäilevänä.
”Minä pärjään kyllä. Heti kunhan pääsen pois tämän kuoleman keskeltä. Vaikkakin…” Hallakajo pysähtyi lamaantumisen saadessa yliotteen. Mikään ei ikinä tarpeeksi valmistanut tällaisen kohtaamiseen. Ei tähän vain voinut turtua loputtomiin. ”Kokoontumispaikka on täynnä tuskissaan olevia sotureita. Huutoa, kuolevia, kuolemaa, niin kuin täällä…” Hallakajo huomasi selittävänsä katse lasittuneena. Hän näki edessään siniset tyhjään tuijottavat silmät.
”Hallakajo”, Sadejuova kutsui naaraan takaisin. Kolli oli kävellyt kumppaninsa eteen. ”Unohdetaan kuolema hetkeksi. Elä kanssani tämä yö”, Sadejuova pyysi, ja nyökkäsi päällään Hallakajon taakse kiven suuntaan, sen takana alkavaan suojaisampaan matalien puiden ja pensaiden metsään jota kylmä tuuli ei läpäisisi. Aivan toiseen suuntaan kuin taistelu.
Hallakajo heilautti häntäänsä hitaasti, epäilevänä miettien. Kohdentuiko Sadejuovan katse häneen kunnolla, huojuiko kolli enää? Mutta naaras ei löytänyt harteikkaasta soturista ja harmaista silmistä enää mitään muuta kuin vahvuutta, johon hän halusi epätoivoisesti päästä tukeutumaan. Unohtaa taistelun ja kuoleman ja voimattomuuden sen kaiken estämiseksi tai siitä irtautumiseksi kun oli oman klaanin suojelu kyseessä. Eivätkö he olleet tehneet jo tarpeeksi, voitavansa? Nyt Hallakajo halusi tehdä jotain kauniimpaa, ja antoi sanatta Sadejuovan johdattaa itsensä pois. Edes yhdeksi yöksi. Heidän yhteiseksi yöksi.
Kun itäisessä taivaanrannassa taivas alkoi vaalentua ja punertua, kokoontumispaikalta kuului Taivasklaanin klaanin nimen uhmakas ulvonta päättyvään yöhön. Aina sille kivelle asti, jolta kaksi paria askelia johti pois kaikesta.

Soturi: 8. luku

Hallakajo haukotteli niin että suu tuntui repeävän. Sitten naaras ravisteli päätään ja jatkoi sotureiden pesän suulta unisuuden sumeutta silmistään räpytellen kohti saalispinoa. Hengitys nousi huuruna ilmaan ja jäätynyt maa nipisteli pesän lämpöön tottuneita polkuanturoita, mutta Hallakajo jätti tarkoituksella turkkinsa pörhistämättä. Jos pieni kylmän puraisu saisi heräämään vikkelämmin, nyt kun lehtisade alkoi kääntyä lehtikadoksi. Mutta saalispino näytti samealta massalta vielä aivan läheltäkin, ja kirjava naaras jäi vähän hölmistyneenä tuijottamaan sitä.
”Huomenta, rakas”, lämminsävyinen maukaisu kiinnitti Hallakajon huomion toisaalle. Naaras tunnisti tervehtijän jo ennen kuin tämä sipaisi hännällään naarasta selästä ja asettui likelle niin, että tuttu ja turvallinen tuoksu ympäröi kokonaan.
”Mistä sinä olet tulossa? Pesäsi oli jo kylmennyt kun heräsin”, Hallakajo maukaisi kysymyksen. Sadejuova ei ensin vastannut, vaan siniharmaaraidallisen kollin viikset värähtivät huvituksesta. Hallakajo siristi silmiään. Hän oli siis kuullut oikein, Sadejuovan tervehdyksessä oli ollut pientä ilkkumisen sävyä.
”Mitä?” naaras siis yritti kivahtaa, mutta ei saanut ääneensä toivottua jyrkkyyttä, kun uusi haukotus meinasi tehdä tuloaan kesken kaiken.
”Olin aamupartiossa, niin kuin kerroin eilen osallistuvani. Ja vai että oikein kylmennyt? Olet siis todellakin herännyt vasta äskettäin”, Sadejuova totesi, ja sipaisi uudestaan hännällään Hallakajon selkää. Silloin naaras älysi, ettei ollut tullut sukineeksi turkkiaan lainkaan kuosiin heräämisensä jälkeen. Kiireesti Hallakajo alkoikin touhottaa ja nuolla hätäisin vedoin sinne tänne sojottavia karvatuppoja paikoilleen.
”Ei sinun tarvitse, eihän täällä leirissä ole enää ketään katsomassakaan kaltaisiasi käveleviä takkukasoja”, Sadejuova myhäili entistä huvittuneempana. Hallakajo lopetti hätäisen sukimisensa puuskahtaen turhautuneena.
”Voi kiitos tuo auttaakin. Sen lisäksi siis että en tunnu heräävän lainkaan kunnolla herään niin myöhään, että kaikki ovat ehtineet jo kunnon tehtävien pariin ja leiri on tyhjä…” Hallakajo murehti nolostuneena. Mikä häntä oikein vaivasi? Jos hän olisi ollut oppilas vielä, Kuusihäntä olisi takuulla odottanut kiukusta kihisten myöhästynyttä oppilasta. Tai joutunut hännästä raahaamaan umpiunessa perässään… Kun Hallakajo ei ollut kerran mitenkään havahtunut edes kumppaninsa lähtöön tällä kertaa.
Sadejuova vilkaisi leirin tyhjyydestä huolimatta ympärilleen varmistukseksi, ennen kuin nojautui lähemmäs kumppaniaan maukaisten: ”Ehkä meidän olisi hyvä viettää vähemmän öisin aikaa keskenämme leirin ulkopuolella jonkin aikaa.” Kollin lämmin, vihjaileva kuiskaus likellä sai miellyttävät lämpimät väreet kulkemaan Hallakajon korvista hännänkärkeen, ja edellisen yön tapahtumat palautumaan mieleen.

Yönkajon lauman ja klaanien välisen taistelun jälkeen Hallakajo ja Sadejuova olivat alkaneet viettää melkein epätoivoisen usein aikaa yhdessä milloin suinkin pystyivät. Kun toisen menettäminen oli ollut niin lähellä. Soturin tehtävien lomassa tätä aikaa ei tuntunut tarpeeksi irtoavan, joten Hallakajo ja Sadejuova olivat ottaneet tavakseen livahtaa myöhään ulos leiristä kun toisen kaipuu pääsi kasvamaan erityisen suureksi – eivätkä olleet sitä harrastaessaan taatusti ensimmäinen tai viimeinen pari. Voi kun koko kulunut viherlehti oli tuntunut tavallistakin kauniimmalta ja ihanalta, eikä lehtisade tai edes sen jälkeen häämöttävä lehtikato tuntunut niin painostavalta kuin ennen, vaan kaikkialla oli uusia mahdollisuuksia.
Edellisenä yönä Hallakajo oli johdattanut Sadejuovan toisen joenhaaran erityisen syvään kohtaan. Se oli yleensä paras paikka Hallakajon suosimaan upposukeltamiseen. Lehtikadon lähestyessä joki ei ollut vielä alkanut jäätyä, mutta virtaavan veden määrä oli pienentynyt, joten sukeltaminen oli entistä helpompaa. Sadejuova oli yksi Jokiklaanin taitavampia uimareita, mutta sukeltaminen ei ollut kollin mieleen, joten Hallakajo katsoi hyödylliseksi antaa kumppanilleen vähän oppitunteja – ja siinä sivussa ihan vain ohimennen viettää tämän kanssa ihanaa kaksinkeskeistä aikaa.
Hallakajo hihkaisi riemastuneena, kun Sadejuova nousi veden alta pieni sätkivä taimen suussaan.
”Hienoa, ensimmäisesi, siitä se alkaa!” Hallakajo naukaisi kannustavasti. Kumppaninsa pintautumisen odottamisen päätyttyä naaras kahlasi hädin tuskin vatsaan yltävästä jokivedestä syvemmälle ja ui pienen ringin pysyäkseen lämpimänä. Sillä aikaa Sadejuova ui kohti naarasta kunnes ulottui taas seisomaan matalammassa rantavedessä. Sitten kolli pystyi keskittymään siirtämään kalaa suussaan niin, että sai puraistua sen niskasta hengettömästi. Sadejuova viskasi päänsä heilautuksella kalan komeassa kaaressa rannalle, jossa kuunvalossa kiiltävä sintti näytti hyvin yksinäiseltä tasaisen harmaita kiviä vasten.
”Niin, puolen yön yrittämisen jälkeen”, Sadejuova murahti väheksyvästi. Hallakajo pyöräytti silmiään. ”Ei kukaan ole heti mestari, malttia kolliseni”, naaras toppuutteli ja pyyhkäisi leikkisästi hännällään kollin korvia kuin muka toruen. Oli hankala ylettää, yleensä vain emot tekivät niin pennuilleen. Sadejuova hymähtikin huvittuneena kurottelulle, mutta antoi hopeankirjavan hännän koskettaa korviaan, ja Hallakajo oli iloinen saatuaan kollin piristymään.
”On vaikea käsittää miten vesi pystyy niin vääristämään pinnalta katsoessa sitä, missä kala oikeasti on etenkin kun se on syvemmällä eikä rannassa tassun huitaistavissa…” Sadejuova mutisi sitten mietteliäänä ja vilkaisi taakseen kohti veden syvännettä. Hallakajo nyökkäsi myötäilevästi.
”Pitää vain oppia näkemään sen ohi… Ja ainakin luulen, että kalan liikkeitä pystyy vähän veden allakin näkemään ja tuntemaan viiksissä”, kirjava naaras mutisi vaimenevalla äänellä. Hänen ei ollut tarkoitus paljastaa ääneen viimeistä seikkaa viiksistä – se tuntui lähinnä kuvitelmalta eikä todelliselta. Sadejuova ei kuitenkaan tarttunut naureskelemaan sille mitenkään, vaan näytti sitä vastoi yhtäkkiä surumieliseltä.
