//tämä on siirretty tarina tarinakirjasta, johon ei vielä vastattu
Ensimmäinen luku
Ukkospentu oli avannut silmänsä jo monta auringonnousua sitten eikä naaraan turhautumisesta syntyneen energian varasto voinut olla enempää täynnä kuin se oli nyt. Pentutarhan seinät tuntuivat kaatuvan naaraan päälle ja kirkas valo pesän suulla oli hetki hetkeltä houkuttavampi. Emo Täplätuuli oli kuitenkin pitänyt huolta, että Ukkospentu sisaruksineen saisi ensin kunnolla jalat alleen ennen leiriin tutustumista. Ukkospentu ei ollut varma mikä tämä ”leiri” oli, mutta sen suuren haju- ja äänimeren perusteella siellä oli enemmän kissoja kuin pentutarhassa. Ukkospentu oli monen monta kertaa hiipinyt oviaukolle yhdessä sisarustensa kanssa haistelemaan ja vakoilemaan, mutta heidät oli nopeasti vedetty takaisin pentutarhan lämpöön.
Tänään Ukkospentu sisaruksineen oli kuitenkin toivoa täynnä. Täplätuuli suki kunkin pennuista ylpeänä putipuhtaaksi heidän täristen innosta. Ukkospennun jalat kantoivat paremmin kuin koskaan ennen, sillä hän ei ollut kaatunut vielä kertaakaan koko aamun aikana. Kaikki pennut hyppelivät paikallaan ja kiikkuivat jalalta toiselle täynnä energiaa.
”Rauhallisesti sitten”, Täplätuuli huomautti, kun pennut kirmasivat kohti oviaukkoa. ”Pysykää aivan pentutarhan lähettyvillä.”
”Joo joo”, Tarinapentu murahti kärsimättömänä Ukkospennun vieressä. ”Mennäänkö jo?”
Vastausta ei kuitenkaan kukaan pennuista jäänyt odottamaan vaan Ukkospentu yhdessä Tarinapennun, Etsijäpennun ja Pilkkupennun kanssa kirmasi ulos pentutarhasta.
Ukkospentu ei kuitenkaan nähnyt vähään aikaan mitään, sillä sokaiseva valo sai naaraan sulkemaan silmänsä. Hän ei ollut vielä tottunut niin suureen valomäärään mikä pesän ulkopuolella oli. Tässä ei kuitenkaan kulunut kuin vain pienen pieni hetki ja Ukkospentu kykeni avaamaan silmänsä ammolleen – ja näkemään mitä ihmeellisimmän näyn.
Valtaisan korkeat seinät, karhunvatukkaa, pesiä, valtaisan suuri kivi ja ennen kaikkea valtaisa määrä kissoja. Ukkospennun kuonoon tulvi lukemattomia hajuja joista suurin osa olivat täysin uusia. Ukkospentu ei tiennyt mihin kiinnittää huomiota ensimmäisenä. Hänen sisaruksensa tuntuivat käyvän läpi samaa ihmetystä.
”Tämä on Myrskyklaanin leiri”, Täplätuulen rohkaiseva ääni kuului pentujen yläpuolelta. ”Tämä on kotinne.”
Ukkospentu alkoi nyt kiinnittämään huomiota yksittäisiin asioihin: piikikkäästä tunnelista astui ulos neljä suurta kissaa mukanaan riistaa, suuren kiven alla loikoili näkymättömissä kolme ja muutama soturi katseli kiinnostuneena pentutarhan suuntaan. Ukkospentu ryhdisti rintaansa hieman ujona.
”Hei”, yksi sotureista sanoi ja asteli ystävällisesti lähemmäs. ”Mikä sinun nimesi on?”
”Olen Ukkospentu!” Ukkospentu sanoi ylpeänä ja yritti vaikuttaa mahdollisimman rohkealta, vaikka todellisuudessa naarasta ujostutti tuo iso kissa hirvittävästi.
”Olen Aamutassu”, valkea naaras sanoi. Ukkospentu katsoi tätä kummastuneena.
”Luulin että olet soturi”, hän sanoi ihmeissään. ”Olet niin iso.”
Aamutassu kehräsi huvittuneena. ”Kyllä sinäkin vielä kasvat. Kun täytät kuusi kuuta, sinustakin tulee oppilas.”
Pieneksi hetkeksi Ukkospentu vajosi unelmaan oppilaana olemisesta, vaikka naaras ei täysin ollutkaan perillä, mitä se tarkoitti. Hän tiesi vain, että kissat joiden nimet päättyivät sanaan ”tassu” olivat oppilaita ja muut olivat sotureita, jotka taistelivat muita kissoja vastaan. Ukkospentu ei kuitenkaan ollut varma, keitä nämä ”pahat” kissat olivat, mutta sen ajatteleminen tuntui liian puuduttavalta sillä hetkellä. Ukkospentu kääntyi Aamutassun puoleen. ”Miten sitten pääsee soturiksi?”
”Sinun täytyy suorittaa koulutus loppuun. Sinun täytyy osata soturilaki, metsästää, taistella ja huolehtia klaanista”, Aamutassu kertoi ja istui Ukkospennun viereen. Ukkospennun mielestä lista oli hirvittävän vaativa ja yhtäkkiä naaraan valtasi epätoivo. Eihän hän ikinä pystyisi opettelemaan tuota kaikkea! Eikö hänestä tulisikaan koskaan soturia? Aamutassu tuntui kuitenkin vaistoavan Ukkospennun epätoivon ja naurahti: ”Kyllä kaiken oppii. Ja varsinkin kun kasvat isommaksi ja voimistut niin huomaat pystyväsi vaikka mihin.” Sanat auttoivat Ukkospentua rauhoittumaan hiukan.
”Tuolla on Heinätähti”, Aamulaulu sanoi ja osoitti hännällään suurelle tasanteelle, jossa loikoili valkoinen suuri naaras. ”Hän on Myrskyklaanin päällikkö.”
Ukkospentu katseli tuota naarasta ihaillen, vaikka ei tiennytkään miksi tämä ”päällikkönä” oleminen olisi niin hienoa. Heinätähdessä oli kuitenkin jotain mikä sai Ukkospennun karvat pystyyn. Ukkospentu siirsi katseensa ihmetystä täynnä takaisin Aamutassuun. Hänellä oli paljon kysyttävää.
Myöhemmin auringon laskettua ja kaikkien palattua takaisin pentutarhaan Ukkospentu tunsi jalkojensa väsymyksen. Hän oli saanut luvan kiertää leiriä yhdessä Aamutassun kanssa ja hän oli oppinut tuolta oppilaalta niin paljon, että Ukkospennun pää tuntui olevan täynnä kaikenlaista pohdittavaa. Hän oli saanut tietää muista klaaneista ja soturien tehtävistä sekä kuullut klaaninvanhimmilta tarinan suuresta vaelluksesta. Sulkiessaan silmänsä Ukkospennun mielessä oli kuitenkin vain yksi asia: jonain päivänä hänkin voisi kokea sellaisia suuria seikkailuja, joita muutkin kissat olivat tarinoissa kokeneet.
Pääsivu 
Kalenteri
Aihe: Ukkospentu Myrskyklaani