Pakkaspentu - Myrskyklaani

luku 1.

I’m not alone

Pimeys ja kaaos. Se kuvasi Pakkaspennun ympärillä olevaa maailmaa sillä hetkellä. Ja sitä Pakkaspentu vihasi ja pelkäsi - pimeää. Loputonta pimeyttä, jossa ei ollut valon pilkahdustakaan. Kolli oli yksin pimeässä loukossa. Pakkaspentu avasi silmänsä painajaisesta. Hän oli hikoillut painajaisissaan ja hengitti nyt syvään. Mutta hän olikin turvassa ja siitä Pakkaspentu olikin kiitollinen. Ympärillä turvallisessa pentutarhassa nukkuivat kuningattaret heidän pentunsa ympärillään. Hiljainen tuhina sai Pakkaspennun katsomaan sisartaan Huurrepentua, joka nukkui levollisesti ja hengittäen rauhallisesti, tiedottomana maailman menoista. Samassa musta kolli päätti, että tulisi tekemään kaiken kuurolle sisarelleen, maksaisi se Pakkaspennulle mitä tahansa. Pakkaspentu päätti sen, koska kuuro kissa ei selviäisi tässä maailmassa. Ja Huurrepentu oli Pakkaspennulle kaikki kaikessa, sillä hän oli erilainen - täysin erilainen kuin muut, ja ymmärsi kaiken eri tavalla. Huurrepentu ymmärsi maailmaa paremmin kuin kukaan, Pakkaspentu tiesi sen. Kolli nousi ylös pesästään pentutovereidensa viereltä ja pesi itseään tassullaan muutamaan kertaan muiden herätessä.

Myöhemmin auringon noustessa Pakkaspentu paini kovaa vauhtia Olkipennun kanssa, sillä se oli mustan kollin mielestä reilumpaa, kun Olkipentu oli kookaampi ja saisi oikeasti vastusta. Olkipentu painoi Pakkaspennun maahan, kunnes Tuiskupentu loikkasi Olkipennun niskaan saaden kummatkin menemään ympäri maassa.
“Epäreilua! Teitä on kaksi!” Olkipentu älähti noustessaan ylös maasta pudistaen turkistaan roskat. Veljekset katsoivat toisiaan virnistäen. Huurrepentu istui sivussa hymyillen veljilleen pudistellen päätään sen merkiksi, että he olivat naurettavia. Pakkaspentu katsoi siskoaan ja viittoi hännällään hänet mukaansa, joten Huurrepentu loikkasi Olkipennun niskaan. He jatkoivat pitkään tätä leikkitappelua. Pakkaspentu piti siskoaan silmällä, ettei kukaan vain satuttaisi häntä. Huurrepentu älähti.
“Mikä hätänä?” Pakkaspentu vinkaisi sisarelleen rauhallisesti, että hän saisi luettua sanat kollin huulilta. Huurrepentu kohautti olkiaan.
“Satutin tassuni alastulossa, ei sen pahempaa”, naaras jatkoi ja Pakkaspentu nyökkäsi merkiksi, että ymmärsi. Huurretassu kuitenkin pystyi antamaan painoa jalalleen.
“Näytetään sitä varulta Susitassulle”, Pakkaspentu sanoi kulmat kurtussa. Huurrepentu pudisti päätään. Musta kolli oli huolissaan sisarestaan.
“Ei tarvitse. Se voi hyvin”, Huurrepentu sanoi Sirppikynnen tullessa paikalle.
“Mitä täällä on tapahtunut?” Heidän emonsa kysyi huolissaan.
“Leikimme ja tuo karvapallo satutti tassunsa”, Pakkaspentu paljasti osoittaen hännällään sisartaan.
“Sitä pitäisi näyttää Susitassulle!” Sirppikynsi henkäisi. “Susitassu!” Heidän emonsa huusi ja parantajaoppilas saapui paikalle.
“Mikä on?” Susitassu kysyi.
“Hän loukkasi tassunsa.” Susitassu kohotti kulmiaan Sirppikynnen sanoille.
“Annas kun katson”, parantajaoppilas sanoi ja katsoi ja taivuttelu Huurretassun jalkaa. “Niin kuin arvelin. Hänen tassunsa on kunnossa”, Susitassu sanoi hymyillen. “Voitte jatkaa leikkiä.” Ja näin parantajaoppilaan lähdettyä he jatkoivat leikkiä, kuitenkin Sirppikynnen vahtiessa vielä tiukemmin. Pakkaspentu ei kuitenkaan pitänyt siitä - hän tahtoi itse vahtia sisartaan, sillä kuitenkin antoi sisarensa elää normaalia elämää. Vaikkakin Pakkaspentu ei ymmärtänyt, että sellainen huolehtiminen ei ole ihan tavallista..

Kun leikin jälkeen Pakkaspentu makasi maassa auringossa pitkällään muiden pentujen kanssa, niin heidän emonsa tuli paikalle alkaen sukimaan Tuiskupentua, joka vaikutti vastustelevan, ainakin aluksi. Aurinko porotti täydeltä taivaalta ja Pakkaspentu päätti vain nauttia lämmöstä ja emonsa tuomasta turvasta.
"Kerron teille tarinan", Sirppikynsi aloitti. Pennut kokoontuivat kuningattaren ympärille, kierrellen toisensa päälle, lopulta asettuen paikoilleen kun Sirppikynsi katsoi heitä toruvasti ja käski rauhoittua. "Kerron teille tarinan pahasta kissasta. Tiikeritähdestä", Pakkaspennun emo sanoi. "Toivottavasti se antaa teille käsityksen, että minkälainen ei saa olla.." Pakkaspennun korvat värähtivät sen merkiksi, että musta kolli kuunteli. Hän ei ollutkaan kuullutkaan tätä tarinaa. "Hän oli suuri päällikkö, mutta teki valtavan virheen. Hän halusi valtaa", kuningatar madalsi ääntään. Pennut katselivat Sirppikynttä hiljaa keskittyen tarinan tunnelmaan. "Tiikeritähti oli erittäin julma. Hän tappoi valtavasti kissoja." Tunnelma jatkuen, Sirppikyns jatkoi kertoen kaunistellen Tiikeritähden tarinaa.

Tarinan jälkeen, osa pennuista meni nukkumaan pitkän päivän jälkeen ja osa jäivät leikkimään vielä hetkeksi ennen kuin kuningattaret hätistäisivät heidät pentutarhan sisään tunkkaiseen ilmaan. Pakkaspentu istui pentutarhan edessä miettien yhtä ainoaa asiaa. *En halua olla paha. Haluan olla hyvä ja rehellinen.* Kolli oli täysin varma siitä asiasta, että olisi hyvä. Pakkaspentu haukotteli syvään ja meni Sirppikynnen perässä heidän pesäänsä käpertyen häntä kuonon päälle.

Musta pentu tuhisi sikeästi, kun oli nukkumassa muiden kanssa, niin Pakkaspentu pyöri holtittomasti, sillä jokin outo tunne kalvasi häntä sisimmässään. Kolli päätti työntää sen ajatuksen sivuun, mutta mitä kovemmin hän vastusti, niin sitä kovemmin sattui takaisin. Pakkaspentu tunsi asioiden avartuvan mielessään ja huomasi, että hänen päässään tuntui olevan joku muu tietoisuus.

Pahinta oli se, että Pakkaspentu ei tiennyt, että mitä se tarkoitti tai mitä se edes oli. Ja musta kolli mietti, että ei kertoisi siitä kenellekään, sillä hän voisi joutua vaaraan.