”Jaa… Minusta taas veden alla ei tunnu olevan yhtään mitään, ja janoan päästä takaisin pinnalle tähän elävään maailmaan”, kolli selitti ja veteli ajatuksissaan tassullaan aaltoja leppeästi virtaavan joen pintaan.
”Ai? Minun mielestäni kyllä veden alla on aivan toinen, mutta aivan yhtä lailla eläväinen maailma”, Hallakajo totesi, ja lähti kahlaamaan edemmäs joessa, poispäin rauhallisesta syvänteestä kohti yltyvää liplatusta, joka tiesi kovemman virtauksen kohtaa. Vesi nousi, ja ylsi pian melkein Hallakajon selän yli.
”Mitä sinä nyt?” Sadejuova kysyi ymmällään, mutta lähti silti kahlaamaan Hallakajoa kiinni, ja saavutti tämän pian pidempien jalkojensa ansiosta.
”Oletko ikinä antanut joen viedä mukanaan?” Hallakajo kysyi arvoituksellisesti olkansa yli. Sadejuova pudisti hitaasti päätään ymmällään, ja väräytti korviaan kiinnostuneena.
”Leikitään taas seuraa johtajaa, mutta mennään tällä kertaa pidemmälle. Vedä kunnolla henkeä”, Hallakajo opasti. Hän oli näyttänyt Sadejuovalle aiemmin yöllä omasta mielestään tehokkaimman tavan edetä sukelluksissa, mutta ne harjoituskerrat olivat olleet lähinnä lyhyitä pyrähdyksiä veden alla, jotta kalat eivät liikaa säikkyisi karkuun ennen aikojaan.
Nyt Hallakajo aikoi kuitenkin tarjota Sadejuovalle veden alaisesta maailmasta aivan muuta, kuin pelkästään pienessä piirissä paikoillaan sätkyttelyä.
Kirjava naaras kuuli kuinka Sadejuova veti henkeä.
”Pysy hännän mitan päässä minusta”, Hallakajo ohjeisti vielä, sipaisi hännällään kollia nenästä, ja veti omatkin keuhkonsa täyteen ennen kuin loikkasi kohti syvempää vettä ja voimakkailla tassujen kauhaisulla sukelsi. Tottuneesti kirjava naaras ei sulkenut silmiään missään vaiheessa, vaan antoi veden vaimentavan rauhallisuuden täyttää kaikki aistinsa tervetulleesti.
Virta nykäisi heti molemmat kissat mukaansa, ja ensin Hallakajo antoi sen kuljettaa ohjailematta kulkuaan millään lailla, jotta Sadejuovakin tottuisi siihen. Sitten Hallakajo kauhoi itsensä lähemmäs kohti rantaa, jossa synkkänä vedessä häämötti iso kivi. Sen tullessa kohdalle kirjava naaras asetti takatassunsa vasten kovaa pintaa, ja ponkaisi itsensä vauhdilla taas keskemmälle kohti jokea, kääntäen samalla itsensä kierimään ympäri. Pitkä turkki lainehti vedessä ympärillä kuin vesiheinä. Hallakajo näki tyytyväisenä, kuinka Sadejuova seurasi hänen reittiään kivelle ja ponkaisi samaan tapaan siitä lisää vauhtia. Kollin koivissa oli kuitenkin enemmän voimaa, ja tämä päätyi Hallakajon vierelle, tai lähinnä ylle.
Hallakajo pysäytti tarkoilla tassujensa väräytyksillä pyörimisensä niin, että jäi käytännössä selälleen Sadejuovan alle. Kuun valo siilautui kollin leveiden hartioiden ohi vedenkin läpi kirkkaana pinnalta. Sadejuova polski pienesti tassuillaan pitääkseen asentonsa samana, ja katseli allaan leijuvaa kumppaniaan. Tassut koskettivat ohi mennen. Hallakajo pyörähti kerran vielä ympäri aloillaan virran vietävänä Sadejuova siinä niin likellä, että naaras tunsi häntänsä viistävän tämän kylkeä. Pohjassa olevat pikkukivet väikkyivät värikkäinä kuun valossa. Hallakajo toivoi melkein voivansa kasvattaa kidukset ja saavansa jäädä sinne vaimean pehmeään kauneuteen kumppaninsa kanssa ikiajoiksi. Sadejuova tuntui ajattelevan jotain samankaltaista, sillä kolli sukelsi umpeen sen pienen välimatkan, joka heidän välilleen oli jäänyt. Kollin tassut kietoutuivat Hallakajon omiin, ja vedessä leijuvat harmaan sävyiset turkit sekoittuivat yhdeksi.
Mutta Sadejuovalla taisi lopulta olla jotain muuta mielessä. Hallakajo tunsi, kuinka kolli käänsi heidät molemmat ympäri, ja ponnisti selkä vasten pohjaa jaloillaan pohjasta ylöspäin vieden Hallakajoa tiukassa otteessa mukanaan. Hallakajo älähti vaistomaisesti vastalauseen yllättävälle liikkeelle, mutta siitä hyvästä purkautui vain joukko hopeaisia kuplia, jotka kohosivat kissakaksikon kanssa kilpaa kohti pintaa. Sitten yhdessä pärskäyksessä vesi irrotti otteensa, ja maailma ympärilä oli taas kirkkaampi ja kovempi, ainakin Hallakajon mielestä.
”Tiedän että voisit viettää tuolla puoli yötä, mutta minulla tuli raja vastaan enkä halunnut jäädä odottelemaan kuin pentu pentutarhaan että tulisit joskus ylös”, Sadejuova selitti hengästyneenä haukottuaan ensin pari kertaa ilmaa keuhkoihinsa. Hallakajo oli unohtanut sen seikan kokonaan ja peitti nolostuksensa pudistelemalla vettä korvistaan samalla kun molemmat suuntasivat uintinsa kohti rantaa.
”Piditkö kuitenkin siitä?” Hallakajo kysyi sitten, kun molemmilla jalat ulottuivat taas pohjaan. Sadejuova kahlasi saman tien loppumatkan rantaan ja ravisteli turkkinsa rivakasti enimmistä vesistä ennen kuin kääntyi vastaamaan.
”Pidin, minulle ei ole tullut mieleenkään että veden alla voi tehdä muutakin kuin jahdata kaloja”, Sadejuova vastasi vilpittömästi silmät innostuksesta välähtäen, ja sai Hallakajon kehräämään tyytyväisenä. Naaras oli jäänyt odottamaan kollin vastausta ja seisoi yhä puoliksi vedessä vettä tippuvana.
”Se oli minustakin erityisen kivaa kun olit kaverina… mutta nyt meidän pitää kai palata leiriin ja katsoa onko se sinun kalasi yhä tuolla rannassa”, Hallakajo mutisi vastentahtoisesti ja väräytti korviaan kohti joen yläjuoksua. Pieniä pisaroita ropisi niiden kärjistä joen pintaan. Pian veden pintaa häirittiin lisää. Siitä huolimatta, että Sadejuova oli jo ravistellut turkkinsa kertaalleen kuivaksi, tämä asteli takaisin veteen ja painoi kuononsa vasten Hallakajon kuonoa kehräten.
”En halua, että tämän yön yhteiset hetket loppuvat vielä tähän”, kolli pyysi. Tai äänensävystä päätellen ennemmin ilmoitti. Hallakajo kehräsi vastaukseksi, ja kissat kietoivat häntänsä yhteen. Sadejuovan jahtaama kala ei päätynyt lopultakaan saalispinoon.

Joten ei ihme, että Hallakajoa väsytti, taas. Ikinä ei malttanut kääntyä takaisin ajoissa leiriin, että ehtisi vielä nukkuakin. Mutta hetkinen…
”Miten sinä olet muuten noin virkeä? Minun nähdäkseni olemme olleet molemmat toistemme kanssa ihan yhtä usein yöt muualla kuin nukkumassa”, Hallakajo mietti ääneen. Pitkästä aikaa Hallakajo näki Sadejuovan sanattomana ymmällään, kolli ei osannut muuta kuin etsiä katseellaan Hallakajon omaa kuin vastaus löytyisi sieltä.
”Oletkohan sinä varmasti kunnossa?” Sadejuova sanoi sitten vakavana ääneen sen, mikä Hallakajollakin oli kolkuttanut ajatusten perukoilla yhä enemmän aamuheräämisten hankaloituessa.
Ja ruokahalun temppuillessa. Välillä pelkkä ajatuskin saalispinosta etoi, ja välillä kirjava naaras huomasi häpeillen salakuljettavansa sellaisia isoimpia saaliita vain itsensä syötäväksi, jotka olisi ennen auliisti jonkun kanssa jakanut. Hallakajo oli senkin pistänyt vain univajeen piikkiin, että kai sitten unta piti korvata ruualla.
”En tiedä… Voisin käydä parantajien pesällä varmuuden vuoksi. Siis sen lisäksi, että keskityn nukkumaan jatkossa yöni paremmin”, Hallakajo päätti, ja loi merkitsevän katseen kumppaniinsa. Sadejuova nyökkäsi vain jäyhästi. Ei enempää yöjuoksuja nyt vähään aikaan, niin mukavia kaksinkeskisiä hetkiä kuin ne tarjosivatkin. Ei terveyden, jaksamisen ja soturin velvollisuuksien hoitamisen kustannuksella.

Mutta parantajien pesällä tilaansa selviteltyään Hallakajo sai tuoda Sadejuovalle sellaisia uutisia, jotka lupasivat, että kirjavalla naaralla olisi aivan toisenlaisia hoidettavia pian. Kollin palatessa Naakkatassun harjoittamisesta Hallakajo kertoi uutisensa heti leirin suuaukolla, kun ei mitenkään malttanut pitää tietoa vain itsellään yhtään kauempaa. Sadejuova innostui niin kuullessaan tuloillaan olevista pennuista, että pyörähti pari kertaa paikoillaan kuin pentu tai tyhmänä häntäänsä jahtaava koira. Kumppanukset olivat itse asiassa toivoneet ja odottaneet tätä, mutta kun alkuun ei ollut viherlehden aikana pentuja alkanut kuulumaan, asia oli jo meinannut unohtua.

Hallakajo asettui vaivalloisesti kyljelleen tuoreeseen pakkaslumeen. Hyvän asennon löytämiseen meni tovi, taas. Vatsa tuntui olevan koko ajan enemmän tiellä, nytkin levisi siihen eteen hämmentävän ja melkein nolostuttavan suureksi, tulisivat pennut jo ulos sieltä! Mutta kirjava naaras ei voinut muuta kuin odottaa, että luonto tekee tehtävänsä ja käy tarkoitetun polkunsa. …Ja sen myötä Hallakajo toppuutteli ajatuksiaan ja nieli ajatuksiensa sanat. Olkaa siellä vain pennut turvassa ja ihan niin kauan kuin tarvitsee, jotta synnytte kaikki terveinä ja kunnossa.
Saadakseen ajatuksensa pois vaivalloisesta olemisestaan Hallakajo käänsi katseensa leiriaukealle. Supitassu ja Pisaratassu retuuttivat pitkiä oksia mukanaan kohti klaaninvanhinten pesää, jossa Savutassu jo yhdessä Kamomillatassun kanssa tunnusteli tilkittäviä ja tiivistettäviä kohtia. Kollilla näytti olevan tarkemmat otteet kun vieressään levottomasti sohivalla Kamomillatassulla. Viimeisin lumisade oli jäänyt kokonaisuudessaan maahan ja tuonut mukanaan todellisen lehtikadon pakkasen. Se oli varmasti tuntunut ensimmäisenä klaaninvanhinten kolottavissa nivelissä ja näiden pesä paikattaisiin ensimmäisenä kylmää vasten. Hallakajo ehti jo naurahtaa itsekseen huvittuneena kuvitellessaan, kuinka Mustakynsi pompottaisi taatusti nuorempiensa joukkiota, mutta sitten naaras säikähti kahahtavaa ääntä lähempää.
Se olikin vain Savitassu, joka raahasi kovalla tohinalla omaa oksaansa, mutta kohti pentutarhaa. Hallakajo seurasi katseellaan oppilasta. Tietenkin myös pentutarha olisi ensimmäisten paikattavien joukossa. Olisihan Hallakajon pitänyt osata ajatella niin pitkälle, nyt kun itsekin oli siellä. Oli ollut jo hyvän tovin, kun parantajat olivat tunnustelleet ja todenneet ainakin neljän pennun olevan tuloillaan – ja näkihän sen aika pian jo puolisokeakin suunnattomasti kasvaneesta pentumahasta, joka ajoi Hallakajon hyvissä ajoin ottamaan rauhallisemmin pentutarhaan ja jättämään soturin velvollisuudet toisille.
Mutta tosiasiassa hopeankirjava naaras ei ollut oppinut ottamaan hämmentymättä vastaan mitään hänelle erityiskohteluna pentutarhaan siirtymisen johdosta tarjottua. Kuningattarelle. Parhaita tuoresaaliita, makuualustan täydentämistä ja pöyhimistä täydelliseksi, jatkuvaa kyselyä tarvitsetko jotain muuta. Se oli vaivaannuttavaa kaikilta läheisimmiltä, kuten Saukkosydämeltä ja jopa vähän omalta kumppanilta. Puhumattakaan kaikista toistaiseksi vieraammiksi jääneistä jokiklaanilaisista. Mutta olihan Hallakajo itsekin aikoinaan oppilaana hyysännyt kuningattaria ja klaaninvanhimpia, eli jokainen vain vuorollaan, eikä syytä vaivaantumiselle olisi ollut. Ennemminkin Hallakajo yritti kääntää tuntemuksensa kiitollisuudeksi, kaikille ja kaikelle siitä, että hän saisi synnyttää pentunsa turvallisimpaan paikkaan maailmassa, omaan klaaniin, etenkin kun lehtikato oli ehtinyt vyöryä päälle.
”Oletko varma, ettei sinun olisi parempi olla pentutarhassa? Tänään on hyvin kylmä aamu”, Hallakajo kuuli Sadejuovan huolestuneen maukaisun ja hangen narskunnan kun kolli asteli häntä kohti.
Hyysäämisestä puheen ollen.
Hallakajo heilautti häntäänsä terävästi vähän turhautuneena, ja lausahti: ”Minun oli liian tukala olla siellä, ja olisi etenkin nyt kun oppilaat paikkaavat sen seiniä.” Kirjava naaras loi kellertävien silmiensä katseen kumppaninsa harmaisiin silmiin ja yritti saada ilmeeseensä niin paljon päättäväistä ehdottomuutta kuin vain kykeni.
”No jos olet ihan varma. Mutta lupaa minulle että menet lämmittelemään ennen kuin sinun tulee kylmä”, Sadejuova vannotti levoton ilme silmissään huolesta, ja vähän tunnustelevin sanankääntein. Kollin häntä nyki levottomasti. Hallakajo tunsi pienen huonon omantunnon pistoksen. Usein niin jäyhä ja itsevarma kolli näytti nyt hyvin epävarmalta, ja kyllähän Hallakajon olisi kuulunut muistaa, että tämän edellinen kumppani kuoli ennenaikaiseen synnytykseen. Hopeankirjava naaras katsoi kuitenkin paremmaksi olla muistuttamatta siitä ääneen millään tavalla, ja heittäytyikin kiehnäämään lumessa kuin ihanimmassa pehmeässä sammaleessa tai leppeässä rantavedessä ikinä.
”Ei kun päinvastoin minä meinaan ylikuumentua ja tämä on ihanaa!” Hallakajo hihkaisi, eikä täysin valehdellut. Kylmä lumi viilensi ja rauhoitti painavan vatsan ympäriinsä raahaamisesta ja epäluontevissa asennoissa nukkumisesta kolottavia jäseniä.
”No hyvä on sitten, oma ampiaisaivoni”, Sadejuova kehräsi huvittuneena ja lempeällä äänensävyllä, ja kumartui nuolaisemaan kumppaninsa poskea kun tämä kuikuili alaviistosta kollia huvittunut pilke kellertävissä silmissään. Kollin harmaaturkkiseen kuonoon jäi lumen haituvia.
Ehdottomuus ei sopinut sen enempää Hallakajolle kuin liika huolehtiminen Sadejuovalle.
”Tuon teille isoimman kalan minkä jaksan kantaa, tai kaksi”, Sadejuova uhosi sitten, ja painoi vielä kerran läksiäisiksi kuononsa hetkeksi vasten Hallakajon poskea, samoin kuin kosketti pinkeää pyöreää pentuvatsaa. Kollin silmistä paistoi loputon ylpeyden ja rakkauden lämpö, ja Hallakajo kehräsi mielissään.
Lumessa kiehnäämisestä huolimatta Hallakajosta tuntui kuin olisi kellunut lämpimillä viherlehden joen aalloilla hänen katsoessaan, kuinka Sadejuova katosi Perhonsiiven rennosti johtaman metsästyspartion kanssa ulos leiristä. Kolli asteli niin turkki kiiltäväksi suittuna ja jäntevät lihakset sen alta piirtyen, että oli vaikea uskoa lehtikadon koittaneen. Eikä Sadejuova ollut ainoa vaikuttava näky metsästyspartiossa – Jokiklaanilla meni hyvin.
Sitten tuota lämpöä vaimensivat heti syttyvän kaipuun ja kateuden sekainen pistos. Voi kunpa voisi mennä Sadejuovan ja muiden mukana ja nähdä lehtikadon lumella valaiseman Jokiklaanin reviirin, ja joen virtaavan vielä ennen kuin se jäätyy, käydä polskimassa viileässä vedessä ennen kuin sille täytyisi jättää hyvästit seuraavaan hiirenkorvien aikaan asti…
Aivan kuin pennut olisivat aistineet emonsa kaipuun ja halunneet muistuttaa itsestään. Hallakajo ähkäisi kun tunsi onton humahduksen sisällään, ensin yhden ja sitten sarjan. Pennut liikehtivät kaikki kerralla tavallista levottomammin.
”Kyllä kyllä, te tarjoatte varmasti sitten minulle niin paljon puuhaa että viherlehtikin ehtii tulla ennen kuin huomaankaan”, Hallakajo puhisi ääneen ja silotti vatsansa turkkia pitkin nuolaisuin. Sitten naaras katsoi paremmaksi ainakin nousta jaloittelemaan – koska ehkeivät pennut osanneet niinkään lukea hänen ajatuksiaan, vaan tunsivat kylmän maan.
Kylmä tuuli pörrötti hopeankirjavaa turkkia, kun Hallakajo katseli ympärilleen ja mietti minne mennä. Voi kun leiri näytti ahtaalta ja pienintäkin nurkkaa myöten tutulta ja kolutulta. Sadejuovaa – ja parantajiakin – kuunnellen Hallakajo oli pysytellyt kohta neljänneskuun vain leirin sisällä, koska monen pennun pentueen synnytys voisi käynnistyä vähän milloin sattuu. Mutta voi kun se alkoi olla niin tylsää, niin paljon kuin Hallakajo itselleen muistutti sen olevan ennen kaikkea pentujen parasta, ja mikään muu ei ollut niin tärkeää. Naaraan katse kiinnittyi siitä huolimatta parantajien pesään – entä jos kuitenkin kävisi kysymässä, että olisiko yksi kävelyretki leirin ulkopuolella mahdollinen?
”Eikö sinun pitäisi olla lämpimässä pentutarhassa”, Hallakajo kuuli rahisevan maukaisun. Kirjava naaras käänsi katseensa puhuttelijaansa, ja yritti kovasti olla pyöräyttämättä silmiään.
”Eikö sinun pitäisi olla vuorostasi lämpimässä muiden klaaninvanhimpien kanssa”, Hallakajo vastasi Mustakynnelle, samalla kun kosketti hännällään tämän lapaa tervehdykseksi. Mustakynsi tuhahti vähättelevästi.
”Lämmintä siellä ehkä olisi, mutta palelen mieluummin hetken kuin lämmittelen niin, että minua tökitään oksilla. Aivan kuin mokomat oppilaat eivät enää osaisi hommaansa, kyllä vielä viime lehtikatona saimme viettää koko ajan pesässä kun oppilaat puuhasivat ulkopuolella niin siististi ettei olisi huomannutkaan…” Mustakynsi puhkesi selittämään tohkeissaan. Hallakajon viikset värähtivät huvituksesta.
Tulevien pentujen myötä Mustakynsi oli tavallista useammin tullut kyselemään Hallakajolta kuulumisia, ja kirjava naaras kuvitteli nytkin jutun huolimattomista oppilaista olevan vähän keksitty veruke. Mustakynnen takana kun muut klaaninvanhimmat eivät näyttäneet pakenevan pesästä, jonka seinämien kimpussa hääräsi jo peräti viisi oppilasta.
Mutta Hallakajo kuunteli keskeyttämättä Mustakynnen sanat loppuun. Kollin ääni oli karheutunut entisestään loppua kohden.
”Mutta sinua ei tökitä oksilla pentutarhassa, joten mikset asettuisi sinne?” Mustakynsi heilautti häntäänsä kaaressa kohti pentutarhaa. Hallakajo vilkaisi sen suuntaan ohimennen. Savitassu näytti juuri saaneen paikattua sen mitä paikattavaa löysikin, ja askelsi kiireesti kohti leirin suuaukkoa, jossa tämän mestari Hiekkatuuli odotti, vaalea turkki sävyttyen kauniisti laskevan auringon valossa. Oliko päivä jo niin pitkällä?
”Hyvä on, palaan pentutarhaan, mutta vain jos sinäkin palaat takaisin lämmittelemään pikimiten”, Hallakajo sitten lupasi auliisti. Mustakynsi nyökkäsi hyväksyvästi.
”Sen teen. Kunhan irrotan yhden noista klaaninvanhimpien pesän kimpussa hääräävistä oppilaista huolehtimaan sinulle – tai siis kaikille kuningattarille jotain purtavaa sinne myös. Kyllä meillä riittää oppilaita huolehtimaan kaikista leirin asioista yhtä aikaa, kunhan eivät jää juoruilemaan keskenään vain yhden homman kimpussa”, Mustakynsi mutisi itsekseen palatessaan omia askeliaan. Hallakajo pudisti hyväntahtoisesti päätään, ja suuntasi kulkunsa jo oikeastaan aika mielellään kohti pentutarhaa. Ison vatsan kanssa oli hankala liikkua, nukkua, kaikkea, joten väsymyksestä oli tullut pysyvä kaveri. Eikä auringon laskettua voimistuvalta kylmältä viimaltakaan pakeneminen kuulostanut hullumalta. Lämmin oma pesä houkutteli.
Viimeistään Pisaratassun tuoman ja Kaislasydämen kanssa jaetun mustarastaan (kuulemma jonkun oppilaan onnekkaasti lennosta nappaama) jälkeen uni painoi jo silmiä, ja Hallakajo asettui niin mukavasti kuin pystyi vielä huuliaan mielissään lipoen. Ei tämä kuningattarena lekottelu taas ollutkaan niin kauheaa. Etenkin kun oli jotain mitä odottaa, hänen ja Sadejuovan yhteiset pennut. Vielä edellisenä lehtikatona Hallakajo ei olisi voinut kuvitellakaan että pääsisi kokemaan jotain niin ihanaa… Mutta vielä pitäisi hetki malttaa odottaa vain…

Hallakajo heräsi vieraan tuntuiseen leppeään lämpöön. Tuuli pörrötti turkkia ennen silmien avaamista, mutta tuuli oli lämmin, ja sai puhaltaa vapaasti. Eikö Hallakajon pitänyt olla pentutarhassa keskellä lehtikatoa?
Kellertävät silmät raottuivat epäluuloisesti. Yössä kuun valossa hopeaisena hohtava ruoho heilui rauhallisesti tuulessa silmän kantamattomiin jatkuvalla niityllä. Hopeankirjava naaras rämpi kömpelösti ja kiirehtien jaloilleen, kun tunnisti, ettei todellakaan ollut siellä missä oletti. Seuraavaksi Hallakajo henkäisi kauhistuneena, kun älysi, että nouseminen oli käynyt liian helposti – pennut! Missä ne olivat? Kirjava naaras pyörähti paikoillaan ympäri kuin voiden löytää hukkaamansa jostain, mutta pentuja ei näkynyt eikä kuulunut, ja ilmaan kantautui vain Hallakajon omasta rinnasta kumpuava hätääntynyt ulina.
”Rauhoitu, tämä on unta. Pennuillasi on kaikki hyvin. Sinä nukut”, tuttu ääni rauhoitteli. Hallakajo joutui vetämään pari kertaa syvään henkeä rauhoittuakseen, ennen kuin kääntyi puhujan suuntaan.
”Pakkaspuro”, Hallakajo tervehti varuillaan tätä kohti astelevaa Tähtiklaanin kissaa, jonka kanssa kirjava naaras oli päässyt jostain syystä kulkemaan unissa. Tai muistoissa? Hallakajo ei vieläkään tiennyt tai oikeastaan ajatellutkaan asiaa, ei enää sen jälkeen kun hänestä ja Sadejuovasta oli tullut kumppanit ja Pakkaspuro ei ollut vetänyt häntä enää muistoihinsa.
”Hallakajo”, Pakkaspuro vastasi kaukaa kumpuavan kuuloisella maukaisulla, ja seisahtui paikoilleen. Epämiellyttävät kylmät väristykset kulkivat Hallakajon läpi, ja naaraan täyttyi yhtä lailla keskittyä pitämään turkkinsa sileänä kuin jalkansa paikoillaan.
Oliko Pakkaspuro muka Tähtiklaanin kissa, kun kuulosti noin pahaenteiseltä, ja tämän turkilla pyörteili synkkä sumu, joka kietoi muistoissa niin kiiltäväturkkisen ja eläväisen soturin synkän verhon taakse?
”Tervehdys, viime tapaamisestamme on aikaa”, Pakkaspuro jatkoi jäätyään vähän kiusallisen pitkän keskusteluetäisyyden päähän, ja Hallakajo nyökkäsi vastaukseksi varuillaan.
”Niin on… Koska tein mitä neuvoit? Olen nyt yhdessä Sadejuovan kanssa, ja saamme pian pentuja”, Hallakajo vastasi, ja kaikesta epäluuloisuudestaan huolimatta innostui taas koittavasta perheen ja ilon kasvamisesta niin, että viuhtoi häntäänsä puhuessaan.
Pakkaspuro pysyi täysin ilmeettömänä, ja Hallakajo rauhoittui hiljaisuuden venyessä kiusallisesti.
”Niin. Sain vihdoin kirouksen poistettua, vaikka aika hiirenaivoinen opastettava meinasitkin olla”, Pakkaspuro maukaisi lopulta täysin ilottomasti.
Hallakajo kohotti kulmiaan, ja yritti pyöritellä mielessään järkevää vastausta sysäten moitteista loukkaantumisen sivuun. Hopeankirjava naaras oli päättänyt, ettei ollut enää lainkaan kiinnostunut tuon oudon edesmenneen jokiklaanilaisen tarkoitusperistä, vaan halusi vain takaisin omaan maailmaansa ja olla näkemättä tätä enää ikinä. Vaikkakin pitäisi kuitenkin ehkä kohteliaisuuden vuoksi…
”Kiitos kuitenkin kun opastit. Olisin ehkä luovuttanut muuten enkä saisi olla yhdessä päivieni loppuun Sadejuovan kanssa niin kuin sinä sait olla Routalehden kanssa…” Hallakajo maukaisi mahdollisimman vilpittömällä äänensävyllä, mutta lopetti epävarmasti kun näki ensimmäiset tunteet ja ilmeet Pakkaspurolla.
Syvä suru täytti hetkeksi tämän kellertävät silmät, vain väistyäkseen tyytymättömän kovuuden tieltä.
”Toivottavasti te saatte enemmän niitä päiviä. Onnea teille kahdelle”, Pakkaspuro puuskahti, ja kääntyi sen kummempia hyvästejä sanomatta astelemaan kohti synkkänä öisen sinisessä taivaanrannassa häämöttävän metsän rajaa. Hallakajo huomasi sen nyt vasta, ja ei osannut hetkeen muuta kuin katsella vuoroin metsää horisontissa, vuoroin sitä kohti astelevaa kissaa. Sama synkkä sumu ympäröi molempia, ja tuo sumu näytti tiivistyvän Pakkaspuron ympärillä mitä kauemmas tämä eteni. Miksi ihmeessä Pakkaspuro käveli tuonne tieten tahtoen?
”Odota! Mitä tarkoitat?” Hallakajo huudahti ja harppasi pari juoksuaskelta Pakkaspuron perään ennen kuin itsekään älysi mitä teki saati miksi.
Kiinnostiko häntä oikeasti mitä Pakkaspurolle ja Routalehdelle oli lopulta käynyt, vai välittikö hän Pakkaspurosta niin, ettei olisi halunnut tämän astelevan sellaiseen paikkaan ja halusi pysäyttää keinolla millä hyvänsä? Ehkä molempia. Olivat he sen verran monet tassunjäljet kulkeneet jo yhdessä, ja jokin yhteys heidän välillään oli. Pakkaspurohan näytti ihan Hallakajolta! Lukuun ottamatta tuota ympäröivää synkentävää sumua.
Mitä Hallakajo olikin selittänyt itselleen syyksi keskeytykselleen, naaraan teki mieli ottaa pian se takaisin ja antaa Pakkaspuron jatkaa matkaa. Tähtiklaanin kissa kääntyi hitaan uhkaavasti ympäri, ja tämän silmistä paistoi kopea ylenkatse. Miksi keskeytit minut? Niin, miksipä miksi, Hallakajo toisti päänsä sisäiselle keskustelulle samalla kun liukui pysähdyksiin ja painoi päänsä alistuneena ennen kuin Pakkaspuro oli ehtinyt tehdä muuta kuin luoda sen yhden paljonpuhuvan katseen häneen. Kylmä ja tympeän hajuinen viima tavoitti metsän suunnalta parivaljakon.
”Et halua kuulla. Sinulla on nyt niin ihanaa Sadejuovan ja pentujen kanssa”, Pakkaspuro hymähti, mutta ei kääntänyt selkäänsä. Hallakajo aisti, että toinen hopeankirjava naaras oli jäänyt odottamaan, että hän itse päättäisi antaa olla ja kääntyä takaisin. Mutta kerran päätöksen tehtyään Hallakajo ei enää perääntynyt.
Pakkaspuro haluamalla halusi kiehnätä tuossa synkkyydessään niin kuin Hallakajo aiemmin lumessa, ja se ei tuntunut oikealta tai järkevältä. Mikä oli syynä?
”Kaikesta päätellen teillä ei mennyt kaikki hyvin loppuun asti…? Onko se syynä siihen miksi olet nyt…” Hallakajo aloitti, mutta ei lopulta tiennytkään mitä kysyä, ja heilautti hännällään ylimalkaisesti Pakkaspuron olemukseen viitaten.
”Ei.” Pakkaspuro huokaisi, ja painoi päänsä, ja ensimmäistä kertaa sinä yönä tai missään muistoissakaan Hallakajo näki Pakkaspuron niin lannistuneena. Koko kissa näytti painuvan vähän lysyyn, ja Hallakajo älysi, että hänen aiemmin näkemänsä tunteettomuus ja kopeus oli ollut vain vaivalla ylläpidetty kuori, ja tältä Pakkaspurosta oikeasti tuntui.
”Mitä tapahtui?” Hallakajo kehotti kertomaan rauhallisella äänellä.
Hopeankirjava naaras ei ehtinyt kavahtaa taemmas, kun Pakkaspuro yllättäen harppasi heitä erottavan välimatkan umpeen ja kosketti neniä Hallakajon kanssa. Kosketuksesta levisi nopeasti terävä kylmyys, mikä sai Hallakajon rutistamaan silmänsä kiinni hetkeksi, ja niiden avautuessa taas maisema oli aivan eri.

”Ei, ei tämän pitänyt mennä näin”, Hallakajo huokaisi Pakkaspuron äänellä, tämän kehossa. Väsymyksestä huohottavan soturin edessä makasi ruskeaturkkisen jokiklaanilaisen ruumis, silmät auki mitään näkemättä tuijottaen, yhä hitaasti verta pulppuava irvokas haava kaulassa.
Pakkaspuro riuhtaisi katseensa irti klaanitoveristaan, jota ei pystynyt enää mitenkään auttamaan. Tähtiklaani antakoon tälle rauhan, siellä jossain, koska täältä se puuttui. Kivikkoisella melkein olemattoman pienenä virtaavan joen rannalla sähisi toisissaan kiinni joukko resuisia ja laihoja sotureita, myrskyklaanilaisia ja jokiklaanilaisia. Pakkaspuro puristi hampaansa yhteen ja riuhtaisi itsensä liikkeelle, ontuen toista takajalkaansa ja läähättäen väsymyksestä ja kuumuudesta.
”Menkää jo takaisin omalle puolellenne!” Pakkaspuro rääkäisi kun loikkasi kynsimään lähimmän selkänsä kääntäneen myrskyklaanilaisen kylkiä. Kookas mustaturkkinen uros kääntyi ympäri ja läimäisi Pakkaspuron poskea kirpaisevasti tassullaan kuin Jokiklaanin soturi olisi ollut mitätön vesikirppu.
”Ei kun menkää te matkoihinne, tämä ranta kuuluu Myrskyklaanille!” soturi uhosi samalla kun Pakkapuro pudisti päätään sähähtäen toetakseen iskusta.
Läheltä kuuluva kivun rääkäisy sai Pakkaspuron hetkessä jättämään vastustajansa ja ryntäämään mitään ajattelematta kompastelevan pyrähdyksen taistelukentän läpi.
”Usvatassu!” Pakkaspuro ulvaisi hätääntyneen emon huudon liukuessaan kuivalla rantapohjalla pysähdyksiin. Harmaaturkkinen oppilas makasi kyljellään vain norona virtaavassa joessa, vesi värjääntyi verestä. Pahantekijää ei näkynyt missään – teloi vain oppilaan ja jatkoi matkaansa, raakalainen klaanikissaksi.
”Ei hätää, minä olen tässä”, Pakkaspuro lohdutti pelosta ja kivusta vikisevää tytärtään sanoin ja nuoli rauhoittavasti poskesta. Siniset silmät tuijottivat suurina ylös häneen. Voi hyvä Tähtiklaani, ei vielä näin nuorien oppilaiden pitäisi joutua tällaiseen taisteluun.
”Tämä sattuu, mutta minun on pakko”, Pakkaspuro jatkoi anteeksipyytävästi, kun alkoi tukkia tassuillaan verenvuotoa, ja sai tyttärensä rääkäisemään taas. Hopeankirjavan soturin ei auttanut kuin sulkea silmänsä ja korvansa pentunsa kärsimykseltä, samoin kuin kaikelta muulta taistelulta ympärillään ja pysyä aloillaan. Mutta yhden syyttävän katseen soturi loi taivaalle. Miksi Tähtiklaani oli yleensä lähettänyt tämän kuivuuden heidän ja kaikkien klaanien piinaksi ja välejä kuumentamaan?
”Usvatassu!” kuului seuraava hätääntynyt kutsu. Sumutassu liukui pysähdyksiin siskonsa vierelle turkki niin pörrössä, että kolli näytti kahta suuremmalta kuin oli. Pakkaspuro ei ehtinyt vaihtaa toisen pentunsa kanssa kuin yhden hätäisen katseen.
”Väistäkää, te kaikki”, Pakkaspuro kuuli vielä yhden tutun äänen ja lähemmäs laukkaavat askeleet. Routalehti sysäsi kumppaninsa sivuun, ja alkoi asetella paremmin verenvuotoa tyrehdyttäviä mukanaan tuomia hämähäkinseittejä Usvatassun kyljelle. Pakkaspuro huokaisi helpotuksesta.
”Syö nämä, niin tunnet olosi pian paremmaksi”, Routalehti käski Usvatassua ja asetti tämän eteen jotain, mitä Pakkaspuro ei nähnyt. Hopeankirjava naaras oli perääntynyt ja kietoi häntänsä järkyttyneen Sumutassun ympärille lohduttavasti. Toisaalta tuntui hyvältä, että perhe oli koolla, vaikkakaan pennut itse eivät tienneet sitä. Routalehdeltä Usvatassu saisi parhaan hoidon mikä mahdollista. Mutta toisaalta…
”Routalehti! Kultasiippi haavoittui pahasti!” paikalle rynnännyt Pakkaspuron veli Harmaakynsi huusi ja jäi pienen matkan päähän, kääntyi lähteäkseen, kunnes huomasi, että Routalehti ei näyttänytkään kuulleen häntä.
”Pyydän, kiirehdi!” Harmaakynsi ähkäisi epätoivoisena, ja loi anelevan katseen Pakkaspuroon, häntä levottomasti viuhtoen ja turkki kiihtymyksestä pörrössä. Sen lisäksi, että Kultasiipi oli Harmaakynnen rakas kumppani, naaras oli Jokiklaanin varapäällikkö. Hopeankirjava naaras sävähti oitis kääntämään katseensa sivuun veljensä tuijotuksesta, ja yritti olla kuvittelematta liikoja siitä, kuinka paljon Harmaakynsi tiesi hänestä ja Routalehdestä.
”Kiitos, Routalehti, mutta uskon, että me voimme nyt katsoa Usvatassun perään, jatka sinä auttamaan muita”, Pakkaspuro pyysi kireällä äänellä, ja asteli uudestaan lähemmäs Usvatassua sekä tämän yllä hääräävää Routalehteä. Parantaja ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi itsekseen mutisten Usvatassun jo näkyvästi tyrehtyneen haavan peittelyä. Usvatassu itse katseli sumein silmin kaukaisuuteen, tämä ei näyttänyt tuntevan enää kipua tai tietävän paljon muutenkaan maailman menosta ympärillään yrttien tuudituksessa. Pakkaspuro vilkaisi Sumutassua. Tämän silmistä paistoi pieni hämmennys. Oppilaskin näki, että Usvatassu ei ollut enää niin vaarassa tai tuskissaan, ja taistelua käytiin yhä heidän ympärillään, ja Kultasiipi ainakin oli konkreettisesti enemmän avun tarpeessa kuin Usvatassu enää.
Mutta Routalehti ei pystynyt jättämään haavoittunutta pentuaan.
”Routalehti!” Pakkaspuro kivahti jo vähän epätoivoisena. Parantaja nosti säikkynä katseensa kuin olisi herännyt unesta, ja tuijotti salaista kumppaniaan suurin hämmentynein silmin, tukea ja vastauksia hakien.
”Kultasiipi tarvitsee hoitoasi!” Pakkaspuro sähähti hampaidensa välistä, ja nykäisi hännällään kohti kärsimättömänä tassujaan siirtelevää Harmaakynttä. Kollin katseeseen oli hiipinyt hädän lisäksi jotain synkempää. Pakkaspuro värähti, kun Routalehti lopulta sai itsensä taas liikkeelle, mutta parantaja vilkaisi vielä kerran taakseen. Pakkaspuro pakottautui olemaan kohtaamatta kumppaninsa katsetta.

Jokiklaani suri menetettyjä sotureitaan. Leirin keskelle oli tuotu ruskeaturkkinen Myyräturkki, punaraidallinen Tulivirta sekä kauniin kultaturkkinen Kultasiipi. Pakkaspuro pysytteli leirin syrjällä, kun muut kävivät vuoroin lausumassa viimeiset hyvästinsä urheille, klaaninsa puolesta henkensä antaneille sotureille.
Ja miksi? Kuivan joenrannan puolesta, josta ei ollut mitään hyötyä klaanille? Pakkaspuro kynsi turhautuneena maata, ja tunsi kylmän ja puristavan myrkyn sisällään.
Ei vaan siksi, että hän oli itsekkäästi seurannut tunteitaan ja sekoittanut klaanin parantajan velvollisuudentunnon ja tunteet.
Usvatassu ja Sumutassu häilyivät levottomina sivummalla kyyhöttävän emonsa ja Jokiklaanin leirin aukean välillä. Usvatassu kyljessään niin paksu haavan tyrehdyttävä ja hoitava sidos, että siitä olisi riittänyt vielä oikeasti muillekin sidostarpeita. Oppilaat näkyivät vilkaisevan jonnekin parantajanpesän suuntaan välillä, hämmentyneinä, peloissaan, mutta Pakkaspuro ei sallinut itselleen samaa. Ei enää. Hän ei saisi olla enää missään tekemissä Routalehden kanssa, ettei sama toistuisi. Pennut olivat saaneet tietää isästään pahimmalla mahdollisella tavalla. Varapäällikkö oli kuollut, koko klaani oli sekaisin, itsekkään Pakkaspuron takia…
”Tämä on sinun syytäsi!” Harmaakynnen rääkäisy havahdutti Pakkaspuron itseinhossa kierimisestä. Hopeankirjava naaras kohotti nopeasti katseensa. Tulkoot mitä oli tullakseen, hän oli sen ansainnut.
”Harmaakynsi rauhoitu, et ajattele nyt selkeästi”, sisarussarjasta Pajuhäntä ilmestyi rauhoittelemaan veljeään, mutta tämän Pakkaspuroon luomassa katseessa kävi epäluulo. Usvatassu meinasi siirtyä lähemmäs emoaan, mutta Sumutassu kosketti sisartaan hännällä kyljestä, ja oppilaat jäivät sivummalle pieninä ja turvattomina kuin pennut. Pakkaspuro pakottautui kuitenkin antamaan kaiken huomionsa Harmaakynnelle.
Harmaakynsi ravisteli Pajuhännän hännän selältään, ja asteli lähemmäs Pakkaspuroa.
”Tähtiklaani rankaisee meitä kaikkia sinun ja Routalehden holtittomuudesta ja sääntöjen rikkomisesta. Rankaisi Kultasiipeä!” Harmaakynsi jatkoi syyttämistä kuin keskeytystä ei olisi ollutkaan, silmät synkkinä ja ilme hurjana raivosta, kynnet maahan pureutuen. Pakkaspuro näki sivusilmällä, kuinka klaanitovereitaan surreet soturit ja oppilaat alkoivat siirtyä leirin keskeltä kohti riitelyn ääniä.
”Teidät kaikki pitäisi jättää mäyrien armoille! Te kirotut!” Harmaakynsi sähähti ja sivalsi hännällään myös Usvatassun ja Sumutassun suuntaan.
Silloin Pakkaspuro kohottautui nopeasti koko pituuteensa ja loi niin itsevarman ja käskevän katseen veljeensä kuin vielä suinkin pystyi.
”Pennut eivät ole tehneet mitään väärää! Minä voin lähteä, mutta antakaa heidän jäädä tänne, ja Routalehteä te joka tapauksessa tarvitsette!” Pakkaspuro maukaisi. Hän kuuli vastalauseen alun pentujensa suunnalta, mutta kumpi olikaan kyseessä, toisen täytyi iskeä häntä sisaruksensa suulle hiljennykseksi tukahtuneesta maukaisusta päätellen. Routalehteä ei näkynyt tai kuulunut – ja hyvä niin. Pakkaspuro ottaisi hartioilleen ja selvittäisi tämän sotkun aivan itse.
Koska raivo Harmaakynnen silmissä ei sammunut. Pakkaspuro näki kuinka veljen niskakarvat nousivat pörröön. Harmaakynsi ei vain mitenkään voinut rauhoittua kumppaninsa menetyksestä sen enempää kuin antaa anteeksi siskonsa rikkomusta. Kollin häntä heilui paksuna sivulta toiselle äkäisesti.
”Teidän on koko ajan täytynyt tietää kuinka väärin te teette, niin miksi? Miksi te vain jatkoitte kunnes kaikki meni pieleen?” Harmaakynsi vauhkosi niin että sylki lensi. Tämä ei ollut näyttänyt edes kuunnelleen mitä Pakkaspuro oli ehdottanut.
”Me emme…” Pakkaspuro alkoi tunnustellen puolustaua. Ei hän tiennyt mitä oli aikonut sanoa.
”Miksi!?” Harmaakynsi rääkäisi vielä kerran, ja kiivastuksissaan läimäisi tassullaan Pakkaspuron päänsivuun ennen kuin kukaan ehti estää tai Pakkaspuro havahtui väistämään.
Pakkaspuro horjahti, kaatui, tunsi kipua, ja sitten kaikki pimeni.

”Siihen minä kuolin. Löin pääni kiveen.”
Hallakajo ravisteli päätään, ja näki taas Pakkaspuron edessään, seisoi sillä kuuniityllä.
”O-olen pahoillani”, Hallakajo sai ainoastaan änkytettyä. Mitään niin hurjaa hän ei ollut osannut odottaa pyytäessään Pakkaspurolta saada tietää. Hätä ja suru olivat jääneet muistoista kuin Hallakajon omiksi tunteiksi, oli vaikea keskittyä.
”Minä tein niin väärin!” Pakkaspuro ulvaisi, ja harppasi taas lähemmäs Hallakajoa. Nyt soturi havahtui perääntymään, mutta Pakkaspuro ei antanut sijaa toisen sanoille.
”Otin parantajan kumppaniksi, luulin voivani muuttaa ikiaikaisia sääntöjä noin vain, ja mitä tapahtui! Tapatin varapäällikön, ja sain veljen tappamaan siskonsa! Klaanin kohtelemaan omia pentujaan ja parantajaansa kuin hylkiöitä!” Pakkaspuron ääni kohosi valitukseksi, ja silmissä oli vauhko ja kaukainen ilme. Pakkaspuro oli niin muistojensa ja tuskansa vanki, että oli kuin tämä ei olisi edes melkein enää nähnyt Hallakajoa siinä edessään. Se tuska oli melkein fyysisesti tunnettavissa olevaa syvältä kouraisevaa riivintää.
”Ei se varmaan…” Hallakajo ähkäisi nopeasti väliin, mutta Pakkaspuro ei kuunnellut.
”Minä olen kirottu ja kirosin kaikki jälkeläisenikin, vain sinä onnistuit nyt saamaan kumppanin ja pennut seuraavana kaikista, kun Hopeavirtain oli ensin niin lähellä sen Harmaaraidan kanssa, mutta sitten… Mutta sitten sinä kuitenkin onnistuit!” Pakkaspuro sitten yhtäkkiä henkäisi erilaisella äänellä, toiveikkaana, silmät kiiluen.
”S-se voi olla vain sattumaa, että vasta minä…” Hallakajo maukaisi, mutta joutui irvistämään kesken kivusta. Häneen oikeasti sattui. Vaikuttiko Pakkaspuron lähellä olo niin paljon? Hallakajo perääntyi haparoivasti.
”Mene, kun kerran pystyt. Minä olen kirottu ja jään tänne ikiajoiksi, yksin, en saa enää nähdä ketään, en ansaitse sitä”, Pakkaspuro maukaisi syvän murheellisesti, aiempi tuska palanneena, samalla kun alkoi perääntyä. Ei, Pakkaspuro oikeastaan pysyi paikoillaan, mutta alkoi hälvetä. Mutta menetyksen ja syyllisyyden tuskan fyysinen kipu jäi, voimistui, samaa tahtia.

Hallakajo heräsi sekavana viileään pimeyteen. Lehtikadosta huolimatta hän oli nihkeä hiestä. Meni hetki kerätä ajatuksia. Oliko hän nähnyt painajaista ja herännyt siihen? Mutta sitten Hallakajo inahti, kun kivun puristava aalto kulki koko kehon läpi, ja jäi puristamaan vatsan ympärille.
Ensin pieni pakokauhu otti naaraan haltuunsa. Olikin pitänyt mennä pyytämään Pakkaspuroa kertomaan se ikävä loppunsa, sen takia Hallakajo nyt…!
Mutta sitten järki astui tilalle. Synnytys alkoi kun oli alkaakseen, unilla tai muistoilla ei voinut olla sen kanssa mitään tekemistä. Kaikki menisi hyvin ja niin kuin oli tarkoitus.
”Hallakajo, oletko hereillä?” Hallakajo kuuli kuiskutuksen. Myös Kaislasydän oli hereillä, mutta täytyi olla vielä ihan yö, kun kuningatar kerran kuiskasi.
”Olen”, Hallakajo ähkäisi, ja nuolaisi huuliaan. Janotti. Sattui. Naaras valitti hiljaa, kun kipu puristui taas hetkeksi tiiviimmin kehoon, ajatuksiin, kaikkialle.
”Apua”, Hallakajo sitten naurahti, kun hetken puristuksen hellittäessä pystyi jotain sanomaan.
”Ei hätää, haen parantajat. On ollut rauhallinen yö, kaikilla on aikaa auttaa sinua. Ota vain rauhallisesti, ja hyvä asento”, Kaislasydän rauhoitteli samalla kun nousi hakemaan parantajia. Kampesi vähän vaivalloisesti itsensä pystyyn, Kaislasydämelläkään ei olisi enää kauan synnytyksen.
Sanoistaan huolimatta Kaislasydän sai Hallakajon rauhattomammaksi – toinen naaras oli sanonut vähän liian monta kertaa tee rauhallisesti sitä ja tätä. Koittava tuntematon pelotti.
”Entä Sadejuova?!” Hallakajo havahtui huudahtamaan vasta kun Kaislasydän oli jo kadonnut matkoihinsa. Kirjava naaras irvisti itsekseen, kun näki liikettä toisissa pesissä pentutarhassa. Hän oli huudahtanut liian kovaan ääneen.
”Ai, nytkö on siis todella aika? Noh, ennemmin tai myöhemmin täällä olisi ollut hyvä antaa tilaa… Tulkaahan, mennään etsimään vaikka sotureiden pesistä tilaa loppuyöksi”, Kaikusielu heräsi saman tien yllättävän virkeänä, ja herätteli ja paimensi tokkuraiset pennut mukanaan ulos. Lammenhenki oli jossain vaiheessa vienyt jo oman katraansa mukanaan toisaalle.
Hallakajo älysi vähän nolona, että ainakin osan pentutarhassa yöpyvistä oli täytynyt herätä hänen käynnistyneeseen synnytykseen ennen kuin hopeankirjava naaras itse. Mitäköhän kaikkea hullua Hallakajon oli täytynyt voihkia unissaan? Naaras painoi korvansa luimuun, ja yritti kovasti ottaa äänettömästi vastaan seuraavan kivun aallon. Ilmoille purkautui kuitenkin syvä henkäisy. Ei onnistunut sitten mitenkään täysi hiljaisuus näemmä enää. Kuitenkin ennen viimeisen kompuroivan pentunsa perässä astelemista kauniin hopeaturkkinen Kaikusielu kääntyi vielä nyökkäämään rohkaisevasti Hallakajolle, ja synnyttävä naaras totesi nolostumisen olevan turhaa. Kukaan ei syyttäisi häntä nyt yhtään mistään. Kunhan kaikki menisi mahdollisimman hyvin ja helposti.
Sitten Hallakajo jäi taas hetkeksi yksin, ainakin hereillä olijoista. Hallakajo yritti kovasti keskittyä aaltoina tulevan kivun sijaan tuoreimman katraansa ympärille nukkumaan käpertyneeseen Saukkosydämeen – tämän pennut olivat liian pieniä vielä yölliseen nukkumapaikan vaihdokseen. Ruskeaturkkinen tasaisesti kohoileva kylki rauhoitti. Myös Huomenkukka näytti olevan vielä puoliunessa, oman suuren pentuvatsansa ympärille käpertyneenä. Mutta molempien kissojen korvat värähtelivät kun Hallakajo taas ähkäisi kivusta. Molemmat olivat myös useamman pentueen synnyttäneitä kuningattaria, ja Hallakajo mietti kiitollisena, että nämä olivat varmaankin jääneet myös tarkoituksella valmiina auttamaan jos tarvitsee.
”No niin, katsotaanpas missä vaiheessa täällä mennään”, Hallakajo kuuli Valotaivaan äänen ennen kuin tämä ilmestyi näkyviin pentutarhan suulle. Hallakajo ajatteli ihmeissään, ettei ollut mitenkään kuullut tai haistanut parantajien tuloa. Kipu sumensi ja kavensi kaiken.
Valotaivas ei heti astellut sisään, vaan kiersi katseellaan pentutarhan, ja nyökkäsi hyväksyvästi. ”Täällä on meillä hyvin tilaa”, parantaja maukaisi lähinnä itselleen mutisten samalla kun asteli lopulta Hallakajon vierelle. Kaamostassu tuli perässä lehtiin kiedottua yrttinyyttiä kantaen, ja pystyi vain vaivoin nyökkäämään tervehdyksen kantamuksensa kanssa. Hallakajo litki ahneesti eteensä asetetusta sammaltukosta veden. Se oli todella viileän raikasta, varmasti juuri joesta haettua, naaras mietti mielissään. Mutta vielä puuttui jotain oleellista, tai ennemminkin joku.
Juuri kun Hallakajo alkoi levottomana miettiä, että oliko kukaan vienyt sanaa Sadejuovalle, kollin pää pisti pentutarhan oviaukosta. Hallakajon huoli muuttui siinä samassa huvittuneisuudeksi. Siniharmaajuovainen kolli näytti todella pöllämystyneeltä, kuin puusta pudonneelta pöllönpoikaselta.
”Mene toki vain takaisin nukkumaan, ei täällä ole mitään merkittävää, voidaan kertoa sitten aamulla kuinka monta kolli ja naarasta tuli”, Hallakajo myhäili, ja sihahti kun tällä kertaa pistävämpi kipu tarrasi kyntensä kiinni hetkeksi. Eikö Hallakajon annettu enää saada ilmoille yhtäkään järkevää sananpartta ilman kivusta ähkimistä ja valitusta? Ainakin Sadejuovaan tuli liikettä, ja Valotaivas murahti arvostelevasta kun suurikokoinen kolli onnistui astumaan yhden juuri esille asetellun yrttipinon päälle ja tönäisemään Kaamostassun melkein kumoon kiirehtiessään kumppaninsa rinnalle. Hallakajo vastasi käheästi kehräykseen, kun Sadejuova kosketti neniä hänen kanssaan. Kosketus tuntui mukavan viileältä ja rauhoittavalta. Mutta kaikkein parasta oli, että Sadejuova oli nyt siinä, he saisivat käydä tämän läpi yhdessä.
”Jos et osaa olla tömistelemättä ympäriinsä kuin mäyrä kaninkolossa, sinun on parempi odottaa ulkopuolella, Sadejuova”, Valotaivas ilmoitti vähän kalsealla äänellä. Sadejuova pudisti pikaisesti päätään, kyyristyi kiinni pentutarhan seinään niin että sen oksien täytyi varmasti pistellä ikävästi, ja veti tassunsa häntänsä ja kaikki lähelleen niin että todella näytti pienemmältä.
”Ei huolta, pysyn tässä, en häiritse”, kolli vakuutti, niin pentumaisen kuuliaisella äänellä kuin vain raavas täysikasvuinen soturi voi. Hallakajo tiesi, että tavallisesti olisi hykerrellyt huvittuneena ja vitsaillut vaikka mitä, mutta nyt piti keskittyä hengittämään kipuaaltojen välissä. Valotaivas puuskahti lyhyesti, mutta ei kiinnittänyt enää Sadejuovaan huomiota. ”No niin, Kaamostassu, sinä saat hoitaa suurelta osin tämän synnytyksen, osaat jo. Tunnustele ensin miten päin pentuja on tulossa…” Heti kun parantajan katse kääntyi, Sadejuova kurotti taas lähemmäs kumppaniaan puhellen samalla lempeästi ja rohkaisevasti. Hallakajo tarttui sanoihin, Kaamostassun tassunotteet hänen vatsallaan olivat hellät, mutta vatsa oli arkana.
”Kaikki tulee menemään hienosti, pentumme ovat täällä ihan kohta. Jaksat hienosti.” Sadejuova antoi vielä pari rakastavaa nuolaisua päälaelle. Hallakajo puri hampaitaan yhteen ja vain nyökkäsi vastaukseksi. Muuten ilmoille olisi voinut tulla vaikka mitä kiljuntaa. Sattui. Tämä seuraava aalto vain puristui ja puristui ja melkein tuntui että tämä oli nyt tässä, se ei ikinä hellittäisi enää.
”Alkaa olla aika ponnistaa”, Kaamostassun ääni kehotti.
Hallakajo rutisti silmänsä kiinni, yritti yhtä aikaa ponnistaa ja takertua kaikkeen muuhun jotta se ei sattuisi niin paljon, takertua Sadejuovan lämpöön ja tuoksuun, ja taisi kirjaimellisestikin takertua tähän, upotti kyntensä toisen tassuihin kun pesän sammal antoi liikaa periksi. Hallakajo ei ollut havainnut missä vaiheessa Sadejuova oli niitä tarjonnut.
”Ponnista kunnolla! Saa huutaa”, Valotaivas ärähti vielä päälle.
Ja Hallakajo huusi.
”Ensimmäinen on syntynyt! Komea harmaa kolli”, Kaamostassu julisti, ja nosti pennun lähemmäs Sadejuovaa. Kolli ei ollut edes värähtänyt vaikka veri kihosi tämän harmaalle turkille Hallakajon otteen jäljiltä. Nytkään tämä ei näyttänyt huomaavan sitä, vaan katseli ihaillen ja ihmeissään harmaata parkuvaa myttyä. Hallakajokin yritti keskittää katseensa ensimmäiseen pennuista, mutta hän oli unohtanut hengittää ensimmäisen ponnistuksen ajan ja joutui haukkomaan ja paikkaamaan hapenpuutetta.
”Nuole sinä pentua lämpimäksi”, parantajaoppilas kehotti kollia kiireesti, ennen kuin palasi Hallakajon luokse. Sadejuova totteli, ja pennun ääntely muuttui hennommaksi vikinäksi. Hallakajo olisi halunnut kovasti saada ensimmäisensä hoidettavakseen heti, mutta kipu ei ollut suinkaan vielä hellittämässä otettaan, Hallakajolla oli vielä muuta hoidettavaa.
”Vedä nyt kunnolla henkeä, että saat voimaa seuraavaan ponnistukseen kun sen aika tulee”, Kaamostassu ohjeisti, ja vilkaisi nopeasti olkansa yli. Parantajaoppilas tuntui saavan lisää päättäväisyyttä, Valotaivas oli kai nyökännyt hyväksyvästi oppilaansa antamalle ohjeistukselle. Hallakajo totteli kaikkea mitä parantajat sanoivat, roikkui nyt näiden sanoissa kun Sadejuova keskittyä katsomaan heidän pentunsa perään. Pentujensa perään. Toisena syntyi harmaaturkkinen kolli, jolla oli aavistus valkeaa kuviointia. Myös tämä pentu annettiin heti Sadejuovalle huolehdittavaksi, eikä Hallakajo enää kiirehtinyt hoitamaan pentujaan, kun täytyi keskittyä huohottamaan henkeä kun näkökentässä tanssi mustia pisteitä.
”Hienosti menee! Vielä kaksi pentua tulossa!” Kaamostassu kannusti. Sadejuova ojentautui antamaan pikaisesti lämpimän nuolaisun Hallakajon poskelle ja maukaisi: ”Meillä on jo kaksi upeaa pentua, kiitos. Tiedän, että pystyt tähän, loppuun asti.” Hallakajo sulki silmänsä kiitollisena, ja rutisti niitä sitten tiukemmin, kun samassa seuraava puristus vavisutti kehoa. Käheä ulvahdus kantautui hänestä ilmoille, ääni alkoi mennä. Hallakajo katseli sumein silmin ja huohottaen, kun hyvin kirjavaturkkinen mustavalkoinen kolli asetettiin vasten hänen vatsaansa. Sadejuova oli jossain vaiheessa nostanut muutkin pennut siihen, ja kolli nuoli vuoroin jokaista. Hallakajon oli hankala kannatella päätään ja kohdistaa katseensa noihin ihaniin pieniin olentoihin, hänen pentuihinsa, joihin hän olisi halunnut päästä jo tutustumaan yhdessä Sadejuovan kanssa, mutta vielä ei pystynyt, koska vielä piti jaksaa, mutta…
”Ei enää… En jaksa enää”, Hallakajo huohotti ja antoi päänsä rojahtaa etutassuilleen. Yksi ja sitten toinen puristava kivun aalto saivat vavisuttaa kehoa peräjälkeen ilman, että naaras tarttui niihin. Hopeankirjava turkki oli hiestä limaantunut kehoon ja Hallakajo vain kyyhötti siinä pienenä ja väsyneenä. Kurkunperällä maistui veri. Katse ei kohdistunut edessä häämöttävään pentutarhan seinämään. Se oli jo vähän vaaleampi, oliko aamu jo koittamassa, niinkö pitkään tämä oli jo jatkunut, jatkuisiko vielä loputtomiin lisää? Parantajien äänet tuntuivat kaukaisilta ja kumeilta.
”Pystyt kyllä siihen, tiedän sen”, Sadejuovan ääni kuitenkin kuului selkeänä läheltä. Hallakajo tunsi kollin kuonon vasten omaansa, rakkauden voiman ja lämmön ympärillään.
”Niin pystynkin”, Hallakajo sihahti yhtä paljon Sadejuovalle kuin itselleen, ja tarttui seuraavaan puristukseen, huusi ääneen vielä kerran, että tee tehtäväsi ja saata viimeinen pentuni tähän maailmaan.
”Siniharmaa naaras!” Kaamostassun riemastunut ääni kuului taas selvemmin. Hallakajo räpytteli väsymystä ja hikeä silmistään. Sadejuova ei jättänyt häntä heti, vaan kehräsi ja nuoli poskea.
”Kiitos, rakas. Meillä on neljä tervettä kaunista pentua. Kiitos. Ja sinäkin olet kunnossa. Kiitos”, Sadejuova maukui ääni tunteesta paksuna. Hallakajo kehräsi Sadejuovan sanojen ja nuolaisujen hyväiltävänä, mitään muuta hän ei ensin jaksanut. Mutta tuore emo taisteli vielä väsymystä vastaan, hän halusi tervehtiä vielä pentujaan ennen kuin nukkuisi seuraavan neljänneskuun.
”Kolme kollia ja naaras?” Hallakajo sitten kysyi. Joutui ensin rykäisemään kun ääni ei meinannut kulkea, ja puhe sammalsi käheänä sittenkin. Sadejuova nyökkäsi isosti.
”Kolme kollia ja naaras”, Sadejuova toisti, ja pyyhkäisi kuonollaan Hallakajon vatsan kaarella vikisevän ja mönkivän katraan yli.
”He ovat kaikki kauniita”, Hallakajo kehräsi.
”No niin, verenvuoto lakkasi aika lailla kokonaan. Mutta syö vielä nämä, ja nämä, niin se tyrehtyy vielä lisää ja maito nousee paremmin näistä”, Kaamostassu ilmestyi esittelemään Hallakajon eteen joukon yrttipinoja, ja keskeytti pentujenihailutuokion. Hallakajo nyökkäsi auliisti ja hotkaisi kaiken mukisematta suihinsa. Kaamostassu nyökkäsi hyväksyvästi, ja poistui pentutarhan ulkopuolelle. Hallakajo ei ollut huomannut, missä vaiheessa Valotaivas oli lähtenyt.
”Hienosti meni, ja pennut ovat kauniita”, Saukkosydän kommentoi vierestä. Saukkosydän ja Huomenkukka molemmat katselivat lämpimästi tuoretta perhettä, ja Hallakajo nyökkäsi kiitoksensa molemmille. Apua ei tarvittu tällä kertaa, mutta olisi voitu tarvita. Huomenkukka haukotteli isosti, ja käpertyi aamu-unille. Saukkosydän tarkasteli omia pentujaan, joista osa liikehti jo unesta heräämäisillään enemmän kuin toiset.
”Haluan että nimeämme pennut yhdessä”, Hallakajo pyysi nuollessaan kitkeriä makuja pois suustaan. Sekaisin oli hikeä ja yrttejä, ah naminami. Mutta pentuihin oli helppo keskittyä ja kaikki tuntui ihanalta pehmeältä ja lämpöiseltä. Ehkä yrtitkin saivat sen osin aikaan.
”Tietenkin”, Sadejuova myöntyi, ja kumartui nuolaisemaan joukon kookkainta, ensimmäisenä syntynyttä harmaata kollia. Se päästi ilmoille kovaäänisemmän vinkaisun kuin sisaruksensa vielä tähän mennessä yhteensä.
”Voisiko tämä olla Myrskypentu?” Sadejuova ehdotti. Hallakajo nyökkäsi mielissään. Hyvä vahva nimi harmaaturkkiselle kollille. Seuraavaksi Hallakajo keskittyi katselemaan toisena syntynyttä kollia, jolla oli aika samansävyinen harmaa turkki, kuin veljellään, mutta valkein haalein kuvioin. Hallakajo kallistaessa päätään kuviot tuntuivat näyttävän erilaisilta vähän joka suunnasta.
”Voisiko tuo vähän valkeankirjava olla Harhapentu?” Sadejuova nyökkäsi ja kumartui koskettamaan ensin Myrskypentua kuonollaan, ja sitten Harhapentua. ”Tervetuloa, Myrskypentu, Harhapentu”, kolli toivotti ja kohtasi ohimennen Hallakajon katseen. Voi kun olisi mieli tehnyt käpertyä yhdessä lämpimään ja lepäämään, mutta vielä oli kaksi pentua nimettävänä. Kaikki pienikin alkoi tuntua ponnistelulta.
”Tämä seuraava on ihan selkeästi Tuiskupentu, eikö?” Hallakajo sitten ehdotti ja kurotti vuorostaan koskettamaan kuonollaan veljiään pienikokoisempaa kollia, jolla oli musta turkki ja kirkkaita valkoisia pieniä läikkiä ja täpliä kauttaaltaan. Sadejuova kehräsi mielissään, ja kosketti myös kuonollaan pentua, ja samalla Hallakajon kuonoa.
Joukon nuorimmainen, pieni naaras, vinkaisi silloin kuin muistuttaen älkää unohtako minua. Tämän veljet imivät jo tyytyväisinä ja hiljaa tuhisten maitoa.
”Tietenkin, tietenkin muistamme myös sinut… Sinipentu”, Sadejuova maukaisi antaessaan pennulle lohduttavia ja lämmittäviä nuolaisuja, joihin pentu myös hiljeni. Sinipentu. Hallakajo oli samaa mieltä kuin Sadejuova lyhyen mietintänsä jälkeen, tämä pennun turkki oli sinertävä niin kuin isällään ja nimi oli sopiva.
”Myrskypentu, Harhapentu, Tuiskupentu ja Sinipentu”, Hallakajo lausui kaikki nimet ääneen, katsellen vuoroin pentuja ja Sadejuovaa. Kollin ilmeeseen tuli jokaisen lausutun nimen jälkeen lisää rakkautta ja lämpöä, ja tämä katseli pitkän tovi maidolle tiensä löytänyt pentukatrasta ihmetys silmissään. Sellainen, kuin silmänsä ensi kertaa avanneella pennulla. Voiko olla mitään näin ihanaa ja hienoa. Hallakajo tiesi silmiensä peilaavan samoja tunteita. Lopuksi Sadejuova asettui Hallakajon ja pentujen ympärille makuulle. Nyt Hallakajo antoi väsymyksen vyöryä ylitseen, ja naaras painautui voipuneena vasten kumppaniaan. Pennut saivat vatsansa täyteen yksitellen ja käpertyivät tuhisemaan. Hallakajo kaipasi samaa, voi kun väsytti.
”Lepää vain, rakkaani. Minä kyllä valvon ja katson pentujen perään”, Sadejuova lupasi, ja silotti Hallakajon synnytyksen jäljiltä takkuuntunutta turkkia niskasta ja selästä rauhoittavasti ja unettavasti. Hallakajo kehräsi käheästi ja vaimenevasti, samalla kun sulki silmänsä niin, että viimeisenä näki neljä ihanaa kaunista pentuaan, heidän yhteiset pentunsa, jotka suloisesti nukkuivat kaikki yhteen käpertyneinä Sadejuovan valvovan katseen alla vasten emonsa vatsaa.